Ihmiskohtaloja

by Arvid Järnefelt

V.

—Kröijer kuollut! huudahti Alarik, nähtyään uutisen sanomalehdissä.

Hän oli juuri valinnut mitä mukavimman asennon omassa huoneessaan komealla lepotuolillaan, tyynyjen keskellä, asettanut kaakaonsa pyöreälle pöydälle viereen ja taittanut sanomalehden sopivaan muotoon. Ja nyt osui ihan ensimmäisenä tuo onneton uutinen silmiin.

Hän hyppäsi pystyyn melkeen vaaleten.

—Tämä vielä puuttui! Tämähän on ihan nurin päin! Tänään on 15:s päivä, juttu on esillä juuri tänään kihlakunnanoikeudessa. Lyydi, Lyydi! Äsh!

Painoi sähkönappiin, toiseen. Käveli rajusti pari kertaa edestakasin. Painoi taas; ja nyt niin kauan ja niin kovalla voimalla, että etusormen nivel oli mennä sijoiltaan ja suu vääntyi kärsimättömyydestä.

Ihmiset töytäsivät sisälle joka haaralta.

Täti, palvelustyttö ja kaksi rouvan sisarta. Ja kaikilla oli kysymyksensä.—Mitä, mitä?—Mitä on tapahtunut?—Herra siunatkoon, kuinka minä säikähdin!—

Tämä töytääminen ja nämä huudahdukset ärsyttivät häntä, ja kaikki hänen hermonsa joutuivat epäjärjestykseen.

—Te odotitte kai, että olisitte löytäneet minut halvattuna keskeltä lattiaa, sanoi hän nauttivalla vihalla.—Varmaan jo kuvailitte hautajaisia ja——

Inholla hän keskeytti lauseensa, ja sanoi sitten teeskennellyllä ystävyydellä:

—Olkaa hyvä, pyytäkää rouva tänne!

Menivät kaikki.

Rouva tuli hengästyneenä, kyökkiasussa ja toi myötänsä kotletinhajua.

—Mitä täällä on tapahtunut? Alarik, kuinka sinä saatat taas noin kiihoittua!

—Kröijer on kuollut!

—Vai niin.

—Vai niin? Ei sen enempää, kuin "vai niin"! Ja tiedätkö sinä, että meidän myllyjuttu siellä maalla on juuri tänäpäivänä esillä. Me olemme nyt menettäneet sekä koskemme että myllyrakennuksemme. Ei sen enempää eikä vähempää!

—Tietysti sinne on matkustanut joku apulaisista.

—"Tietysti", se on teillä naisilla aina vaan niin selvää ja yksinkertaista: "tietysti"! Mutta Kröijer ei ole suinkaan voinut muistiansa apulaiselle testamentteerata! Ja minä kun olen niin paljon asianhaaroja hänelle selittänyt, äsh, äsh, tämä on aivan sietämätön isku minulle.

—Mutta rauhoitu, rakas Alarik! Tottapa semmoisissa asioissa käytetään papereita ja onhan apulaisen täytynyt löytää ne konttorissa. Pääasia kaikissa meidän asioissamme on, kuten tiedät, ettet ole levoton. Tiedäthän kuinka ankarasti se on sinulta kielletty. Johan tohtori vaati, että jättäisit kaikki asiasi jonkun luotettavan hoitajan haltuun.

—Siitä nyt ei tule mitään.

—Ei, ei. Se olikin vaan uhkaus, että jollet voi pysyä rauhallisena, niin eihän muu auta.

Lyydi sai hänet jälleen istumaan.

—Katsos nyt, kun olet taas tolalta. Se on suorastaan myrkkyä sinulle tämmöinen häiriö. Olethan luvannut minulle, että koetat hillitä itseäsi. Lupaa nyt uudestaan. Muista nyt tästä lähin, että vaikka mitä tapahtuisi, sinä ensin ajattelet terveyttäsi. Ymmärräthän Alarik, että se on kaikkein kalleinta sinulle. Ei mikään tapaus voi olla tärkeämpi kuin se, että sinä pysyt rauhallisena etkä mieti asioitasi.

—Kas niin, sanoi hän vielä,—tässä on sinulle tyyny selän taakse.
Panenko enemmän vasemmalle? Tässä kaakaolasi ja tässä sanomalehtesi.
Onko nyt hyvä?

—On, sanoi Alarik lyhyesti, ja hän nähtävästi pidätti itseänsä lisäämästä jotakin vielä.

—Ja muista siis mitä tohtori on sanonut On esimerkkiä ihmisistä, joita halvaus on kohdannut hyvinkin nuorella ijällä eikä ole kumminkaan uudistunut ennenkuin seitsemännelläkymmenennellä. Tyyntynyt elämänlaatu, hiljainen työ rauhallisen perheen keskuudessa, elämä nykyisyydessä, täydellinen huolettomuus ja suruttomuus tulevaisuuden suhteen—tämä kaikki on voinut pelastaa uudistuskohtauksesta.—Ja jos sinun olisi edes pakko ajatella mitään asioita! Onhan meidän toimeentulomme aivan taattu. Meillä on paljon enemmän kuin kylläksi. Mitä sinä vielä tahdot?

Alarik ei voinut hermostumiselta mitään vastata, yritti, veti jo henkeä sisäänsä, mutta puhalsi nenän kautta ulos.

—Ai, haisevatko minun käteni kotletiltä? Olisit ennen sanonut!—No muista nyt kaikki, mitä olet luvannut!

Ilosesti hyräillen Lyydi meni omalle puolellensa, eikä ollut huomaavinaankaan Alarikin hermostumista.

Alarikin luona oli taas kaikki hiljaa.

Hän käänteli pari kertaa lehteänsä, muutti sen toisiin taitoksiin.
Mutta laski sen sitten pian huoaisten pöydälle.

Ja sanomaton suru kuvastui hänen kasvoissansa.

Sitten hän nousi ja rupesi kävelemään edestakasin.

Kun ajattelen, on se oikeastaan hirmuista, mikä minussa tapahtuu. Nyt en taaskaan voinut häntä sietää. Toisinaan, vaikka kuinka koettaisin, en voi saada esille entistä rakkauttani, en voi, en voi, en voi!

—Kuinka toista se oli ennen! En tarvinnut muuta kuin ajatella mielessäni hänen kuvaansa, kun rakkaus minut valloitti. Tosin pian tulivat nuo tyhjät hetket, jolloin häntä yhtäkkiä ei ollut. Mutta minun vallassani oli palauttaa hänen kuvansa semmoisina hetkinä. Ja niin minä sain aina rakkauteni takasin, milloin tahdoin.

—Nyt sitävastoin! Mitäpä sitä itseltäni salaisin! Kun olen alkanut ajatella, niin ajattelen loppuun.—Nuo tyhjyyden hetket ovat ruvenneet yhä taajemmin seuraamaan toisiansa, ja minun vanha keinoni pettää säännöllisesti. Vaikka minä koetan ajatella häntä, hänen ruumistansa, minä en saa mitään kuvaa esille. Ja jos saan, ei se herätä minussa mitään tunteita. Se kuva, jonka saan esille, kyllästyttää minua, enkä minä voi enää löytää semmoista paikkaa—ush! Ja kumminkin se on niin.

—Jospa hän aavistaisi, että minulla on hetkiä, jolloin häntä ei ole olemassa minulle! Jospa hän aavistaisi, että minä välistä ponnistan kaikki voimani löytääkseni hänessä edes jotain vähintä, johon voisin rakkauteni kiinnittää!

—Minun tulee häntä väliin oikeen sääli. Ja siitä minä iloitsen. Sillä joskus on minun onnistunut tästä säälistä herättää itselleni rakkauden tapaisia tunteita. Ilosena siitä, että minun on häntä sääli, minä yhtäkkiä lähden häntä hakemaan silittääkseni häntä poskelle ja katsahtaakseni häntä silmiin. Tulen. Hän ei istukaan alakuloisena ikkunan ääressä, niinkuin olen kuvaillut, vaan toruu palvelioita. Ja minun säälini on mennyt jäljettömästi.

