Helena: Romaani

by Arvid Järnefelt

ENSIMÄINEN OSA

Kotikartano.

Hovin entinen omistaja, vanha maalainen aatelismies, oli ollut saita ja itsepäinen ihminen. Saituus ilmaantui etenkin siinä omituisuudessa, ettei hän antanut kajota metsiinsä, olivatpa ne missä hinnassa tahansa; ei ainoatakaan puuta saanut myytäväksi kaataa! Ei edes lahoavia! Ei että sanalla edes salli ehdottaa mitään sellaista. Se oli hänen aivojensa kiinnekohta, jonka ympärillä sai kaikki mielin määrin pyöriä, mutta se kohta itse vaan ei liikkunut. Vanhoina päivinään hän alkoi saituudesta elää hyvin yksinkertaisesti, melkein talonpoikaisten tavalla, ja ihan yksin yläkerrassa, riidassa kotolaistensa kanssa, joille ukon yksinkertaisuus tuntui pakolliselta. Mutta ukko ei perääntynyt. Ruokakin vietiin hänelle ylös, kun muut söivät alakerrassa.

Ihmiset pitivät häntä muuten pahana ja siveettömänä miehenä ja ilkkuivat hänen monia syrjäisiä lapsiansa, joista hän ei pitänyt vähintäkään huolta. Oli häntä käräjilläkin koetettu langettaa lapseneläkkeitä maksamaan. Näkö oli kaikilla näillä lapsilla ihan sama, samat muljosilmät ja sama pitkulainen päänmuoto. Mutta semmoisia todistuksia, jotka käräjille olisivat kelvanneet, ei ollut. Ja niin hän voitti kiusaajansa.

Laillisesta avioliitosta oli hänellä yksi ainoa lapsi, poika, joka hänen eläessään kasvoi täysikäiseksi ja meni naimisiin.

Tätä ainoata lastansa ei hän rakastanut, sillä äiti oli sen kasvattanut vastoin hänen makujansa ja pois yksinkertaisista tavoista. Aivan pian joutui poika isänsä pahimmaksi riitamieheksi.

Poika tuli ihan toista maata kuin isä. Hän oli hyvin tiukka aatelisesta kunniastansa ja suvustaan, ja hankki jo nuorena virkamiehenä itsellensä hovijunkkarin arvonimen. Kyllä oli poikakin itsepäinen, mutta ei samoissa asioissa, ja isän itsepäisyyden rinnalla hänen täytyi alistua.

Hovijunkkarille syntyi vielä isäukon eläessä kuusi lasta, joiden ikäväliä oli minkä kaksi, minkä puolitoista vuotta, minkä tuskin sitäkään. Nuorin lapsista ehti kasvaa yhdennelletoista.

Sitten tapahtui, että näiden lasten äiti kuoli, ja vuoden kuluttua olisi hovijunkkari mennyt uusiin naimisiin, mutta siihen teki nyt isäukko kaikista jyrkimmän esteen. Tuuma ei ukkoa miellyttänyt. Hän vaati, että siinä tapauksessa muuttakoon erilleen asumaan uuden vaimon kanssa. Vaaria kannattivat tässä vastustuksessa hovijunkkarin omat lapset, jotka tulivat asian johdosta kireihin väleihin isänsä kanssa. Vaari rupesi suunnittelemaan testamenttia, jolla olisi estänyt mahdollisia uusia lapsia perinnöstä, ja keksikin vihdoin sopivan keinon. Hän määräsi kaiken omaisuuden lapsenlapsille, ja pidätti pojalleen, hovijunkkarille, ainoastaan oikeuden olla elinaikanansa näiden lasten jakamattoman pesän holhoojana.

Nyt tuli hovijunkkarin vuoro näyttää itsepäisyyttänsä. Hän meni kuin menikin uusiin naimisiin. Nai ruotsikon, joka oli kreivillistä sukua, ja toi uuden vaimonsa kohta kartanoon. Vaari pysyi tiukasti yläkerrassaan. Mutta lapset riitaantuivat kokonaan isän kanssa, eivätkä enää tahtoneet kartanossa asua, vaan muuttivat kaupunkiin sukulaistensa luokse.

Mykkä sota jatkui sitä julmempana ukon ja hovijunkkarin välillä, joka viimeisiin asti toivoi saavansa ukon peruuttamaan tuota testamenttia. Ja ehkä se olisi onnistunutkin. Hovijunkkarille syntyi uusista naimisista tyttö, joka ehti kasvaa kolmen vuoden ikäiseksi ukon eläessä, ja tämä tyttö — Helena oli hänen nimensä — oli niin sievä, että vanhan äijän nähtiin kerran leikkivän sen kanssa. Hovijunkkarilla oli täysi syy luulla ukon muuttavan määräyksensä.

Mutta ennenkuin mitään sellaista ehti tapahtua, kuoli ukko sydänhalvaukseen, ja perilliset valvoivat testamentin.

Hovijunkkari otti siis kartanon haltuunsa holhoojana. Hän läksi ensiksi Ranskanmaalle tutkimaan muutamia tehdasliike-seikkoja. Kun hän sieltä palasi, perusti hän koskeen uuden sahalaitoksen, jossa sahautti kartanon omaa metsää. Toisen puolen metsistä myi, ja laittoi samaan koskeen vielä kaksi muuta suurta tehdasta.

* * * * *

Niin että Helena, kaikista testamenteista huolimatta syntyi rikkaaseen ja ylelliseen elämään.

Pikku Helena sai ajella lystikseen pienillä vaunuilla, joiden eteen oli valjastettu valkoset pukit. Ne oli pappa ostanut suuresta sirkuksesta Pietarista. Niitä oli kaksi peräkkäin, siniset silkkihihnat kulkivat valjaina toisesta toiseen molemmin puolin, kiinnitettyinä kunkin pukin pikku länkiin ja mahavöihin. Ja ne olivat niin opetetut, että aina kulkivat peräkkäin pitkin hiekkakäytäviä, pysähtyivät, läksivät juoksuun, hiljensivät ja kääntyivät, ranskalaisten komennushuutojen mukaan.

* * * * *

Kotikartano oli Helenan muistissa lapsuuden aikoina tämmöinen: Se seisoi niemekkeellä, jonka ympäri luikerteli koskiset, saariset virran vedet. Kartano oli kivirakennus, vanhankuosinen, valkoinen, kaksikerroksinen, taitekattoinen, ilman räystäitä ja ilman erivärisiä ikkunanpieluksia. Editse kierteli silkonen santakäytävä pyöreän nurmikentän ympäri, johon ihmismaun mukaan oli istutettu poppeleja ja pensaita, ja keskelle laitettu kukkapyramiidi, hopeinen hohtopallo ylimmäksi. Edempänä oli suuri tiilinen, kirkonmuotoon rakennettu talli ajeluhevosia varten. Oikealle kohosi sankkametsäinen vuori, ja yltympäri muualla näkyi virranhaarojen välissä vuorisia korkeita pikku saaria. Lähimpään saareen vei ristikkokaiteinen valkea silta. Mutta saarien takana oli taas vuoria, niin että valkonen kartano lehmuksineen oli kuin kattilan pohjalla ja melkein aina hienossa pimennossa kaikilta muilta kuin yläisen taivaan valoilta.

Myöskin muisti Helena varhaisesta lapsuudestaan, että häntä oli juonitellessa peloteltu sanoilla: talonpojat tulevat! Talonpojat olivat ikimuistoisista ajoista olleet tämän kartanon vihollisia sen vesisulun vuoksi, jota kosken käyttäminen vaati. Kerrottiin ylävesistön talonpoikien ennen muinoin tulleen väkirynnäkölläkin sulkuja rikkomaan, että vesi olisi heidän niityiltänsä laskenut. Sanottiin silloin tuotetun kasakoita kartanon puolta pitämään ja että oli syntynyt verinen kahakka näiden ja talonpoikien välillä. Myöhempinä aikoina eivät talonpojat tosin enää tehneet mitään väkivaltaa, mutta sen sijaan he käräjöivät alituiseen hoviherran kanssa. Ja jos nykyisen hovijunkkarin isän aikana, kun saha seisoi, olikin ollut vähän rauhaisempaa, niin sitä kireämpi oli nyt tämän hovijunkkarin ja talonpoikain väli, kun hänen tultuaan kartanon hallitukseen sulut heti nostettiin entistäkin korkeammalle, ja vesi pitkästä aikaa jälleen seisoi talonpoikien niityillä.

Pikku Helena oli sentähden jo hyvin varhain oppinut ymmärtämään, että talonpojat olivat kaikkien heidän synnynnäisiä vihollisiaan.

Tallirenki ja seppä kengittäessään hevosta puhelivat jotain keskenään naureskellen, ja kun Helena hetkeksi pääsi irti ranskalaisen guvernantin kädestä ja tuli sitä kengitystä katsomaan, ehtivät he hänelle kertoa, että niin rikkaasti ei ollut vielä yksikään kartanon entisistä haltijoista elänyt kuin nyt Helenan pappa.

Helenan meni suu auki.

Ensi kerran hän silloin tuli ajatelleeksi kotikartanoa ulkoapäin. Ja sepän nauru kammotti häntä. Hän ajatteli, että nuo kaksi ehkä ovat talonpoikien puolella.

Vielä oli ranskalainen guvernantti kerran, vähän pelottaakseen Helenaa pahanteosta, ottanut hänet syliinsä ja kertonut semmoisen sadun, että ukko Jumala rankaisee pahoja ylhäisten lapsia antamalla heidän syntyä kuoleman jälkeen uudestaan, mutta — talonpojiksi.

— Ja ihanko saa asuakin likasessa tuvassa?

— Ihan, ihan niinkuin talonpojat, — vahvisti guvernantti.

— Etteikö pese itseään ja syö likasilla käsillä?

— Niin, niin.

— Ja maatako ilman lakanaa?

Guvernantti veti kasvonsa kurttuun ja yllyttäen Helenaa sanoi:

— Niin ajatteles: ihan ilman lakanaa, semmoinen vaan karkea olkimatrassi ja joku välly, viheriän harmaa liasta, hyi!

— Ja niillähän on lutikoita!

— Ah, — sanoi ranskalainen neiti yhä enemmän rypistäen inhosta kasvojansa.

Ei, parempi yksinäiselle meren kalliolle, tai pois kotoa vuorikotkan pesään, missä kotka noukkii pala palalta suuhunsa; sitä ei kukaan näe eikä se olisi edes mikään häpeä tuon toisen asian rinnalla.

Mitään kauheampaa rangaistusta ei Jumala Helenan mielestä todella olisi voinut keksiä. Jos hän olisi polttanut liekeillä, ottanut silmän tai tehnyt toisjalkaiseksi, ei se olisi ollut mitään verraten siihen häpeään ja mittaamattomaan kärsimykseen, minkä talonpoikaiseksi muuttuminen olisi Helenalle tuottanut.

Olisihan Helena koko ajatuksen heittänyt, mutta ei hän voinut, kun ei voinut ymmärtää miksei Jumala olisi tämmöistä rangaistusta todella käyttänyt. Siinähän oli oikeudenmukaisuutta, sillä olivathan kaikki ihmiset oikeastaan yhdessä arvossa Jumalan edessä, kuten mamma aina sanoi. Eikä mikään siis voinut olla luonnollisempaa kuin että talonpojat tulevaisessa elämässä saivat olla herrasväkenä ja herrasväet talonpoikina.

Pappa ja mamma.

Helenan äiti oli tuotu Ruotsista. Hänen kotiperheensä oli köyhtynyttä kreivillistä ylimyssukua, jolla tosin oli kaikki tapain hienoudet säilyneet, mutta ulkonaiset arvon merkit olivat kaikki kuluneet pois. Päätunnusmerkkejä oli yhdeltä puolen hienous ajatuksissa, käytöksessä, sanoissa ja suhteissa ihmisiin ja toiselta puolen täydellinen vapaus kaikista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista. Heidän sukunsa perintönä oli pysynyt horjumaton siveys, joka oli luonnoksi muuttunut ja erillään uskonnollisista vaikuttimista.

Tämä ominaisuus tarttui äidistä Helenaan. Kun Helena muisteli lapsuuttansa, oli hänelle kaikkein selvimpänä se seikka, että hyvänä oleminen ja pysyminen ei hänellä koskaan ollut yhteydessä uskonnonopetuksen kanssa.

Kun Helena oppi itseänsä arvostelemaan, tunsi hän aina suurta hengen yhteyttä äitinsä kanssa. He olivat samalla tavalla molemmat tarkat tunteittensa erittelemisessä ja sisimpien vaikutintensa näkemisessä, niin etteivät tarvinneet kuin katsahtaa toisiinsa ymmärtääkseen pitkiä ja monimutkaisia asioita ja suhteita elämässä. — — —

Isä oli ihan toisenlainen kuin äiti. Helena muisti häntä niinkuin jotakin vierasta ihmistä, johon tutustui vasta sittenkuin jo oli oppinut paljon ajattelemaan ja monia asioita ymmärtämään. Asia olikin sellainen, että pappa Helenan pienenä ollessa oleskeli hyvin pitkän aikaa ulkomailla.

Helena oli isän poissa ollessa kadottanut oman muistonsa hänestä, mutta mamma oli sen sijaan puhunut alinomaa papasta ja kaikella tavalla kuvaillut häntä Helenalle, ja siitä olikin tälle syntynyt ainoa kuva isästä.

Aina kun mamma hämärissä otti Helenan syliinsä ikkunan viereen, tiesi
Helena jo, että nyt ruvetaan papasta puhumaan. Ja niin ruvettiinkin.
Eikä mamma päästänyt Helenaa käsistänsä ennenkuin sanat loppuivat.

Mutta vaikka Helena tiesi mamman kertomuksista papan kasvojen vähimmätkin piirteet, tiesi tarkkaan hänen pituutensa, ryhtinsä, silmäin värin ja parran muodon, — oli Helena sitä uteliaampi omin silmin näkemään mimmoinen pappa oli. Ja oli sentähden täynnä maltitonta uteliaisuutta, kun vihdoin koitti odotusten perästä se päivä, jolloin papan oli tuleminen.

Mamma matkusti vastaan useita asemavälejä ja otti Helenan mukaansa. Ja mitä lähemmäksi he tulivat määräpaikkaa sitä kiihkeämmin mamma odotti. Helena olisi katsellut ikkunasta ja kysellyt ja puhellut siitä mikä milloinkin vilahteli ohitse, etenkin kun sen kaiken joukossa oli paljon kummallista ja ennen näkemätöntä. Mutta mamma tahtoi puhua vaan siitä yhdestä. Hänellä oli pieni kultakellonsa kädessä, johon hän katseli ja saneli yhä: "nyt ei ole enää kuin puoli tuntia niin näemme papan, nyt vaan 20 minuuttia, Lelle, Lelle, kuuletko, mitä mamma sanoo: ei ole enää kuin kaksikymmentä minuuttia!" Mamma hyräili jotain innoissaan junan tahtiin. Oli koonnut parasollinsa ja väskynsä ja oli valmiina, ja hänen poskensa punottivat ja hän häiritsi Helenaa tempoen häntä syliinsä ja syyttä suudellen kesken kaikkia ikkunasta-katseluja.

Kun tultiin määräasemalle, niin vastaantuleva juna juuri samassa seisahti viereen, ja aivan oikein: asemasillan toisesta päästä näkyi pappa menemässä odotussaliin puhellen jonkun herran kanssa.

Pappa oli kyllä semmoinen kuin mamma oli kertonut. Kasvot olivat kiiltävät ja poskipäät terveen väriset vaikka vähän liiaksi punaset. Ruskeat silmät loistivat pyöreinä; harva, kihara ja kiiltävä musta parta näytti läpitsensä alaleuan piirteet. Hänellä oli hyvin pitkä vaalea palttoo ja harmaa puolisilinteri, jonka ympärillä ja reunoissa oli valkoset silkkinauhat.

Mutta vaikutus papasta oli Helenalle odottamaton. Pappa tuntui kovin ankaralta ja pelottavalta, ja koko mamman antama kuva hajosi siinä silmänräpäyksessä. Helenasta näytti siinä hetkessä oudolta, että mamma tunsi tuota herraa, ja että mamman käsi, jolla hän piteli Helenan kädestä, selvästi ilosta vavahti, kun hän sen herran huomasi.

Mamma riensi, pikku Helenan juostessa ja pidellessä kädestä, pappaa kohti.

Ehtimättä vielä luo mamma jo huusi riemuissaan:

— Konstantin!

Pappa silloin nosti kummastuneena päänsä ja useat vieraatkin kääntyivät ehdottomasti ja katsoivat mammaan. Mutta mamma ei mitään huomannut, vaan juoksi pappaa kohden. Varmaan pappa ihmisten tähden vähän häpesi. Sillä Helena huomasi, että mamma oli aikonut panna kätensä papan kaulan ympäri, mutta että pappa ikäänkuin esti sen ja vilkaisten ihmisiin vaan ojensi kätensä. Myöskin ajatteli Helena, että pappa ehkä siitä syystä ei niin erittäin ilostunut, kun oli itse tahtonut äkkiarvaamatta tulla kotiin, mutta nyt he mamman kanssa päinvastoin olivat ehtineet ennen.

— Jaha, tässäkö nyt on pikku Lelle, — sanoi pappa ja kääntyi näyttämään vieraalle herralle tytärtänsä, mutta vieras herra ei enää ollut hänen takanansa. Pappa meni vähäksi aikaa kyykkysilleen, katsellakseen Helenaa kasvoihin, ja sanoi sitten:

— No, olethan sinä tullut aika sieväksi tytöksi. Se on hyvä.

Muutaman sanan vaihdettuaan mamman kanssa pappa katsoi kelloonsa ja sanoi pitävän mennä ravintolaan syömään, sillä ei ole paljon aikaa. —

Helena ja mamma jäivät odottamaan asemasillalle ja mamma tuli niin ajatuksiinsa, ettei kuullut mitään mitä Helena kyseli veturin pyöristä.

Mitä pappa ja mamma keskustelivat sitten vaunussa, kun he junan kulkiessa ja täristessä istuivat vastakkain, ei Helena kuullut tai ei ymmärtänyt. Näki ainoastaan, että mamma katseli ulos niin ajatuksissaan, että näytti melkein kuin olisi ollut pahoillaan. Ja posket olivat hänellä palavina.

Helena muisteli sittemmin tätä tapausta niin monta kertaa, että hän vihdoin, alettuaan asioita ymmärtää, rupesi ikäänkuin muistamaan myöskin, että pappa todella olisi silloin jotain erityistä sanonut mammalle, josta mamma muka loukkaantui. Ei Helena muistanut mitä se nimenomaan oli, mutta muisti kaikki papan ja mamman katseet ja liikkeet. Enimmäkseen pappa ja mamma tosin istuivat puhumatta mitään, mutta Helena tahtoi muistaa, kuinka pappa, puhuttuaan silloin tällöin mammalle jotain, kun junanmelulta saattoi ääntänsä korottamatta tulla kuulluksi, vihdoin otti taskustaan sanomalehden, kääri sen auki ja tuskin tuntuvasti röyhtähtäen ja suutansa mauskauttaen äskeisen syönnin jälkeen, alkoi lukea. Sitten hän luki ja luki ja luki, eikä Helena sen koommin häneen katselemisesta viisastunut. Mutta mamma pani kyynäspäänsä ikkunanpieltä vastaan ja nojasi leukansa käteen ja Helena näki selvästi, että hänen silmänsä vähitellen reunoista punertuivat ja kostuivat, kunnes niiden sini vihdoin ihan särkyi kyynelten loisteeseen.

Ihan varmaan Helena huomasi, että juuri tästä ajasta asti papan ja mamman suhde oli toinen, kuin se mamman kertomuksista päättäen oli ennen ollut.

Nyt oli pääasia heidän suhteessansa se, etteivät he puhuneet mitään toistensa kanssa.

Helena ensi alussa luuli, että tuo kuului ehkä heidän tapaansa. Mutta eräänä iltana, kun ei ollut ketään vieraita ja pappa ja mamma ja Helena ainoastaan kolmisin istuivat teepöydän ääressä, Helena huomasi, että tämä puhumattomuus oli jotain erikoista. Molemmat puhuivat näet hänelle, ihan selvässä tarkoituksessa puhua siten toisilleen. Ei Helena ainakaan ymmärtänyt miksi he juuri hänelle yhtäkkiä olisivat semmoisia asioita niin suurella huomiolla puhuneet. Sitten he taas vaikenivat ja pappa ainoastaan pari sanaa sanoi suoraan mammalle, joiden jälkeen mamman tuli taas kyyneleet silmiin, mutta pappa otti äkkiä hopea-kehyksisen teelasinsa, nousi tuoliansa rämistäen ja meni sanomatta hyvää yötä omalle puolellensa.

Siitä saakka Helena alkoi panna merkille papan ja mamman suhteita ja erittäin hän rupesi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa kuulostelemaan puhuivatko he keskenänsä ja mitä puhuivat.

Sattui yhä useammin ettei ollut vieraita, sillä ei näillä enää ollut niin hauska hovissa ja sen puistossa kuin ennen, papan poissa ollessa.

Oli pitkiä viikkoja ja meni kerran kuukausikin, ettei hovissa ketään käynyt. Päivällisillä oli sentään aina joku muukin, milloin sahan milloin tehtaiden isännöitsijät, milloin inspehtori, milloin mitäkin asiaherroja. Aamiaiset pappa ja mamma söivät eri aikoina, pappa vähän varhemmin. Mutta illallisilla he aina tapasivat toisensa. Mamma istui ja odotti teekyökin ääressä, kunnes alkoi kuulua papan askeleita ensin kaukaa ja sitten salin ylitse. Silloin mamma rupesi kaatamaan teetä ja lupasi Helenan alkaa laittaa voileipää. Pappa tuli, istui, otti mammalta vastaan teelasin, kääri hitaasti auki ruokaliinan, pisti sen nurkan kaulaansa ja levitti muun osan rintansa yli. Hän toi aina oman puolensa ajatukset mukanaan tänne ruokasaliin, joskus vielä ikäänkuin hymyili itsekseen äskeisiä ajatuksiaan, joskus taas olivat silmät rypyissä ja tuijottivat viiteen kohti, mutta aina hän samalla tavalla valkosilla jalokivillä koristetuilla sormillaan varovasti siveli harvaa kiharapartaansa, niinkuin se olisi ollut jokin helposti särkyvä lasikapine.

Ja niin he sitten olivat vaiti. Teekyökki sihisi, seinäkello naksutti. Sitte mamma ojensi käden ottaakseen papan tyhjän lasin, ja pappa taas ojensi kätensä ja otti täyden lasin mammalta. Mutta ei sanaakaan puhuttu. Ja sitten taas pappa nousi, ja sanomatta hyvää yötä läksi menemään. Ja niin kuuluivat askeleet ensin salin yli, sitten kauempana, sitten ihan katosivat yläkerran rappusiin, ja kuuluivat uudestaan jonkun ajan kuluttua epäselvänä kuminana, kun hän kulki yläkerran salin poikki, omaan kamariinsa siellä.

Ei koskaan Helena voinut tähän asiaan tottua. Päinvastoin, mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän häntä vaivasi tämä arvoitus ja sitä enemmän hän kärsi istuessaan kolmantena äänettömänä tee-iltasen ääressä.

Kun vaan olisi päässyt sen arvoituksen perille — sen kummallisen, salamyhkäisen arvoituksen, joka oli papan ja mamman välissä! Miksi ei pappa eikä mamma voineet sanoa toisilleen yhtä ainoatakaan sanaa? Tai edes joskus, joskus taputtaa toistansa olalle? Ei, ei sitäkään olisi tarvittu. Kylläksi olisi ollut pieni hymähdys kunkin erotessa omalle puolelleen. Ja ilo olisi pulpahtanut, paisunut, ja riemu remahtanut Helenan sydämmessä. Hän olisi ollut niin onnellinen, niin äärettömän onnellinen riisuessaan itseään makuulle, ei olisi raatsinut koko yönä nukkua pelkästä onnesta ja aamulla vielä olisi laululla ihmiset herättänyt.

Kun Helena täysikasvuisena joskus pani silmänsä kiinni tahtoen muistella nuoruuttansa, ei hänen eteensä tullut muuta kuin tämmöinen loppumattoman pitkä ilta, joka laajentui vuosiksi ja otti kaiken sijan, niin ettei tuntunut olevan muuta muistettavanakaan.

Vieraita.

Kerran, pitkän loman perästä, eräänä kovana, kirkasaurinkoisena pakkaspäivänä tuli hoviin vihdoinkin vieraita. Jo hyvän matkan päästä olivat maantiellä nähneet kuomureen lähestyvän ja juosseet sisälle sanomaan.

Mamma puhalsi jäätyneeseen ikkunaan aukon ja he seisoivat Helenan kanssa arvailemassa, ketä tulijat saattavat olla. Suuri kuomureki se vaan oli ja kaksi hevosta oli edessä.

Vasta käänteessä mamma tunsi hevoset, vavahti ilosta ja auttaen Helenaa ikkunalta sanoi, kiireesti mennen vastaanottoa valmistamaan:

— Nyt saat varmaan nähdä myöskin pikku Georgin, hän on juuri sopiva leikkikumppali sinulle.

Ja meni.

Helena tiesi tästä keitä ne olivat, sillä Georgin pappa ja mamma olivat ennenkin käyneet heillä. Helena muisti vaan, että ne olivat hyvin iloset ja puheliaat ja aina istuivat liketysten ja taputtivat usein toisiaan, ja että Georgin pappa oli punanaamainen ja silmät ja kaikki kasvot aina naurussa. Mutta Georgia itseä ei Helena ollut nähnyt, sillä Georgia ei oltu ennen koskaan otettu mukaan.

Georgin vanhemmilla oli suuri maakartano neljän peninkulman päässä hovista. Mutta eivät he siellä asuneet muulloin kuin jonkun osan kesää ja joskus jouluna, niinkuin nyt, milloin eivät olleet ulkomailla. Eivät he sitä maakartanoaan pitäneet muun kuin tulojen vuoksi, eivät myöskään ainoan lapsensa, Georgin vuoksi, sillä tämä aijottiin panna kadettikouluun ja kasvattaa upseeriksi. Pikku Georgia kasvatettiin kaupungissa.

Kyllä tulikin ihan toinen elämä hoviin, kun nämä vieraat saapuivat. Kaikki paikat täyttyivät heidän nauruillaan ja huudahduksillaan. Punakasvoinen setä, kun vaan jotain merkillisempää näki tahi tuli ajatelleeksi, alkoi heti huutaa lihavalle tädille, vaikka tämä ei ollut lähimaillakaan:

— Aurore, hoi! Aurore! Onko moista nähty! Tulehan tänne, Aurore!

Ja sitten ei tarvinnut olla muuta kuin joku erinomaisempi ruukku-alus kasvihuoneessa!

Jos täti Aurore kuuli sedän huutoja, niin hän alkoi vastailla ja rientää huutoon päin.

— Ah, mon chère, missä sinä olet?

Toinen vastasi:

— Uu-u?

Papan ja mamman puhumattomuuskin tahtoi toisinaan tämän kautta mennä tyhjiin. Heidän piti usein nauraa mukana, ja sillä lailla sanoa jotain toisilleenkin.

Se erinomainen asia, minkä Helena setän ja tätin suhteen tuli kuulleeksi, oli, että he olivat yhä "rakastuneet" toisiinsa. Helena oli kahdestikin kuullut aikaihmisten sitä sanovan, ja tuli hyvin uteliaaksi tietämään mitä se merkitsee. Hän rupesi sitä asiata seuraamaan ja teki semmoisen huomion, että setä ja täti usein taputtelivat ja suutelivat toisiansa ja kerran istuivat samassa keinutuolissa, täti setän sylissä. jolloin muut merkitsevästi hymyilivät. Kerran taas setä tuli kyökkiin, missä mamma ja täti olivat, eikä ollut muuta asiaa kuin otti tätiä vyötäisistä eikä hellittänyt ennenkuin täti, leikkien vihaista, työnsi hänet pois sanoen:

— Mitä lapsetkin semmoisesta ajattelevat! — — —

Uteliaana oli Helena vastaanottanut erittäinkin Georgin. Tämä oli talutettu reestä sisään niin umpeensa vaatteihin käärittynä, ettei hänestä ollut näkynyt ensin mitään. Kasvot olivat kiedotut vöihin ja saaleihin. Ja vasta pitkän aukomisen perästä tuli esiin ensin hieno nenänpää ja vihdoin ruskeat silmät ja kuumenneet posket ja tumma, hyvin tiheä tukka, joka oli hiostunut ja kihartunut ohimoissa ja otsanrajassa. Georg, päästyään näkemään maailmata, katseli jonkun aikaa kummastuneena ympärilleen, sitten meni äidilleen jotain valittamaan, luultavasti sitä, että oli hiostunut, ja sitten vasta äitinsä kädestä pidellen esitettiin papalle ja mammalle.

— No! — sanoi Georgin äiti, lykäten häntä Helenan luo, — tutustuhan nyt tämän pienen kavaljeerin kanssa.

Lapset antoivat toisilleen kättä, ja ystävyyden merkiksi Helena rupesi heiluttamaan Georgin kättä edestakasin.

— Kas kuinka ne ovat yhdenpituiset! — sanoi Georgin äiti, ihastuksella katsellen lapsia.

— Ne ovat aivan yhdenikäisetkin, — sanoi mamma.

— No se ei haittaa, kyllä niistä sentään voi tulla sievä pari; — ah, mon chère, — kääntyi hän miehensä puoleen: — oletko nähnyt jotain kauniimpaa! — Tules tänne, rakas pikku Helene, että täti saa sinua puristaa!

Ja hän todella kumartui alas ja painoi Helenan molemmin käsin syliinsä ja suuteli kasvoihin ja kaulaan ja suuhun, ja puristi vastaansa niin että teki kipeätä.

Georgin leikkisä isä teki piloilla kohteliaan kumarruksen Helenalle, harppasi jaloillaan, löi kantapäänsä yhteen ja suuteli kädelle.

— Katso nyt, Georg, että kohtelet hyvin tätä pikku kukkaa, — sanoi hän Georgille silittäen Helenan kättä omiensa välissä, — sinun täytyy oppia ritariksi, sinun täytyy suojella häntä, olla huomaavainen hänelle ja palvella häntä.

Lapset katselivat toisiaan epäluulolla, ja kädet erosivat.

Sitten menivät vanhemmat ihmiset kaikki vastaanottohuoneihin ja Helena sanoi Georgille:

— Ei minulla ole enää kuin neljä nukkea, sittenkuin Mimmi meni rikki.

— Ohhoh, vielä sinä nukeilla leikit!

— Etkös sinä sitten leiki?

— En minä semmoisia.

— Mitäs sinä leikit?

— Pappa teetti minulle kaaripyssyn ja on minulla poni-hevonen, joka kiikkuu.

— Mutta meilläpä on eläviä poni-hevosia, jos tahdot tietää.

— On meilläkin, mutta ne ovat paljon suurempia.

— Ei ne sitten olekaan poni-hevosia ha-ha-ha, sillä ponihevoset ovat juuri pieniä.

— Niin no, ei ne erittäin suuria ole.

— Mennäänkö talliin katsomaan, — ehdotteli Helena, kun ei muuta yhteistä leikkiä voinut keksiä.

Mutta kun mentiin kysymään lupaa, sanoivat Georgin ja Helenan mammat, että oli liian kylmä mennä talliin, ja että leikkisivät sisällä.

Siis he menivät lastenkamariin, missä Helenan kaikki leikkikalut olivat.

Kyllä Helena muutamia niistä itsekin piti liian lapsellisina leikkikaluina ja lykkäsi pois osottaakseen, ettei hänkään nyt sentään tuollaisista —. Mutta Georg ei ollenkaan tahtonut tietää mistään leikkikaluista, vaan tahtoi mieluummin puhella ja leikkiä suuria. Siinä asiassa tunsi Helena olevansa kovasti takapajulla hänestä.

Seuraavana päivänä oli leuto sää, ja Helena ja Georg päästettiin talliin.

Täällä Helena kohta huomasi, ettei Georg ollut oikein alallaan, vaan ikäänkuin pelkäsi mennä pilttuuseen.

Kuski pani ponin selkään satulan ja nosti Helenan siihen, sekä päästi ponin valloilleen. Kauan tallissa seistuaan läksi poni ilosesti hyppien juoksemaan ja Helena sitä vaan yllytti pienellä ruoskapiiskalla. Kun hän tuli takasin ja hyppäsi alas, sanoi kuski:

— No eikös nuori herra tahdo kanssa koettaa.

