Helena: Romaani

by Arvid Järnefelt

TOINEN OSA

Luutnantit.

Sen pataljoonan upseeriklubissa, missä Georg palveli luutnanttina, sytytettiin paraillaan valot.

Paha on esitellä johonkin upseeristoon kuuluvia henkilöitä semmoisina kuin nämä ovat suljetussa klubissansa. Klubissaan he tietävät olevansa näkymättömiä ulkomaailmalle. Kun kaikki päivän toimet ovat ohitse, kun tiedetään, missä asianomaisella taholla ollaan, saattavat he klubissaan häiritsemättä valvoa yön kahvin ja liköörien ääressä. He saattavat avata tiiviin takkinsa napit tai hetken tultua yhteisestä päätöksestä heittää se kokonaan yltään. Tämä tämmöinen ei lainkaan kuulu heidän ulkonaiseen upseerimalliinsa, ja siitä puhua jossakin ulkoseurassa olisi yhtä tahditonta kuin esimerkiksi kertoa ihmisen riisuutumisesta makuulle. Ne on kaikki puhtaita personallisuuksia.

Ennenkuin tämmöiseen erotettuun maailmaan kukaan syrjäinen astuu, täytyy siis olla täydet takeet siihen, että hän "ymmärtää" s.o. että hän tietää erottaa klubin ja ulkopuolella esiintymisen toisistaan.

Sentähden olkoon tässä ennen tähänkin klubielämään katsahtamista sanottu, että puheenalaisen pataljoonan upseeristo oli kaikin puolin mallikelpoista. Se oli kaupungin ylpeys. Ei myös upseeristo puolestaan ollut suinkaan maineestansa tiedoton. He olivat ylemmän seuraelämän tunnustetut johtajat. Ei koskaan tapahtunut mitään kömpelöä tai tahditonta heidän puoleltaan. He olivat käytöksessään täsmälliset, tanssivat erinomaisesti, arvokkuus ja hienous yhtyi heillä iloseen keveyteen. Puvut olivat aina virheettömät, uuden uutukaiset, kampaus tarkka. Useilla ylettyi jakaus niskaan asti. Viiksiä oli muoti pitää reippaasti ylös hieraistuina.

Ulkomuodosta ei tässä ole suinkaan senvuoksi ensiksi puhuttu, että se olisi ainoa mitä upseerilta voi odottaa. Tietysti "mielipiteet" eivät kyllä ole tavallisesti upseeriston vahva puoli, mutta siinäkin kohden on hienon hieno seikka, joka ehdottomasti kuuluu todellisen upseerin vaatimuspiiriin. Hänen täytyy aina ymmärtää mistä sopii ja mistä ei sovi seurassa puhua. Ja tämä ei ole suinkaan mikään helppo erottaa. Ei siellä sovi ruveta väittelemään kaikista asioista, niinkuin jossakin ylioppilasyhteydessä, jossa vedetään esiin yhteiskunnat ja uskonnot. Täytyy olla hieman taipuisa; täytyy ainoastaan kuunnella ja jos hiukan kajookin jotain sellaista, niin ainoastaan siten, että heti osaa palata keveämpään äänilajiin takasin. Herkkä on malliuden puntari upseeriin nähden tässä asiassa.

On kuitenkin yksi mielipiteiden ala, jossa upseerien mielipiteelle annetaan mitä suurinta arvoa. Se on rakkauskysymys.

Saattaa olla sangen tärkeätä, että jossakin baalissa on asetettu korttipöytiä, joiden ympärillä pataljoonanpäällikkö, översti, kapteenit, kauppaneuvokset ja muut merkitsevät henkilöt istuvat ja pelaavat. Mutta pääasia ei liiku sillä kertaa näiden merkillisyyksien puolella. Se jätti heidät korttinensa ja leijaili tällä kertaa heistä pois, sinne missä luutnantin kannukset kilisevät ja missä nuoret neidit naureskelevat hänen ympärillään puhuen enemmän äänen helähtämisen tarkoituksessa kuin asian sanomiseksi. Asia on yksi vaan, eikä siitä voi kukaan puhua. Sillä juuri sen kiertelemisestä syntyy kaikki puhe ja nauru ja baalin hurmaava humu. Se on rakkaus. Eikä mikään ole niin tärkeätä kuin saada tietää, mitä joku luutnantti siinä asiassa ajattelee ja aikoo.

Tuossa tulee komea luutnantti Deger. Hän ei ole tietävinään todellisesta pääasiasta. Erinomaisella kohteliaisuudella hän muka kumartelee ja kättelee vaan vanhoja rouvia, ja puhuu kauan ja nauraa heidän kanssansa, aivan kuin ei hän muuta aikoisikaan. Mutta sillä välin virtailee pääasia hänen ympärillänsä, hän tietää sen joka jänteessään ja kaikki tietävät sen. Hän tietää sen jokaisessa kumarruksessa, jokaisessa avuliaassa liikkeessään, jonka hän tekee rouvia palvellakseen. Hän tuntee sen solakoissa vyötäryksissään ja jokaisessa keikahduksessaan. Sillä hienointa parfyymiä hienompana leijailee hänen ympärillään pääkysymys: kenen kanssa hän on menevä kihloihin? Vai pitääkö hän todellakin parempana jäädä vanhaksi pojaksi!

Tuossa tulee pitkäkasvuinen luutnantti Tauler. Hän on kaunis. Hänen vertaistaan ei ole hienoudessa. Hänellä hohtaa päälaella jo sievonen kalju tukan läpi. Ei voi enää kestää kauan ennenkuin hänen täytyy kosia, ellei mieli jäädä vanhaksi pojaksi. Mitä annettaisikaan siitä, että saisi tietää luutnantti Taulerin ajatukset rakkaudesta! Mutta hän ei koskaan lausu sanaakaan sinnepäin. Vuodet vierivät, hän yhä hakee ihannettansa, — sen tietävät kaikki. Ja yhä paistaa sama viehättävä samea kärsimys hänen pitkäripsisistä ruskosilmistänsä. Kaikki ovat häneen rakastuneet. Kehen hän?

Tuossa tulee luutnantti Brummer, pisin ja rotevin luutnanteista. — Mutta vaikka tässä järjestään kaikki luettelisi, ei tulisi selvää siitä mitä he rakkaudesta ajattelevat. He liikkuvat kaikki baalista baaliin yhtä moitteettomina, puhtaina. Heidän puheensa on aina yhtä hillitty, yhtä siveellinen. He ja seuraelämän kaunottaret puhelevat ja naureskelevat keskenään kuin viattomat lapset — sesongista sesonkiin.

Ihmeellinen on ihmisen luonto. Mikä suunnaton erotus on sentään hänen ja eläimen välillä. Ja suurin juuri rakkauskysymyksessä. Silloin kuin eläin on ajan ja hetken lapsi, saattaa ihminen, uhkuvimman nuoruutensa kukoistuksessa, verevimmillään, kulkea vuosikaudet läpitsensä, pieneen kaljupäisyyteen asti, viattomuuden puhtaudessa, alituisesti tukehuttaen sydämmessä kukahtelevaa lemmenkäkeä. Ja mistä jaloista syistä! Hän ei ole vielä velkojansa maksanut! Tai hän ei ole vielä tullut ylennetyksi! Tai hän ei ole ihannettaan löytänyt!

* * * * *

Kuten sanottu klubissa parhaillaan sytytettiin iltavalkeat.

Luutnantti Brummer, joka oli päivystäjänä, odotteli tovereitansa, joiden oli aina ollut tapana siinä tilaisuudessa lukuisasti kokoontua, sillä silloin hän oli parhaimmalla tuulellaan, ja usein he viettivät koko päivystysyön aamunkoittoon asti hänelle seuraa pitäen.

Mutta tällä kertaa ei tämä asia hänelle ollenkaan ruvennut onnistumaan.

Vastaanotettuansa komppanian päivystäjäin raportit, käytyään päällikön luona, ja suoritettuaan muut tavalliset päivystäjätoimet hän tyytyväisenä viiksiänsä vanuttaen suuntautui klubiin vieville rappusille ja rupesi kevyesti astelemaan ylös. Hiljakseen mymisten hän avasi eteisen oven. Ja mitä hän näki! Kohta hän hämmästyi, ettei ollut ainoatakaan sinelliä naulassa.

— "Mitäs tämä nyt on?" — ajatteli hän nolona. "Malttakaahan! Te olette tahallanne piiloutuneet", — päätti hän, ja läksi samoilemaan tyhjiin saleihin. Sanomalehtihuoneessa ei ollut ketään, lehdet olivat järjestyksessä. Suuri ruokasali oli pimeänä. Biljaardihuoneeseen!

Hän oli niin vakuutettu siitä, että ne vaan petkuttavat häntä, että hän kumartui katsomaan biljaardin allekin. Ei ollut ketään. Viheliäinen tasanko levittelihe puhtaana ja autiona. Ainoatakaan palloa ei ollut pusseissa, taululle ei mitään kirjoitettuna, kepit järjestyksessä.

Luutnantti B:n korvain luona alkoivat nyt rustot liikkua, sillä hän paineli hampaitansa yhteen. Hän otti kaksi palloa, otti lempikeppinsä, asetti pallot lempiasentoonsa, ja painautui sitten jalat hajalla taidokkaasti biljaardin päälle. Sihtaukseen tarvittiin vaan tuskin tuntuvia nytkähdyksiä, mutta itse sysäys oli ylen tarmokas ja pallo lensi rämähtäen nurkkapussiin. Ja oli hiljaisuus kuin haudassa. Hän heitti lohdutettuna kepin biljaardin päälle ja läksi liitua sormistansa pyyhkien takasin sanomalehtisaliin sekä kysyi eteisessä olevalta sotamieheltä onko luutnantti R. käynyt, onko luutnantti T. käynyt, onko luutnantti S. käynyt. — Ei kukaan ollut käynyt.

Hän pisti kädet taskuunsa ja alkoi tarpeettoman kovaa ääntä pitäen selvitellä kurkkuansa. Sen tehtyään meni bufettihuoneeseen.

Täällä oli tiskin takana pikku Markus (eli biljaardipoika), kyyppari ja piika, joka kuitenkin kohta läksi. Kaikilta näiltä katosi kasvoista nauru, kun luutnantti B. astui sisälle. Mutta hän oli sen huomannut ja ymmärtänyt. Tietysti heitä nauratti se, että hän — luutnantti B. — vaeltaa yksin huoneissa ja ikävöi.

Luutnantti Brummer oli erinomaisen hyväntahtoinen. Hän kuvaili — luultavasti tavattoman kookkuutensa ja bassomaisen äänensä vuoksi — olevansa peloittava, jylhä, ankara soturi. Mutta aivan tietämättänsä hän oli mitä leppein ja hyväntahtoisin pohjaltaan. Hän olisi toverinsa puolesta vaikka viimeisen paitansa antanut. Hän oli tosin myös ankaranpuoleinen juomaan, mutta sangen useissa tapauksissa hän teki sitä ollakseen tovereilleen joksikin huviksi. Ei hän voinut nähdä, että kaksi tai kolme on yhtynyt klubiin ja niiden on ikävä. Hän pani kohta toimeen jotakin huvittavaa, — se on: teki itsensä muille niin huvittavaksi kuin mahdollista. —

Mutta ei hän ainoastaan toveriensa vuoksi näin pannut omaa olemustansa likoon. Kun hän nytkin näki huonosti valaistussa bufettihuoneessa kyypparin ja Markuksen ja piian, tuli hänen — ihan hänen tietämättänsä — heitä sääli.

Mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen on heitä sääli. Hän ajatteli:
"Sehän on pentelettä, ettenkö minä voisi juoda yksinkin!"

Hän lähestyi tiskiä, tuli ihan ääreen ja sanoi hiljaisella, käheällä bassolla. — Konjakkia!

Kyyppari aukasi nopsasti uuden uutukaisen, korkean konjakkipullon, nouti bufetin ylähyllyltä hienon suikulalasin ja taidokkaasti kaasi sen täyteen hopeatarjottimelle. — Luutnantti B. nosti lasin hitaasti huulillensa sekä keikahutti erinomaisen sukkelasti suuhunsa, ilman erikoisia nielasuja. Sen tehtyään hän sanoi samalla hiljaisella bassolla:

— Scherryä!

Kyyppari korjasi pois edellisen pullon ja hienon suikulalasin, sekä kaasi suuresta karafiinista pyydettyä viiniä viinilasiin. — Luutnantti B. kaasi sisällön avattuun suuhunsa ja pani lasin tyhjänä takasin tiskille. Sen tehtyään hän esitti:

— Konjakkia!

— Ack so, — sanoi saksalaiseen malliin kyyppari ja nouti konjakin uudestaan esille sekä tarjosi äskeisellä tavalla. Luutnantti B. joi.

—- Scherryä! — sanoi luutnantti B. juotuaan konjakin.

Nyt ei kyyppari enää korjannut kumpaakaan.

— Konjakkia!

Ja taas:

— Scherryä!

Ja taas:

— Konjakkia!

Ja taas:

— Scherryä!

Pikku Markus kävi jo vinkkasemassa piiankin katsomaan, ja kaksi niitä kurkisteli oven takaa, ja niiden takaa vielä kokki. Mutta luutnantti B:n kasvoissa ei liikkunut mikään koko aikana. Samalla käheällä bassolla hän pyysi konjakkia kuin scherryä, eikä muuten mitään puhunut. Ainoastaan yhä kuuluvammin henki kulki nenässä. Ja niin hän sanomatta mitään, läksi bufettihuoneesta, tietäen että nyt he kaikki ihaillen ja ihmetellen tunnustavat hänet vanhaksi häikäilemättömäksi luutnantti Brummeriksi.

Hän huusi Markuksen jälkeensä biljaardille ja käski asettamaan esiin pyramiidipallot.

Ei mikään ollut luutnantti B:lle niin vastenmielistä kuin yksinänsä oleminen. Ennen hän sitten pelasi Markuksen kanssa tai seurusteli vaikka saappaan kiillottajan kanssa. Hänen tuli nimittäin yksikseen jäätyä kohta ikävä. Hän ei lainkaan elänyt yksinänsä. Hän oli silloin yhtä kuin nolla. Hänen olonsa tuli synkäksi ja hän olisi tahtonut pistää päänsä muurahaispesään. Tässä oli syy siihen, miksi hän kammosi tämmöisiä päivystyksen päiviä, jolloin kaikki muut olivat jossain muualla. Silloin hän joi.

Mutta luutnantti B. ei juonut milloinkaan niin, että horjui tai että hänen kasvojensa liikkeet pääsivät irroilleen. Hänen kuuluisa ominaisuutensa oli ehdoton horjumattomuus ja kasvojen jäykkyys. Silmät saivat olla kuinka sameat tahansa. Niiden hän ei katsonut kuuluvan malliin. Samoin oli ääni ja puhetapa toisinaan liian bassoinen ja kankea. Mutta ei nekään kuuluneet malliin. Malliin kuului: aina tasainen, aina gentlemanni, aina sotilaspuvun kunniaa kannattava, tunteiden täydellinen peittäminen ja naaman muuttumaton jäykkyys sekä kyky seistä harjoituksissa horjumatta, vaikka silmä ei ole kolmeen yöhön ummistunut.

Kellon lähestyessä kymmentä kuului eteisestäpäin vihdoin ovenpaukahdus ja askeleita. Markus raotti oven ja ilmoitti:

— Luutnantti Maksiimof.

— Mutta mihin helvettiin ovat sitten kaikki kaksijalkaiset tänä iltana joutuneet? — huusi luutnantti B.

— Eikö herra luutnantti siis tiedä? Tänä iltana on kutsujaiset paroni
Z:llä.

— Saatana, en minä muistanut.

Ja hän jätti biljaardin mennäkseen paremman puutteessa luutnantti M:ia härnäämään.

Luutnantti M. oli lyhyt, laiha, ja ryppyinen kasvoistaan. Mutta tästä epäedullisesta ulkomuodostaan huolimatta hän suuresti rakasti seuraelämää ja oli harjoittanut itsensä tavattoman sukkelaksi puheissansa ja kaikellaisissa tempuissa. Hän oli alituisesti rakastunut ja aina päivän sankarittariin. Kun hän oli aina avulias, ei koskaan loukkaantunut, tunsi tarkkaan naisten asioita ja makuja, valloitti hän säännöllisesti asemansa hetken primadonnien lähimmässä läheisyydessä. Säännöllisesti hän puhui heille rakkautensa, kiusasi heitä kosimisella ja rintaansa lyömisellä, mutta ei pahoin loukkaantunut rukkasista. Hän osasi tehdä itsensä niin tuiki tarpeelliseksi naisille, että nämä kesken kaikkia rukkasia ja ulos-ajoja eivät voineet luopua hänestä. Hän oli heille avain päivän juokseviin kulissin-takaisuuksiin.

Ylipäällikkö ei suosinut häntä eikä koskaan pyytänyt vistipöytään kuten muita upseereja. Mutta ei hän siitä loukkaantunut. Yhtä vähän loukkaantui hän siitäkään, ettei hän saanut luottamustoimia ja siten päässyt ansioitansa kartuttamaan ja ylenemään. Oli ihankuin edeltäpäin päätetty kaikkien kesken, ettei luutnantti M. ole lainkaan luotukaan ylenemistä varten. Hän osasi muun muassa mainiosti matkia apinoita, oli siitä tunnettu, ja seuroissa häntä usein pyydettiin näyttämään taitoansa, jolloin hän kyykistyi lattialle tai käpristyi jalkoineen päivineen sohvalle, pullisti kielellään alahuulen hurjasti eteenpäin, teki villit silmät ja tunnusteli käsillään ja tarkasteli kaikkia esineitä niinkuin apinat. Neitoset huusivat ja nauroivat ja kirkasivat peljästyksestä, kun hän joskus hyppäsi heitä kohden. Huvia tästä oli paljon, mutta hänen itsensä ymmärtämättä tuntui jokaisesta ihan luonnolliselta, että luutnantti M. pysyi ikänsä ihan samallaisena eikä siis koskaan muuttunut esimerkiksi ajutantiksi ja vielä vähemmin luutnantista kapteeniksi. — No, mitä näen minä, sinä et siis ole kutsuttu? — alotteli luutnantti B., kun luutnantti M. astui sanomalehtisaliin.

— Ei ole tarpeellista mennäkään, — vastasi hän merkitsevästi hymähtäen.

— Oo! Mutta "hän" on varmaan siellä, — kuuletko "hän"?

— "Hänen" ja minun välilläni on jo kauan sitten kaikki "klappadt och klart."

— "Vastakohdat hakevat toisiansa".

— Vastakohdat?

— "Kaunis Helena" ja meidän luutnantti M.! — klappadt ooh klart!
Ha-ha-ha —

Luutnantti B. huusi, matkien matkimistaan, klappadt och klart! Ja nauroi vatsaansa pidellen.

Sillä välin meni luutnantti M. ruokasaliin ja rupesi syömään voileipäpöydän ääressä.

Mutta luutnantti B. ei voinut enää jättää häntä rauhaan.

— Mikäs tämä kirja on? — kysyi hän ja rupesi avaamaan pakettia, jonka luutnantti M. oli pannut tuolille, lähelle pöytää. Hän avasi sen ja luki kansilehdestä Helenan niinen.

Luutnantti M. hymyili vaan tyytyväisenä ja antoi toisen vapaasti tarkastella.

— "Sosialismi, sen historia, sisältö ja nykyinen asema", — luki luutnantti B., sitten katsoi suu auki luutnantti M:iin. — Mitäs tämä on?

Luutnantti M. vaan myhäili.

— Sehän on merkillistä kuinka tieteelliseksi koko kasarmi on viime aikoina tullut! — sanoi luutnantti B. — Ja tätäkö sinä aijot ruveta lukemaan?

— Katselenmahan vähän.

— Perkele teitä ymmärtäköön! — sanoi luutnantti B. ja paiskasi kirjan vasten penkkiä.

Luutnantti M. nosti sen ylös, silitti hymyillen rutistuneet lehdet ja pani kiinni.

Kun hän oli syönyt, menivät he biljaardia pelaamaan, ja asia jäi silleen. — — —

Vasta 1/2 12 yöllä saapuivat klubiin sen muut tavalliset jäsenet, siro vänrikki Saurén, lihava, punssin turvottama luutnantti Rancken, kaunis luutnantti Tauler, ajutantti Liljendahl sekä siviilinä kapteeni Fransson, joka oli entinen luutnantti tästä pataljoonasta. Hän oli jo tullessa niin valmis, että mikä mukava nojatuoli tai sohva tahansa olisi siinä silmänräpäyksessä saanut hänet nukkumaan. Kaikki muut tulivat reippaina ja ilosina.

Luutnantti B. ei olisi voinut parempaa toivoa päivystysvuorollensa. Hän rupesi heti toimittamaan lisää valoa, hankki kahvia ja liköörejä pöytään ja laski syvälle juurensa keskelle seuraa ja pulloja.

Koko seurue oli mitä loistavimmalla tuulella.

Ei muusta puhuttu kuin "hänestä", se on: Helenasta, joka oli ollut äitinsä kanssa paroni Z:n kutsujaisissa.

Tämä tähti oli jo kauan sitten taivaanrannalla eikä mikään uusi tähti ollut vielä sitä voittanut, ei loistossa, ei viehättävyydessä, ei ihailun yleisyydessä upseerien puolelta. Se teki yhä nousuansa.

Puhumattakaan luutnantti M:ista olivat kaikki tämän klubin jäsenet järjestään häneen rakastuneet. Ja sopusuhta heidän välillänsä pysyi ainoastaan senvuoksi häiritsemätönnä, että oli aivan mahdoton päättää, kehen heistä kaunis Helena puolestaan oli rakastunut. Se oli tämän naisen ominaisuus, — ja niin kiihoittava ominaisuus, että se piti mielet alituiseen vireillä. Se vaikutti, että hänen vähimpiäkin sanoja ja hymähdyksiä ja silmäyksiä tulkittiin kaikkialla, mutta erittäinkin tässä valitussa klubissa, joka piti jostakin käsittämättömästä syystä Helenaa omana rykmentin-tyttärenänsä.

Niinpä tänäkin iltana syntyi mitä vilkkain keskustelu ja kiistely siitä, kuka oli aikoinaan enin suosionosotusta asianomaiselta saanut.

Luutnantti L. väitti empimättä, että hän on suudellut Helenaa. Mutta siinä vastaväitteiden myrskyssä, minkä tämä synnytti, tuli vihdoin ilmi, että hän oli suudellut ainoastaan kädelle.

Luutnantti M. toi esiin kaikellaisia hämäriä ja epäselviä kuiskauksia, joita hän valaisi merkitsevillä silmäniskuilla ja salaperäisillä kädenliikkeillä, ilman ainoatakaan selvää sanaa, niin ettei kukaan päässyt käsitykseen mitä sitten oikeastaan heidän välillään oli tapahtunut.

Luutnantti R, kertoi olleensa Helenan luona visiitillä kello 10 aikaan illalla. — äidin näyttäytymättä. Tämä olisi ollut valtti kertomusten joukossa, elleivät luutnantti T. ja ajutantti L. olisi ilmaisseet olleensa mukana.

Mutta kuu kaikki olivat tuoneet esille parhaansa, oli luutnantti B:llä vielä kertomuksensa kertomatta,

— Tämä käsi — sanoi hän, osottaen vasemmalla kädellään oikeata kättä, — tämä käsi on ollut hänen vyötäisteusä ympärillä ja minä olen painanut häntä rintaani vasten.

— Valhe, valhe! — rupesivat kaikki huutamaan. Ja luutnantti M. otti asian niin juhlalliselta kannalta, että nousi ylös ikäänkuin hyvitystä vaatien.

Silloin luutnantti B. kiivastui.

— Upseerikunniani kautta — huusi hän hypäten ilmaan, — upseerikunniani kautta vannon minä, että tämä käsi on puristanut häntä niinkuin kerroin!

Kaikki vaikenivat. Epäillä luutnantti B:ia tämmöisen vakuutuksen jälkeen olisi ollut sama kuin panna alkuun kaksintaistelu. He eivät edes itsekseenkään epäilleet, vaan kukin ajatteli: "ehkä siinä todella minunkaan puolelta ei muu puutu kuin rohkeus, niin minäkin vielä puristan häntä rintaani vasten".

Mitä erityisesti luutnantti M:iin tulee, niin oli hänen päätöksensä tämän johdosta: tästedes ei mitään sanoja enää, vaan tointa! Mutta ääneen hän rupesi selittelemään, osaksi Helenan puolustukseksi ja osaksi omaksi yllätyksekseen, että sillä tavalla kuin luutnantti B. kertoi, voi ottaa minkä naisen tahansa, jos vaan osaa sopivaa hetkeä hyväksensä käyttää. Mutta mitäs se merkitsi! Eihän se vielä todista, että rakkaus vallitsee heidän välillänsä.

Ei luutnantti M. sentään saanut kehittää ajatuksiansa loppuun asti.

Luutnantti B. oli kuunnellut hänen puheitaan suurella kärsimyksellä ja katumuksella, Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan hyppäsi ylös ja lensi suoraan luutnantti M:n eteen.

— Minä sanon sinulle, ettei se ollut minun tarkoitukseni, ymmärrätkö sinä! Se tyttö on hienoin mikä koskaan tässä kaupungissa on ilmaa hengittänyt!

— Tuo tulee jotenkin post festum, — nauroi luutnantti M. ylenkatseellisesti.

— Vai post festum. Mutta minä sanon sinulle, että minä lävistän nyt kohta sinut tällä miekallani —! Ja todella täytyi kaikkien rientää paikoiltaan luutnantti B:n kimppuun. Kun tämä yhteentörmäys oli asetettu ja luutnantti B. vielä enemmän särkyneenä ja häpeissään poistunut puolipimeään saliin, sanoi luutnantti M., sulkien salin ovea kiinnemmäs:

— Kunhan ei meidän B:mme vaan olisi rakastunut!

Joka herätti suuren naurun.

Luutnantti B:n ei tietty koskaan maailmassa olleen rakastunut. Lukuunottamatta pieniä kahakoita M:n kanssa rakasti hän tovereitaan siihen määrään, ettei hänellä ikäänkuin ollut sijaa rakastumiselle naisiin. Toveruus oli hänestä ylin kaikkea. Ja hyvien naistenkin seurassa hän aina ensin joutui semmoiseen ystävyyssuhteeseen, että olisi hävettänyt ruveta enää viittailemaan "rakkauteen" päin. Semmoiset naiset taas, jotka olivat naimahaluisia, eivät koettaneet tarjoutua hänelle, sillä paljon juomisen tähden oli hänen maineensa saanut hienon ränsistyneen tuoksahduksen. Hänen kulissintakaisia suhteitaan toverit piloilla usein urkkivat, mutta hän silloin tavallisesti rypisti silmäkulmansa ja mymisi tyytymättömänä. Ei hän myöskään mielellään mennyt "ajelemaan". Hänelle korvasivat rehelliset, aamuun kestävät ramaviftit kaiken muun. Ei hän sen parempaa mitään tiennyt.

Mutta viime aikoina oli hänessä jokin sisäänpäin kääntynyt kysymys ruvennut kiertelemään. Sen olivat monet huomanneet, kunnes luutnantti M. nyt pamahutti kaikkien huviksi väitteen, että mies olisi rakastunut.

Hänen erottua seurasta, luulivat muut päässeensä kaikista häiritsevistä aineksista, Siviilikapteeni nukkui tavallista untansa tuolilla, pää vasten rintaa. Luutnantti R. istui sanaakaan puhumatta sohvan kulmassa pöydän edessä ja säännöllisten väliaikain kuluttua upotti itseensä määrällisen punssia. Hän oli kasarmin suuri pessimisti.

Syntyi siis rauhallinen mielipiteiden vaihto rakkauden asioista.

Kaljupäinen, kaunis, ruskosilmäinen luutnantti T. oli spesialisti rakkauden teorioissa. Hän oli ihanteellisen rakkauden innokas ja mielellään kuultu puolustaja kasarmissa. Rakkaus ei koskaan ala kosketuksesta, — sanoi hän. Rakkauden hän mieluimmin vertasi vanhaan kalliiseen viiniin tai tuoksuavaan ruusuun. Se, joka heti kulautti suuren siemauksen viiniä kurkkuunsa, ei ymmärtänyt viinin arvoa eikä osannut siitä nauttia. Niinkuin viini, niin rakkauskin on nautittava hienon hienoissa siemauksissa. Rakkaus on niinkuin väkevän kukan tuoksu, jonka tuuli kuljetti ohitse. Tyhmä tahtoo kukan nenänsä alle, mutta viisas osaa nauttia sen kaukaisesta tuoksahduksesta. Luutnantti T. oli naimaton, ja avioliitosta hän sanoi, irvistäen pahasti: fää! Mutta naisystäviä ja suhteita hänellä oli kaikkialla. Niin että hän pian alituiseen joi viiniä ja haisteli kukkia.

Hänen lausumaansa mielipiteeseen yhtyi osaksi myöskin ajutantti L.

Mutta lihava luutnantti R. otti nyt odottamatta puheenvuoron ja nosti kovan rähäkän tämmöistä "runoilijain" käsitystä vastaan, kuten hän sanoi. Sellaista rakkautta hän nauroi, ja sanoi kaikkein rivoimmaksi. Se oli hänen mielestään yritys venyttää niin pitkälle kuin mahdollista hekumaa, jonka oli määrä kestää vaan lyhyt hetki. "Kosketus" se on rakkauden alku ja loppu. Ja kaikki, jotka kulkevat ja kuvittelevat muuta, ovat narreja, ja elävät tyhjyydessä, olemattomassa mielikuvituksessa. Eläimetkin ovat heitä viisaammat ja tietävämmät,

Syntyi ankara väittely.

Luutnantti R., joka oli tapansa mukaan suuresti humaltunut, rupesi pitämään esitelmää rakkaudesta, eikä valinnut sanoja vaan nimitti kaikki nimeltä.

— Siitä samasesta — sanoi hän — riippuu kaikki. Sen ympäri pyörii maailma. Sen vuoksi kaikki kiehuu ja järjestyy ja rakennetaan palatsia ja ajetaan ekipaasheilla ja liikutellaan rahoja ja — ja käydään sotia ja ammutaan kuula otsaan ja ryömitään maassa ja hyöritään ja pyöritään —

Luutnantti T. rypisti silmäkulmansa ja kohautti olkapäitänsä merkiksi ettei hän voi kuunnella noin rivoja puheita. Samoin rupesi luutnantti M. tekemään muka kärsimättömyyden merkkejä ja asia loppui siihen, että luutnantti R. jätettiin seurasta erilleen, jonka jälkeen hän kompuroi klubista kortteeriinsa.

Muilla ei ollut vähintäkään aikomusta vielä lähteä. Päinvastoin he tilasivat uudet kahvit ja liköörit ja nyt vasta ottivat tämän naimisasian oikeen puheenalaiseksi. He vajosivat nyt esteettä surunvoittoiseen tulevaisuuden haaveiluun. Kaikilla muilla, paitsi luutnantti Taulerilla, häämöitti tulevaisuudessa avioliitto jonkinlaisena autuuden kosteikkona. Mutta — siinä oli paha "mutta". Ajutantti L:n raha-asiat olivat sellaiset, että ainoastaan joku perin rikas tyttö olisi saattanut tehdä hänelle avioliiton mahdolliseksi. Kaikki tunsivat tämän seikan. Ja sentähden ajutantti L:n ja muiden tyttöjen väli ei mennyt koskaan pintapuolista keikailua pitemmälle. Ei niin, että ainoastaan tytöt eivät välittäneet todellisesti rakastuttaa häntä itsiinsä, vaan hän itsekin tiesi tämän mahdottomuuden eikä hänen juolahtanut mieleenkään köyhiin tyttöihin rakastua. Oli hänellä tosin kerran ollut suhde varattomaan tyttöön, joka seuroissa veti reippautensa, sukkeluutensa ja järkevyytensä puolesta mitä suurinta huomiota puoleensa. Siihen aikaan oli ajutantti L:lla toivo päästä rikkaan enonsa perijäksi. He olivat salakihloissa, joka oli heidän kesken suutelulla vahvistettu. Mutta eno kuoli ja oli testamentannut kaiken omaisuutensa vaimolleen. Silloin he kohta purkivat kihlauksensa — aivan yhteisessä ymmärryksessä. Rakkaus oli heidän välillään tullut mahdottomuudeksi, ja se katosi molemmin puolin itsestään heti kun testamentti avattiin. Kun hän taas rikkaita tyttöjä rupesi lähestymään, pilasi kaikki asiat se epäluulo, että hän muka vaan rahojen tähden —. Mutta ei se ollut niinkään rahojen tähden. Hän tahtoi naimisiin, eikä rahoja, sillä hän ajatteli avioliittoa elämän ainoaksi sulostajaksi.

Mutta kun nyt uusi tähti, Helena, ilmaantui taivaan rannalle, mielistyi ajutantti L. häneen, huolimatta siitä ettei Helena ollut varakas. Hän päätti kosia tuota kaunista tyttöä, ja rupesi puuhaamaan raha-asioittensa selvittämistä, teki velkojainsa kanssa hiljaisen akordin sitoutuen maksamaan heille puolet palkastaan ja oli laskenut niin, että tämmöistä äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen hän viiden vuoden kuluttua on jotenkin selvä.