—Mutta onko se sitten oikeastaan minun syyni, että rakkaus minulta menee? Kaikilta jumalilta kysyn yhtaikaa: onko se minun syyni, etten minä enää voi saada esille sitä kuvaa, joka herättäisi minulle rakkauden? Minähän tahtoisin saada, enhän mitään niin tahtoisi kuin rakkauteni takasin. Mutta minä en ole sen asian herra. Se on jokin luonnonlaki, joka estää minua. Jos teitä jumalia on olemassa, niin te tiedätte, että minä olen ilonen kuin lapsi niinä hetkinä, jolloin tunnen rakkautta ja vetovoimaa häneen.

—Tosin asia ei olekaan ainoastaan niin, että minä vaan en saa kiinni rakkaudestani. Tunnustaakseni minä joskus,—ei, ei joskus, vaan usein, —yhä useammin,—vihaan häntä. Hän on minulle vastenmielinen koko olemukseltaan. Niinkuin nytkin, kun hän tuli minun luokseni ja oli rauhoittavinaan ja lepyttävinään minua. Hän tietää vallan hyvin, mikä minua olisi rauhoittanut. Hänen olisi vaan tarvinnut sanoa: minä suostun; pantataan isävainajani kaupunkitalo ja ostetaan Kukkilan hovi huviloineen. Mutta hän ei hiisku itse asiasta mitään, ja leikkii vaan hirveän huoltapitävää ja hellää vaimoa. Minä vihaan häntä ja hänen tahtoansa ja hänen aikeitaan, jotka eivät koskaan muuta tarkoita kuin ettei vaan mitään saisi yrittää,—että kaikki pysyisi entisellään eikä mikään pääsisi muuttumaan. Vihaan koko hänen sukuansa, jotka kaikki ovat hänen puolellaan, vihaan heitä kaikkia tädistä alkaen, sisariin ja koko hänen sukualbumiinsa. Kaikilla niillä on alahuuli pitempi ylähuulta. Ja millä oikeudella ne ovat liimaantuneet kaikki minun ympärilleni! Lyydin kanssahan minä olen naimisiin mennyt enkä heidän! Minä olen kietoutunut heidän pauloihinsa niin, että olen menettänyt koko itsenäisyyteni. Ja oikeastaan ei minulle ole koko maailmassa mitään niin vierasta kuin tuo suku, sen maut, sen käsitykset ja sen puheet. Minä tahtoisin väkisin irtautua siitä ja muuttaa vaikka toiseen maanosaan, ja kuitenkin minun täytyy kulkea mukana niinkuin härkä, jota miesvoimalla vedetään eteenpäin. Minä tahtoisin rukoilla, että joku mahti minut vapauttaisi tästä suvusta ja sen alahuulesta. Minä lupaisin vaikka mitä. Lupaisin tulla nöyräksi, lupaisin vaikka ruveta rengiksi johonkin mökkiin, kunhan vaan pääsisin vapaaksi.

—Pitemmälle, pitemmälle! Kun olet kerran alkanut, niin ajattele loppuun!

—Ja miksen ajattelisi?—eihän minun ajatuksiani kukaan näe. Kuitenkin pidätän itselleni vallan peruuttaa nämät ajatukset milloin tahdon, ja selittää kaikki tyyni pelkäksi houreeksi.

—Minua on usein elättänyt salainen, mykkä toivo, joka tulee ensin varovasti ja hiipien tietoisuuteen, mutta sitten alkaa siellä liekehtiä, ja vihdoin johdattaa minut kuumeentapaisiin, intohimoisiin haaveisin ja unelmiin.

—Se on toivo, että minun vaimoni kuolisi.

—Ja hänen kuoltuansa minä olisin vapaa, ijäksi vapaa hoko painajaisesta. Saisin tehdä mitä tahdon, oman makuni mukaan.

—Löysinpä todella sopivan sanan: painajaisesta. Se on todellakin painajainen. Ja se laskeutui armottomana ja ijankaikkisena minun päälleni siitä hetkestä alkaen kuin menimme kihloihin. Minä olin heti kuin kahleissa.

—Minä tosin olin silloin onnellinen, mutta minulla oli sittenkin painajainen, hieno ja kuitenkin selvä ja lakkaamaton painajainen, jo ensi hetkestä saakka. Jo silloin se laski hienon myrkkynsä minun ilooni.

—Onni on päivä päivältä vähennyt, mutta painajainen on kasvanut. Ja nyt on kaikki minun iloni sen myrkyllä sekotettu. Minä en voi elää.

Mistä sinä olet painajainen! Mitä pahaa minä olen tehnyt sillä että menin naimisiin, koska sinä olet tullut minun asuintoverikseni!

—Ja onko se minun syyni, että minä haaveksin päästä sinusta—ja ajattelen sitä ainoata keinoa, joka voisi minut sinusta vapauttaa, hänen kuolemaansa. Enhän minä iloitsisi itse kuolemasta. Ei, päinvastoin minun olisi ehkä hyvinkin sääli häntä, kun minä näkisin hänet ruumisarkussa, ja minua pidettäisiin varmaan ihan sortuneena miehenä, kun minä, mustiin suruvaatteihin puettuna, seisoisin hänen avonaisen hautansa partaalla. Minä itkisin,—ei, minä en itkisi, en kyyneltäkään;—minun suruni olisi suurempi kyyneleitä. Ja kaikki sanoisivat: katsokaa kuinka hän on masentunut, mies raukka!

—Enhän minä siis hänen kuolemaansa toivo, vaan,—kuinka sanoisin,— sitä tapausta, sitä tosiasiaa, että hän jo olisi kuollut.——Jumala, mitä minä ajattelen! Kuka se on, joka käy siellä ovissa? Hän tulee taas tänne.

Oh! minä en ole ajatellut mitään. Minä peruutan kaikki. Minä en ole toivonut hänen kuolemaansa, en, en, en!

Ja Alarik heittäytyi nopeasti sohvalle siihen samaan asentoon, johon Lyydi oli hänet jättänyt, otti käteensä sanomalehden ja härppäsi puolilleen lasinsa kylmettynyttä kaakaota.

Kun Lyydi tuli sisälle, oli hän venyttelevinään käsiään ja haukottelevinaan. Eikä sentähden heti huomannut, mitä hänelle sanottiin.

—Alarik, etkö kuule! sanoi Lyydi, heiluttaen sähkösanomaa ilmassa.—
Myllyt ovat meidän! Hurraa!

—Mitä sinä sanot? Mikä sinulla on tuossa?

—Olkoon mikä hyvänsä. Mutta ensin Alarik, lupaa että tämän jälkeen olet entiselläsi ja jätät kaikki huolet.

—Minä kysyn sinulta, mitä sinulla on tuossa.

—Niin, niin, mutta lupaathan?—Nono jo minä näytän. Myllyt ovat meidän, katso itse.

—Anna tänne tuo paperi!

Alarikin silmät kirkastuivat, kun hän luki sähkösanoman. Siinä seisoi:

Juttu ratkaistu tänään. Kaikki eduksenne.

—Mutta Lyydi, kuinka olet saanut sähkösanoman?

—Tietysti sähköitin heti ja kysyin. Ja tämä ei ole mitään muuta kuin vastaus kysymykseeni. Puolessatoista tunnissa oli kaikki tehty. Heti kun tulin sinun luotasi lähetin tytön viemään sähkösanomaa, ja nyt tuli jo vastaus.

Alarik alkoi samassa kävellä edestakasin, pyöritellä viiksiään ja katsella ajatuksissaan maahan tyytyväisillä, hymyilevillä silmäyksillä. Hän oli nähtävästi kaukana maalla, ilmoitteli siellä iloista uutista naapureillensa ja selitteli heille kuinka hän nyt aikoi järjestää myllyafäärinsä.

—No, Alarik, mitäs sanot? kysyi Lyydi tullen hänen eteensä.

Alarik tuli vähän hämilleen, lähestyi häntä syrjästä, otti vyötäisistä ja sanoi hajamielisesti:

—Niin niin, tietysti, aivan niinkuin sinä sanot.

Hän suuteli Lyydiä monta kertaa peräkkäin, katsomatta hänen silmiinsä!

—Lyydi, anna sinä minulle yksi asia anteeksi.