Georg ei kehdannut kieltää, ettei luultaisi hänen pelkäävän. Hänelle muutettiin toinen satula, ja kuski keikautti hänet ylös.

Kyllä Helena oli kohta huomannut, että Georg vähän hätäili, mutta kun hän oli nostettu ylös ja poni, peläten ruoskaa, otti hypyllä vauhdin tallista, kipristyi Georg raukka molemmin käsin satulaan ja heitti ohjakset valloilleen. Poni juoksi ihmeissään pihalle, heilutti päätään edestakasin, hyppeli ja alkoi sitten lennätellä outoa ratsastajaansa pitkin kenttää. Helena nauroi kohti kulkkua tallin ovessa.

— Pruu. pruu! — huusi Georg ja hänen äänensä muuttui vähitellen itkeväksi hätähuudoksi.

Kuski tuli tallista.

— Sjoh, sjoh, — pani hän ojennetuin käsin hevoselle, joka ei heti antautunut. Poni tiesi, ettei kuskilla ollut leipää, eikä tullut luo, vaan juoksi suoraan tallia kohden, jonka ovelta Helena tarttui sen suitsiin.

Georg itki ääneen. Ja nyt vasta Helenan tuli häntä sääli, sillä ei hän voinut ymmärtää, kuinka Georg selviytyy tästä tapauksesta. Teki mieli nauraa, mutta oli myöskin kovasti sääli. Ja Helena pakotti suunsa pysymään ihan nauramattomana ja tahtoi vaan auttaa Georgia.

— Niin, ethän sinä ole tottunut ratsastamaan ponilla, — sanoi hän keksien Georgille valmiit puolustukset.

Ja otti Georgia kädestä ja lohdutteli: älä viitsi välittää, mennään väen puolelle, mennään!

Ja käsi kädessä he kulkivat pihan yli väen puolelle.

Georg oli tämän tapauksen perästä nöyrtynyt mitä hevosiin tulee, ja katsoi Helenaan siinä suhteessa niinkuin vanhempaan, vaikka he olivat yhdenikäiset.

Georgin leikki.

Sisällä pysyi Georg sitävastoin kerrassaan voiton puolella, erittäinkin tietojensa vuoksi. Hän ihmetteli ja vähän pilkkasikin Helenan käsityksiä niinpian kuin tuli kysymys suuren maailman asioista siellä pääkaupungissa. Helena saattoi kysellä niin lapsekkaita, että Georgin piti tuon tuostakin purskahtaa nauruun. Tämä Georgin ylimielisyys esti Helenaa kyselemästä kaikkea mitä olisi ollut kylläkin utelias tietämään, ja hän sai vaan kautta rantain urkituksi asioita Georgilta. Teaatterit, tanssiaiset ja muut semmoiset olivat Helenalle suuria uutuuksia. Ei Helena itse ollut tässä sanattomassa talossa nähnyt tanssittavan. Ja kun Georg näytti hänelle polkka-askeleet, ei hän tiennyt nauraako vai ihmetellä, mutta oli vaan kovin utelias. Georg koetti tanssia yhdessä hänen kanssaan, mutta eihän se Helena, — sekoitti tahtia ja polki jaloille.

Kaikkein enin ihmeissään oli Helena, kun Georg opetti erään uuden leikin, jota sanottiin "hääleikiksi".

Leikki alkoi sillä, että heidän piti olla ensin "kihloissa". Sormukset hankittiin, ja Georg vaati Helenaa käymään käsi kädessä sekä käski hyvin nauramaan ja näyttämään iloselta. Itse hän muka taputteli Helenaa yhtämittaa, juuri niinkuin hänen vanhempansa toisiaan, ja sanoi, että oikeastaan pitäisi vielä suudella, johon Helena ei kuitenkaan suostunut.

Sitten Georg pani toimeen vihkiäiset muka kirkossa. He asettivat ruukkukasveja kahteen riviin ja ripustivat poimuihin lakanoita sinne tänne. Georg laittoi kumotuista tuoleista aituuksen, johon pystytti mustan takin kävelykepin varaan, vaati Helenaa hankkimaan kaksi pallia aituuksen eteen, sekä pisti äidiltään lainatun sormuksen taskuunsa. Nyt he asettuivat polvilleen pallien päälle ja Georg alkoi supattaa jotain yksitoikkoisella äänellä, kunnes otti sormuksen taskustaan ja pisti Helenan käteen, ensin etusormeen sitten keskiseen ja vihdoin nimettömään. Sitten taas mymisi jotain ja lopuksi käski nousemaan ja rupesi suutelemaan Helenaa. Helena pani kovasti vastaan, mutta Georg vakuutti, että niin täytyy ja että niin aina tehdään, kun vihitään, ja vielä kertoi, että kun mennään naimisiin, niin täytyy aina suudella eikä koskaan saa suuttua.

Tästä asiasta heillä syntyi riita. Helena väitti ettei se ole totta, ja perusti siihen, ettei hänen vanhempansa koskaan suudelleet toisiansa. Johon Georg vastasi että hänen luullakseen he eivät olleetkaan naimisissa, vaan että Helenan pappa oli Helenan mamman veli.

Ja kun he Georgin kanssa uudestaan rupesivat häitä leikkimään, tapahtui, että vanhemmat tulivat salaa oven taakse ja yllättivät heidät kesken vihkiäisiä.

Siitä pitäen kun Georgilta Helenaa tiedusteltiin, sanottiin: missä sinun pikku morsiamesi on? — ja Helenalle — missä on sinun sulhasesi?

Näissä leikeissä oli Georg kokonaan voitolla Helenasta, hän oli pääasia ja Helena sivuasia. Ja jos Helena olikin ulkona häntä urhoollisempi, niin oli Georgilla vieläkin ala, jolla hän voitti Helenan.

Georgin vanhemmat olivat nimittäin päättäneet, että Georgista tulee upseeri, ja hän aijottiin pian panna kadettikouluun. Tästä asiasta oli Georg sangen olevinaan, sanoi "sitten kun pääsen kapteeniksi", laittoi sapeleja vyölleen, osasi kohteliaita kumarruksia ja reippaita harppauksia. Hän oli sangen sievä kaikessa tässä. Helenan omatkin vanhemmat ottivat osaa Georgin tulevaisuuden miettimiseen ja järjestämiseen. Mutta Helenaan nähden ei ollut kellään mitään järjestämistä. Hän vaan sai päästä Georgin vaimoksi. Sanottiin kapteenskaksi, ja naurettiin kun hän myöskin sanoi olevansa kapteeni tai vaati itselleen miekkoja ja tahtoi kadettikouluun.

Papan huoli.

Kymmenen vuotta tämän ajan jälkeen, kun Helena oli jo kuusitoista vuotta täyttänyt ja Georgilla oli ainoastaan muutama kuukausi vielä kadettikoulua jäljellä, tuli hovijunkkari kirje kädessä vaimonsa luo ilmoittamaan, että Georgin vanhemmat Georgin kanssa tulevat parin kolmen viikon kuluttua vierailemaan kartanoon.

— Missä Helena on? — kysyi hän.

— En todellakaan tiedä.

— Te ette tiedä koskaan mitään.

Hovijunkkari läksi vihasena Helenaa käsiinsä hakemaan.

Mutta ei Helenaa ollutkaan niin helppo löytää. Kyselyihin mikä vastasi sen olevan väenpuolella, mikä sanoi juosseen Taavetin kanssa kylälle, mikä oli vilaukselta nähnyt tallissa.

Hovijunkkari palasi kiihoittuneena vaimonsa puheille.

— Mitä tämä tämmöinen on, — puhui hän syyttäen, — tyttö juoksentelee omin päin pitkin kyliä, tallissa ja renkituvissa eikä asianomaisilla näy olevan tietoakaan hänestä!

— Minun käsitykseni mukaan Helena tarvitsee semmoista elämää. Kyllä hän vielä ehtii salonkitavat oppia. Nyt täytyy etupäässä vahvistua.

— Ehtii ja ehtii! Mutta jospa hän sillä välin rakastuu tallirenkiin!
Sitä et sinä tietysti ole tullut ajatelleeksikaan.

— En todellakaan. Mutta minä myönnän että se saattaisi olla vaarallista, kun eivät sukuluettelot ole oikein selvät täällä.

Hovijunkkari hetkeksi hätkähti, mutta osasi kohta tehdä niinkuin ei olisi mitään kuullut eikä huomannut.

Nyt vasta kun tuli tieto vieraiden saapumisesta, oli hän tullut ajatelleeksi, että Helenalta puuttuu kaikki se, mitä hän kasvatuksena pitää. Sillä hän aikoi naittaa Helenan Georgille. Se oli niin hyvin kuin sovittu asia,

— Toimittakaa lapsi heti tänne, — komensi hän.

Mutta Helena sillä aikaa, mitään aavistamatta, oli Muona-Maijan luona, joka paraikaa juotti kahvia kahdelle päivätyöläiselle istuen itse sängyn laidalla ja ommellen kokoon Taavetin, tallipojan, housuja, joka odotteli niitä viruen penkillä.

Kun Helena sieltä löydettiin ja tuotiin papan ja mamman eteen, oli hän tosin kaikkea muuta kuin katseltavassa kunnossa. Sormen päät olivat mullassa onkimatojen kaivelemisesta. Hame ylettyi vaan vähän alle polvien. Palmikosta oli tukkaa hajonnut ympäri päätä ja tallin tuoksu oli perin tuntuva.

— Ja tämäkö on minun tyttäreni! — päivitteli hovijunkkari lyöden kätensä otsaan. — Ihan kuin mikä hyvänsä kylän juoksija! Mitä tämä on! Osaatko sinä edes tervehtiä ihmisiksi. Niijaa, että saan nähdä!

Helena katsahti punastuen äitiin.

— Niijaa niinkuin tervehtisit vieraita! — toisti ankarasti hovijunkkari.

— Lelle, tee nyt niinkuin pappa tahtoo.

Helena niijasi.

Silloin hovijunkkari tuskin osasi salata tyytyväisyyden myhäystä. Helenan luonnollisessa liikkeessä oli verratonta suloutta, aivan kuin hän olisi taitavimman tanssimestarin opettama ollut. Mutta ei hovijunkkari sentään ilmaissut kummastustansa.

— Tyttö on toimitettava rippikouluun, — sanoi hän äreästi. — Osaatko sinä tanssia?

— Osaan.

— Se on hyvä se. — Laittakaa hänelle pitkä hame; minä en kärsi enää nähdä häntä noin vaatteistaan ulos kasvaneena.

Helena valmistuu ripille.

Hovijunkkari oli pitänyt suurta huolta aikasempien lastensa kasvatuksesta. Siinä asiassa ei saanut mitään laiminlyödä. Mutta kun seurauksena monipuolisen hienon kasvatuksen toimittamisesta kuitenkin oli ollut lasten riitaantuminen hänen kanssaan ja kodin jättäminen, sai hän niistä puuhista kyllikseen. Helenan kasvattamisesta hän ei ollut enää pitänyt mitään huolta, ja jätti koko sen kysymyksen vaimonsa huostaan.

Siten tapahtui, että Helenaa ei ollenkaan lähetetty kaupunkiin kouluun, vaan toimitti äiti hänelle samallaisen kotikasvatuksen kuin oli itse omassa kodissaan saanut — nimittäin kotiopettajien avulla.

Tämä kotiopetus, verraten tavalliseen koulukasvatukseen, tuli siinä kohden vaillinaiseksi, ettei hänelle hankittu mitään opetusta uskonnossa. Äiti omasta puolestaan tosin tahallaan jätti tämän asian semmoiseksi. Hänen omassa kodissaan, kuten jo ylempänä mainittiin, ei uskontoon pantu merkitystä. Vanha kreivi ja kreivitär olivat kotimaassaan Ruotsissa olleet tunnetut viisaina ja hyvinä ihmisinä, mutta ihmisinä "ilman jumalaa", kuten sanotaan. Siinä kodissa vallitsi rajaton ajatusten vapaus. Arvoa annettiin ainoastaan kyvylle nähdä ja punnita omia vaikuttimia. Mutta usko yliluonnolliseen oli ikäänkuin pannaan julistettu. Sentähden, kun hovijunkkari puolestaan ei ottanut valvoakseen uskonnon asiaa kasvatuksessa, ei ainakaan hänen vaimonsa pannut asiaa vireille.

Näin Helena kasvoi 16-vuotiseksi tyttönäreeksi saamatta minkäänlaista uskonnon-opetusta sanan tavallisessa merkityksessä. Äiti kyllä usein puheli hänen kanssaan ja istutti häneen ehdottoman luottamuksen hyvään: mutta kun Helena tultuaan yhteyteen muun maailman kanssa tiedusteli häneltä mitä se Jumala oikein on, josta aina puhuttiin, niin sanoi äiti vaan, että kaikki riippuu ihmisen ajatuksista ja tunteista, ja että ihmiset pitäisi keskenään olla veljiä ja sisaria. Jumalan olennosta hän ei sanonut mitään voitavan tietää, ja käski vaan aina ja joka paikassa omaatuntoa kuunnella.

Luultavasti juuri senvuoksi, ettei mitään muuta opetusta ollut, sai tämä oppi omastatunnosta suuren merkityksen Helenan käsityksissä jo pienestä pitäen.

— Eikö niin, Helena, oikeastaan pitäisi rakastaa kaikkia ihmisiä? Ja katsos nyt, juuri se, mikä sydämmessä sanoo, että oikeastaan —, se on Jumala. Se on se sama, joka välistä sanoo sinulle ja minulle: oikeastaan me teimme väärin, vaikka verrattuina muihin ihmisiin näyttäisi, ettei ollut mitään väärää.

Ja Helena niin ymmärsi tämän selityksen, että sen jälkeen he keskenään elämän tärkeimmissä käännekohdissa tulivat toimeen ainoastaan tuolla pienellä "se" sanalla.

* * * * *

Mutta nyt kun Helena tuli rippikouluikään ilmaantui paljon kaikellaista uutta ja outoa hänen eteensä. Eräänäkin päivänä hän istui Muona-Maijan luona, ja sinne tuli lyhyt, hiukseton muonamies, Ekholm nimeltään, joka toisinaan piti mökeissä hartaushetkiä ja pyhäkoulua. Tällä Ekholmilla oli lempeät siniset silmät ja suu sangen usein mehellä. Erittäinkin autuaan näkönen hän oli kun oli ottanut ryyppyjä, jota hän toisinaan kyllä teki. Ja teki sitä suureksi osaksi vastustaakseen ei ainoastaan sanoilla vaan myöskin teoilla raittius-aatetta, jota piti pakanallisena ja synnillisenä. Hän sanoi, ettei ihminen tule autuaaksi omasta ansiostaan, teoistaan, vaan ainoastaan uskosta lunastukseen.

Samaa mieltä oli eräs toinen, yksisilmäinen mies, joka niin ikään oli sangen usein ja myöskin tällä kertaa Muona-Maijan luona.

Heidän puhellessa näistä kummallisista asioista, katsahti Ekholm viehkeästi hymyillen Helenaan. — jota hän oli aina erikoisesti kunnioittanut ja rakastanut, — ja sanoi:

— Tänä suvena menee vissiin fröökinäkin rippiskouluun, vai?

Tämä oli ensi kertaa, että he tämmöisistä asioista rupesivat puhumaan.

Helenan vähän sykähti sydän, ja hän olisi mielellään Ekholmilta tarkkaan tiedustellut mitä se ripilläkäyminen oikein merkitsee. Mutta ei hän kehdannut osottaa semmoista tietämättömyyttä, ja sentähden hän sanoi nauraen ja muka pilkaten Ekholmia:

— Sanokaas tee Ekholmi — enhän minä tierä mikä se rippikoulu onkaan.

Helena osasi ainoastaan murteellista etelä Suomen suomea, semmoista kuin kansa täällä hänen kotiseudullaan puhui.

Ekholm rupesi vastaamaan.

— Ai, ai, ei piräis nauraa, — sanoi hän.

— Kas jos mee emme meitämme nöyryytä ja ota vastaan herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta meirän synteimme anteeksisaamiseksi, niin kuinkas meitin käy siinä tulevaises elämäsä. Sillä juuri raskaast lepää synnin kuorma meirän hartioillamme täällä.

Ekholmin hartiat olivat todellakin hyvin painuksissa. Hänellä oli yhdeksän alaikäistä lasta, työnä oli suuren navetan siivoaminen ja satalukuisen karjan ruokkiminen, mutta oma muona oli niukka.

Helena kauhistui hänen lausettansa ruumiista ja verestä, ja katsahti puolustusta hakien Muona-Maijaan ja siihen yksisilmäiseen mieheen. Mutta nämät, Helenan suureksi hämmästykseksi, eivät olleet millänsäkään, päinvastoin näyttivät ikäänkuin hyväksyen Ekholmia.

Helena kavahti seisovilleen.

— Mitä? — Mitä Ekholm puhuu? — Mitä ruumista ja verta? — sanoi hän kiihkeästi, silmät pyöreinä.

— Herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta, jonka hän on vuodattanut lunastukseksi meidän synteimme edestä.

Yksisilmäinen nyökkäsi hyväksyvästi päätä. Muona-Maija rupesi välinpitämättömästi aukasemaan rintaansa kaksivuotiaalle tytölleen, jonka oli ottanut syliinsä.

— Hyi, kuka se semmoista on sanonut!

— Se vanhurskas isä taivaassa, jonka edessä olemme kaikki kelvottomat. Ja ellemme uskossa nauti lunastajamme ruumista ja verta, niin syömme ja juomme itsellemme iankaikkisen kadotuksen.

Taas nyökkäsi yksisilmäinen päätä, ja Muona-Maija, painettuaan rintansa lapsen suuta vasten, huokasi:

— Juu, juu.

Helena sanoi:

— Sen Ekholm vaan saa nähdä, että minä en ainakaan mene ripille, — en vaikka!

Nyt kaikki kolme katsahtivat toisiinsa. Tämä puhe herätti heidän huomionsa niinkuin outo kiljahdus keskellä tuttua virttä.

Ja tuli pitkä äänettömyys.

Muona-Maijan mökissä oli ikkunalasit pienet ja niin viheriäiset, että maailma näytti niiden läpi surullisen toivottomalta. Mutta se kuvasi Helenan suhdetta työväkeen yleensä. Niin kuin hän rakastikin oleskella Muona-Maijan luona, tuntui tämä himmeästi vihreä alakuloisuus aina seuraavan kaikkia muitakin hovin ulkotyöläisiä. Helena luuli, että se riippui yksistään juuri näistä pienistä ja viheliäisistä ikkunoista, ja heidän pimeistä asumuksistaan, joissa hän kuvaili työväen istuvan. Oleskella Muona-Maijan viheliäisten lasien takana hän ei olisi ollenkaan voinut, ellei olisi ajatellut että hän milloin tahansa saattaa tulla jälleen valoon ja mennä takasin hovin väljiin ja kirkkaisiin huoneihin. Mutta nyt valahti koko tämä sama alakuloinen toivottomuuden tunto aivan toiselle alalle: keskelle heidän hyvää, ystävällistä suhdettansa. Ja siitä ei päässyt juoksemalla pois. Mitä enemmän ne puhuivat, sitä levottomammaksi tuli Helena.

Ekholm viritti taas keskustelun ja rupesi selittämään iankaikkista kadotusta.

Yksisilmäinen, — hän oli ammatiltaan sahan vartesmanni, — kertoi, että paholainen oli viime aikoina ollut liikkeellä. Sanoivat nähdyn Sunin riihessä.

Muona-Maija kuunteli taas kuin tuttua nuottia.

— Pirua ei ole ollenkaan olemassakaan, — sanoi Helena, kun Ekholm keskeytti puheensa vetääkseen henkeä.

Ekholm hätkähti eikä jatkanut. Kaikki katkesi. Pitkän äänettömyyden perästä sanoi Ekholm hiljaisella ja hurskaalla äänellä:

— Eikös herramme ja opettajamme Martti Lutheerus sano pirun olevan?

Ja he panivat tietämättömän Helenan kysymyksillänsä niin lujalle, ettei hän enää osannut mitään sanoa. Hän tunsi pienenemistään pienenevänsä heidän edessänsä, he kasvamistaan kasvoivat. Heidän puheensa oli hänelle niinkuin yhä suureneva aalto, joka vihdoin vyöryi hänen ylitsensä ja hän antautui valtoinaan sen alle.

Niinkuin tukehduksista riuhtasihe Helena vihdoin irralleen mökistä ja juoksi äidin luo.

Äiti suki tukkaansa suuren nurkkapeilin edessä.

— Mamma, mamma, mitä ne sanovat, että ripillä pitää syödä jotain ruumista ja verta —?

Äiti selitti, että kristinuskon mukaan ihminen joutuisi iankaikkiseen kadotukseen, ellei jumalan poika olisi astunut ihmisen muodossa maan päälle ja ristinpuussa vuodattanut vertansa heidän syntiensä sovitukseksi. Syöden ehtoollisella leipää ja viiniä tekee ihminen itsensä ikäänkuin osalliseksi tästä jumalanpojan lihasta ja verestä, — sanoi äiti.

Helenan pysähtyi sydän epätietoisuuden jännityksestä.

— Uskotko sinä? — kysyi hän hiljaa.

— No en minä ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. — sanoi äiti selvitellen kammalla pitkien hiuksiensa päitä.

Ja Helenalta putosi kivi sydämmeltä.

— Uskooko pappa?

— En minä luule, — naurahti äiti. — Katsos se nyt on enemmän ikäänkuin kansaa varten, — sanoi hän kääntymättä peilistä ja molemmin käsin kiertäen tukkaansa solmuun päälaelle.

Helena ymmärsi hyvin, ettei tämä kysymys ollut sen tärkeämpi mammalle, sillä ei mammalla ollut mökeissä mitään tuttavuuksia, joiden suhteisiin se olisi koskenut.

— En minä vaan ikinä ripille mene — sanoi Helena.

Äiti oli saanut kampauksen valmiiksi, ja kääntyi Helenaan päin.

— Niin, Lelle, siitä asiasta kysy papan mieltä. Mitä hänkin sanoo.

Eikä tällöin katsonut silmiin, vaan omien sormiensa päitä.

Tähän se asia joksikin ajaksi jäi. Pappa oli tosin pari kertaa vielä jälestäpäin maininnut ripille menemistä, mutta oli arvattavasti sen sitten unohtanut ja Helena ajatteli että kenties kaikki siihen raukeekin.

Ainakin Muona-Maijan luona hän kävi vielä vahvistamassa entistä sanaansa ettei mene ripille, ja niin se oli ikäänkuin päätetty asia hänen ja takapihalaisten välillä. Helena tahtoi heille näyttää, että he olivat väärässä, että mamma yksin oli oikeassa, ja että mitään semmoista vihaista jumalaa ei ollut, vaan ainoastaan sydämmessä rakastavainen "se".

Meni pari viikkoa.

Silloin sanottiin Helenalle, että hovijunkkari käskee ylös puheillensa.

Siinä oli jotakin pelottavaa ja Helena alkoi aavistaa mitä se oli.

— No, Lelle — sanoi pappa, kun Helena pujahti sisälle — nyt on sinun meneminen rippikouluun, jo on aika, sinä olet 16 vuotta täyttänyt.

Helenalla ei ollut aikaa ollut valmistua tähän muutakuin minkä nyt rappusia ylös juostessa oli ennättänyt arvata. "En mene, en mene" — ajatteli hän tahdissa sydämmen tykytyksen kanssa, noustessaan ylös papan luo.

Mutta papan edessä ollessa ei se sanominen tuntunut ollenkaan helpolta.

Papan ääni ei ollut entinen epävarma, vaan oli tällä kertaa päättäväinen.

Helenan nousi veri päähän, mutta hän sanoi kuitenkin:

— En minä pappa kulta saata ripille mennä, sillä enhän minä usko.

Hovijunkkari katsahti silmät pyöreinä tyttöön, ja pään nykäyksellä mittasi hänen pituutensa.

Helena sen johdosta oikasi liian lyhyen tyttöhameensa ja katsoi taas pappaan.

— Kuinka? — sanoi hovijunkkari. — Et suinkaan sinä voi olla ripille menemättä. Etkö tiedä, ettet pääse edes naimisiin, ellet ole ripillä käynyt?

— Mutta minä kun en usko —

— No, no, ei tässä maailmassa aina saa menetellä uskonsakaan mukaan!

— Jos eivät muut, niin kyllä minä ainakin menettelen, — sanoi Helena.

Pappa suuttui.

— Sinä? Minä sanon sinulle, että niinkauan kuin olet minun luonani, menettelet sinä niinkuin minä määrään.

Nyt oli Helenalle aina sanottu, ettei pappaa mitenkään saa suututtaa, sillä hänellä on sydänvika, ja mielenliikutus voi ihan äkkiä tehdä lopun hänen elämästänsä. Se oli hyvin tunnettu asia koko hovin alueelle. Kun hovijunkkari sattui pahemmin sydämmistymään, tuli hän kohta kipeäksi. Hänen täytyi pitkän aikaa senjälkeen käydä kumarruksissa ja joskus hän joutui vuoteenkin omaksi.

— Mutta hyvä pappa, — alkoi Helena, lukuunottamatta suuttumisen mahdollisuutta.

Silloin hovijunkkari polkasi tavattomalla tarmolla jalkansa maahan. Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja pahaa ennustaen pakeni veri kasvoista.

— Sinä menet ripille! — sanoi hän hirvittävän ankarasti ja nopeasti.

Ja vähän ajan perästä ilmaantui punasia täpliä hänen poskilleen. Tämä oli hänellä aina suuttumisen ja sairastumisen varma merkki. Ja kun Helena ne täplät näki, kalpeni hän vuorostaan. Hän juoksi isän luo, painautui häntä vastaan ja molemmin käsin hyväillen ja taputellen häntä poskille rupesi hätäisesti puhumaan:

— Pappa kulta, pappa kulta, menenhän minä, rakas pappa — minä menen — minä menen — oma rakas kulta pappa —

Tämä oli jotakin perin outoa, sillä ei Helenan kotona koskaan hellyyden tunteita ilmaistu koskettamisella. Eikä hovijunkkari voinut ymmärtää, mistä Helena oli tämän saanut. Helenan säikähdys ja hänen pienten käsiensä kosketus liikutti niin hovijunkkaria, että täplät kohta sulivat kasvojen yleiseen punaan, joka erittäinkin kiertyi silmien ympärille. Silmät kostuivat ja papan oli nähtävästi vaikea sitä peittää.

Ja tapahtui ensi kerran se ihme, ettei hovijunkkari sairastunut kiivastumisensa jälkeen.

Jo silloin kuin Helena huomasi täplät, mutta vielä enemmän silloin kuin hän näki, ettei pappaa kohdannut tavallinen tauti, päätti hän sydämmessään, ettei enää sanallakaan vastusta pappaa tässä asiassa.

Myöskin hän samassa hetkessä tunsi, ettei hän tästä lähin enää voi olla suorissa suhteissa Ekholmin ja niiden kanssa.

Papan vuoksi hän näytti iloselta ja semmoiselta niinkuin nyt olisi kaikki selvä. Mutta sydämmessään hän ensi hetkestä tunsi ikäänkuin toisen puolen maailmastaan menneen rikki.

Viimeisen kerran hymähdettyään papalle hän hiljaa läksi ovelle, avasi sen ja meni ulos huoneesta.

Ajatelkoot Ekholmit mitä hyvänsä; ei hän mene ollenkaan sinne enää eikä koskaan näyttäydy heille. Jääköön sikseen koko se viheriän lasin takainen maailma.

Kuitenkin hän ajatuksissaan kulki tarhaan ja takapihalle, ja rupesi menemään Muona-Maijan polkua myöten, mutta huomattuaan minne menee, kääntyi takasin ja kaikki näytti ikävältä.

* * * * *

Helena ajoi pappilaan isän seurassa.

Ainoa mikä häntä lohdutti, oli se, että puheitten mukaan rovasti oli hyvin leikkisä, melkein niinkuin maallinen mies. Monasti oli Helena huomannut, että herrat, kun olivat koolla, merkitsevästi naurahtelivat puhuessaan rovastista. Heillä oli jotakin salaperäistä tiedossa hänestä. Ellei rovasti olisi ollut nainut mies, olisi Helena epäillyt että häntä pidetään kevytmielisenä naisasioissa, mutta rovasti oli nainut ja, kuten kerrottiin, jo nuorena. Pappilassa vietettiin vilkasta seura-elämää, ja kerran oli Helena hovin herrainkutsujaisissa ovenraosta tarkistaessaan nähnyt rovastin ikäänkuin kaiken ilon keskuksena. Hän istui totilasi kädessä ja naurusuin torjui jotakin mitä hänestä sanottiin.

Helena nyt toivoi, että rovasti ottaa hänetkin vastaan tältä leikkisältä kannalta ja sormien lomitse katsoo hänen tietämättömyyteensä.

Tultiin perille.

Ensin jutteli pappa rovastin kanssa jonkun aikaa kahden kesken. Arvattavasti hän siellä sisähuoneessa antoi rovastille viittauksia Helenan epäuskon johdosta. Sitten he tulivat takasin etuhuoneeseen, jossa Helena odotteli; ja papan käydessä käsiksi palttooseensa tuli rovasti uudestaan tervehtimään Helenaa. Hän otti Helenan käden molempien lämpimien käsiensä väliin, jutteli ja ihastellen katseli Helenaa päätänsä kallistellen. Eikä päästänyt Helenan kättä omistansa.

— Oo, mikä sievä pikku neiti minun luokseni tuleekaan, tämmöisen vanhan pöpön, mitä? Kyllähän me, kyllähän me toimeen tullaan, — sanoi hän ikäänkuin vielä papan puheeseen. Näkyi selvästi, että pappa oli kertonut hänelle kaikki ja sanonut, ettei Helena usko.

— Kyllä, kyllä me toimeen tullaan, — puhui rovasti vielä papan mentyäkin ja talutti Helenaa kädestä sisähuoneeseen.

— No, pikku neiti, istuhan tuohon noin, vanhaa ukkoa vastapäätä.

Ei rovasti ollut lainkaan niin vanhan näkönen kuin sen ikäiset ovat. Hänen tukkansakin oli yhä sitkeän ruskea ilman ainoatakaan harmaata hivusta. Helena istuutui arasti. Hänen sydämmensä tykytti, sillä jos rovasti nyt ensimäiseksi kysyy, mitä jumala on, ei hän tiedä mitään vastata.

Mutta rovasti katseli selvästi semmoisella ihastuksella Helenaan, että tämä vähitellen rupesi voittamaan varmuutta.

— Katsoppas nyt minua, pikku neiti, katso oikein tarkkaan: mikä ryppyinen vanha äijä! Tuossa otsassa näet syviä juovia, samoin silmäin luona, samoin poskissa. Hyhhyh, — ajattelet sinä, kylläpä tuo on jo kauan elänyt. Ja niin olenkin, minä olen kuudenkymmenen ikäinen. Paljon vanhempi sinua, paljon kokeneempi, — ja kuvaileppas nyt! olen tämmöinen vanha äijä ja kuitenkin: — minä uskon.

Helena punastui korvia myöten.

— Niin, niin, pikku neiti, minä uskon, ja uskon ihan lapsen tavalla, uskon jokaiseen Pyhän Raamatun sanaan, enkä luota ollenkaan järkeeni.

Helena joutui yhä enemmän hämilleen. Hän työnsi jalkateräänsä eteenpäin ja väänteli itseään nojatuolissa.

— Enhän minä, — koetti hän sanoa.

— Niin, niin, kyllähän minä arvaan. Isältäsihän minä kuulin. Mutta kohta kun sinut näin, pikku neiti, ajattelin: jos tuolla tytöllä on sydän semmoinen kuin ulkomuoto, niin ei hätää, ei hätää silloin. Ja kuinka arvelet itse? Jollei ole, niin emmekö saa sitä yhdenlaiseksi? — Nöyryyttä, tyttöseni, nöyryyttä on meille kaikille tarpeen. Mutta erittäinkin on nöyryys tämmöisten pienten tyttöjen kaunistus. Sinäkö pikku käpyseni et uskoisi, mitä me vanhat äijät uskomme, semmoiset kuin sinun isäsi ja minä! Ei niin, et sinä oikein asiata ajatellut.

Helena ei tiennyt mitä tehdä. Jokainen paikka hänen ruumiissaan oli jännityksissä.