Muuten oli tässä klubissa Georg ainoa, joka tunsi Helenaa nuoruudesta asti. Mutta tästä tuntemisesta ei ollut muilla paljon tietoa, sillä juuri tämä Georg ei koskaan ottanut osaa Helenaa koskeviin puheisiin, ja vähin olisi kukaan epäillyt, että tuo hiljainen luutnantti oli joskus ollut rakkaudensuhteissa siihen Helenaan, jota nyt niin monet turhaan tavoittelivat.

Ainoa taas, joka ei heistä ollut vapaa kosimaan Helenaa, oli siro vänrikki Saurén. Ja syy oli se, että hän itse jo oli kihloissa. Hän oli sangen sievä nuorimies, jotenkin Georgin kokoinen ja näköinen, jonka kanssa he olivatkin ystävykset ja usein vaihtoivat surunsa ja ilonsa. Hän oli ollut kihloissa jo kaksi vuotta erään rikkaan neiti Schlyterin kanssa. Aina ja joka tilaisuudessa he olivat yhdessä ja suutelivat toisiansa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että heidän olisi ollut paras mennä naimisiin, sillä ei sitä lopulta enää viitsinyt katsoa. Mutta heidän häänsä olivat lykätyt ainakin kaksi vuotta vielä tuonnemmas, sillä sitä ennen ei voinut olla puhettakaan välttämättömästä ylennyksestä, jota sekä suku että etiketti vaati.

Luutnantti S. oli nuori ja intohimoinen. Ei hän juuri sentään juomista rakasta. Vähän levottomana ja hajamielisenä hän istuu toveriensa joukossa. Hän kuuntelee heitä vaan puoleksi ja ottaa osaa heidän puheisinsa vaan puoleksi. Hän on jotenkin kalpea ja pureskelee hermokkaasti viiksiänsä, aivan kuin odottaen jotain. Ei hän myöskään tahdo erota seurasta. Se mitä hän odottaa, on, milloin he ovat kyllikseen juoneet ja ehdottaako joku, että mennään ajelemaan. Hän silloin on erkanevinaan seurasta, sillä hän on kihloissa, Mutta kun toiset tietysti vaativat mukaan, ei hän tahdo jäädä seuran pettäjäksi.

Ja jo ovatkin klubin enimmät valot sammutetut. Kynttilät, jotka olivat tuotu pullojen ja kuppien keskelle, ovat lyhentyneet ja toinen sytyttää kohta jo paperinsa tai halkasee lasinsa.

Silloin vihdoin seura rupeaa tekemään lähtöä ja S:n odotus päättyy.

* * * * *

Niin että näin ajattelivat nuo verevät, elämänsä kukoistuksessa olevat luutnantit rakkaudesta, sillaikaa kuin heidän siveät, puhtaat baalineitonsa odottelivat heidän ylennyksiään.

Helenan odotus.

Helena oli tullut Helsinkiin täynnä innostusta.

Hän oli kohta hakenut lähimmät kaupunkilaiset tuttunsa purkaakseen näille sydämmensä uudet aarteet.

Mutta hämmästyksekseen hän kohta huomasi, että kaikki hänen toverinsa jo tiesivät siitä, mikä hänelle oli ollut niin uutta ja mullistavaa. Ja vielä enemmän hän kummastui sitä, että he pitivät koko asiata kovin vähäpätöisenä.

— Ah, siitäkö sosialismista sinä puhut? Kyllä minä olen siitä sanomalehdissä lukenut. Sehän on selvää hullutusta. Jos tänään kaikki jaetaan tasan, niin jo huomenna on säästäväisillä enemmän kuin tuhlareilla!

— Miksi laiskan ja tyhmän pitäisi saada yhtä paljon kuin ahkeran ja viisaan!

Kahdelle tai kolmelle ystävättärelleen hän sai luetetuksi Bellamyn. Mutta kun nämä keskustelivat isiensä ja veljiensä kanssa, muuttivat he mielipiteensä ja jättivät kesken koko lukemisen.

Helena teki naistuttujensa suhteen kohta sen havainnon, ettei siellä kannattanut puuhata. Ja se onkin ymmärrettävää, sillä eivät he tunteneet yhtään mitään elämän varjopuolia, ei heillä ollut mitään yhdyssiteitä mustan lauman kanssa, eivätkä he mitään semmoista pimeätä olleet saaneet maailmasta kuulla ja tietää kuin Helena. Olisi siis pitänyt ensin avata heidän silmänsä rumuutta näkemään. Mutta se tuntui tarpeettomalta. Ja he sitäpaitsi tahtoivat ajatella että maailma on ruusutarha.

Ei. Täytyy semmoisiin ihmisiin vaikuttaa, jotka jo jotakin tuntevat yhteiskunnasta ja elämästä.

Eikä kestänytkään kauan ennenkuin Helena sai paljon ja hartaita osanottajia sosialismiinsa.

Se tapahtui niistä ajoista alkaen kuin hän astui pääkaupungin varsinaiseen seuraelämään.

Täällä herätti Helenan miellyttävä ulkomuoto ja vapaa käytös suurta huomiota. Ja se seikka, että hän oli sosialisti, lisäsi vaan hänen mainettansa merkillisenä, uutena ilmiönä.

Suurissa seuroissakin, missä kaartin upseerit pitivät johtoa, kiintyi kaikkien huomio yksinkertaisessa puvussa esiintyvään Helenaan. Kaikille oli suurena arvoituksena että niin kaunis tyttö kuin Helena esiintyy noin koruttomissa vaatteissa. Ja uteliaisuutta herätti jokaisessa kysymys: kuinka kauan se tulee kestämään? Luutnanteista se oli "pikanttia" ja he olivat järjestään hurmaantuneet Helenaan. Sentähden kaikki seurojen sankarit olivat myöskin yhtäkkiä huvitetut sosialismista.

— Ah, — sanoi eräskin innoissansa, — minä olen sydämmessäni sosialisti, täydellinen sosialisti.

Ja toinen saattoi liikutuksen hellyydellä hartaasti kuunnella Helenan esityksiä tulevaisuuden tasa-arvoisesta valtiosta.

Tietysti Helena piankin huomasi, että huomio hänen persoonaansa oli myötä vaikuttamassa. Mutta sen sijaan ne ihmiset, joiden lähelle hän tästä syystä pääsi, olivat kyllä kaikki semmoisia, jotka tunsivat maailman varjopuolet yhtä hyvin kuin hänkin. Kaikki tuo ulkonainen koruisuus heidän paraadeissaan ja heidän istuvissa puvuissaan ja heidän kohteliaisuudessaan, ei tehnyt mitään vaikutusta Helenaan. Täysikäiseksi tultuaan ei hän koskaan enää uskonut ihmisistä, että ne todella ovat sitä miltä näyttävät. Vaan kohta, kun hänelle joku esitettiin, oli hänelle tärkeintä päästä perille sen ihmisen näkymättömistä asiain langoista, sen todellisesta elämästä, ja olipa napit kuinka kiiltävät ja harppaukset kuinka moitteettomat tahansa, se kaikki karisi kuin kellastuneet lehdet sisällisen kuvan rinnalla.

Hän oppi hyvin pian näkemään kuka oli mahdollinen ja kuka mahdoton omistamaan hänen maailmanmuuttumis-aatettaan.

Niinpä luutnantti M. alkoi kohta lukea kirjoja voidakseen hämmästyttää
Helenaa tiedoillansa.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän oli tehnyt ensimäisen yrityksen. Ja silloin oli Helena todellakin hämmästynyt. Sillä luutnantti M. oli ruvennut puhumaan hänelle maakoron suhteesta pääomaan ja työpalkkaan. Kun Helena ei juuri itsekään osannut ottaa semmoisiin puheisiin osaa, keskeytti hän luutnantti M:in, ja kysyi suoraan:

— Uskotteko siis siihen, että koko maailma on suuri valhe ja että kaiken pitää siinä muuttuman?

— Vähitellen, tietysti!

Mutta tuon sanan "vähitellen" tähden Helena hänet kokonaan hylkäsi. Ja vaikka luutnantti sitten kuinka luki kirjoja, ei Helena enää puhunut hänen kanssaan sosialismista.

Mutta huolimatta siitä, että moni heistä koetti saavuttaa Helenan ystävyyttä ja suosiota antautumalla hänen kanssaan pitkiin keskusteluihin sosialismista, ei hän innokkailla selityksillään ja todistuksillaan tahtonut saada juuri ketään niin vakuutetuksi, että olisi voinut sanoa: tuo nyt todellakin uskoo. Jokaisen puheesta hän tunsi hienon peräytymisen, — että se vaan muuten myöntelee, uskomatta sydämmessään. Ja niin hän rupesi huomaamaan, että häneltä puuttuu juuri pääasia: Reinholdin voimakkaat sanat, jotka olivat sytyttäneet hänet itsensä.

Kunhan yksikin edes olisi ymmärtänyt ja omistanut, — että Helena olisi saanut tuntea olevansa todella välittäjänä tämän suuren asian tehdessä tuloansa maailmaan. Se yksi, ollen taitavampi ja viisaampi kuin Helena, kyllä sitten tietäisi huutaa muille. Mutta tätä yhtäkään ei löytynyt mistään. Helenasta rupesi päinvastoin näyttämään, että hän usein paremmin hyödyttäisi asiata kun ei mainitse sosialismin nimeäkään. Hän oli siitä niin paljon puhunut — ja tietysti niin osaamattomasti, — että jo sitä sanaa lausuessaan tunsi kuinka kuulija sisässään sanoo: no kas niin, siinäkö sitä taas ollaan!

Olisiko siis todella niin, ettei hän voinut sivistyneeseenkään säätyyn vaikuttaa? Sitä ei hän tahtonut myöntää. Ainoa eroavaisuus hänen ja Reinhold Korpimaan ajatuksissa oli siinä, että Reinhold kokonaan tuomitsi sivistyneen säädyn ja puhui siitä hyvin halveksivasti. Mutta jos Helena olisi niin ajatellut, niin hänellä todellakaan ei olisi ollut tekemistä, sillä vielä vähemmin hän niiden toisten joukossa saattoi vaikuttaa. Reinhold sitäpaitsi ei osannut sivistyneessä ihmisessä erottaa toisistaan hänen mahti-asemaansa ja hänen sydäntään, sillä Reinhold oli aina vaan edellisen kanssa saanut olla vastakkain eikä sisäpuolisesti tuntenut ainoatakaan ihmistä Helenan piiristä.

Sitä paitsi ei Reinhold lainkaan osannut tehdä erotusta semmoisten sivistyneiden välillä, jotka olivat ikäänkuin perineet asemansa, ja semmoisten, jotka olivat alemmasta säädystä itse nousseet korkeampaan. Nämä jälkimäiset olivat todellakin useimmiten mahdottomia. Sitävastoin edelliset olivat mahdollisia samoin kuin Helena itse tiesi olleensa mahdollinen. Ja kaikki riippui siis vaan siitä, osasiko näille selittää asiata yhtä voimakkaasti ja vaikuttavasti kuin Helenalle oli tehty.

Vähitellen Helena rupesi myöskin ymmärtämään syyn miksi sosialismilla juuri hänen piirissään oli niin vähän menestystä. Upseerin oli nimittäin aivan ulkonaisistakin syistä mahdoton tulla sosialistiksi muuten kuin korkeintaan sanoissa. Sitä ei Helena ollut ensin tullut ajatelleeksikaan.

Sentähden ei heihin nähden aluksi ollutkaan pääasia, että he muka suosiolla puhuivat sosialismista. Pääasia oli, että he sisässään myönsivät oman asemansa hataruuden.

Vihdoin kävi niin, että Helena todella näki paraaksi lakata puhumasta koko sosialismista, koska se hänen taitamattoman esityksensä vuoksi antoi heille vaan aiheita muka perusteellisiin vastaväitteihin ja käänsi huomion pois pääkysymyksestä. Hän rupesi siis välttämään sosialismin nimeä. Hän oli tullut siihen päätökseen, että ennenkuin sosialismista puhuu, täytyy ensin valmistaa sille alaa. Täytyy saada horjahtamaan heidän käsityksensä elämästä ja erittäinkin siis sotia tuota upseeriuden suurta ihailua vastaan.

Niinkuin Helena kohta alusta antautui luonnolliselle ja toverilliselle kannalle heidän kanssaan, niin hän yhä jatkoikin. Muulla tavalla ei hän olisi osannutkaan heidän huomiotansa kiinnittää. Hän oli hyvin vapaa eikä noudattanut mitään säädettyjä seuratapoja. Saattoi, kun päähän pisti, ajaa issikassa kahden kesken jonkun upseerin kanssa, jopa tulla heidän luoksensa, kun oli jotain toimitettavaa. Ja tämä seikka Helenan tietämättä levitti hänen mainettaan.

Helenan "rakastumattomuus" muuttui aikaa myöten yhä suuremmaksi ja kiihoittavammaksi arvoitukseksi ei ainoastaan luutnanteille, vaan yhä laajemmille piireille. Mahdotonta oli sulattaa, että tuo kaunis nainen, joka tekee niin arveluttavia poikkeuksia nuoren neitosen siveellisyyttä takaavista säännöistä, olisi todellakin jokin valloittamaton linna. Jokainen vastaesitetty ajatteli: kunhan minä vaan pääsen häneen käsiksi, niin varmaan valloitan. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin hyvästä tutusta ja kehuen toivat esiin seikkoja, jotka tuttavuuden läheisyyttä muka osottivat. Tästä syystä tuli Helena nuorten miesten kesken usein valheidenkin alaiseksi.

Kokonaan ymmällä oli maailma siitä, miksi ei Helena huolinut semmoisesta kosijasta kuin luutnantti T. oli, joka oli kaunis, mainiosti kasvatettu, yleisesti tunnettu viisaudestaan ja kirjallisesta sivistyksestään, — ja päälliseksi ensikertaa näytti todellista aikomusta rakastua ja kihlautua sekä rakentaa avioliitto, jota hänen aina ennen tiettiin halveksineen.

Ei Helena myöskään mitään välittänyt komeasta luutnantti Degeristä, vaikka kaikki pitivät, että he olivat kuin luodut toisilleen.

Enin kaikista hänen ympärillään pyörivistä luutnanteista hän piti luutnantti R:stä ja luutnantti B:stä, jotka ihmisien mielestä olisivat viimeisinä voineet kysymykseen tulla. Eivät he tosin sosialismista mitään tienneet, mutta tietämättänsä olivat he hänen mielestään enin mahdolliset siihen.

Erityisesti oli näistä kahdesta luutnantti Brummer Helenan suosiossa.

Heidän lähempi tuttavuutensa oli tosin alkanut vähän omituisesti. Rekiretkellä. Oli semmoinen rekiretki, että naisten piti valita herransa. Helena valitsi siiloin Brummerin, jota seikkaa kaikki pitivät uskallettuna, sillä luutnantti B. oli kaikin puolin hyvin häikäilemätön mies. Kohta alussa, vaikka he eivät paljon vielä toisiansa tunteneet, tuli heillä puhe avioliitosta. Helena oli ihmettelevinään, että luutnantti Liljendahl, vaikka oli arviolta vähintäin 35 vuotias, oli saattanut pysyä avioliiton pauloihin joutumatta. Luutnantti B. otti asian jostakin syystä hyvin kuumasti, piti sitä ikäänkuin loukkauksena itseänsä vastaan ja rupesi puolustamaan Liljendahlia.

— Tahtoisinpa nähdä sen naisen, joka huolii velkaisesta vänrikistä! — sanoi hän kiivaasti.

— Enhän minä mitään sano, — vastasi Helena.

— Minä vaan ihmettelen kuinka vänrikki voi kapteeniin asti pysyä niin ihanteellisena.

Luutnantti B. mymisi jotain viiksiinsä, ellei hienostaan kiroillutkin, — joka suuresti huvitti Helenaa,

Määräpaikassa kaupungin ulkopuolella koko seura pysähtyi valaistun ravintolan eteen. Ja täällä pantiin toimeen tanssi. Luutnantti B., jossa Helenan lause yhä oli kytenyt, otti asian uudestaan puheeksi, heti kun oli päästy sisälle.

— Johtopäätös neidin teorioista olisi siis mikä? — alotti hän asettuen vastausta vaatien Helenan eteen.

— Herranen aika, enhän minä sano muuta kuin että ihailen teidän siveellistä voimaanne! — vastasi Helena taas eikä nytkään ollut ymmärtävinään luutnantti B:n kysymystä.

— Mutta jos nyt olisi niin ja näin tuon siveellisen voiman kanssa? — sanoi luutnantti B. kärsimättömästi.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi Helena muka pitkään.

Luutnantti B. oli kahden vaiheilla. Hän näki selvästi että Helena teeskentelee ja ymmärtää kaikki. Helenaa pyydettiin samassa tanssiin.

Myöhemmin, kun luutnantti B. oli jo päässyt parhaimmalle tuulelleen, hän taas haki Helenan esille.

— Johtopäätös olisi, sanon minä, että meikäläisten ja teikäläisten suhteet pitäisivät olla — kuinka sanoisin: — vapaammat? Eikö niin?

— Jaha, te käsititte, — sanoi Helena, — Tietysti vapaammat. Ei mitään kihlauksia!

— Mainiota, mainiota! — sanoi luutnantti B. — Se tahtoo sanoa: ei mitään lykkäyksiä tuonnemmas, ei mitään aikamäärää rakastuneille?

— Ah luutnantti Brummer, te käsitätte minua todellakin mainiosti. Ei mitään muuta aikamäärää, kuin minkä herrat luutnantit jaksavat pysyä valkosina enkeleinä, Eikö niin?

Näin sanoen Helena taas katosi tanssiin.

Luutnantti B. jäi katsomaan hänen jälkeensä, Kerta kerralta hän oli tullut yhä enemmän kiihoittuneeksi. Oliko tuo pilkkaa hänestä ja kaikista hänen tovereistaan? Hän rupesi suuresti pullistelemaan mahtavaa sotilasrintaansa. "Se hurmaava veitikka nähtävästi ei vielä tiedä mikä minä olen. Minä en ole mikään siviili narri. Minä olen luutnantti Brummer, minä".

Ja niin hän kaupunkiin takasin ajettaissa, sanaakaan sanomatta yhtäkkiä kaappasee Helenaa vyötäisistä ja puristaa rintaansa vasten.

Vaikka Helena tuli näin jotenkin lähelle luutnantti Brummeria, saattoi hän kuitenkin pyörittää sormellaan tämän nenän edessä ja sanoi ystävällisesti niinkuin lapselle:

— Fyi, fyi, fyi! Niinkö te minua käsitittekin!

Heidän katseensa tällöin kohtasivat toisensa, ja samassa luutnantti B. päästi Helenan irti sekä meni kokonaan suunniltaan. Sen jälkeen ei hän enää koskaan voinut Helenan edessä esiintyä häikäilemättömänä luutnantti B:na, niinkuin hän rakasti esiintyä muualla, vaan oli niinkuin ei hänellä uniformua olisi ollutkaan. Myöskin hänen ainainen tavaton kovaäänisyytensä aleni Helenan seurassa tavalliseksi hiljaiseksi puhetavaksi. Hän oli silloin hyväntahtoinen, luonnollinen, lapsellinen, ja antautui ilman mitään ehtoja Helenan kasvatuksen alaiseksi.

Toinen Helenan suosikeista oli luutnantti Rancken, se suuri pessimisti. Ystävyys häneen johtui siitä, ettei hän pessimistinä "uskonut mihinkään", ei tosin siis sosialismiinkaan, mutta eipä myöskään upseeriuteen; siihen hän kaikkein vähin uskoi.

Näitä kahta ominaisuutta, Brummerin luonnollista lapsekkuutta ja Ranckenin täydellistä uskomattomuutta, ei Helena löytänyt kessään muussa kuin näissä kahdessa juopossa. Mutta ne olivat juuri niitä ominaisuuksia, jotka tekivät Helenan mielestä ihmiset "mahdollisiksi".

* * * * *

Eikö Helena olisi voinut muualta löytää mitä hän täältä turhaan haki?
Eikö hän olisi voinut muuttaa seurapiiriä?

Ei. Kun hän kerta oli kotiperheensä tuttavuuksien kautta tänne joutunut ja kotiutunut, niin ei hän mitään sopivampaa osannut itselleen ajatella. Päinvastoin, jos missä niin juuri täällä oli sosialismin hänen mielestään saaminen jalansijaa. Hän juuri oli sosialismin vastustuksen pääkortteerissa. Kävipä siis asia kuinka hitaasti tahansa, ei sosialismin toteutuminen ollut lainkaan mahdollinen, ellei sitä ensin täällä tunnustettu. Sillä ajatellaanpa että sosialistit rakentaisivat ihannevaltionsa. Hyvä. Mutta sotilaat tulevat ja ampuvat sen pirstaleiksi. Siinä se sitten on. Kaikkihan riippuu siis juuri näistä sotilaista, ja kun ymmärtäväiset heistä ensin saadaan mukaan, niin tulevat tyhmät nousukkaat kyllä jäljessä.

Mahdollista tosin on, että vielä joku toinenkin syy kiinnitti häntä juuri tähän seurapiiriin. Hän aina huokasi, kun ajatukset kääntyivät sinnepäin — ja kun hänen täytyi itseänsä epäillä.

Jos hän pani oikein tilille itsensä, niin täytyi hänen selvästi nähdä, kuinka paljon asiat olivat muuttuneet hänen ensimäisestä Helsinkiin tulostaan asti, vaikka siitä ei ollut kuin kaksi vuotta vasta kulunut. Kun hän vertasi toisiinsa ensi aikaa kotoalähdön jälkeen ja nyt tätä aikaa kahden vuoden kuluttua, niin oli niissä olemassa suuri, kammottava erotus. Hän itsekin huomasi sen vasta viime aikoina ja jotenkin odottamatta. Hän huomasi, että ennen hän oli elänyt, tuntenut, ajatellut, — nyt sitävastoin hän ainoastaan muisti eläneensä, tunteneensa ja ajatelleensa. Ennen häntä oli johtanut hänen oma elävä ajatuksensa, nyt, jos hän johtoa haki, piti hänen muistella miten hän silloin olisi ajatellut.

Kaipauksella muisteli hän sitäkin, kuinka hän oli alussa esiintynyt ihan yksinkertaisessa, sileässä puvussa. Tätä tapaa hän oli koko maailman kummastukseksi uskaltanut noudattaa huolimatta siitä mihin kutsujaisiin meni. Mutta sitten hän oli vähitellen ruvennut luopumaan siitä. Ja nyt se oli jo aikaa sitten kokonaan jäänyt pois. Alkusyy oli se, että esiintyminen ilman pukuun pantua huolta välistä oli näyttänyt puuttuvalta kunnioitukselta isäntäväkeä kohtaan. Sitten taas oli välistä tuntunut ikävältäkin aina olla erilainen kuin muut. Mutta oli kolmas syy. Ja se oli, että hän tunsi niin monessa muussa sisällisessä asiassa luopuneensa alkuperäisistä vaatimuksistaan itseänsä kohtaan, että yksinkertaisuuden noudattaminen vaan vaatteissa olisi tuntunut teeskentelyltä.

Tämä muutos oli tapahtunut vähitellen, melkein hänen huomaamattaan.

Se seikka että hän ei puhunut sosialismista ja vältti sitä nimeäkin, oli ensin vaikuttanut, että useain kanssa hän ei siten lainkaan tullut puhuneeksi totisista asioista. Mutta jotakinhan aina täytyy olla ihmisten välillä, jotka kerran ovat tuttuja ja seurustelevat keskenään. Helena oli siten ikäänkuin kahtia jakautunut: toinen "hän" oli yhä kasvanut maineessa ja kukoistuksessa, toinen "hän" taas oli käynyt ihmisille ikäväksi, ja vaikka Helena tunnusti vaan tätä jälkimäistä oikeaksi itsekseen, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että edellinen yhä enemmän kasvoi sen ylitse ja tukehutti sitä. Toisin ja suorin sanoin: ympäristön löyhät puheet ja harrastukset olivat kuin olivatkin häneen tarttuneet.

Romaaninlukeminen esimerkiksi! Kuinka hän oli ensin halveksinut romaaneja! Hän oli kerran huomannut, että rakkausromaanit herättivät hänessä eloon sen vanhan suutelemistunteen Georgia kohtaan. Hän viskasi kohta pois kirjat. Mutta täällä kaupungissa ihmisillä kulki muotiromaanit kädestä käteen. Niistä aina puhuttiin ja niin hänkin rupesi jälleen lukemaan niitä. Ja nyt oli käynyt niin, että hän romaanin sankareina aina kuvaili Georgia! Eikä ollut enää tarmoa viskata kirjaa pois. Silloin hän oli jaksanut hylätä Georgin, nyt hän ei jaksanut aina edes mielikuvituksesta vapautua. Puuttuiko siis vaan, että hän olisi mennyt ja sanonut Georgille: Georg, suudelkaamme toinen toisiamme ja ollaan niinkuin ennen!

Voi, kuinka tämä ajatus häntä kauheasti vaivasi ja kuinka väkevänä virtana hänessä silloin oli halu tempautua irti kaikesta. Hän tiesi että hänen täytyy ja että hän on palaava takasin siihen entiseen korkeaan mielentilaansa, vaikka sen muistuminen olikin harvenemistaan harvennut.

Olihan hänellä vähän puolustustakin. Hän oli niin yksin. Mitä hän taisi taitamattomuudellensa, sille, ettei hänellä ollut Reinholdin voimakkaita sanoja. Oman luonteensa mukaan hän oli vajonnut siihen, josta Reinhold oli niin varottanut: oli ruvennut yksityisten kääntämistä ajattelemaan, silloin kuin olisi pitänyt vaan aatetta ajaa ja siinä elää.

Tämmöisinä hetkinä hän aina maltittomasti odotti Reinhold Korpimaan palaamista ulkomailta. Sillä ellei Reinhold pian palaa, niin kaikki vähitellen sammuu ja jääpi pois.

Kotonaan, omalla pöydällään hänellä oli kehyksessä Reinholdin valokuva. Sitä hän yhä ja yhä katseli, toistaen kiitollisena hänen parhaita sanojansa, ja yhä kasvavalla ikävällä odotti häntä. Odotti niinkuin pelastajaansa, joka voimakkailla sanoilla vie hänet jälleen entisiin korkeihin ilmakerroksiin ja tempaa hänet irti koko tästä hänen nykyisestä olostaan, josta hän ei itse jaksanut eikä osannut erota.

Hän palaa.

Suurena peilinä leikkui tyyni, määrätön meri sinä päivänä, jona Helena nousi Tähtitornin vuorelle odottaakseen laivaa, millä Reinhold oli palaava. Suuri oli meri, pilvet korkealla, paloteltuina, untuvaisissa reunoissansa punakeltaisen ruskon lävistäminä. Ja punakeltaisena tyynenä leikkui syvyyksien pinta.

Kohta kun hän tuli ylös ja hänen katseensa oli lentänyt kaiken meren yli, huomasi hän mustan savuviivan taivaanrannassa.

Voi kuinka hänen sydämmensä silloin sykähti! Oliko hän valmis nyt? Voiko hän näiden vuosien perästä sanoa niinkuin silloin: minä olen valmis mihin hyvänsä!

Oli, oli! Hän oli taas valmis. Voi, kuinka pieneltä ja alhaiselta ja pikkumaiselta tuntui äsken eletty aika tuon aavaan meren edessä! Kaikkia ihmisiä hän rakasti ja niiden yhtyyttä halusi niinkuin taivas ja meri olivat nyt yhdessä, ja hän ei enää epäile mitään tehdä, mikä on tätä yhteyttä edistävä.

Ja Helena sanoi itsekseen puoliääneen sanomattomalla ylenkatseella:

— Luutnantit! —

Se musta savuviiva liikkui ja läheni ja sen kanssa oli ikäänkuin merentakaiset maat ja kansat olisivat tulleet lähemmäs ja yhtyneet samaan elävään yhteyteen, niinkuin tämä sama meri huuhteli niiden rantoja ja sama taivas niitä peitti.

Kun Helena palasi kaupunkiin ja tuli satamaan, oli laiturilla jo paljon laivan odottajia ja enimmäkseen kaikki Reinholdin sosialistitovereita. Kaikki he odottelivat huomattavalla jännityksellä, vilkkaasti ja ilosesti puhellen keskenänsä; toiset seisoivat joukoissa, toiset taas naistuttujensa kanssa kävelivät edestakasin pitkällä laiturilla. Useat eivät vielä hallinneet täydellisesti herrastapoja, vaan osottivat hiukan kömpelyyttä. Muutamia tosin oli, joita ei olisi voinut herrasta erottaa. Muutamat olivat hiljaisia ja taempana pysyviä, yksi erittäinkin, hyvin miellyttävän ja ajattelevaisen näköinen. Häntä Helena ei voinut olla katselematta ja olisi niin äärettömän mielellään mennyt puhuttelemaan, jos olisi kehdannut. Se oli yksi niistä, joita Reinhold oli ulkomaille lähtiessään asemasillalla hänelle esittänyt. Helena ei voinut koskaan unohtaa, kuinka tyhmän tukalaan asemaan hän oli silloin tullut. Kun juna oli lähtenyt jäi hän kuuden vastaesitetyn Reinholdin toverin seuraan sillalle. Molemmin puolin ei tietty mistä ruveta puhumaan ja tuskastuttavassa äänettömyydessä he kulkivat läpi kaikkien asemahuoneiden rautatietorille, jossa ilman muuta kateltiin ja sanottiin hyvästi. Helenalla oli ollut melkein itku kurkussa tämän molemminpuolisen kylmyyden vuoksi, ja hänen olisi sanomattomasti tehnyt mieli tutustua heidän kanssansa. Mutta hän ei voinut heidän kasvojensa ilmeestä nähdä samaa halua, päinvastoin he ikäänkuin kiirehtivät vaan päästä erille tästä tukalasta tilasta. Ja sentähden hän ujosteli heitä yhtä paljon. Mutta peittämään ujouttansa totuttuun konvenanssi-hymyilyyn hän tuntemalla tunsi, kuinka he käsittävät häntä ylpeäksi. Eikä hän enää ollut, voinut muuttaa itseänsä, vaan läksi, muka ystävällisellä ylemmyydellä nyökäyttäen heille päätänsä.

Juuri samaa voittamatonta ujoutta hän nytkin tunsi tämän suuren, vieraan joukon keskellä. Hän istui arkana ja huomiota paeten syrjäisimmällä penkillä, — sama Helena, joka esiintyi vapaana ja varmana missä muualla tahansa. — Ja niinkuin silloin niin nytkin hän peitti mielentilansa teeskentelyyn: katseli muka mahtavasti jonnekin heidän ohitsensa tai tutki muka kärsimättömästi ajankulkua kellostansa. Kun he kulkivat hänen ohitsensa huomasi hän selvästi, että he osottelivat toisilleen häntä, ja tietysti he kaikki ajattelivat: tuossa se ylpeä Helena nyt istuu. Sillä kuinka he olisivat voineet ymmärtää, että hän ainoastaan sentähden oli noin tylysti katselevinaan heidän ylitsensä, että hän äärimmäisyyteen asti ujosteli heitä, ja ajatuksessansa kunnioitti ja rakasti heitä!

* * * * *

Laiva saapui ulapalta ja käänsi kaaressa saaren takaa korkean kokkansa satamaa kohden.

Se lähestyi hiljennetyin vauhdin, heikosti savua tupruttaen ja kaikkineen kuvastui veteen, paksu valkea piippu, punaset torvet komentosillalla, mastot ja valkea kokka suurine ankkurisieramineen. Mutta sen lähetessä vilkkaan sataman lainehtiva vesi palotteli mastojen päät ja piiput ja hämmensi vihdoin koko kuvauksen läikkynäänsä. Jo erotti laivan nimen, erotti kapteenin, vihellystorven kiiltävät vaskikulmaukset, valkoset ämpärit, pelastusrenkaat. Ja jo kääntyy laiva poikittain ja matkustajain musta rivi tulee näkyviin peräkannella huiskuvine nenäliinoineen.

Helenan huomio kiintyy ensin perimpänä seisovaan miellyttäväryhtiseen herrasmieheen. Sillä on harmaa päällystakki ja päässä harmaa korkea lierilakki ympäröitynä leveällä valkosella nauhalla. Kun laiva tulee lähemmäs, huomaa Helena, että se juuri onkin Reinhold Korpimaa.

Hänen toverinsa alkoivat, hänet tunnettuaan, huiskuttaa lakkejansa, riemuiten ja toinen toiselleen häntä osottaen. Ja osa heistä rupesi järjestymään neliääniseksi laulukunnaksi pienen ja lihavan johtajan ympärille, joka sointurautaansa kuunnellen alkoi antaa ääniä maltittomasti esiinkurottautuville ja kiirehtiville laulajille.

Yhtäkkiä remahtaa ilmoille porilaisten marssi, laulettuna uusilla, tuntemattomilla sanoilla.

Ja sen jälkeen kajahtaa voimakas hurraa!

Reinhold nostelee taidokkaasti hattuansa, silloin tällöin pyöräyttäen sitä ilmassa.

