VI.
Pitkien metsäisten harjanteiden välillä kulkee väkevä virta tuoden vesiä suurilta seliltä tietymättömän kaukaa. Virta, vaikka nopeampi entistään, ei ole siinä kohden enää vaahtoinen; sen kuilu on siksi liian syvä ja leveä. Tasaisesti eteenpäin syöksyvä vesi tekee vaan silloin tällöin hiljaisia ja mahtavia pyörteitä pohjasta pintaan ja päinvastoin, siliten milloin tyyneksi, milloin taas kohoten sekaiseksi, mutta vaahdottomaksi aallokoksi.
Sen väkevän virran laaksossa, toisen harjanteen juurella, on pieni kaupunki, hiljainen ja rauhallinen, niinkuin tahtoisi se joelle sanoa: kiirehdi sinä, minä lepään paikallani. Se on kääntänyt joelle selkänsä ja käpristynyt omaan itseensä. Ei mitään virran levottomasta liikkeestä ole siihen tarttunut; se on niin tottunut virran alituiseen eteenpäin syöksemiseen, ettei tämä seikka voi enää herättää mitään uusia ajatuksia, ei siitä, mistä kaikki tuo suunnaton vesi tulee, eikä siitä, minne se kaikki menee. Se on virtaansa yhtä tottunut kuin niihin alituisesti samoihin varjoihin, joita aurinko piirtää kaduille sen vanhoista taloista ja puistikoista, tai siihen tomuun, jota rämisevät ajurin rattaat nostavat sen pölyisillä hiekkateillä.
Kirkko seisoo tämän rauhan vartijana keskellä kaupunkia. Sen kellot eivät soi kuin pyhäisin, jolloin pappi vanhan tapansa mukaan nousee saarnastuoliin ja kirkko täyttyy puolilleen maalaista väestöä. Kaiken muun ajan on se suljettu ja sen kellot mykkinä, ikäänkuin olisivat olleet vuosituhansia helisemättä ja vähitellen paikoilleen sammaltuneet. Koko kirkko ei näytä vaativankaan itselleen muuta kuin vanhan kunnioitusta.
* * * * *
Eräänä elokuun päivänä—se oli arki, sillä kirkko oli hiljaa kuin hauta—alkoi tämän rauhallisen puolikuolleen kaupungin kaduilla näkyä outoa väkeä. Tulivatko he laivoilla, vai kyytihevosilla vai jalkasinko, oli oikeastaan vaikea sanoa. Niitä rupesi näkymään yhtaikaa monella haaralla ja niitä kerääntyi kaikkialta, aivan kuin keskinäisestä sopimuksesta. Satamääriin nousi heidän joukkonsa, enimmäkseen mustiin puettuja naisia, mutta myöskin vaatimattoman näkösiä, nöyräkäytöksisiä miehiä; niillä oli kaikilla iloinen, rauhallinen hymy huulilla, hiljainen, melkeen kuiskaava puhetapa ja taipumus kulkea joukoissa ja kerääntyä yhteen.
Ne oli sen uuden kuuluisan uskonlahkon jäseniä, jotka olivat valinneet tämän pienen kaupungin kokouspaikakseen ja heidän määräpäivänsä oli nyt tullut.
Kaupungissa heräsi uteliaisuus. Ei kukaan heitä tuntenut. Kaikki he olivat noin erikseen katsottuna mitä vähäpätöisimpiä ihmisiä. Ja nyt ne yhtäkkiä osasivat kokoontua ja tehdä itsestään merkitseviä olentoja.
Kaupungin pappi herätti ensimmäiseksi itse eleille uteliaisuuden. Häneen kävi syvästi se seikka, että nuo ihmiset olivat, ilmoittamatta hänelle mitään, tulleet hänen kaupunkiinsa ja aivan odottamatta ryhtyneet hänen virkaansa. Hän koetti saada kaikki kaupungin asukkaat puolelleen, ymmärtämään, että tässä oikeastaan täytyi kaikkien suuttua ja tuomita tulokkaat ulos.
—Nuo ihmiset, puhui hän, ne tulevat tänne saarnaamaan evankeliumia, aivan niinkuin ei täällä olisi Natsarealaisesta ennen mitään kuultukaan.