Tämmöisen puolileikkisän johdannon jälkeen alkoi ensi tunnilla varsinainen opetus.

Rovasti teroitti mieleen, että tärkeintä oli ensin tuntea syntinsä, sillä ainoastaan se, joka syntinsä tuntee ja katumuksen ja parannuksen toivolla kääntyy vanhurskaan puoleen, voi tulla lunastetuksi Vapahtajan verellä.

Hän kysyi siis ensiksi oliko Helena koskaan tuntenut mitään semmoista, jota voisi sanoa "synnin taakaksi".

Helena ajatteli päänsä ympäri, koetti hätäisesti yhteen ajatukseen koota kaikki muistonsa. — Ei löytänyt mitään semmoista, jota olisi "synnintaakaksi" voinut sanoa.

Vielä toisen ja kolmannen kerran hän koetti vyöryttää esille kaikki mitä sisästänsä tiesi. Ei tullut mitään.

Vaikeneminen alkoi käydä tuskastuttavaksi.

— On välttämätöntä, rakas lapsi, — sanoi rovasti juhlallisesti, — tuntea suurta, kipeää tarvetta synnistä pääsemiseksi, — ja jokaisen ihmisen, oikein herätettynä, täytyy se tuntea. Hän on tunteva sen kivuksi; sillä muutoin ei lunastus ole hänelle suloinen lääke, niinkuin se on jokaiselle oleva.

Kun Helena ei vastannut, sanoi rovasti hetken mietittyänsä:

— Antaahan olla, — jätetään tämä kysymys toistaiseksi ja katselkaamme ensiksi, mitä Jumala laissansa käskee ja kieltää.

Rovasti alkoi nyt opettaa kymmentä käskyä koettaen jokaisesta erikseen johdattaa häntä synnin tuntoon.

Ensimäisinä tunteina käytiin näin läpi ensimäiset viisi käskyä. Niistä ei löydetty paljon syntejä Helenalle; tosin kyllä kaikellaista pientä, mutta ei mitään semmoista, joka olisi tehnyt välttämättömäksi verilunastusta. Ei hän ollut mitään erityisiä epäjumalia pitänyt, ei juuri myöskään turhaan lausunut Herran nimeä, ei ollut tehnyt työtä sunnuntaina, ei ollut muistaakseen myöskään loukannut isäänsä tai äitiänsä, eikä ketään tappanut.

Kun seuraavalla kerralla oli tuleva esiin kuudes käsky, meni rovasti sen ohitse, arvattavasti tahtoen jättää sen viimeiseksi. Hän rupesi puhumaan sen sijaan seitsemännestä käskystä: "ei sinun pidä varastaman", ja niistä muista käskyistä, jotka kieltävät himoitsemasta lähimmäisen omaisuutta. Helena tunsi kohta, että siitä nyt ei ainakaan saada mitään oikeata syntiä hänelle. Sillä ei hän ollut milloinkaan varastanut. Heillä oli pieni Rappe-niminen sylikoira, ja sekin osasi olla varastamatta. Myös kissan oli Helena itse opettanut kaikista semmoisista tavoista. Kuinka hän siis itse olisi mitään semmoista voinut tehdä.

Rovasti koetti kuitenkin monella tavalla johtaa häntä tämän synnin tuntoon ja Helena olisi rovastin tähden suoraan tahtonutkin löytää itsestään sitä mitä rovasti haki, mutta ei vaan keksinyt sopivaa esimerkkiä. Rovastin kysymyksiin hän yhtäkkiä muisti ja myönsi kerran puhuneensa vastoin totuutta papalle. Ja he molemmat ilostuivat että oli vihdoinkin jotain löytynyt.

— Ei pidä koskaan isälle eikä äidille puhua muuta kuin totta, — sanoi rovasti lempeän nuhtelevalla äänellä. Hän koetti nyt päästä tätä tietä vielä pitemmälle.

— Sinä, rakas lapsi, olet onnellisessa asemassa. Kaikki mikä on sinun ympärilläsi on myöskin sinun, eikä sinulta puutu mitään. Sinä et ole oikean varastamisen kiusaukseen koskaan tullutkaan. — Mutta sitä enemmän sinulta vaaditaan. Sinun asemassasi olevalle on pieninkin valhe varastamista. —

Rovastin puhuessa Helena yhtäkkiä punastui korvia myöten. Häneen sävähti ajatus:

"Mitäpä jos rovasti aikoo ottaa puheeksi noiden vihaisten ja köyhäin talonpoikain asian ja sanoo, että hovi tekee hirmuista vääryyttä heille, kun pitää vettä heidän niityillänsä!" — Yhtäkkiä Helena sanomattomasti häpesi ettei ollut ymmärtänyt kääntää tämän käskyn kärkeä itseensä. Sehän oli musertavin ja ankarin käsky kaikista, joka lapsuudesta saakka oli salaisena painajaisena hänessä asunut eikä koskaan päästänyt siitä ajatuksesta, että — kuten guvernantti oli sanonut — "rikkaat saavat kuoleman jälkeen elää vuorostansa talonpoikina".

— No, lapseni, — sanoi rovasti: — minä näen nyt, että sinun tunnollasi on jotain, josta sinun on vaikea puhua. En minä pyydä sinua sitä minulle tunnustamaan, mutta tee siinä asiassa välisi Jumalan kanssa selväksi. Tee se rohkeasti ja avomielisesti — todellisen katumuksen ja parannuksen mielessä, — ja sinä olet tunteva sen lunastuksen ilon, josta olen puhunut ja jota paitsi ihminen ei voi elää.

Helena huokasi. Ja silmät rypyssä hänen katseensa harhaili rauhattomana huoneen nurkissa. Ei hän tiennyt kuinka sanoa ja selittää.

— Voinko auttaa sinua, rakas lapsi, — sanoi rovasti hellän hiljaa.

Helena alkoi vihdoin arasti esittää asiata:

— Minulla on tuttava, jonka nimi on Muona-Maija — (Helenan suu meni tällöin noloon nauruun ja yhtäkkiä taas totistui).

— No niin? — sanoi rovasti.

— Ja minä olen usein heillä. Ne ovat hyvin köyhiä. Ja Maija ja ne muut ovat monta kertaa puhuneet kuinka kovia töitä hovi heiltä vaatii, — ei ne ehdi mitään muuta kun aina vaan sitä työtä ja työtä —

Tietämättä miten jatkaa Helena pysähtyi.

— Rakas lapsi, mitä sinä sillä tahdot sanoa? — kysyi rovasti lempeästi hymyillen.

Helena sekaantui eikä itsekään enää ymmärtänyt mitä varten oli Maijan köyhyydestä ruvennut kertomaan.

— Ei ihminen vastaa toisista, — sanoi rovasti. — Jokainen ihminen pysyköön siinä säädyssä ja siinä asemassa, mihin kohtalo on hänet asettanut. Kaikki on Jumalan armosta: rikkaus on Jumalan armosta, mutta myöskin köyhyys on Jumalan armosta. Sillä voi tätä maailmaa, ellei siinä köyhyyttäkin olisi. Kuinka ylpeiksi me muuttuisimmekaan, kuinka suureksi paisuisikaan ihmiskopeutemme, ellei Jumala meitä köyhyydellä ja puutteella joskus kurittaisi! Nöyryydellä on köyhyys ja puute vastaanotettava ja kannettava. Kaikki on meidän hyväksemme. Jos olemme rikkaat, kiittäkäämme Jumalaa; jos olemme köyhät, kiittäkäämme Jumalaa. — Katso, — jatkoi hän vielä, — katso kukkasia kedolla. Niistä ovat toiset kauniita, monivärisiä, hohtavia, — toiset taas yksinkertaisia ja värittömiä. Mutta kaikki ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä ja aurinko paistaa yhtä helakasti jokaisen päälle. Niin on ihmistenkin laita. Toiset ovat rikkaita, suurilla luonnonlahjoilla varustettuja, toiset taas köyhiä ja yksinkertaisia. Mutta ei ihmisetkään saa ylpeillä eivätkä myös kadehtia toisiansa, vaan jokainen tyytyköön osaansa, — pois semmoiset ajatukset, että me jotain muuttaa voisimme Jumalan kaikkivaltiaan määräämässä maailmanrakennuksessa —

Tässä kohden rovasti ikäänkuin vaipui ajatuksiinsa ja hymyilevät rypyt katosivat silmäpielistä. Mutta hän heräsi ajatuksistaan ja huomattuaan poikenneensa alalle, joka ei hänestä oikeastaan kuulunut Helenaan, keskeytti puheensa, ja taas hänen kasvonsa entiseen tapaan hymyilivät.

Helena puolestaan myöskin kavahti uteliaasta kuuntelemisesta, veti auenneen suunsa tavalliseen asentoon ja pienensi suurenneet silmänsä.

Huoahtaen pois jännityksen hän vastasi hymyilyllä rovastin hymyilyyn ja yhtäkkiä tunsi halua viehättää tuota vanhaa miestä.

Rovasti kyllä koetti pari kertaa muuttaa ilmettänsä totiseksi jatkaessaan puhettaan varkauden synnistä, mutta ei oikein pysynyt yrityksessään, ja niin heillä molemmilla oli suut vinossa naurussa tämän käskyn loppuaikana. — — —

Seuraavalle tunnille tullessaan Helena jo tiesi varmaan, että nyt ei enää päästä kuudennen käskyn ohitse. Tervehtiessään rovastia hän ei sentähden hymyillyt, vaan niiasi nöyrästi ja hurskaasti. Myöskin rovasti tervehti hiljaisemmalla äänellä ja oli totinen.

Hän alkoi ensin muistutella entisiä opetuksiaan ja lyhyesti vielä kertasi viisi ensimäistä käskyä.

Mutta sittepä se myöskin tuli se kuudes käsky.

Rovasti käännähti nojatuolissaan toiselle lanteelleen ja katsellen ikkunaan päin ja paperiveitsellä naputellen huuliansa alkoi kautta rantain kierrellä esille.

Mutta jo ensimäisistä sanoista, kun hän rupesi puhumaan likasista ajatuksista, Helena ymmärsi, että nyt oli edessä hänen salaisin kysymyksensä. Helena yhtaikaa sekä kauhistui että ihastui. Selittääköhän rovasti nyt todellakin nämä asiat, nämä suuret, pimeät arvoitukset. Jospa rippikoulu onkin sitä, että siinä saapi tietää juuri nuo asiat, — saapi tietää mitä tämä elämä oikein on. Silloin on rovasti hänen paras ystävänsä ja hän uskoo kaikki mitä hän on sanonut ja sanoo.

Hetken aikaa Helena katsoi suurin silmin rovastiin ja odotti mihin päin hänen sanansa kääntyvät.

— No niin, pikku neiti, — sanoi rovasti, — sen minä vaan sanon sinulle, että jos sinun pikku sydämmesi kerran kiintyy johonkin ystävään — ja ehkä onkin jo kiintynyt, mitä? mitä? —

Rovasti hymyili veitikkamaisesti ja heristi pää kallella etusormeansa.

Helena vavahti. Sana vielä, ja ollaan siinä kaikkein kauheimmassa, jota
Helena sekä tahtoi tietää että kammosi.

— No, no, — sanoi rovasti kun huomasi Helenan hämmennyksen — olenhan minä isältäsi jo kuullutkin. — Jos siis on ystävä, niin sitä parempi. Sanon vaan sinulle, että muista tälle ystävällesi olla aina uskollinen. Ota vastaan hänen hellyyttänsä ja hellittele häntä, kunhan vaan et koskaan päästä ajatuksiisi ketään muuta — —

Sekä pettymyksen että vapautuksen tunne yhtaikaa täyttivät Helenan sydämmen.

Kaikki mitä hän oli odottanut tästä kuudennesta käskystä, sitä ei tullutkaan. Hän kun oli epäillyt synniksi salaista mielikuvitustansa, että Georg nyt taas tulee, ja he taas muka leikkisivät vanhaa leikkiänsä. — Mutta jos se ei ollut syntiä, niin koko käskystä ei mitään synnin tapaistakaan hänelle voitu löytää. Ettäkö hän olisi voinut ajatella olevansa suutelemisen suhteissa vielä jonkun muun kuin Georgin kanssa! Koko se ajatus oli uusi ja outo hänelle eikä hän osannut kuvailla, että jostakin sellaisesta edes voitiin katkismuksessa puhua. Vai olisiko todella niin kuin mamma oli sanonut, että katkismus oli jotakin vierasta, alempaa ihmissäätyä varten kirjoitettu. —

Tämän jälkeen ei Helena enää mitään odottanut. Hän voitti kaiken punastuksensa ja asettui takasin siihen entiseen väliin rovastin kanssa, jossa hän viattomasti nosteli kulmakarvoja ja leikki sievää tyttöhupakkoa.

Tunti tunnilta oli Helena saanut yhä selvempää valtaa rovastiin tuolta puolelta. Lopuksi ei rovasti lainkaan enää osannut puhua asioista kääntämättä silmiään pois Helenasta, ja taas kun katseli Helenaan, niin ei voinut puhua asioista vaan oli niissä toisissa nauramisen väleissä. Hän katseli kaikkia mikä Helenassa oli, käsiä ja jalkateriäkin.

Ja merkillistä! Erään kerran kun Helena katsahti häneen, täytyi säpsähtää. Se ei ollut rovasti. Se oli joku ikäänkuin nuorempi, kalpea mies, otsa pitkissä rypyissä, onnettomuus silmissä, jotka hirvittävällä pelolla kehottivat johonkin kauheaan pahaan. Helenan sydän kouristui ja hän ehdottomasti vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Mutta silloin rovasti yhtäkkiä taas muuttui entiseksi, rypyt silisivät, silmät sammuivat ja hyväntahtoisuuden viivat säteilivät niinkuin ennen silmänpäistä ohimoille hänen hymyillessään. Hitaasti hän vaan hieroi kädellään edestakasin otsaansa, ja sitten pani hetkeksi kätensä ristiin rinnalleen ja ummisti silmänsä.

Entisellä herttaisella tavalla hän taas alkoi puhua:

— Minä näen, — sanoi hän — että sinun pikku sydämmesi on yhtä puhdas ja viaton kuin sinun ulkonäkösi, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut, Summa kaikesta mitä olen opettanut on tämä; me olemme synnilliset Vanhurskaan edessä, olemme synnissä sekä siinneet että syntyneet ja kaikkena elinaikanamme synnillistä elämää pitäneet. Emme myös olisi kelvolliset hänen eteensä astumaan, ellei meillä olisi Häntä, joka on verellänsä lunastanut meitä meidän synneistämme — —

Helena uskoi vahvasti, että oli erehtynyt näyssänsä. Se oli herttainen, hyvä, rakas rovasti.

Kahden viikon kuluttua, kun he olivat läpikäyneet katkismuksen ja kaikki uskonkappaleet selittäneet ja oppineet, sanoi rovasti:

— Nyt minä näen, että sinä olet valmis Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja me voimme tähän lopettaa.

Puuttui ainoastaan päätössanat.

Rovastiin näytti tulevan juhlallinen liikutuksen ja hellyyden tunnelma.
Hän otti molemmin käsin Helenan kädestä.

— Lapsi, — alkoi hän, mutta liikutukselta ei voinut mitään sanoa.

Asema tuntui kömpelöltä. Helena ujosteli ja väänteli itseänsä nojatuolissa.

Pitkän ajan kuluttua sai rovasti sanotuksi:

— Paljon olen minä Pyhälle Ehtoolliselle lapsia valmistanut ja monesta olen minä lyhyen tuttavuuden jälestä jälleen eronnut. Mutta ero ei ole vielä koskaan minulle niin sydämmelle käynyt. Sinua, lapsi, olen minä oppinut rakastamaan — rakastamaan.

Helena ei voinut ymmärtää mistä syystä rovasti oli ruvennut häntä niin rakastamaan. Hän häpesi, ettei ollut itse puolestaan huomannut ruveta rovastia rakastamaan, vaikka tämä oli vanha ja niin hyvä mies. Ja sentähden hän kiemurteli eikä voinut katsoa silmiin, kun rovasti niin kauan piteli hänen kättänsä.

Kadetti.

Vähää ennen kuin Helenan piti päästä pyhälle ehtoolliselle tulivat Georgin vanhemmat ja Georg. Taas jo kaukaa huomattiin heidän tulonsa. Maantiellä ensin nähtiin tupruava pölypilvi, sitten erottuivat hevoset ja pyörät ja kaksi kuskilla-istujata. Oli tietysti päätetty antaa tulla täyttä karkua. Ne sikäläiset ne olivat aina ilosia ja jotain kujeita niillä aina oli mielessä. Hetkeksi vaunut ja hevoset katosivat käänteen taa. Mutta kun ne taas tulivat esiin, ei kestänyt kuin minuutti niin ne jo tulla huristi portaiden eteen. Hevoset korskuivat ja olivat valkoisessa vaahdossa.

Georg, solakka kadetti hyppäsi ensimäisenä kuskin istuimelta ja auttoi vanhempansa vaunuista. Helenan vanhemmat tulivat pihalle vastaan ja kun koko seura sitten ensi tervehdysten jälkeen kääntyi mennäksensä sisälle, katsahti Georg kohta ylös ikkunoihin ja näki Helenan, joka katseli ikkunasta juuri portaiden yläpuolelta.

Helena näki hänen nostetut tummat kulmakarvansa ja korvien luona itsepäisesti kihertyvän mustan lyhyen tukan, näki nuo kauniit kasvot, jotka olivat samalla sekä tavattoman tutut että entisistä nyt ihan vieraantuneet. Helenan sykähti koko olento. Hetkessä tuntui, että tuossa tulee juuri se, jonka pitikin, ja vielä paljon enemmän, — tulee se, mitä ei Helena ollut osannut odottaakaan. Ja hän rupesi huiskuttamaan nenäliinaa ja punastui omaa iloansa ja sitä ajatusta, että tuonko kauniin kadetin kanssa he siis ennen leikkivät häitä ja suutelivat toisiansa pimeässä vaatekammiossa!

Kun he kaikki tulivat sisälle, oli Helenan vaikea malttaa ensin asianomaisesti tervehtiä vanhempia, niin teki mieli juosta suoraan Georgin luo ja vetää häntä hihasta ja pyörähyttää ympäri, Mutta kun Helena, päästyään tavanmukaisista tervehdyssanoista, kääntyi vallattomasti Georgiin päin, olikin tällä jo samallaiset aikaihmisen tavat kuin muilla. Entisen tuttavuuden sijaan hän tervehtiessään teki useita harppauksia vetäen jalkansa yhteen ja kopsahutteli kantapäät toisiansa vasten, sekä katseli rohkeasti ja omituisen tottuneesti hymyillen Helenan silmiin, ja pudistaessaan Helenan kättä sanoi kohteliaita tervehdyssanoja.

"Kuinka hyvin hän on kasvatettu!" — ajatteli Helena itsekseen vähän harmitellen.

Georg oli todellakin kokonaan toinen verraten entiseen. Tuo ensi tervehdyksen omituinen silmiin hymyilevä ylimielisyys ei ollutkaan mitään satunnaista, vaan oli nyt aina hänen kasvoissansa, ja oli nähtävästi hänen uusi valttinsa. Ainakin Helena ensi hetkestä joutui sen johdosta allekynsin ja Georgilla oli kaikki valta. Se meni niin pitkälle, että Helena aivan kuin mikäkin alaikäinen tapasi itsensä ujostelemasta Georgia, eikä millään voinut kohota tasalle.

Koettihan Helena ruveta puhumaan myös niistä entisistä heidän välisistään asioista.

Kerran iltakävelyllä pitkin rauhaista maantietä he sattuivat jättäytymään muista jäljelle. Ja kulkiessa erään suuren, punasen ladon ohitse, jonka päätyseinä oli maantielle päin, Helena sanoi:

— Georg, kuinka sinusta tuo lato katsoo?

— Katsoo? Mitä sinä tarkoitat? — kysyi Georg.

— Eikö näin? — Ja Helena nosti silmäkulmansa onnettomiksi ylöspäin — valmiina nauruun purskahtamaan.

Heillä oli ennen muinoin ollut tapana huvikseen arvostella jokaista rakennusta. Jokaisessa rakennuksessa oli heistä oma erikoinen luonteensa, joka ilmaantui erittäinkin katon suhteessa päätyseinään. Ja he keksivät, että tämän erikoisen luonteen saattoi paraiten kuvata kasvojen ilmeellä, silmäkulmien asennoilla. Tämä keksintö huvitti heitä silloin suuresti. He kehittymistään kehittyivät taidossansa ja käsittivät toistensa vähimmätkin tarkotukset. Ja hupia lisäsi vielä se, ettei yksikään muu elävä sielu heitä siinä asiassa enää käsittänyt.

Nyt sitävastoin, kun Helena koetti virittää eloon sitä puolta, ei Georg ollut sitä muistavinaan. Hän käänsi kohta puheen toisaalle ja Helenan täytyi punastua, että muka osotti olevansa yhä siinä entisessä lapsellisuudessa.

Merkillisintä kaikesta oli vielä se, että Georg — niin vieraalta ja ujostuttavalta kuin tuntuikin — oli kuitenkin Helenasta omituisen viehättävä ja hallitsi häntä siltäkin kannalta kokonaan.

Kauan kulki Helena ja mietti tätä asiaa. Häntä sekä harmitti että nauratti. Harmitti se, ettei hän voinut olla punastumatta, vaikka Georg puhui leikkiä ja ylemmyyden hymyllä sanoi häntä pikku linnuksensa, — ja nauratti, kun hän ajatteli että oikeastaan ei mikään estänyt häntä puristamasta Georgin päätä syliinsä, kun tämä tapansa mukaan lähestyi ja uhkasi muka suuteloilla, otaksuen varmaksi ettei Helena kumminkaan semmoiseen suostu ja tietysti lyö häntä poskelle.

Kohta Georgin tultua hoviin alkoi tuo entinen suhde, että heitä pidettiin kihlattuina toisilleen. Kaikki katsoivat heihin niinkuin pariin: ihastuksesta hymyilevät silmät ensin kävivät Georgissa, sitten heti lensivät myöskin Helenaan, tai montakin kertaa edestakasin, ikäänkuin verratakseen kumpi heistä oli kauniimpi, tai vielä parempi jos saattoivat katsoa yhtaikaa molempiin. Mammakin oli niin ihastunut Georgiin, että alituiseen häntä katseli.

Helena päätti nyt sangen tärkeäksi saada tietää oliko hän yhtä kaunis kuin Georg.

Olihan ihan selvä, että jos Helena olisi ollut kaunotar Georgin rinnalla, niin ei varmaankaan olisi ollut niinkään ratkaistua, että Georg ja hän kuuluvat toisilleen. Mutta nyt näyttivät kaikki pitävän sitä itsestään selvänä. Oli muka suuri kunnia Helenalle, että hän oli "aijottu Georgille".

Kun vaan tietäisi kuinka tulla edes yhtäkin kauniiksi kuin Georg, ellei voikaan tulla häntä kauniimmaksi!

Illalla maatapannessa Helena katseli kauan aikaa peiliin päästäkseen siitä asiasta selville. Monella tavalla hän koetti: pani tukan ylös solmuun, hajotti sen, jätti suortuvia ohimoihin. Ja kyllä toisinaan rupesikin näyttämään niin sievältä, ettei olisi malttanut katsomasta heretä. Mutta ei siihen varmuutta saanut. Ehkä vaan omasta mielestä niin näytti — kauan katselemisen vuoksi.

Aamulla Helena sanoi nuhtelevasti mammalle, että milloin hän sitten oikeastaan saa sen pitkän hameen, josta on niin kauan puhetta ollut.

Mamma katsahti häneen uteliaasti.

— Sinä saat pitkän hameen huomenna, — sanoi hän.

Ja aivan oikein. Huomispäivänä, kun Helenan oli ajaminen pappilaan viimeiselle yhteiselle opetussaarnalle ennen rippiä, puetti äiti ompelijattaren avulla hänet uudenlaiseen, aikaihmisten pukuun. Kun sitten entisen letin sijaan tukkakin oli nyt ensikerran ylös päälaelle solmittava, tuli pukuhuoneeseen lisäksi Georgin äiti, ja he tekivät kaikki kolme parastansa Helenaa laitellessa. Erittäin innoissaan oli Georgin äiti. Hän huudahteli ihastuksesta, laittoi jotakin tukkaan, eteni, keikutteli päätä puolelta toiselle, taas lähestyi, taas eteni, — ja taas huudahteli. Kaikille heille oli uteliasta nähdä Helenaa neitinä ja aivan odottamattomia kauneuden piirteitä he hänessä havaitsivat.

Välttämättä olisi Georgin äiti tahtonut olla läsnä, kun hänen Georginsa nyt näkee Helenan näin hurmaavana.

Mutta ei käynyt niin.

Helena lähetettiin jotakin hakemaan, ja kun hän jo oli takasin tulossa, välihuoneessa, poksahti Georg toisesta ovesta vastaan.

Ensin Georg pysähtyi yhtäkkiä ja hänen silmänsä pyöristyivät niinkuin säikähdyksestä. Sitten hän teki yrityksen naurahtaa, mutta suu ei kääntynyt ja veri tulvahti hänen kasvoihinsa pannen ne hehkuvan punasiksi. Ei hän saanut sanaa suustansa.

Helena huomasi tämän vaikutuksen ja häntä huvitti nähdä kuinka kokonaan toinen Georg yhtäkkiä oli hänen edessään. Kaikki se uusi kadettirohkeus yhdessä silmänräpäyksessä pyyhkäytyi pois ja hän muistutti jälleen sitä silloista Georgia, joka päästeli hätähuutoja pikku Ponin selästä. Helena näki selvästi kuinka ankaria ponnistuksia Georg teki saadakseen suunsa luonnolliseen asentoon ja valloittaakseen takasin kadettiryhtinsä. Mutta se ei hänelle onnistunut. Hän yhä punastui, tuijotti Helenaan, painoi silmänsä alas ja taas tuijotti.

Helena ei silloin voinutkaan ylläpitää vastahankittua neidillistä aikaihmisyyttänsä. Häntä nauratti ja ilo pulpahteli sydämmessä. Hän juoksi tyttömäisesti ovelle ja ovenraosta katsoi taaksensa.

— Ähä, ähä! — pani hän Georgille ja katosi voitonriemuisena.

* * * * *

Mutta Georgiin tuli siitä lähtein uusi muutos. Helena tahtoi sitä sanoa "tuijottamisen aikakaudeksi" eikä ollenkaan sitä suosinut. Kaikki ylemmyyden hymy oli poissa ja Helena olisi voinut kääntää hänet sormensa ympäri niinkuin rievun. Koko valta oli siirtynyt Helenan käsiin. Georg vaan tuijotti, oli punanen ja totinen, ja hakemalla haki tilaisuuksia palvellakseen Helenaa neulan ja nenäliinan nostoilla, tuolin tarjoomisella ja muilla semmoisilla. Kaikki rupesivat sanomaan, että Georg oli hulluuteen asti rakastunut Helenaan.

Ripillä.

Vaikka Helena olikin yksinänsä rippikoulun käynyt, oli samaan aikaan suuri parvi paikkakunnan talonpoikaista nuorisoa rovastin edessä yhteisesti valmistunut ripille.

Helena ja nämä tapasivat toisensa vasta kirkossa, kun kokoonnuttiin rippisaarnaa kuulemaan.

Kirkko oli Helenan tähden köynnöksillä koristettu. Se oli papan käskystä. Vallan Helenan tietämättä olivat nuo tuntemattomat rippikoululaiset valmistaneet hänelle tämän yllätyksen. Ja nyt ne ujostelivat häntä niin että peräytyivät kuin lammaslauma yhteen kokoon kirkon keskikäytävällä, kun Helena tuli heitä kiittämään.

Hän oli edeltäpäin jo ajatellut miten hän kirkkomäellä ilosena ja vapaasti tulee heidän luoksensa, ottaa heitä käsistä, pyöräyttää jonkun leikillä ympäri ja antautuu toveriksi heidän joukkoonsa, kaulatuksin tyttöjen kanssa. Hän kuvaili niitä semmoisina kuin olivat pelloilla ja tanhuvilla harmaissa ja tomuisissa vaatteissa.

Mutta tulikin jotain ihan toista. Kun hän heidät näki, nolostui hän ja punehtui, ja aijotun, luonnollisen ja ilosen naurun sijaan suu vaan meni viistoon. Mutta ujoutta peittää hän ei voinut muuten kuin jäykistyen ylpeäksi hovin fröökinäksi. Hän koetti kätellä likinnä olevia, mutta se tuli kaikki niinkuin hän olisi ollut jokin prinsessa, joka armosta ojentaa yhdelle ja toiselle kätensä. He puristuivat kokoon, ja ainoastaan ne, jotka eivät ehtineet toisten selkäin taa, antoivat hänelle arasti kättä.

Voimatta ylläpitää ylpeän hovineidin henkeä Helena vihdoin kääntyi erään tytön puoleen, jonka tunsi lähemmin, sillä se oli joskus palvellut heillä kyökkipiian apulaisena.

— Mari, kuules, miksi ne ovat ihan kuin vihaset minulle? — kysyi
Helena suoraan.

Mari ensin tyypertyi ja rupesi välttelemään, mutta vihdoin sanoi:

— Ei ne fröökinälle, — mutta fröökinän papalle.

— Niin, niin, — sanoi Helena, ajatellen että kysymys on taas niityistä. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun Marin puheesta kävi ilmi, että syy todella oli ihan toinen.

Hovijunkkari oli estänyt yhden pojista — niin sanotun Souvari-Heikin — pääsemästä ripille samalla kertaa hänen tyttärensä Helenan kanssa. Muut rippikoululaiset olivat rovastilta vaatineet Heikin puolesta, mutta ei ollut mikään auttanut. Rovasti ei ruvennut tekemään vastoin Helenan papan tahtoa.

— Mutta miksi pappa olisi estänyt? — kysyi Helena puoleksi kummastuen puoleksi nauraen, kun tiesi varmaan että tässä täytyi olla jokin erehdys.

Mari katsahti häneen pitkään ja sanoi venyttäen:

— Sitä en minä tiedä.

Vielä tuli ilmi Marin kautta, että Souvari-Heikki oli ollut kerran konttorissa — raha-apujako lie ollut pyytämässä, — ja silloin oli hovijunkkari ajanut hänet ulos ja tullut itse sairaaksi pelkästä kiukustumisesta.

Mari ei osannut peittää ylenkatseellista värettä äänessään.

Marinko tapa kertoa tätä asiaa vai itsekö se, mitä hän kertoi, vavahutti Helenaa? Hän tuli levottomaksi ja jokin paha tunne tahtoi ruveta kalvamaan. Ei hän itse ymmärtänyt siihen syytä ja tahtoi niinpian kuin mahdollista päästä toiseen mielentilaan.

"Tietysti se on kaikki vaan noita niittyasioita!" ajatteli hän ja asettui ajatuksissaan papan puolelle ja alkoi kylmästi arvostella rippikumppaneitaan.

Kaikki he olivat juhlapuvuissa. Usealla pojalla oli kömpelösti istuvat kaulukset, jotka tekivät heidän ruskottuneet kasvonsa vieläkin ruskeammiksi. Tytöt olivat mustissa vaatteissa; joku oli viheriäisessä ja joku ihan valkosessa, niinkuin Helena. Kaikilla heillä oli valkoset vaatehansikkaat, nähtävästi ostettuina tukussa, sillä ne olivat enimmille liian suuret ja sentähden nekin vielä lisäsivät yleistä sanomatonta kömpelyyttä.

Vihdoin alkoivat urut hiljaa soida ja se helpotti heti.

"Tämäpäs nyt jotakin on!" — ajatteli Helena huoahtaen painon sydämmeltään: — "minä olen ylhäinen hovin Helena! Ihmiset on niinkuin kukat…"

Urkujen soidessa asettuivat rippilapset etummaiseen penkkiriviin.

Helena istui lähinnä käytävää, alkaen hänestä istuivat muut.

Siunatut urut ja niiden taivaallinen ääni! Kaikki tuo pahan tunteen alku on kuin pois puhallettu. Kaikki on helppoa, iloista, liikuttavaa, rakastettavaa — —

Rovasti näyttäytyy alttarilla.

Helena katsoo häntä suurella uteliaisuudella. Sillä juuri äskettäin on
Helena saanut kuulla mitä omituisimpia puheita hänestä.