Reinhold ei ole huomannut vieläkään Helenaa. Laiva on jo rannassa ja irtosillat nostetut paikoilleen. Käsiänsä ojentaen peräkantta kohden toverit jo huutelevat sanoja Reinholdille ja hän heille vastailee. Sitten hän muiden matkustajien mukana laskeutuu yläkannelta alakannelle ja hetkeksi katoo näkyvistä.

Tuossa hän on taas! Hän on nousemassa irtosillalle, keltainen uusi kapsäkki käsissä. Kuinka voi ihmisen ulkomuoto niin muuttua! Hän on täynnä miehekästä eleganssia. Hän nousee ja katsoo nopeasti koko väkijoukon yli kahteen kertaan. Sitten vielä tarkemmin kolmannen kerran.

— Helena! — huudahtaa hän, kun vihdoin huomaa Helenan kaikkien muiden takana. Ja Helena näkee, kuinka Reinholdin kasvoja samassa kirkastaa hyvän vaikutuksen tyytyväisyys, ja kuinka hän rupeaa nopeasti tulemaan alas.

Itsestään aukeaa tie Helenalle, kun kaikki ovat katsahtaneet taaksensa ja huomanneet ketä Reinhold tahtoo ensimäiseksi tavata.

He tapaavat toisensa keskellä väkijoukkoa, joka antaa heille tilaa ja muodostaa piirin heidän ympärillensä. Reinhold puhuu hänen kanssaan eikä päästä hänen kättään omastansa.

He ovat siinä kuin sulhanen ja morsian. Ja se tuntuu jokaisesta semmoiselta. Kaikki ihmettelevät, ettei ennen oltu tultu ajatelleeksi sitä, mikä nyt yhtäkkiä tuntuu ihan luonnolliselta jokaisen silmissä. Olihan puhe käynyt miehestä mieheen, että hän oli tuon neidin avulla ulkomailla matkustanut. Yleisen hämmästyksen ja ihastuksen hyminä käy väkijoukossa.

Helena on ainoa, jolle ei hetkeksikään mitään sellaista mieleen juolahda. Harvoina hetkinä elämässään hän on ollut niin onnellinen kuin nyt. Hänen sydämmensä on paisuvaa riemua täynnä. Mutta se seikka, että heidän ympärilleen on muodostunut piiri, että Reinhold pitelee hänen kättänsä, ujostuttaa häntä, Hän punastuu hirveästi ja niin paljon kuin hänellä olikin muka ollut sanottavaa tänä ensi hetkenä, ei hän saa mitään sanotuksi. Ainoastaan vaan hiljaa kuiskaavasti:

— Tervetuloa!

Reinholdin aikeet.

Ulkomailta palattuansa ei Reinhold ollut muuttunut ainoastaan ulkonaisesti, niin että hänellä nyt oli täydellinen kuosi vaatteissa ja hienostunut ryhti käytöksessä; vaan hän oli toisenlainen siinä kohden, että ei entisellä tavalla huutanut hillitsemättä julki aatteitansa kaikissa tilaisuuksissa. Ei hän yleensäkään julkisesti puhunut. Tämä ominaisuus pisti kohta kaikkien silmiin. Hyvin niukasti hän kertoi ulkomaan matkaltansakin, suun ympärillä oli koko ajan merkitsevä, salaperäinen hymy. Jokainen näki, että hänellä kyllä on aikeita, vaikka hän ei vaan katso tarpeelliseksi niistä puhua.

Mitä sosialismiin tuli, niin pääpainon hän sanoi olevan varsinaisen valtiollisen puolueen muodostumisessa. Ja valituille uskotuillensa hän kuului kyllä antaneen neuvojakin, miten oli työskenteleminen tämän tarkoitusperän saavuttamiseksi. Päävaikutus oli se, että Reinholdilla tietystikin oli suuria mielessä, ja valitutkin uskoivat varmasti, että nyt täytyi vaan olla liikoja kyselemättä.

Mutta vaikka Reinhold oli tullut suljetuksi, näytti hän olevan sitä uutterammassa toimessa. Jotakin hän aina puuhasi, ja semmoisella kiihkeydellä, että ei häneltä lukemattomille pysäyttäville ja uteliaille tahtonut ehtiä sanaakaan vastaukseksi. Tiesivät kertoa, että hän luki tavattoman paljon. Hän olikin ruvennut käyttämään silmälasia ja hänen silmäteränsä olivat rasituksesta käyneet luonnottoman suuriksi.

Joka paikkaan sosialistien joukossa levisi semmoinen muotilause, että "työtä sitä pitää tehdä eikä huutaa!"

Pääkirjoitukset työväen lehdissä saivat hiljaisemman, oppineemman ja vaikeatajuisemman sisällyksen. Vaatimukset kasvoivat, pienet puhujat hiljenivät, ja kaikkialla oli ilmassa sana: odottakaa! odottakaa! Reinholdin tuttavapiiri oli myöskin suuressa määrin laajentunut. Ei hän enää seurustellut ainoastaan entisten sosialistituttujen kanssa, vaan nähtiin usein yliopistonpiireissä, merkitsevämpien sanomalehden toimittajain ja muiden semmoisten mahtimiesten seuroissa. Hänen maineensa ikäänkuin jakaantui kahtia. Sosialisteille hän oli heidän vanha Reinholdinsa, jossa lepäsi koko heidän asiansa ja koko tulevaisuuden toivo. Mutta suurelle maailmallekin hän jo oli jotain, — ja näytti olevan yhä enemmän. Niin vaativat hänen salaperäiset aikeensa, — sanottiin. Hän ikäänkuin irtausi sosialistien käsistä, ja tekemistä hänellä näytti olevan yhä ylempänä ja ylempänä.

Ei aivan kauan ulkomailta palauksen jälkeen hän kummastutti maailmaa suorittamalla muutamia valmistavia yliopistollisia tutkintoja. Eikä siinä kyllä. Sanottiin hänen lukevan lakitiedettä. Mihin tämä kaikki tähtäsi, ei tiennyt, kuten sanottu, muut kuin uskotut.

* * * * *

Mitä Helenaan tulee, niin ei hänkään saanut Reinholdia sosialismikysymyksessä paljo avomielisemmäksi. Helena ensin luuli, että Reinholdin uusi tapa johtui tuosta Helenalle perin tutusta halusta välttää turhaan lausumasta pyhimmän aatteensa nimeä. Sehän oli juuri sama kokemus, minkä Helenakin oli tehnyt. Mutta ajan pitkään rupesi tuntumaan kummalliselta, ettei hän sentään Helenankaan kanssa ottanut entisiä asioita puheeksi. Ja kuitenkin hän Helenan seuraa ihan nähtävästi haki. Hän puheli aina jotenkin vähäpätöisistä asioista, niin että, kului kaksi kuukautta Helenan kertaakaan onnistumatta kytkeä häntä hänen kiireiltänsä rauhalliseen ja perinpohjaiseen keskusteluun. — Ei hän tietysti aavistanut kuinka paljon Helenan sydämmelle oli kerääntynyt kysymyksiä, neuvon ja ohjauksen pyyntöjä.

Vihdoin näytti tarjoutuvan odotettu tilaisuus.

Reinhold itse pyysi Helenan eräänä pyhäpäivänä kävelyretkelle Kaivopuistoon. Hän oli määrännyt aamuhetken ja Helena arvasi, että nyt hän on kerrankin ottanut myöskin aikaa mukaansa. Helena päätti siis ehdoinkin täydellä todella ottaa puheeksi kaikki ne asiat.

Mutta siitä kävelyretkestä tulikin ihan, ihan toista.

He olivat lähteneet astumaan suurta puistokatua. Reinhold oli ehdottanut, että he menisivät ravintolan parvekkeelle, mutta Helena oli suostuttanut hänet sen sijaan nousemaan valleille, joilta meri näkyi. Siellä he olivat hetken aikaa äänettöminä istuneet kumpikin mahtavasti aikoen ruveta jostakin tärkeästä puhumaan ja kumpikin odottaen, että toinen ensin jotakin sanoo. Helena näki ilokseen, että Reinhold siis vihdoinkin aikoo ottaa esille tuon kaikkein tärkeimmän seikan mikä oli koko heidän suhteensa alku ja perus. Ja mitä kauemmin he olivat vaiti, sitä varmempi Helena oli siitä, että nyt Reinhold ei enää voi ruveta muusta puhumaan, vaikka olisi ensin aikonutkin. Kun hän oli yhä vaiti ja nähtävästi haki sanoja, tahtoi Helena auttaa häntä alkuun.

— Teistä on varmaan ihmeellistä, että minä —

— Teistä? — sanoi Reinhold.

— Ah, Reinhold, minä unohdan aina. Sinusta on varmaan ihmeellistä, että me muut kaikki emme voi mihinkään mennä ilman sinun johtoasi. —

Reinhold ei tarttunut puheeseen, vaikka Helena vaikeni.

— Sinä olet niin itsenäinen, etkä voi ymmärtää semmoisia, jotka riippuvat toisista, — jatkoi Helena. — Mutta minä olen ainakin semmoinen, etten voi yksin mitään. Tosin vaikka sinä et puhuisikaan mitään minun kanssani, niin jo se tieto, että on ystävä, elättää minua, — se on niin kummallista.

Nyt sanoi Reinhold:

— Helena, minun tunteeni sinua kohtaan ovat jo enemmän kuin ystävän.

Helena kääntyi ja rupesi katsomaan hänen silmiinsä niinkuin olisi kysynyt mitä hän tarkoittaa.

Reinhold ensin katsoi vastaan, mutta samassa kadottivat hänen silmät ryhtinsä. Räpyttäen luomiansa hän milloin katsoi maahan milloin koetti vilkaista ylös, ja huulet noloina nauroivat, turhaan hakien Helenan ymmärrystä.

Yhtäkkiä Helenaa kouristi aavistus siitä, mitä Reinhold tarkoitti, ja hänen kasvonsa kalpenivat.

— Mennään täältä, — sanoi hän ja nousi.

Reinhold voitti takasin entisen malttinsa.

— Mikä sinun on Helena? — kysyi hän. — Istuhan vielä tähän vähäsen.

Helena sanoi:

— En minä tiedä kuinka te oikeen tarkotitte.

Nyt nousi Reinholdkin.

— Pyydän sinun kättäsi, Helena, — sanoi hän. Ja sitten lisäsi: — No mennään, mennään. — Saammehan puhua.

He rupesivat menemään alas valleilta.

Ensin he kulkivat äänettöminä kaikki jyrkimmät paikat. Mutta sileälle käytävälle tultua Reinhold sanoi:

— Ehkä tämä todella tuli odottamatta. Mutta minä katsoin uskaltavani sen tehdä, koska jo tiedän seisovani varmalla pohjalla. Minun tulevaisuuteni on taattu, Helena. Se tahtoo sanoa, viimeistään vuoden perästä voin perustaa kodin, jonka saatan tarjota kelle hyvänsä.

— Minä en voi vastata, Reinhold, — sanoi Helena nopeasti ja kiihkeästi. — Älä suutu minuun — minä en tiedä mitään, en ymmärrä mitään.

— No, no, — sanoi Reinhold, — enhän minä voi vaatia, että sinä heti olet valmis vastaamaan. Mieti sitä asiata. Minä puolestani olen jo miettinyt ja teen sinulle tarjoomukseni.

— Niin, niin, — voi minua! — Reinhold älä suutu minuun, — nyt minä menen — toisen kerran!

Näin sanoen Helena rupesi nopeasti menemään edelle ja poikkesi toiselle käytävälle, joka myöskin vei kaupunkiin.

Reinhold seisoi hyvän aikaa katsoen hänen jälkeensä ja punniten sisässään, oliko nämä nyt rukkaset eli täytyikö ajatella, että Helena todellakin ottaa asiata miettiäksensä.

Hän meni kortteeriinsa. Ja niin mietteissään kuin hän olikin koko matkan, kohta kun hän näki työpöytänsä avattuine kirjoineen, paperinsa ja käsikirjoituksensa, keventyi hänen mielensä, ja huokaisten pois painon sydämmeltänsä hän istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan kirjoja, katselemaan toisesta toiseen, ja silloin tällöin kirjoittaa rapisteli muistiinpanojansa paperille.

Tämä oli toinen puoli hänen arkeistansa, tämä oli hänen suunniteltu tulevaisuutensa, ja uppoutuneena tähän työhönsä hän suuresti nautti jokaisesta selviävästä asiasta ja jokaisesta lauseesta, minkä paperille kirjoitti. Sillä se kaikki varmisti häntä ja lupasi suurista mietteistä kerran tehdä yhtä suuren todellisuuden. Sillä selväähän oli, että koko sosialismi riippui siitä, että hän saa merkitsevän yhteiskunnallisen aseman, vallan käsiinsä.

* * * * *

Kauan ei Reinhold tarvinnut odottaa sanaa Helenalta.

"Tahtoisin tavata sinua nyt heti", — seisoi siinä paperilapussa, jonka Reinhold, samaten istuessaan uppoutuneena työhönsä, sai saman päivän illalla Helenalta.

Ja kun Reinhold, pantuaan kirjansa kiinni ja otettuaan päällystakkinsa, tuli ulos, oli Helena siinä.

Helena näytti lyhdynvalossa Reinholdista ensin vähän kalpealta ja rasittuneelta, mutta kun rupesi puhumaan, niin hän hymyili ja oli kylläkin ilonen.

— Reinhold, — sanoi hän kohta, — älä nyt vaan luule, että minä en ole vielä päättänyt miellytätkö sinä minua vai et. — Mutta eikö se toinen asia voisi jäädä ratkaisematta?

Reinhold rypisti vähän silmäkulmiansa.

— Ratkaisematta? Miten tarkoitat?

— Niin vaan, että niinkuin emme olisi koskaan siitä puhuneet —

— Toisin sanoen: sinä annat rukkaset?

— Ei, ei, ainoastaan että se jäisi ratkaisematta.

— Etkö ole siis vielä miettinyt? Minä tahdon tietää jaa eli ei!

Nyt otti kärsivä ilme väkisinkin vallan Helenan kasvoissa.

— Pitääkö minun siis välttämättä antaa rukkaset, että se asia saisi olla ratkaisematta? — sanoi hän voimatta hillitä tuskastumisen itkua.

— Tietysti sanot: ei, jos et huoli minusta! — sanoi Reinhold hermostuneesti.

Ja niin loppui tämäkin lyhyt keskustelu siihen, että Helena läksi kesken pois.

Taas katseli Reinhold hänen jälkeensä pimeään ja ajatteli tällä kertaa:

"Se on jotenkin kummallinen tyttö. Eiköhän liene suuressa määrin oikullinen?"

Ja Reinhold rupesi jo luulemaan, että taitaa olla lopussa koko asia.

* * * * *

Kun Helena tuli kotiin, istui vanha äiti vielä omalla puolellaan odottamassa häntä, ja oli sytyttänyt pienen spriikeittiönsä teen lämmittämistä varten.

Äiti oli viime vuosina kovin vanhentunut, oli aivan harmaantunut, ja häntä usein rupesi nukuttamaan keskellä päivää, jopa torkahti hän toisinaan kesken ihmisten puheluakin.

Myöskin rupesi hän olemaan semmoinen, ettei hänen mielensä oikein enää sulattanut uusia asioita, ja ainoastaan vanhat tapahtumat hän elävästi muisti ja niissä riippui.

Sen vuoksi Helenakin oli yhä vähemmän puhellut hänen kanssaan nykyisyyden asioista, ja näistä viimeisistä monimutkaisista omista asioistaan ei ollenkaan.

Tällä kertaa hänessä kuitenkin oli niin vastustamaton halu kysyä ja saada neuvoa, että hän päätti liikahuttaa mamman nukkuvaa kokemusten aarteistoa.

Helona rupesi aluksi pitkältä puhumaan suhteestansa Reinholdiin, johdattaakseen mamman vähitellen viimeiseen suureen tapaukseen heidän välillänsä.

Mutta ennenkuin Helena oli kertomuksessaan selvinnyt edes alkuperusteistakaan, oli mamma jo pari kertaa ummistanut silmänsä. Ja kun Helena vihdoin lopetti ensimäisen jakson kysymyksellä: no mitä sinä siihen sanot? heräsi hän torkahduksesta ja sanoi:

— Ottaisit vaan sen Georg raukan!

— Voi mamma, mamma, eihän nyt ollut siitä puhe!

Helena saattoi tuskin hillitä itkuun purskahtamista ja painoi molemmat käsivartensa silmilleen.

Silloin äiti heräsi uneliaisuudestansa ja koko hänen sielunsa oli kohta
Helenan asiassa.

— Mitä siis on tapahtunut, lapsi?

— Reinhold on kosinut minua.

— Sinä et rakasta häntä, Helena, — sanoi äiti levottomasti.

— Kohta kun hän kosi minua ja sanoi, että hänen tulevaisuutensa on taattu, olin minä näkevinäni, ettei hän enää usko omaan aatteeseensa. Mutta niin se ei ole. Hän uskoo. Ja mitä merkitsee silloin rakastanko minä vai en, — hänen asiansa rinnalla!

— Se on kummallista, — sanoi äiti, — sinä olet perin unohtanut mitä ennen sanoit Georgin suhteen. Sinä sanoit: niinkauan kuin voi olla menemättä naimisiin, niinkauan pitää olla menemättä. Niin nuori kuin olitkin, täytyi minun sinulle lopuksi myöntää, että olit oikeassa. Enkä vieläkään kiellä sitä. Sinun sanoissasi oli omituinen, uusi avain tähän vanhaan kysymykseen. — Oletko sinä sen jättänyt? Vai oletko ehkä todella niin rakastunut, ettet muuta voi?

— Ei, mamma, nyt on niin, että minun asiani ei merkitse mitään, kaikki on hänessä. Sanotaanhan, että täytyy uhrata elämänsä suuren asian edestä. Ja kun niin on, niin mitä merkitsee silloin "voin" tai "en voi"! Ja kuka sen tietää, ehkä minä — miksi minä en voisi olla vaimo niinkuin monet muut? — mitä minä olen? en mitään! — Ja mitä rakkaus sitten oikeastaan on, miksi välttämättä "semmoinen" rakkaus!

— Puhu nyt vaan loppuun asti, niin sekaannut vieläkin enemmän, — sanoi äiti. Sitten otti kutimen ja pudottaen lasit alemmas nenälle alkoi kutoa ja huokasi:

— Ei, sen minä sanon: ota sinä vaan se Georg.

— Mutta mamma, mitä sinä sanot! Emmekö juuri Georg ja minä ole jo kyllin selvästi todistanut, että voimme olla ilman toisiamme! — sanoi Helena.

— Ei! — sanoi nyt äiti päättäväisesti, ja nousi mennäkseen kirjoituskaapilleen. — Nyt en enää voi pidättää, minun täytyy lukea sinulle —

Aukasi kaapin, nouti laatikosta kirjepakan, erotti keskeltä yhden kirjeen,

— Tämä on Georgilta minulle, — sanoi hän istuutuen entiselle paikalle. — Sen sain kohta sinun rukkaskirjeesi jälkeen, vaikken ole sinulle siitä mitään puhunut.

— Olkoon vaan siinä mitä hyvänsä, — mutta jos hän nyt jaksaa hyvin, niin se osottaa että hän voi myöskin hyvin tulla toimeen ilman minua, — sanoi Helena levottomasti ja nousi kävelemään.

— "Rakas täti" alkoi äiti siitä huolimatta lukea. — "En minä kirjoita siksi, että Te Helenalle jotakin sanoisitte minulta. Päinvastoin, rukoilen teitä, ettette missään tapauksessa kertoisi hänelle tästä kirjeestä. Te tiedätte, mitä hän on minulle kirjoittanut. Meidän välillämme on tapahtunut totinen, ainainen, peruuttamaton ero. Niin se on. Voi, rakas täti, jo ensi hetkestä kun hänet omistin piili sydämmeni riemun takana jokin aavistus, etten saa häntä pitää. Liian suuri oli onneni, että se todellakin olisi voinut täyttyä, liian" — —

— Ei, ei, ei, — huusi Helena, — älä lue, minä tulen hulluksi, jos tuo nyt jälleen revitään auki. Älä lue nyt, ei koskaan, ei koskaan —!

Ja silmät suurina, säihkyvinä, hän alkoi haltioissaan puhua:

— Ei mamma! Minä rakastan Reinholdia. Minä rakastan häntä enemmän kuin mitään maailmassa! Meillä kahdella on yksi sydän. Ja kun nyt on tullut kysymys voinko myös minä jotain uhrata, silloin minä peräytyisin. Ei, mamma, se ei tule tapahtumaan! Se ei tule tapahtumaan!

* * * * *

Seuraavana päivänä sai Reinhold Helenalta kirjeen, jossa Helena pyytää anteeksi eilistä keskustelua, ja ilmoittaa myöntävän vastauksensa.

Luettuaan tämän kirjeen Reinhold ensin vähän mietti, pidellen kirjettä sormiensa välissä.

"Olkoon siis niin!" — sanoi hän sitten itsekseen ja tyytyväisyyden ja tehdyn päätöksen hymy levisi hänen kasvoihinsa.

Hän rupesi kohta pukeutumaan, mennäksensä Helenaa tapaamaan. Sillä hänessä oli herännyt ajatus, että he Helenan kanssa menevät yhdessä aijottuihin sanomalehtimiesten tanssiaisiin, joissa he sitten varsinaisesti kihlautuvat, vaikkakin toistaiseksi salaisesti. Ja hän tahtoi kohta kuulla mitä Helena siitä tuumasta ajattelee.

Iltamassa.

Nämät tanssi-iltamat olivat kuin Reinholdia varten toimeenpantu. Ei niin, että kukaan olisi jotakin sellaista ajatellut, vaan niin, että Reinholdille itselle siksi päiväksi sattui monet asiat yhteen. Ensiksikin oli hän kansallistaloudellisessa yhdistyksessä vihdoinkin pitänyt suuren esitelmänsä työväestön asunto-kysymyksessä, saanut osaksensa huomiota ja oli esitelty seuran vaikuttavimmille henkilöille, jotka olivat lausuneet toivottavaksi, että tämä ansiokas esitelmä seuran toimesta julaistaan. Toiseksi oli hän äskettäin suorittanut yliopistollisen tutkinnon kansantaloudessa. Ja kolmanneksi hän oli mennyt kihloihin.

Hän tuli Helenaa kotoa hakemaan täydessä frakkiasussa, miltei vyötäisille ylettyvä rintapaita kiiltävänä, valkonen rusetti pystykauluksessa, silinteri ja hansikkaat kädessä.

— Mutta sinähän et ole vielä pukeutunutkaan, — sanoi hän Helenan nähtyänsä.

Helena oli puettu jotenkin niinkuin sinä alkuaikana, jolloin hän oli muuttanut kaupunkiin eikä hävennyt yksinkertaisuutta missään seurassa.

— Suo anteeksi, mutta minä aijoin tulla näin, — vastasi hän, — vaan jos sinä tahdot, niin pianhan minä — —

— Ei, ei, anna olla. Tietysti voit tulla noinkin. Emmehän me vielä julkaise kihlaustamme, vai mitä?

— Ei, Reinhold. — sanoi Helena pyytäen. — Ja tunnustaakseni ei minulla ole erityistä halua ollenkaan mennä sinne, niin että jos vaan sinä —

— No kas niin, Helena! Älä nyt vaan rupea pahalle tuulelle, tänä iltana aijomme hauskutella.

— Enhän minä vähimmässä määrässäkään —. Mistä sinä sen sait? — sanoi Helena noutaessaan päällysvaatteitaan naulasta ja siten peittäen kasvojansa näkymästä.

Ja niin he ajoivat iltamaan.

* * * * *

Seuroissa, suurissakin ja kirjavissa, on aina jokin henkilö, joka yleisintä huomiota herättää ja josta enin sillä hetkellä puhutaan.

Eikä paljon puuttunut, ettei Reinhold näissä tanssiaisissa ollut tämmöisenä sankarina. Ainakin hyvä toinen puoli yleisöstä tunsi hänet ja rupesi kohta puhumaan hänestä, kun hän miehekkäällä ryhdillä, jäykän niskan nytkähdellessä seurasi yhtä tunnettua Helenaa juhlasalin läpi ja he istuutuivat lavan viereisille tuoleille alkanutta juhlapuhetta kuuntelemaan.

Vielä enemmän häntä huomattiin, kun hän sitten tanssin aikana pyysi
Helenaa valssiin ja pyöri hänen kanssaan salin ympäri.

Mutta Helenalle oli tämä valssi hänen elämänsä vaikeimpia hetkiä. Ei hän itse ymmärtänyt miksi se niin oli. Hän luuli syyksi sen, että ihmiset katsovat kuinka hän pyörii yksinkertaisessa puvussa ja huomaavat että hän on korkeissa kengissä.

Hän ei uskaltanut Reinholdin tähden kieltäytyä tästä ensimäisestä tanssista. Mutta kun kierros oli tehty ja Reinhold oli saattanut hänet sivuhuoneeseen, ei hän sanonut enää tahtovansa tanssia.

Reinhold sen sijaan katosi tanssin pyörteeseen. Varmaan hän olisi välillä tehnyt matkaa Helenankin puheille, mutta ihmiset hänet valloittivat ja sekoittivat joukkoonsa.

Pari kertaa Helena vaan näki häntä koko ensimäisen tanssiosaston aikana.

Ensi kerralla hän tuli erään naisen seurassa bufettisaliin ja tarjottuaan tälle virvokejuomaa itse ilosesti joi kaksi lasia punssia. He puhuivat teaatterista.

Toisella kerralla pysäytti Reinholdin, niinikään tässä bufettisalissa, pienenlainen, kalpea ja hiljainen herra, nähtävästi sivistyneestä säädystä. Ensin he sanoivat toisilleen jotain vähäpätöistä ja aikoivat erota, mutta sitten sanoi se herra vielä jotain, johon Reinhold nauraen vastasi. Ja nyt he tulivat ihan lähelle toisiansa ja alkoivat vilkkaammin puhella, kunnes puhe vähitellen muuttui innokkaaksi väittelyksi, niin että molempain kädetkin alkoivat kiivaasti liikkua. Pieni hermostunut herra ei saanut Reinholdilta tarpeeksi puhevuoroa, ja puristeli, hänen puhuessa, huulensa vaan itsepäiseksi hymyileväksi viivaksi, mutta iski heti pienenkin loman syntyessä terävän sanansa väliin.

Helena koetti kuunnella ja lähestyä heitä niin paljon kuin mahdollista oli, etteivät he häntä huomanneet. Mutta ei parhaallakaan kuuntelemisella erottanut tuosta vilkkaasta sanavaihdosta muuta kuin yhtämittaa sanan: sosialismi, sosialismi ja sosialismi.

Merkillistä se oli Helenasta. Nyt olivat asiat jo niin pitkällä että hän ja Reinhold olivat kihloissa, mutta pääasiasta ei heidän välillään vieläkään ole ollut mitään todellista keskustelua.

Kun he vihdoin erosivat ja Reinhold oli juuri lähdössä tanssisaliin, asettui Helena hänen tiellensä ja kysyi:

— Mitä te puhuitte tuon herran kanssa?

— Mitä lie ollut joutavia.

— Mutta kerro sentään, Reinhold.

— Sosialismistahan me puhuimme. Mutta hän ei sosialistin nimeä edes ansaitse. (Reinhold kuiskasi:) Hän on täydellinen anarkisti. Hän ei tunnusta mitään ihannevaltiota, ei saa olla mitään hallitusta, olevat olot ovat juuria myöten hävitettävät.

— Vai niin, — sanoi Helena uteliaana. — Ja mitä sinä sanoit hänelle?

— No niistä se vastus on! Kaikki tosi toimi ja edistys kuoleutuu niiden kanssa. Jollei ne saa dynamiittia käyttää, niin ei sitten muka mitään. Sosialismi on liian mietoa mukamas! — Kas niin, nyt jo soitettiin toiseen franseesiin. Etkö sinä todellakaan tule?

— En. Mutta yksi pyyntö minulla olisi sinulle.

— Se on?

— Esitä minut tuolle samalle herralle.

Reinhold rupesi nauramaan ja katsellen ympärilleen missä hän sen vielä näkisi, sanoi:

— Hänkin tahtoi tulla sinun kanssasi tutuksi, vaikka se sitten jäi.

Reinhold löysi pian sen herran, saattoi Helenan luo ja esitteli heidät toisilleen. Samassa veti Reinholdia joku hihasta toiselta puolen, ja ennättämättä jäädä heidän seuraansa hän anteeksipyyntöä sopertaen katosi tanssisaliin.

— Tuttavuus teidän kanssanne, arvoisa neiti, on todellinen valopilkku tämmöisessä idiootti-iltamassa. Olen kuullut että te, neiti, suositte sosialismia. Ja se on liian ihmeellistä, että olisin voinut olla omin silmin kuulematta — —

— Te ette suosi sosialismia?

— En. Mutta se että te suositte, antaa — suokaa anteeksi — mitä suurimpia toiveita teistä.

Tämän sanottuaan puristi anarkisti huulensa yhteen pitkäksi viivaksi ja hymyili merkitsevästi.

— Te kuitenkin tahtoisitte niinkuin sosialistitkin että kaikki muuttuisi maailmassa? — kysyi Helena.

— Perin pohjin muuttuisi, perin pohjin.

— Niin, kaikki, kaikki —

— Kaikki tyyni perin pohjin ja heti paikalla, kas se on lähtökohta.

— Mutta sittenhän tahdotte juuri mitä mekin.

Anarkisti taas hymyili eikä vastannut. Sitten hän ikäänkuin aikoen vetää Helenaa syrjemmäs hiljensi äänensä ja pannen painoa joka sanalle lausui:

— Luuletteko te, neiti, todellakin että nuo tuolla (hän näytti sinne päin mihin Reinhold oli hävinnyt) jotakin tulevat maailmassa muuttamaan?

— En ainoastaan luule, vaan olen ihan varma siitä.

Sama hymy ja sama suun viivaisuus.

— Te olette huono psykoloogi, neiti. Ettekö näe että meitä vedetään nenästä. Meidän pitää muka odottaa, että herra Korpimaa ensin pääsee eduskuntaan. Sitten pitää hänen päästä siellä enemmistöön. Ja jos hän ja hänen uskottunsa, sitten kun ovat ensin antaneet perään melkein kaikissa kohdin, — jos he sitten valloittavatkin koko eduskunnan, luuletteko todellakin, että he ovat nyt valmiit panemaan toimeen ihannevaltiotaan? Ei suinkaan. Ei eduskunnassa saa niin lapsekas olla. Heidän korkein päämääränsä on tietysti kerran päästä hallitukseen, joka vaatii heiltä vielä selvempää luopumista "haaveista", ja taistella siis kaikin voimin toista puoluetta vastaan, joka on heitä jyrkempi ja joka nyt vuorostaan pitää pahaa elämää ja pyrkii eduskuntaan. Perpetuum mobile, eikö totta? Ja me muut istumme kiltisti penkillä odotellen milloin kaiken maailman uudet nousukkaat saavat yhteiskunnallista ja valtiollista merkitystä!

— Kylläpä te näette kaikki pimeänä, — sanoi Helena.

— Mutta myöntäkäähän, että se on koomillista: me muut sillä aikaa vaan "liitymme yhdistyksiin" ja kuljemme vappuna liehuvin lipuin pitkin katuja, niinkuin lapsukaiset!

Helena ei voinut olla nauruun purskahtamatta.

— Mutta mitä keinoja te itse siis aijotte käyttää maailman muuttamiseksi? — sanoi Helena, kun osasi naurultaan jälleen puhua totisesti.

Silloin anarkistikin tuli totiseksi, ja intohimoisella kiihkeydellä sanoi:

— Jos teille todellakin on tärkeätä että ihmiskunnan kurjuus saa loppunsa, — jos se ei ole teille leikkiä, vaan yhtä sydänverenne kanssa, — silloin sanon teille mitkä minun keinoni ovat. En minä anna teille mitään leikki-lippuja. Minä vaadin urotyötä! Kerran vaan elämme; emmekö sinä aikana tekisi jotain tuntuvampaa, suurempaa!

Hänen kiihkeät sanansa tempasivat väkisinkin Helenan mukaansa.

— Siinä ajattelen ihan niinkuin tekin. Juuri sitä olen aina kaivannut, että mitä minun personallisesti pitää tekemän?

— Kuten sanoin, panin teihin eräitä toiveita.

— Jos te voitte sanoa minulle, en pyydä mitään, en mitään parempaa.

— Te ymmärrätte selvästi, ettei nuo keinot auta ja että yksi ainoa keino on loogillisesti mahdollinen.

— Ette suinkaan tarkoita —?

— Juuri sitä tarkoitan.

Helenan meni silmät auki.

— Herra Korpimaa sanoi teidän niin ajattelevan, mutta minä en voinut uskoa.

— Neiti?

— Ajatelkaa itse, "niillähän" se dynamiitti ja ruuti kaikki on. Ja juuri dynamiitiin ja ruutiin perustumista vastaanhan me tahdommekin taistella. Niin minä ainakin olen ymmärtänyt.

Vihasen suvaitsemattomuuden ilme värähytti anarkistin kasvoja.

— Neiti, — sanoi hän kylmästi, — minä olen puhunut ainoastaan tähän asti ja tähän panen nyt pisteen. Ellen ole kelvannut, vetäydyn syrjään niinkuin olin tullutkin.