—Mi—

—Ei, ei, älä kysykkään. En minä kuitenkaan sano. Mutta anna vaan anteeksi.

—Alarik, mitä sinä olet tehnyt? kysyi Lyydi hämmästyen.

—Ei yhtään mitään. No jos nyt olisin ajatellut hiukan, hiukan, kuinka sanoisin, hiukan pahasti sinusta—

—Alarik, kuinka saatat! sanoi Lyydi muuttuen totiseksi.

Ja Alarikiin heräsi yhtäkkiä ajatus, että mitähän jos hän ottaisi Lyydiä käsistä ja pyöräyttäisi lattialla! Mitä jos hän yhtäkkiä puistaisi koko entisen ikävän elämän hartioiltaan, ja nyt juuri tästä hetkestä alkaen rupeaisi iloiseksi, hyväksi, ja telmisi niinkuin vallaton poika Lyydin kanssa.

Hänen silmänsä rupesivat loistamaan.

—Nyt mennään kertomaan uutista muille, sanoi hän ottaen Lyydiä kädestä ja vetäen mukanaan.

—Mennään, sanoi Lyydi. Ja nähtävästi häneen tarttui aivan sama ajatus mahdollisuudesta yhtäkkiä synnyttää onnea heidän välillensä.

He ottivat toisensa käsikynkästä ja marssitahtia polkien kulkivat ruokasalin ja vierashuoneen kautta tampuriin, sieltä saliin ja salista sisäkamareihin, lykäten tuoleja tieltänsä ja kaiken aikaa laulaen sanojen sijaan:

"Hurraa, hurraa, hurraa—hurraa, hurraa, hurrraa!"

Kun muut joka haaralta juoksivat tätä näytelmää katsomaan, läksivät he uudestaan saliin ja tampuriin, sieltä vierashuoneesen ja ruokasaliin tätien ja sisarien juostessa ovelta ovelle nauraen ja päivitellen.

Kun he taas tulivat sisähuoneisin, otti Alarik lähimpänä olevan kälynsä kädestä ja haki toisen toiseen käteensä ja kaikki tekivät samaten ja hän retuutti koko jonoa hurjaa vauhtia rinkitanssissa ympäri huonetta keskeyttämättä hurrauslauluansa.

Tuli semmoista naurua ja melua ja huutoa, että kulkijat kadulla pysähtyivät.

Ja kun uutinen oli kerrottu ja Alarik oli ehdottanut että juotaisiin kahvia, nousi ilo ja puhelu ylimmilleen.—

Mutta kahvia odottaessa Alarik yhtäkkiä rupesi taas kävelemään pitkin huonetta kierrellen viiksiään ja hymyilevillä silmillään katsellen maahan. Niinkuin ei ketään olisi ollut läsnä. Hän ei kuunnellut ketään eikä nähnyt ketään.

Kun huone oli pieni ja hänen tuli liian usein kääntyä, muutti hän ruokasaliin. Mutta ei kävellyt siellä kuin pari kertaa edestakasin, ja hupeni sitten omaan kamariinsa. Täällä oli kaikkein paras kävellä. Kaikki oli niin tuttua ja mukavaa ja sikarin tuhkaa sopi ripottaa toisessa päässä kamiinin eteen ja toisessa päässä tuhka-astiaan kirjoituspöydällä. Ei mitään tuolia ollut tiellä. Yksi epämukavuus oli tosin se, että joskus tuli pellinnyörejä kamiinin luona hipaisneeksi ja ne rupesivat heilumaan. Ja vielä toinen se, että toisessa päässä pöydän kulma antautui liian kauas ulos, niin että täytyi hiukan muuttaa suuntaa siinä paikassa. Mutta pitkän tottumuksen tähden tämä viimemainittu epämukavuus oli tullut melkeen rakkaaksi. Ja pellinnyörit hän tavallisesti nosti kamiinin reunalle heti alussa.

Tällä kertaa hän erityisellä nautinnolla nosti pellinnyörit kamiinin reunalle, sytytti sikaria, asetti tuhka-astian määräpaikkaansa pöydälle ja alkoi kävellä tuttua väylää myöten, missä matto oli vähän vaaleammaksi kulunut.

Hän pysähtyi Lyydin suuren seinäkuvan eteen.

—Mitä jos olisin todellakin jo muuttunut ja ikuisiksi päässyt tyhjyyden hetkistä. Tuo kuva miellyttää minua. Totisesti! Minä tunnen taas selvää rakkautta häntä kohtaan. Panen kerrankin muistiin, mitä se on. Siinä on juuri puoleksi sääliä ja puoleksi tuota toista. Kuinka ylevä ja hieno on tunteeni nyt! Jos se pysyisi aina, niin minä kokonaan muuttuisin häntä kohtaan. Olisin hiljainen, aina puhuisin lempeästi ja arvokkaan ystävällisesti hänen kanssaan, en kolisisi koskaan, vaan liikkuisin ylimyksellisellä hienoudella ja rauhallisuudella. Pian hän näkisi minussa ihan toisen ihmisen. Hän varmaan itsekseen hyvin kummastuisi ja ajattelisi: mikähän se nyt on tullut Alarikiin! varmaan on hänessä tapahtunut suuri sisällinen muutos.—Minun pitäisikin tilata itselleni hienommat vaatteet, mustat, ja saappaat ohuemmalla pohjalla. Tämmöinen hieno stiili sopisi muuten erinomaisesti myöskin sinne maalle. Oikea maa-aristokraatti konservatiivisine mielipiteineen, jolla on suuri hallitus ja asioita korvia myöten, mutta joka ei koskaan kadota tyyneyttänsä.

Ne myllyt minä tietysti nyt saan, mihin hintaan vaan itse tahdon. Kenen maa, sen valta. Ja maa on nyt minun. Minä en tahdo tietää heidän myllyistänsä. Kuka sen takaa, etten minä aijo käyttää vedenvoimaa vastaista paperitehdasta varten, jonka rakennan vasemmanpuoliselle töyräälle, ja etteivät myllyt ole siinä tiellä. Ja niin minä olen sanovinani heille, että korjatkoot vaan pois myllynsä, en minä niillä mitään tee. Kyllä luulen, että pian tulee toinen ääni kelloon. "Eikö patruuna haluaisi ostaa?" Tjah! sanon minä; vanhat mätäseinät ja korjattavat koneet! Mitä vaaditte? "Määrätköön patruuna itse," sanovat he. Ja kyllä minä määräänkin. Ei, en määrää mitään polkuhintaa. Maksan heille kohtuullisesti. Ilmoitan heille, että jolleivät he vetoa, minä maksan kohtuullisesti, mutta jos asia menee hoviin, en maksa mitään. Minä sähköitän vielä tänäpäivänä. Ja jos he jo ovat ilmoittaneet vetoavansa, niin voivathan he sopia kanssani että jättävät vetoamatta. Ei, minä matkustan itse sinne; sähkösanoma näyttäisi hätäilemiseltä ja epävarmuudelta minun puoleltani. Huomenna lähden.

Ja kun sen asian olen toimittanut, niin voin sanoa, että olen päässyt ensi askeleeni eteenpäin. Se on tosin vaan ensimmäinen porras tarkoitusteni perille. Sillä sitten täytyy heti ryhtyä ratkaisevasti tuohon pääasiaan, Kukkilan maahovin ostoon. Ja se ei mene niin helposti se asia. Kunhan vaan saisin panttaushistorian läpiviedyksi! Mutta se nyt riippuu Lyydistä. Siinä nyt on tiellä hänen itsepäinen tahtonsa ja hänen tohtoriensa väitteet minun luulotellusta sairaudestani. Minä olen yhden kerran eläessäni pyörtynyt ja he sanovat, että koko vasen puoleni sen jälkeen oli lamauksissa. Ja nyt minä en saa ajatella Kukkilaa, etten toisen kerran pyörtyisi, sanoo Lyydi. Sillä jos minä toisen kerran vielä pyörryn niin minä varmaan kuolen, toistavat lääkärit. Mutta olkoon tämän asian laita kuinka tahansa, se vaan on varma, että Lyydi ja ne muut eivät ollenkaan ajattele terveyttäni, vaan yksinkertaisesti käyttävät sitä keppihevosena minua vastaan. Heitä miellyttää enemmän asua kaupungissa, siinä koko juttu. Se on se rotuerotus meidän välillämme, joka on syynä kaikkeen. Se on se kirottu suku alahuulineen!