Se on mahdotonta! Niin nöyränä, niin kokonaan uppouneena hurskaaseen toimitukseensa hän liikkuu ja katsoo. Ettäkö tuo mies, kuten kerrottiin, tekisi tuontuostakin epäillyttäviä matkoja Pietariin elääkseen siellä uskottomuudessa vaimolleen! Se ei voi koskaan olla niin.

Tai olkoon, olkoon vaan totta. Mutta Helenapa antaa ajatuksissaan anteeksi hänelle. Mitä kaikki tuo paha merkitsisi noiden urkujen ihanassa soitossa! Kaikki ovat niitä samoja puheita kuulleet ja kuitenkin ovat kaikki niinkuin rovasti olisi pyhä mies. Eivät he anna hänelle anteeksi, vaan panettelevat häntä kun tulevat kirkosta. Mutta Helena antaa anteeksi. Hyi sentään, ettei ihminen voi olla ajattelematta mitä hän ei tahtoisi ajatella! "Ei sinun pidä tuomitseman!" Juuri niin! Anteeksi kaikki! Pois kaikki pahat ajatukset! Rakas, rakas rovasti!

Siunatut urut! Soikaa aina, lakkaamatta! Painakaa sydämmeen ikuisiksi tämä vapaa anteeksi antava mieliala!

Ei ole mikään konsti elää onnellisena ja ilosena, kun vaan tietää elämän salaisuuden: aina ja joka paikassa antaa anteeksi!

Hän näkee pitkän rivin polvia ja valkosia hansikkaita niiden päällä ja näkee oman hienon silkkihameensa ja kukkaset rinnallaan ja sylissään — ja kaikki katsoo häneen ja kaikki koko kirkossa elää hänelle!

Ei hän ole vielä koskaan ollut niin onnellinen.

Pitkin keskikäytävää astuvat Georgin vanhemmat, molemmilla posket punasen hohtavina ja juhlallisen huolestuneina. Outo on heitä nähdä ilman naurun ja leikin ilmettä heidän kasvoillansa.

Heidän jäljessänsä tulee Georg, valkoset äärettömän puhtaat säämiskähansikkaat käsissä ja uuden uutukaisessa, poimuttomassa kadettipuvussa. Hän on juhlallisen kalpea, kasvoissa jonkinlainen "tottuneen" ilme. Ei voi niissä nähdä vivahdustakaan muuta kuin että se, mikä nyt oli tuleva, oli juuri sitä mitä pitikin. Kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja supatus käy läpi kirkon: tuo on hovin neidin sulhanen! Hän on kaunis — niin tavattoman kaunis ja miehekäs?

Tänä päivänä on kaikki toisin kuin todellisuudessa. Tuossa tulevat keskikäytävää myöten pappa ja mamma — käsikynkässä!

Voi mikä sopusointuinen näky! Ja köynnökset ja seppeleet valkosilla seinillä ja vaatteiden hiljainen kahina ja urut valmistelevilla juoksutuksillansa sanovat, että se on kaikki tosi! Kaikki on suuressa sopusoinnussa, valmistunut johonkin suureen ja tärkeään! Tässä ei muuta puutu kuin että hän itse nöyrtyy, lankeaa kasvoillensa rukoukseen ja, uskoen siihen mihin kaikki muut, polvistuu alttarin eteen. Miksi ei hän sitä tee? Onko hän niin ylpeä? hävettääkö häntä nöyrtyä ihmisten nähden? Ihan varmaan — hän kyllä ymmärsi — hänen oli onnentunnelmansa siitä vaan kasvava.

Ei, ei, sitä hän ei sentään koskaan tee. Viimeisiin asti hän tahtoo taistella liikutusta vastaan!

Mutta hänen päätöksestään huolimatta, kun urut hiljaisista juoksutuksistansa yhtäkkiä remahtivat kirkkoa paisuttavaan fortissimoon ja kansa yhteen ääneen alkoi virren, silloin valtasi Helenan vastustamaton tunteiden tulva. Voimatta enää pidättää hän itkuun purskahtaen painoi päänsä penkkiä vasten käsien varaan.

Tuskin hän kuitenkin oli tämän liikkeen tehnyt kuin ei itkusta sentään tullutkaan mitään, vaan se itsestään katkesi ja hän yhtäkkiä pääsi koko tuosta taikatunnelmastaan. Kaikki meni erille, selvisi entiselleen. Ainoastaan pään asento jäi semmoisekseen penkkiin kiinni. "Ei ole mitään syytä tulla liikutetuksi, sillä ei ole mitään tapahtunut eikä mitään ole odotettavissakaan, — ei yhtään mitään!" ajatteli hän. Hän ihmetteli miten hän nyt nostaa päätänsä. Niskassa ja korvissa tuntui että koko kirkko häntä katselee, kun hän siinä ihan yksin, muiden veisatessa, muka hartautta harjoittaa.

Erittäinkin hävetti Georgin tähden.

Tietysti se nyt voitollisena ajattelee, että Helena rukoilee anteeksi syntejänsä ja siis sittenkin "uskoo". He olivat puhuneet niistä asioista hiukan. Helena oli ruvennut kertomaan vastustuksestansa rippiasiassa, mutta Georg oli siihen isällisen paheksivasti pudistanut päätänsä. "Se on lapsellista" — oli hän sanonut. He olivat vähän riitaantuneet, ja Helena oli suoraan selittänyt ainoastaan papan tähden suostuneensa. Johon Georg vaan kohautti olkapäitänsä.

Veri töytäsi Helenan kasvoihin. Häpeissään hän vihdoin nosti päänsä, niisti nenänsä ja ensimäiseksi vilkasi sinnepäin missä omaiset istuivat. Aivan oikein: Georg tosin ehti kääntyä pois katsomasta Helenaan, mutta hänen silmänsä oli vielä viistossa sinne päin ja koko ryhti osotti hänen ajattelevan että Helena oli käyttäytynyt hyvästi ja tehnyt mitä moisissa tilaisuuksissa pitääkin tehdä. Helena päätti jotenkin selittää hänelle tämän seikan.

Jumalanpalveluksen aikana Helena jälleen ankarasti taisteli liikutusta vastaan. Hän ei tosin paljon kuunnellut saarnan sisällystä, mutta rovastin juhlallinen ääni ja yksityiset lauseet Herrasta Zebaotista, jotka panivat koko kirkon kajahtelemaan, ja erittäin se, että hän aina vaan näki syrjästä itsensä nuorten ikäistensä rivissä, — se tuon tuostakin vavahutteli Helenaa ja oli saamaisillaan tunteiden valtaan. Ainoastaan siten, että hän pakotti itsensä ajattelemaan kaikellaisia pikkuseikkoja: "täti Amalie lupasi lahjoittaa minulle koko Chopinin" — "illalla mennään kaikki soutelemaan" — saattoi hän pysyä erillä liikutuksesta. Mutta erillä hänen piti olla. Se oli niin äärettömän, äärettömän tärkeätä. Tärkeätä mamman vuoksi ja ennen kaikkea Georgin vuoksi, sillä koko hänen suhteensa Georgiin muuten tulee vääräksi.

Ensin hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin polvistutaan alttarin ympärille. Vastoin hänen luuloansa ei silloin kuitenkaan ollut mitään taistelua. Kun hän näki itsensä polvistuneiden puolikehässä, tuli yhtäkkiä hänen mieleensä sellainen hullunkurinen kuva, että he kaikki, jotka siinä olivat alttarin ympärillä, olivat muka lampaita. Ja häntä rupesi naurattamaan olla yksi niistä. Nauratti ja vähän hävetti olla yksi niistä, jotka täydessä uskossa odottivat vuoroansa ihan kuin kiltit lapset, joita syötetään lusikalla. Ja kun piti vielä päälliseksi olla polvillansa, matalampana kuin ne, jotka seisten syöttivät!

Näiden liikutuksen vallasta vapauttavien tunteiden ohella Helena näki rovastin jo valmistuvan ehtoollisen jakoon. Yhä lyhyemmäksi kävi aika, jolloin hän vielä voisi "uskon nöyrtymyksessä ja kyyneliä vuodattaen vastaanottaa ehtoollisen" ja välttää "tuomiota". Eivät hänen yrityksensä tehdä asemaansa naurunalaiseksi auttaneet häntä, vaan vielä viime hetkessä tuli kammottava ajatus:

"Mitäpä jos tässä todellakin jotain suurta ja tärkeätä tapahtuu! Jospa jotain suurta ja sanomatointa paraikaa vyöryy ohitseni, ja minä en siitä mitään tiedä! Kuinka on mahdollista, että kaikki muut jotakin odottavat, ovat valmistuneet johonkin suureen ja tärkeään, mutta olisivat kaikki erhetyksissä ja minä yksin, joka en mitään odota, minä yksin koko kirkossa olisin oikeassa!"

Helena kokosi nopeasti ajatuksensa, mutta niiden keskellä ei ollut muu kuin "Se", rauhallisena, sanatonna, käskemättä mihinkään: päinvastoin, jos "sen" mukaan menetteli, niin jätti nämä kaikki juhlallisuudet ja väenpaljoudet ja kulki jollekin yksinäiselle viheriälle pellonpientareelle tai lepikön läpi avonaiselle aholle, missä horsma nuokkuu ja vinha etelätuuli, korvissa huhuten, puhaltaa kasvoja vasten.

"Niin se on" — ajatteli Helena: — "ei tässä tapahdu yhtään mitään. Kaikki mikä tulee, sen teen vaan papan tähden, mutta mikä hyvänsä vastaisuudessa tulee eteeni ja riippuu minusta, siinä en enää koskaan anna perään. Kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee!" — ajatteli hän, eikä voinut olla tällöin ajattelematta papillisia vihkiäisiä siinä tapauksessa että he menisivät Georgin kanssa naimisiin.

"En mene koskaan vihille, tuli mitä tuli!" — päätti hän uhkamielin ja voitokkaasti sykkivin sydämmin.

Samassa oli rovasti jo hänen edessään. Se asetti kätensä hänen päälaelleen ja pisti jotain hänen suuhunsa.

Ei hän koko tapauksesta tuntenut muuta kuin että tuo "jotain" tarttui hänen kitalakeensa eikä millään tahtonut siitä irtautua, ja että toinen jäljessä tuleva pappi tarjosi viinin niin huonosti, ettei se tullut maljan reunaan asti eikä joutunut hänen suuhunsa.

Ja niin, kun he toimituksen suoritettua kaikki nousivat polviltansa alttarin edestä, tuli Helena ottaneeksi sen palankin suustaan nenäliinaansa ja kirkosta lähdettyä karisti kenenkään huomaamatta mäelle.

Sillä hän oli isältänsä perinyt suuren määrän itsepäisyyttä.

Kihlaus.

Samana kesänä, mutta myöhään syksyllä tuli Georg oltuaan leirissä
Pietarin lähellä takasin hoviin.

Ja nyt hänellä oli yllään kaunis tummaverkainen ruumiin mukaan istuva upseeripuku, miekka, ja hopean hohtavat nappirivit.

Kaikki olivat ihastuksissaan.

Mutta Georg oli ensi hetkestä saakka vähän levoton niinkuin jonkun tärkeän tehtävän tai sanottavan edellä. Usein he supattelivat vanhempien kanssa, Ja Helenasta tuntui niinkuin heillä kaikilla olisi jokin salainen yllätys hänelle valmistumassa.

Oikeastaan tämä ei ollut mitään muuta kuin virallisen kosimisen valmistuksia.

Tietysti Georg, — joka oli niin hyvin kasvatettu, — ei pitänyt comme-il-faut'na kosia ennenkuin oli upseeriksi päässyt. Joka paikassa hän oli sama. Kaikki asiat, ihan kaikki, olivat hänellä sääntöihin luokitetut ja järjestetyt, niinkuin hän ne oli vanhemmiltaan perinyt ja kadettikoulussa omistanut. Kun hän sanoi: "kaikki ihmiset niin tekevät", oli se hänestä korkeinta, melkein pyhää, ja jos sitä vastaan jotain väitti, tuli hänen silmänsä suuriksi ja peljästyneiksi, ikäänkuin olisi seisottu hirmuvaaran edessä. Ellei hän olisi tällöin ollut niin "nätti", olisi Helena harmista pakahtunut.

Kosiminen oli Georgille sangen vaikeata. Kaikki tuo kadettirohkeus, jolla hän yhteen aikaan koetti pelailla, eli tottumus muka hienolla kevytmielisyydellä kohdella tietämättömiä tyttöjä — sekin oli oikeastaan ollut vaan mitä muut kadetit tekivät ja minkä Georg oli heiltä oppinut. Se sopi, koska se oli tapana. Hän ei mennyt koskaan yli rajan, eikä edes uneksinutkaan mahdolliseksi mennä mitenkään pitemmälle — niin ettei olisi joskuskaan malttanut tarkoin hillitä tunteitansa — niin että olisi esimerkiksi vahingossakaan suudellut ennen virallista kosimista, tai niin. Kun tuo kosiminen sitten tuli kysymykseen, oli se Georgille niin vaikea tehtävä, että hän kokonaan kadotti kaiken ryhtinsä. Hän muistutti Helenalle taas sitä suurta tappiota urhoollisuuden näytteessä, minkä oli kärsinyt muinoin vallattoman ponin selässä. Ja Helenaa nauratti.

Ihmeellistä, ihmeellistä! — ajatteli Helena. Mitä kummaa se valmistelee ja aikoo. Ja mikä ihmeen taikasana häneltä puuttuu, jota hän ei tiedä tai ei uskalla sanoa. Tietysti hän luulee, että täytyy jotakin sanoa jollakin erityisellä tavalla, kun kosii, — niinkuin romaaneissa tai muuten comme il faut, niinkuin hän tietää olevan tapana. Eikä raukka häveliäisyydestä saa sanotuksi. Ja he kun ovat niin tuttuja keskenään! Ja niin, niin rakastavat toisiansa ja ovat niin lähellä toisiansa, ettei mitään pitäisi olla välillä! Ihmeellistä.

Lopulta rupesi asia tulemaan ihan hassuksi. He olivat parhaita tuttuja keskenään ja kuitenkin oli Georg kuin ummikko vieras, teki kumarruksia, punastui, häpesi punastumistaan, perääntyi, vetääntyi yksinäisyyteen, kärsi, taas hyökkäsi esiin, mutta ei vaan saanut suustansa tuota taikasanaa ja ilman sitä hän ei tiennyt mitään muuta Helenalle sanoa. Mutta tämä hassutus ei lainkaan antanut hänelle sitä käsitystä että koko tuo sanominen saattoi olla turhaa, vaan ei hän hetkeksikään näyttänyt luopuvan siitä uskosta, että täytyy jollakin erikoisella tavalla sanoa, kuten tapa vaatii, ja että ilman sitä ei koko heidän aijotusta avioliitostaan voi tulla yhtään mitään.

Helenaa ei ainoastaan naurattanut, mutta välistä vähän harmitti. Siinä Georgin itsepäisyydessä piili samalla jotain hienoa, selittämätöntä ylpeyttä, — oliko se nyt sukuylpeyttä vai tunto että hän kantaa kaartin luutnantin uniformua vai ehkä se että hän miehenä on Helenaa ylempänä, — jokin semmoinen se vaan oli. Mitäpä se nyt olisi tehnyt jos olisi joskus erehtynyt eikä voinut niin ankarasti hillitä tunteitaan. Silloinhan he olisivat molemmat nöyrtyneinä antaneet toisilleen anteeksi ja tasaisina iki ystävinä tehneet ikiliiton keskenänsä. Eipä ilman, että juuri tämä olisi tuntunut Helenasta suurelta onnelta.

Mutta niin ei käynyt.

Kun Georg kosi, oli hän nähtävästi pannut niin koko huomionsa siihen mitä oli sanottava, ettei hän sillä hetkellä ollenkaan ollut niissä tunteissa. Hän tuli sillä kertaa Helenan eteen erikoisesti siistittynä. Hiukan hänen kaunis päänsä tutisi hetken tärkeyden vuoksi eikä hän nähtävästi rohjennut avata kohta suutaan pelosta että ääni olisi vavahtanut. Sitten otti molemmin käsin tuolin takaa selustimesta ja ikäänkuin kumarsi.

Ei ikinä Georg ollut näyttänyt niin vieraalta. Kun Helena huomasi että Georgin pää tutisee, tuli hänen Georgia niin sääli, että olisi hinnalla millä hyvänsä vapauttanut tästä turhanpäiväisestä piinasta. Mutta Georg lateli nyt esiin nuo kauan haudotut sanansa.

— Helena, — sanoi hän silmät juhlallisen pyöreinä ja uskollisesti räpyttäen luomiansa: — sinä olet jo varmaan huomannut tunteeni sinua kohtaan. No niin, minä olen nyt tullut kysymään onko minulla — (tässä oli hänellä nähtävästi ollut aikomus tehdä joku pitempi mietitty mutka syrjään, mutta jostakin syystä hän muutti aikeensa ja sanoi lyhyemmin:) — ta-tahdotko sinä tulla minun vaimokseni.

— Fyi, fyi, fyi, — ajatteli Helena. — kuinka tyhmästi! vaimokseni! — ja kääntyi poispäin ja punastui eikä tiennyt mitä nyt pitää vastata.

Äänettömyys rupesi tulemaan pitkäksi.

— Georg! — kuiskasi hän nopeasti: — enhän minä tiedä kuinka tässä pitää vastata? sano sinä, noh!

Silloin Georg keventyen huokasi pois jännityksensä ja ikäänkuin saavutti yhtäkkiä entisen hymyilevän varmuutensa.

— Vastaa ainoastaan rakastatko sinä minua? Tämän sanan "rakastatko" kuultuaan Helena heltyi ja silmät kyyneleissä nauraen sanoi:

— Mutta senhän sinä tiedät, Georg!

Ja Georg onnellisena, aivan niinkuin ei muka olisi sitä ennen aavistanutkaan ja niinkuin jotakin tavattoman erinomaista olisi juuri nyt tapahtunut, tuli ihan Helenan viereen, otti häntä kädestä ja sanoi:

— Siis olemme nyt kihloissa! — ja ikäänkuin odotti vielä tähänkin jotain vastausta.

Helena ei ymmärtänyt miksi se olisi ollut niin erikoista että he nyt olivat kihloissa, ja oli epätietoisena vaiti, jonka tähden Georg itse vahvisti sanansa:

— Niin, me olemme siis nyt kihloissa! — sanoi hän ikäänkuin, että siitä nyt riippuu kaikki se mikä sitten on seuraava.

Ja hän aikoi kietoa kätensä Helenan kaulaan, mutta keskeytti itsensä ja sanoi onnellisena:

— Ei, nyt menemme ensin sinun isäsi ja äitisi luo. Tule!

Hän piteli Helenaa kädestä ja ovessa katsahtaen Helenan pukuun ja pysähtyen sanoi:

— Minun mielestäni, — panisit pois esiliinan.

Helena heitti hätimmiten esiliinan yltään ja niin mentiin ensin ylös papan puolelle.

"Mitä ihmeitä se aikoo nyt tehdä?" ajatteli Helena, kun Georg ennen papan ovelle koputtamista järjesteli pukuansa.

He astuivat sisään erillään, pitämättä toistensa käsistä.

Pappa katsahti heihin työpöytänsä äärestä rillain yli, sanoi hiljaa ja lempeästi: "jaha, vai niin!" Ja rupesi kohta panemaan rilloja kokoon nenältään liivintaskuun ja nousi seisaalleen.

Helena oli kuvaillut että pappa hämmästyy yhtä paljon kuin hänkin Georgin omituista käytöstä, mutta niin ei ollut. Päinvastoin pappa otti asian kohta samalta juhlalliselta kannalta kuin Georg ja näytti aivan niinkuin tämäkin valmistuvan ikäänkuin johonkin tapoihin kuuluvaan tärkeään ja tunnettuun toimitukseen.

Ennenkuin he saivat mitään sanotuksi tulivat molemmat, sekä pappa että Georg yhtäkkiä hyvin liikutetuiksi, ja kun pappa huomasi että Georgin oli sen johdosta mahdoton puhua, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä:

— Minä arvaan — rakkaat lapset — arvaan.

Ja yhä katkonaisemmin hän jatkoi:

— Minua ilahuttaa tämä tapaus, — rakkaat lapseni — minä annan — minä annan teille s —

Ei voinut sanoa.

— Minä annan teille s — s —

Vasta pysähdyttyään ja pitemmän aikaa voimia koottuaan hän sai sen sanan vihdoin itkien suustansa:

— siunaukseni.

Sen sanottuaan pappa syleili Georgia ja sitten myöskin Helenaa, otti hänen ja Georgin käsistä ja yhdisti ne.

Sitten pappa teki äkillisen käänteen ja muutti kaikki iloksi, pyyhkäsi liikutuksen pois ja käski tulemaan alas muille ilmoittamaan, joka oli tarpeetonta, sillä moni palvelijoista oli huomannut Georgin ja Helenan nousun yläkertaan.

Nyt he kulkivat Georgin kanssa papan seuraamina käsi kädessä yläkerrasta alakertaan. Joka paikassa missä oli palvelijoita pysähtyivät nämä, tirkistelivät ovista, rupesivat loistamaan, päivittelivät ja rientelivät toisilleen ilmoittamassa. Koko talo alkoi samassa kihistä ja elää. Ikkunan ohi mennessä jo näkyi kuinka Manda juoksee valttarin puolelle ja kuinka valttarin emännöitsijä lyö kätensä yhteen. Toisesta ikkunasta vilkaistessa näkyi puutarhuri tulevan nurkan takaa ja suu auki kuuntelevan mitä hänelle jostain muualta sanottiin.

Alakerran vastaanottohuoneessa istuivat Georgin vanhemmat ja mamma. Kaikesta päättäen he olivat tietäneet ennenkuin Helena siitä mikä tapahtuman piti ja nyt vaan odottivat heitä alas.

Mamma ensin tuli Helenan luo ja vähän nolona koettaen nauraa sanoi suu vinossa vaan oman tavallisensa: no? — eikä osannut mitään muuta lisätä, ja väistyi Georgin vanhempien tieltä, jotka heti upottivat Helenan ranskalaisiin lauseihinsa ja syleilyihin.

Sen jälkeen Georg Helenan ollenkaan aavistamatta suutelee häntä kaikkien nähden. Georg! Joka äsken vielä ei olisi punastumatta uskaltanut hänen kättänsä koskettaa. Mutta jokin eriskummallinen muutos on Georgissa taas tapahtunut: hän on sulava, vapaa käytöksessään, hän hymyilee rohkeasti Helenan silmiin ja suutelee häntä kerran toisensa perästä ihmisistä huolimatta.

"Onko tuo nyt todellakin Georg?" — ajattelee Helena ihmetellen ja tuntuu ihankuin pitäisi ruveta häntä vierastamaan. Sehän on taas tuo sama vieras ja ujostuttava, ylemmyyttänsä tunteva Georg, — se, jonka edessä Helena kerran kadotti valtansa ja jonka valta niin oudosti viehätti häntä.

Sillä aikaa on joka paikassa alkanut hyörinä ja pyörinä.

Ilmaantuu että kaikki oli todellakin edeltäpäin tiettyä ja suunniteltua. Sillä nyt avattiin ovet ruokasaliin ja siellä näkyi juhlapöytä sampanjapulloineen.

Aamiaisten jälkeen seurasi kohta muita juhlallisuuksia.

Paljon oli Helena nimipäiviä viettänyt, mutta ei koskaan vielä tuntenut semmoista huippua nimipäiväisyyden juhlahumusta, kuin mikä nyt pääsi vauhtiin.

Vaikka aikomus oli alkujaan ollut että kihlaus ilmoitettaisiin ainoastaan lähimmälle kotiväelle, levisi tieto joka paikkaan tehtaille, eikä mikään voinut enää pidättää kemujen tulvaa. Kohta oli kaikki valmiina, liput, köynnökset, kukat, onnentoivotukset, tehtaiden torvisoittokunta, hurraahuudot, juhlatulitukset illalla. Koko hovi näytti elävän yksistään heitä kahta varten. Ja he kaksi olivat kuin kaksi yhteen kasvanutta köynnöstä koko päivän yhdessä. Georg pysyi yhtä vapaana ja samaten vieraiden nähden suuteli Helenaa niinkuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia, saattoi myös pidellä toisella kädellään vyötäisistä ja taputteli tuon tuostakin hellästi — yhä tuolla hienolla ylemmyydellä. Tämä kaikki oli juuri niinkuin Georg oli heidän pieninä leikkiessään sanonut, että kun on kihloissa, niin pitää olla näin. Helenaa ensin kovasti hävetti ja ujostutti, mutta kun kaikkien silmistä näkyi ettei kukaan tahtonut olla huomaavinaan heitä eikä ainakaan kukaan ihmetellyt, niin tottui Helena siihen yhdessä päivässä, niin ettei se illemmalla enää tuntunut hänestä milleen oudolle, päinvastoin hänestä se oli tavallaan hauskaa, ja hän itsekin rupesi matkien nojautumaan Georgiin, niinkuin oli usein nähnyt Georgin vanhempien keskenään tekevän.

Mutta eivät he koko juhla-aikana suuren ihmispaljouden tähden hetkeksikään tavanneet toisiansa kahden kesken.

Ennenkuin myöhempänä illalla.

Paperitehtaan konttoristit olivat tilaisuutta varten toimittaneet kaupungista raketteja ja alkoivat niitä hämärän tultua singahutella pimeälle taivaalle. Ensi paukahduksen kuultuaan kiirehtivät kaikki puutarhan aukealle tai balkongeille, ja silloin jäivät Georg ja Helena ruokasaliin kahden kesken.

He olivat koko päivän olleet toistensa seurassa ja puhuneet keskenään ainoastaan semmoisia puheita, joita muiden kuunnellessa puhutaan. Nyt kun he ensi kerran olivat kahden kesken, tuntui Helenasta perin oudolle, ikäänkuin he eivät olisi tienneet mitä sanoa toisilleen.

Niin monta kertaa kuin he olivatkin suudelleet toisiansa kaikkien läsnäollessa, nyt kahdenkesken ollessa ei olisi mitenkään kehdannut sitä tehdä. Siinä asiassa heidän välillään oli tällä hetkellä suuri mahdottomuuden juopa.

Georg seisoi toisella puolen pöytää, ja näkyi selvästi, että hänen oli vaikea keksiä syy minkä nojalla tulla samalle puolelle, kun ei löytänyt mitään sanottavaa.

Ja ilman sanottavaa se juuri tuntuikin mahdottomalta.

— Eikö mekin mennä? — sanoi Georg vihdoin ja rupesi tulemaan ikäänkuin hakeakseen Helenaa.

— Mennään, mennään, — sanoi Helena ja rupesi menemään ovelle iloissaan siitä että Georgin ujoudessa näki ikäänkuin vilahduksen entisestä rakkaasta Georgista.

Vaikka Helena kiiruhti, ennätti Georg yhtaikaa ovelle, ja heidän piti nyt kulkea pimeän huoneen läpi.

Silloin Helena huomasi, että se olikin vaan Georgin keksimä keino miten päästä hänen luokseen tarvitsematta mitään sanoa. Kohta kun hän otti ovessa Helenan kädestä, tunsi Helena että häneen kosketti se uusi, vieras ja viehättävä Georg, se, joka oli kosinut häntä ja piti nyt kieltämättömänä oikeutenansa suudella häntä. Aivan oikein. Hän pitää Helenan kädestä; hän hidastuttaa kulkuansa kunnes kokonaan pysäyttää Helenan ja sanaakaan sanomatta rupeaa kuumasti suutelemaan häntä.

Helena vavahtaa koko olennossaan.

Kuinka toista tämä on kuin nuo päiväiset hellyydenosotukset! Voi kuinka sydän syttyy palamaan!

Tarmottomasti hän koettaa irtautua, mutta oikeastaan hän antautuu — antautuu — antautuu. Hän on kokonaan Georgin vallassa, sen kauniin, uuden, voimakkaan, ujostuttavan — —

Raketit räiskyvät ja pamahtelevat ulkona mustansinisessä pimeydessä, värilyhtyjen levoton loimu tuntuu sisälle asti, se leikkii pimeän välihuoneen katossa ja seinillä —

Samassa joku balkongilla olevista huutaa heitä sinne.

— Tule, sanoi Georg päästäen Helenan, ja kohta hän osaa olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Me tulemme, me tulemme — vastaa Georg ilosella ja luonnollisella äänellä sinne balkongille päin.

Helenan sydämmessä kaikki hyökynä lainehtii. Hän saa tuskalla tunteensa taipumaan näkymättömiksi ja hän ei uskalla puhua pelosta että hänen äänensä pettää. Ja kun he tulivat esille, oli Helenasta niinkuin hän olisi revitty irti semmoisesta mikä ei koskaan enää voi palata. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui että pitäisi oikeastaan iloita, mutta sydän sitä suri ja itki.

Vielä kummallisempaa on, että tuolla seisoo Georg muiden keskellä eikä ole millänsäkään. Hän nauraa ja hänen valkoset kauniit hampaansa loistavat lyhtyjen punaisessa hämärässä ja hopeaiset napit kiiltävät tummalla upseerin veralla. Eikö hän ollenkaan välitä siitä, että he kutsuttiin pois?

Vai ajatteleeko hän, että "tuo" tuolla pimeässä huoneessa voi vielä uudistua!

Ja kun tämä ajatus tuli Helenaan, sykähti hänen sydämmensä valtavasti niinkuin mahdottoman ihanan rikoksen edellä —

Rovasti itse sanoi, että ainoastaan ei saa suudella muita. — Tämäkö on olla kihloissa?

Niinkö, niinkö siis Georg todella ajattelee ja siksikö hän voi olla noin ilonen?

Ja taas sydän samaten kuohahtaa ja paisuu. Se pelottaa, se kauhistuttaa, se tekee kipeätä. Mutta ihanasti menee mieli tainnuksiin ja unohtaa kaikki — kaikki —

Ja pian, vielä samana iltana, Helena tuli vakuutetuksi, että niin, juuri niin Georg ajatteli.

Tämä oli heidän kihlauksensa.

Helena tulee täysikäiseksi.

Talveksi nuori luutnantti Georg matkusti pataljoonaansa pääkaupunkiin ja kävi ainoastaan vapaa-aikoinansa, joskus sunnuntaisinkin hovissa.

Hänen vanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, rupesivat heti kihlauksen jälkeen puuhaamaan maakartanonsa myymistä. Heidän aikomuksensa oli asettua ulkomaille ja he tahtoivat näin vapauttaa suuren pääoman sijoittaakseen sen Georgin hyväksi tuottaviin arvopapereihin, sittenkuin hän menee Helenan kanssa naimisiin. Siihen tosin laskettiin lyhyimmäksi ajaksi kolme vuotta. Mutta heti kihlauksen jälkeen alettiin kuitenkin kaikki asiat suurimmista pienimpiin järjestää silmällä pitäen Georgin ja Helenan naimisiin menoa. Ja jokainen tämmöinen suuri tapaus, kuten nyt tämä maakartanon myynti, teki ikäänkuin yhä enemmän peruuttamattomaksi tuon jo ennestäänkin niin moninaisesti päätetyn ja vahvistetun kihlauksen. Aivan kuin raskaat linnan portit olisivat yksi toisensa perästä sulkeutuneet ja tahallisella pamahduksella sanoneet: nyt ei tästä ainakaan enää palata!

Georgiin ei tämä tietysti yhtään niin vaikuttanut. Sillä sehän oli kaikki niinkuin piti olla. Mutta Helenalle haarautui toisinaan kihlauksen yleisestä onnen tunnelmasta erilleen yksi sellainen vapaa vesa, joka ei olisi tahtonut tunnustaa mitään semmoista päätettyä tässä kihlauksen asiassa, jota olisi saanut sinetillä lukita. Ei hän sitä uskaltanut sanoihin pukea, tuskin itsellensä tunnustaa; mutta mitä taajemmin linnan portit pamahtelivat sitä selvemmin ja selvemmin se vesa haarautui erille ja sitä tuntuvammin se rupesi tekemään hänelle surua.

Joulun jälkeen, kun Georg juuri oli matkustanut taas hovista ja täällä tuli kaikki jälleen hiljaiseksi ja yksinäiseksi, koetti Helena ensi kerran äidillensä purkaa mitä sydämmelle oli kerääntynyt.

He tekivät silloin maatapanoa.

— Sinä olet viime aikoina toisinaan vähän alakuloinen, lapsi? — sanoi äiti nojatuolista, missä hän aina ennen levollemenoa istui.