— Jaa, minä en voi ainakaan muuten ymmärtää, — sanoi Helena.

Anarkisti kumarsi kohteliaasti.

— Nöyrin palvelijanne! — sanoi hän, ja puhuttuaan jotain joutavia kääntyi ja meni.

Helena tuskaili hyvän aikaa hänen menoansa, vaikkei voinut sanojansa ottaa takasin. Yksi sana veti häntä vastustamatta anarkistin puoleen: urotyötä minä vaadin! Siinä täytyy, täytyy olla jokin suuri totuus.

Anarkisti oli niin tärisyttänyt ja rohkaissut Helenan mielen, että kun
Reinhold jälleen näyttäytyi, ei Helena ollenkaan epäillyt ruveta hänen
kanssaan puheisin siitä kaikkein tärkeimmästä asiasta, josta he
Reinholdin kanssa oikeastaan eivät vielä olleet sanaakaan puhuneet.

— Sano Reinhold, mitä sinä ajattelet sosialismista sen jälkeen kuin ulkomailta tulit?

— Mitäkö minä — — Reinhold katsahti kelloonsa ja aikoi ensin kääntää leikiksi, mutta samassa, kun hän kohtasi Helenan katseen, ymmärsi hän että häntä nyt todenteolla vaaditaan tilille.

— No niin, miksi en sitä saattaisi lyhyesti ilmaista.

Hän teki totisen ilmeen kasvoihinsa.

— Sosialismin päävika meillä on ollut se, ettei se ole ollut asetettu käytännölliselle pohjalle. Liian paljon ovat saaneet sijaa kaikellaiset haaveet ja ilmalinnat. On tahdottu — aivan kuin tuo anarkisti, — repiä kaikki tyyni alas vaan sillä perustuksella, että mikä muka on "olevia oloja" se on kaikki väärää. Meiltä puuttuu käytännöllistä silmää. — Odotahan hieman, — sanoi hän ja nosti hymyillen lasinsa muutamalle rouvalle, joka kauempaa tervehti häntä liikkuvien ihmisten välitse, hän nyykäytti sille vielä päätänsä ikäänkuin sanoen: kohta, kohta! Sitten hän kääntyi taas Helenaan ja hymy katosi jälleen hänen kasvoistaan, kun hän rupesi, vähän kiirehtien, jatkamaan esitystänsä:

— Niin, kuten sanottu, meiltä puuttuu käytännöllistä silmää —

— Reinhold, emmekö istu tuonne, — sanoi Helena osottaen sohvaa.

Reinhold siirtyi hänen kanssansa sinne.

— Ajatelkaamme, — jatkoi hän, — semmoista koneistoa, jonka voimasta esimerkiksi velallinen, pakenipa hän minne tahansa, aina voidaan saada kiinni ja pakottaa velkansa maksamaan. Ajatelkaamme sitä merkillistä mekanismia, joka saattaa yli koko maanpiirin koota veromaksua miljoonista vähäpätöisistä, kaikkialle levinneistä ylellisyysesineistä. Ajatelkaamme, että sellainen koneisto pitäisi keksiä ja panna käymään. Kuka sitä saisi aikaan? Mutta nyt semmoinen koneisto on jo olemassa. On olemassa oikeuslaitos, on olemassa toimeenpaneva valta, on olemassa veronnosto-virkamiehet — —.

— Aivan paikalla! — sanoi hän taas hymyillen ja kurottaen kaulaansa jollekin herralle, joka koetti viittailla häntä tulemaan.

— Niin, nämä kaikki ovat olemassa. Ja olisi järjetöntä hävittää semmoista, mikä olisi sitten uudestaan pystyyn pantava. Koneisto itsessään on hyvä. Ainoastaan sen käyttäjät ovat huonoja. Emme siis koneistoa itseä saa hävittää, vaan kukistaminen on ainoastaan sen nykyiset käyttäjät.

— Tulen, tulen, — sanoi hän kutsujalle. — Suo anteeksi, eihän ne anna minulle rauhaa.

Hän nousi ylös ja jo puoli menossa lopetti lyhyesti ajatuksensa:

— Tarkoitan että "meidän" on vaan päästävä "heidän" sijallensa, ja sitten vasta sieltäpäin — ymmärräthän —

Hän meni ihmisjoukkoon, joka hänet samassa ahnaasti nieli ja vei pois näkyvistä.

Helena jäi vielä kauaksi aikaa paikoilleen mietteihinsä. Ihmiset kulkivat hänen editsensä, hänen sivuitsensa, hyytelöineen, hedelmineen, tarjottimineen, frakkineen, laahustimineen, kukkineen, nauruineen, loistavine silmineen, — hän ei mitään huomannut. Ei huomannut kuinka taas kajahti soitto uuteen franseesiin, kuinka kaikki taas alkoivat hakea parejansa ja vilkkaassa naurun ja puhelun humussa siirtyä suureen saliin. Ei huomannut, että hän vihdoin jäi yksin tarjoiluhuoneeseen jätteitä korjailevien ja pyyhinliinoja huiskuttavien kyypparien seuraan.

Hän vaan sitä asiata mietti, että miksi Reinholdin sanojen jälkeen hänestä tuntui niin ikävältä ja alastomalta kaikki.

Helena nousi ja meni toiseen huoneeseen, hakien paikkaa, missä olisi vähimmin ihmisiä. Mutta täällä istui muutamia naisia pöydän ympärillä. Hän tahtoi istua ikkunalle, missä oli pimeämpi, ja koetteli sormellaan oliko siinä pölyä. Kaikki oli paksussa tomussa, myöskin valkoset pitsikartiinit, ja vieressä olevan rintakuvan päällimäiset paikat olivat samasta syystä harmaina. Kaksinkertaisten epäselvien ikkunain läpi näkyi kuutamossa kattoja ja talojen seiniä. Ja vaikka tanssin humu oli hänen takanaan, hiljenee kaikki hänen korvissaan.

Kaikki siellä ulkona on hiljaisena, vihertävässä värityksessä, puhtaan yksinkertaisessa, kaihoisassa äänettömyydessä. Se on juuri niinkuin Muona-Maijan vihertäväin ikkunain läpi —. Voi, mistä lehahtaa lapsuuden muisto: Maijan tuvassa on vastaleivotun ruisleivän lämmin tuoksu ja Ekholm nikkaroi ja keittää liimaa. Ja he ovat yksinkertaiset ja hyvät ja lempeät ja Helena tahtoisi muuttua heiksi, mutta ei voi hovin tähden ja saattaa vaan aina lapsellisesti rakastaa heitä. Kotikartano on hänen edessään. Pappa raukkakin kun kuoli siksi että kaiken piti muuttuman! Silloin se asia oli Helenalle elämän ja kuoleman arvoinen. Hän olisi voinut suudella pois täplät papan poskilta, mutta hän ei tehnyt sitä. Ja kuitenkin olisi pappa voinut muuttaa mielensä, jos vaan olisi joku oikein selittänyt.

Ei! ajatteli Helena. Ellei sitä että saada ymmärtämään ja kääntymään niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mutta voivat ymmärtää, niin sitten ei ole mitään muutakaan! Ei yhtään mitään!

Tuntien ja tietäen, ettei hän enää voi näyttäytyä ilosena, ja tahtomatta Reinholdille pilata iltaa, hän huomaamattomasti poistui tanssiaisista sanomatta kellekään hyvästi.

Ratkaisu.

Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Reinholdilta kirjeen, jossa tämä pahoittelee, ettei ollut voinut pitää Helenalle paremmin seuraa ja pyytää seuraavan päivän aamuksi kanssansa ajelemaan erääseen ulkoravintolaan.

Helena ymmärsi kohta että nyt tulee jotakin ratkaisevaa.

Hän kokosi kaikki parhaat tunteensa siksi aamuksi, kokosi kaiken entisen luottamuksensa Reinholdiin, ja iloitsi suuresti, että viileä ja raitis aamu oli keventänyt ja rohkaissut hänen mielensä, niin että edelliset pimeät epäilykset tuntuivat nyt liiotelluilta.

Kun Reinhold tuli häntä hakemaan, oli hän todella mitä loistavimmalla tuulella, ja koko kysymys oli hänellä kohdistunet vaan tuon tuulen keskeymättömään ylläpitämiseen.

Tietäen että heidän kihlauksensa jälkeen häneltä oli taaskin kaikki luonnollinen kevyempi puheaine loppunut, varusti hän itselleen jo edeltäpäin paljon kaikellaista jokapäiväistä sanottavaa. Hän itsekseen kuvaili ne iloset äänenpainotkin, joilla hän oli kunkin asian kertova.

Mutta kun he istuivat hevoseen, sattui niin onnellisesti että heitä vastaan tuli hautajaissaatto, joka antoi Reinholdille aiheen ruveta kertomaan siitä suurenmoisesta saatosta, johon hän oli ulkomailla ottanut osaa erään kuuluisan sosialistijohtajan hautajaisissa. Osottaakseen sosialismin yhä kasvavaa merkitystä kertoi Reinhold suurella innolla miten paljon vaunuja saatossa oli ollut ja miten hienoa yleisöä niissä nähtiin.

Reinholdin lopetettua kuvauksensa, kysyi Helena, karkoittaen pois kaikki myrkylliset ajatukset, rohkeasti ja ilosesti:

— Uskothan sinä sosialismiin aivan samalla tavalla kuin ennenkin,
Reinhold?

— Josko minä uskon? Mutta mitä teen minä sitten? Yöt ja päivät — voi melkein sanoa — minä työskentelen sosialismin eteen. Sinä et ole ollut minun työhuoneessani, muuten tietäisit kuinka täynnä pöytäni on kirjoja ja lentokirjasia. Mitä olisin minä ilman sosialismia? Kuka minua kannattaisi? Sosialismi on niin sanoakseni koko minun olemiseni ja tulevaisuuteni ehto.

Ja sitten, ikäänkuin vähän oikaistakseen, sanoi:

— Se tahtoo sanoa: tietysti olen monistakin entisistä haaveista luopunut.

— Mutta kuitenkin tahdot niinkuin ennenkin, että kaikki perin pohjin muuttuisi maailmassa?

— Että kaikki perin pohjin muuttuisi? Se tahtoo sanoa … kuinka sen ottaakin. — Tietysti.

Ja vähän mietittyään lisäsi vielä:

— Epäilemättä.

Helenan tempasi yhtäkkiä entisen tapainen riemun sykähdys. Mitäpä jos tämä epäilys todella olisikin ollut vaan hänen omaa oikullisuuttansa! Jos niin oli, niin ei häntä enää mikään vaivaa. Olkoon "sekin" asia sitten päätetty ja olkoon hän vaan vaikka kihloissakin. Sillä mitä todella merkitsi hänen oma personansa, joka oli niinkuin hukkuva hitunen kaikkisuudessa, sen rinnalla, että Reinhold uskoo niinkuin ennenkin!

Ilosessa mielialassa, vähäpätösistä asioista puhuen jatkui loppumatka ulkoravintolaan asti.

Siellä, rappusia ylös noustessa, Helena vielä nimenomaan päätti itseksensä, että nyt hän ei päästä pahaa tuulta voitolle vaikka mikä olisi.

Ainoa mikä järkytti tämän hänen päätöksensä voimaa oli että Reinhold, silmäillessään silmät rypyssä ruokalistaa, teki teeskennellyn bassoisella äänellä tilauksensa.

"Tuommoinen kelvoton minä olen, että noin vähäpätösestä!" — ajatteli Helena itsekseen. Hän tukehutti pahan tuulen jo alkuunsa ja saattoi melkein entisellä vauhdilla koko ajan puhua joutavistakin asioista, heidän syödessänsä kahden kesken yksityisessä huoneessa. Kerran vaan tuli äänettömyys, jota hän kaikista ponnistuksista huolimatta ei osannut katkaista. Silloinkin kuitenkin onneksi sattui putoamaan pieni posliini lautanen, josta tuli kylläkin puheen ainetta. Kunnes Reinhold taputti häntä kädelle ja sanoi ikäänkuin hänen mielensä rohkaisemiseksi:

— Pian saamme ajatella jo vihkisormuksien hankkimista, sillä saatpa nähdä niin me vihitään ennen vuoden loppua.

— Vihitään! — naurahti silloin Helena koettaen peittää punastumistaan.

— Niin: vihitään.

— Muistatko, kuinka sinä ennen muinoin aina puhuit semmoisista asioista?

— Mimmoisista asioista?

— Sinä sanoit kaiken sortovallan riippuvan siitä, että papit pitävät kansaa taikauskossa. Lampaan uskossa, sanoit sinä.

— Kyllä, kyllä, mutta en ymmärrä mitä se tähän kuuluu?

— Ja puhuit vielä että niinkauan kuin ihmiset eivät voi elää ilman kastamista, ruumiinsiunausta ja vihkiäisiä, niin kauan pysyy pappein valta kansan yli.

Reinhold purskahti leveään nauruun.

— Ha-ha-ha — nyt ymmärrän. Kas se on juuri tuota tuommoista, jota sanon vanhoiksi haaveikseni. Ei, Helena. Ohjelmassamme on määräys, että uskonnon tulee olla kunkin yksityisasia. Sosialismi ei olekaan oikeastaan missään tekemisessä uskonnon kanssa. Se tahtoo sanoa: meidän puolueeseemme voi kuulua minkä uskonnon tunnustajia tahansa. — A propos — sinä itse muistutit minulle: — juuri ikään olen saanut kuulla, että se koskensulkujuttu — muistathan — on nyt senatissa päättynyt, ja talonpojat ovat kuin ovatkin voittaneet.

— Todellakin! — sanoi Helena, vaikka tuskin osasi irtaantua edellisestä, mikä oli suuresti järkyttänyt häntä.

— Harvaa asiaa olen niin katunut kuin tätä, — sanoi Reinhold. —

Nyt vasta oli Helenan huomio herännyt tähän uuteen asiaan.

— Mitä sinä tarkoitat, Reinhold? — kysyi hän.

— Noh, seuraus on että tehtaat seisahtuvat. Ja mihin joutuu tehtaan työväestö, kysytään.

— Mutta talonpojillahan oli oikeus, — sanoi Helena.

— Oikeus! Sepä oli myöskin noita "haaveitani". Umpimähkään vaan muka oikeuden puolesta, mitään seurauksia ajattelematta. Minä olisin monta kertaa ottanut heiltä pois ne aseet, jotka heille annoin, mutta eipäs! En saanut käsiini enää omia papereitani, jotka heille kirjoitin. Minähän hankin heille virallisen insinööritarkastuksenkin. Syy on kokonaan minun. Iloitsisin sentähden suuresti, jos asia menisi edes jotakuinkin huomaamatta puolueeltani.

— Reinhold, sinä et tiedä, mutta siellä meilläpäin olivat maat todella niin, että jos sulkua nostettiin, niin kaikki tuli veden alle. Talot hävisivät ja ihmiset joutuivat kerjäläisiksi, sillä ei tehtaihin voitu heitä kaikkia ottaa.

— Talonpojatko häviöön! "set'apsyrt", sanoo ranskalainen. Kyllä talonpoika aina leipänsä löytää. Ja sitäpaitsi talonpoika on sosialismin luonnollinen vihollinen. Ei hän tahdo tietää muusta kuin maastansa. Ei hän huoli meidän aatteistamme. Ja useimmissa tapauksissa hän on suoraan vastuksenakin meille. Kun järjestynyt kaupunkilainen työväestö saa lakkojen avulla palkat ylenemään, kuka silloin kaikista mahdollisista reijistä työntäytyy kaupunkiin työnansiolle ja taas alentaa palkat, ellei juuri talonpoika!

Helenalla olisi ollut tähänkin vastaväite, mutta hänen mielensä oli tällä hetkellä jähmettynyt kaikelle ulkopuoliselle. Reinholdin äskeiset sanat olivat repineet auki kipeimmän kohdan hänen sielussansa: Papan oli tappanut juuri tuo sulkuasia; nyt sanoi Reinhold että koko juttu oli ollut turha. Oliko se siis turha vai ei? Helena ei löytänyt mitään vastausta. Mutta kysymys oli hänelle niin tärkeä, että se siinä silmänräpäyksessä uhkasi sekottaa kaikki hänen aivonsa.

Kun Helena ei mitään puhunut, katsoi Reinhold keskustelun päättyneeksi, ja rupesi maksamaan. Helena oli noussut ja seisoi ikkunan luona, koneellisesti ja tylsin katsein tarkastellen Reinholdia.

Tämä oli sangen hyvällä tuulella, sytytti mainion sikarin ja kun kyyppari tuli sisälle, venytti jalkansa tahallaan rentonansa ulospäin, nouti taskustaan kukkaronsa ja laskuun vilkasematta heitti rahat ison herran tavalla pöydälle, huolimatta takasinmaksusta.

Rahojen kilinä herätti Helenan, hän näki Reinholdin asennon ja hänen silmänsä aukenivat.

Kyypparin lähdettyä Reinhold nousi, lähestyi Helenata ja huomaamatta, että tämä oli jäykistynyt, aikoi suudella häntä.

— Ei, ei, — sanoi Helena käyden hänen käsivarteensa ja pyrkien pois, — älä viitsi, Reinhold!

— No mikäs nyt, pikku kulta? Jos me olemme kerran kihloissa, niin semmoinen pieni hellyys kuuluu asiaan, vai kuinka?

— Ei, Reinhold, ei nyt tällä hetkellä.

— Sinä unohdat, pikku kulta, että se on tavallaan jo minun laillinen oikeuteni. — Kas niin, älä nyt ole itsepäinen. Se on ainoastaan pienoinen operatsiooni.

Näin leikkiä laskien Reinhold pani kätensä hänen vyötäisillensä ja aikoi taas häntä suudella.

Helena riuhtasi itsensä irti.

— Ei koskaan, Reinhold, — huusi hän, ja hengästyneenä ja vapisten seisahtui ikkunan ja nurkan väliin.

Reinhold ensin ällistyi, sitten veti silmäkulmat yhteen ja nosti päänsä.

— Helena, minun täytyy sanoa sinulle, että sinä olet aikalailla oikullinen olento! Minä en pidä siitä.

Helena pani molemmat kätensä suulleen, peittääkseen sen vapisemista ja kyyneleiden täyttäessä silmät sai sanotuksi:

— Niin minä olen. En mitään sille voi. Reinhold, meidän yhtymisestämme ei voi koskaan mitään tulla, ei koskaan.

Reinhold ensin vaan kohautti olkapäitänsä. Mutta sitten sanoi vähän vihasesti:

— Oikeastaan olenkin tätä jo kauan sitten odottanut. Noh, se on ainakin selvää puhetta.

Ja rupesi kävelemään edestakasin.

— Anna minulle anteeksi, — sanoi Helena.

Reinhold pysähtyi:

— En todellakaan tiedä, mistä minun pitäisi antaa anteeksi.

Helena sanoi:

— Niin, minä menen sitten.

Kääntyi ovelle päin ja meni nopeasti ulos.

Reinhold kohautti taas olkapäitänsä katsoessaan hänen jälkeensä. Sitten hän painoi sähkönappulaa ovensuussa, ja tulevalle ravintolapojalle sanoi, että tämä osottaisi hänen issikkansa sille neidille, joka täältä äsken läksi.

Poika juoksi alas, mutta tuli jonkun ajan kuluttua pyyhinliinaansa heiluttaen jälleen sisälle. — Se neiti oli jo ehtinyt mennä, sanoi hän hengästyneenä.

Reinhold naurahti hämärästi kulmiensa alta, ettei poika vaan kuvailisi tässä mitään skandaalia tapahtuneen, ja rupesi sitten, muka haukotellen, hänkin lähtöä tekemään.

Onneton klubi-ilta.

Eräänä sateisena ja tuulisena syysiltana, jolloin taas oli luutnantti Brummerin päivystysvuoro, olivat hänen läheisimmät toverinsa samalla tavalla koolla klubissa.

Kaikki muut paitsi se siro luutnantti Saurén.

Tämä oli viime aikoina ruvennut pysyttelemään poissa toveriensa seurasta. Ja he nauroivat, että hän nyt muka vihdoin valmistuu häitä viettämään. Totta olikin, että määräaika oli loppuun kulunut ja kaikki esteet voitettu tämän asian tieltä. Hän oli tullut ylennetyksikin niinkuin oli edeltäpäin laskettu. Morsiamen suku oli siis alkanut suuremmoisia häävarustuksia. Häät piti oleman niinkuin viikon perästä. — Se hänestä.

Myöskään ei luutnantti Maksiimof ollut vielä saapunut, mutta häntä odotettiin varmuudella.

Luutnantti Brummer, samoin kuin aina ennen, keskitti ajatuksensa oman iltansa onnistumiseen. Levottomana hän harhaili huoneesta huoneeseen, tilaillen tarpeellisia aineita ja hoidellen toverejaan illallisilla, kahvilla ja likööreillä.

Mutta hän ei tahtonut saada oikein vauhtia tällä kertaa. Ne ikäänkuin unohtivat, että oli hänen iltansa, eivätkä välittäneet juuri maistella. Luutnantti R:kin oli tyyni selvä.

Kerrottu oli nimittäin niin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, että siitä puhellessa kaikki muu tahtoi jäädä mielestä. Eräs pappi, arvoltaan rovasti, oli vangittu — nimen väärennyksestä! Juttu oli muuten itsessään verrattain viatonta laatua, Ollen pahassa taloudellisessa ahdingossa oli hän omin päin kirjoittanut kunnan valtuutuksen erääseen rahannostoon. Asia tuli sattumalta ilmi. Pankinvirkamies oli kuitenkin rovastin ystävä, ja kaikki olisi voitu järjestää hiljaisuudessa ja painaa umpeen. Mutta seudun talonpoikien joukossa oli jo kauan sitten kierrellyt huhuja pappinsa yleisestä siveellisestä rappeutumisesta. Heillä oli tiedossa, että hän olisi koettanut vietellä erästä rippilapsistaan. Saatuaan nyt vihiä tuosta rahannosto-yrityksestä ja arvaamatta panna syytteeseen vaikeasti todistettavaa siveellisyysrikosta, olivat he päättäneet käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vastoin rovastin ystäväin tahtoa antoivat hänet ilmi väärennyksestä.

Koko kaupunkia oli tämä vangitseminen tärisyttänyt.

Mutta luutnantit — mitä jonkun maaseudun papin väärennykset heihin kuuluu! Hetken keskusteltuaan asian lainopillisesta puolesta ja väiteltyään vähän siitä voiko olla paikallaan joskus toveruuden nimessä noin "painaa umpeen", he siirtyivät käsittelemään asiaa rakkauskysymyksen kannalta. Nousi kiihkeä väittely siitä onko se jotakin satunnaista vai miehen luontoon kuuluvaa, että hän noin vielä vanhoina päivinäänkin on intohimojen alainen. Luutnantti T. sanoi tuntevansa paljon vanhoja ukkoja ja panneensa merkille, että useat heistä ovat kiihkeämmät kuin nuoret, ja ilmaisi vielä senkin huomionsa, että naineet ukot olivat usein pahemmat kuin naimattomat. Viimemainittu seikka näytti luutnanteista erittäinkin vahvistavan sitä ajatusta, että vanhuuden intohimoisuus kuuluu ihmisen erikoiseen luontoon, koska ei avioliittokaan sitä siis voinut sammuttaa. Pappi erosi muista vaan siinä tavattomassa rohkeudessa, jolla oli asemastaan huolimatta intohimonsa toteuttanut, silloin kun muut ukot luutnanttien huomion mukaan tavallisesti tyytyvät vaan pikku kosketuksiin tai pysyttelevät ekivookkien puheiden ja sukkeluuksien rajoissa. Tämän keskustelun aikana painui kapteeni Franssonin pää vähitellen rintaa vasten ja hän nukkui istuvilleen, — josta kaikki muutkin huomasivat, ettei tuo pitkä keskustelu ollut mitään huvittavaa, sekä rupesivat vaihteen vuoksi arvoittelemaan, miksei luutnantti M. vieläkään ollut saapunut, vaikka hän tavallisesti oli ensimäinen. Kukin rupesi keksimään otaksuttavinta ja naurettavinta syytä hänen poissaoloonsa. Silloin ovi avaantui ja luutnantti M. omassa personassaan kiertäytyi sisälle.

— Oo-o! — huusivat kaikki yhteen suuhun.

No mitä uutisia hänellä nyt taas on kerrottavana?

Luutnantti M. tahtoi jännittää uteliaisuutta ylimmilleen. Hitaasti hän selvitti miekan päältänsä ja pani sen nurkkaan, ja sanoi vasta sitten:

— Näin tänään "rykmentin tyttären".

— Älä helvetissä.

Lähes vuoteen ei ollut juuri kukaan heistä Helenaa nähnyt. Hänen äitinsä oli nimittäin kuollut ja senjälkeen hän oli kokonaan vetäytynyt pois luutnanttien seurasta.

— Tiedättekö mitä? — jatkoi luutnantti M.

— No?

— Anna tulla vaan!

— Kieltäsi kuitenkin kutkuttaa! Luutnantti M. sanoi surullisesti:

— Hän on tullut uskovaiseksi.

— Älä valehtele.

— On puettu mustiin ja käypi saarnailemassa —

Kaikki olivat hämmästyksen lyöminä.

— Fiyy! — vihelsi luutnantti T.

— Näin hänet tänään kaupungilla ja kiersin toista tietä, etten tapaisi, — sanoi luutnantti M.

— Vai meni sekin sinne! — sanoi mietteissään luutnantti L.

Luutnantti B. oli ainoa, joka ei mitään sanonut, ja tämä ilta oli myöskin ainoa hänen elämässänsä, jolloin hän oli hajamielinen, puhui kummallisen hiljaisella ja nöyrällä äänellä.

— Olisi kuitenkin saattanut arvata, että jotakin semmoista siitä lopuksi tulee, — sanoi luutnantti T., — sillä minä olen kuullut, että hän on kihloissa erään sosialisti Korpimaan kanssa.

— Ikivale! — sanoi luutnantti R. lyhyeen.

— Surkea häpeä sentään koko pataljoonalle, ettemme me osanneet häntä ottaa, — puhkesi vihdoin päivystäjäkin sanomaan.

— Niin, veli B., kuinka se oikein oli sen kädenkiertämisen kanssa?

— Kuinkako oli? Tehän itse melusitte silloin niin, etten voinut kertomustani lopettaa!

Kaikki rupesivat nauramaan.

— Puhukaa mitä hyvänsä, —- sanoi luutnantti T., — mutta Helena on kihloissa sosialistin kanssa.

— Ikivale! Tuo on jo viime vuoden lumia — toisti luutnantti R.

Mutta kaikki uskoivat, että niin oli.

— Itse olette syypäät, — sanoi luutnantti M. — Olisitte jonkun yhden antaneet rauhallisesti yritellä, mutta eikös mitä! Kun minä olin saamaisillani jaa'n, silloin aina oli muita ympärillä kuin mehiläisiä. Ja nauretaan ja pilkataan minua! Kaikki konstit silloin kelpasivat! No? Onkos nyt sosialisti parempi?

Luutnantti B. sanoi:

— Olisi edes sota syttynyt, niin olisi hän valinnut urhoollisimman meistä. Mutta mitä hän näissä rauhan tuherruksissa upseerin sielusta tietää!

— Ikävä vaan, ettei nykyisissä sodissa enää voi olla urhoollinen, niinkuin entisissä miekan mittelöissä, —- sanoi ajutantti L. puoli piloilla.

— Ei voi, — valitti luutnantti B:kin. — Senpätähden olen aina sanonut, että pitäisi olla sen sijaan jotakin muuta samallaista. Enemmän vaarallisia ratsastuksia! Enemmän hengenuhkaa!

— Palatkaamme sanalla sanoen kaikin puolin keskiaikaan, — ivaili luutnantti T., — ruvetaan Ivanhoeksi, Richard Leijonamieleksi — —

— Parempi sekin olisi, — arveli luutnantti B. — Nyt voi joku luutnantti vaan hyvin kumarrella ja hyvin tanssia. Mutta mitä se merkitsee? Ne ovat kaikki apinain konsteja. Pääasia on mitä on tässä (hän jyskytti nyrkillään rintaansa)! Ja kas se juuri onkin poissa meistä, ja sosialistit vievät meidän Helenojamme.

— Johan olen teille sanonut, että koko juttu on valetta, — sanoi luutnantti R., jota ei tavallisesti kukaan kuunnellut hänen selvänä ollessa. Luutnantti B. jatkoi:

— Jaa, jaa, katsokaas se voi olla tuommoinen sosialisti vaan. Sekin pitää sentään puoliaan ja sotii vimmatusti ja on urhoollinen. Mutta mitä me? Yks, kaks, yks, kaks, — seis! Ja sitten vähän toppausta polettien alle, vähän pumadaa päähän, jakaus niskaan. Siinä kaikki. Muille maille on urhoollisuus siirtynyt, sosialistit ja anarkistit voivat olla urhoolliset, mutta ei luutnantit.

Luutnantti R. löi nyt yhtäkkiä nyrkkinsä pöytään niin että lasit kilisivät ja kaikki hyppäsivät paikoiltaan.

— Sehän on merkillistä, ettei kukaan kuule mitä minä sanon! Koko jutussa ei ole vähintäkään perää. Mitä mustiin vaatteihin tulee, niin ne ovat vaan tavalliset suruvaatteet. Ja jos vaikka hän saarnaileekin, niin saarnailkoon, eihän se merkitse että hän on sosialistin kanssa kihloissa. Sen minä sanon, että jos hän jonkun valitsee, niin ei se sosialistia ota. Tänne se kuuluu.

— Tänne se kuuluu! — päättivät kaikki yhteen ääneen.

— Kysytään Georgilta, — ehdotti luutnantti L. — Se armas poika kuuluu ruvenneen ottamaan ranskan tunteja meidän Helenamme edessä.

— Tuokaa tänne se insinööri! — huusi luutnantti B. innoissaan.

(Syy miksi Georgia oli pataljoonassa ruvettu sanomaan "insinööriksi" oli se, että hänen tiedettiin harjoittelevan insinööritieteitä. Toverit saivat hänen pöydällään aina nähdä kirjoja ja julkaisuja tältä alalta. Jotkut rupesivat tämän johdosta epäilemään hänen aikovan sota-akatemiaan. Mutta Georg vakuutti, että hän vaan huvin vuoksi.)

— Tuokaa tänne se insinööri, hän sen tietää.

— Tyttö on pelastettava! — huusi luutnantti M. haltioissaan.

Nyt puuttui pessimisti taas puheeseen.

— Pelastettava?! — sanoi hän ivallisesti. — Kauniit pelastajat me olemme hänelle! Hän on puhdas kuin enkeli ja meidän likaisuuttamme hän on paennut. Ja me muka häntä pelastamaan! Surra täytyy, että hän jätti meidät eikä ole enää täällä joukossamme meitä pelastamassa. Niin se on, pojat!

Tätä puhetta seurasi äänettömyys.

Tapahtui niin harvoin, että luutnantti R. selväpäisenä jotakin todella väitti, että kaikki nyt kuuntelivat korvat pystyssä hänen sanojansa. Ja kun hän oli sanonut, vaipui jokainen mietteihinsä, ja koko keskustelu vähitellen sammui hiljaiseen alakuloisuuteen.

Mutta luulla että se olikin tämän onnettoman klubi-illan päätös, on suuri erehdys. Kun kerran jokin rupee epäonnistumaan, niin pitää sillä tavallisesti olla kruunattu päänsäkin. Sillä kun oikein hullusti alkaa käydä, niin kokoontuu kaikki pahat yhteen, niinkuin vaahto läikkyvässä ristiaallokossa. Ja niinpä ei tuo juttu, että luutnantti Saurén muka häitänsä valmistaa, ollutkaan mikään naurun asia. Ei, kaukana siitä. Voi surkeutta!

Juuri kun luutnantit hiljenivät ja vaipuivat kukin mietteihinsä, kuului äkkiä oven rämäys, sitten toisen sisemmän oven, sitten rupesi kuulumaan nopeita, puolijuoksevia askeleita pimeän salin yli sitä huonetta kohden missä he istuivat.

Kaikki kavahtivat horroksista.

Ja kynnyksellä näyttäytyi Georg, heidän vielä hakemattansakin.

Mutta mikä Georg se oli! Kasvot olivat hänellä kalpeat kuin lakana.

Ei hän sanonut mikä oli tapahtunut. Hän vaan sanoi, miehekkäästi hilliten ääntänsä ja päällänsä viitaten:

— Brummer!

Brummer nousi kohta, ja he menivät nopeasti pois.

Luutnantti M. pujahti myös heidän jälkeensä. Hän tahtoi olla se, joka tuopi toveruksille sanoman tapahtumasta.

Jonkun ajan kuluttua hän tulikin ja rupesi sanomaan jotakin, mutta purskahti niin hervottomaan itkuun että sortui maahan, eikä hänen suustaan voitu mitään tietoja saada.

Vihdoin saapui Brummerin lähettämä aliupseeri.

Luutnantti Saurén oli ampunut itsensä.

Ampunut rikki nuoren elämänsä, ampunut halki kaikki suunnitelmansa, pannut poikki kaikki häävarustukset, suvun toiveet särkenyt, morsiamen murtanut.

Miksi! Miksi! Miksi!