—Kahvi on serveerattu! sanoi palvelustyttö ovelta.

Herra Jumala, missä minä taas olin! Missä on minun äskeinen tunteeni? Olenko todellakin jälleen kadottanut sen? Olen, olen. Taas olen tyhjyydessä. Sääliä en tunne häntä kohtaan,—minua päinvastoin inhottaa. Ja tuosta toisesta ei ole mitään jäljellä,—vaan lihamassa, ilman sopusointua eri ruumiinjäsenien välillä—ush! Minun on turha koettaakaan.

—Ja äsken vielä, enkö minä ollut valmis polvistumaan hänen eteensä ja, niinkuin kihlauksemme ensi aikoina, suutelemaan hänen käsiänsä!

—Sanotaan, että hätätilassa voi rakkauden asemesta turvautua tavalliseen ystävyyteen, joka on pysyväinen ja varma. Minä olen aina lykännyt sen kysymyksen tuonnemmaksi, mutta näyttää siltä kuin saisin olla tyytyväinen, jos voisin edes tavallisia ystävyyden tunteita saada pysyväisiksi häntä kohtaan.

—Minä tiedän, että hänessä olisi kyllä jotain semmoista, joka voisi herättää minussa ystävyyttä häntä kohtaan. Se on jotakin hänen sydämmensä pohjassa, yksin hänelle ominaista, tai se on hänen olentonsa, jos sitä kauan ajattelee ja osaa ajatella kokonaisuudessaan. Hän on niin valoisa ja hyvä semmoisena. Kummallisinta on, että minun pitäisi itseni aivan muuttua jos tahtoisin häntä tältä kannalta ruveta mielessäni pitämään. Tämä ystävyys ei ole samaa kuin entinen rakkaus; se on uusi eikä riipu hänen nuoruudestaan ja ruumiistaan. Minun pitäisi silloin olla se toinen, se, jota ei enää ole, mutta joka olisi voinut olla; jollen olisi ruvennut afäärimieheksi. Minun pitäisi silloin ihan nöyrtyä ja rehellisesti tunnustaa sekä itselleni että hänelle, etten minä oikeastaan ole mikään afäärimies, että kaikki aikeeni ovat löyhät. Kertoisin hänelle, että minä olen afäärimies ainoastaan senvuoksi, että noin parikymmentä vuotta sitten, kun sain ensikerran istua mukana juhla-illallisilla suuren baalin jälkeen, kuulin kuinka nuori, komea paperitehtaan isäntä äänekkäässä keskustelussa pankintirehtöörin kanssa ratkaisi miljoona-afäärin. Kaikki rupesivat puhumaan hänestä, ja minä näin, kuinka naiset hymyilivät ja kiiluvin silmin nostelivat hänelle lasejaan. Se kaikki tarttui minuun. Ja siksi nyt vielä kahdenkymmenen vuoden perästä minusta näyttää, että Kukkilan kuusimetsät ja vesioikeudet ovat aivan kuin luotu paperitehtaan perustamista varten! Minä olen tutkivinani asiaa kaikilta puolin, ja kuitenkin olen jo edeltäpäin päättänyt, että Kukkila ei muuhun kelpaa.—Kertoisin tämän kaiken hänelle ja me nauraisimme yhdessä koko asialle!

—Se on, siis todellakin niin, ettei ystävyyskään vaadi muuta kuin että minä luopuisin Kukkilasta ja koko tuumasta. Jättäisin kaikki mitä varten tähän asti olen elänyt.

—Ei löydy muuta keinoa. Minä näen sen liian selvästi, että voisin sitä salata itseltäni. Se on pimeätä, mutta se on niin.

—Koko minun vihani syntyy siitä, että hän on minun aikeitteni tiellä.
Ja siis ei minua häiritse mikään muu kuin minun omat aikeeni.

—Mutta enkö minä ole ihminen niinkuin muut! Eikö minulla saakaan olla omia halujani ja toiveitani! Siksikö vaan, että Lyydi suvaitsee olla niitä vastaan!

—Enkö minä ole mies! Mies!

Ja Alarik istui sohvaan pudistaen päätään käsissänsä.

Alakuloisuus laskeutui häneen vähitellen vastustamattomalla voimalla, ja istuessaan mietteissään hän lytistyi pehmeään sohvaansa ponnettomaksi kuin riepu.

—Kahvi on serveerattu—sanoi palvelustyttö uudelleen ovelta.

Alarik kavahti pystyyn, ja kun hän muisti, että häntä käskettiin jo toisen kerran, korjasi hän pullistuneen tärkätyn paidanrinnuksensa, ja meni sisähuoneisin.

Muut olivat siellä jo kaikki juoneet kahvinsa ja lähteneet kävelylle.
Lyydi istui yksin odottamassa.

Hän tahtoi jatkaa entistä mielialaa ja rupesi heti ilosesti puhelemaan Alarikin kanssa, mutta se ei tullut oikeen luonnollisesti, kun hän tahallaan vältti myllyasiaa ja puhui vaan muista.

Alarik ottikin asian siltä kannalta, että Lyydi vaan tahtoi tällä terottaa hänen mieleensä, mimmoisessa mielialassa hänen pitäisi aina olla ja kuinka kaukana olisi kaikki Kukkila-ajatukset pidettävät, ettei halvaus enää uudistuisi.

—Minä olen aikonut matkustaa huomenna, sanoi Alarik keskeyttäen.

—Matkustaa? Minne? Mitä varten?

—Minun täytyy heti päättää myllykauppa.

—Myllykauppa? Mutta myllythän ovat jo meidän.

—Ei. Maa on ainoastaan meidän, ja meillä on ainoastaan valta ostaa tai käskeä heitä korjaamaan pois myllynsä.

—No hyvä, mutta onko siihen sitten semmoinen kiire?

—Sinä et ymmärrä tätä asiaa. Muutamien seikkain vuoksi, joita nyt olisi liian pitkä selitellä, on minulla syytä epäillä, että tämä maariita hovioikeuteen vedottuna, voisi saada toisen, minulle vähemmän edullisen käänteen. Minä tahdon nyt tarjota heille kohtuullisen kauppasumman ehdolla etteivät he vetoa.—Siinä se nyt on, koska sinun on niin välttämätöntä tietää.

—Mutta Alarik, sähköitetään asianajajalle, että hän tekee heille tarjouksen, niin sinä pääset koko tuosta vaivaloisesta matkasta.

Alarikin huuli värähti hermostuneesti ja hän sanoi päättävästi ja hitaasti:

—Sitäpaitsi, minulla on toinenkin asia, ja sen sinä olet varmaan arvannut, koska niin kuumeentapaisesti vastustat minun matkaani.

Lyydi nousi yhtäkkiä tuoliltaan ja aikoi selvästi ensin sanoa jotain muuta kuin mitä sitten sanoi. Hän oli vähän aikaa vaiti kääntyneenä poispäin. Sitten hän tuli Alarikin luo, nosti kätensä muka leikillä hänen olkapäilleen ja tahtoi ruveta puhumaan hänelle. Mutta kun hän huomasi, että Alarikin oli harmin vuoksi vaikea niin läheltä katsella häntä, istahti hän kauemmas tuolille ja sanoi sieltä vähän teeskennellysti nuhtelevalla äänellä:

—Minä en todellakaan vihdoin tiedä, rakas Alarik, mitä minun on tekeminen sinun kanssasi. Kaikki lääkärit antavat minulle ankaria määräyksiä: teidän tulee tarkoin valvoa, ettei miehenne saa mitenkään rasittua, ei huolehtia eikä mistään pahoittua. Ja minä koetan ja koetan. Mutta jos sinä olet näin itsepäinen, niin mahdotontahan minun on sinua hoitaa.—Lupaa nyt, rakas Alarik, ettet mene matkalle etkä enää ajattele mitään afäärejä. Lupaathan?

Ja taas Lyydi tuli hänen luoksensa ja tahtoi osottaa jotakin hellyyttä.