— Olenko minä? — sanoi Helena kummastuen ja meni hetkeksi itseensä.
Sitten katsoi äitiin ja sanoi arasti:

— Yksi asia on niin kummallinen.

— Mikä asia?

— Tai se on oikeastaan kauheatakin.

— Mikä niin?

— Se vaan, että joskus minä ihan kuin kammoon koko sitä Georgin ja minun välistä asiaa.

— Lapsi rukka, — sanoi mamma kysyvästi ja huolestuneesti tullen
Helenan luokse, ja aikoi panna kätensä hänen kaulansa ympäri.

Mutta Helena hiljaa esti mamman kättä.

— Kyllä minä rakastan häntä, — kiiruhti hän selittämään, — mutta jokin minua painaa ja rasittaa, — ei niin hänessä, mutta koko siinä asiassa. Vai olenkohan minä vaan niin paha ihminen.

— Sano suoraan, lapsi, mitä se on?

— Mamma, minä pelkään että sanomisesta tulee vaan varmemmaksi, että se on niin. En sanoisi muille kuin sinulle, — ja ehkä se ei olekaan niin. Katsos, Georg hän on niin varma kaikesta ja hän tietysti luulee, että meidän avioliittomme tulee onnelliseksi, — että me tulemme olemaan jokseenkin niinkuin hänen vanhempansa. Mutta minä en voi olla epäilemättä. Minusta monta kertaa näyttää ihan päinvastoin. Sillä — siinä on niin kummallinen asia. Tiedätkö, mamma, meillä ei ole mitään, ei yhtään mitään puhumista toisillemme.

— Se tahtoo sanoa, sinä pelkäät, että teidän avioliittonne tulee jokseenkin niinkuin sinun vanhempiesi?

— Ah, mamma, — sanoi Helena silmiensä kyyneltyessä, — sitähän, sitähän minä pelkään. Hänellä kun on ihan toiset ajatukset kaikesta. Hän ajattelee vaan niitä upseeriasioitansa, ja tiedätkö, hän myöskin "uskoo". Tai hänelle on niin vähäpätöistä jos me olomme eri mieltä niissä asioissa. Ei meillä ole mitään, ei mitään yhteistä keskenämme!

— Lapsi, lapsi, minä sanon sinulle: kun menette naimisiin, tulee kyllä yhteistä.

— Mutta, mamma, eikö ensin pidä olla yhteistä ja sitten vasta naimisiin?

Äiti mietti jonkun aikaa.

— Sitä en minä luule. Minä luulen että ensin on tuo luonnollinen vetovoima sukupuolien välillä. Se yhdistää usein ihmisiä, jotka ovat perin, perin vieraita toisilleen — usein eri säätyluokista, usein myös eri kansallisuuksistakin. Semmoinen on kerran elämä. Se yhdistää vieraita ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä, mutta avioliitto sitten antaa heille yhteistä.

Nyt Helena huomasi, että mamma puhuu itsestänsä, ja samassa Helenan huomio siirtyi oman sydämmen asioista mamman olentoon.

Ilmi valveilla, poskipäät palavina Helena teki sen kysymyksen, joka oli hänen sydämmellään lapsuudesta saakka jokapäivä ollut:

— Sano. mamma, miksi te papan kanssa ette koskaan mitään puhu?

Äiti ei liikahtanut tuolillansa. Hän oli ikäänkuin odottanut tätä kysymystä.

— Voi lapseni, siihen on ihan toiset syyt, — sanoi hän muka lohduttaen.

— Mutta mitkä ne ovat, jolleivät ne ole sitä että sinulla ja papalla on erilaiset ajatukset!

Äiti oli kahden vaiheilla.

Hän hieroi hitaasti sormenpäällä otsaansa ja piti silmiään kiinni. Sitten rupesi hyvin läheltä katsomaan samoja sormenpäitä, ettei näkyisi silmien kostuminen.

— Lienetkö siinä iässäkään että voisin sinulle kaikkea puhua, rakas
Helena,

Mutta sitten lisäsi:

— Hän ei tahtonut saada lapsia minun kanssani. Siinä on koko syy.

Kauan aikaa he olivat tämän jälkeen kumpikin vaiti. Tämmöistä ei Helena ollut tullut koskaan ajatelleeksikaan, niinkuin ei ollut tehnyt koskaan itsellensä täyttä selvää siitä, että myöskin papan ja mamman välillä tietysti on joskus ollut noita helliä suhteita. Ainakaan hän ei olisi mitenkään voinut ajatella, että se on mamma, joka semmoista hellyyttä kaipasi.

— Yhtä kuitenkaan en ymmärrä, — sanoi hän arasti: — vaikka ei tahtoisi lapsia, eikö kuitenkin voi olla ystävä?

Hiukan mietittyänsä sanoi äiti:

— Siinäpä se juuri onkin. Jos on ystävä, niin ei voi vastustaa luonnollista vetovoimaa. Se ettei tahdo lapsia ei anna siihen voimaa. Siis on ainoa keino erota ja rikkoa välit.

— Mamma, minun täytyy sanoa, etten minä ainakaan ole edes ajatellutkaan semmoista, että saisin lapsia, enkä ole koskaan semmoista tahtonut. Mitä varten —? Minä?

— Tietysti et. Eikä kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia. Ne syntyvät kyllä kysymättä tahdotko sinä niitä vai et.

— Mutta miksi ollenkaan tarvitsee mennä naimisiin?

— Naimisiin mennään siksi, ettei voida tehdä muuta, siksi että on niin suuri vetovoima —

— Eipä minulta kukaan ole kysynyt voinko minä vai en.

— Ja mitä sinä itse sanot?

— En edes tiedä. Tietysti voin, koska kaikki on lykätty epämääräisiksi vuosiksi. Ja voinkin erittäin hyvin silloin kuin Georg ei ole täällä. Mutta kun hän on täällä, niin — niin silloinhan me suutelemme toisiamme. — Voi mamma, sinä et voi ymmärtää minua, mutta minussa on jotakin, joka on sinulle kokonaan vierasta; — se on jotakin pahaa, ja minua kovasti hävettää puhua siitä. Ensin alussa en ymmärtänyt mitä se on. Luulin, että minut tempasi suuri, rajaton onnentunto, mutta sitten se toistui ja toistui, ja muuttui vähitellen muuksi. Ja nyt, — katsoen itseäni ja katsoen Georgia, — minä näen selvästi ettei se ole hyvä hänelle eikä minulle. Me emme tule paremmiksi, emme suinkaan paremmiksi siitä suutelemisesta. Se on varma.

— En minä tiedä siihen muuta: koettakaa olla sitä tekemättä, — sanoi äiti.

— Kun näin puhun, on se minustakin selvä, mutta kun Georg on täällä, niin on toista. Vaikka kuinka tiedän, ettei pitäisi, vaikka kuinka koetan, niin minä kuitenkin itse haen sitä, enkä voi siitä irtautua, kun olen sen vallassa, — en voi! — Voisimme varmaan molemmat, ellemme olisi näin kihloissa. Mutta nyt pitää hän sitä oikeutenaan eikä tahdo muuta kuulla. "Kaikki niin tekevät", sanoo hän. Ja minä taas unohdan kaikki, kun hän vaan panee kätensä minun ympärilleni. — Jospa tietäisit kuinka minä olen koettanut! — Voi, mikä se onkaan minussa tuo sanomaton, tuo repivä, tuo kaikki unohtava, kaikki tallaava, etten minä enää voi siitä irtautua!

— Se on se, mikä on sama kaikissa ihmisissä, — sanoi äiti.

— Mutta miksi se siis pitää olla päätetty asia, vaikka ei ole ratkaistu voinko minä vai en?

— Sinä et ajattele voiko myöskin Georg.

— Tietysti hän voi, koska hän aikoo mennä naimisiin vasta sittenkuin pääsee kapteeniksi, — monen vuoden perästä.

Mamma joutui nähtävästi kiinni sanoistaan.

— En tiedä. Olen niin tottunut ajattelemaan teitä yhdeksi, etten voi ilman kipua ajatella teitä eronneiksi.

Hän vaipui syvästi ajatuksiinsa ja kyynel vuoti pitkin hänen hienoa nenänvarttansa. Sormellaan hän taas piirteli kuten tavallisesti.

— Ehkä se on vaan äidillistä heikkoutta minun puoleltani. Minusta tuntuu, että sinä olet turvattu, kun olet Georgin. Enkä minä voi kestää ajatusta, että minun täytyy ehkä piankin mennä pois ja jättää sinun tulevaisuutesi avoimeksi.

— Mamma, mamma, saako semmoinen asia riippua tulevaisuuden laskuista!

Mietittyään vähän mamma sanoi:

— Minä voin ymmärtää sinua. On niinkuin minäkin nuoruudessani olisin jotakin semmoista tuntenut, vaikken osannut enkä uskaltanutkaan ilmaista.

— Minua katsos vaivaa, että se on päätetty vaikkei se voi eikä saa olla päätetty!

— Niin, niin juuri.

— Ja kuka on sanonut, että se on Georgillekaan hyväksi! Mitä häntä tuo suuteleminen auttaa, tahtoisin tietää!

— Voi olla, voi olla, — sanoi äiti,

Hän sytytti lampun ja oli juuri menossa sulkemaan ikkunata.

— Kuulitko sinä jotain? — sanoi hän samassa, kääntäen päätänsä ja kuulostaen.

— Se on tappelua, tänään on sunnuntai, — sanoi Helena nousematta ylös.

— Taas ovat tehtaalaiset kartanon alueella! Se on hirmuista! Ei täälläkään saa enää rauhaa.

Ja äiti sulki ikkunan, veti paksut uutimet eteen, niin ettei sisälle mitään kuulunut, ja he olivat erotetut pimeästä raakuudesta, kodikkaan lampun piirissä, joka lämpimästi valaisi makuuhuoneen tutut esineet, alempia kirkkaasti, ylempänä olevia himmeästi.

Äiti tuli Helenan luo, otti muutaman neulan hänen tukkalaitoksestaan, joka sen johdosta putosi alas ja sanoi:

— Nyt olemme kylliksi puhuneet niistä asioista. Nyt on aika mennä maata, lapsi.

* * * * *

Seuraavana aamuna Helena heräsi outoihin ääniin pihamaalta ja rappusissa. Joku juoksi siellä nopeasti ylös ja alas, joku puhui hengästyneenä. Pihalta kuului riitaisaa puhetta monen suusta yhtaikaa.

Helena kurkisti ikkunasta. Pihalla näkyi muutamia tuttuja miehiä ja vaimoja, mutta joukossa oli ainakin yksi outo, jolla oli jokin poliisipnku yllään. Samassa tuli näkyviin myöskin vallesmanni. Se rupesi ankarasti puhumaan miehille ja teki kiivaita liikkeitä. Sitten käski yhden heistä mukaansa ja meni sen ja poliisin kanssa väen puolelle.

Miehet ja vaimot jäivät totisina ja nähtävästi kauhun lyöminä paikoilleen seisomaan.

Helena tahtoi ensin herättää mamman, mutta mamma näytti nukkuvan niin raskaasti eilisen jälkeen, ettei Helena herättänytkään häntä, vaan pukeutui pian ja kiiruhti alas pihalle.

— Mitä täällä on tapahtunut? — kysyi hän miehiltä.

— Täällä on tapahtunut ikäviä. Pojat ovat tapelleet yöllä.

— Mitä, mitä? Onko onnettomuuksia tapahtunut?

— Ei tiedä jaa.

— Sanokaa, hyvät miehet! Mitä poliisi ja vallesmanni täällä tekevät?

Samassa tuli vallesmanni taas portaille huutamaan yhtä miehistä sisälle. Nähtyään Helenan hän muutti ankaran ja komentavan katseensa leppeästi hymyileväksi ja kohteliaasti kumartaen tuli Helenaa tervehtimään.

— Mitä on tapahtunut? — kiirehti Helena kysymään.

— Ne rakkarit ovat taas tapelleet. Minun on täytynyt vangita yksi heistä ja pitää poliisitutkinto. Se on lyönyt toista puukolla kainaloon niin että henki käy kupeesta.

— Jumala, mitä te kerrotte! Ketä on lyöty? — kysyi Helena jähmettyen kauhistuksesta.

— Tosin ei se ollut huonompi rakkari kuin lyöjäkään. Se on tunnettu tappelija. Iska Jäntti. Saipas kerrankin!

— Ja kuka löi?

Vallesmanni aikoi ensin vastata, mutta katsahti samassa Helenaan ja maltti.

— Olipahan eräs. — Mutta minä luulen että neiti on todellakin ottanut tapauksen kovasti sydämmelleen. Ha — ha —, se on todellakin perin jokapäiväistä täällä ruukinmailla. Tuskin menee ainoatakaan pyhäpäivää ilman tappelua ja haavoja. Minä myönnän: tähän asti on pysytty ruukinmailla, eikä ole näin lähellä hovia uskallettu. — Ja ihmeellistä! Vaikka heille on koetettu toimittaa lukutupia, iltamia, — kaikellaisia huveja, ei mikään auta. Viina ja puukko ja riihitanssit on sentään heistä parempia!

Hänen vielä puhuessa Helena juoksi Muona-Maijan luo tarkemmin kuulemaan.

Maijan mökistä kuului kovaa torumisen pauhua ja kiroilua. Tuntui niinkuin Maija itse olisi raivoillut.

Kun Helena aukasi oven, lensi samassa Maijan heittämä saapas kolahtaen seinää vasten. Ekholm seisoi kalpeana ja totisena. Hän huomasi ensimäiseksi Helenan. Mutta Maija, vaikka myöskin huomasi, ei keskeyttänytkään sanatulvaansa, vaan jatkoi torumistaan tahallaankin.

— Pitäisi huolta omista sikiöistään, saatanan muljosilmä. Jaa, fröökinä on niin hyvä ja katsoo vaan ympärilleen, niitä on jokapaikassa! — sanoo vaan papallensa! — huusi Maija.

Helena kääntyi silloin Ekholmin puoleen.

— Sanokaa Ekkolm mitä on tapahtunut?

Ekholm sanoi hiljaa:

— Souvari-Heikki on lyönyt Jänttiä puukolla kainaloon. Henki kuuluu olevan vaarassa. Ne kantoivat Jäntin lasareettiin.

— Niitä on suuria ja pieniä — jatkoi Maija. — Pyykerskalla on yksi,
Topiskalla toinen. Mutta Heikillä ei ole edes mammasta tietoa! —
Katos, katos, — sanoi hän Ekholmille ikkunasta osottaen: — jo vievät.
Ei ole täysi-ikäinen, mutta rautoihin vaan pantiin. Ai — ai, mihin nyt
menit, Heikki paha!

Viheriälasisten ruutujen läpi näki Helena pihalta kääsien lähtevän liikkeelle. Niissä istui vallesmanni, joka ajoi nopeasti pois hovista. Sitten tuli rattaat, joissa istui poliisi ja hänen vieressään Souvari-Heikki, lakki kallella, kämmenet yhteen kytkettyinä. Ivallinen hymy leikki hänen huulillansa, kun hän nyykäytteli päätään kauhistuneille vaimoille kujan syrjään. Ja kuu rattaat Maijan mökin ohi ajoivat, lauloi Souvari-Heikki puoliääneen:

Älä sinä mamman kiehkerätukka
Sure minun perästäni,
Ja vaikka minä vietäisi linnasta linnaan
Niin ilonen on elämäni.

Monasti oli Helena nähnyt Souvari-Heikin ja tunsi hyvin hänen ulkomuotonsa. Mutta nyt, Maijan sanoista, hän erityisesti pani merkille Souvari-Heikin silmät. Ja samassa paha aavistus vavahutti Helenaa. Hän nousi nopeasti ylös ja sanaakaan sanomatta juoksi Maijan luota.

Kun hän tuli ylös hoviin, oli äiti jo pukeutunut.

— Mitä ikävyyksiä siellä taas kuuluu tapahtuneen? — kysyi hän
Helenalta.

Helena kertoi kaikki mitä tiesi, ja viimeksi hän mainitsi
Souvari-Heikin nimen.

Aivan oikein. Tätä nimeä mainitessa mamma ei voinut salata erikoista ilmettä kasvoissaan. Helena näki sen selvästi.

— Mamma, sano minulle, mikä se Souvari-Heikki oikein on? — kysyi
Helena hiljaa ja arasti.

Äiti säpsähti.

— Minun täytyy saada se tietää, mamma.

— Mitä —? Onko joku sinulle — Kuka on jotain sinulle puhunut? — sanoi äiti levottomasti.

— Tänään, juuri nyt minä kuulin väen puhuvan —. Mamma, mamma, hän on papan — hän on minun — hän on minun veljeni!

— Lapsi, lapsi, se tapahtui ennenkuin me olimme naimisissa, — kiiruhti äiti tuskaisesti sanomaan.

— Sitten tiedän minä enemmän. Maija sanoi, että niitä on joka paikassa, pieniä ja suuria.

— Ah. lapsi, sitä olisit hyvin voinut olla tietämättä. Valitettavasti se on niin. Älä tuomitse. Helena. Ehkä on kaikki minun syyni!

Mutta Helenan tuntehikkaat sieramet alkoivat vavahdella ja taistellen itkua vastaan hän sanaakaan sanomatta läksi huoneesta.

Liian uutta tämä oli, liian äkkiä tullutta. Yhdessä hetkessä tekeytyi hänelle uusi kuva isästä, — matalana, — pienentyneenä, kasvot jotenkin keltaisina, — kaukana niiden vieraiden ihmisten joukossa, joihin Helenalla ei ollut mitään tunteita — —

Koko päivän hän kulki yksikseen. Ei osannut tulla syömään, ettei tapaisi isää ja näkisi häntä silmiin. Ja hän tuskaili kamalien ajatusten keskellä, jotka pitivät häntä saaliinansa, — tuskaili, koska hänestä näytti selvältä, ettei tämä voi enää milloinkaan mennä ohitse, ettei hän koskaan voi tottua siihen tietoon, eikä koskaan enää entisellä tavalla liikkua kotonansa. — Rovastille hän tosin oli voinut antaa mielessään anteeksi. Rovasti oli hänelle vieras. Antaessaan anteeksi rovastille hän oli vaan leikkinyt hurskasta, — että hän muka voi kaikille antaa anteeksi. Hän ei edes ollut tarkennuin ajatellut mitä syntiä se rovasti oikeastaan oli tehnytkään. Mutta kun hän vaan ajatteli, että isä — —! Sydän kouristui ja koko maailma tuntui tyhjältä, ja koko elämä tarpeettomalta elää. Jos vaan ei äidin tähden, niin hän menisi mieluimmin suoraan metsään ja eksyttäisi itsensä ja mätänisi sinne.

Äiti huomasi Helenan kulkevan tuskaillen yksinäisyydessä, mutta antoi hänen olla niin, kunnes hänen tunteensa ehtivät tyyntyä ja ajatuksensa asettua.

Illalla vasta, kun Helena tuli makuuhuoneeseen, tapasivat he toisensa. Kohta ovessa äiti, vaikka he tavallisuudessa eivät koskaan tunteitansa ulkonaisesti ilmaisseet, sulki hänet syliinsä ja Helena purskahti kauan pidätettyyn itkuun, joka kohta sulatti ja taivutti hänen mielensä.

Kun hän tyyntyi itkustansa ja luuli jo voivansa puhua, sanoi hän keskustelun aluksi:

— Enpä olisi aavistanut jotakin sellaista mahdolliseksi.

He istuivat kukin tavallisille tuolillensa. Äiti ei vastannut hänelle mitään.

— Siksiköhän Souvari-Heikki ei saanut yhtaikaa ripillekään tulla!

Äiti ei vastannut nytkään, ja Helena näki mielessään uudestaan koko tuon rivin talonpoikaisia rippilapsia ja heidän vanhempiaan heidän takanansa ja koko muun mustan kirkkoväen. Heidän käytöksensä ja katseensa olivat nyt selvänä hänelle. Hän oli yksin koko kirkossa ollut tietämätön siitä valheesta, jonka kaikki tunsivat — rovasti, — talonpojat, rippilapset —! Ja häntä iletti äärettömästi että hän oli kilttinä lapsena ollut polvillaan alttarin edessä.

— Jos se Souvari-Heikki on minun veljeni, niin miksi häntä ajetaan ulos ja minä asun täällä!

— Lelle. Lelle, — sanoi äiti hätääntyneen tuskaisesti, — sinä tuomitset isää!

— Minä en tahdo elää, minusta on kaikki yhdentekevää! — sanoi Helena ja painoi vapisemaan rupeavan leukansa nyrkkiä vasten.

Äiti istui hänen viereensä ja sovitellen muutamia hänen irtaantuneita tukan suortuviaan korvan taakse, sanoi hiljaa:

— Mitä sinä eilen kerroitkaan. Sinä sanoit, että sinussa on kaikki unohtava, kaikki tallaava voima, josta et sinä voi päästä. Jospa hänessäkin on silloin ollut sama voima —?

Helena kuuli mitä äiti sanoi. Yksi hetki meni siihen, että hän irroitti itsestään tuon tunnon ja sovitti sen isään. Toisena hetkenä hänessä jo kaikki lämpeni, ja mikä oli tuntunut mahdottomalta, anteeksi antaminen, se tuli mahdolliseksi. Sääli astui sijaan ja taas alkoi sydän sykkiä hellästi.

— Ah mamma, minä tiedän sen. Jolla se on, hän ei voi mitään, ei mitään. Ainakaan ei voi kukaan toinen häneltä mitään vaatia. Ja minä voisin kaikki ymmärtää, mutta en ymmärrä vaan sitä miksi hän ei sinun kanssasi tahtonut lapsia.

— Voi Lelle, Lelle, en olisi aavistanut, että minä koskaan tulen sinulle sitä kertomaan. Mutta minä luulen, että autan sinua olemaan tuomitsematta, jos sen nyt teen. — Sinä olit silloin pieni tyttö, kun isäsi läksi ulkomaille. Hän viipyi siellä pitkiä aikoja, monia vuosikausia. Ja kun hän sieltä palasi, oli hänessä suuri muutos tapahtunut. Voi kuinka minä vihaan noita ranskalaisia, heidän kevytmielisiä, pintapuolisia käsityksiänsä. Heillä ei ole enää mitään sielua, ainoastaan vaan korulauseita. — Mutta pappa — hänelle olivat ranskalaiset ylimpänä kaikkea. Ei hän mitään asettanut niin korkealle kuin tuon inhoittavan Pariisinsa. En tahdo tuomita häntä, jokaisella on oma uskonsa. Mutta meidän onnettomuutemme se oli, se on varma.

— Sekö että sinä et kärsi ja pappa rakastaa ranskalaisia?

— Ei, ei. Kunhan lupaat olla tuomitsematta häntä, Lelle. Hän on vaan niin tuntehikas ja samalla ihan liian itsepäinen päätöksissään, ja ehkä myöskin liian ylpeä. Mutta kuka meistä on virheetön! — On olemassa eräs testamentti, jonka mukaan tämä kartano ja kaikki kuuluu hänen lapsilleen ensimäisestä naimisesta. Sen sain tietää silloin kun hän palasi ulkomailta. Hän sanoi minulle, että meidän täytyy ruveta elämään niin, ettei lapsia enää synny, ja sanoi että Pariisissa olivat jo aikaa sitten keinot siihen keksityt. Ensin en minä edes ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta kun ymmärsin, niin en voinut suostua, ei Lelle, en mitenkään voinut pakoittaa itseäni suostumaan. Parempi sitten ero tai kuolema.

— Pappa ei voinut ymmärtää minun liikutustani. Hän rupesi selittämään niinkuin lapselle: "Minä olen täällä ainoastaan lasteni holhoja," — sanoi hän. — "me emme omista mitään, emme saa hankkia perillisiä, jotka eivät mitään peri; me kaksi voimme kyllä elää mukavasti ja ilosesti, vähentämättä nykyisiä menojamme." — Minä ymmärsin kyllä, mutta suostua en voinut. Minä sanoin, että jollei tahdo lapsia, niin täytyy lakata elämästä niinkuin mies ja vaimo; muuhun keinoon en minä suostu. Tämä kävi hänen ylpeydellensä. Ei hän tosin sanonut mitään muuta kuin "hyvä!" mutta niin päättäväisesti, niin tylysti, että minä kohta tunsin, että kaikki meidän välillämme oli rikki. Sinun isäsi ominaisuuksia on, että hän tahtoo pysyä sanassansa. Minun mielestäni juuri siinä on jotain niin kylmää ja kolkkoa.

— Mutta ethän sinä, mamma, olisi kuitenkaan suostunut.

— En, mutta jospa hän olisi kerrankin ollut vähemmin luja! Ah, Lelle, en tiedä ymmärrätkö sinä tätä. Niinkuin kylmä jää olisi asettunut meidän välillemme. Me koetimme kyllä olla kohteliaat toisillemme, mutta meiltä loppui kaikki puheen aine. Me olimme niinkuin umpivieraat toisillemme. Olisi ollut yhtä hyvä erota kokonaan, mutta hän ei sitä tahtonut ihmisten tähden. Ja niin me vuosien kuluessa totuimme erilläoloon, ettei se häirinnyt meidän kummankaan yksityistä elämää kunkin puolellansa. Meillä oli kummallakin omat muistot ja omat maailmat, mitään yhteistä maailmaa ei meillä ole koskaan sen jälkeen ollut.

Helena oli hyvän aikaa vaiti. Sitten sanoi: — Kuinka kovasti pappa uskoo rikkauteen! Ei hän mihinkään niin usko.

* * * * *

Omituista oli, että tuo tapaus jätti Helenaan kukistumattoman tunnon siitä, että jotakin hänen pitää tehdä sen johdosta. Vaikka hän antoikin sydämessään täydellisesti anteeksi papalle, vaikka saattoi entisellä tavalla olla luonnollinen hänelle, katsoa häntä silmiin, ei hän kuitenkaan tuntenut voivansa olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Jos hän hetkeksikin oli sitä ajattelematta, herätti hänet pistävä tunne, joka hänelle teki selväksi, että toimettomuuteen jääminen olisi ollut hänelle alentavaa. Eikä häntä enää edes haluttanutkaan elää entistä elämätä. Se näytti niinkuin olisi ollut pelkkää leikkimistä.

Sillä huolimatta siitä että hän oli antanut anteeksi, niin hänen itsensä huomaamatta muuttui tämän tapauksen kautta kaikki hänen käsityksensä elämästä. Hän alkoi nähdä kaikki uudelta kannalta, verrata siihen kaikki havaintonsa, kaikki mitä ihmisiltä kuuli, mitä kirjoista luki. Ensi alussa se tapaus oli koskenut yksin häneen itseensä, niin että hän ikäänkuin kadotti kaiken asemansa ja oikeuden olla sinä, minä hän itseänsä oli pitänyt, ja tunsi olevansa ikäänkuin tyhjän päällä. Mutta kun sitten kaikki pysyi entisellään, kun piiat ja kuskit häntä niinkuin ennenkin palvelivat, kun väki maantiellä yhä tervehti lakkia nostamalla ja kumartamalla, vaikka olivat asioista tienneet paljon ennen kuin Helena, niin tottui hänen huomionsa enemmän arvostelemaan maailmaa semmoisenansa, joka noin tyhmästi jakeli kunniaa ihan arvottomille ja palveli ilmassa liehuvaa tyhjyyttä. Pappa komentaa rovastia. Yhdessä ne valvovat kansan käytöstä ja vaativat käymään ripillä syntejä tunnustamassa. Pappa sortaa talonpoikia. Pappa ei tahdo lapsia mamman kanssa, mutta laittaa niitä köyhille pyykinpesijöille, ja ajaa sitten ulos omat lapsensa, kun nämä tulevat apua pyytämään. Helenalla on siis veli talonpoikien mustassa joukossa. Jokin kumma yhdysside on tullut sen kanssa, mitä Helena on ennen pitänyt erillään olevana mustana alakertana. Mutta Helena ei uskalla papan ja maailman vuoksi kysellä hänen kohtaloansa eikä ajatella hänen hakemistansa. Helena vaan ajelee edelleen sirovaunuissa ja ottaa vastaan niiden tervehdykset, jotka hyvin tuntevat koko valheen. Rovasti pyyhkäsee kaikki pois ja sanoo, että toiset ovat luodut kauniimmiksi ja toiset rumemmiksi kukiksi!

Ja niin Helenasta näytti kaikki olevan tässä maailmassa ylösalasin. Vääryyteen oli kaikki tyyni perustettu, petosta oli joka askeleella. Ja jos hän vaan ei olisi tuntenut olevansa yksin, — jos hän vaan olisi yhdenkin ihmisen löytänyt, joka olisi hänen kanssaan ollut yhtä mieltä, niin hän olisi arvelematta ollut valmis ryhtymään rohkeimpiin tekoihin tätä vääryyttä vastaan. Mutta vaikka hän täällä kotona kehenkä katsoi, uskoivat kaikki siihen, mikä oli, eivätkä edes ajatelleet olojen mullistamista. Itse talonpojatkaan, joiden kanssa hän tutustui, eivät ajatelleet mitään mullistuksia, vaan olisivat tyytyneet ainoastaan tilapäisiin kieltoihin, ettei vaan vesisulkua saa nostaa niin ja niin monta syltä, kyynärää ja tuumaa korkeammalle.

Ja kun maailmaa hän ei miltään puolelta voinut toisenlaiseksi saada, mutta jotakin oli ihan välttämätöntä saada aikaan, pani hän kaiken voimansa totuuden toteuttamiseksi omissa personallisissa asioissaan.

Tällöin tuli hänen suhteensa Georgiin etualalle. Ja niin hänessä kypsyi ajatus panna Georg koetukselle. Hän tahtoi panna hänelle ehtoja. Ensimäinen ehto olisi, että asia jää ratkaisemattomaksi — eli toisin sanoen, että he eivät ole kihloissa, ovat molemmat vapaat siksi kunnes Georg katsoo voivansa mennä naimisiin.

Helena ajatteli niin, että jos Georg todella rakastaa häntä, niin ei näiden ehtojen täyttäminen ole hänelle mahdotonta. Mutta ellei hän niihin suostu, niin olkoon kaikki purettu, se osottaa silloin, että Georg voi tulla toimeen ilman Helenaa. Ja jos hän sitä voi, niin se on varmaan hänelle onneksi.

Toinen ehto oli, ettei hän missään tapauksessa sano suostuvansa kirkollisiin vihkiäisiin.

Oli tosin hetkiä, jolloin Helenasta itsestään näytti ikäänkuin järjettömältä tuo keksintö mennä naimisiin ilman vihkiäisiä, — sama ajatus, joka taas toisina hetkinä — niinkuin silloin alttarin edessä — tuntui täysin järjelliseltä ja oikeutetulta. Mutta näin toisen ehdon yhteydessä ja niinkauan kuin koko avioliitto ei ollut päätetty asia, ei hän suinkaan pitänyt sitä turhanpäiväisenä. Päinvastoin siinä puhui hänen sisäisin itsensä. Niin että hän päätti senkin ottaa ehtojen joukkoon.

Mutta jo ennen kuin Helena ehti näitä ehtojansa Georgille esittää, rupesi heidän välillänsä ilmaantumaan kaikellaisia eripuraisuuden aiheita. Helenan hyvistä yrityksistä hakea puheenainetta ei ollut mitään hyviä seurauksia. Ilmaantui, ettei heillä missään asiassa ollut samaa mieltä. Ja niin tapahtui, että sen sijaan kuin heillä ennen ei ollut mitään puhumista keskenään, milloin heillä suutelemiselta olisi siihen tilaisuutta ollut, niin nyt he vielä päälliseksi olivat ottaneet tavakseen semmoisissa tapauksissa riidellä keskenänsä. Mistä ikinä he alkoivat puhua, heti ilmaantui jyrkkä erimielisyys. Ja se tapahtui aina, kun he vaan hetkeksikin olivat toistensa kanssa niinkuin ihmiset eikä niinkuin rakastuneet.

Kun nyt Helena kaiken päälle otti sillä kertaa Georgin vastaan päätöksellä supistaa nuo suutelemiset mahdollisimman vähään ja asettaa muutamia ehtoja, niin leimahti riidan henki kohta alussa täyteen liekkiinsä, ennenkuin Helena oli vaatimustansa vielä esittänytkään, ainoastaan vasta lähenteli sitä ja tahtoi valmistaa Georgia siihen iskuun.

Itse isku tapahtui näin:

He olivat ankarasti riidelleet, ja vihdoin Georg kysyi:

— Olemmeko me siis kihloissa vai emme?