Toverukset saivat sen tietää pataljoonan lääkäriltä. Heidän mielensä masentui vielä enemmän, vaikka he kaikki päättivät, ettei hän muuten olisi voinut menetelläkään.

Täynnä vaaroja on luutnantin elämä, olipa sota eli rauha.

Yksin.

Klubiin saapuneista Helenaa koskevista tiedoista oli oikein kerrottu ainoastaan se kaikille tunnettu asia, että hänen äitinsä oli kuollut. Se olikin lähimpänä syynä hänen haluttomuuteensa esiintyä vaaleissa puvuissa.

Kertomus taas hänen kihlauksestansa sosialistin kanssa oli siinä kohden perätön, että olihan tuo kihlaus päinvastoin purkautunut. Ja vaikka hän kyllä oli tämänkin asian ottanut kovin sydämmelleen, että olisi melkein senkin vuoksi mustissa käynyt, niin pelastuksekseen ja suureksi lohdutuksekseen hän pian sen jälkeen luki lehdistä uutisen, että Reinhold Korpimaa oli mennyt kihloihin erään varakkaan liikemiehen tyttären kanssa.

Luutnantti M:n tuoma huhu, että Helena olisi tullut jumaliseksi ja ruvennut saarnailemaan, oli taas syntynyt väärinkäsityksestä.

Oli kyllä totta, että hän nyt äitinsä kuoltua, kun ei hänellä enää ollut ihmisten joukossa kehen turvautua, oli yhä useammin tullut siihen ajatukseen, että tuo "Se", joka yksin enää lakkaamatta vaati kaiken muuttumista maailmassa, ei ollut mitään muuta kuin se Kaikkivaltias, joka puhui samaa jokaisen ihmisen sydämmessä. Ja silloin hän tiesi varmaan, että elämä on iankaikkinen, ja iloitsi siitä. Hän oli ruvennut yksinäisyydessään ajatuksissa ikäänkuin keskustelemaan sen kanssa ja sanomaan sille sinä. Mutta ei hän suinkaan, nyt yhtävähän kuin ennenkään, ollut omistanut mitään erikoista uskontunnustusta, eikä myöskään millään erikoisella tavalla, ei silmäin nostamisella, ei kasvojensa peittämisellä, ei käsien ristiinpanemisella, ei polvien notkistamisella eikä kirkonkäynnillä "palvellut Jumalaa".

Saarnailemisen huhu perustui seuraavaan: Surtuaan äitiänsä ja itkettyään itsensä melkein piloille, oli Helenalle istuessa eräänä hämärän hetkenä omassa huoneessansa, tullut semmoinen lohduttava ajatus, että oikeastaan tuo sureminen oli mamman tahtoa vastaan, sillä mamma oli nyt "siinä", yhtä "sen" kanssa, ja siis paljon elävämpi kuin Helena itse elävimmillään ollessaan.

Nämät ilmestykset antoivat hänelle sanomatonta elämän tarmoa.

"Minä olen todellakin täydellinen nolla", — päätti hän. — "Tässä minä istun, ja mitä minä olen saanut aikaan, en mitään! Keltä minun tarvitsee kysyä mitä minun on tekeminen, ei keltään! Ja nyt minä otan ja menen vankilaan ja haen sieltä sen Souvari-Heikin, sillä hän on jälleen siellä. Niin minä teen."

Hän iloitsi koko sydämmestään tämän päätöksen tehtyään. Eikä mitkään vaikeudet häntä pelottaneet.

Entisten tuttujensa joukossa oli hänellä myöskin muutamia "uskovaisia", jotka kävivät vankiloissa hyväätekeväisissä tarkoituksissa. Ja näiden kautta Helena rupesi toimittamaan, että hänkin saisi käydä siellä. Sillä pappa-vainajan vuoksi hän ei tahtonut tutuilleen levittää tietoa oikeasta suhteestaan tuohon mieheen, vaan aikoi esiintyä muka yleisesti vaan hyväätekeväisissä tarkoituksissa liikkuvana, samoin kuin muut.

Näin syntyivät huhut saarnailemisesta.

Mitä vihdoin ranskan tunteihin tulee, niin oli totta että Helena antoi paljon tunteja ihmisille eri kielissä, myöskin ranskassa. Erityisesti Georgiin nähden olivat asiat taas tällaiset:

Kerran oli Helena, juuri vankilasta tullessaan, kulkenut erään kadun ylitse, ja vilkaistuaan pitkin tätä poikkikatua hän näki Georgin tulevan kasarmista päin.

Arvellen Georgin nähneen, että Helena oli hänet huomannut, ei hän tahtonut mennä ohitse, vaan pysähtyi ja käytti tilaisuutta katsellakseen mimmoinen Georg nyt oli ajutantiksi tultuaan. Helena katseli eikä voinut ratkaista oliko Georg luonnostaan niin soma, vai oliko se itsetietoisesti tehtyä. Paljon oli kyllä ulkonaistakin. Tummanviheriät housut sievosesti kapenivat jalkaterään päin. Ajutanttikannukset kilahtelivat kantapäissä; harmaa palttoo istui niinkuin valettu hänen solakalla vartalollansa ja korkea kaulus piteli hänen päätänsä omituisen hauskasti kangistuneena. Tämä kaikki tosin saattoi olla uniformun syy. Niinkuin aina ennenkin, rakasti hänen musta, tavattoman tiheä tukkansa ohimon seutuja ja korvan edustaa. Ehkä hän myöskin harjalla vähän auttoi sitä etupuolelle. Ja lyhyeksikin leikattuna se siinä vielä löysi kihartumisen tilaisuutta. Upseerilakki oli hänellä hiukan silmillä, niinkuin luutnanteilla yleensä. Niska taas muodosti jäykän ja suoran linjan selän kanssa. Oliko se nyt kaikki uniformusta, vai tahallaan?

"Kyllä se yhä vaan on täydellinen upseeri", — päätti Helena.

Georg ei ollut huomannut Helenaa, sillä heti huomattuaan hän alkoi ketterästi jouduttaa sotilaallisia askeleitansa. Pää nyykäytti kohta tervehdystä ja käsi teki liikkeen, joka käski odottamaan, ilmaisten, että oli jotain asiata.

He olivat koko tänä aikana sangen vähän tavanneet toisiansa. Georg oli selvästi tahallaan välttänyt Helenaa.

Viimeiksi he olivat tavanneet toisensa mamman hautajaisissa. Olivat seisoneet haudalla ja itkien puhuneet hänestä.

Mutta siitä oli jo neljä kuukautta. Sitä uteliaampi oli Helena saamaan tietää, mitä kumman asiata Georgilla saattoi olla.

Asia oli nyt semmoinen, että Georg pyysi Helenaa antamaan hänelle ranskan tuntia.

Helena rupesi nauramaan ja kysyi mitä ihmettä hän ranskan kielellä aikoi.

Georg vähän punastui, mutta rupesi kohta totisesti selittämään mistä syystä ranskan oppiminen oli hänelle välttämätön. Insinööritieteet olivat paraiten esitetyt ranskan kielellä.

— Tule vaan! — sanoi Helena siihen. Ja niin he päättivät tunneista.
Keskiviikkona ja lauantaina iltapuolella.

Kun Helena tuli kotiin tämän kohtauksen jälkeen, tunsi hän kohta olevansa levoton.

"Tulee toinen aika" — oli mamma kerran sanonut: — "ja saa nähdä kestätkö sinä yksinäisyyttä." Nämät sanat muistuivat hänelle nyt niin-niin elävästi.

Ja jos se todella olisi tapahtunut muulloin, ei hän mitään olisi pelännyt, mutta juuri tähän aikaan! Georg oli ainoa elävä ihminen, joka muistutti hänelle vanhaa kotia ja menneisyyttä, ja joka vielä päälliseksi suri sitä mitä hänkin suri. Ei myös kukaan häntä itseään tuntenut niinkuin Georg. Niin että silloin kuin Georg ehdotti ranskan lukemista, oli Helenaan valahtanut omituinen epäillyttävä ilon ja autuuden tunne; ei hän voinut sitä itseltänsä kieltää.

Kunpa nyt siis vaan osaisi erottaa toisistaan nuo kaksi: luonnollisen, luvallisen kiintymyksen siihen henkilöön, jota mamma oli rakastanut, ja sitten tuon toisen luvattoman, joka yhä näytti pienimmästäkin aiheesta olevan valmis liekkiin lehahtamaan.

Varmemmaksi vakuudeksi hän meni kaapille, jossa säilyivät mamman jättämät pienet tavarat ja otti eräästä laatikosta kirjepakan. Siinä kirjepakassa oli mamman Georgilta saamien ja Helenan omien kirjeiden joukossa myöskin se kirje Georgilta, jota mamma oli kerran aikonut hänelle lukea, mutta Helena oli silloin keskeyttänyt. Monta kertaa oli hän mamman kuoleman jälkeen sitten taistellut uteliaisuuttansa vastaan haluten sittenkin lukea mitä siinä kirjeessä seisoi. Mutta hänellä oli selvä aavistus, että jos siinä on jotakin tunteellista ja hän tässä yksinäisyyden mielentilassa sen lukee, niin pääsee kaikki irralleen eikä hän sitä liekkiä enää tukehutakaan. Monasti hän oli ottanut pakan käteensä, mutta aina sentään lopuksi vienyt takasin. Kerran hän nukkui koko yön kirjepakka tyynyn alla, ja vasta aamulla oli häveten vienyt takasin laatikkoon. Sen jälkeen se olikin pysynyt koskematta.

Mutta nyt hän sen otti esille toisessa tarkoituksessa.

Pitkän aikaa hän tosin nytkin istui kirjepakka kädessä. Ei olisi tarvinnut muutakuin katsahtaa jotenkin keskelle ja kolmen neljän joukosta löytää se oikea. Mutta hän ei antanut pakan hajota kahtia. Hiljaa hän nousi, rupesi hangolla sekottamaan uunia ja samalla viskasi koko pakan hiilien sekaan, joista kohta pohahti savuiset liekit uunin täydeltä.

Helena avasi ikkunan ja istui katsomaan ulos, pää käsiensä varassa.

"Siellä te käytte sotia ja valloitatte maailmoita ja olette Napoleoneja. Mutta ihan yhtä suuri työ oli minulle polttaa tuo kirje," — ajatteli hän.

Vähän ajan perästä hänen rupesi tulemaan ikäänkuin ikävä eikä tuntunut kylläksi halua tavallisiin töihinsä.

Hän pelästyi. Nousi ylös nopeasti, sulki ikkunan ja sytytti lampun.

Ja pitkälle yöhön hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, vihkoja korjaten, ja rupesi sen tehtyään vielä muistiinpanojansa kirjoittamaan.

Kun heidän uudistettu tuttavuutensa Georgin kanssa näin oli jonkun aikaa kestänyt, teki Helena sen varman havainnon, ettei Georg koskaan sanallakaan kajonnut heidän väleihinsä tai yleensä entisyyteen. Hän oli nähtävästi kaikki unohtanut, eikä Helenan läsnäolo tuntunut herättävän hänessä mitään muistoja tai tunteita.

Hän tuli aina ilosena, pani miekkansa nurkkaan oven suuhun, kertoi vapaasti ja huolettomasti jotain upseeriklubin tapahtumia, ja ainoastaan yhden ainoan kerran hän ranskalaisessa puheluharjoituksessa sattumalta satutti vahingossa sitä.

Heillä nimittäin syntyi tämmöinen harjoituskeskustelu. Helena kysyi kirjan mukaan:

— Dites moi, cher ami, avez vous aimé quelque fois?

Georg vastasi:

— J'ai aimé plusieurs fois. — Ja naurahti siihen.

Jonka jälkeen Helena myöskin naurahti ja sanoi nyt omin päin, ilman kirjaa:

— Tres joli. Maintenant, racontez quelque chose de votre second amour.

— Pourquoi pas du premier?

[Suomeksi: Sanokaa, ystäväni, oletteko koskaan ollut rakastunut? — Olen useammankin kerran. — Hyvä; kertokaa siis jotain toisesta rakkaudestanne. — Miksei ensimäisestä?]

Helena punastui, mutta Georg rupesi nauramaan ihan luonnollisella äänellä.

Tämä kaikki osotti, että hän on kokonaan vapaa entisestä.

Ja kun niin oli, niin oli Helenan verrattain helppo pysyä päätöksessään ja rajoittaa kiintymyksensä Georgiin ainoastaan niinkuin henkilöön, jota mamma oli rakastanut.

Vankilassa.

Ei Helenan pääsy vankilaan ollut lainkaan niin vaikea kuin hänelle oli ensin kuvailtu. Mutta siihen helppouteen oli erikoinen syy. Hän teki nimittäin kohta ensi näkemältä sangen miellyttävän vaikutuksen tirehtöriin.

Tirehtörin huomiolla ja avuliaisuudella ei ollut mitään rajoja. Hän keskusteli kohta vankilan pastorin kanssa ja toimitti Helenalle vapaan pääsyn kaikkialle. Vartijoille annettiin käsky avata hänelle jokainen koppi minkä hän vaan osotti. Ja ainoa heidän toivomuksensa oli, että Helena ei kuitenkaan vaikuttaisi miesosastolla, koska — sanoivat he molemmat nauraen — Helenan ulkomuoto ja olento — —. He eivät katsoneet tarpeelliseksi lopettaa lausettansa sen paremmin.

Tämä ehto oli tosin pettymys Helenalle Souvari-Heikin tapaamiseen nähden. Mutta nyt aluksi hän oli siihen tietysti suostuvinaan.

Ei kulunut kuin joku viikko, niin he olivat tirehtörin kanssa jo parhaat ystävät.

Se seikka, että ihmiset hänen ulkomuotoonsa niin kiintyivät, auttoi häntä täällä vankilassakin pääsemään pian heidän läheiseen tuttavuuteensa, sillä kaiken ulkonaisen lähentelemisen Helena aina osasi kääntää vaan välittömään tuttavuuteen pyrkimiseksi, ja vapaudellaan ja avomielisyydellään sai heidät vaarattomiksi ystävikseen. Niinpä itse tirehtörikin, vaikka oli pinttynyt virkamies, esiintyi ennen pitkää Helenan edessä peittelemättä semmoisena kuin oli, puhui joskus suorastaan poikamaisuuksia, ja lausui avonaisesti semmoisia mielipiteitä, joita ei olisi kuuna kullan valkeana kellekään muulle ilmaissut, ne kun olisivat ehdottomasti heikontaneet hänen virka-arvoansa.

Helena sai hänet kahdenkeskisessä keskustelussa myöntämään ihan kaikki aatteensa tosiksi. Kaikki oli tässä maailmassa nurinkurista. Kaikki olisi pitänyt muuttaa, ja elää ihan toisella tavalla. Myöskin vankilaa koskevissa asioissa hän antoi myöten. Kerran, kun he jäivät iltasella kansliahuoneeseen keskustelemaan, rupesi tirehtöri itse valittelemaan, että tämä vankila tekee ihmiset pahemmiksi kuin ne olivatkaan, sillä sen sijaan että pahat pitäisi saada erilleen toisistaan, niin ne täällä päinvastoin koottiin kaikista maanääristä yhteen toisiansa saastuttamaan ja turmelemaan.

— Mutta jos vankila ei paranna vaan turmelee, niin miksi ollenkaan on vankila? — sanoi Helena.

— Tjah, — pani tirehtöri, — vankila on historiallinen tosiasia: on aina niin ollut, siksi nytkin niin on.

— Mutta miksi te palvelette täällä?

— Ha-ha, minulla on perhe ja lapset. Perhe ja lapset! sehän se on kaiken kierouden alku ja perustus. Jos suoraan puhutaan, — ah, kuinka tämä kaikki minua hermostuttaa. Minä en voi nähdä eteeni, minua rasittaa kaikki, minä tunnen selvästi, että kadotan liian aikasin elämäni, kadotan kaikki mahdollisuudet todelliseen kehitykseen. — Olisihan minustakin voinut tulla "elävä ihminen", niinkuin te sanotte, — mutta päivä päivältä se on yhä varmemmin myöhäistä. — Minä kadotan yhden sielunkyvyn toisensa jälkeen, en osaa enää keskittää mihinkään ajatuksiani, muistinikin jo heikkonee, minua ei huvita mikään mikä tavallisia ihmisiä huvittaa. Ja kuitenkin olen vasta 40 vuotias, — parhaassa miehuuden iässä. — "Rakastaa lähimmäistä", te sanotte; suokaa anteeksi, se on nyt toki vähin huvittavaa, ja sitäpaitsi — uh! — täälläkö vankilassa! ketä täällä rakastaisi? Myöntäkää itse: — tämä on paikka missä kasvaa inho ihmisiin. Sitäpaitsi, siinä merkityksessä kuin te tarkoitatte ei voi koskaan rakastaa ihmisiä, jotka ovat minun vallassani, komennukseni alaisia. Heidän suhteensa minä on voi koskaan olla muuta kuin virkamies.

Helena kuunteli juhlallisella hartaudella hänen puhettansa, eikä uskaltanut enää mitään lisätä tai edes myönnellä, peläten että tirehtööri saa halun väittää häntä vastaan ja niin tulee pois tästä harvinaisesta, hienosta ajatussuunnastansa. Kaikki tirehtörin lauseet olivat juuri sitä mitä Helena oli juuri hänelle hokenut, mutta hän ei sitä nyt huomannut ja puhui omina ajatuksinaan.

— Mutta nythän on jo aivan pimeä, — sanoi Helena hiljaa, koettaen lähteä huomaamatta ja häiritsemättä, että tirehtöri jäisi edelleenkin samoihin mietteihinsä.

— Niin se on, niin se on, — huokasi tämä vielä: — kenties te, joka olette tullut tänne vankeja lohduttamaan, kerran tulette siihen havaintoon, että tämän vankilan tirehtöri itse enin kaipaa teidän lohdutustanne, — ja on pahin kaikista.

He erosivat ystävinä, molemmissa sama nöyrtymys, jonka läpi ei tuntunut mitään virallista, vieraisuutta, ja heidän henkensä oli yksi ja vapaa.

Kulkiessa vankilasta Helenan sielu riemuitsi.

"Onnistunko minä; onnistunko saada edes yhdenkin ihmisen ajattelemaan ja tuntemaan sillä tavalla?"

Ja hän huomasi innoissaan kulkevansa tarpeettoman pian, ja hiljensi äkkiä ja huokasi naurahtaen rinnan täydeltä, nauttien leppeästä tuulesta ja kuusta, joka nopeasti riensi pilvien lomitse.

* * * * *

Ensimäinen vanki, jonka yhteyteen Helena tuli, ei siis ollut Souvari-Heikki. Hänen tapaamista Helena lykkäsi yhä tuonnemmas ja tuonnemmas, myöskin siitä syystä, että se oli hänelle vähin helppoa ja vähin mieltäkiinnittävää.

Ensimäinen vanki, jonka kanssa hän tuli tositekemisiin, oli myös hänen kotiseudultaan oleva Sofia Huotari, joka tirehtörin kirjojen mukaan oli vankeudessa syytettynä lapsenmurhasta. Ei Helena tosin ensin lainkaan voinut muistaa sellaista ihmistä kotiseudultansa. Mutta heti tultuaan koppiin, hän tunsi Sofian. Sillä se olikin yksi hänen rippitovereistaan, se, joka oli kirkossa istunut melkein hänen vieressään, toisella puolella Maria.

Sofia Huotari oli silloin kaunis, mutta nyt oli häntä kamala katsoa harmaassa vankipuvussa, tyhjässä, koleassa kopissa, johon valo tuli korkealta katon ja seinän rajalta, ristikkoluukusta.

Varmaan hänkin tunsi Helenan, koska niin hämmästyi. Kauan hän katseli ujosti kulmiensa alta ja muodosti nähtävästi itselleen kohta semmoisen ajatuksen, että Helena oli täällä puhuakseen hänelle sielun pelastuksesta.

Helena oli kyllä monasti miettinyt, mitä hän vangille sanoisi ja kuinka hän koko sydämestään tunnustaisi itsensä yhdenvertaiseksi sen kanssa, mutta nyt kun oli todellisuudessa hänen edessään koppiin suljettu ihminen — juuri tuo erikoinen ihminen, jonka kärsivissä, sinisuonisissa ohimoissa kokonainen elämä oli eletty, syineen, vastasyineen niiden äärettömässä monivaiheisuudessa — mittaamattomassa niinkuin avaruuksien tähdet tai aavikon santajyväset, — nyt hänestä ei mikään ennen mietitystä sopinut sanottavaksi. Hän ikäänkuin häpesi eikä tiennyt millä puolustaa ilmestymistään tänne. Mitä ikänä hän ajatteli sanoa, se kaikki tuntui röyhkeältä ja loukkaavalta, ja ikäänkuin edellyttävän, että hän asettui yläpuolelle, toisen opettajaksi, semmoiseksi, jota toisen oli kuuleminen, koska sen ei ollut oikeus mihinkään mennä neljän seinän sisältä.

Ja niin hän istui vangin edessä, yhä enemmän ymmällä äänettömyyden tähden, mutta yhä varmemmin myös hyläten kaikki mitä tuli mieleen sanoa. Hänestä tuntui, että hänen tulonsa tänne saattoi olla puolustettavissa ainoastaan silloin, jos hän olisi voinut sanoa: olen tullut auttamaan sinua karkuun täältä. Mutta kun sekään ei olisi ollut totta, ei hän mitään niin halunnut kuin juosta kohta pois kopista mitään sanomatta.

—. Olen tullut tänne — jos voisin lyhentää Sofian yksinäisyyttä, — sammalteli vihdoin Helena häpeissään katsoen milloin toiselle milloin toiselle puolelle omaa tuoliansa.

Sofia laittoi hurskaan ilmeen kasvoihinsa ja rupesi jonkinlaisella tottumuksella latelemaan lauseita lunastushistoriasta.

— Ei, ei, — sanoi Helena nyt. — en minä usko mihinkään sellaiseen — en minä sitä varten ole tullut. —

Sofia katsoi ällistellen eikä ymmärtänyt. Kaikki luonnollisuus oli hänestä poissa ja teeskentely oli paneutunut paksuna kerroksena hänen äskeisten hienojen sururyppyjensä ja kärsivän otsansa päälle.

Hän vaan taas rupesi todistelemaan taitoaan lunastushistoriassa, ladellen sen nyt alusta loppuun. Sillaikaa Helena istui ja mietti millä hän saisi tuon valhekuoren puhkaistuksi. Ainoa keino tietysti oli: saada toinen uskomaan, ettei hänen edessään ole mikään jumalinen ihminen. Mutta sepä juuri näytti mahdottomalta, sillä jo oleminen täällä vankilassa todisti häntä vastaan.

— Minä en usko mihinkään sellaiseen — toisti Helena: — ne ehkä luulevat, että minä uskon, siksi laskivat minut tänne; mutta minä en usko, ja tahtoisinkin päästää sinut vapaaksi täältä, jos vaan voisin ja jos se ei olisi petosta tirehtöriä vastaan. — Niin se on. — Sitten Helena sanoi:

— Ei, Sofia. Sano minulle, miksi sinä — katsos ei minulla olisi oikeastaan oikeutta mitään sinulta kysyä — mutta tahtoisin tietää — sano miksi sinä tapoit sen?

— Minä olen vaivainen syntinen, mutta Jeesuksen Kristuksen armosta — —

— Kuule, Sofia, — keskeytti Helena hänet, — minä sanon sinulle, etten yhtään aijo ruveta sinua parantamaan; en minä ole sinua parempi. Mutta tahtoisin tietää, koska en ymmärrä, — jos sinä olisit niin hyvä ja sanoisit minulle, miksi sinä sen teit?

Sofia katsoi Helenaan pitkään, niinkuin ihmetellen ettei tämä semmoista ymmärrä.

— Eihän se ollut oikea lapsi, — sanoi hän, selitykseksi sysäisten
Helenaa kädellään.

— Ei ollut oikea? Mikäs se on oikea lapsi?

Vielä enemmän ihmetteli Sofia.

— Minähän en ole vihitty, — kuiskasi hän niinkuin viattomalle nuorukaiselle, joka ei tiedä mistään asioista.

— Nyt en ymmärrä ollenkaan, — sanoi Helena. — Ei suinkaan lapsi synny erilaiseksi, jos ei ole vihitty?

— Mutta se syntyy synnissä ja häpeässä. Häpeä se on hänelle ja minulle ja koko maailma osottaa sormellaan.

— Olisitko siis voinut olla yhtymättä sen miehen kanssa, vaikka rakastit häntä?

— Voi, voi, mitä se fröökinä kysyy! Se oli semmoinen kulkijan. Kyllähän sen tietää; kun molemmat tykkää toisistaan, ihminen on niinkuin muu luontokappale —! Mutta minun olisi pitänyt vaatia häntä ensin vihille, sanoi pastori. Ja Jumala rankaisi minua, kun en sitä tehnyt.

— Se ei ole totta. Jumala ei rangaissut sinua, vaan antoi anteeksi ja siunasi sinua, kun synnytit lapsen. Kaikki oli ilman vihkimistäkin Jumalan edessä hyvä, kun se kerran oli tapahtunut.

— Mitä vastasyntynyt tietää, jos se tapetaankin, — sanoi Sofia nyt yhtäkkiä, ja jotain levotonta värähti hänen kasvoissaan.

— Ei tosin tiedä, sanoi Helena. — mutta kadotithan lapsen, joka kuitenkin oli kaikki sovittanut. Ei, Sofia, sinä sanoit äsken, että olet saanut syntisi anteeksi, mutta et sinä niin tunne.

Nyt vasta Sofia ojentautui, ja entisen nöyrän katseen sijaan nosti päänsä vihasen uhkamielisesti. Kovalla äänellä hän huusi:

— Pastori itse on ollut täällä ja minä olen syntini tunnustanut ja katunut ja olen jo ehtoollisellekin päästetty. Mutta mikä sinä oikein oletkaan uskolainen?

— Sanon vaan, että vaikka olisit tuhat kertaa ehtoollisella käynyt, ei se mitään tähän asiaan kuulu.

— Hyi olkoon, kun tekee itsensä pastoriakin viisaammaksi. Mutta minä kysyn tirehtöriltä, kuka täällä oikein synnit anteeksi antaa, — huusi hän, säihkyvänä vihasta.

Helena tuli Sofian luota ja oli jotenkin tyytyväinen itseensä, sillä hän luuli liikuttaneensa tuota kovettunutta sydäntä. Mutta ei mennyt monta päivää, ennenkuin hän huomasi, että pastori todella tervehti häntä jäykästi, ja siitä saakka ruvettiinkin hänen askeleitaan pitämään vankilassa silmällä.

* * * * *

Kuukauden ajan kävi Helena joka päivä eri vankien luona naisosastolla, ja sillä ajalla hän vaan yhä enemmän joutui vastakkain pastorin kanssa. He tosin eivät tavanneet toisiansa, mutta vankien sydämmissä ja käsityksissä sai Helena alituiseen otella pastorin istutuksia vastaan, erittäin tuota kummallista oppia vastaan synnin sovituksesta. Myöskin oli Helenan pakostakin ottaminen selkoa raamatusta ja muusta semmoisesta, johon täällä kaikki perustivat nuo käsityksensä. Mutta kun hän tutki evankelioita, rupesi hän kaikkien ihmeiden ja kummallisten historiain takaa yhä selvemmin näkemään, että siellä oli puhe juuri semmoisesta henkilöstä, joka ei ollut uskonut mihinkään muuhun kuin Helenan "siihen" ihmissydämmessä. Hän oli ikäänkuin pelastanut itselleen tämän henkilön suuren romukerroksen alta ja iloitsi ja riemuitsi sielussaan siitä syvästä hengenheimolaisuudesta. Ei hän kuitenkaan voinut koskaan mainita hänen nimeään, sillä silloin saivat vangit heti väärän käsityksen hänen tarkoituksestaan eikä sitä heidän käsitystään enää voinut millään järkähyttää. Hänen piti vaan aina sanoa, ettei hän usko mihinkään.

Kerran hän taas keskusteli kuten tavallista tirehtörin kansliahuoneessa. Hän oli tunnustaakseen jo hienoon kyllästymiseen asti saanut kuulla tirehtörin valituksia perheellisyyden ikeestä muka semmoiseen mieheen nähden, joka haluaa suurempia elämäntehtäviä. Jos luutnantit vastaisen avioliittonsa vuoksi eivät voineet jättää sotapalvelusta, niin saattoi se olla ymmärrettävää; mutta että vanha mies, joka selvästi käsitti asioita, yhä ruikutti perhettänsä vastaan eikä sittenkään tehnyt mitään ratkaisevaa, se oli Helenasta sentään liikaa.

— Mitäs tuolla pihalla tapahtuu? — kysyi Helena ikkunan luota, kääntääkseen mieluummin koko keskustelun toisaanne.

Siellä näkyi harmaapukuinen miesjoukko, vanhoja partasuita ja nuoria, yksi toisensa jäljessä kulkevan suuressa piirissä pitkin muurien ympäröimää pihaa, niinkuin joskus koululapsia kävelytetään väliajalla.

— Ne on yläkerran vangit, — sanoi tirehtöri haluttomasti. — Joka päivä puoli tuntia.

Ja yhtäkkiä Helena näkee kuin näkeekin Souvari-Heikin heidän joukossaan.

Latuskainen pyöreä lakki on hänenkin päässään, ja juovikkaat, harmaat vangin vaatteet, niinkuin kaikilla muilla.

Se näyttää nauravan ja salaa vartijalta jotakin kujeilevan. Ja kun se piirin kohta, jossa hän kulkee, lähestyy ikkunata, saattaa Helena jotenkin läheltä nähdä hänen kasvoihinsa. Hänellä on toisessa silmässä valkonen kaihi. Sen se on arvattavasti saanut viimeisessä tappelussa, jonka vuoksi oli taas tänne joutunut. Muuten hän oli samannäkönen kuin ennenkin, papan silmäin muoto ihan elävänä ja tuo omaiseksi tekevä leuan pyöristys.

Merkillistä! Souvari-Heikin tähden oli Helena tänne tullut, koko tuo tunto yhdenvertaisuudesta kaikkiin ihmisiin oli syntynyt alkujaan siitä, että hänellä oli veli niiden joukossa, ja se tunto olikin päivä päivältä kasvanut ja varmistunut, niin ettei hän enää muuten voinut elämää ajatellakaan. Mutta nyt olikin hänellä erityisesti tuohon veljeen juuri vähin rakkautta. Mikä ihme siinä piti oleman niin vastenmielistä. Kaikista hänen liikkeistään ja tavoistaan paistoi jokin omituinen löyhyys, asiain ottaminen mitä keveimmältä kannalta, ja vielä jonkinlainen tyhmä kukkomaisuus. Helena päätti nyt kerrankin tehdä tehtävänsä. Ja kun vangit samassa rupesivat kulkemaan pihalta takasin rakennukseen, keksi hän sanoa tirehtörille haluavansa mieluimmin puhutella niitä vankeja, jotka olivat hänen kotiseudultansa ja myöskin siis miesvankeja. Joka aiheutti tirehtörin hakemaan kirjoistansa olisiko ehkä miesosastolla ketään sieltäpäin tuotua.

Jonkun aikaa haettuaan, sanoi tirehtöri:

— Täällä on eräs Henrik Lehtonen, — tappelusta — toiskertainen, — yläkerrassa n:o 32. Jos tahdotte, käsketään alas.

— Ei, mieluummin menisin hänen koppiinsa, — sanoi Helena. — Ja jos saan, niin nyt heti.

— Miksei, miksei, — sanoi tirehtöri. — Minä itse saatan neidin sinne.

Hän soitti sähkönappulaa, ja heidän mennessänsä kansliasta paiskautuivat ovet kuin itsestään auki, vartijain tehdessä kunniaa niiden pielissä ja avaimia rämistellen juoksennellessa jo avatuilta ovilta vielä suljetuille.

Molempia koppirivejä erottavassa käytävässä tirkisteli ensimäisessä kerroksessa suuren rautakalterin takaa joukko harmaita vankeja, joita tirehtöri sanoi Rakkolaisiksi. Mutta ei Helena tahtonut pysähtyä nyt mitään muuta katsomaan. Peittääkseen levottomuuttaan ja mielenliikutustaan hän teeskenteli iloista, kysyi tirehtöriltä minne mennä ja tipsutti sitten, kevyesti juosten, ylös rappusia keskikerroksen käytävään ja vasta siellä odotti häntä.

Tirehtöri saapui hänen jäljessään hengästyneenä. — Minua vaivaa omituinen pyörrytystauti täällä vankilassa, minä luulen, ettei tämä seinistä lähtevä kalkinhaju — tunnetteko? — ettei se ole minun terveydelleni edullinen, — sanoi hän sivumennen. Mutta juuri ennenkuin he rupesivat menemään ylös kolmanteen kerrokseen, pysähtyi hän erään suljetun kopinoven eteen ja viitaten päällään sinnepäin, sanoi hiljaa:

— A propos, tässähän on meillä se kuuluisa rovasti. Ellen erehdy, eikös hänkin ole juuri neidin kotiseudulta?

— On, kyllä hän on, — sanoi Helena. Mutta sydämmessään hänellä kaikki pysähtyi. "Tuossako se mies siis istuu vangittuna, muutama askel minusta, kauheata, kauheata!" — ajatteli Helena.