Mutta Alarik väistyi häntä, vaaleni suupielistään, ja sanoi yhtä hitaasti ja päättävästi kuin äsken:

—Koko tuo hellä huolenpito minun terveydestäni ei ole mitään muuta kuin yksi niistä monista keinoista, joilla sinä vastustat Kukkilan ostoa. Siinä sen nyt kuulit.

Lyydi sävähti tulipunaseksi. Hänen silmäkulmansa rypistyivät oudosti ja katse sai luimistavan vihan ilmeen.

—No niin, sanoi hän kovalla ja terävällä äänellä, koska sen tiedät, niin tiedä siis, etten aijo koskaan, en koskaan, suostua sinun aikeihisi! Onko sinulla siellä myllyjä ja maatiloja, se on minulle yhdentekevää, mutta minun isäni taloa ei pantata koskaan, kuuletko, ei koskaan!

—Näyttipä kissa kerran kyntensä, sanoi Alarik, vaivalla hilliten raivoansa.

—Niin näyttikin. Ja koska nyt olet ne kerran nähnyt, niin minä ilmoitan sinulle, että sinä inhoitat minua semmoisena kuin olet tuossa. Minä en voi katsoa sinua.

—Minua on aina kummastuttanut, että voit olla niin lähellä minua, vaikka hyvin tiedät kuinka minä halveksin sinua.

Näin sanottuaan Alarik meni. Ja paiskasi oven jälkeensä niin kovalla voimalla, että huone tärähti ja pienet posliinitavarat kalisivat hyllyillä.

Lyydi ei ennättänyt mitään vastata.

Vasta pitkän ajan perästä, kun hänen kuohahtanut mielensä oli asettunut, painautui hän sohvan tyynyä vastaan ja rupesi itkemään. Ensin vaan silloin tällöin nyyhkyttäen, mutta sitten yhä kiihtyvällä voimalla ja vihdoin melkeen ääneensä.

Ja hän olisi itkenyt ties kuinka kauan, ellei kello olisi tampurissa soinut.

Lyydi hyppäsi heti pystyyn ja juoksi silmiänsä huuhtomaan kylmässä vedessä.

Ja kun palvelija tuli ilmoittamaan, olikin hän aivan oikeen arvannut, kuka se oli. Se oli Jenny, hänen ainoa ja paras ystävänsä maailmassa,— sen hän tunsi nyt selvemmin kuin koskaan ennen.

—No Jenny, rakas Jenny, tervetuloa, tervetuloa! sanoi Lyydi tullen häntä vastaan salissa, ja syleili ja suuteli häntä moneen kertaan.— Tule nyt tänne minun huoneeseni, minä juuri olen juonut vaan yhden kupin, ihan aavistin, että sinä tulisit. Kuinka lysti!

—Lyydi, sinulla on jotakin! kysyi Jenny hiljaa ja säälivällä osanotolla.

—Huomaatko, sanoi Lyydi ja hänen silmänsä taas vettyivät.—Ei puhuta nyt siitä. Tule vaan tänne, tänne omaan nurkkaani.

Mutta kuinka lie ollut, ei mikään muu puhe sujunut heidän välillään, kun ei siitä saanut puhua.

Vihdoin tuli pieni äänettömyyskin heidän välillään, joka loppui siihen, että Lyydi sanoi huoaisten:

—Juu, juu.

Ja hänen silmänsä yhtäkkiä taas vettyivät.

—No mutta kultaseni, sanoi Jenny; mikä sinun on?

Eikä Lyydi enää voinut pidättää, vaan purskahti itkuun ja kertoi, että hänen ja miehensä välillä oli ollut hyvin ikävä kohtaus noitten maatilojen vuoksi, joista Jenny kyllä tiesi.

—Minä olen onnettomin ihminen maailmassa, sanoi hän pyyhkien nenäliinalla silmiänsä ja niellen itkua.

Jenny alkoi lohduttaa häntä. "Kaikkihan pariskunnat riitelevät keskenään, ei varmaan ollut yhtäkään, joka ei ainakin joskus sitä tekisi, vaikka ne kyllä osasivat teeskennellä onnellisia ja muka niin vilkkaasti jutella kulkiessaan esplanaadilla." Ja Jennyn täytyi tunnustaa, että hän itsekin välistä aika lailla kamppaili miehensä kanssa. Sitä hauskempi oli sitten sopia, sanoi hän, koettaen kääntää Lyydin surun leikiksi.

—Niin mutta sinä et tiedä, sanoi Lyydi. Minä inhoon häntä silloin kuin näen hänen miettivän noita afäärejänsä, ja sitä hän tekee melkeen aina. Minä olen aivan kipeä kun näen hänen kulkevan ajatuksissaan ja kiertelevän viiksiään. Minä tiedän kuinka tyhjät kaikki hänen aikeensa ovat, kuinka vähäpätösistä ja lapsellisista mielihaluista ne syntyvät. Ja senvuoksi minä en antaisi hänelle mitään käsiin, jota hän voisi omin päin käyttää. Että minä antaisin hänen pantata isäni talon! Ei koskaan, ei koskaan! Hänellä ei ole mitään käsitystä afääreistä, vaikka hän luulee itsestään hyvinkin paljon. Ne on kaikki vaan ajatuksia ja tuumia, oikkuja, mieleenpistoja. Ah, jos sinä aavistaisit mikä piina se on minulle—nähdä ja kuulla kaikkea tuota! Ja sitten hän vielä joskus saa päähänsä tulla minun eteeni ja näytellä vakavaa, käskevää miestä!

Mutta Jenny ei sittenkään ottanut todeksi.

—Sinä liioittelet ja annat aivan liian epäedullisen kuvan itsestäsi. Sinä et ollenkaan inhoo miestäsi, vaan sinua ainoastaan harmittaa. Luuletko ettei minua koskaan harmita. Oho. Välistä harmittaa niin, että tekisi mieli silmät repiä päästä. Mutta se menee taas ohi ja minä häpeän. Samaten se menee ohi sinullakin.

—Niin sinä luulet. Mutta niin se ei ole. Jos sinä vaan aavistaisit!

Ja Lyydi yhtäkkiä purskahti hillittömään itkuun.

—Mitä ihmeitä sinulla on, Lyydi!

—Niin, minä nyt puhun sinulle kuin rippi-isälleni. On yksi ajatus, joka ei mene päästäni koskaan. Vaikka olisin kuinka ilonen ja välimme olisi hänen kanssaan olevinaan ihan hyvä, on tuo ajatus kuitenkin kaiken pohjana. Se ei mene minulta yöllä eikä päivällä. Se ajatus on, että minä kerran pääsisin hänestä kokonaan. Sinä tiedät, hän ei ole terve.

Jenny kalpeni eikä voinut sanoa mitään.

Lyydi lopetti yhtäkkiä itkemästä ja alkoi katsoa ulos.

Silloin Jenny nousi, tuli ja otti häntä kaulasta ja sanoi:

—Lyydi raukka, Lyydi raukka, niinkö se onkin.

Ja molemmat itkivät.

Vasta pitkän ajan perästä he alkoivat taas keskustella.

Jenny antoi hänelle neuvonsa.

Kun ei saa mitään rakentaa semmoiseen toivoen, että toinen voi pian kuolla, niin ei ole jäljellä muuta kuin että Lyydi vähitellen oppii rakastamaan häntä. Lyydi ei voi missään tapauksessa tulla onnelliseksi ilman sitä. Sillä jos Alarik elää kauan, niin on Lyydillä edessään onneton elämä ilman rakkautta mieheensä. Mutta jos Alarik kuolee, niin on Lyydin tila vielä vaikeampi: hän ei tule saamaan mitään rauhaa omaltatunnoltansa, sillä hänelle jää aina se kalvava tieto, että hänen miehensä kuolema oli hänen toivonsa mukainen. Jos siis Lyydi tahtoo suoraan ja peittelemättä ajatella kohtaloansa, täytyy hänen huomata, että hänen tulevaisuutensa on peloittava, ja että kaikki kiiruhtaa häntä turvautumaan ainoaan pelastuskeinoon: niin pian kuin mahdollista rakentaa eheä väli miehensä kanssa ja oppia häntä rakastamaan. Ja Jenny ei pannut kysymykseenkään, että tätä tarkoitusta varten Lyydillä voisi olla mitään muuta tehtävää, kuin että hän suostuisi Alarikin tuumiin ja antaisi hänen pantata kaupungintalo.