Tämä oli sanottu kärsimättömästi. Georg oli nähtävästi kadottanut tasapainonsa.

— "Kihloissa?" Mitä se merkitsee? Tahtoisinpa todella tietää mitä se merkitsee: "kihloissa!" — sanoi Helena.

— Kylläpä olet naiivi, — pani Georg ja käänsi ylenkatseellisesti pois päänsä.

Helena ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta keksi sitten:

— Se taitaa merkitä, että koko asia riippuu vihkiäisistä ja papista. Mutta sen minä sanon sinulle, Georg, etten koskaan tule suostumaan papillisiin vihkiäisiin. Kun en usko, niin en usko, — tee mitä tahdot!

— Sinä löydät yhä enemmän esteitä meidän yhtymisellemme.

— Tietysti tämä on sinusta ihan vähäpätöinen asia, vihkiikö pappi vai ei, mutta tiedä, että minulle se ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan ihan ratkaiseva.

Lyöden oikean kätensä voimakkaasti alas, sanoi Georg;

— Mutta etkö siis ymmärrä, Helena! Sehän on aivan mahdotonta!
Sotilaspukuni — —

— Ahaa, sotilaspukusi! Sen juuri arvasinkin. Sotilaspuku on tietysti sinusta paljon tärkeämpi — niinkö?

Georgilta tuli vaan ylimielinen olkainkohautus, jonka jälkeen hänen kanssaan tavallisesti ei maksanut enää vaivaa keskustella, sillä hän vaikeni sen jälkeen itsepäisesti.

Helena päätti käyttää tätä vaitioloa hyväkseen ja lausua ehtonsa lopullisessa muodossa. Verrattain tyyneesti hän sanoi:

— Onko se sinusta vähäpätöistä tai ei, sitä en tiedä. Minulle se ainakin on hyvin tärkeätä. Ja sentähden sanon sinulle nyt, että se on ehto, jota paitsi en suostu naimisiin. Voihan sitä mennä naimisiin ilmankin vihkimistä, — eikös ole jotain siviiliavioliittoa, vai miksi sitä sanotaan —. Niin että nyt sen tiedät.

— Siinä tapauksessa se on todella voittamaton este, sillä ymmärräthän, että minun on upseerina mahdoton suostua mihinkään — mihinkään narrimaisuuksiin.

Georg nousi kalpeana. Näytti niinkuin hän olisi yhtäkkiä tehnyt ratkaisevan päätöksen.

— Näen että sinä haet esteitä. Se on turhaa vaivaa, — sanoi hän. —
Siitä päästään paljon helpommalla.

Ja hän rupesi muka menemään. Mutta kun tuli todella kysymys meneekö hän ovelle asti ja siitä ulos, kääntyikin hän vielä ikkunalle päin ja jäi siihen katsomaan pihalle selin Helenaan.

— Voimmehan kaikessa sovussa erota, — sanoi hän ikkunalta.

— Ja sen sinä sanot noin rauhallisesti ja tyyneesti! — sanoi Helena vapisevin äänin. Hän oli myöskin ehtinyt nousta ylös, oikeastaan estääkseen Georgia lähtemästä. Tämän liikkeen huomasi Georg ja päätti sentähden hyödylliseksi jatkaa vielä samaan vaikuttavaan suuntaan.

— Ehkä todella on parempi, että me riitelemättä eroamme kuin riidellen yhdessä elämme. Päätä sinä, Helena.

Helena, joka puolestaan oli pannut merkille Georgin horjumisen ja poikkeamisen ikkunalle, päätti myöskin mahdolliseksi vielä jatkaa yleistä aseman selvitystä.

— Erota ja erota! Minä sanon vaan, etten ymmärrä mitä merkitsee olla kihloissa. Jos sinä tahdot naida minut sitten kuin pääset "kapteeniksi", niin tule silloin ja sano että nyt mennään naimisiin. Mutta sitä ennen minä tahdon olla vapaa, enkä kärsi olla kihloissa.

— Mutta sehän juuri merkitseekin "erota". Sinä olet vapaa ja minä olen vapaa!

— Ja se onkin tuhat kertaa parempi, ettei mikään ole vielä päätetty, niinkuin silloin kun emme vielä olleet kihloissa.

— Se tahtoo sanoa, meidän täytyy siis lopettaa nykyiset suhteemme, niinkö?

Georg oli taas kiivastunut.

— Jaa-a, — sanoi Helena, — ehdollisesti.

— Onko se viimeinen sanasi? Sinä siis tarkoitat, ettei saa olla päätetty kenen kanssa sinä tai minä tulemme menemään naimisiin?

Helena punastui. Tämä oli ihan uusi näkökanta eikä hän sitä ollut tarkoittanut. Hän tahtoi jotakin vastata, mutta sen sijaan pikastui ja rupesi itkemään.

— Ymmärrä tai ole ymmärtämättä, se on minulle yhdentekevä, — sanoi hän.

— Helena rakas, — sanoi Georg tullen hänen luoksensa ja otti toisella kädellään hellästi vyötäisistä.

Kun Helena kuuli hänen äänensä, kun tunsi jälleen hänen kosketuksensa ja katsahti hänen silmiinsä, näki hän niissä loukatun Georg raukan, ja tuli niin sääli Georgia, kun oli hänen mieltänsä pahoittanut.

— Anna minulle anteeksi, Georg, — kuiskasi hän.

Ja kun Georg puristi hänet syliinsä, muuttui katumus rajattomaksi onneksi, että taas oli entisessä suhteessa Georgiin. Eivätkä he enää puhuneet toistensa kanssa, vaan ainoastaan hyväilivät ja hellittelivät.

Mutta kun Georg taas oli poissa, ymmärsi Helena selvästi, ettei hän ollut askeltakaan edistynyt entisestä sekasotkusta. Mitä oli koko tuo pitkä lainehtiva tunteiden vaihto Georgin kanssa ollut nytkään muuta kuin heidän tavallista riitelemistänsä ja sitten suuteluihin sulautumista!

Georg piti häntä tietysti ainoastaan oikullisena luonteena, mutta jalomielisesti kuitenkin tyytyi häneen, — ehkä sen onnen tähden, jota he tunsivat suudellessaan. Kauheata!

Loppu siitä piti tulla. Joko niin että he heti menisivät naimisiin, tai niin, että he purkaisivat kihlauksensa, tai vielä niin, että Helena menee metsään ja hukuttaa itsensä.

Viimeinen ei ole hyvä siksi, että se tuottaisi kaikille surua, erittäin mamma raukalle. Ensimäinen, eli se että he heti menisivät naimisiin, on myös mahdotonta, koska Georgin täytyy ensin tulla kapteeniksi. Ainoa mahdollinen on siis kihlauksen purkaminen.

Ja koska Helena oli moneen kertaan saanut kokea, ettei hän sitä voi tehdä Georgin ollessa heillä, niin hänessä nyt heräsi ajatus tehdä se kirjeessä.

Sillä oli vielä se etu, että kirjeessä saattoi selittää asiat perin pohjin, kiivastumatta tai muuten joutumatta tunteiden valtaan, saattoipa päälliseksi esittää asiat hellästi ja niin lievästi, ettei ne loukkaa ja että he kuitenkin jäävät ystäviksi toisilleen.

Helena koetti kirjoittaa. Mutta kuu hän kirjoittaessaan kuvaili mieleensä Georgin hämmästyneet kasvot ja loukkaantuneen ilmeen hänen silmissänsä, ja kun hän sen johdosta koetti kirjoittaa yhä hellemmin ja hellemmin, rakastui hän taas kirjeen lopussa niin Georgin kuvaan, ettei voinutkaan tahtoansa toteuttaa.

Se oli niinkuin mikäkin rakkauskirje. Ja niin hän sen poltti.

Hän ajatteli kirjoittaa toista kirjettä, Siitä hän aikoi sulkea pois kaikki tunteet. Se tulisi olemaan ainoastaan lyhyt kirje: — ei ainoatakaan turhaa sanaa!

Mutta kun hän todella rupesi pyyhkimään pois jokaisen turhan sanan, niin lopuksi ei olisi jäänyt muuta kuin: Georg, minä puran kihlauksemme. Hyvästi. Helena.

Niin ettei tämä asia ollut kirjoittamisellakaan suinkaan helposti suoritettu.

"Uusi aika."

Jokseenkin vuoden kuluttua tämän tapauksen jälkeen, kevätpuolella, tapahtui hovijunkkarin kartanolla ja tehtaissa rettelöitä ja levottomuuksia, jotka suuressa määrin tärisyttivät hänen mielenrauhaansa ja terveyttäänkin.

Juttu alkoi sillä, että rovasti, jonka tulot olivat vähänlaiset verraten siihen laajaan seuraelämään, jota pappilassa vietettiin, päätti saada voimaan vastamäärätyn uuden papinpalkkaus-järjestelmän seurakuntaansa. Hän oli laskenut, että lukuisten tehdastyömiesten vuoksi, jotka uudessa järjestelmässä tulivat tulojensa mukaan verotetuiksi, hänen palkkansa melkoisesti nousee. Uuden järjestelmän noudatettavaksi ottaminen riippui kuitenkin seurakunnan vapaasta tahdosta, sillä vasta papinmuutossa sen oli määrä muuttua pakolliseksi. Täytyi siis taivuttaa seurakunta hyvällä. Rovasti kuuluutti kirkonkokouksen, johon tavallisuuden mukaan saapui muutamia kunnan asioita hallitsevia tilanomistajia ynnä muut suurimmat veronmaksajat. Tehdastyömiehiä ei tullut ainoatakaan.

Kokouksessa, joka osanottajien vähälukuisuuden vuoksi pidettiin kodikkaasti pienessä sakastissa, vastusti rovastin hanketta muiden tehtaanomistajain muassa myöskin hovijunkkari, sillä hänenkin maksettavansa olisivat jossakin määrin nousseet uuden palkkauksen mukaan. Rovasti teki kuitenkin erikoismyönnytyksiä heidän maksueriensä suhteen, sillä ei hän niiden vuoksi uutta järjestelmää ollut halunnutkaan. Ja niin päätettiin kokouksessa muutamien sovittelujen jälkeen ottaa uusi palkkausperuste noudatettavaksi. Seuraavassa kokouksessa, joka oli yhtä vähälukuinen, tarkastettiin pöytäkirjat ja päätös voitti lainvoiman.

Tehtaiden työväki, joka ei ollut tottunut missään kunnan tai kirkon kokouksissa käymään, ei aavistanut mitään tehdyistä päätöksistä eli yhtä vähän kuin valvovien asioita aavistaa se, joka nukkuu.

Mutta paikkakunnalla sattui samaan aikaan matkustamaan eräs herrasmies kaupittelemassa joitakin sanomalehden osakkeita. Asiansa vuoksi piti hän pieniä kokouksia, joissa selitteli aatteitansa. Kauppa ei oikein sujunut. Ei häntä ymmärretty. Sanat tuntuivat kauniilta, mutta olivat perin outoja ja mullistavia yhtäkkiä kuulla. Sano unen popperässä olevalle, että hän saa huomenna miljoonan, kyllä hän sittenkin ensin silmänsä hieroo ja haukotuksensa haukottaa. Mutta tässä ei ollut edes miljoonista kysymys, vaan ainoastaan jonkinlaisesta "järjestymisestä", yksimielisyydestä, liittymisestä yhdistyksiin, sanomalehden tilaamisesta ja eräästä uudesta sanasta, joka päälliseksi vaivoin pysyi mielessä, sosialismista.

Ja niin sattui, että juuri niinä päivinä oli taas pidettävä kirkkokokous. Siinä oli vaan enää tarkastettava uuden taksoituksen mukaan merkityt verolistat, ja nyt vasta saivat tehtaan työmiehet vihiä siitä, että heidän maksumääränsä uusissa papereissa oli entisestään kaksin- ja kolminkertainen. Mahdotonta olisi ollut enää pelastaa asiata, sillä se tuli tietyksi niin myöhään, ettei kokoukseen olisi parhaalla puuhallakaan saatu koko työväestöä äänestämään.

Mutta juuri silloin astui näyttämölle uusi tulokas.

Kun hänelle kerrottiin tämä tapaus, istui hän paraikaa harvojen kuulijain ympäröimänä pienenlaisessa työväen keittiössä ja piti esitelmää "Kristinuskosta ja sosialismista", koettaen tälle takapajulla olevalle väestölle uskonnon kannalta osottaa, että hänen sosialisminsa siltäkin kannalta on paikkansa pitävä.

Yksi työmiehistä, joka vihdoin ymmärsi muun muassa mitä yleisellä äänioikeudella tarkoitetaan, rupesi sen johdosta nyt kesken esitelmää päivittelemään heitä uhkaavaa maksujen ylennystä.

Herrasmies pörhisti korvansa, ja esitelmä jäi kuin jäikin kesken.

— Vai niin, kuulkaapas, miten ne niin ovat ylentyneet. Tänne on siis uusi pappi äsken tullut?

— Ei ole tullut mitään uutta pappia.

Ja hänelle osasi joku toinen työmiehistä jotakuinkin selittää asian.

— Vai niin, — sanoi hän siihen päätänsä merkitsevästi nyykäytellen, — vai semmoisia täällä hommataan! Jaha, jaha!

Hänen silmänsä loistivat ja hän hieroi tarmokkaasti kämmeniänsä vastakkain, huulet yhteenpuristettuina. Tapahtunut oli nähtävästi juuri se, minkä oli tapahtuminenkin.

Nyt alkoikin hän pitää puhetta vähän muista asioista. Hän tuli yhtäkkiä mahtavaksi ja ankaraksi ja äänensä lujeni. Hän alkoi selitellä, kuinka haitallista on, että työväki nukkuu ja antaa asioittensa mennä menojaan. Hän selitti sulaksi vääryydeksi, että työmiehiä kuulematta heidän veronsa olivat ylennetyt. Ja hän esitti vihdoin suuren kokouksen pitämistä, johon kaikkien tehtaiden työmiehet kutsuttaisiin ja päätettäisiin ryhtyä vastarintaan tätä verotusta vastaan.

Niinkuin jotakin ennen kuulumatonta ukonjyryä, niinkuin outoa, nostattavaa taikalaulua soi tämä puhe läsnäolijoiden korviin.

Jo se ehdotus, että eri tehtaiden työmiehet tulisivat sadottain yhteen sovussa juttelemaan keskenänsä, oli jotakin perin hämmästyttävää ja uutta. Sillä tähän asti ei oltu tietty muusta kuin tappeluista ja puukotuksista eri tehtaiden miesten välillä. Mutta ajatus, että yhteisesti vastustettaisiin pitäjän mahtimiehiä, se oli niin uskallettua, ettei kukaan saattanut sitä ensi kuulemalta omistaa. Ja kuitenkin se kohta sytytti. Niinkuin kellastuneeseen ruohoon työnnetty tuli oli sanoma siitä kohta kaikkialle leimahtanut.

Tehtaan haltijat eivät aavistaneet ensi hetkessä mitään; antoivatpa vielä kokoontua suureen kokoushuoneeseenkin.

Väkeä tuli pakaten täyteen. Niinkuin tuhat riitakumppania olisi yhtäkkiä tullut ystäviksi.

Vieras herra piti täällä ensin lyhyen ja pontevan puheen, jossa hän kehotti yksimielisyyteen ja lujuuteen kohta alkavassa taistelussa, ja tarjoutui sitten työmiesten valtuuttamana ajamaan heidän asiaansa tulevassa kirkkokokouksessa. Tämä tarjous otettiin vastaan kuuluvalla riemulla. Valtakirja kirjoitettiin työväestön puolesta, suostuttiin miehissä saapua kirkkokokoukseen, ja lukuisa väki hajaantui tästä kokouksesta joka suunnalle niinkuin laineet äkkiä kuohutetun veden ympäriltä, vieden hiljaa kuohutuksen viestiä yhä laajemmalle ja pitemmälle ja saaden vihdoin lainehtimaan koko lahden ja joka matalikon.

Kirkkokokouksen päivänä oli hovijunkkari Helenan kanssa ajelemassa ensi kerran talven jälkeen keveissä nelipyöräisissä. Maantie oli vasta kovettunut. Koivut olivat hiirenkorvalla ja valkoset, irtonaiset hattarat lensivät nopeasti sinisellä taivaalla.

Kun he tulivat yleiselle maantielle ja ajoivat kirkon ohi, herätti väenpaljous hovijunkkarin huomion.

— Mitäs tämä tahtoo sanoa, — sanoi hän Helenalle, ja napauttaen keppinsä päällä kuskia selkään käski pysähtyä. — Odotappas, minä käyn vähän sisällä.

Pappa viipyi kauan sisällä. Helena sillaikaa istui yksin vaunuissa, kuskin tuontuostakin uhitellessa ja hillitessä piiskallaan hevosia. Hänen ohitsensa kulki laumottain tehtaalaisia kirkkoon, pakkautuneina joukkoihin ja jokainen niiden keskukseen pyrkien, ikäänkuin ei kukaan heistä olisi erillään uskaltanut kulkea. Useilla nuorukaisilla oli suurilieriset vilttihatut, hyvin takaraivolla, tukka otsalla, kirjava vyöliina kaulan ympärillä ja vaaleat, tehtaalaiset kasvot naurussa, kun laumassa ollen muka rohkenivat olla tahallaan tervehtimättä hovijunkkarin tytärtä, Toiset katsoivat uteliaasti kaunista Helenaa, mutta käänsivät päänsä pois, kun hän heihin katsoi.

Ja Helenasta rupesi taas näyttämään, että ilmassa on jotakin kamalaa, noille tunnettua, mutta hänelle tuntematonta.

Pappa viipyi niin kauan, että kaikki väki ehti mennä kirkkoon ja kirkon edusta tyhjeni Helenan ympärillä. Vihdoin pappa näyttäytyi sakastin ovella, silmät rypyssä, viittasi Helenan luoksensa ja poistui taas sisälle. Helena hyppäsi vaunuista, juoksi portaille ja siitä sakastin ovelle. Hän aikoi mennä suoraan sisälle, mutta piti pysähtyä kynnykselle, kun oli huone täynnänsä väkeä, jotka parhaillaan kulkivat pienestä sakastin ovesta suureen kirkkoon. Pappa oli samassa mennä hänen ohitsensa.

— Lelle ajaa kotiin ja lähettää hevosen hakemaan minua, — sanoi hän pysähtyen hetkeksi ja nyykäyttäen ohimennen päätänsä.

Kun enää suntio oli sakastissa ja sekin jo menossa ovelle, kysyi Helena häneltä, miksi täällä on niin paljon väkeä.

Ja suntio kertoi, että työväen oli aikomus tehdä pysty. Kertoi myöskin vieraasta tulokkaasta, jonka toimesta tehtaalaiset olivat näin yhtenä miehenä liikkeelle lähteneet, ettei enää sakastissa voitu kokousta pitää, vaan piti avata suuri kirkko.

Helena tuli uteliaaksi eikä ajanutkaan kotiin, vaan kaikkien mentyä raotti kirkkoon vievää sakastin ovea, ja jäi siihen katselemaan.

Kirkko oli täynnänsä mustaa väkeä. Eikä siinä ollut ainoastaan tehtaalaisia, vaan runsas toinen puoli oli yläveden talonpoikia. Sillä nämä olivat, saatuaan hekin tietää tehtaalaisten hankkeesta, yhtyneet samaan joukkoon, toivossa että yleisessä vastustuksessa vähitellen myöskin heidän niitty-asiansa tulevat esille otettaviksi.

Rovasti oli apulaisineen, kappalaisineen, suntioineen asettunut istumaan pöydän ääreen, alttarin edustalle. Pöydällä oli papereita ja kirjoitusvehkeitä. Heidän ympärillänsä istui ainoastaan muutamia tuttuja pitäjän herroja ja tehtaiden isännistöstä ei ollut saapuvilla muita kuin hovijunkkari yksin. Kaikki he olivat vilkkaassa supatuksessa keskenänsä. Rovasti käänteli ruumistansa tuolillaan milloin toiselle milloin toiselle puolelle, sillä hänellä oli kauhean paljon selittämistä, neuvomista ja järjestämistä.

Kokous alkoi muutamilla vähäpätöisemmillä asioilla, joiden aikana miehet vaan katselivat toisiansa ja levottomina mittailivat lukuisuuttansa.

Mutta heti kun ääniluettelo otettiin esille, pyysi se vieras tulokas puheenvuoroa, ja kaikki päät kurkistuivat häneen päin.

Kun hän väen keskeltä tunkeutui esille sanoakseen sanottavansa, vaikenivat myöskin alttariylennyksen luona olevat herrat ja nyykäyttäen toisilleen päätä rupesivat kaikki häntä katsomaan.

Helenan ensimäinen asia oli ratkaista oliko tuo ihminen herra vai ei.

Hänen puhetavassansa tuntui käsityöläinen. Ääni oli tavattoman paksu ja pyöreä, mutta sanat tulivat suusta semmoisella nopeudella, varmuudella ja tarmolla, että senpuolesta olisi ehdottomasti pitänyt häntä taatussa asemassa olevana herrana.

Hän oli kookas, vaaleaverinen, kellertävä suora tukka sivujakauksessa. Suora nenä oli verraten muihin kasvoihin pieni, ehkä hiukan vinossa, samoin kuin suu, joka oli teräväreunainen, melkein ilman mitään huulia, eikä puhuessa aivan paljon liikkunut.

Vaatteet hänellä olivat herrasmaiset. Kohtalaisesti näkyvä rintapaidan kolmio, lyhyenlainen, liepeistä pyöristetty harmaa takki ja kapeat mansetit; mutta pieni rusetti oli tulipunanen, mikä seikka johti Helenan arvelut taaskin poispäin herrasta.

Helena ei ensin ottanut juuri selkoa mistä puhuttiin. Vasta sitten kuin hän huomasi, että rovastin puheessa oli ulkonaisen rauhallisuuden alla selvää kiihoittumista ja vieraan tulokkaan vastauksessa kovaäänistä, rohkeata ja terävää uhkaa, alkoi hän kuunnella tarkemmin mistä oli kysymys.

Tuli ilmi, että tulokas syyttää paikkakunnan papistoa vilpillisestä menettelystä työväestöä kohtaan. Tahallisesti oli salattu työväeltä se kokous, jossa uusi palkkausjärjestys päätettiin, ja päättämässä sitä olivat olleet ainoastaan ne, joiden maksuerät pikemmin pienenivät kuin suurenivat tämän toimenpiteen kautta.

Helena näki kuinka pappa kiivaasti löi kätensä pöytään ja kuuluvasti kiljasi, että se oli valhe!

Ja Helenan sydän alkoi pelokkaasti sykkiä.

Rovasti, joka oli kalvennut mielenkuohusta, otti nyt esille muutaman paperikäärön ja alkoi muka rauhallisella äänellä lukea todistuksia siihen, että puheenaoleva kokous oli ollut laillisessa järjestyksessä kuulutettu, sekä luki lisäksi kokouksessa pidetyn pöytäkirjan.

Vaikka väki rupesi tämän johdosta levottomasti liikkumaan ja yleinen epäilys asian menestykseen levisi kaikkialle, ei tulokas vähimmässäkään määrässä hämmentynyt. Yhteenpuristetuin huulin hän kuunteli tyyneesti loppuun saakka rovastin lausunnon, ja alkoi sitten entistä vielä paljon kovemmalla ja varmemmalla äänellä käydä päälle.

— Ja vaikka te tuhat kertaa olisitte kuuluttaneet kirkoissanne, niin niinpian kuin ette nimenomaan, erityisellä kutsumuksella ole huomauttaneet kokouksesta sille tietämättömälle väestölle, jonka veroja tahdotte ylentää kolmin- ja nelinkertaisiksi, olette te toimineet tahallisessa salaisuudessa ja pimeydessä — se on: vilpillisesti!

Hovijunkkari nousi ylös aivan kalpeana.

— Mikä mies sinä olet, joka täällä soitat suutasi? — kysyi hän yli koko kirkon kuuluvalla äänellä.

— Nimeni on Reinhold Korpimaa, — vastasi toinen rauhallisesti.

— Tarkoitus on kysyä, kenen puolesta te täällä puhutte, — sanoi rovasti sävyisällä hitaudella.

Nyt tuli herra pöydän ääreen ja veti esiin valtakirjansa.

— Hyvä ystävä, — sanoi rovasti silmäillen paperia, — mitäs tämä tämmöinen lappu tarkoittaa? Valtakirja työväestöltä, — ei me täällä mitään sellaista ääntövaltaista tunneta. — Mitä se on — työväestö?! Eihän tässä ole mitään nimeä?

Herrasmies, joka huomasi mihin päin asia aijotaan johtaa, jännittyi nyt vielä kiivaampaan rynnistykseen.

— Mitäkö työväestö on! — huusi hän. — Siinäpä se on, että te ette täällä vielä näy tietävän mitä työväestö on. Tietäkää siis, että työväestö — se on maailman mahti, se on voima, joka tähän saakka on nukkunut, mutta joka tässä hetkessä tekee heräystänsä, se on voima, jonka vallassa olisi musertaa teidät poroksi, mutta joka onneksenne ei sitä tee, se on voima, jota teidän on ennen tai myöhemmin palveleminen, niinkuin nyt palvelette kuninkaitanne; se on voima, jota te olette vuosisatojen aikana polkeneet ja häväisseet, mutta joka nyt nousee teiltä tiliä vaatimaan; se on voima, joka — —

— Pidä suusi kiinni! —- huusi hovijunkkari. Hän oli ainoa, jota tulokkaan kovalla äänellä huudetut sanat eivät olleet sanattomaksi äimistyttäneet.

Helenan sydän tyrmistyi kokoon papan tähden, sillä hän tiesi, että pappa kun suuttuu ei voi hillitä itseänsä.

Mutta tulokas ei ollut kuulevinaan semmoisia uhkauksia.

— Työväestön nimessä, tänne kokoontuneen työväestön nimessä vaadin minä pöytäkirjan otetta edellisistä kirkkokokouksista valituksen tekemistä varten kuvernöörinvirastoon!

— Suus kiinni, sanon minä! — huusi taas hovijunkkari. Ja voimatta enää hallita itseänsä lähestyi puhujata keppi ojennettuna.

Helena oli juosta sisälle estämään, mutta pysähtyi, kun näki, että rovasti oli jo ehtinyt asettua papan tielle ja rauhoittavasti hilliten laskea kätensä hänen käsivarrelleen.

— Puheenjohtajana kiellän minä tältä tuntemattomalta mieheltä kaiken puhevallan tässä kokouksessa ja pyydän astumaan ulos! — sanoi rovasti. Kaikki se hymy, joka ei koskaan ollut jättänyt hänen kasvojansa, oli nyt niistä poissa, ne olivat pidentyneet ja kalpea vihan-ilme vavahteli niiden lihaksissa.

— Me tapaamme toisemme vielä! — sanoi tulokas ylpeästi ja lyhyesti nyykäyttäen päätänsä ylöspäin.

Ja hän läksi ulos.

Silloin rupesivat muutamat työmiehet huutamaan: tulkaa pois, tulkaa pois! Ja kaikki väki alkoi liikkua kirkon oville päin. Ja kun ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, että rovasti ja muut herrat olisivat panneet hänet merkille, tyhjeni kirkko hyvin pian kokonaan, niin että kokouksen jatkamisesta ei tullut mitään.

Helena ei uskaltanut tällä hetkellä näyttäytyä papalle ja antaa ilmi, ettei ollut totellut hänen käskyänsä ja ajanut kotiin. Hän meni jalkasin, vältellen työmiesparvia ja niin nopeasti kuin suinkin taisi.

Koko maailma tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä. Jotakin tavatonta oli tulossa. Ja nuo vieraan herran sanat maailman mahdista kaikuivat lakkaamatta hänen korvissansa. Ihan varmaan olivatkin asiat niin kuin se oli sanonut. Ja kuinka toisin saattoi ollakaan! Määräämättömät väkilaumat, joista jokainen on yhtä oikeutettu ihminen kenen muun rinnalla tahansa, heräävät vaatimaan tasa-arvon tunnustamista. Mitä merkitsevät rovastin puheet kukista silloin! Jumalahan itse on selvästi heidän puolellansa, koska kaikki ovat Jumalan edessä tasa-arvoiset. —

Ja vaikka Helena minne katsoi, näreikköön, jonka oksia hän oikopolulla nopeassa kulussa työnsi tieltään, tai ojaan, joka kierteli polun tasalla, jokapaikassa hän vaan näki nuo vieraan kasvot, jotka ensin olivat hänestä tuntuneet muodottomilta, mutta sitten sen puhuessa muuttuneet yhä kauniimmiksi. Vaikka vieras oli niin suututtanut pappaa, ei Helena kuitenkaan voinut olla ihailematta sen käytöstä, sitä asiaa, että se seisoi yksin koko kirkossa, seisoi niiden puolesta, jotka eivät ymmärtäneet puhua eikä kannattaa häntä, ja seisoi niitä vastaan, joilla on kaikki valta ja mahti. Ei hän ketään kepillä uhannut, eikä kellekään kiljunut, vaan hän seisoi kaikkien keskellä niinkuin horjumaton tammi, joka on myrskyjä varten oksansa kasvattanut.

Kotona sai Helena seuraavana päivänä kuulla, että pappa oli ajattanut sosialistin tämän kortteerista ja kieltänyt kenenkään työmiehistä majoittamasta häntä luoksensa. Pappa oli pannut vielä yövahdin suuren ketjukoiran kanssa maantien risteykseen ja käskenyt palauttaa se herra pois tehtaan maalta, jos vaan näyttäytyi.

Mutta pieni, vaivainen yövahti rähjyskin oli tulokkaan puolella.
Kysymykseen oliko asianomaista näkynyt, vastasi hän kyllä nähneensä.
Palautitko? — En palauttanut. Mikset? — Kun se ei astunut ruukin
maalle, vaan kulki keskellä maantietä.

Äijä sai eron tämän vastauksen johdosta.

Samoin sai eropassit se työmies, joka kielloista huolimatta oli päästänyt kulkijamen huoneeseensa yöksi.

Hovijunkkari toimitti palvelukseensa kaikki järjestysmiehet ja asetti eri paikkoihin pitkin kylää. Mutta kaikista näistä toimenpiteistä huolimatta pysyi punarusettinen kiihoittaja seutuvilla. Milloin oli hän nähty missäkin nurkassa, milloin ajaa huristi keskellä maantietä polkupyörällä, selkä kumarassa ilmaa lävistäen.

Kaikesta päättäen pappaa odotti vielä paljon suuremmat kiusat ja koettelemukset tämän punarusettisen herran vuoksi.

Sisäpiialta saikin Helena kuulla, että sosialisti valmisti suurenmoista kokousta nimien keräämistä varten valituspaperin alle. He olivat koettaneet saada kokoushuonetta, mutta isännistöt olivat jokapaikassa kieltäneet antamasta huonetta mitään kokouksia varten. Ja nyt uskoi sisäpiika Helenalle suurena salaisuutena, että kokous tulee pidettäväksi metsässä Koivikkomäen rinteellä. Hän kertoi, että sinne tulee kaikki työmiehet jokaisesta työpaikasta heti työajan loputtua lauantai-iltana.

Helena sanoi kohta tahtovansa hänkin tulla sinne katsomaan ja he tekivät keskenään sellaisen liiton, että huomion välttämiseksi Helena panee palvelustytön liinan päähänsä.

Niin tapahtuikin.

Lauantaipäivän illalla oli väkeä Koivikkomäellä vielä enemmän kuin kirkkokokouksessa oli ollut.

Kun Helena, arasti syrjästä hiipien, oli toverinsa kanssa tullut perille ja he kiipesivät kivelle nähdäksensä väen keskukseen, oli valituskirjoitus jo nähtävästi luettu, sillä oltiin täydessä toimessa allekirjoittamassa paperia. Kahden kannon varaan oli asetettu leveä lauta, jonka päällä oli papereita ja kyniä. Sosialisti istui muutamien luottamusmiestensä kanssa läheisellä kivellä. Hän oli nähtävästi kiihoittuneessa innostuksen tilassa. Hänen poskensa paloivat ja malttamattomasti hän pureskeli jotain kortta, puoli naurussa kuunnellen viereisten puhetta. Olkilakki oli kuuman vuoksi niskaan sysätty, pari rutistuneen rintapaidan napeista oli auennut ja otsaansa hän tuontuostakin nenäliinallaan kuivasi. Hän oli nähtävästi paljon liikkunut ja touhunnut tänäpäivänä. Mutta ei näyttänyt suinkaan siltä kuin olisi vielä aikonut lopettaa tämän päivän vaivoja. Päinvastoin oli koko hänen olemisensa vaan kärsimätöntä odottamista, milloin tuo allekirjoitteleminen loppuu. Miehet tulivat tungeskellen vuoronperään esille ja piirtelivät nimiänsä. Yksi istui kirjurina niiden puolesta, jotka eivät voineet panna kuin puumerkkinsä.