— Hän on jo puoli vuotta meillä ollut, — sanoi tirehtöri. — En todella ymmärrä kuinka tuo juttu on niin pitkälle venynyt. Tietysti hän tulee Kakolaan. Mutta muuten, onpa se todella hyvin merkillinen mies. Ajatelkaa mitä se on valinnut toimekseen täällä! Hän kirjoittaa muka jonkinlaista uutta postillaa. Kaiken sen perästä mikä on ollut, — vielä postillaa kirjoittamaan! Onpa se jotenkin paksua, ei voi muuta sanoa.

— En minä tuota oikein myönnä, — sanoi Helena. — Jos on kerran sellainen usko syntien anteeksiantamisesta, niin tietysti paras pappi on se, joka on enin syntiä tehnyt ja anteeksi-antamista syvimmin kokenut? Ehkä se juuri siitä kokemuksesta kirjoittaakin postillaa.

Näin sanoen Helena aikoi mennä taas edellä ylös. Mutta tirehtöri kutsui hänet kädenviittauksella luokseen.

— Katsahtakaahan nyt edes tuosta reijästä, — sanoi hän ja työnsi syrjään kannen pienoisen lasireijän edestä.

— En ikipäivinä, — sanoi Helena, — minähän olen tuttu sen kanssa; mitä te ajattelette!

— Entä sitten? Me menemme sisälle hänen koppiinsa.

— Ei, ei, ei, — sanoi Helena kauhistuneena ja vetäytyi pois. Hän meni kauas käytävän toiseen päähän.

Vartija olikin tirehtörin viittauksesta jo avannut oven, ja tirehtöri näkyi astuvan jäykkänä ja arvokkaana rovastin koppiin.

"Tästä nyt näen" — ajatteli Helena, — "että vankien luo tunkeutuminen on todellakin jotain epähienoa ja minä olen syystä sitä hävennyt. Enpäs mennyt, kun oli tuttava!"

Mutta tirehtöri tuli jälleen ulos kopista, lähestyi Helenaa ja ilmoitti, että rovasti itse halusi häntä puhutella.

Ja vähän ajan kuluttua seisoi Helena tuon vanhan miehen edessä, joka hänen tullessaan nousi pienen pöytänsä äärestä. Tirehtöri rupesi tekemään jonkinlaista esitystä. Se pöytä oli todella täynnä kirjoituspaperia ja nopeinkin katsahdus niihin todisti, että rovasti todellakin kirjoitti postillaa. "Jeesuksen Kristuksen armosta ja hänen verensä kautta" — ehti Helena lukea, kun hänen silmänsä vilaukselta käväsi papereissa.

Sitten poistui tirehtöri ja jätti heidät kahdenkesken.

Rovasti.

Hän oli tullut papilliselle uralle voimakkaan henkisen herätyksen kautta. Oltuaan nuorena ylioppilaana intohimoinen, rohkea ja hurjasteleva nuorukainen hän oli joutunut lestadiolaisen uskonlahkon vaikutuksen alaiseksi ja erään saarnaajan sanoista päätti katkaista kaikki entiset suhteensa maailmaan. Ensi innossa hän aikoi kokonaan luopua omaisistansa, jättää "peltonsa ja tavaransa" ja ajattelematta huomispäivän leipämurheita lähteä maailmalle saarnamiehenä. Tämä ajatus viehätti ja veti häntä. Hän tunsi olevansa valmis mihin kärsimyksiin hyvänsä, kunhan sai olla Herransa välittömänä opetuslapsena, jolle oli valta annettu tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa. Kokeneemmat uskonveljet sanoivat: aseta mielesi, ole hiljaa, niin Herra on puhuva sinun sydämmeesi ja tahtonsa ilmaiseva. Ja nuoruutensa koko hehkuvalla mielen loimulla hän nyt vaan maltittomasti odotti mitä Herra oli hänelle käskevä.

Mutta ennen tätä käskyä, eräänä kuultavana kevätiltana, niihin aikoihin, jolloin lehmät oli ensi kertaa laitumelle päästetty, hän kuuli metsästä omituisen helakan ihmisäänen kajahtelevan, joka karjaa kokoon huuteli. Yhtäkkiä hänet tempaa entinen villi intohimo ja hän tahtoo hinnalla millä hyvänsä nähdä sen naisen, jonka ääni oli juuri tuollainen. Muistamatta hetkeksikään uutta sielullista tilaansa hän riuhtasee pyssyn seinältä ja juoksee metsään. Eikä kauan kestänytkään ennenkuin hän huuteluja kuulostellen pääsi huutajan itsensä perille, tapasi sen aidan takaa kosteassa ja tiheässä koivikossa, vihreäin lehväin alta, valkosten runkojen keskeltä. Se oli suurikasvuinen, kalpeaihoinen nainen. Paksu letti jatkui vyötäisille huivin alta.

Hän hyppäsi aidan yli, tuli naisen luo ja sanoi: — Koko päivän olen turhaan riistaa hakenut, löysinpä vihdoin!

Ja rohkea kun oli, kiersi kohta kätensä sen kaulan ympäri toiselle olalle. Kuitenkin vapisi hänen äänensä, kuu hän taas sanoi:

— Tulethan minun riistakseni!

Ja sydän paisui.

Nainen ei vetäytynyt pois, vaan paljasti naurahtaen valkoset hampaansa. Sitten pani vasemman kätensä päällimäiselle aidakselle, niin että näkyi nimettömän kaksi kultaista sormusta.

— Vai niin, — sanoi toinen nähtyään sormukset ja laski kätensä naisen olalta, mutta vaikka hän tahtoi ottaa askeleen kauemmas tuli hän likemmäksi ja pystymättä mielensä kuohulta mitään sanomaan, koski taas häneen. Silloin nainen käänsi päänsä hänestä pois ja varoin rupesi irtautumaan hänen käsistänsä ja kun ei onnistunut, sanoi nopeasti:

— Veli Jeesuksessa Kristuksessa, etkö tunne minua?

Silloin hän muisti nähneensä tuon ihmisen autuaitten kokouksessa, ja tyrmistyi. Kauhuissaan hän kävi molemmin käsin päähänsä. Mutta toinen sanoi vielä:

— Minäkin ja minun mieheni tulemme lauantaina kokoukseen.

Ja näin sanottuaan kääntyi taas rauhoittuneena häneen päin ja jäi häntä uteliaasti katsomaan, kun hän, kuivia koivunoksia tieltänsä työntäen läksi kiireesti pois metsästä.

Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella tätä tapausta sen enempää. Hän selitti sen niin, että kaikki oli tapahtunut kokonaan ulkopuolella häntä itseänsä, eikä se sentähden lannistanut hänen mieltänsä. Eihän hän myöskään ollut tiennyt, että se nainen oli naitu vaimo. Ja niin hän toistaiseksi luulotteli, että kaikki on hyvä, kun hän asian avonaisesti uskonveljille tunnustaa, itsensä edessä ei hän pitänyt itseään rikollisena, kun ei lukenut koko tapausta ikäänkuin omaan elämäänsä kuuluvana.

Tuli sitten lauantai-ilta, se ilta, jona autuaat kokoontuivat autuudestansa ilakoimaan, niinkuin hihhulilaisten tapa siellä päin on.

Hän oli jo unohtanut tapauksen, ja saarnan jälkeen raivokkaassa autuuden hekumassa hyppeli muiden mukana. Vilaukselta hän silloin näki joukossa paksun keltaisen letin, muisti silmänräpäyksessä kaikki, ja hurjistui vielä suurempaan iloon. Koko seurakunnan tempasi tavatoin mielen kuohu. Tuikkivat talikynttilät sammuivat ilman pyörteeseen, toiset hihkuivat ja hyppelivät, toiset syleilivät toisiansa. Ja niin sitten sattui hänen eteensä se nuori vaimo, joka myöskin oli hypyssä sylinsä avannut. Ja kun he katsahtivat toisiinsa, juoksivatkin he toistensa syliin, eikä mikään mahti olisi enää heidän lankeemistaan estää voinut.

Nyt hän ei enää voinut olla sisässänsä näkemättä olevansa heikko raukka, jonka vaan täytyy kaikessa hiljaisuudessa jatkaa taisteluaan vanhoja intohimoja vastaan. Tämä tapaus oli hänelle selvä vastaus: sinä hait suurta tehtävää, siinä se on: voita intohimosi!

Mutta tämä tehtävä näytti hänestä värittömältä eikä herättänyt hänessä mitään halua. Siinä tuntui niinkuin pettymystä sille, joka oli kuvaillut voiton sankarina kerran kulkevansa halki maailman Mestarin ennustusta toteuttaen.

Hän kätki tämän epäilyksen sydämmehensä, niin kauas, ettei itsekään tiennyt kätkeneensä. Ja pian näkivät ihmiset, että hänen aikeensa eivät olleet kutistuneet, vaan että hän päinvastoin oli ikäänkuin entistäkin enemmän tarmoa itseensä kerännyt.

Sillä olihan olemassa toinenkin tie.

Hän jätti hihhulilaisuuden, rupesi lukemaan Luteruksen kirjoituksia ja otti itsellensä vaimon. Pian hän myöskin suoritti yliopistossa tarvittavat jumaluusopin tutkinnot ja muutti sitten pois toisiin seutuihin. Hän pääsi ensin kappalaiseksi etelä-Suomeen.

Luterus vakuutti voimakkaasti ja pontevasti, että taisteleminen intohimoja vastaan on turhaa oman ansion tavoittelemista ja että pappina kyllä voi olla nainutkin mies.

Luteruksen näitä vakuuttaessa tuntui asia hänestä niin selvältä, ettei hän voinut ymmärtää miksi hän ollenkaan niin tarkkaan tutki Luteruksen kirjoituksia. Ja kuitenkin piti hänen niitä aina tutkia pysyäkseen siinä vakaumuksessa.

Niin hänestä tuli ankara luterilainen, toimelias ja kuuluisa valtiokirkon pappi. Niinkuin suuri hyötyisä tammi hän nopeasti ja syvältä levitteli maallisen mahtinsa juuria. Seurakunta valitsi hänet kirkkoherraksensa. Niin pääsi tämä haarainen juuri pappilasta kiertämään koko kunnan. Ja kunnasta se kiertäysi pian valtiolliseenkin elämään, sillä aikaisin hän jo valittiin valtiollisen eduskunnan jäseneksi.

Mitä vanhaan intohimoon tulee, ei olisi paremmin luullut voivan käydä. Sielu näytti saaneen täyden rauhan. Ensi lemmen huumaus nuoreen vaimoon oli pian vaihtunut hiljaiseen säännöllisyyteen ja näytti tyydytettynä herpoutuneen suloiseen, onnelliseen perherauhaan, jättäen nyt täyden vapauden aatteelliselle ja henkiselle kasvulle. Itsestänsä aukeni hänelle uusi onni, pappilan laaja talous kävi loistavasti käytännöllisen ja vielä jotenkin ilosen vaimon käsissä.

Muistot nuoruuden voimakkaista aatteista olivat loppumattomana lähteenä saarnoille, niin ettei hän itse eikä kukaan muu olisi voinut epäillä, ettei häntä elähyttänyt veres uskontuli; kirkko oli aina täynnänsä sekä oman pitäjän väkeä että vieraidenkin seurakuntien kaukaa tulleita kuulijoita.

Niin hän eli ja vanheni pappilassansa. Mutta syvimmässä sydämmen sopukassa, siinä syvyydessä, jossa ei ajatella sanoin ja jota hän ei tosin mitenkään lukenut omaan kirkkoherrakuvaansa kuuluvaksi, alkoi aikaa myöten liikehtiä omituisia ilmiöitä.

Kun hän saarnaa miettiessänsä katseli ikkunasta tyynen jokilahden yli, mihin metsät kuvastuivat, niin teoloogiset ajatukset ja muistot yhä useammin nukahtivat kyllääntyneinä kahilikkoon ja sen sijaan kasvamistaan kasvoi kumma kaiho johonkin salaperäiseen, vieraaseen naiseen, joka häämöitti ajatuksissa ja hengitti irstautta viattomaan luontoon. Se oli alussa epämääräinen, se oli milloin jossain joen kalvolla, milloin väikkyi alastonna samettisen männikön varjossa, milloin muuten värisi autereisessa ilmassa — ja maanitellen kutsui, ilman selvyyttä repi sydäntä.

Tämä herätti hämäriä muistoja. Kirkkoherra kokosi järkiajatuksensa ja ponnisti yhteen kaikki voimansa.

— Saatana! — huudahti hän ja hyökkäsi istuviltaan. Hän hengitti syvään ja riemuitsi voitostansa. Silmänräpäyksessä olikin lahti ja auer ja samettinen männikkö taas hyvän palveluksessa, ainoastaan Luojan luonnon puhdasta kauneutta. Ja todella oli niin, ettei se utuinen nainen enää ilmestynytkään kahilikkoon, ei metsän laitaan eikä joen kalvolle. Sillä ei tarvinnut kuin muistaa tätä voittoa, niin se jo pakeni.

Mutta eikö se missään enää ilmestynyt? Eihän se tarvinnut kahilikkoa eikä väräjävää auerta ilmestyäkseen. Jos pani silmät umpeen, niin se tuli kaarrellen pimeydestä, istui eteen, rupesi leikittelemään eikä kieltänyt mitään. Taikka tapahtui, että kirkkoherra näki kaukaa tieltä ihmisen ja näki hameen hulmuavan askelia myöten, niin se jo oli hän. Ja tieltä se siirtyi ajatuksiin ja siellä se jo tunsi valtansa.

Kirkkoherra meni vihdoin pääkaupungin parhaan lääkärin puheille.

Hän teeskenteli olevansa papillisilla asioilla ja sanoi lääkärille: — Tulinpa neuvoa kysymään. Minullakin on näette hoidettavia niinkuin teillä. Ja miksei maallinen lääkäri ja hengellinen lääkäri toisinaan keskenänsä neuvottelisi.

— Ei mikään voi olla sen suotavampaa — vastasi siihen maallinen lääkäri.

— No niin, otaksukaamme, että eräs onneton on joutunut aistillisuuden pauloihin, — ei tavallisessa merkityksessä, vaan niin, että mielikuvitus ei jätä häntä hetkeksikään rauhaan — että…

— Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.

— Hän näkee selvästi, että tuo on saava surkean lopun, — mutta ei kuitenkaan mitään voi —

— Niin, niin, tapaus ei ole mikään harvinainen.

— Tiedättekö siis jotain lääkityskeinoa sitä vastaan?

— Onko asianomainen naimisissa? — kysyi lääkäri vastauksen asemasta.

— On, — vastasi kirkkoherra.

— Hm, — pani lääkäri, ja näytti niinkuin nyt vasta kysymys olisi saanut hänen mielestänsä vaikean muodon, sillä hän oli valmistunut sanomaan: menköön naimisiin!

Nyt hän neuvoi kylpyjä ja kehoitti mitä tarkimpaan säännöllisyyteen avioelämässä —.

Uutta oli tässä neuvossa kirkkoherralle kylvyt, mutta mitä jälkimäiseen neuvoon tulee eli säännöllisyyteen, niin sen hän jo ennenkin oli tiennyt. Hän oli aina ollut säännöllinen aviomies.

Mutta ei kylvyistä ollut apua eikä myöskään siitä erikoisesta ruokajärjestyksestä, jota sama lääkäri sittemmin neuvoi.

Ei auttanut yhä kasvava ikä, ei heikontuvat voimat eikä vanhentuva mieli.

Aina ja aina oli sama elämäniloa myrkyttävä ristiriita sydämmen syvyydessä: kyllästymys omaan vaimoon ja vieraiden naisten kuvat. Kaikki entiset ajatukset elämästä särkyivät tähän kaksinaisuuteen. Toivoton paino laskeutui kaikille näköaloille ja raukean lasiseksi meni silmäin katse.

Naishaamut eivät sittenkään jättäneet häntä. Ne eivät enää vaatineet häneltä hurjan rohkeata, suinpäin pahaan syöksymistä. Ne huvittelivat häntä hänen ajatuksissansa ja ehdottelivat hänelle salateitä.

"Täällä sinä kidut ja kuihdut", kuiskaili se utunainen kerran hänen korvaansa. — "Katso sinä jo olet kohta ukko, etkä vielä ole pidellyt minua kädestäni etkä hivellyt minun ihoani. Houkka! Sinä tahdot irtautua ja upota minuun, mutta sinä olet aina pelännyt 'mitä ihmiset sanovat'. Semmoisista vaikuttimista ne muutkin pikkusielut jäävät elämää vaille ja kuolevat sitä maistamatta."

Kirkkoherra tiesi hyvin, että tämä oli valhetta, kiusaajan puhetta, mutta hän kuunteli sentään kuten vanhaa tuttua nuottia.

Se jatkoi:

"Mutta vaikka niinkin on, saisit sinä vieläkin tulla minua katsomaan. Voisithan sinä pettää ihmiset ja ottaa osasi salassa heiltä, niin ettei kukaan tiedä sinun nähneen minua ja kosketelleen minua. Ihan lähellä, rajan takana, kiehuu suuri valtakunnan kaupunki, jossa sinä voit olla näkymätöin niinkuin pisara meressä, — ja niin sinä vieläkin löydät minut!"

Ei tarvinnut tämän ajatuksen kuin välähtää kirkkoherran mielessä, niin koko hänen ruumiinsa vavahti rikollisesta mutta suloisesti tainnuttavasta sykähdyksestä. Ja vaikka hänen huomaamattansa vesi pusertui silmiin, jännittyi hänen tarmonsa kuin pilviin nousevan kotkan ja hän syvimmässään tunsi, että asia oli siinä silmänräpäyksessä päätetty.

Ennen ratkaisevaa askelta hän rukoili kuin uutimen takaa, vanhasta tottumuksesta löytäen sopivia sanoja:

"Suuri, armollinen Luoja, sinä tiedät kuinka olen taistellut kiusaajaa vastaan! Tämä on yli minun voimieni! Olenko minä sairas, vai olenko minä sinun hylkäämäsi. Jos sinun poikasi on kuollut meidän synteimme edestä, niin vapahtakoon hän minutkin siitä mitä olen päättänyt tehdä. Vapahtakoon hänen verensä minut edeltäpäin siitä mitä tulee tapahtumaan, amen!"

Epätietoisena ja surullisena nousi rovasti rukouksistansa. Ei hän ollut varma siitä, oliko hän kenties sulkenut tällä rukouksella rikoksen mahdollisuuden itseltänsä ja aikoiko Jumala nyt todella tehokkaasti auttaa häntä: mutta ei hän osannut iloita, jos niin oli. Jonkun aikaa tämän jälkeen hän kulki tunteettomana, kunnes tuli lauantai, jolloin hän kirjoitti saarnaansa ja koetti kohota hengessä. Sunnuntai meni sitten tavallisissa kirkkotoimituksissa, mutta maanantaina hän, ajattelematta edeltäpäin, rupesi päivällisillä yhtäkkiä tekemään asiaa joillekin matkoille ja sitoi tahallaan itsensä äkkiarvaamatta näillä omilla puheillaan.

Itsessänsä hän siitä iloitsi, mutta samalla tulvi hänen sydämmestänsä sykähdykset kuin repivästä haavasta.

Se seikka, että hän sitten todella astui junavaunuun, tapahtui kuitenkin melkein vahingossa. Hän oli seisonut asemalla, aikeissa lähteä hevoskyydillä pitäjän toiseen päähän papillisille asioille. Mutta hevosta odottaessa kuului hyvin kaukaa junan vihellys, ja suoran linjan päästä rupesi näkymään pieni musta piste ja syrjään poikkeava savuviiva. Jokin vavahutti rovastia. Kaikki veri syöksähti sydämmeen ja jätti polvet vapisemaan. Ja sama huumaava rikollisuuden sykähdys taas tuli ja meni, tuli ja meni, tuli ja meni. Samassa kulki asemapäällikkö puutarhasta asemahuoneen ovea kohden, arvattavasti pukeutumaan virka-asuunsa. Ja mennessään hän tervehti rovastia. Silloin rovasti pysäytti hänet ja sanoi hymyillen ja muka epätietoisena:

— Omituinen sattuma! Sain juuri kirjeen, että minun pitäisi olla huomenna Pietarissa ja siinä tapauksessa minun pitäisi lähteä juuri tuolla junalla, mutta —

— Mutta? — kysyi asemapäällikkö.

— Vaimolleni en ole ehtinyt mitään ilmoittaa ja kirjeen kirjoittaminen hänelle lienee jo myöhäistä. Aijoin siis kysyä, ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja suullisesti antaa hänelle —

— Mielelläni —

— ja suullisesti antaa hänelle —

— mielelläni — mielelläni —

— Kiitos, kiitos! — antaa hänelle tieto että —

— Minä voin vielä tänäpäivänä pistäytyä pappilassa —

— Jaha, jaha, — että minä en mitenkään ehtinyt — ja lähetän tuhannet terveiset —

— Mielelläni, mielelläni, kyllä minä vielä tänäpäivänä. — Mutta ilman pilettiä en sentään laske teitä, leikki asemapäällikkö ja he menivät nauraen ja yhtaikaa puhuen sisälle.

Ja juna porhalti esille ja rovasti astui vaunuun. Ja kun hän heittäytyi sohvaan ja kun maat ja metsät alkoivat vilistää ikkunan ohi, vavahutti häntä taas sama tainnuttava sykähdys ja silmät vierähtivät pyörryksiin. Mutta peläten ajatuksiinsa vaipumista hän sytytti sikarin ja antautui puheliaana ja huvittavana matkamiehenä tuttavuuksia tekemään.

Tämä oli rovastin ensimäinen matka valtakunnan kaupunkiin.

Siitä pitäen teki rovasti joka vuosi kevätpuoleen matkustuksen Pietariin, viipyen siellä milloin pitemmän milloin lyhemmän aikaa. Kun ihmiset häneltä tiedustelivat missä asioissa hän Pietarissa kävi, rupesi hän aina pitkällisiin ja väsyttäviin selityksiin matkansa erilaisista tarkoituksista. Muuten hän oli niinkuin ennenkin, huvittava seuramies ja alkoi pitää pappilassa entistä ylellisempää elämää alituisten vieraiden ympäröimänä. Hänen saarnansa myöskin paranivat vielä entistäkin paremmiksi. Niissä tuntui syvä, vaikuttava elämänkokemus, ja joskus ne ikäänkuin valittavan lapsen liikuttavuudella kääntyivät pelastajan puoleen armoa ja anteeksiantamusta etsien. Kyyneleet silloin vierivät hänen ja kaikkien sanankuulijain silmistä. — Paremmin, liikuttavammin ei olisi yksikään pappi voinut sydämmen sisimpiä kieliä värähytellä.

Ja kaikki epäillyttävät huhut, jotka itsepintaisesti ja yhä kasvaen liikkuivat rovastista, työnnettiin tämmöisten saarnojen jälkeen aina sittenkin taka-alalle.

Kunnes tuli tuo viimeinen tieto kunnan nimessä tehdystä rahannosto-yrityksestä. Silloin yhtäkkiä uskottiin todeksi kaikki mitä hänestä vuosikausien kuluessa oli puhuttu, ja se ei suinkaan ollut vähäistä. "Hän onkin susi lammasten vaatteissa", sanottiin. Ja siis kaikki hänen kauniit sanansa lunastuksen autuudesta olivat ihmisten mielestä pelkkää teeskentelyä. Hävetköön nyt siellä teoistansa!

* * * * *

— Lapseni, — sanoi rovasti, kerrottuaan Helenalle pääpiirteet elämästänsä, — minä olen täydellisesti ansainnut tämän häpeän; enkä minä sitä onnettomuutta sure enkä ole sen tähden silmiäni kuiviin itkenyt. Mutta se minua kauhistuttaa kuinka voi ihminen, joka on lunastettu, sittenkin syntiä tehdä. Ah, koko elämäni ajan on tämä kysymys repinyt minun sieluani. Onko se valhe, että minä olen lunastettu ja ettei minun syntiäni lueta minulle? Mutta mistä on tämä rauha minun sydämmessäni? Keskellä maallista häpeää, keskellä myös omaa katumuksen tuskaa riemuitsee minun sieluni niinkuin enkelien hiljainen ylistysvirsi. Katso, täällä häpeähuoneessa kirjoitan minä sen armon rajattomuudesta, jota sieluni tuntee. Täällä, missä muut kituvat, täällä minä iloitsen, enkä ole vielä missään muualla niin iloinnut. Sillä ei missään eikä koskaan ennen ole armo ja anteeksiantamus semmoisella autuudella sieluani täyttänyt.

— Voi, rakas, rakas setä, — sanoi Helena, — tuon minä voin niin-niin hyvin ymmärtää, sillä myös minä uskon, ettei mitään tuomiota ole, vaan ainoastaan rakkaus. En koskaan eläissäni ole toisin voinut ajatella. Ja jos vaan tietäisin kuinka, niin kaikki ovet aukasisin ja hävittäisin tämän vankilan.

Rovasti huokasi ja hänen katseensa meni hetkeksi pilveen.

— Lapseni, tuskin tahtoisinkaan täältä pois. En tiedä jaksaisinko enää tuntea, että taas rikon tätä armonliittoa. Voi minua, voi minua!

— Minä olen tavannut teidän vaimoanne, — sanoi Helena, kääntääkseen rovastin huomion muuanne. — Ja hän pyysi toimittamaan teille tervehdyksensä.

Rovastin tuli kyyneleet silmiin. Mutta hänkin tahtoi, seuraten Helenan esimerkkiä, kääntää keskustelun keveämmäksi.

— Et sinä lapseni ole vielä naimisissa? — kysyi hän hellästi.

— En, sanoi Helena.

— Olet yhä kihloissa?

— En ole sitäkään, — sanoi Helena.

— Mutta, odotas, kuinka se taas olikaan — minä muistelen — —

— Minä sanon setälle ihan-ihan niinkuin se asia oli ja yhä on: minun silloinen sulhaseni —

—- Kyllä, kyllä. — Georg, — kyllä minä muistan.

— Niin juuri, Georg, — niin hän tahtoi ensin tulla kapteeniksi ja muuta semmoista, mutta minä taas olin silloin ja olen nytkin itseni suhteen sitä mieltä, että niinkauan kuin voi olla menemättä naimisiin, niinkauan pitää olla. Niin että meidän ajatukset sopivat siinä asiassa yhteen, ja kaikki jätettiin sillensä.

— Vai sitä mieltä sinä olet.

— Sitä mieltä.

— Olin minäkin kerran eläissäni sitä mieltä.

— Eikö setä enää ole?

— Tiedäthän että olen naimisissa. Vai miten sinä tarkoitat?

— En minä oikeastaan niin tarkoittanut.

— Vaan miten?

— Niin vaan että sittenkin, aina, — niinkauan kuin voi, niinkauan pitää —.

— Vaikkako on oma vaimo?

Mutta Helena ei enää tullut vastanneeksi, sillä jo hyvän aikaa oli kuulunut liikettä oven takaa, ja nyt se avautui ensin raolle ja sitten puoleksi. Siellä oli vartija ja tirehtöri. Hän oli jo sillä välin ehtinyt syödä päivällisen, ja kuu sai kuulla neidin yhä vielä olevan rovastin luona, tuli hakemaan Helenaa, sillä keskustelu oli hänen mielestään kestänyt jo kyllin kauan.

Yksin jäätyään rovasti meni nurkkaan, pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä ylös.

"Minä rukoilin Sinua epätiedossani, että ilmoittaisit minulle onko armosi kohdannut minua vai petynkö minä. Ja sinä lähetit minun luokseni enkelin, joka on neuvonut ja opettanut minua, ja nyt minä en enää mitään epäile!"

Pois viralta.

Eräänä päivänä luki Helena lehdissä, että johtajan paikka toisessa, paljon suuremmassa vankilassa oli aivan odottamatta joutunut avoimeksi. Ja jonkun ajan kuluttua hän sai vielä kuulla, että juuri hänen tirehtöriänsä oli ajateltu lähimmäksi seuraajaksi.

"Nyt saamme nähdä", ajatteli Helena, "oliko hän todella tyytymätön virkaansa vai ainoastaanko palkan riittämättömyyteen." —

Eikä hän voinut kieltää tulleensa hyvin levottomaksi näiden uutisien tähden. Sillä koko hänen vankilassaolonsa riippui yksistään tirehtörin suosiosta. Silminnähtävästi teki pastori parastaan sysätäkseen Helenan pois, ja tirehtörillä oli jo ollut hänen tähtensä kuumia otteluja pastorin kanssa.

Helena koetti sentähden kulkea naisosastollansa entistäkin huomaamattomana. Hän tuli ja meni mieluimmin niin, ettei kukaan häntä nähnyt. Ei hän ollut, kumma kyllä, enää tirehtöriäkään tavannut muuta kuin yhden ainoan kerran. Silloinkin oli jokin vankilatarkastus ja tirehtöri oli juhla-asussa ja arvokkaimmillaan. Helena päätti, että se pieni jäykkyys, joka tällöin tuntui tirehtörin tervehdyksessä, oli ainoastaan seuraus tästä erikoisesta tilaisuudesta.

Mutta eräänä päivänä oli Helena juuri käynyt uudestaan Sofia Huotarin luona, joka oli itse antanut sanan ja tahtonut häntä puhutella; sillä Sofia oli jo kauan sitten kokonaan Helenalle antautunut. Samaan aikaan oli pastorikin kulkenut naisosastolla. Ja kun Helena oli jo tulossa pois ja kulki keski-käytävässä mennäkseen ulos, tuli pastori häntä vastaan.

— Sepä oli hyvä että tapasin neidin. Saisinko luvan pyytää hetkeksi tänne.

Hän saattoi Helenan miesosaston puolelle, käytävän keskipaikoilla olevalle ovelle, jonka aukasi avaimellansa ja pyysi astumaan sisälle.

Se oli erikoinen vastaanottohuone, jossa pastori puheli vankien kanssa sielun asioista, — pienenlainen valkoseinäinen huone, joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan, ovenpuoliseen ja ikkunanpuoliseen. Valo tuli ylhäältä ikkunasta niinkuin kopeissakin. Ikkunan alla oli liinaöljyllä kiilloitettu pöytä ja pari tuolia. Ikkunanpuolinen osa oli sitäpaitsi hiukan korkeammalla kuin ovenpuolinen, jossa oli vaan yksinkertainen penkki istuimena.

Kun he astuivat sisälle tähän huoneeseen, istui penkillä vanha ukko vangin vaatteissa ja heti kavahti pystyyn sekä rupesi jonkinlaista sotilaskunniaa pastorille tekemään, vaikka oli lakitta päin.

— Vai niin, sinä olet täällä, — sanoi pastori. — Meneppäs nyt, ei minulla olekaan aikaa. — Tai odotas!

Pastori kääntyi Helenan puoleen:

— Jos suvaitsette, minä ainoastaan vähän aikaa ensin puhelen tämän vangin kanssa. Olkaa niin hyvä, neiti, istukaa.

Näin sanoen pastori avasi väliaita-oven ja nousi ikkunanpuoleiseen osaan, sekä tarjosi Helenalle toisen tuolin niistä kahdesta. Itse hän istui toiselle ja rupesi kiirehtien puhumaan vangin kanssa, joka seisoi väliaidan takana matalammassa puoliskossa, ylhäältä tulevaa valoa vasten.

— Nimesi?

— —

— Rikoksesi?

— —

— Tuomiosi?

— —

— Kauanko ollut vankilassa?

— —

— Jaha, jaha. Ja nyt sinä tahdot päästä osalliseksi Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiista ja verestä. Jaha, jaha. — No —? Tunnetko siis tekosi rikokseksi?

— —

Jaha. Tekosi on rikos kahdella tapaa: se on rikos ihmisiä vastaan ja se on myöskin rikos Jumalaa vastaan. Rikos ihmisiä vastaan tulee sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta, sittenkuin sinä olet sen loppuun kärsinyt. Mutta rikos Jumalaa vastaan? Tuleeko tekosi sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta Jumalankin edessä?

— —

Oikein vastasit. Ei. Yksi on sovitus Jumalan edessä, yksi ainoa. Se on usko lunastukseen meidän Herramme ja Vapahtajamme ristinkuoleman kautta. Ja jos tässä uskossa käyt Herran Pyhälle Ehtoolliselle, niin sovitat rikoksesi Jumalan edessä. Tutki siis ja koettele itseäsi vielä, onko sinussa elävä usko, sillä joka kelvottomasti syö ja juo, hän syö ja juo itsellensä iankaikkisen kadotuksen. Ja kun sen olet tehnyt, niin sano sitten lauantaina vartijalle, että hän kirjoittaa sinut ehtoolliselle muiden joukkoon. Nyt saat mennä.

— —

— Jaa, niin, — sanoi pastori vangin lähdettyä Helenalle: — se on nyt vähän ikävä asia, mikä minulla on, ellei se ole väärinkäsitystä. Se tahtoo sanoa, näyttää siltä kuin me toimisimme ikäänkuin eri suuntiin, — neiti ja minä, — mikä, kuten itse ymmärrätte, ei juuri kävisi päinsä täällä vankilassa. Erittäinkin on tietooni tullut, että te olette vangeille lausunut poikkeavia mielipiteitä mitä synninpäästö-oppiin tulee, — oppiin, joka helposti ymmärrettävistä syistä on paikassa semmoisessa kuin tämä mitä tärkein. Ollakseni kuitenkaan perustumatta yksistään syrjästäpäin tulleihin puheisin, tahtoisin nyt kysyä teiltä itseltänne, miten asianlaita oikeastaan lienee.