Ja todella oli pappi vähän oikeassa näin sanoessaan, sillä nämät tulokkaat, niin hiljaisia ja nöyriä kuin ne olivatkin tavallisuudessa, saarnasivat rajusti ja voimakkaasti, ja ilmoittivat evankeliumia niinkuin se vasta nyt heidän kauttansa olisi ensi kerran maailmalle julistettu. Heidän intonsa oli ihan selittämätön, he ihan hehkuivat ja heidän silmänsä paloivat kuin tulessa. Ihan kuin he olisivat tahtoneet ottaa käsiinsä koko kaupungin, puistaa sitä hyvästi, puistaa niin, että kaikki sen vanhat ajatustavat olisivat menneet mullin mallin, sekasin tai kokonaan päästä ulos, sitten puhaltaaksensa sijaan heidän oman oppinsa.
Papilla oli omat ajatuksensa sopivimmasta tavasta kääntää ihmisiä uskon tielle. Hänen mielestään oli tärkeintä, ettei tehnyt mitään äkkihyökkäystä ihmisten kimppuun. Täytyi ymmärtää ihmisten tapoja, olla liiaksi tuomitsematta heidän heikkouksiansa. Ja niin oli pappi aina tehnytkin. Ollakseen loukkaamatta ihmisiä ja pysyäkseen seuroissa mielellään nähtynä, hän oli—tietysti ainoastaan sen verran kuin omatunto salli,—omistanut heidän maalliset tapansa. Hän ei tahtonut kieltäytyä totilasista, antoi tyttäriensä tanssia ja iloita muun maallisen nuorison kanssa. Ja kun hän vihdoin huomasi, ettei korttipelissäkään itse asiassa ollut mitään suoraan jumalansanan vastaista, oli hän antautunut kyllä silloin tällöin siihenkin,—kuka sen tietää, mikä hyvä tilaisuus saattoi tällöin tarjoutua pistämään väliin yhden tai toisen totuudensanan istuessa pitkään yöhön välinpitämättömien kaupungin herrojen kanssa, jotka eivät koskaan astuneet jalallaankaan kirkkoon! Ja jos näin ollen totuuden sana tulikin sanotuksi harvoin niin parempihan harvoin kuin ei milloinkaan.
Nämät uudet tulokkaat taas kävivät päälle säälimättä ja arastelematta. He selittivät, että te olette kaikki kadotuksen lapsia, kaikki alusta loppuun, teissä ei ole mitään muuta kuin pimeyttä ja syntiä, ja mitä ikinä te tekisitte, mikä ei ole Jumalassa tehty, se on syntiä. He eivät epäilleet vaatia täyttä, jyrkkää kääntymistä. He vaativat, että koko elämä juuri nyt tänä hetkenä piti muuttua, korttipöydästä ja totiseurasta piti astua ilman vähintäkään tinkimistä suoraan Jumalan teille ja jättää kaikki maallinen meno.
—Ihmiset, ihmiset, ymmärtäkää, että te olette lunastetut! huusivat he kansanjoukolle tärisyttävällä voimalla.
Ja tämäkin lause, kaiken heidän muun puheensa keskellä kaikui ihmisten korviin aivan niinkuin se olisi ollut jokin uutinen. Ihmiset katsahtivat ympärilleen, muistelivat entisyyttään, ja rupesivat yhtäkkiä katumaan joitakin syntejänsä, joista he eivät ennen tienneet mitään.
Mutta ei siinä kyllä.
Tämä oli vaan ensi askel heillä.
Pappi oli vuosikymmenien kuluessa kaikessa hiljaisuudessa kulkenut ristiäisissä, milloin kaupungin perheissä syntyi pienokaisia. Se oli niin hauskaa ja niin kodikkaan suloista sekä hänelle että vanhemmille. Kun sanottiin: "siinä tai siinä talossa on ristiäiset", oli tässä uutisessa sitäpaitsi aina jotakin yhteistä koko kaupungille. Synnytys oli kestänyt puolitoista vuorokautta;—hänellä oli ollut hirmuiset tuskat;—nousi ylös jo neljäntenä päivänä;—lapsi painaa 12 naulaa,—ja niin edespäin, ja vanhemmilla puolestaan hauska puuha kummeista, ristiäisvaatteista,—ja vihdoin tuo juhlallinen hetki, mielenjännitys ja pelko huutaisiko pienokainen papin sylissä vai ei, ja liikutus, kun vihdoin kuuluivat sanat: nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen!
Mutta uusilla tulokkailla oli ihan uudet käsitteet kasteen merkityksestä.
Se oli heillä uuden syntymisen peso, johon täysikäisen ihmisen piti vapaaehtoisesti tulla läpikäytyänsä katumuksen ja parannuksen ankarat sieluntäristykset. Kaste oli kuoleminen maailmalle ja syntyminen Jeesukselle, syntyminen uuteen elämään Jumalan teillä.