Taas se vieras tulokas ei näyttänyt Helenasta ollenkaan kauniilta. Hän oli siinä työmiesten keskellä ihan heidän tapaisensa, yhtä välinpitämätön kaikesta ulkonaisesta käytöstavasta, yhtä huolimaton liikkeissänsä. Ja kauhulla Helena odotti, milloin se niistää käsin nenänsä, sekä iloitsi hänen puolestaan, kun huomasi, että hänellä todella oli nenäliina.

Vihdoin järjestettiin asia niin, että omakätisten allekirjoitusten sijaan jokainen huusi vuorotellen nimensä ja kirjuri kirjoitti nimet paperiin. Täten päästiin kokousta jatkamaan, kun enimmät olivat nimensä huutaneet ja pienempi osa jäi hiljaisella äänellä syrjempänä nimien kirjoitusta lopettamaan.

Heti kun käytännölliset asiat olivat näin järjestetyt, ponnahti hän pystyyn kuin vieterillä viskattuna.

— Miehet! Veljet! — huusi hän ojentaen kätensä ikäänkuin olisi pyytänyt syliinsä koko tuon monisataisen joukon, suu rohkean ilosessa hymyssä:

— Enhän takaa minä, että me voitamme tämän jutun. Kierot ovat oikeuslaitoksemme ja tuomareillamme ovat samat herrat, joita vastaan oikeutta käymme. Mutta olkoonpa, että kadotammekin, olkoonpa että veromme nousevat kaksin- jopa kolminkertaisiksi. Emmekö muka asiata voi sitten enää auttaa. Voimme. Jos he nostavat meidän maksettaviamme, niin nostakaamme mekin heidän maksettaviansa. Niin, te katsotte kummastuneina minuun, ettekä tiedä mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan, että jos he sanovat meidän maksavan heille huonosti palkkoja, niin maksavatkohan he meille hyvästi meidän palkkojamme! Jos he vaativat, että me maksamme heille enemmän, niin emmekö me voi vaatia, että he maksavat meille enemmän? Voimme! Mutta mitä he tekevät? Eikö se samainen herra hovijunkkari, joka kirkossa keppiä heristi, — eikö hän, sanon minä, juuri äskettäin ole teidän palkkojanne alentanut? Ja vertailkaa itseänne heihin. Heillä on hovit, heillä on pappilat, heillä on suuret, lämpimät, valoisat huoneet, heillä on ajohevoset, vaunut, heillä on herkut pöydillänsä, heillä on viinit kellareissansa. Perustuslait kieltävät heidän tulojansa alentamasta, valtiot elättävät heitä, kun he tulevat vanhoiksi, ja maksavat eläkettä vielä heidän leskillensä ja tyttärillensäkin, kun he itse kuolevat. Mutta mitä meillä on? Matala ja hatara ja kylmä ja pimeä on meidän huoneemme, yksi koko perheelle. Piimä, silakka ja peruna on meidän ruokamme. Ja kieltääkö lait meidän palkkojamme alentamasta? Ei totisesti. Ja maksetaanko eläkettä meidän vanhuksillemme, tai meidän leskillemme tai tyttärillemme? Ei totisesti. Milloin hyvänsä ja kuka hyvänsä saa tehdä meidät palkattomiksi, saattaa meidät maantielle laumoittain työtä ja ruokaa kerjäämään.

— Iankaikkisen oikeuden nimessä minä kysyn: emmekö me ole ihmisiä, yhdenvertaisiksi luotuja! Minä kysyn teiltä, rosottavat pilvet! Minä kysyn sinulta, laskeva aurinko! Minä kysyn koko keväiseltä luonnolta! Ja minä kysyn teiltä itseltänne, jotka tänne päin katsotte. Ja yhdessä luojan luonnon kanssa kohoo sadoista rinnoistanne vastaus: niin me olemme ihmisiä, kaikki yhdenvertaisia!

— Luojako olisi meidät alentanut? "Ei oikeutta maassa saa ken itse sit' ei hanki". Kaikki on maailmassa jätetty taistelun varaan. Rikkaat hyvineläjät, jotka meille nöyryyttä saarnaavat, ovat itse väkevämmän oikeudella asemansa anastaneet. Hyvä on! Jos väkevämmän on oikeus, niin kumpi meistä onkaan väkevämpi? Kumpi, kysyn minä, on meistä väkevämpi. Hahhaa! Hekö, kourallinen pohatoita, vai mekö tuhatlukuiset, miljoonaiset työmiesjoukot? He ovat puhaltaneet meihin nöyryyden uskon. Ja se on vaan tämä meidän lampaan-uskomme, joka on heidät väkevämmäksi tehnyt. Minä olen tullut auki päästämään heidän puhaltamansa rakot ja minä olen tullut teitä lampaan-uskosta vapauttamaan. Maailman tantereet vapiskaa, jos mekin kerran otamme väkevämmän oikeuden. Ja totisesti se on meidän! Ja me sen otamme!

— Luuletteko te ehkä, että jos maailman työväki nousee tähän kamppailuun, niin te olette ensimäiset, jotka nousette. Ei, älkää luulko niin. Katsokaa ympärillenne. Jo ovat järjestyneet köyhälistön rivit kaikkialla, jo käy sotahumu, jo vapisevat varustukset. Te — te tulette miltei viimeisinä. Ja kun tekin nyt yhteen yhdytte muiden kanssa, niin te yhdytte maailman mahtiin.

— Viime lauantaina te vielä viinapäissänne keskenänne tappelitte. Nyt te seisotte käsi kädessä, yhdessä kaikki kuin kallio. Ja minä saatan teidät vielä suurempaan yhteyteen. Yhdistän teidät yhdeksi koko maan, koko maailman työväestön kanssa!

— Ja nyt ensiksikin annan minä teille lipun. Sillä jokaisella sotajoukolla on oleva lippunsa. Kas tämmöinen on oleva teidän lippunne!

Hän veti povestaan työväen lehden, levitti sen ja heilutteli ilmassa.

— Se on vaan lippu paperista, mutta se on oikea ja voimakas sotalippu. Se kokoo ympärillensä ja järjestää hajanaiset laumat, se virittää oikealla hetkellä sotalaulun ja sytyttää yhtaikaa mielet rynnäkköön. Mitä olisi meidän sotajoukkomme ilman tätä yhdyssidettä. Se olisi voimastaan tietämätön lauma. Sillä meidän voimamme on siinä, että me olemme yhtä ja tiedämme kaikki toisistamme, niin että voimme yhtaikaa käydä rynnäkköön. Katsokaa ja tutkikaa tätä lippuanne ja kun olette sen tehneet, sanokaa, kelpaako se teille.

Näin sanoen hän heitteli väkijoukkoon suuren määrän lehteänsä, jota miehet innolla tavoittelivat kilvan käsiinsä.

— Ja sitten annan minä teille vielä teidän aseenne, — huusi hän, kun väki oli taas hiljennyt, — Niin, miehet ja veljet! Minä annan teille teidän sota-aseenne. Ei se ole raudasta eikä teräksestä. Se on vaan eräs ajatus, sana, sitova ja voimakas. Se on yksimielisyys!

— Katsokaas nyt, me olemme tässä muutamat päättäneet — hän näytti lähempänä seisoviin — me olemme päättäneet, että meidän työpalkkamme on korotettava. Ei tosin kaksin- tai kolminkertaiseksi vielä, vaan aluksi ainoastaan 10 prosentilla. Onko se hyvä asia, vai mitä? On, sanotte te kaikki yhteen ääneen, mutta epäillen pudistatte te kuitenkin päätänne. Sillä te tiedätte varmaan, ettei se hovijunkkari siihen suostu. Hyvä on! Silloinpa me otamme esille tuon uuden aseemme, joka on yksimielisyys. Ettekö tekin kaikki tahdo, että teidän palkkanne koroitetaan? Vai onko ne ehkä liian suuret?

Näitä sanoja seurasi väkijoukon puolelta nauruhohotusten ja hyväksyvien huutojen sekainen volina. Muutamat kohottivat nyrkkiänsä ja kiroilivat hovijunkkaria.

— Hyvä, hyvä, vai on teilläkin samat nälkäpalkat?

— Siis aseihin miehet! Ei ole meidän aseemme rautaa eikä terästä, joka lihaa syö. Se on vaan suuri, yhdistävä sana. Se on yksimielisyys.

— Katso kuinka te yhtäkkiä vaikenitte, niin että jo kuulen hyttysen laulun korvassani. Ja taas te katsotte epävarmoina tänne. Mitä on muka se yksimielisyys?

— Yhtykää meihin, veljet, ja te opitte sen aseen. Vaatikaa meidän kanssamme samaa palkankorotusta, Ja jollei sitä anneta, jättäkää meidän kanssamme kesken työnne, seisahtukoon höyrykone, pyörät pysähtykööt ja ulos tehtaasta joka mies! Joka kynsi, sanon minä!

— Tiedättekö mitä se maksaa tehtaalle kun kaikki äkkiarvaamatta kesken pysähtyy? Tuhansia ja kymmentuhansia se maksaa joka päivä. Mutta meistä voi jokainen elää viikon tai pari työttömänä, ei se meille paljon maksa. Ja te saatte nähdä, että ylpeä hovijunkkari notkistaa selkänsä teidän edessänne ennenkuin syöksyy häviöön. Totisesti notkistaakin.

— Ymmärrättekö nyt, mitä yksimielisyys on? Se on, että meillä kaikilla on yksi mieli, että me kaikki samaa tahdomme, ettei yksikään meistä rupea petturiksi, vaan on yhtä kaikkien kanssa niinkuin kallio on yksi.

— Yhdymmekö, veljet, vai hajaannummeko entisellemme tältä paikalta?

Vielä äänekkäämpi hyväksyvien huutojen hyöky purkautui nyt ilmoille. Eikä se enää voinut hiljentyä. Puhuja koetti heitellä vielä muutamia mahtilauseita väkijoukkoon, mutta ne hukkuivat kuulumattomiin. Vihdoin hän hyökkäsi pöydällensä ja paisuttaen ääntänsä, lakitta päin, rusetti syrjään sysäytyneenä ja rintapaidan rako auki pullistuneena huusi väkijoukkoon, että puheenalainen sotalippu, hänen sanomalehtensä, — on tilattavissa tässä paikassa hänen kauttansa merkitsemällä nimi tilauslistaan, ja että tässä on vielä toinen lista, johon saa merkitä itsensä kuka tahtoo myöskin lehden osakkaaksi, ja vielä että uusi kokous pidetään työlakon lähempää valmistamista varten silloin kuin siitä tieto levitetään.

Nämät sanottuaan ja väkijoukon meluten puhellessa ja hälisten ja riemuiten pyrkiessä hänen pöytänsä ääreen hän itse astui alas, otti liivintaskustaan kotelon, veti siitä pienoisen kamman ja harjan, jonka selässä oli peilinen, sekä kumartaen päälakensa eteenpäin ja tähdäten sen alta silmänsä peiliin, jota piteli edessään, alkoi kammata ja tehdä jakausta märkään tukkaansa. Hän oli kuin jonkun tärkeän, totutun toimituksen suorittanut, ja suu mehellä hän kammatessaan kuunteli lähimmän ympäristönsä ihmettelyn huudahduksia, pisteli sitten peilit takasin, suoristi vähitellen rusettinsa, kohautteli olkapäillään rintapaidat, liivit ja takit entisille paikoilleen, ryki selväksi käheyden äänestänsä ja laitteli olkihatun tarkasti jälleen päähänsä.

Helena oli sydän kurkussa kuunnellut sosialistin puhetta. Hän oli ensin kiivennyt kivelle seisomaan nähdäksensä paremmin, mutta pian oli sydän niin kouristunut, ettei hän voinutkaan siellä pysyä, vaan tuli taas ja nojautui toverinsa varaan.

— Herranen aika mitä se puhuu, — päivitteli tämä, kun sosialisti otti puheessaan hovijunkkarin kouriinsa.

— Ole vait! vastasi Helena väräjävin äänin. — Se on kaikki totta!

Ja toveri oli ranteessansa tuntenut kuinka Helenan käsi koko ajan vapisee.

Jokainen sana, jonka sosialisti lausui, oli Helenalle ikäänkuin hänen ylitsensä laskeutunut tuomio, jonka lähestymisestä hän oli jo lapsuudestaan saakka tiennyt ja oikeastaan joka päivä tuntenutkin. Hän oli vaan aina tahallaan nukuttanut itseänsä pois siitä ja lykännyt sen pelkoa tuonnemmaksi. Mutta noin se nyt tulee, noin se parhaallansa nousee ja nousee heidän ylitsensä, nyt — nyt se on tuossa se suuri maailman mullistus, ihan tuossa hänen silmiensä edessä.

Ja yhtäkkiä hänet valloittaa ajatus, joka muuttaa tuomion vapaudeksi:

"Sehän on kaikki oikein, mitä tuo mies puhuu. Sehän on juuri sitä, mitä minäkin pidän oikeana! Mikä siis minua estää? Kuinka papan käy, kuinka käy tehtaiden, kuinka kotikartanon, sitä en tiedä, mutta oikein hän puhuu ja minä tahdon tunnustaa sen, avonaisesti, rehellisesti, — tahdon heittää valheen päältäni, ja minäkin yhtyä yhdeksi noiden kanssa."

Kun sosialistin puhe oli loppunut ja väki alkoi liikkua, sysäytyi
Helena ensin kauaksi meluavan ja liikkuvan väkijoukon taakse.

Hänen toverinsa ehdotti, että he juoksisivat pois, sillä yleisessä pyörteessä he olivat saaneet monta sysäystä ja kolausta. Mutta neiti ei tahtonut lähteä, vaan veti syrjään odottamaan väen tyyntymistä.

Pitkän ajan kuluttua väkijoukko alkoikin hajaantua. Ainoastaan pöydän luona oli tungos vielä suuri, mutta mäki harveni harvenemistaan. Joka suunnalle levisivät ihmiset, laumoissa ja yksitellen, ja metsät täyttyivät heidän äänistänsä.

Kun pöydänkin luona väljeni, alkoi Helena, pidellen yhä toverinsa käden ranteesta, lähestyä vavisten sitä paikkaa, missä puhuja vielä seisoi muiden seurassa lautapöydän ääressä.

Heidän päästyä lähelle, vilkasi sosialisti heihin ja kooten paperejansa kääröön, sanoi:

— Vai ovat tytötkin osanneet tänne? No missäs harakat, ellei sian tappajaisissa!

Näin sanoessaan hän piti nuoran toista päätä hampaittensa välissä, sitoen kääröä. Mutta joku vieressä olija tunsi Helenan, lykkäsi häntä kyynärpäällään kylkeen ja kuiskasi, että se on hovijunkkarin tytär.

Silloin hän vilkasi toisen kerran heihin ja pian arvasi kumpi oli hovijunkkarin tytär.

Hän laski hämmästyneenä käärön alas eikä huolinut että se aukeni jälleen laudalle. Samassa hän kuitenkin kokosi ajatuksensa. Taitavan pyöreällä ja laajalla liikkeellä hän kohautti lakkiansa koko käden pituudelle syrjään, kumarsi hiukan päätänsä ja katsoi hymyillen ja selitystä etsien Helenan kauniisiin silmiin. Ja lähestyi pari askelta Helenaan päin.

— Nimeni on Reinhold Korpimaa — sanoi hän yhä samaten kysyvästi hymyillen.

Helena esitteli itsensä ja ojentaen kätensä sosialistille rupesi arasti änkyttämään.

— Te olette oikeassa, niin se on. Minäkin tahdon yhtyä teihin, — olen päättänyt, Minä olen valmis vaikka mihin. Sanokaa mitä minun pitää tehdä. Kyllä minä voin, minä tunnen että voin!

Sosialisti nyykäytti hyväksyvästi päätänsä.

— Minä puhun kohta neidin kanssa, — sanoi hän. — Neiti on niin hyvä ja odottaa hiukan.

Näin sanoen hän poistui hetkeksi muiden joukkoon.

Helena jäi yksin seisomaan syrjemmäs. Toverinsa hän antoi mennä pois.

Hänen mielensä kuohui kuin keväinen koski. Äsken se vielä oli sulkujen takana, levoton ja tietämätön; nyt, kun hän oli sanonut nuo sanat, se valtoinansa lainehti ja oli valmis seuraavalla hetkellä ja yhdellä puuskahduksella murtamaan itsellensä uuden elämän suunnan.

"Sanokoon hän mitä hyvänsä, minä olen valmis kaikkeen, jätän vaikka kotini ja vanhempani, ja tulen semmoiseksi kuin hekin. Vaikka hän mitä sanoisi, en minä siitä peräydy. En. en!"

Kun sosialisti oli jonkun aikaa puhellut toveriensa kanssa, hajaantuivat nämäkin. Käteltyään viimeistä ja sovittuaan jostakin tämän kanssa, palasi sosialisti Helenan luo, ja ottaen paperikäärön kainaloonsa sanoi:

— Ehkä neiti suvaitsee, niin kävelemme alas — sopiihan sitten puhella.

Ja he rupesivat menemään koivikkomäkeä alas.

Oli jo tullut hämärä. Keväinen kuu hienosti leikki päivän valon mukana koivujen täpläisillä vartaloilla, ja vesi lirisi jossain viime kesäisten maatuneiden lehtien alla.

— Vai niin, vai niin, — alotteli sosialisti. — Se tahtoo sanoa, neidin on tarkoitus myöskin kannattaa meidän lehteämme?

— Tietysti. Mutta minä myöskin tahtoisin tietää, mitä minun itseni pitää tekemän, sillä minä näen selvästi että minun elämäni on väärä, — aivan väärä!

Sosialisti kulki silitellen leukaansa peukalon ja etusormen välillä ja mietti. Mutta Helena pelkäsi, ettei hän ollut oikein ajatustansa lausunut ja rupesi yhä levottomammin selittämään:

— Ajattelen, että minun täytyy tehdä kaikki silloin kuin näen mitä on tehtävä, — tai ainakin niin paljon kuin voin, — ja nyt tällä hetkellä, teidän puheenne jälkeen, minä tunnen että voisin niin — niin paljon! — Minä olen valmis kaikkeen — tai tietysti minä liiottelen: en ihan kaikkeen, mutta paljoon kaikissa tapauksissa, Jos te vaan tahtoisitte johtaa ja neuvoa minulle ensi askeleet.

Sosialisti kulki vielä vähän aikaa äänetönnä.

— Tehkää hyvin neiti, emmekö istu tähän jonnekin, — sanoi hän sitten pysähtyen ja osottaen tarkoitukseen sopivia kiviä.

— Niin mielelläni, — sanoi Helena.

Kun he olivat istuneet, Helena matalammalle ja sosialisti korkeammalle kivelle, rupesi hän valiten sanoja, jotka mahdollisimman selvästi ilmaisivat hänen ajatuksensa, hitaasti ja kiirehtimättä puhumaan.

— En tiedä mitä muutoksia neiti tarkoittaa ja totta kyllä on, että sosialismi myöskin yksityiseltä ihmiseltä vaatii vissiä niin sanoakseni "parannusta", — mutta — sosialismi liikkeenä ei varsinaisesti, oleellisesti, ole tekemisissä sisällisten — kuinka sanoisin —

— Ei suinkaan, enhän minä semmoista tarkoittanutkaan —

— tekemisissä niin sanoakseni "katumuksen ja parannuksen kanssa".

— ei, ei, tietysti ei ole tekemisissä —

— "katumuksen ja parannuksen" kanssa, kuten papit sanovat. Ei se ole sen kanssa tekemisissä.

— Niin, niin, minä juuri itse en voi kärsiä mitään uskontoja, minä —

— No-no, no-no, kyllä sosialismi antaa tunnustuksen sentään uskonnollekin. Kristinusko esimerkiksi ei ole mitään muuta kuin sosialismia ja sosialismi ei ole mitään muuta kuin käytännöllisesti sovellettua kristinuskoa, kuten olen täälläkin pitänyt esitelmää. Ei neiti ole kuullut? — Jos minä ehkä saan luvan neidillekin antaa yhden näistä vihkosista —

Hän kaivoi esille punakantisen kirjasen ja luki sen kansilehden:

— "Lachmann, Kristinusko ja sosialismi, esitelmä pidetty Malmön työväenyhdistyksessä —". Varsin valaiseva kirjanen. On minulla tässä muitakin, mutta saammehan niistä sittemmin —

Ja Helenan selaillessa tätä kirjasta, jatkoi sosialisti:

— Sosialismin tarkoitusperät tähtäävät kauas ja korkealle. — Onko neiti lukenut Bellamyn kirjan tulevaisuuden yhteiskunnasta? Se on ihan välttämättä luettava. — Siinä on täydellisen tasa-arvoisuuden, korkeimman yhteiskuntamuodon elävä kuva edessämme. Ja jokseenkin niin voi sanoa jokaisen sosialistin ajattelevan sitä ihannevaltiota, johon ihmiskunta on saatettava.

— Ensi tilassa luen sen kirjan. Sehän juuri on minulta puuttunut, etten ole mitään sentapaista lukenut. Enhän minä ole oikeastaan — —

— Sosialismin ensimäinen vaatimus on, että yhteiskunnan on perinpohjin muuttuminen.

— Niin, — sanoi Helena haltioissaan, — kaiken on perinpohjin muuttuminen. Juuri niin. Kaiken, kaiken!

— Yhteiskunnassa, yhteiskunnassa, huomatkaa. Siinä kohden olemme aivan samaa mieltä neidin kanssa. Ja jos nyt neiti tahtoo tietää, mitä sosialismi on, niin minä sanon: sosialismi on oppi siitä, kuinka kaikki on yhteiskunnassa saatava muuttumaan.

— Sittenhän se on juuri sitä mitä minä haen, — sanoi Helena innoissaan.

— Sosialismi on yhteiskunnallisen uudistuksen oppi. Ei mitään muutosta saa aikaan ilman taistelua. Työväki, tuo suuri, nukkuva voima on herätettävä oman voimansa ja mahtinsa tietoisuuteen. Työväki on saatava järjestymään kunnallisiksi ja valtiollisiksi puolueiksi. Ja kun se kerran saadaan aikaan, silloin on sosialismin aamutuulahdus virtaava kaikkialle ja perinpohjin uudistava yhteiskunnan, uudestaanluova sen. Kaikki silloin muuttuu. Ei mitään luokkaerotusta ole enää oleva. Ainoastaan työ määrää ihmisen arvon. Ei ole oleva ylempiä eikä alempia, ei isäntiä ja heidän orjiansa. Kaikki ovat tekevät työtä yhteisen työnantajan, sosialistisen valtion turvissa. Kaikki saavat vapaasti kehittää omia taipumuksiansa, eikä ainoastaan kansan kermakerros, kuten nyt, kourallinen etuoikeutettuja kapitalisteja, sillaikaa kuin miljoonat hukkuvat.

Helena muisti veljensä, Souvari-Heikin.

— Todellakin, — sanoi hän. — Mistä syystä me aina kuvailemme, että meissä on suurimmat taipumukset. Ehkä on paljon suurempia taipumuksia niissä, jotka eivät ole sivistystä saaneet. Se on hirveätä ajatella.

Ja arvelematta mitään Helena lisäsi: Tiedättekö, minulla on veli työmiesten joukossa; minä olen näin kasvatettu, mutta hän — hän joutui äskettäin kiinni tappelusta ja ties missä nyt lieneekin. Ja tässä minä olen, enkä voi mitään. Se tahtoo sanoa, kohtalo itse on tuonut minut tähän asemaan, ensiksikin että te tulitte tänne ja avasitte minun silmäni, ja toiseksi, että minulla on veli "siellä", sillä sen kautta on ikäänkuin jokin musta portti auennut minulle, olen päivä päivältä yhä selvemmin tuntenut, kuinka väärä on asemani. Kaikki riippuu vaan kasvatuksesta ja ulkonaisista seikoista, joita en ole itse hallinnut. No niin. Tässä minä nyt olen, enkä voi mitään. Sanokaa minulle, neuvokaa mitä minun pitää tehdä!

— Siinä asiassa, mistä puhutte, ei yhtään mitään. Veljenne ei ole pahempi eikä parempi kuin tavallinen tehtaan työmies. Hän on asemaansa ja oloonsa tottunut, niinkuin jokainen työmies. Älkää kuluttako aikaanne ja voimianne kenenkään yksityisen pelastamiseen, kuten muutamat pelastajalahkokunnat, vaan tehkää työtä sille aatteelle, joka kerran on koko maailman tasoittava ja pelastava. Ei meillä ole aikaa tuhlattavana, sillä paljon käytännöllisiä esteitä on poistettava, paljon edelläkäypiä muutoksia aikaansaatava, ennenkuin sosialistinen ihannevaltio voidaan ajatella toteutuvaksi: yleinen äänestysoikeus on pantava toimeen, ääniasteikko on poistettava, työaika on supistettava, luokkaedut hävitettävät ja paljon, paljon muuta. Nämät ehkä ovat neidille vielä epäselviä kysymyksiä. Mutta kyllä ne kerran selviävät. Meillä on kaikille työtä, väkeville ja heikoille, kaikkien kannatusta tarvitaan. Terve tuloa siis joukkoomme, uusi sisko veljien ja siskojen joukkoon! Voi hyvä neiti, ei riitä minulla sanoja kuvatakseni teille sosialistista ihannevaltiota kaikessa loistossansa. Mutta jolla sen kuva on mielessä, hän on väsymättä tekevä työtä sen toteuttamiseksi, hän on elämänsä ja henkensäkin uhraava sen alttarille. Sillä mitä taipumuksia, mitä kykyjä, mitä elämäniloa, mitä uutuutta, mitä voimaa kätkeekään itsessänsä tämä pohjaton, vielä nukkuva ihmismeri, kun se kerran alkaa liikehtiä ja elää! Maailman uudistus, vapahdus huokuu sen nukkuvassa povessa.

Helenan silmät loistivat niinkuin sen, jonka eteen uusi maailma avataan. Sosialisti kasvoi hänen silmissänsä kasvamistaan, jokainen sen sanoista oli hänelle kuin avain siihen uuteen, suureen elämään. Näin he puhuivat kauan keskenänsä. Päivän valo oli jo kokonaan heikennyt kuun valon rinnalla, kun he käveltyään koivumäeltä alas tulivat metsän läpi maantielle, missä heidän oli eroominen. Nopeasti lensivät kevyet pilvet kuun editse ja metsä tuoksui tuoreelta ja taivaan ilmat olivat kuin maahan laskeutuneet.

Sosialisti lupasi johdattaa Helenan heidän seuroihinsa ja puuhiinsa, kun Helena vaan tulee Helsinkiin, ja hän käski Helenan välttämättä tulla mukaan siihen kokoukseen, josta hän oli työväelle luvannut ilmoittaa. Helenalle hän uskoi salaisuuden ja ilmaisi sekä ajan että paikan.

— Minun täytyy pyytää pitämään asiata salaisuutena erittäinkin — arvoisaan isäänne nähden —, sanoi hän merkitsevästi ja puolipiloilla.

Helena ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja naurahti siihen, mitä hän oli sanonut. Sitten jälleen käänsi asian totiseksi, ja katsoen ylöspäin, kädet rinnalla, sanoi:

— Niin, nyt tunnen, etten mitään pelkää, ja jos asia vaatii, kukistukoon vaan vaikka kaikki, kaikki!

— Näkemiin! — sanoi sosialisti, hattu ilmassa. Helena nyykäytti taas hänelle päätä ja erosi hämärään, tuuheaan puistoon kartanon puolelle.

"Bellamy".

— Lelle, kuinka monasti olen sanonut sinulle: sinä pilaat kokonaan silmäsi, kun luet noin hämärässä, — puhui äiti eräänä iltana Helenalle omasta nojatuolistansa, missä hän, itsekin näköänsä pinnistäen, koetti erottaa käsikuteen silmukoita.

Helena ei ottanut korviinsa tätä puhetta, vaan jatkoi ikkunan luona yhä lukuaan.

— Ja mikä sinuun on tullut, ettet enää nosta nenääsi kirjoista? Se englantilainen guvernantti olisi todella ollut onnellinen, jos tuo olisi tapahtunut hänen ajoillaan. — Hankkisit lasit nenällesi. — Ja kuinka ikävääkin se voi toiselle olla!

Tämäkin puhe meni kokonaan Helenan ohitse.

Äiti nousi ja poistui hetkeksi huoneesta hakeakseen tulitikkuja. Mutta kun hän palasi, oli Helena polvillaan tuolilla, kasvot ja kirja kiinni ikkunassa, mistä hän lukeakseen imi viimeisenkin ulkoa tulevan valon.

— Lelle! Lopeta paikalla! — sanoi äiti kynnykseltä.

— Mainiota, mainiota! — puhui Helena kirjastansa, jättäen vihdoin lukemisen. — Se on kerrassaan mainiota!

— Mikä se siellä nyt on niin mainiota? — kysyi äiti ja rupesi hakemaan korista lankoja.

— Voi mamma, mamma, — huokasi Helena, istuutuen äidin syvään nojatuoliin. — Mitä kaikkea elämässä onkaan, josta emme ole tienneet!

— Ilmoita siis minullekin.

— Kaikki, kaikki on muuttuva, — puhui Helena innoissaan. — Meidän täytyy elää sitä varten, että kaikki muuttuisi. Sillä ei mikään muutu yhteiskunnassa, ellemme me itse sitä muuta.

— No. ei siis muuta kuin otetaan ja muutetaan, — pilaili mamma.

— Ei, mamma, sinun pitäisi lukea tämä kirja ihan välttämättä. Mutta koska tiedän, ettet kuitenkaan lue, niin kerron sinulle kaikki mitä siinä seisoo, — kerron joka ilta vähäsen, ja niin alusta loppuun.

— Kuuntelen.

Helena istuutui ihan äidin eteen ja alkoi:

— Ajattele nyt, mamma, itsellesi ensin suuri, suuri omnibus, semmoinen vanhanaikainen, kuin näimme ulkomailla, — jota hevoset vetävät ja jossa on kattosijoja. Ajattele että ihmiset ovat valjastetut semmoisen omnibuksen eteen ja se on vietävä ylämäkeen pahaa tietä myöten. Nämä ihmiset kituvat ja raastavat ponnistaen viimeisiä voimiansa. Toiset ihmiset suvaitsevat istua matkustajina viileillä kattopaikoillaan, katselevat näköaloja ja antavat tyytyväisinä vetää itseänsä! — Ja parasta kaikesta: sekä istujat että vetäjät kuvailevat, että kaikki on niinkuin olla pitää. He kuvailevat, ettei maailma voi pysyä pystyssä, jollei toiset vedä vaunuja ja toiset istu niissä mitään tekemättä. Kaikki katollaolijat kuvailevat olevansa jotain jalompaa ihmisrotua, jolla on muka oikeus näin istua ja vedättää itseänsä. Kun jonkun vetäjän joskus onnistuu päästä ylös omnibukseen, rupee hän heti samalla tavalla kuvailemaan olevansa jalompaa rotua. Eikö se ole hassua! — Mutta joskus tapahtuu, — sanoi Helena totisena, — että ihminen, joka on esi-isiltään perinyt kattopaikan, tipahtaa sieltä alas. Ja silloin ei hänen auta muu kuin tarttua köysiin ja niiden nälkäisten ja likaisten kanssa kiskoa vaunuja eteenpäin. — Mamma, tämän kirjan ja Reinhold Korpimaan puheiden kautta olen minä ihan kuin herännyt pahasta unesta.

— Mitä tarkoitat?

— Sitä vaan, että lapsuudesta asti on minulla ollut jossain tässä semmoinen tunto, että kerran kaikki romahtaa alas, — että siihen täytyy valmistua eikä saa elää noin vaan —.

— Tietysti. Täytyy aina laajentaa rakastamisen kykyä, — sanoi äiti.

— Ja kuinka minä olen voinut jättää Maijan ja ne kaikki! — puhui
Helena ajatuksissaan.