—Sinulla on kaikissa tapauksissa tulevaisuutesi niin pimeä, sanoi hän, että sen rinnalla sinä et mitään kadota, vaikka kadottaisit koko omaisuutesi. Mutta voittaa sinä voit paljon.—Älä suinkaan ymmärrä minua niin, että sinun pitäisi tehdä mieliksi Alarikille tai saavuttaa hänen suosionsa. Ei. Se on vaan välttämätöntä sinun itsesi tähden; että sinä heität kaikki luotasi, mikä voi olla rakkauden tiellä. Jospa minä en olisi itse sitä kaikkea kokenut!

—Ah Jenny, minä tiedän, minä tiedän! sanoi Lyydi ja puristi häntä hellästi luoksensa.

—Niin, niin, mutta ei nyt puhuta minusta. Katsos rakkaus on semmoinen, että se syntyy vaan jonkun suuren ystävyydenteon kautta. Lyydi! Anna hänen tehdä niinkuin hän tahtoo!

—Sinä minun rakas, rakas Jennyni! sanoi Lyydi, kietoi tapansa mukaan hänen päänsä molempien käsiensä sisään ja puristi kaikesta voimastaan.

—Mutta eihän me olla juotukaan kahvia, sanoi hän sitten.

—Älä menekkään hakemaan kuumempaa. Minä jo äsken koettelin: se on ihan hyvää näin.

Ja kun he joivat, sanoi Jenny:

—Minua muuten kummastuttaa, että sinusta on maallemuutto niin vastenmielistä. Se voi olla hyvinkin ihanaa elämää. Ajatteles vuodenaikojen vaihtelua, ajattele kevättä, kun kaikki sulaa ja puut rupeavat viheriöitsemään, sitten kesä kukkineen ja niittyineen— elonkorjuu, syksypimeätkin ovat vaihtelevaisuutena miellyttäviä, entäs talvi!—se on oikeen minun vuoden aikani, se valkonen lumi ja kylmä raitis ilma ja se tyyni hiljaisuus!—Jaa yksi asia, Lyydi! Muista, että jos muutatte sinne Kukkilaan, me tulemme teidän säännöllisiksi kesävieraiksenne. Ajatteles kun me sitten yhdessä sinun kanssasi menemme sieneen—oikeen pitkille matkoille, niin että vähän pelottaa joko olisimme eksyneet. Ja siellä vaan huudetaan toisillemme uu-uu! ja sinä vastaat uu-uu! Täällä ollaan! Sinähän rakastat karvalaukkuja?

—Ei, kyllä minä leppäsieniä—

—Minä taas rouskuja, suolattuina,—ah se on ihana maku.

—Onko ne semmoisia kellertäviä, suuria?

—Valkosia. Vähän niinkuin rasvasia päältä, suuria, reunat kääntyneet alaspäin ja hiukan karvasia.

—Ahaa, kyllä nyt tiedän. Ne on mainioita.

—Ja sitten hoitaisimme yhdessä puutarhaa, kokoisimme talveksi äärettömät määrät kasviksia, porkkanoita, punajuurikkaita, dilliä, persiljaa, kupukaaleja, kukkakaaleja, gurkkuja,—ajatteles kuinka hauskaa, kun olisi talvella kaikkea tuota!

—Voiko niitä todellakin säilyttää?

—Voi veikkonen. Minulla on kirja, jossa on kaikki selitetty. Se käy mainiosti.—Niin ja sitten! Minä tietysti ottaisin sinulta maitoa ja voita koko talven. Sekin on niin hauskaa, jos siihen oikeen antautuu: puhtaat maitohuoneet, kiiltävät astiat.—Ja kyllä me talvellakin joskus voisimme tulla teitä katsomaan.

—Jenny, Jenny, älä nyt noin viehättäväksi kuvaa, sanoi Lyydi naurahtaen, muutenhan siitä ei voi tullakkaan mitään uhrausta minun puoleltani.

Ja he menivät saliin kädet seläkkäin yhdessä ja kävelivät siellä edestakasin, hiljaa keskustellen.

* * * * *

Ei mennyt vuottakaan ennenkuin asia sitten kävikin Jennyn neuvon mukaan. Kaupunkitaloa ei ainoastaan pantattu, vaan myytiin kokonaan, Lyydin nimenomaisesta suostumuksesta, jopa tahdostakin, ja huolimatta siitä, että sisaret ja koko suku oli vastaan. Hän tosin välillä itki ja katseli usein pitkät ajat ikkunasta, mutta kun myynnistä tuli puhe, ei hän kertaakaan antanut sitä käsitystä, että olisi itkenyt sen vuoksi, vaan sanoi aina luonnollisella ja tyytyväisellä äänellä: ihan niinkuin tahdot, Alarik. Niin ettei kukaan olisi voinut epäilläkään mitään uhrausta.

Suuri muutos oli tapahtunut Lyydissä. Ihan kuin hän olisi tullut yhdestä maailmasta toiseen. Niinkuin hän olisi yhtäkkiä päättänyt, että koska muutamien vuosien perästä hänen kumminkin täytyy siirtyä vanhempain ihmisten kirjoihin, hän jo ajoissa luopuu kaikista itsensä kaunistamisen puuhista. Etutukkaansa hän ei enää kiharoittanut, vaan kampasi ylös muun tukan kanssa, ja kävi enimmäkseen mustissa sileissä puvuissa. Alarikia hän ei enää usein ottanut kaulasta, niinkuin ennen, mutta oli hänelle aina tasaisesti ystävällinen eikä milloinkaan kiivastunut. Vaikka Alarik, vastoin kaikkia odotuksia, pysyi yhtä hermollisena ja oikullisena kuin ennenkin, ei Lyydi osottanut vähintäkään kärsimättömyyttä häntä kohtaan, päinvastoin neuvoi ja ohjasi älykkäästi kaikkien karien ja matalikkojen ohi ja keksi aina pikemmin ja paremmin kuin Alarik itse, mitä tämä oikeastaan tahtoi. Vaikka kaikki huomasivat, että Lyydi oli tullut entistä paljon totisemmaksi, täytyi jokaisen samalla myöntää, että hän toiselta puolen oli entistä levollisempi. Se totisuus ja levollisuus sulivat pysyväiseksi mielialaksi. Eikä mitkään puuhat, joita lähestyvä muutto tuotti, voineet tehdä häntä levottomaksi tai ärtyisäksi. Hänelle olivat kaikki semmoiset asiat niinkuin vasta toisessa sijassa. Erittäin oli häneen vielä tullut se omituisuus, että hän osasi kertoa koomillisesti ja saada nauramaan. Päivällisissä hän saattoi vaan jollakin rauhallisella huomautuksella panna muut ihan käppyrään naurusta.

Juuri niinä päivinä kuin varsinainen muutto tapahtui, sattuivat hyvin sateiset ilmat. Kevät oli muuten aikainen ja luonto täydessä heräämistilassa.

Tavarat piti ensin kuljettaa rautateitse, sitten suuressa proomussa pienen laivan perässä. Ja siinä se oli pahinta. Sillä proomumiehillä, harmillista kyllä, tavallisuuden mukaan ei ollut kylläksi peittoaineita, ja niin kastui enin osa hyvin pahasti.

Siinä ne tulivat suureen proomuun sullottuina kaikki. Missä törötti tutun sohvan jalat, missä hohti puna- ja valkojuovainen matrassi, ruokasalin komea kaappi leikattuine koristeineen, kirjoituspöytä, pesukomoodien marmorilevyt, rautasänkyjen ristikot ja alastomat jalat, flyygelilaatikko, rintakuvien alustimet, pakatut taulut, kynttiläkruunut, pöydät, piirongit, kaapit, hyllyt, kyökkitavarat, kirstut, koffertit, pussit, matot, kukat, ylösalasin käännetyt tuolit, peilit, kandelabrit, lasikaapit. Näistä kaikista olivat ainoastaan kalliimmat tavarat, niinkuin flyygelilaatikko, salin ja herrankamarin kalusto saaneet peittoa. Kaikki talouskalusto ja osaksi ruokasalin kalusto oli alaston.