—Ihmiset, ihmiset, te olette pelastetut! Ymmärtäkää mitä se on: te olette pelastetut!
Ja taas heidän sanansa vaikuttivat sydämmiin niinkuin ei koskaan olisi ennen kuultu, että ihmiset voivat olla pelastettuja.
Innoissaan he kesken saarnaansa saattoivat juosta veteen huutaen luoksensa pelastuneita sieluja ja kastaen heitä omaan uskoonsa.
Taivaan valtakunta oli lähestynyt. Uusi elämä oli tullut. Halleluja!
Erittäinkin oli kokouksen loppuaikoina innostus noussut ylimmilleen.
Heidän johtajansa olivat nyt saarnanneet useita päiviä peräkkäin, pitäneet yhteisiä keskusteluja, laulaneet ja rukoilleet aamusta iltaan. Ja vihdoin lähestyi viimeinen päivä, jolloin suuri pyhityskokous oli pidettävä.
Jotakin suurta ja erinomaista odottivat he silloin tapahtuvaksi. He kuiskuttelivat keskenään salamyhkäisesti, puhuessaan omista keskinäisistä asioistaan, ja useiden silmissä paistoi autuaallisen toivon säde. Mitä he puhuivat ja mitä odottivat, siitä nyt eivät syrjäiset saaneet mitään tietää,—ainoastaan ne, jotka jo vaelsivat pyhityksen tietä.
Kaikkien heidän ajatustensa keskuksena oli Friida, tuo hengessä kasvanut rauhan lapsi.
Hän ei ollut keskustelujen aikana kertaakaan puhunut. Enimmäkseen hän oli seisonut salin perällä, lehterin alla, nojautuneena pylvääseen. Ei edes lauluun hän ollut avannut suutansa.
Vähän kalpeana kasvoiltaan oli hän vaan luopumatta katsellut puheenjohtajaan päin, ja langennut hartaisiin rukouksiin, kun rukoiltiin. Mutta itse hän ei ollut täällä kertaakaan lausunut rukousta seurakunnan edessä.
Myöskin oli hän useasti jättänyt kokoussalin. Hän oli silloin kulkenut lähimmän ystävänsä Beedan seurassa jalkasin pitkillä matkoilla kaupungin ympäristöissä. Ja kerran hän oli yksin lähtenyt metsätietä kulkemaan ja ollut kadoksissa koko päivän.
Ei kukaan kysynyt häneltä, missä hän oli silloin käynyt, sillä Friida kulki aina Jumalan teillä, eikä kukaan sekaantunut Jumalan ja hänen välisiin asioihin.
Kaikki, mitä Friida teki, se oli kuin pyhyyden hunnun takaista. Uskonveljet seurasivat hänen askeleitaan ihmettelyllä, joskus uteliaisuudellakin, ja kaikki ajattelivat: niin, juuri niin kuin Friida menettelee, niin pitääkin menetellä;—hän tekee Jumalan tahdon.
Hän oli, siitä saakka kuin hän henkisesti syntyi, kasvamistaan kasvanut. Ennen oli ollut niin, että Friida heiltä otti yhtä paljon kuin heille antoi. Ja uskonveljet taisivat silloin seurata hänen henkensä kehitystä jakaen kokemuksia hänen kanssansa. Mutta nyt oli asia muuttunut. Ei kukaan enää ylettynyt Friidan hengen tasalle eikä voinut sitä arvostella. Vaan mitä Friida sanoi, se tuli toisten sydämmeen kuin profeetallinen sana, niin että he hakivat sille selitystä ja löydettyänsä iloitsivat kuin taivaan antimesta.
Yksi uskovaisista sairastui, ja kun Friida astui huoneeseen ja pysähtyi kynnykselle, oli sairas noussut vuoteeltansa, tullut häntä vastaan ja sanonut:
—Minä en näe sinua Friida,—minä näen Jumalan seisovan edessäni ja puhuvan minun kanssani.
Ja oli kumartunut hänen eteensä ja Friida oli päästänyt hänet hänen taudistansa.
Ihmetyttäviä hengen lahjoja oli hänelle annettu. Hänen sielunsa oli kuin irti ruumiista, ja joskus, veljien ollessa koossa, näytti kuin hän olisi tullut sisälle tai mennyt ulos kenenkään voimatta sanoa, mistä hän oli tullut tai kuinka hän oli kadonnut.——
Nyt, pyhityskokouksen aattona, kun he olivat olleet koossa ja, rukoiltuansa, rupesivat jättämään toisilleen hyvästiä huomiseksi, tuli Friida yhtäkkiä sisälle ja pysähtyi heidän keskellensä.