— Se on kaikki totta mitä on minusta puhuttu: minä en usko mihinkään sellaiseen kuin te äsken sanoitte tuolle vanhalle miehelle. Ensin tosin päätin etten puhu vangeille mitään niistä asioista, mutta kohta ensi tilaisuudessa tulin rikkoneeksi tämän päätöksen. Sillä niinkuin sanoitte on tuo kysymys rikoksen sovittamisesta kaikkein tärkein, ja ilman sitä ei täällä ole mitään puhumista.

— Mutta, arvoisa neiti, — sanoi pastori hiukan uteliaana: — jos te ette usko "mihinkään sellaiseen", niin kuinka ollenkaan voitte puhua rikoksen sovittamisesta. Hauska olisi tietää, mitä neiti ymmärtää synnin anteeksiantamisella?

— Sitä vaan, että me ihmiset annamme kaikki anteeksi emmekä pidä toisia vankeudessa.

— Suokaa anteeksi, neiti, minä tarkoitin vangin kannalta, — miten on selvitettävä hänen välinsä Jumalan edessä?

— Eiköhän se ole Jumalan asia, Ei tarvita mitään erikseen, ei ole mitään helvettiä eikä tuomiota.

— Vai niin. Jaha, jaha. Ja jos olisikin niinkuin neiti sanoo, niin miten kävisi ihmiskunnan, ellei vankiloita olisi!

— Tiedättekö, pastori, minä aina ennen luulin, etten usko mihinkään ja te muut uskotte. Nyt näen, että te muut ette usko mihinkään, mutta minä uskon.

Pastori katsoi kelloaan, josta Helena huomasi, ettei hän halua enää keskustella.

— Sanoin äsken väärin, — lisäsi Helena vielä, — kyllä olen tavannut yhden papin, joka uskoo että kaikki on rakkaus, ja hänen kokemuksiaan pitäisi todella kaikkien saada kuulla, mutta hän on teillä täällä lukkojen takana.

— Jaa, — sanoi pastori lopullisesti keskeyttäen, — niin hauska kuin olisikin jatkaa tätä originellia keskustelua, en minä nyt jouda. Olen sanonut mitä velvollisuuteni käski. Muusta voitte puhua tirehtörin kanssa, jolla tässä laitoksessa on ylin sananvalta.

Näin sanoen pastori jätti hyvästi, avasi oven Helenalle, sulki sen omalla avaimellaan ja läksi edellä pitkin käytävää kansliaan päin.

"Tämä merkitsi, että pian on kaikki lopussa", — ajatteli Helena jäätyään nolona yksin kulkemaan käytävään. — "Ja Sofia raukkakin!"

Ei Helena tiennyt oliko hän oikein vai väärin siinä menetellyt, kun oli näin peittelemättä pastorin kanssa puhunut. Olisi ehkä voinut olla varovampi, — olisi ehkä vankienkin kanssa pitänyt varovammin puhua —!

Ja tämä asia alkoi häntä suuresti vaivata ja sekottaa, ja vei häneltä kaiken rauhan.

Hän kulki monta päivää alituisesti ajatuksissansa ja yhä soimasi itseään, että oli pilannut ja vahingoittanut hyvän asian.

"Semmoinen minä olen, ei minulle mikään onnistu, en minä missään pysy.
En minä kelpaa muutakuin ranskaa opettamaan!" — —

Hän oli todella uskollinen, tuo Georg, ainoa, joka piti Helenan työtä tarpeellisena itsellensä.

Kaikkina näinä aikoina olivatkin ranskantunnit ainoat hetket, joina
Helena lepäsi vankilan raskaista vaikutuksista.

Heillä oli Georgin kanssa tosin jo alustakin pitäen ollut semmoinen suhde, että he tarkasti välttivät koskettamasta mihinkään totisiin kysymyksiin, jotka aikoinaan olivat erottaneet heidät toisistaan. Mutta näinä aikoina juuri tämä omituinen keveä suhde, jota Georg näytti ikäänkuin tahallaankin ylläpitävän, tuotti Helenalle lepoa.

Heti kuu Georg tuli, alkoi Helenalle ihan toinen elämä kuin hänen tavallisensa. Heti hän irtausi tuosta raskaasta itsensä-moittimisesta, ajatuksesta, että hän ei kelpaa mihinkään. Aurinko rupesi paistamaan, kaikki tuntui keveältä ja iloselta. Ja Helena saattoi nauraa, laskea leikkiä, puhua mitä halutti, — jota hän ei olisi ilman Georgia suinkaan tullut tehneeksi.

Sentähden, vaikka hän, ennen jo mainitusta syystä, tai tuon epäillyttävän kiintymisensä vuoksi Georgiin, olikin yhä tuntenut, että oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää nämä tunnit, ei hänellä tuon suloisen levon vuoksi ollut riittänyt siihen voimaa eikä tarmoa.

Mutta nyt, kun nousi kysymys, että hän kenties tulee sysätyksi pois vankilasta, näytti hänestä, että hän jääpi ainoastaan noiden tuntiensa varaan, ja se ajatus suuresti vaivasi häntä ja hän tahtoi välttämättä jättää nämä tunnit, vaikkapa vaan siksi ajaksi kuin hän sovittelulla ja tirehtörin avulla jälleen saa asemansa vankilassa turvatuksi.

Ensin hän rupesi kirjoittamaan kirjettä Georgille, ettei hän ollenkaan enää muka ollut tilaisuudessa antamaan ranskan tunteja. Mutta perustelmat, jotka kaikki olivat keksittyjä, tuntuivat sangen vähän uskottavilta ja olisivat päinvastoin herättäneet Georgin epäluuloa. Ja niin hän kirjoitti vaan lyhyen kirjelapun, että sattuneesta syystä hän ei voi kahteen viikkoon mitään tunteja antaa.

Tällä ajalla hän myöskin pysytteli poissa vankilasta siinä toivossa, että pastori siellä kenties vähän unohtaa viimeisiä selkkauksia, ja hän sitten entistä varovammin ja viisaammin rupee käyntejänsä jatkamaan.

Mutta hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kahden viikon kuluttua vankilaan tultuansa tapasi kansliassa tirehtörin, johon oli kaiken ja ainoan toivonsa pannut. Tirehtörin ensin ikäänkuin sävähti veri kasvoihin, kun Helena astui sisälle, mutta kohta hän nousi ylös ja tuli Helenaa vastaan rauhallisena ja omituisella tirehtörimäisellä arvokkuudella, jota oli käyttänyt ennen ainoastaan vartijoita ja vankeja puhutellessaan. Muulloin olisi Helena purskahtanut nauruun, mutta nyt hän asian vuoksi varoi sitä tekemästä. Päivän selvää oli, että tirehtöri oli siis hakenut sen suuremman vankilan johtajan paikkaa.

Tirehtöri ikäänkuin ei oikein tahtonut katsoa häntä silmiin ja senvuoksi oli pyyhkivinään jotakin roskia uuden uutukaiselta virkatakiltaan.

— Ja ketä neiti haluaisi tavata, jos saan luvan kysyä? — sanoi hän koettaen muka nähdä ensimäisen napin seutuja ihan oman leukansa alla, ja siksi venytti huulensa kovasti eteenpäin.

— Jos muistatte, — sanoi Helena, — oli kerran kysymys eräästä Henrik
Lehtosesta, joka on kotiseudultani.

— Jaha. Se käy laatuun.

Tirehtöri avasi luettelokirjansa.

— Aivan oikein. Henrik Lehtonen, — tappelusta. Kyllä minä muistan.

Hän soitti vartijaa, joka ilmestyi heti, rämisevä avainkimppu vyöllä.

— Numero 32 tänne! — komensi hän. Ja vartija meni.

Helena kauhistui itseksensä. Tirehtöri ei nähtävästi enää otaksunutkaan, että Helena entiseen tapaan kahden kesken vankeja puhuttelisi, vaan kutsutti vangin alas ja aikoi itse olla läsnä.

— Mutta — hyvä tirehtöri — rupesi Helena sanomaan.

— Miksei täällä yhtä hyvin? — sanoi tirehtöri leikkien viatonta.
Mutta osasi nyt vielä vähemmin katsoa silmiin.

Kun Helena ei vastannut ja odotti vaan hänen päätöstään, rupesi tirehtöri ensin muka kohauttelemaan olkapäitänsä, mutta sitten sanoi:

— Se on johtokunnan päätös.

— Hyvä, — sanoi Helena, — minä jätän teidän vankilanne; kuitenkin tämän ainoan kerran vielä pyydän saada puhutella tätä vankia ilman vartijan läsnäoloa, kahdenkesken.

— Olkaa huoletta, ainoastaan minä tulen olemaan läsnä, — sanoi tirehtöri.

Helena mietti vähän aikaa ja sanoi sitten pyytävästi:

— Uskokaa minua, hyvä tirehtöri, minun on erikoisesti tärkeä puhutella juuri tätä vankia. Tahdon nyt kertoa teille, että oikeastaan olen vaan hänen tähtensä täällä ruvennutkin käymään, vaikka olen aina lykännyt tapaamisen tuonnemmas. Ja tiedättehän itse, etten ole yhtäkään vankia täällä pahentanut. Ettekö siis suostuisi? Tämän ainoan kerran?

— Minä olen kokonaan riippuvainen johtokunnasta.

— Herra tirehtöri, — sanoi nyt Helena päättävästi, — minun täytyy siis tunnustaa teille, että tämän vangin ja minun välilläni on olemassa läheinen, maailmalle tuntematon sukulaisuussuhde —

Mutta ei nyt enää mikään auttanut. Tirehtöri oli jo sisäisen taistelunsa taistellut.

— Oo! — pani hän arvokkaasti kummastuen, ja lisäsi vaan: — kyllä hän kohta tulee, aivan kohta.

Ja kohta sen jälkeen aukenikin ovi ja Souvari-Heikki astui sisälle vartijan seuraamana. Hän asettui epävarmana ja hätäisenä sotamies-asentoon ja vilkui tirehtöriin, odottaen pahinta.

Tirehtöri asettui samassa istumaan pöytänsä taakse, venytti jalkansa kauas pöydän alle ja nojasi selkänsä selustimeen. Hän oli voittanut lopullisesti.

— Tämä neiti tässä tahtoo puhua sinun kanssasi.

Souvari-Heikki vilkasi Helenaan, mutta ymmärtämättä mitään taas alkoi mulkoilla levotonna tirehtöriin.

Helena astui pari askelta vankia kohden.

— Minä olen patruuna-vainajan tytär, Helena —

— Jassoo — sanoi Souvari-Heikki vaan, voimatta lakata tirehtöriin vilkumasta.

— Sinä olet minun veljeni. Heikki, — sanoi Helena niin hiljaa kuin mahdollista.

Silloin Souvari-Heikki katsahtaen tirehtöriin veti ikäänkuin häpeissään suunsa nauruun ja tuli yhtäkkiä ihan totiseksi, sitten taas nauroi ja taas tuli totiseksi.

— Tahtoisit ehkä jotain työtä ajan kuluksi — ehkä tirehtöri voisi sinulle antaa —

Souvari-Heikki tuli levottomaksi.

Tirehtöri naurahti ja sekaantui nyt puheeseen:

— Sitä ei Lehtonen varmaankaan tahtoisi. Mutta jos panisimme sinut käytävän lakasijaksi, mitä siihen sanot?

— Saan nöyrimmästi kiittää herra tirehtöriä, — sanoi Heikki kokonaan luopuen Helenasta ja tehden syviä kiitollisuuden kumarruksia tirehtörille.

— Kun pääset täältä, kysy Annankadulta numero x. — Minä ehkä voin auttaa sinua työpaikan hakemisessa.

Mitään enempää ei Helena tirehtörin läsnäollessa osannut hänelle sanoa. Näin nolosti päättyi hänen viimeinen keskustelunsa vankilassa, se keskustelu, joka olisi pitänyt olla ensimäinen ja jota varten hän oli vankilaan tullutkin. — Kun Heikki oli viety takasin, pyysi Helena vaan tirehtöriltä tiedon Heikin vapaaksipääsön päivästä ja pani sen muistiin voidakseen tavata häntä silloin vankilan edustalla.

Nyt ei Helenalla ollut jäljellä muuta kuin sanoa hyvästi ja jättää ikipäiviksi tämä vankila.

Harvoin hän eläessään oli niin pahoilla mielin ollut kuin nyt, kulkiessaan tuttua tietä vankilasta kaupunkiin. Eikä se ollut yksistään Souvari-Heikin tähden, vaan yhtä paljon ja ehkä enemmänkin vielä tirehtörin tähden. Selvä oli, että se mies oli tästä lähin paatumistaan paatuva, kun oli kerran tämän kynnyksen yli astunut.

Kaiken kiusan päälle, kun hän tuli sille kauniille paikalle, mistä koko kaupunki näkyy, huomasi hän kauppatorilla äärettömän väkijoukon ja arvasi että se oli sotaväen kevät-paraadi.

"Nuo ne vaan eivät haikaile!" ajatteli Helena harmissaan ja läksi menemään väentulvaa kohden, jonka keskeltä näkyi kaukaa sotamiesriveillä rajoitettu suuri tyhjä torineliö. Siellä rienteli joukko ratsastajia, välkkyi kirjavia uniformuja ja häikäsevinä pisteinä kiilui soittajain torvet.

Kun hän tuli perille tehtiin paraikaa jo paraadin loppua. Seurueensa edessä istui kuumentunut kenraali vaahtoisen, pyörivän hevosen selässä, ja kasvot punasina, kaulasuonet paisuksissa huusi komennushuutoja remahtelevan musiikin alkaessa soida.

Jännittyneessä mielentilassa, kaikkien kasvot torille päin, tungeskeli väkijoukko sotamiesrivien takana. Pienet katupojat pujottelivat esille. Naiset kurottautuivat hattuinensa, esplanaadin keikarit keppinensä ja sikarinensa, rantajätkät, palvelustytöt, puotilaiset rapuiltansa, silmät torrollaan kuin naulattuina torin keskukseen.

Ja mihin ikinä Helena katsoi, oli hän yksin. Ja hän epäili omaa itseänsä.

"Tuomitsenko minä maailmaa, tuomitsenko minä ihmisten iloa, heidän pukujansa ja suoria rivejänsä, tuomitsenko minä heidän iloansa tässä auringon paisteessa, koska minun on niin-niin paha olla. Varmaan minä olen väärässä, koska noilla on ilo ja minulla on synkkyys."

Ja sen sijaan kuin muiden mukana ihailla kahdessa rivissä ohitse kulkevaa kaartin komppaniaa, tuijotti Helena pitkin eturiviä, eikä voinut siitä löytää mitään innostuttavaa, — ei muuta kuin rivin samoilla väreillä puettuja miehiä, — neniä nenien vieressä yhtämittaisessa jaksossa suoraan eteenpäin suunnattuina. Vielä hän näki nousevat ja laskevat jäykistyneet jalat, jotka musiikin tahtiin yhtaikaa kopsahtelivat maahan. Hävetti kauheasti tuo aikamiesten mieletön yhtaikaisuus astelemisessa ja heidän typerä riviksi-muuttumisensa.

Hävetti ja samalla repi sydäntä, sillä ne olivat miehiä, jotka hän tunnusti viisaammiksi ja kykenevämmiksi ja voimakkaammiksi itseään ja joiden johtoa paitsi hänen näytti olevan vaikea jopa melkein mahdotonkin elää maailmassa.

Kuu rivi tuli ihan kohdalle, oli sen päässä pienenlainen lihavahko luutnantti, joka näytti olevan erityisesti toimessaan. Hänen vasen kätensä heilui semmoisella jäykistyneellä rytmillä, ruumiinsa pysyi niin liikkumattomana, ja paljastettu miekkansa, hetken tullessa niin taidokkaasti letkahti olalta jalkoihin, että Helena yhtäkkiä purskahti nauramaan.

Peljästyen omaa nauruaan hän katsahti kohta ympärillensä, mutta ne yleisöstä, jotka olivat huomanneet hänen naurunsa, tuijottivat häneen kummastuneina, melkein niinkuin mielipuoleen, ja hän itsekin säikähti, kun ei ollut ketään muuta, joka olisi nauranut; ja tuli samassa hetkessä totiseksi.

Ihmisiä oli torilla niin paljon, että vaikka sotaväki jo oli marssinut musiikkineen pois, oli kuitenkin vaikea päästä eteenpäin. Ja Helenaa iletti tämä väkijoukko nyt niin, että hän, tahtomatta tunkeutua sen läpi, meni tyhjälle poikkikadulle odottamaan.

"Virkaheitto!" — ajatteli hän itsestänsä, siellä yksin kävellessään. — "Ja minä kun päinvastoin luulin saavani hänet viralta! Ei; ei ole koko maailmassa yhtään ainoata ihmistä, jota olisin saanut ymmärtämään."

Viimeinen ranskantunti.

Kun hän sitten, väen jo hajottua, taas pääsi menemään kotiinpäin, tapasi hän kasarmin ohitse kulkiessa Georgin, paraadiuniformussa tulemassa kasarminportista.

— Meillähän on vihdoin taas tunti tänään — totta sinä muistat? — sanoi Georg tervehdykseksi ja rupesi ilosena saattamaan Helenaa ylös hänen kadulleen.

Helena muisti kyllä. Nuo kaksi väliviikkoa oli nyt kuluneet. Mutta ei hän nyt ollut yhtään sillä tuulella, vaan kulki murjottaen hänen vieressään, sanomatta mitään.

— Mistä sinä oikeastaan tulet, Helena? — kysyi Georg ja tahtoi ottaa häntä kädestä, kuten tavallisesti.

— Tulenpahan vaan, — sanoi Helena eikä antanutkaan tällä kertaa kättänsä Georgille.

Se tapahtui ensimäistä kertaa. Sillä muuten oli heidän välillään muodostunut semmoinen tapa, että kun Georg ei tiennyt mitä Helena ajattelee, tai epäili että Helenalla on joku suru, hän otti Helenan kädestä ja rupesi silmiin katsoen utelemaan mikä hänen oli. Sattui myös yhtä usein että he tervehdittyä tai hyvästijättäissä jäivät pitelemään toistensa kädestä, kun Georgilla oli aina niin paljon sanottavaa tavattaissa ja ennen eroomista. Mitäpä siinä oli erinomaista. Piteleväthän luutnantit keskenänsäkin joskus siten toisiaan kädestä tavatessa tai erotessa. Ja kyllä Helena hyvin ymmärsi Georgin sitä tekevän ainoastaan siinä mielessä, että he nyt olivat tulleet ystäviksi ja tovereiksi keskenään. Helena kuitenkin aina ensimäisenä veti kätensä pois, sillä kun Georg oli jonkun aikaa pitänyt, sykähti Helenan sydän aivan kuin todella ei olisi mitään väliaikaa kulunut siitä asti kuin he Helenan kotikartanossa sulhasena ja morsiamena rakettien räiskyessä tekivät viivytellen tuloa pimeän huoneen läpi balkongille, minne heitä huudettiin.

Helena olisi myöskin sentähden mielellään tehnyt lopun koko tavasta, mutta entä jos Georgissa olisi silloin herännyt epäluuloja ja se olisi ruvennut arvaamaan, ettei Helena voinutkaan ottaa sitä vaan toverilliselta kannalta!

Georgilla ei tietysti ollut mitään tämän laatuista estettä, ja sentähden oli tuo toverillinen tapa hänellä juurtumistaan juurtunut, eikä hän koskaan sitä unohtanut.

Paitsi nyt tällä kertaa, jolloin Helena ei ollenkaan antanut kättänsä hänelle, vaan kulki kadunkulmaan asti itsepäisesti valjeten.

Siinä Helena pysähtyi ja aikoi ruveta sanomaan hyvästi, mutta ei voinut enää pidättää katkeria harmin tunteitaan.

— Että sinäkin sentään kehtaat olla upseerina! — sanoi hän yhtäkkiä, hermostuneesti polkaisten jalkaa katuun, ja purskahti itkemään.

Hän huomasi kohta kuinka tyhmästi tämä oli tehty, ja harmissaan pian paineli nenäliinalla kyyneleet kuiviin.

Silloin hän näki Georgin äimistyneenä, silmät pyöreinä katsovan häneen.

Tuo Georgin kysyvä, puolipelästynyt katse oli Helenaa lapsuudesta saakka aina miellyttänyt ja naurattanut. Eikä hän olisi aavistanut, että se yhä vieläkin saattoi olla jäljellä Georgin muuten niin miehistyneessä olennossa. Yhä enemmän hän katui sanojansa. Noin hän nyt oli kadun kulmassa yhtäkkiä purkanut esille sen kysymyksen, jota he mitä tarkimmalla huolella ja arkatuntoisuudella olivat uudistuneen tuttavuutensa aikana koettaneet välttää koskettamasta!

Hän koetti sekottaa pois asiata.

— Ah, minä olen niin väsyksissä tänään. Kuules, teillähän oli komea paraadi — oikein komea!

Mutta myöskin nämä sanat rupesivat häntä harmittamaan. Hän sanoi siis vaan lyhyesti hyvästi, ja meni.

Niin väsyksissä hän oli, ettei tiennyt ruvetako ollenkaan päivällistä syömään, kun tuli kotiin. Mutta emännöitsijä — suuri unien uskoja ja selittäjä — oli täksi päiväksi valmistanut Helenalle mieliruokaa ja kertoi nähneensä viime yönä unen, josta ennusti Helenalle tapahtuvan suuren onnen — suurimman mitä tässä maailmassa ihmiselle voi tapahtua. Helena jo tiesi mitä onnea emännöitsijä pitää suurimpana. Mutta emännöitsijän mieliksi hän kuitenkin söi, ja vasta syötyään huomasi, että sekä mieliruoka että uni olivat vaan alkusoittoa aika usein uudistuvaan pyyntöön päästä ulos koko vuorokaudeksi "sukulaisten luo".

"Johan minä ajattelinkin!" — sanoi Helena itsekseen, puolileikillä kohtaloansa nurkuen. — "Mitäs onnea minulle voisi tapahtua, ei yhtään mitään!"

Hän antoi emännöitsijän lähteä, meni itse omaan huoneeseensa, avasi ikkunan, heittäysi sen luona olevalle leposohvalle ja nukkui kohta sikeästi siihen.

Ja nukkui hämäriin asti, melkein siihen hetkeen, jolloin Georgin oli tapana tulla.

Ulkona oli lämmin, hyvänhajuinen, täyteläs kevätilma, joka Helenan nukkuessa oli ravinnut hänet hengellänsä. Läheisen bulevardin ja pihapuistikkojen vastapuhjenneista lehdistä oli väkevä tuoksu täyttänyt huoneen, tarttunut hänen vaatteihinsa ja hänen ihoonsakin imeytynyt. Lapset juoksivat kadun yli kalkattaen ja nauraen ja perässään vetäen jotain leikkikärriä. Siihen ratinaan Helena heräsi.

Hän hypähti virkeänä sohvalta, ja heti ensimäiseksi tuli ajatelleeksi
Georgia, jolle ilman mitään syytä oli päivällä ollut niin tyly.

"Mistä Georg sen tiesi, että minä sattumalta en ollut sillä tuulella! Se on oikeastaan suuri vääryys tuo 'sillä ja ei sillä tuulella'. Tavallisissa oloissa olisin — häpeä sanoa — ollut onnellinen että hän ottaa taas minua kädestä. Mutta nyt se raukka aikoi, ja jo ojensi kätensä, ja minä —"

Oli niin-niin sääli Georgia. Mutta kun Helena koetti ajatella eri tapoja millä hän sen sovittaa, meni hän mielikuvituksessaan väkisinkin kokonaan liikanaisiin ja luvattomiin hellyyksiin, ja hänen sydämmensä sykki niin että kuului.

"Ei!" — ajatteli Helena, riuhtaisten itsensä irti mielikuvituksesta niinkuin tuhansia kertoja ennen. —"Tahdonko ja voinko minä siis vapautua tuosta tunteesta vai en? Siinäpä se juuri on, etten milloinkaan henno antaa itselleni selvää vastausta siihen. Minun tulee ikävä, jos sanon: tahdon ja voin. Minä voin, mutta tahtoisin, etten voisi. Niin se on. Ja siis minun täytyy luopua näistä tunneista. Minun täytyy hankkia itselleni kohta uutta työtä sen vankilan sijaan, semmoista, joka kysyy kaikki voimani ja ajatukseni. Muuten tästä todellakin tulee se, että Georg vielä huomaa —! Mutta nyt minä kerrankin päätän, että tahdon, tahdon, tahdon'" —

Samassa, kun Helena näin rupesi hokemaan "tahdon, tahdon!", koputtaa
Georg ovelle.

Georg oli ensikertaa tullut itävaltalaisessa, mustassa kotinutussa. jossa oli vähemmän sotilaallisuuden tuntomerkkejä kuin tavallisessa uniformussa. Olikohan se rakas, rakas poika tehnyt sen todella Helenan vuoksi!

Ja vaikka Helena oli juuri kaikin puolin varustautunut Georgia vastaanottamaan, niin ihan huomaamatta huumautuu hänen mielensä entisellä tavalla, ja vastoin kaikkia päätöksiään hän antaa tuonoisen tylyyden sovittamiseksi Georgille kätensä niin lämpimästi, että Georg ottaa sen vastaan molemmin käsin ja kiitollisuudesta painaa vielä ikäänkuin sydäntänsä vasten.

— Kuinka ihmeessä sinä pääsit sisälle soittamatta? — kysyy Helena kaikin tavoin koettaen vetää kättänsä Georgilta. — Ah, se on totta, — vastaa hän itse ja puhuu kuumeentapaisella kiireellä sekottaakseen pois omat tunteensa, — ovi jäi emännöitsijän jälkeen kiinni panematta. Ja arvaappas minä olen täällä nyt ihan yksin; ei ole elävää sielua koko talossa. — Mutta miksi sinä olet hengästynyt, Georg?

Georg sanoi, että hän oli hengästynyt varmaan rappusissa tullessaan, ja päästäen Helenan käden hän istuutui pöydän ääreen, missä he tavallisesti lukivat. Helena aikoi ensin istua sohvalle ja antaa Georgin istua yksin pöydän ääressä. Mutta Georg oli toisella kädellään jo ottanut tuolin seinän luota ja asettanut viereensä Helenan varalle. Helena koetteli sentähden muuten viivytellä, ja rupesi muka lamppua järjestelemään.

— Mitä sinä siellä teet? — kysyi Georg.

— Luuletko että vielä näemme ilman lamppua? — sanoi Helena. Hän ajatteli, että lampun valossa Georg ehkä huomaa levottomuuden hänen kasvoissansa.

— Näkee, näkee, tässä näkee mainiosti — vakuutti Georg.

— Ah, mitä minä olen unohtanut! — huudahti Helena. — Nythän on emännöitsijä poissa, ja kuinka minä saan sinulle teetä?

— Ei sitä ollenkaan tarvita. Tule nyt vaan tänne.

— Tietysti tarvitaan. Minä menen itse laittamaan teekyökin tulelle. Se on pian valmis.

— Jaha, sitten minä tulen auttamaan.

Ei koskaan ollut Helena vielä ollut siihen määrin tunteensa valtaamana kuin tällä kertaa. Mitä he siellä kyökissä toisilleen sanoivatkaan ja vastasivat, sitä ei hän tiennyt eikä ymmärtänyt. Kovalla äänellä ja jonkinlaisella tarpeettomalla kiireellä he vaan rupesivat siellä puhumaan hiilistä ja tulitikuista ja puuhasivat hyvän aikaa ilman mitään tuloksia. Georg sotki eikä auttanut oikeastaan mitään. Vasta kun Helena rupesi käsin ottamaan uunista hiiliä, tarttui Georg todella toimeen ja erinomaisella sukkeluudella sytytti hiilet teekyökin torveen.

— Kas. mistä sinä olet tuon konstin oppinut? — kysyi Helena.

Georg vastasi polviltaan maasta, missä sytytteli teekyökkiä, että kyllä sitä saa leirissä yhtä ja toista oppia.

Ja katsahtaen ylös Helenaan, lisäsi naurahtaen, ikäänkuin vastaukseksi siihen, mitä Helena oli hänelle päivällä sanonut:

— Josta näet, että on sillä sotilasammatillakin sentään puolensa.

Näistä sanoista oli Helena Georgille suuresti kiitollinen, sillä niinkuin taikavoiman kautta ne vapauttivat Helenan siitä tunteen lumouksesta, jossa hän koko ajan oli ollut, Georg oli äkkiarvaamatta koskettanut tuota tarkasti vältettyä kysymystä ja tuonut Helenan ajatukset selville vesille. Tarkoittiko Georg siis todella ruveta väittämään hänen kanssaan sotilasurasta? Se oli mahdotonta, Mutta mitä hän siis tarkoitti?

Näitä miettiessä Helena kokonaan vapautui.

— No, tule nyt, — sanoi hän Georgille, — kyllä se jo itsekseenkin rupee kiehumaan.

He menivät takasin Helenan huoneeseen ja Georg istui samalle paikalle pöydän ääreen, samalla tavalla odottaen Helenaa tuolille viereensä.

— Niinkö siis arvelet, ettei tarvita vielä lamppua? — sanoi Helena taas viivytellen.

— Ei ollenkaan mitään lamppua tarvita.

Silloin Helena jätti lampun sytyttämättä ja meni istumaan hänen viereensä pöydän ääreen. Sillä heillähän oli vaan yksi kirja.

Ja tiesi kuitenkin koko ajan, ettei hänen niin olisi pitänyt tehdä.
Tunti alkoi.

He lukivat Dumas'n romaania. Lukiessa ja selittäessä Georgille tuntemattomia ranskalaisia sanoja ja lausemuotoja, unohti Helena puolestaan koko levottomuutensa, erittäinkin kun Georg oli tällä kertaa niin taitamattoman hajamielinen, usein ei kuunnellut ollenkaan mitä Helena sanoi. Mikä ihme siihen on tullut, ajatteli Helena.

Helenalla oli tapana lukiessa pitää kyynäspäätä pöydällä ja heilutella lyijykynää otsaansa vasten.

Mutta kun hän nytkin näin istui ja heilutteli, silloin hän yhtäkkiä tuntee, että Georg ottaa hänen kädestänsä kiinni.

Hän katsoo kummastuen Georgiin luullen ensin, että Georg ehkä ei näe lukea hänen kätensä vuoksi.

Mutta kun hän katsoi, otti Georg toisellakin kädellä hänestä kiinni, ja silmät paloivat yhtenä loimuna.

Siinä tuokiossa Helena ymmärtää kaikki.

Hädissään hän taputtaa Georgia molemmin käsin poskille puhuen hellästi:

— Kulta rakas Georg, sinä et tiedä mitä teet! Et sinä tiedä.

Mutta ei se mitään auttanut.

Helena aukasee hänen kätensä, nousee ylös ja erottuu nopeasti hänestä.
Menee sitten ikkunalle ja syrjäyttää uudinta.

— Katso, kuinka kaunis auringonlasku siellä on. Pitäisi mennä kävelemään —

Mutta hänen äänensä vapisee ja käsi vapisee, jolla hän uudinta pitelee.

Georg, joka on seisonut kääntyneenä pois, kädet kasvoilla, nostaa päänsä ja katsoen ikkunaan sanoo yhtä vapisevalla äänellä:

— Todellakin kuinka kaunis!

Ja rupeaa lähestymään katsoakseen muka ikkunasta.

Silloin Helena päästää uutimen ja suuntautuen etehiseen päin, sanoo taas:

— Pitäisi kävelemään, Georg —

Mutta Georg on hänen ohimennessään ottanut molemmin käsin hänen vartalonsa ympäri, ja suutelee Helenan ummistuneita silmäluomia, sitten suuta, joka ei enää mitään sano, vaan antautuen hymyilee.

Eikä enää mikään mahti maailmassa voinut estää sen tapahtumasta, mikä tapahtui.

* * * * *

Jonkun ajan kuluttua on samassa huoneessa hiljaisuus. Helena istuu yksin ikkunanviereisellä sohvalla. Hän ei voi ajatella mitään. Ei hän myöskään voi itkeä. Hänen korvissansa yhä kuuluu Georgin töytääminen ovelle, ja hänen askeleittensa nopea aleneminen rappusissa. Ja hänen tunnossansa jyskyttävät lakkaamatta sanat: "Se on tapahtunut, se on tapahtunut!"

Tulee yö, tulee aamu. Ei Helena ole mitään voinut ajatella, vaikka hän on koko yön valveilla loikonut selällänsä. Aina vaan samat sanat: "Se on tapahtunut!"

Tulee päivä.

Hän on puuhaavinaan jotakin, on virkeä ja eloisa, mutta omille ajatuksilleen hän on kuin kuollut. Kaikki on hänessä seisahtunut. Jokin elämän tapainen kulkee hänen ohitsensa, mutta ei hän itse sitä elä, vaikka hän koneellisesti liikkuukin. Kaikki on uutta ja ihan selvätkin asiat vaativat uudestaan selitystänsä. Mitä varten ajuri ajoi pitkin katua ja nyt ei enää aja, mitä varten kello naksuttelee seinässä, mitä varten ikkunoita voi avata ja sulkea, mitä varten on emännöitsijä, mitä varten se rämisyttää teelautasia ja lusikoita toisessa huoneessa?