Lyydi ja Jenny seisoivat sateenvarjoineen jo Kukkilan laivasillalla, kun proomu saapui.

Ja varmaan oli Lyydi huomauttanut jotakin proomun suhteen, koska Jenny näkyi kiertelevän sillalla yläruumis kovasti etukenossa ja jalat tuskin kannattaen häntä. Aina kun Jenny sitten katsahti hiljalleen lähestyvän proomun tylsää suuta kohden, käpertyi hän samalla tavalla, eikä hänen seisomisestaan tahtonut tulla mitään.

Aivan oikeen. Tavaroista oli suurin osa hyvin pahasti vahingoittunut. Ruokasalin pöydästä oli mahonkikuori noussut kuplille, kaapit, pöydät ja hyllyt olivat enemmän tai vähemmän hajonneet liitoksistaan, muutama matrassi oli värjännyt punasilla täplillä vaalean sohvan. Siitä oli vesi tunkeunut myöskin erääseen laatikkoon ja vuotanut siellä pitkin Takasen Ainon selkää.

Kaikki tämä ja paljon muuta tuli ikävällä tavalla näkyviin, kun tavarat olivat tuotu sisälle ja pakatut laatikoistaan. Sekä kantomiehet että palvelustytöt surkuttelivat ja kaikki yhdessä Lyydin ja Jennyn kanssa keskustelivat, mikä kuinkakin oli pilaantunut ja mitä kävi vielä korjaaminen. Lyydin tasainen rauhallisuus teki kuitenkin sen, että enemmän iloittiin siitä, mikä oli säilynyt, kuin surkuteltiin sitä, mikä oli pilaantunut. Ja surkuteltaessakin oli jokaisen niin hauska eri tavalla lausua mielipiteensä ja huomautuksensa.

Kaikki oli niin pian tehty, että kun Alarik muutaman päivän perästä saapui—hän oli jäänyt kaupunkiin jättämään kaupunkitalon avaimia uuden omistajan haltuun—tapasi hän Kukkilan hovissa kaikki paikoillaan pienimpään rasiaan asti hänen omassa työhuoneessaankin, ja järjestettynä juuri niin kuin hän olisi itsekin tahtonut.

Juuri sen päivän iltapuolella selvisi ilma.

Yhtäkkiä kaikki sai värinsä. Pihlajat, tuomet, sireenit, osaksi jo kukkivina, levittivät samassa tuoksunsa kaikkialle. Valot ja varjot sekaantuivat toisiinsa kirkkaasti viheriällä nurmella rantatien kummallakin puolen, ja päivä kimalteli puitten kosteilla lehdillä ihankuin olisi tullut erikseen jokaisen heidän luoksensa lämmittämään ja kasvattamaan. Linnut yhtenä äänivirtana remahtivat laulamaan suurella koivikkomäellä päärakennuksen takana. Ja kanarialinnut vastasivat sisältä kimeimmillä liverryksillään.

Lyydi ja Jenny, liikkuen kumpikin vielä puuhissansa, kohtasivat toisensa suurella verannalla tullen eri ovista.

—Mikä elämä,—mikä herääminen kaikessa luonnossa! sanoi Jenny.

Lyydi otti häntä vyötäisistä ja sanoi:

—Sinä vaan yhä jatkat yllytystäsi, kulta Jenny.

—Oletko katsonut yläkerran ikkunoista? Se on jotakin harvinaista, sanoi Jenny.

Mutta Lyydi ei nyt ennättänyt mennä yläkertaan. He vaan suutelivat toisiansa ja menivät sitten kukin eri ovista jälleen sisälle.

Vasta illalla, kun jo linnut olivat lakanneet laulamasta ja aurinko laskenut, tulivat he ja kaikki muut verannalle. Oli päätetty, ettei kukaan enää saisi ajatella mitään huolia, vaan nyt piti kaikkien levätä sydämmensä pohjasta. Lyydin sisaret ja vanha täti olivat myöskin tulleet kaupungista, vaikka he eivät enää asuneet Alarikin ja Lyydin luonna. Myöskin Jennyn mies, Henrik, oli tullut. Ja kaikki he olivat aivan haltioissaan Kukkilan äärettömästä kauneudesta.

Verannasta lähtien kulki lyhyt, suora tie rantaan, jonka molemmilla puolin oli puisto, tiheitä sireenejä luikertavine käytävineen ja siellä täällä vankkoja tammia ja vaahteroita. Tien päässä näkyi pieni laituri, ja valkonen uimahuone; vastapäätä salmen takana jyrkkä kalliovuori, niin että tyynen sattuessa kaikki vesi oli pelkkää kallion kuvastusta.

Kiehuvan teekyökin ääressä he kaikki ihailivat tätä keväisen yön ihanuutta. Ja täällä oli Lyydikin ensi kerran myöntänyt, että olihan se jotenkin kaunista.

Alarik yksin käveli edestakasin, kierteli viiksiänsä ja näytti olevan ihan toisessa mielialassa kuin muut. Hänen ärtyisyytensä ja hermostumisensa oli tähän saakka päivä päivältä vaan kasvanut, ja sentähden jokainen uteliaisuudella seurasi häntä, miten hänen olisi nyt, kun ensi kerran kaikki yhdessä juotiin teetä hänen Kukkilassaan.

Mutta täällä hänellä oli vielä suuremmassa määrässä tuo viime aikoina yhä kasvanut hajamielisyys, jonkinlainen sisäänpäin kääntynyt elämä, josta ei kukaan syrjäinen voinut sanoa, mitä sen alla oli.

Ikäänkuin urkkiakseen hänen ajatuksiaan sanoi Henrik:

—Kuules Alarik, onko tuo kallioseinä myöskin sinun maitasi?

—Mikä kallioseinä?

—No tuo tuossa!

Ja tuli ilmi, että Alarik tuskin oli huomannutkaan siinä mitään kallioseinää,—sitä, jota kaikki olivat koko illan ihailleet.

—Jaa jaa, tietysti se on Kukkilan maata, sanoi hän ohimennen ja jatkoi kävelyään.

Ei hän siis ajatellut niitä asioita.

—Alarik,—sanoi Lyydi teekyökin luota, sinä alku ja perustus tähän kaikkeen, mitä sinä nyt enää mietit?—Tule tänne sinäkin meidän kanssamme istumaan.

Alarik tuli, istuutui muiden joukkoon, mutta vähän ajan perästä häipyi keskustelusta ja taas eli omissaan. Hän puri viiksiään ja katseli yhdestä toiseen näkemättä kuitenkaan ketään. Yhtäkkiä hän jätti teensäkin ja nousi taas kävelemään. Ja kun häneltä ruvettiin kyselemään yhtä ja toista, oli hänestä selvästi vaikeata, kun ei hänen annettu olla rauhassa. Hän sanoi olevansa väsyksissä ja menevänsä nukkumaan.

Valoa oli hänellä kumminkin nähty vielä kello 2:n aikana yöllä.

Vanha kyökkipiika oli vielä sanonut, lopetellessaan päivän tiskiä, uudelle maalaistytölle:

—Tuo meidän herra se on aina yksin, aina yksin. Mikähän senkin elämä oikeastaan lienee!

Sitten olivat sammuttaneet kynttilänsä ja panneet maata, eivätkä tienneet oliko herralla ehkä vielä kauemminkin ollut valoa.

Jo kello 7 aamulla oli Alarik kumminkin pystyssä.

Tuodessaan hänelle kaakaota verannalle vanha kyökkipiika oli vielä itsekseen ajatellut: kas tästä nyt tulee herralle koko kesän pysyvä tapa. Oli sekoitellut hänelle kaakaota ja hän oli kehaissut sitä hyväksi.

Lyydi nukkui silloin vielä.

Hän heräsi yhtäkkiä siihen, että niinkuin jokin lasi olisi pudonnut ja mennyt rikki. Sitten kuului ikäänkuin pöytää tai tuolia olisi rajusti lykätty paikaltaan ja jokin kovasti kolisten pudonnut alas.