Äiti sanoi vähän ajan perästä:

— Kuitenkin luulen, että se sinun Reinholdisi on sinua liiaksi säikäyttänyt.

— Ei, ei, mamma, ei minua ole kukaan säikäyttänyt. Mutta tämä kirja — katsos tämä kirja! Se on suuremmoista! Siinä on suuri, ihana tulevaisuuden kuva. Siinä kaikki on toisella lailla. Siinä ovat kaikki tasa-arvoiset. Kaikilla on yltäkyllin, kaikki saavat kasvatuksen, kaikki ovat sivistyneet, kaikilla on työtä ja sitä tehdään yhteiseksi hyväksi. Ajattele kuinka iloista ja onnellista silloin olisi!

— Olisimmekohan vaan siksi eläneet näin pahasti, ettemme ennen ole keksineet tuommoista tulevaisuutta? Minusta vaikeus ei ole keksimisessä, vaan enemmän toteuttamisessa.

— Ei. — sinä ymmärrät sen kaiken, mutta pappa ei ymmärrä, eikä rovasti ymmärrä, eikä kukaan. He luulevat kaikki, että maailma on luotu tämmöiseksi, — että pitää olla rikkaita ja köyhiä. Rovasti sanoi, että ihmiset ovat luotu niinkuin kukkaset: toiset uhkeiksi ja monivärisiksi ja toiset yksinkertaisiksi, — niin hän sanoi.

— Sitä voisi ehkä uskoa, jos se olisi myöskin yksinkertaisten mielipide, — sanoi äiti.

— Ja minä olen huomannut, että nekin uskovat samalla tavalla. Sekä ne, jotka istuvat katolla, että ne, jotka vetävät, luulevat että niin pitää aina olla. Mutta se on valhetta kaikki, se on unta. Kuka on sanonut, että juuri me, jotka sattumalta olemme saaneet kattosijoja, — että juuri me vaan olemme lahjakkaita ja kelvollisia. Kun se kaikki riippuu rahoista. Entä jos köyhien joukossa on paljon lahjakkaampia, vaikka ne nyt eivät pääse kehittymään! — Sehän on hirveätä ajatella.

— Minä olen aina sanonut että se on hirveätä.

— Mutta köyhälistö on herätettävä. Ja kun se kerran ymmärtää asemansa, ei se enää salli, että sitä poljetaan jalkojen alle.

— Sinä kuvailet siis, että — otetaan esimerkiksi pappa — voisi suostua omaisuudenjakoon silloin kun häntä alettaisiin siihen pakottaa?

— En tietysti kuvaile. Mutta yhtaikaa on tehtävä työtä sivistyneen säädyn keskellä. Ja siinäpä juuri on tehtävää minulle. Minä en voi vaikuttaa kansassa, eivät he minun puhettani ymmärrä. Mutta minun asiani on vaikuttaa meidän säädyssämme. — Ah, kuinka minä olen kasvanut siitä saakka kuin sain selväksi tämän oman tehtäväni. Ihan kuin tahtoisin lähteä lentoon, — tahtoisin suureen maailmaan vaikuttamaan ihmisten joukossa.

Äiti oli alkanut piirrellä sormellaan pöytään. Ja se oli aina merkki, että hänen mielensä oli jostakin paha, tai että ainakin jokin uusi syrjäajatus oli tullut kumoamaan kaikki mitä oli puhuttu.

— Jokaisen ihmisen ympärillä ovat aina ne, joihin hän on paraiten tilaisuudessa vaikuttamaan, —sanoi hän.

Ja Helena arvasi hyvin, ettei hän tällä tarkoittanut ketään muuta kuin Georgia, luullen, että Helena kenties sen nyt hylkää Bellamyn vaikutuksesta.

Helena ei ollut huomaavinaan tätä äidin epäluuloa.

Hän meni ikkunan luo ja työnsi auki sen molemmat puoliskot. Kuu piirteli kirkkaaksi kaikki terassit ja hopeana värisi puissa. Hän hengitti taas raikasta kevätilmaa, ja taas tunsi kaikessa saman äärettömän avaruuden, saman loppumattomuuden, mikä oli hänelle äsken auennut.

Kun hän taas kääntyi sisäänpäin ja näki vaijenneen mamman, rupesi häntä oikein naurattamaan. Kuinka äärettömän vähäpätöiseltä tuntui nyt kaikki nuo suhteet Georgiin ja pikku riidat hänen kanssansa, vähäpätöiseltä itse Georg upseeriaikeinensa!

— Ei, mamma, — minä en tahdo ajatellakaan, että menisin naimisiin.
Vapaa minä tahdon olla! — sanoi Helena.

— Ja mitä aijot tehdä Georgin kanssa.

— Minä kirjoitan hänelle kaikki niinkuin tunnen ja ajattelen, ja selitän miksi en voi ajatella naimista. Hän kyllä ymmärtää.

— Se tuntuu sinusta tällä hetkellä hyvin helpolta. Mutta tulee toisia aikoja, ja kuka tietää kestätkö sinä yksinäisyyttä.

— Oh, mamma.

Äiti sanoi:

— Minä en ole mitään, en mitään elämässäni niin kaivannut kuin johtoa.
Ja luulen, että jokaisen naisen on äärettömän vaikea elää ilman sitä.

Siihen päättyi heidän keskustelunsa sillä kertaa. Sen jälkeen tuli mammaan omituinen vaino Bellamytä ja Reinholdia vastaan, niin että hän rupesi heti sormellaan pöytään piirtelemään, kun vaan puhe sinnepäin kallistui.

Tietysti oli Helenan vaikeampi toteuttaa päätöksensä Georgin suhteen kuin minkä oli äidille osottanut. Ennen kirjoittamista hän jo kerran itkikin, kun hän tarkoitusta varten vapautti hetkeksi itsensä Bellamyn ilmanalasta ja läksi puiston yksinäisyyteen kirjoittamaan konseptia Georgin kirjeeseen. Häneen tuli semmoinen kuva, että Georg, joka oli matkustanut pataljoonansa kanssa leiriin, tulee siellä päivän marsseista väsyneenä telttaan ja mitään aavistamatta rupeaa aukasemaan kirjettä. Ihan omissa korvissaan hän taisi kuulla Georgin huokauksen ja selvään nähdä hänen suurenneet silmänsä.

Sitä ajatellessa Helena itki.

Mutta tämäpä kuva olikin ainoa, mikä teki estettä. Ja se kuului vaan tunteihin. Selvenemistään selvenneet olivat sitävastoin ne syyt, jotka tekivät välttämättömäksi lopettaa heidän erikoiset suhteensa. Erityisesti selvään alkoi Helena nähdä, että asia oli välttämätön juuri Georgin itsensä tähden. Sen päivän jälkeen kuin he olivat menneet kihloihin, ei Georg enää koskaan ollut entinen mahdollinen Georg, joka kaikki ymmärsi, vaan eli kokonaan siinä valheellisessa, aikaihmisiä matkivassa upseeri-ylemmyydessä, jota vastaan kaikki vapaat ajatukset ja tunteet kilpistyivät ja ponnahtivat pois kuin kovasta seinästä. Ja tätä kuorta Georgissa ei Helena enää voinut rikkoa. Ei ainakaan jos he edelleen olivat näissä suhteissa. Hän ei usko Helenaan eikä tule koskaan uskomaan. Sentähden täytyy tehdä jotakin, joka pelastaa Georgin kuorettumasta samallaisiksi kuin kaikki muut, s.o. täytyy antaa hänelle rukkaset, seurasipa siitä mitä tahansa.

Se, mitä mamma oli sanonut, — että Helena nyt tähän aikaan piti eroa helppona, — se oli kyllä totta. Bellamy ja uudet aatteet olivat omituisella tavalla vapauttanut hänet siitä tunnepiiristä, joka oli kahlinnut häntä Georgin henkilöön. Ollessa Bellamyn mielentilassa tuo kaikki näytti joltakin alempana olevalta. Mutta olkoon että siitä vapautuminen tuntui hänestä nyt helpolta, kuten mamma sanoi. Miksi hän ei käyttäisi sitä asiaa hyväkseen, koska ero oli juuri Georgin itsensä vuoksi tarpeellinen?

Nyt oli tuo askel hänelle mahdollinen ja nyt hän sen tahtoi ottaa.

Tosin ei Helena tälläkään kerralla saanut kirjettä kokoon, mutta tämä näkökohta oli hänelle ainakin niin selvinnyt, että hän jo tiesi miten hän kirjoittaa.

Helenan kirje Georgille.

Eräänä päivänä Helena, keskeyttäen äkkiä lukunsa, nousi, meni pöydän ääreen, veti esiin postipaperit ja kirjoitti Georgille rukkas-kirjeen, niinkuin oli mammalle sanonut.

Kaikki oli selvänä, mutta ennenkuin hän alkoi kirjeensä, mietti hän kauan aikaa pannako "Hyvä Georg" vai "Rakas Georg". Kun hän päästäkseen selville tunteeko hän Georgia rakkaaksi vai vaan hyväksi, rupesi kuvailemaan häntä mielessään, niin esiintyi Georg hänelle sillä kertaa tietämättömänä ja taitamattomana ja vähän kömpelönä lapsena, ja hänen tuli sitä sääli, niin että hän sentään kirjoitti "Rakas Georg". Tämä seikka osaltaan vaikutti, että kirje tuli vähän toisenlaiseksi kuin hän ensin oli aikonut, Nyt hän kirjoitti näin:

Rakas Georg.

Se mitä aijon kirjoittaa sinulle, ei suinkaan ollut minulle niin helppoa, kuin ensin luulin. Mutta minun täytyy. Sinä olet varmaan huomannut ja kärsinyt siitä, että minä olen ollut niin kummallinen — eli sinun mielestäsi varmaankin oikullinen. En nytkään voi täydellisesti selittää itseäni, mutta minun täytyy sanoa, että siihen on pääsyy se, että minä tunnen että me emme sovi yhteen. Sinä et ymmärrä minun syitäni. Minä en voi olla kihloissa eli tietää että niin ja niin pitkän ajan perästä me menemme naimisiin. Oletko sinä ajatellut sitä asiaa, — mitä minä sillä aikaa teen kuin sinä valmistut kapteeniksi? Ja toiseksi en minä kuitenkaan voi ajatella vihkiäisiä, josta sinä näet, ettei yhtymisestämme voi koskaan mitään tulla.

Syy miksi käännyn sinun puoleesi kirjeellisesti, Georg, on se, että jos olisin odottanut sinun tuloasi puhuakseni suullisesti, niin tiedän että taas olisin tullut pois tolalta. Miksi en kirjoittaisi sinulle suoraan kaikki niinkuin ajattelen. Sinun läsnäollessasi vetää minua jokin muu asia, vaan ei rehellisyys ja totuus. Monta kertaa olin päättänyt puhua jostakin totisesti, mutta siitä tuli riita, tai jos ei tullut riita, niin päinvastoin hellyin ja silloin luovuin totuudesta. Mahdollista, hyvin mahdollista myöskin on, että jos olisin ruvennut sanomaan sitä, mistä nyt kirjoitan, niin ei olisi tullut mitään, vaan minä olisin taas samalla tavalla heltynyt. Nyt olen siinä uskossa, että se heltyminen ja suuteleminen on kaiken rehellisyyden loppu meidän välillämme.

Ilman teeskentelyä ja ilman mitään sivuajatuksia sanon kuitenkin sinulle, että olisin hyvin onnellinen, jos tuon suhteen loppuminen ikipäiviksi ei erottaisi meitä, vaan elämä lähestyttäisi meitä tovereina ja ystävinä. Älä luule että minä koskaan menen naimisiin. Mutta jos sinä menet, niin ei se tule vaikuttamaan minun ystävyyteeni sinua kohtaan. Usko rakas Georg, että minä ajattelen niinkuin olen kirjoittanut.

Päätökseni on horjumaton. Minä puran kaikki sitoumukset meidän välillämme.

Helena.

Tähän kirjeeseen ei tullut Georgilta mitään vastausta.

Ensin Helena kyllä vähän odotti vastausta. Mutta mitä kauemmin se viipyi, sitä selvemmin hän luuli ymmärtävänsä, ettei Georg tietysti voinutkaan muulla kuin vaikenemisella vastata hänen ehdottomaan kirjeeseensä.

Ehkä Helena joskus muulloin olisikin ruvennut punnitsemaan ja mietiskelemään Georgin mahdollisia vaikenemisen syitä, mutta nyt oli hänen huomionsa kaikkinensa kääntynyt siihen, mitä täällä kotona tapahtui.

Ja Georgiin nähden hänellä oli vaan se tunne, että kaikki oli siis heidän välillänsä loppunut.

Kukistuminen.

Ei aivan kauan sen jälkeen kuin Helena oli Georgille kirjoittanut, tapahtuivat ensimäiset suuret lakot hovijunkkarin tehtaissa.

Ne tulivat hänelle kokonaan odottamatta. Hän oli juuri toipunut siitä sairastumisesta, minkä hänelle, kuten aina ennen, oli tuottanut tuo tällä kertaa kirkkokokouksessa tapahtunut ylenmääräinen kiivastuminen. Hän oli ensimäisen kerran sen jälkeen tehnyt kierroksensa paperitehtaassa, mitään aavistamatta toruskellut huolimattomuuksista, haukkunut siitä, että sekotustangot aina jätetään velliin, ja palannut konttoriin kirjeitä allekirjoittamaan. Silloin tuli valttari hänelle sanomaan, että muutamat työmiehet, koneenkäyttäjän johdolla, tahtovat häntä puhutella.

— Mitä asiaa niillä on? — kysyi hovijunkkari silmälasiensa päältä katsoen valttariin.

Valttari, tietäen että hovijunkkari ei saa suuttua, koetti välttää selitystä. Mutta hovijunkkari sen huomasi, ja nyykäytti päätä, että ei se muka mitään tee. Silloin valttari kertoi mitä tiesi, — kertoi metsäkokouksesta ja lakkopäätöksestä.

— Jaha, jaha, — pani hovijunkkari, — antaahan niiden tulla sisälle.

Mutta valttari jo huomasi, että hän hermostuneesti pureksii viiksiänsä ja syleksii niitä suustansa, mikä tavallisesti tapahtui raivostumisen edellä. Kun ei valttari uskaltanut kuitenkaan muuta ehdottaa, meni hän ja aukasi tyyneesti oven työmiehille.

Nämät alkoivat ensin tulla rohkeasti sisälle, nauroivat keskenään ovessa ja puhuivat ääneen. Mutta nähtyään hovijunkkarin liikkumattomana kyyristyksissä pöydän takaa tarkkaavan heitä, he nopeasti järjestyivät pitkin ovenpuoleista seinää ja vaikenivat, naamat pitkinä, silmät pelokkaassa odotuksessa.

Itsepäisesti vaikeni hovijunkkari ja siirteli vaan silmiänsä yhdestä toiseen. Kului minuutti, toinen, kolme minuuttia. Hän vaan vaikeni.

Miehet, luvultaan kymmenkunta, alkoivat jo levottomina liikkua jalalta toiselle, katsella kattoon, ympärillensä, jalkoihinsa, jokainen odottaen hovijunkkarin kysyvän mitä on asiaa, että he saisivat vastata.

Mutta hovijunkkari ei kysynyt mitään.

Silloin yksi miehistä nopeasti pujahti ulos, ja vähän ajan perästä alkoi eteisestä kuulua rähisevää melua ja paljon askeleita. Ovi avaantui, ja sisälle tulvi kymmenkunta uutta miestä, joiden joukossa yksi, lyhytkasvuinen, punakiharainen, pystynokka, joka oli nähtävästi tarkoitusta varten ottanut tuntuvia rohkeudenryyppyjä. Juopuneella ja kovalla äänellä se heti sanoi:

— En minä sillä palkalla rupee työtä tekemään.

Kun hovijunkkari ei mitään vastannut, jatkoi humalainen:

— Jaa, jaa, palkat täytyy korottaa, kaikki vaan 10 prosenttia, ei yhtään vähempää, ja ellet hyvällä rupee niin mennään kaikki pois. Enkös minä oikeen puhu, pojat, mitä?

Valttari, väkevä mies, otti humalaista niskasta ja työntäen ovesta ulos, sanoi:

— Vai niinkö sinä hovijunkkaria puhuttelet!

Kuului vaan vähän aikaa tappelevaa melua eteisestä, sitten se hiljeni ja valttari tuli taas sisälle, kaulustansa suoritellen.

— Kuka on teidät tänne lähettänyt? — kysyi nyt hovijunkkari terävästi katsoen koneenkäyttäjään.

— Ei ole kukaan lähet — —

— Kuka on teidät tänne lähettänyt, kysyn minä! Vastatkaa! Sekö maankuleksija, rakkari, sekö on lähettänyt? Menkää kotia nyt kaikki, ja olkoon tällä kertaa anteeksi annettuna, mutta jos minä vielä saan kuulla, että te ilman lupaa kokoonnutte ja kuuntelette sitä rakkaria, niin — (tässä hovijunkkarin taas jätti maltti) — niin — totisesti — (hän huiskutti, paksua viivotinta ilmassa ja paiskasi sitten koko voimalla sen pöytää vasten) — totisesti minä pieksätän teistä jokaisen — ja nyljetän sen rakkarin — ulos — ulos kaikki! Paikalla ulos! — — —

Näin lyhyesti loppui ensimäinen kohtaus tässä alkavassa murhenäytelmässä.

Seuraavan viikon alusta paperitehdas seisahtui täydellisen työlakon vuoksi.

Työväki odotteli laumoissa konttorin edustalla, mutta hovijunkkari ei ottanut mitään lähetystöä puheillensa.

Iltapäivällä kutsuttiin Helena papan luokse.

Kun hän tuli sisälle, istui pappa köyristyneenä tyynyjen välissä nojatuolissansa. Näin hänen aina täytyi olla köyristyneenä sairaana ollessaan.

Mamma, joka oli tulossa pois papan luota, tuli Helenaa vastaan ovessa ja kohautti huomaamattomasti olkapäitään merkiksi Helenalle, ettei hän ollut voinut mitään vaikuttaa pappaan.

Helena asettui seisomaan kirjoituspöydän kulman kohdalle ja odotti mitä papalla on sanottavaa.

— Tietooni on tullut, — alkoi pappa, — tietooni on tullut ja mamma sen vahvistaa, että sinä tyttäreni olet ollut läsnä tuon — tuon maankuleksijan ko-kouksessa minun parkkini takana. Missä tarkoituksessa se on tapahtunut? — Tiedätkö sinä, että työlakko on pantu toimeen hänen yllytyksestänsä? — Ja sinä kuitenkin olet sen rakkarin kanssa seurustellut ja kävellyt minun parkissani? Sano, lapsi, että se ei ole totta, sano!

— Sanon vaan, että mikään rakkari hän ei ole, vaan on jalo ja voimakas ihminen, jota kaikkien pitäisi kuunnella.

Ja Helena koetti papalle selittää samoja asioita tulevaisuuden ihannevaltiosta, joista Reinhold oli puhunut. Parhaan muistinsa mukaan hän käytti vielä samoja sanojakin kuin Reinhold, selittäen että yleinen työlakko on hyvä ja tärkeä asia, jota ei saa vastustaa, — että yhdenvertaisuuden aate ennen tai myöhemmin täytyy tulla tunnustetuksi, — että parempi oli, jos sen vapaaehtoisesti ja eläessään tunnusti kuin tuli siihen pakotetuksi, ellei ennen niin kuoleman jälkeen.

Hovijunkkari antoi keskeyttämättä hänen puhua, pureskeli vaan viiksiänsä. Kun Helena oli lopettanut, ei hän sanonut muuta kuin:

— Onko siinä kaikki? Hyvä. Ja tiedätkö sinä, että sama herra on ottanut ajaakseen myöskin talonpoikien asian? Se tahtoo sanoa, jos vesisulku lasketaan, niin koko paperitehdas on mahdoton. Tiesitkö sinä senkin?

Oli kerran ollut aika, jolloin Helena, peläten isän suuttumista, luopui aikeistaan, juoksi hänen luokseen, pani kätensä hänen kaulaansa ja rakkaudellaan sulatti punaset täplät hänen poskiltansa. Mutta nyt ei hän sitä saanut tehdä, sillä hänellä oli vieras asia, suuri asia, jonka rinnalla ei mikään, ei edes isän sairastuminen voinut mitään painaa. Helena vastasi:

— Tiesin. Hän sanoi sen minulle. Hän tahtoi tietää mitä minä ajattelen siitä, että asiasta syntyy käräjäjuttu.

— Oo, katsoppas!

— Minä sanoin, että tulkoon vaan, — että jos talonpojilla on oikeus puolellaan, niin täytyy olla niinkuin he tahtovat.

— Vai niin, vai niin sinä sanoit. Jaha. No nyt menemme toiseen asiaan. Kuulin äidiltäsi, että sinä olet antanut rukkaset Georgille. Onko se niin?

— On, — sanoi Helena.

— Sinulle näyttää olevan kovin helppo vastustaa minua. Ehkä minun siis täytyy selvittää sinulle hiukan tämän pesän tilaa. Tiedä, että jos tämä sama paperitehdas jonkun aikaa vielä seisoo käymättä, niin täytyy minun turvautua varoihin, jotka olen sinun ja mamman hyväksi saanut siitä kootuksi. Mutta jos se kokonaan pysähtyy, — se on: jos talonpojat voittavat, niin minun kuoltuani teillä kahdella ei ole mitään; ymmärrätkö, ei mitään! Sinun omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen minä olen toimittanut sinulle Georgin. Se asia oli järjestetty jo aikaa sitten. Georg perii vanhemmiltaan hyvän maatilan, jonka tuloilla te voitte elää huolettomasti missä ikänä haluatte, hän on sivistynyt, kaunis, hyvinkasvatettu —. Mutta meidän neidille ei hän vaan kelpaa. Ymmärrätkö sinä? — huusi hän, — mulle ei jää muuta kuin nuo enoltasi perityt 10 tuhatta!

— Minä en tarvitse muuta, minä elätän itseäni työllä.

— Hyvä, hyvä, — sanoi hovijunkkari ja hänen huulensa rupesivat vapisemaan. — Ja mitä varten olen minä elänyt? — huusi hän. — Mitä varten olen minä repinyt itseäni rikki ja surrut sinun ja mamman kohtaloa? Mitä varten, hä? Ettäkö sinä sitten elättäisit itseäsi työllä?

— Sinä olet aina uskonut rikkauteen, mutta se ei ole mitään.

— Minä olen uskonut siihen etten saa jättää lapsiani maantielle.

Helena katsahti pappaan ja aikoi vastata, mutta se mitä hän aikoi sanoa oli semmoista, ettei pappa olisi sitä kestänyt. Se oli Souvari-Heikistä, joka oli pahemmassa kuin maantiellä. Sentähden Helena vaan oli vaiti.

— On asioita, joihin uskon yhtä paljon, — jatkoi pappa yhä enemmän kiihoittuen, — se on, etten anna kenenkään hypätä nokalleni. Menköön omaisuuteni ja jääkää maantielle, mutta tehtaat saavat seista siksi kunnes ne rakkarit tulevat armoa pyytämään. Ilmoita se sille jalolle maankuleksijalle. Se on minun viimeinen sanani. Ei koskaan! Ei koskaan, sanon minä!

Helena tunsi, että helpompi hänen on kallion läpi tunkeutua kuin tällä hetkellä särkeä nämä papan vakaumukset. "Kun kaikki muuttuu yhteiskunnassa, niin pappakin heltyy ja muuttuu toiseksi", — ajatteli hän. Ja tämän ajatuksensa hän sanoi papalle näin:

— Tulee toinen aika, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan kaikilla on yhtä paljon ja sama sivistys ja kaikilla on helppo, ja ilonen olla jokaiselle.

Pappa sanoi:

— Ainoastaan sinun lapsellisuutesi voi antaa sinulle tuommoiset puheet anteeksi.

Helena sanoi:

— Minä en osaakaan puhua. Minä olen nuorempi sinua, mutta olen kuitenkin kuullut enemmän. Ei rovastilta enkä opettajilta enkä keltään ihmiseltä maailmassa ole minä kuullut sitä, mitä kuulin häneltä, jota sinä sanot maankuleksijaksi. Ja minun on surku sinua ja muita, jotka eivät saa sitä kuulla. — Me olemme eksyksissä, pappa. Vaikka me olemme opetetut ja luemme kirjoja ja sanomalehtiä, olemme kuitenkin niinkuin pimeydessä ja koko meidän elämämme on raakuutta ja barbarisuutta täynnä.

Pappa ei sanonut mitään, eikä näyttänyt vihaseita. Helena jatkoi:

— Ei ole ketään, joka meitä opettaa. Mutta hänen puheessansa on uutta valoa meille. Hän ehkä itsekin luulee puhuvansa meitä vastaan, mutta oikeastaan hänen puheensa on ihankuin meidän pelastuksemme. Se johtaa meitä pois niinkuin pimeästä vankeudesta —

Pappa oli Helenan kummastukseksi aivan tyyntynyt.

— Lapsi, — sanoi hän, — jos sinä vastasit hänelle että menköön vaan omaisuutesi ja kotisi, on sinun täytynyt tulla siihen suurien asiain kautta. — Minä luulenkin, että sinä näytät laihtuneelta, vaikka silmäsi ovat niin virkeät. Kuinka sinun on, lapsi?

Mutta kuulematta Helenan vastausta hän vaipui ajatuksiinsa. Jonkun ajan hän itsekseen hymyiltyään sanoi:

— Olisipa silloin helppo elää, jos ei tarvitsisi mistään tulevaisuudesta murehtia!

— Me olemme luotu sellaista elämää varten ja siihen me tulemme, — sanoi Helena,

Mutta ei pappa sitäkään kuunnellut. Hän istui yhä nojatuolissaan ja mietteihin vaipuneena epämääräisesti ja väsyneesti katsoi liikahtamatta eteensä. Sitten sanoi ajatuksissaan hiljaa, ajattelematta mitä sanoi:

— Olisipa hauska kuulla mitä se puhuu.

Ja vähän ajan perästä lisäsi, heräten ajatuksistaan, haukotellen:

— Lapsi, jätä minut nyt, minä tahdon vähän nukahtaa.

Jonka jälkeen Helena suuteli häntä ja meni hiljaa pois, aavistamatta puhuneensa viimeisen kerran papan kanssa.

* * * * *

Murhenäytelmän loppukohtaus oli se, että hovijunkkari löydettiin hengetönnä oman huoneensa lattialta.

Se oli viidentenä lakkopäivänä.

Kun ruvettiin kyselemään kuka oli missäkin tekemisissä ollut vainajan kanssa sinä päivänä, tuli selville, että viimeiksi oli häntä nähnyt sosialisti.

Sosialisti itse kertoi asiasta niin, että noin 12 aikaan päivällä, jolloin hovijunkkarin tiettiin juovan teetä yläkerrassaan, hän oli mennyt hovijunkkarin luo lakkoasiassa, saadakseen aikaan sovittelua. Hän oli koputtanut ovelle ja kuullut vastauksen: "sisälle!" Mutta tuskin oli hän avannut oven, niin hovijunkkari, huomattuaan kuka tulija oli, alkoi huoneen perältä molemmin käsin viittoa häntä pois, saamatta sanaakaan suustansa. Suu oli hovijunkkarilla ollut auki, koko pää hytkyi ja vapisi, ääntä ei mitään kuulunut. Tätä näkyä oli sosialisti väistynyt, eikä siis ollut hänkään ollut missään tekemisissä hovijunkkarin kanssa sinä päivänä.

Tämä oli nähtävästi juuri silloin saanut sydänhalvauksen.

* * * * *

Seuraavana päivänä ryhtyi hämmästynyt työväki töihinsä entisistä palkoista. Valttari oli luvannut esittää heidän vaatimuksensa perillisille jahka nämä saapuvat kaupungista.

Mamma ja Helena rupesivat kohta tekemään lähtöä kotikartanosta. He aikoivat muuttaa kaupunkiin. Mamman ja Helenan saatavat kuolinpesästä supistuivat vähiin. He eivät tehneet mitään vaatimuksia pesän järjestelyssä.

— Taitaisihan lain mukaan jotain meillekin jäädä, mutta me annamme olla. Eikö niin, Lelle? — sanoi mamma. Hänelle erotettiin ainoastaan hänen veljiltä perimänsä omaisuus, samoin Helenalle, yhteensä 80 tuhatta.

Omasta osastansa Helena kohta lohkasi pois 8 tuhatta, joiden kohtalo näkyy seuraavasta:

Viimeisenä iltana ennen mamman ja Helenan muuttoa kaupunkiin he olivat päättäneet kävellä puistossa jättääksensä hyvästi kaikille tutuille paikoille erikseen. Mamma oli väsymätön: "siellä ja siellä pitää vielä käydä!" — "rantapenkin unohdimme", — "entäs raukka itäinen lehtimaja!" — Ja joka eri paikassa hän suurella hellyydellä puheli, että nyt tässäkin ollaan viimeinen kerta, saattoi silitellä penkeiltä havuneulaset ja laasta vähän käytävää ympäriltä. Rastaat lentelivät naksutellen suurien, pimentävien koivujen sisällä, ja orava kahisi kuivissa maalehdissä, tarvitsematta sanoa hyvästi. Mutta ihmiset tarvitsivat.

—- Merkillinen olet sinä, Helena, — sanoi mamma, saavuttaen Helenan, joka malttamatta odottaa joutui aina edelle, — et sinä yhtään huomaakaan, että tämä on viimeinen kerta. Sinä ajattelet ihan toisia, tunnusta.

— Johan on kaikki paikat katsottu. Istutaan, mamma. Tiedätkö, juuri tässä kävellessämme on minulle tullut ajatus, jonka ihan varmaan toteutan. Minä olen onnellinen, että tulin sitä ajatelleeksi.

— No, istutaan, kerro.

— Näetkös nyt, — eilen tapasin Reinholdin. Hän on jo lähtenyt täältä. Ja hän rupesi puhumaan siitä, kuinka tarpeellista hänen olisi päästä ulkomaille tutustumaan sosialistiseen liikkeeseen siellä. Mutta hänellä ei ole mitään mahdollisuutta siihen. Hänellä ei ole rahaa. Ja ajattele, jos hän saisi 3 tuhatta markkaa, niin hän voisi käydä Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Hän itse sanoi. Silloin en tullut yhtään ajatelleeksi, mutta nyt vasta huomaan, että minähän voin antaa hänelle!

— Hm, — pani mamma, — Tuskinpa se ottaa vastaan sinulta.

— Miksei?

— Muuten vaan, sinun kertomuksistasi päättäen. Nehän ovat kaikissa tapauksissa kapitalistien rahoja.

— Ei, ei mamma, kyllä hän ottaa vastaan minulta. Minä sanon hänelle, etteivät ne ole papalta perityt.

— Olet tainnut itsekin vähän epäillä.

— Kyllä hän ottaa. Kunhan vaan pääsen kaupunkiin ja tapaan hänet, ihan varmaan hän ottaa.

* * * * *

Heidän tullessa puistosta ja kulkiessa pihalle seisoi siinä vielä oven edessä viimeinen kuorma, jonka oli määrä asemalle. Miehet paraillaan viskasivat köyttä sen ylitse, sitoakseen sitä. Kaksi pienempää kuormaa oli jo ennen mennyt. Tässä näkyi mammalle ja Helenalle kuuluvia tavaroita — kaikki tuttuja vuosikymmenien takaa. Ja ilman niitä tuntui viimeisen yön viettäminen kotikartanossa vieraalta, niinkuin olisi keskievariin pitänyt mennä huonetta hakemaan.

Mamma seisoi Helenan käsivarresta pidellen pihaylänteellä. Hän katseli milloin kuormantekoa milloin Helenaan.

— Lapsi, mistä sinä otat tuon voiman? — puhkesi hän sanomaan. — Tätä tapausta, tätä kukistumista olen juuri sinun tähtesi semmoisella kammolla aina odottanut. Ja nyt minä itken, mutta sinä seisot rauhallisena ja tyyneenä onnettomuuden keskellä!

— Siksi että minä uskon, mamma.

— Mihin sinä uskot?

— Uskon että maailmassa kohta tapahtuu suuria, suuria asioita, joiden rinnalla tämä kaikki ja koko meidän kohtalomme ei merkitse mitään.

— "Kaikki tulee muuttumaan?" — hymyili mamma, toistaen Helenan vanhoja sanoja,

— Kaikki, kaikki tulee muuttumaan! — sanoi Helena, juhlallisena korkeuteen katsoen.