Kello tulee 12. Kello 12 hän tavallisesti ennen muinoin meni vankilaan Sofia Huotaria puhuttelemaan, joka on ruvennut uskomaan hänen sanojansa ja ikäänkuin jumaloimaan häntä.

Kun hän tämän muistaa, silloin hän yhtäkkiä hetkeksi herää, ja jokin tuska tyrskähtää hänen kurkkuunsa. Huulet rupeavat vapisemaan ja hän heittäytyy hillittömästi itkemään. Mutta ei hän uskalla antautua. Hän nousee nopeasti istualtaan, pyyhkii silmänsä kuiviksi, ja on niinkuin ei olisi ollenkaan itkenyt. Kulkee taas samallaisena, puuhaa koko ajan eikä uskalla pysähtyä.

Vasta kun tulee iltapäivä ja hänen huoneensa saa sen hämärän, mikä aina on siihen aikaan kuin Georgia voi ruveta odottamaan, aukenee hänen tunteittensa vyyhdet, ja hän rupeaa hiljaa itkemään. Ei tosin surunkaan itkua, mutta muuten vaan, siksi vaan että kaikki on käynyt niin peräti toisin kuin mitä hän oli luullut ja odottanut, — että hän oli viskattu aivan kuin tuntemattomille maille, missä ei ollut koskaan ennen ollut, vaikka esineet ja hän itse kyllä taisivat olla samat. Kaikki oli toisin päin. Kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa, joihin hän vielä äsken nojasi, ovat lakanneet olemasta käsillä, entisyyskään ei tunnu enää hänen entisyydeltänsä. Eihän hän edes tiedä onko se, mikä on tapahtunut, hyvä vai paha, sillä ei hänellä niitäkään käsitteitä ole olemassa. Kaikki on irti, auki, pohjatta, katotta, seinittä, ja ympärillä vaan tyhjää avaruutta. Tästä voi alkaa elämää vaikka mihin suuntaan. Voi alkaa, mutta voi myöskin lopettaa. Kuinka vaan tahtookin. Ei mikään sano: jää elämään! Ei mikään myös: lopeta!

Vielä eilen hän oli voinut kääntyä "Sen" puoleen, pyytänyt anteeksi ajatuksiansa, keskustellut sen kanssa, tunnustanut koko asemansa. Mutta nyt oli sekin ikäänkuin häipynyt pois. Nyt oli sen sijassa vaan Georg, Georgille vaan oli asiaa. Georgille uskottavaa, Georgilta anteeksipyytämistä, Georgilta vaan lohdutustakin saatava. —

Mutta miksi, miksi hän näin viipyy? Jo aikaa sitten hän olisi voinut tulla. Ei mitkään virkatehtävät häntä tähän aikaan enää pidätä. Ja Helena meni ikkunalle, avasi niinkuin eilenkin sen molemmat puoliskot, ja rupesi odottamaan Georgia. — "Tietysti hän kohta tulee, tietysti hän kohta tulee", — ajatteli Helena kurottautuen ikkunasta, pyyhkien kyyneleitänsä ja koettaen nähdä hämärään katua myöten. Hän kuunteli kaikkia askeleita, jotka silloin tällöin alkoivat kopsuttaa käytävällä, mutta ei ne olleet Georgin, ne tulivat ja taas menivät kuulumattomiin. Kappelista päin lehahti toisinaan korvaan musiikin ääniä, joskus taas liike ja ajo kadulla esti mitään kuulumasta. Bulevardilta levisi illan ilmaan taas nuorten lehtien kosteaa ja miellyttävää hajua. Mutta hämärä alkoi jo muuttua pimeäksi, ja yhä harvemmin kukaan kulki tai ajettiin tällä kadulla. —

Silloin Helena yhtäkkiä kavahti. Hänen korvaansa kuului kaukaa-kaukaa taas askeleet — ja nyt hän oli eroittavinaan niissä kannuksien äänen. Sydän alkoi sykkiä eikä antanut kuunnella.

"Georgin kannukset!" — päätteli Helena yhä varmempana siitä, että se on Georg. Ja ilon kyyneleet vastustamattomasti tulvahtivat hänen silmiinsä. Mutta Helena pettyi. Ei ne olleetkaan Georgin kannukset. Kuitenkaan ei hän hetkeksikään toden teolla epäillyt, ettei Georg tule. Päinvastoin hän vaan mietti mitä hän sille sanoo, kun se tulee. "Rakas Georg", — sanoo hän, — "minä olen ehkä pilannut sinun elämäsi, mutta minä tahdon nyt koettaa tehdä kaikessa niinkuin sinä haluat ja kaikessa alistun tahtosi alle. Sinä et tarvitse enää panna mitään merkitystä minun vakaumuksiini. Suostun myöskin tulemaan sinun vihityksi vaimoksesi, milloin vaan tahdot, tai odottamaan milloin sinulle sopii."

Mutta jo rupesi yhä enemmän hämärtämään. Helena alkoi yhä levottomammin kuunnella jokaista ääntä kadulta. Ihmiset olivat luultavasti kaikki painuneet sinne mistä musiikki ja kaupungin humu kuului: sillä katu oli tyhjä eikä kukaan kävellyt enää käytävillä. Kuului jonkun talonmiehen sananvaihto ja naurahdus vastapäisen talonmiehen kanssa. Kuului kuinka portti sulkeutui ja askeleet kopisivat jossakin pihan puolella; sitten nekin hiljenivät.

Silloin heräsi Helenassa ensi kerran ajatus, että jospa Georg ei tulekaan! Se ajatus vihlasi niinkuin haavoittava veitsenterä.

Miksi hän oikeastaan olikaan niin varma siitä, että Georg tulee? Jos tämä kaikki oli tapahtunut Georgin vielä olematta kapteeni, niin oli se tietysti tapahtunut vastoin hänen tahtoansa, ainoastaan siksi, ettei hän sinä hetkenä voinut hallita itseänsä. Ei, ei, ei! Se on mahdotonta, ettei hän tulisi.

Ja kuitenkin, mitä enemmän Helena ajatteli ja mitä enemmän pimeni, sitä vähemmän syitä oli hänellä, miksi semmoinen oletus olisi ollut mahdoton.

"Olkoon kuinka hyvänsä", — päätti hän, — "mutta minun suhteeni riippuu kaikki siitä tuleeko Georg nyt vai ei. Jos tulee, niin taitaahan elämässä vielä olla jotain vähän asiaa ja oltavaa, — epätietoista mitä. Mutta jollei tule, niin silloin on selvä, että tämä on oleva minun loppuni."

Ja illan hämärtyessä yhä enemmän, hän unohti tyhjät kadut ja rupesi jo unohtamaan oman odotuksensakin.

Milloin kuvaili hän kulkevansa yksinäiselle laiturille ja hyppäävänsä siitä veteen, milloin asettuvansa yöllä kiskoille poikittain junan eteen ja rauhallisena katsovan kuinka kaksi tulipalloa lähestyy pimeästä hänen eteensä ja ryskyvien pyörien ruhjovan hänet allensa. Milloin taas hän kuvaili, että hän menee kauas, kauas tuntemattomaan korpeen, kiipee puuhun, sitoo nuoran oksaan ja toisen pään omaan kaulaansa ja heittäytyy alas — … Mitä hän enää odottaakaan, selvähän on, ettei Georg tule, — ei ole ajatellutkaan tulla. Noin jo pimenee kaikki.

Jo aikoi Helena sulkea ikkunan, mutta kun se olisi ollut hänen toivonsa ja elämänsä viimeinen sammuttaminen, ei hän sitä sentään jaksanut tehdä, vaan vielä viimeisen kerran painautui ikkunalaudalle itkemään ja odottamaan.

Silloin hän taas kavahti.

Ja taas hän kuulostellen kurottautui ulos.

Taas oli askeleita. Epätoivonsa aikana hän ei ollut niitä huomannut, mutta nehän olivat jo ihan lähellä, ja selvästi kilahteli kannus.

Ne kääntyivät jo kulmasta tälle kadulle.

"Se on Georg!" — riemuitsi Helenan sydän.

Häntä ei näy vielä hämärän vuoksi, mutta tuossa hän jo käy alhaalla käytävällä. Tuossa jo näkyykin, tuossa, tuossa. Hän lähestyy alaovea, tuossa hän tarttuu kahvaan, aukasee, käännähtää kynnyksen sisäpuolelle. Kuuluu hänen ketterä, kilisevä nousemisensa kaikuvissa rappusissa.

Helena on pannut ikkunan kiinni.

Ja hän huokaa syvään ja sanomaton lepo laskeutuu hänen olentoonsa.

"Muuta en tarvitsekaan tietää, kuin että Georg tuli!"

Samassa jo ovikellokin soi.

Tulematta sisälle Georg puhuu jotakin emännöitsijälle, jättää jotain tälle, ja lähtee taas rappusia alas. Hetken kuluttua emännöitsijä tuo kirjeen Helenalle.

Ja vähän aikaa oli Helena aukasematta kirjettä, nauttien siitä tyynnyttävästä rauhasta, mikä oli häneen tullut.

Georgin kirje Helenalle.

Rakas Helena!

Minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan niinkuin väkivallantekijä. En tiedä saanko tulla luoksesi edes anteeksi pyytämään. Minun olisi pitänyt kohta kirjoittaa, mutta olen niin huono kirjoittamaan. Olen repinyt monta kirjettä. Mutta ei se siitä parane ja nyt en enää revi tätä.

Varmaan sinä jo olet unohtanut, mutta sinä kirjoitit minulle silloin, että elämä voi ehkä joskus yhdistää meitä tovereina ja ystävinä. Kiitän sinua siitä. Ei kihlaus auttanut Saurén-raukkaa, mutta kun sinä kirjoitit minulle, niin se on auttanut minua tähän päivään asti. Mutta et usko kuinka paljon työtä minulla on ollut itseni kanssa. Sinun hyvä äiti-vainajasi kuuli minun rukoukseni ja antoi minulle usein tietoja sinusta, niin että aina tiesin mitä sinä ajattelet ja teet. Mutta sitten hän kuoli enkä minä enää sinusta saanut kuulla, ainoastaan että sinä kävit vankilassa, ja kun näin sinut kerran kadulla, vaan sinä et nähnyt, rupesi minusta näyttämään että sinä olet niin yksin ja ikävöit, ja minä silloin luulin että nyt jo voin olla sinun lähelläsi tavallisena ystävänä ja toverina, ja kun sitten tapasin sinut taas kerran kadulla keksin minä ranskan tunnit. Kuinka viekkaasti voi ihminen pettää itseänsä! Vaikka tiedän että jo usein ennenkin olin horjahtamaisillani, ja minun olisi pitänyt lopettaa nuo tunnit, kuvittelin kuitenkin koko ajan että hallitsen itseäni. Sydäntäni repii ajatus, että olen pilannut sinulle elämäsi, sillä tiedänhän minä että tämä oli sinun tahtoasi vastaan. Mutta mitä voin minä! Vaikka en tiedä onko minulla oikeus enää lähestyä sinua edes anteeksipyynnöllä, rohkenen kuitenkin ja minun täytyy sanoa vielä enemmän. En voi enää elää, ellen saa olla eroittamattomasti sinun vieressäsi, palvella ja suojella sinua.

Vielä minä pyydän sinulta, vaikka se ehkä on sopimatontakin. Minussa on niin suuri tuska, kun en tiedä oletko sinä antanut anteeksi vai et. En minä voi tulla sinun luoksesi. Mutta jos niin on, että sinä olet antanut anteeksi, niin tule rakas Helena ulos bulevardille, jossa sinua odotan. Rakas Helena, älä sysää minua pois!

Georg.

Helena nousi istualtaan ja rupesi kohta panemaan hattua päähänsä. Tätä tehdessään hän itki vieläkin, mutta uudesta syystä, siitä ilosta, joka tulvana tulvi hänen sydämmeensä Georgin kirjeen johdosta. Kerrankin olivat nyt asiat Helenankin mielestä juuri niinkuin ne pitivät olla. Sillä jos Georg todella siis ei ollut voinut, niinkuin hän nyt kirjeessäänkin kirjoitti, niin tietysti ei Helenalla muuta ollut tehtävääkään kuin olla hänen vaimonsa. Niin oli Helena aina ajatellut. Ei hän mitenkään saanut kyyneliään seisahtumaan. Ennenkuin sitten ulko-ilmassa, kun hän tuli kadulle ja kasvot leppeätä yötuulta vastaan kulki bulevardille.

* * * * *

Se mitä Georg tahtoi Helenalle vielä sanoa oli samaa, mitä hän jo oli kirjeessä pyytänyt.

Kun Helena näki hänet ja seisahtui pari askeletta hänestä, kuului
Georgin suusta yksinkertaiset liikutuksen sanat:

— Anna anteeksi! Kaikki on minun syyni!

Silloin Helena tuli hänen luokseen ja rupesi sanomaan:

— Eihän sitä, rakas Georg, voi tietää mikä on kenenkin — —

Mutta ei voinut sanoa loppuun, vaan rupesi kesken itkemään, ja otti
Georgista molemmin käsin.

Georg irrotti hellästi hänen kätensä ja piti niitä edessään, niin että
Helena tuli kauemmas hänestä ja hän saattoi nähdä Helenan kasvoihin.
Helena sanoi:

— Tietysti se on oleva niin kuin sinä olet ajatellut. Eikä se muuten voi ollakaan. Ja jos tahdot, niin pappikin vihkiköön —

— Ei, ei, — sanoi Georg voimatta ylenmääräisen riemastuksen vuoksi peittää puheäänensä epätasaisuutta, — en minä ole vihkimistä ajatellut, minä olen jo kauan sitten tullut ihan samaan ajatukseen kuin sinäkin siitä asiasta, ja kaikista muistakin asioista. Mutta katsos minä kun olen kerran semmoinen, en saa päähäni mitään noin — äkkiä, minä voin vaan vähitellen.

Helena sanoi siihen:

— Hyvä. Mutta käyköhän se todella päinsä, kun sinä olet upseeri?

Georg katsoi ihmeissään Helenaan.

— Etkö sinä siis todellakaan tiedä, että minä olen jättänyt erohakemukseni? Mutta mistäpä sitä tietäisitkään, kun olet niin meidän seuroistamme vetäytynyt,

— Enhän minä sitä tiennyt, — sanoi Helena ja nyt hänenkin äänensä oli salatun riemun vuoksi epätasainen.

— Ju-juu, erohakemuksenhan minä olen jättänyt. Aijoin siirtyä insinööri-alalle. Viime yönä olen kuitenkin nuo insinööri-aikeeni muuttanut. Olen miettinyt ihan toista. Mutta minä puhun sinulle siitä joskus muulloin.

Ja sitten Georg lisäsi hiljaisella, tutun lapsellisella äänellään:

— Nyt sano minulle vielä yksi asia, Helena: saako sinun mielestäsi tämmöisessä tapauksessa olla onnellinen? Minä olen niin äärettömän, niin äärettömän onnellinen, Helena.

Helenan silmät loistivat suurina ja juhlallisina pimeästä.

— En tiedä. Georg, mutta olen minäkin onnellinen, — sanoi hän yhtä hiljaa.

He olivat tulleet takasin Helenan asunnolle, ja siitä he erosivat.

Ei ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu.

Tämä kertomus olisi tähän jo voinut päättyäkin. Sillä mitäpä siihen enää olisi lisättävää, kun asiat näin olivat käyneet? Helena on ollut koko kertomuksen keskus, ja hän oli nyt nähnyt, että hänen sielunsa Se, jota ei voi sanoin nimittää, todellakin hallitsee kaikkien asiain menoa, ja on vielä päälliseksi niin äärettömän hyvä, että vaikka hän juuri oli siitä syrjäytynyt, se oli laittanut niin, että hän olikin saanut aikaan enintä mitä hän yleensä koskaan olisi voinut aikaan saada. Sillä se että Georg omin ehdoin jätti sotapalveluksen ja hylkäsi vihkimisen, oli jotakin, jota Helena ei olisi voinut uneksiakaan vaikuttavansa. Ihan hänen tietämättään oli hänen uskollisuutensa Sitä kohtaan, vaikkakin kesken katkenneena, kasvattanut maailmalle puhtaan, jalon ja rohkean Georgin. Eikä siis olisi enää mitään lisäämistä.

Mutta olkoon kuitenkin vielä mainittuna seuraava.

Georg osti Helenan kotikartanon hovijunkkari-vainajan ensimäisiltä lapsilta. Tosin olivat kaikki tehtaat seisahtuneet. Paperitehdas oli seisautettu veden riittämättömyyden tähden; kaikki koneet olivat viety pois. Sahat taas olivat hävitetyt sen vuoksi, että metsät olivat jo kaikki loppuneet. Niin että kun Georg osti, ei siinä voinut muu kuin maanviljelys tulla kysymykseen.

Mutta eivät he Helenan kanssa muuta tahtoneetkaan, eivätkä aivan edes sitäkään.

Kohta kun Georg sai tuon suuren maatilan haltuunsa, rupesi hän laittamaan karttaa kaikista sen maista, metsistä ja viljelyksistä, ja jakeli kartalla koko tilan semmoisiin pieniin osiin, joista lähimaille yksi perhekunta voisi kustakin toimeentulonsa saada. Sitten hän rakennutti muutamille parhaimmille palstoilleen sieviä mökkejä sekä pienet navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja vuokrasi nämä palstat tavallisiksi torpiksi. Kohta ilmestyi uusia halukkaita, jotka ottivat toisille palstoille rakentaakseen samallaiset asumukset Helenan ja Georgin maun ja piirustuksen mukaan. Helena erittäinkin varoi, ettei ikkunat saaneet olla pieniä eikä niiden lasi viheliäistä. Mainioita rakennusaineita saatiin muuten entisen paperitehtaan ja sahojen rakennuksista ja tiilipiipuista. Näin oli Georgin aikomus asuttaa vähitellen koko tila, ja sen mukaan supistaa omaa taloutta. Mutta pääasia oli, että hän aikoi supistaa arentiveroa vuosi vuodelta yhä pienemmäksi, nimittäin sen mukaan kuin he Helenan kanssa koettavat ja voivat tarpeitansa vähentää ja menojansa supistaa. Koko elämä on oleva alituinen tarpeiden vähentäminen, sanoi Georg. Se oli hänen järkensä mukaan ainoa keino ihmisten asiain parantamiseen. Ja vaikka hän näin tässäkin osotti olevansa se, miksi oli itseänsä sanonutkin, että hän ainoastaan vähitellen osaa eteenpäin mennä, niin kyllä hän toiselta puolen näytti myöskin olevansa se, joka panee toimeen minkä on kerran päähänsä saanut. Myöskin sen vähäisen voiman, mikä koskessa vielä oli vesien alennuksen jälkeen, aikoi Georg tulevaisuudessa käyttää. Hän summitteli jonkinlaista osuus-myllyä, jossa kaikki alustalaiset ja muutkin saisivat jauhattaa ja nauttia hyväkseen voitto-osuutta. Ja ainoa mikä häntä esti heti aijettaan toteuttamasta, oli se, että hän pelkäsi antavansa insinöörilliselle rakentamishimollensa toistaiseksi ehkä liian paljon sananvaltaa.

* * * * *

Kahdeksan vuotta edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen, eräänä kuulakkana kesäaamuna tapaamme Georgin ja Helenan lähtemässä ajelulle hovista kaukaiseen ulkokartanoonsa.

Hevonen on kahden talven varsa, jonka Georg itse on opettanut, ja nyt se on ensi kertaa kesäajossa, valjastettuna pienten viipurilaisten kääsien eteen. Georg, pitkävartisissa saappaissa, solakkana niinkuin ennenkin, pitelee varsaa toisen miehen tai herran kanssa, joka on auttanut valjastusta. Tämä toinen mies tahi herra on ikäänkuin onnellinen että häntä tarvitaan, koettaa olla hyvin palvelevainen ja nopea liikkeissään, hääräilee melkein turhia. Kasvot ovat hänellä punaset, vähän ikäänkuin hajallaan ja ajetuksissa, niinkun kohmeloisella. Toisessa silmässä on valkonen kaihi.

Helena ei voi päästä erille kotoa, vaikka kysymyksessä on vaan tämmöinen pieni aamu-ajelu. Hän seisoo ulko-ovessa, on kyllä lähdössä, mutta yhä ja yhä palaa takasin ja puhuu sisälle. Aina kun hän irtaantuu pari kolme askelta ovelta, näyttäytyy sieltä hänen saattajansa: naurava palvelustyttö sylilapsen kanssa, joka lapsi on Helenan nuorin. Hänellä on kolme lasta, joista vanhin, poika, on täyttänyt seitsemän vuotta. Toinen on tyttö, käy viidettä, ja kolmas, tämä sylilapsi, on poika, joka on vasta vähän toisella vuodella, Kaikki nämä lapset on hoitanut pienestä alkaen sama palvelustyttö, joka nyt ilosesti ovessa nauraa yhä ja yhä palaavalle Helenalle. Helena tietää voivansa hänelle uskoa vaikka vuodeksi koko talon ja kaikki lapset ja itse matkustaa ulkomaille, sillä sen tytön ainoa vika on, että se Helenan mielestä liiaksi jumaloi häntä.

Helena oli jo menossa, mutta eikös mitä! Jo palaa sittenkin:

— Ja jos herrat sattuisivat tulemaan ennen kuin me ehdimme kotiin — —

— Tiedän, tiedän, rouva menee nyt vaan, katsokaa kun varsakin jo nousee seisomaan, — vastaa palvelustyttö, kädellään häätäen Helenaa menemään.

Helena menee. Puolimatkassa hän vähän sittenkin hytkähtää, niinkuin vieläkin muistaisi jotain sanottavaa, mutta päättää että se saa sentään jäädä, ja huutaa vaan viimeisen yleisen ohjeen:

— Sofia siis muistaa mitä sanoin lapsista?

— Kyllä, kyllä — huutaa Sofia nauraen vastaan.

Kun Helena tuli Georgin luo, sanoi tämä varsan selustinta korjatessaan ranskaksi, ettei se mies tai herra ymmärtäisi:

— Notre Henri est aujourd'hui comme la cire fondue. [Suomeksi:
Henrikkimme on tänään sulana kuin vaha.]

— Tietysti, niin pitkällisen kostutuksen perästä, — sanoi Helena ja pudisti vähän päätään sille miehelle tai herralle. Helena ei kuitenkaan osannut salata hienoa anteeksi antavaa myhähdystä suupielissään. Toinen keksi sen ja onnellisena siitä, rupesi ylenmääräisellä palvelemisella ja puuhalla sekottamaan viimeistäkin jälkeä tuomiosta.

"Notre Henri" oli entinen Souvari-Heikki. Hänet oli Helena saanut kotiutumaan luoksensa vasta sittenkuin se oli renttuellut itsensä melkein pilalle. Ja kaikki vaikutus häneen tuntui yhäkin melkein mahdottomalta. Sillä ensi työkseen hän rupesi täällä herrastelemaan. Mitä ikinä Helena hänelle puhuikin, oli se hänestä ikäänkuin vähemmän tärkeätä sen asian rinnalla, että hän sai nyt lukea itseään herraksi. Kun Helena koetti selittää, että he Georgin kanssa oikeastaan pyrkisivät päinvastoin pois herruudesta, niin semmoinen puhe meni aina kokonaan hänen korviensa ohitse, niinkuin ei hän olisi voinut sitä ollenkaan vastaanottaa. Hän koetti aina pukeutua hienompiin kuin muut miehet ja olkihatullaan pitää itseänsä muita ylempänä ja muista loitompana. Eikä tiedä kuinka pitkälle Heikin kerskailuhalu olisi päässytkään kehittymään, ellei hän olisi ollut paha juomari. Kaikistapa asioista voikin olla hyötyä, kuka luulisi. Mutta Heikille oli hänen juomisensa suurena siunauksena. Sillä juuri kun hän nousi ylimmilleen herrastelemisessa, alkoi hän ryypytellä, joka aina loppui täydelliseen aseman menettämiseen: vaatteet olivat ryvettyneet ja repaleina, ellei ne olleet myyty, olkihattu — hänen paras herruuden merkkinsä — oli rutistunut ja särkynyt, ja kaikki näyttäytyminen mahdoton sen yleisen hymyn vuoksi, joka lepäsi ihmisten huulilla. Mutta nämät olivat toistaiseksi ainoat hetket, joina hän oli Helenan vaikutukselle altis. Hän oli silloin peräti nöyrtynyt. Ja hänen olentonsa parhaat puolet tulivat silloin näkyviin. Niin ettei Helena aina oikein tiennyt surra hänen juopottelujansa, ja päätti tänäkin päivänä ottaa Heikin puheilleen, kohta kun he ajelultaan palaavat.

Helenan istuttua kääseihin oli Georg tuskin päässyt hyppäämään ylös niihin, kun maltittomaksi käynyt varsa täyttä laukkaa oikasi suoraa tietä, tekonurmikkojen ylitse, avatulle portille. Georg sai sen hillityksi vasta maantiellä, missä se jo suu auki ja pää kaarena ketkattaen hypähteli eteenpäin vaan mikäli sallittiin.

— Muistatko Helena, — kysyi Georg, kun varsa oli varmasti hänen vallassaan, — muistatko kuinka me ratsastimme teidän ponillanne ja kuinka minä häpäsin itseäni sinun edessäsi?

— Muistan. Mutta kyllä nyt ainakin ovat rollit vaihtuneet. Minua pelottaa hirveästi. Kuule, Georg, eikö tämä todellakin ole vaarallista?!

— Nur ruhig, — sanoi Georg. — Ja tiedätkös siitä saakka minussa on kytenyt salainen halu parantaa asioitani. Tallimies on ollut minun ihanteeni. — No, piteleppäs, nyt lähdetään taas. Hop!

— Hiljemmin, hiljemmin Georg —

— Meidän täytyy joutua, Helena.

He saapuivat ulkokartanolle tunnin ajon jälkeen aivan asumattomain, metsäisten seutujen läpi. Georg sitoi varsan tolppaan siistin asunnon eteen ja he menivät pienestä veräjästä nurmikkopihalle, joka oli aidoitettu erilleen suuresta karjatarhasta. Suuren navetan ja aittarivin välitse aukenivat yhtäkkiä kuin panoraamaluukun läpi laajat niitty- ja peltoalat. Ei ollut pehtori eikä kukaan hänen väestänsä kotona. He poikkesivat edes tyhjää navettaa katsomaan.

— Näetkö mitä täällä olen antanut tehdä? — kysyi Georg.

— En minä mitään erinomaista huomaa.

— Permanto on poissa, lehmät seisovat maanpäällä, alla kulkee viemärit.

— Mutta eikö ole likaista?

— Ei vähääkään. Täältä saa suosammalta ihan vierestä. Mutta ei ole mitään vetoa, ja se on pääasia.

He läksivät jälleen ajamaan eteenpäin, sillä eipä heillä tänne vielä ollutkaan asiata, — ja käänsivät pian syrjätielle, joka kierrellen kulki sakean sekametsän läpi. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vielä tältäkin syrjätieltä poikkesivat ahtaanlaiselle kujatielle ja saapuivat niin pienelle asunnolle, joka myös kuului ulkokartanon alaan. Nyt he olivat tulleet perille sinne, mihin olivat tarkoittaneet.

Kaunis tyyni vesistö levisi asunnon edessä, ja lahden poukama ylettyi aivan sen luo. Paljon kukkia oli istutettu tämän asunnon läheisyyteen, ja matalain ikkunain eteenkin oli laitettu lavat, joista riippui köynnöksiä. Villiviini alkoi peittää koko eteläistä seinää ja tunki jo ikkunain aloille, niin että valkoset uutimet kasvien vuoksi ainoastaan heikosti pilkistivät lasin takaa.

Mutta onni ei näyttänyt suosivan heitä. Täälläkään ei oltu kotona. Ulko-ovi oli pantu kiinni ja puupalikka pistetty säppiin. Mihin ihmeeseen ne ovat voineet mennä, arveli Helena. Ja nyt kun on vielä sunnuntai-aamu. Kirkossa ei niillä taas ollut tapa käydä. Georg katsoi kelloonsa ja se ei ollut vasta kuin puoli kahdeksan.

Silloin Helena huomasi missä ne olivat.

Vastapäisen saaren tummaa kuvastusta vasten näkyi kahilikon reunassa paikoilleen seisahtunut vene, airot valtoinaan veteen jätettynä. Kaksi olentoa oli veneessä, yksi kummassakin päässä. Onkivatko ne siellä vai lukivat jotakin, ei voinut erottaa; mutta korkean saaren takaa kohonnut aurinko valaisi ylhäältä yhtälailla molempain hopeanharmaata päätä.

— Ei mutta katsokaas vaan sitä pariskuntaa, — sanoi Helena.

— Haloo, haloo! — alkoi Georg ilosesti huhuilla ja ojennetuin käsin huiskutti nenäliinoja, toisella kädellä Helenan, toisella omaansa.

Nyt syntyi veneessä kiireistä liikettä. Perässä istuja alkoi huiskutella vastaan. Kokassa istuja rupesi hätäisesti laittautumaan soututuhdolle ja pian läiskyivät hänen aironsa tyynessä vedenpinnassa joka haaralle hopeaa pirskottaen.

Se oli entinen rovasti ja hänen vaimonsa.

* * * * *

Georg ja Helena viipyivät täälläkin ainoastaan vähän toista tuntia, ja läksivät sitten paluumatkalle.

Tämä sunnuntaipäivä oli Helenan syntymäpäivä ja he olivat päättäneet viettää sen, paitsi näin ajelulla, vielä monella muulla tavalla. Myöskin oli kolme Helenalle tuttua Georgin entistä luutnantti-toveria luvannut saapua täksi päiväksi hoviin, nimittäin Brummer, Rancken ja Maksiimof. ja heidänpä tulonsa vuoksi varsa nyt saikin panna parastaan.

Näistä kolmesta oli kuitenkin ainoastaan luutnantti Maksiimof enää sotapalveluksessa. Hänellä oli viime vuosina ollut alituista kovaa luunsärkyä, niin että kun pataljoona oli matkustanut leiriin, hän oli jätetty kotiin kasarmin päälliköksi, — ensimäinen luottamustoimi, mikä oli hänen osakseen koskaan tullut, josta hän tunsi suurta tyydytystä ja jonka johdosta kulki kaikkialla silmät sameina ja olkapäät koholla. Oli muuten yhä naimaton. Sitävastoin olivat sekä Rancken että — kuka olisi uskonut — Brummerkin naimisissa. He olivat molemmat jotenkin yksiin aikoihin eronneet sotapalveluksesta. Molemmat olivat, kiisteltyään vuosikauden Georgin kanssa, jonka luokse he tavan takaa matkustivat, tulleet vihdoin siihen päätökseen, että parempi vähitellen kuin ei ollenkaan. Ranckenin "vähitellen" oli se, että hän, perittyään erään suuremman rautateollisuusyhtiön osakkeita, sai paikan tämän yhtiön konttorissa, jonka jälkeen hän meni naimisiin ja lakkasi kokonaan punssia juomasta. Mutta Brummerin "vähitellen" oli vielä paljoa kummallisempi. Hän meni naimisiin maailmalle kokonaan tuntemattoman olennon kanssa, ja teki sen ennenkuin mistään paikasta ja toimeentulosta oli vähintäkään tietoa. Ja kävi niin omituisesti, että hän juuri tämän naimisensa kautta joutui pienen, kaupungin syrjässä olevan, mutta sentään sangen edullisen siirtomaatavarapuodin hoitajaksi, ja sittemmin omistajaksi. Se pitkä, roteva, mahtavaviiksinen Brummer!

Näistäpä toveruksista ja heidän asioistaan puhelivat Georg ja Helena paluumatkallaan. Georg oli täynnänsä innostusta sekä Ranckenin että Brummerin suhteen, ja yhä uudelta kannalta koetti valaista sitä hänelle erityisesti niin päivän selväksi selvinnyttä asiaa, että parempi vähitellen kuin ei ollenkaan.

— Saat nähdä niin Rancken ja Brummer vielä kerran muuttavat tänne maalle ja perustavat kalkkitehtaan meidän seuduillemme. Ja jos he elävät kauan, niin he muodostavat sen tehtaan vähitellen osuustehtaaksi kaikkien maanviljelijäin hyväksi.

— Hyvä olisi, — sanoi Helena. — Mutta sanoppas mikä se meidän "vähitellen" sitten on? Lyhyesti ja selvään.

Georg oli jonkun aikaa vaiti. Sitten kääntymättä Helenaan ja vaan pää kallella hevosen liikkeitä tarkastaen, vastasi:

— Kiivetä kaikessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan.

Helenan oli tämä vastaus niin mieleen, että hän olisi tahtonut molemmin käsin puristaa Georgin pään syliinsä. Mutta koska tuommoinen ei kuulunut heidän tapoihinsa, rupesi hän vaan muka muuten hokemaan:

— Oikein poikaseni. Ihan oikein poikaseni.

Ja sillä välin toisen huomaamatta pyyhkäsi ilon kyyneleet silmistänsä.