Samassa töytäsi kyökkipiika sisälle ihan vaaleana, ja silmät kauhusta pyöreinä huusi:

—Herra kaatuu, herra kaatuu!

Lyydi säikähti niin että sydän lensi kurkkuun ja tuskin saatuaan jotain yllensä juoksi verannalle.

Siinä makasi Alarik pitkänään permannolla kovassa puistatuksessa, tunnotonna.

Naisten hätähuudot herättivät pian kaikki muutkin, joista jokainen vuorostaan yhtä kauhistuneena juoksi esille ja jakeli käskyjä toisille. Mikä toi tyynyn pään alle, mikä peitteen. Kun pahin puistatus oli ohitse, he kantoivat hänet yksissä voimin vuoteelle, Henrikin ja Lyydin kantaessa pään puolta.

Vouti lähetettiin juoksijaoriilla piirilääkäriä hakemaan. Toiselle lääkärille sähköitettiin kaupunkiin, ja sieltä myöskin tiedusteltiin sähköteitse sairaanhoitajatarta. Vanha jumalinen täti, puhumatta kellekään mitään, lähetti renkipojan toisella hevosella hakemaan pappia. Ja jostakin löydettiin heti hieroja.

Kaksi tuntia makasi Alarik tunnotonna. Mutta sitten hän aukasi silmänsä. Lyydi oli silloin hoitajan kanssa sisällä, istui vieressä ja piteli hänen kättänsä.

Avattuaan silmänsä Alarik katseli kummeksivasti ympäri huonetta ja sitten kysyvästi Lyydiin.

—Missä minä olen? sanoi hän epäluuloisella äänellä.

—Täällähän sinä olet omassa huoneessasi, rakas Alarik, vastasi Lyydi kumartuen lähemmäs hänen puoleensa.

Alarik katseli vielä tarkemmin, mutta ei nähtävästi tullut mihinkään päätökseen.

Vähän ajan perästä hän rupesi pyrkimään ylös, huolimatta sekä Lyydin että hoitajan vastustuksista. Itsepäisenä hän oli yrittelevinään väkisin nousta, vaikka oli niin heikko, ettei jaksanut paljon päätänsäkään liikahtaa. Vihdoin hän autettiin ylös istualleen Lyydin käsivarsien nojaan. Ja nyt huomattiin, että tarkoitus oli ollut vaan katsahtaa ikkunasta ulos.

Alarik katseli hyvän aikaa, ja hänen silmänsä nähtävästi kulkivat yhdestä esineestä toiseen, joita hän avatusta ikkunasta näki siellä ulkona. Siinä näkyi vasemmalla lahden ulappa ja oikealla puiden välistä Kukkilan komea karjapiha kivinavettoineen. Ihan ikkunan luona olivat sireenit puoleksi puhjenneine kukkineen ja varpunen hyppeli edestakasin kimakasti tiuskutellen.

—Nämät maat ovat minulle tuntemattomat, sanoi Alarik huoaisten väsymyksestä eikä nähtävästi enää jaksanut vaivata päätänsä tällä kysymyksellä.

Lyydi tuskin sai salatuksi itkunsa.

Kun he olivat auttaneet hänet jälleen makuulle, sanoi Alarik

—Olen nyt niin väsyksissä, mutta tulkaa tänne kaikki, sittenkuin olen nukkunut vähäsen.

Ja nukkui samassa.

Lyydille se oli suuri huojennus, sillä nyt hän ei enää tarvinnut hillitä itseänsä. Hän melkeen juoksi huoneesta, ettei herättäisi Alarikia itkullaan.

—Ajatelkaa, hän ei muistanut olevansa Kukkilassa, eikä tuntenut näitä paikkoja! sanoi hän vastaantuleville.

Kaikki saivat kyyneleitä silmiinsä.

—Se on hirveätä! sanoi joku.—Niinkuin hän on koko elämänsä uneksinut tätä paikkaa, ja sitten ei pidä edes tuntea sitä!

Alarik ei nukkunut kuin puoli tuntia ennenkuin hän jo vaati taas Lyydiä puheillensa.

—Käske tänne kaikki muutkin, sanoi hän. Minulla on tärkeä asia ilmoitettava teille kaikille.

Lyydi oli epävarma, pitikö hänen noudattaa hourailevan käskyjä. Mutta Alarik pyysi uudestaan, ja Lyydi meni hakemaan kaikkia, että he nyt tekisivät hänelle mieliksi ja tulisivat vähäksi aikaa sisälle.

Varpaillaan tulivat sitten kaikki toinen toisensa jälessä Alarikin huoneeseen ja asettuivat hänen vuoteessa ympäri.

—Missä on täti? kysyi Alarik katseltuaan kaikkia ja huomattuaan että täti oli poissa.

Täti haettiin esille ja vasta sitten hän rauhoittui.

Ne olivat nostaneet Alarikin puoli-istuville tyynyjen varaan. Hän katsahti Lyydiin punasilla, vertyneillä silmillään ja tahtoi hänen kättänsä. Sitten sanoi:

—Minä ilmoitan nyt teille uutisen, jota olette kauan toivoneet. Minä olen nyt tässä itsekseni päättänyt, etten osta Kukkilaa enkä mitään muutakaan maatilaa.

—Hän hourailee raukka, kuiskasivat siellä toisilleen.

Mutta Alarikin katse ei ollut hourailevan. Hän katsoi ympärillä oleviin juhlallisella voitonriemulla, jonka rinnalla tuo pieni seikka, että hän oli jotakin unohtanut, katosi. Kyynel kierähti hänen poskelleen. Sitten hän alkoi vähän niinkuin hymyillä ja ojensi kätensä Lyydin sisarille.

Kun he eivät ymmärtäneet häntä, otti hän ainoastaan Lyydin käden omiinsa, nosti sen huulilleen ja suuteli.

—Sinun pitäisi levätä nyt, Alarik, eikä ajatella mitään, sanoi
Lyydikin, suudellen häntä otsalle.

Hän nyykäytti päätä myöntymykseksi. Tyynyt otettiin jälleen pois hänen altansa ja hän nukkui.

Iltapäivällä, ennenkuin lääkärit vielä olivat saapuneet, uudistui halvauksen kohtaus, ja Alarik heitti henkensä.

* * * * *

Kun he ensi surun jälkeen rupesivat jälleen puhumaan toistensa kanssa, muistelivat he Alarikin viimeisiä hetkiä ja mitä hän oli sanonut. Jokainen oli huomannut semmoisia erikoisuuksia, joita toiset eivät olleet huomanneet. Suurinta säälimistä herätti se, ettei hän ollut muistanut, missä hän oli. Kaikki kummastelivat, mitä hän oikeastaan oli voinut tarkoittaa tuolla uutisellaan, ettei hän muka ostaisi Kukkilaa. Ja erittäin, miksi hän tämän ilmoitettuansa oli näyttänyt niin onnelliselta.

Henrik sanoi Alarikin loppua traagilliseksi, koska Alarik oli unohtanut kuollessaan sen, mihin oli koko elämällään pyrkinyt.

Vanha täti taas puolestaan ei tahtonut ottaa ollenkaan lukuun tuota lausetta Kukkilan ostosta, ja pani koko painon siihen, että Alarik oli viimeisellä hetkellään kirkastunut.

—Näittekö, kuinka hänen silmänsä loistivat! Hän ei varmaan enää ollut tässä maailmassa, vaan näki edessään jo taivaallisia.

Tätin mielestä osotti kaikki, että Jumala oli viime hetkellä armahtanut häntä ja pelastanut hänen sielunsa, vaikka hän ei kuollutkaan uskossa.

* * * * *

Ja kun he, hautajaisista palattua, istuivat taas verannalla teekyökin ääressä, rupesi öinen laulurastas koivikossa ilakoimaan, ja heidän kesken tuli puhe ihmiskohtalosta.

Jokainen lausui arvelujansa.

—Minun täytyy tunnustaa, sanoi Lyydi, etten sittenkään voi ymmärtää, miksi ihmisen täytyy kuolla juuri silloin kuin hän on päässyt tarkoitustensa perille.

Ja tämän sanottuansa hän otti Jennyä kaulasta ja rupesi hillittömästi itkemään.