—Siunattu ole sinä, Jumalan lapsi! sanoi vanhin veljistä, ja samassa olivat he piirinä hänen ympärillään.
—Rauha olkoon teille! vastasi Friida.
Mutta hän ei ruvennut nytkään puhumaan, eikä kukaan tahtonut häntä ensiksi puhutella.
Hän tuli vaan hiljaa Beedan luo, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi:
—Tahdotko seurata minua?
—Tahdon, vastasi Beeda.
Sitten hän meni toisen uskonsisaren luo ja sanoi:
—Agnes, seuraatko sinäkin minua?
—Seuraan, vastasi Agnes iloisella ylpeydellä siitä, että Friida häntä pyysi.
Kaikki arvasivat, että Friida valmisti jotakin huomiseksi ja he katsoivat toisiinsa ja hymyilivät, iloisesti uteliaina.
Mutta ne kolme jättivät heti kokoussalin.
Kun he tulivat ulos ja menivät tyhjää katua myöten, otti Friida heitä molempia käsistä, ja hiljentäen kulkua sanoi:
—Ah, ystävät, tukekaa minua, minä olen suuressa ahdistuksessa.
—Friida, minne sinä viet meitä?
—Älkää kysykö, ystävät. Seuratkaa vaan minua, ja rukoilkaa minun kanssani. Siinä kaikki, mitä nyt voitte saada tietää. Rukoilkaa minun edestäni ja tukekaa minun askeleitani, minun sydämmeni on suuressa tuskassa!
—Friida, me tiedämme, sanoi Beeda, että missä sinä kuljet, siellä kulkee Herra sinun kanssasi ja varjelee sinun askeleitasi. Miksi pyydät meitä tukemaan sinua?
—Siksi, ystävät, että minua tällä hetkellä kovin kiusataan. Minä olen palavassa tuskassa ja perkele pyytää voittaa minua.
—Friida, me tiedämme, että missä sinä taistelet, siellä Herra voittaa.
Silloin Friida pysähtyi ja autuaallinen loiste välähti hetkeksi hänen kasvoissansa.
—Niin, niin, missä minä taistelen, siellä Herra voittaa minun puolestani—viimeisellä hetkellä!
Ja taas he alkoivat astua kiireemmästi.
Hetken kuluttua he tulivat rannalle, mistä soudetaan virran yli, ja koputtivat venemiehen pienen kojun ovelle.
Ukko tuli ulos, katsahti heihin, ja sanaakaan sanomatta meni lykkäämään venettä vesille. Sitten hän pani piippuun ja istui soututuhdolle.
Kun Friida, Beeda ja Agnes astuivat veneeseen, naurahti ukko partaansa.
—Korjatkaa tyystin liepeenne, fröökinät, nyt on kova virta, sanoi hän ja työnsi veneen voimakkaasti ulos.
—Minne te soudatte, ukko? meidänhän pitää tuonne suoraan vastaiselle rannalle, sanoi Agnes, joka oli nähtävästi säikähtynyt venemiehen varotuksesta.
Mutta kuulematta tätä kysymystä ukko näytti vaan soutavan melkeen suoraan vasten virtaa. Voimakkaasti hän tosin veteli, katseli silloin tällöin pyörteitä, mutta veneessä olijat eivät voineet huomata, että hänen ahavoittuneet kasvonsa hetkeksikään olisivat kadottaneet niihin kuuluvaa tyyneyttä, ja se selvitti arimmallekin, ettei tässä ollut mistään vaarasta kysymys, korkeintaan vaan siitä, miten pääsisi vähimmällä soudulla.
Vasta sitten kuin oli tultu yli keskiväylän, vastasi hän tehtyyn kysymykseen.
—Täytyy näin mennä vastaan, että pysytään kohdalla. Muuten virta vie.
Beeda ja Agnes katsahtivat taaksensa ja heille selvisi, että ukko oli oikeassa. Siellä oli tukkipuomu yli koko virran, ja he olivat pikemmin lähestyneet sitä kuin edenneet, niin väkevästi veti virta alas, soudusta huolimatta.
—Kolmekymmentä vuotta olen minä tässä soutanut ihmisiä ylitse. Voisin mennä vaikka silmät ummessa, sanoi ukko. Mutta menipä tästä kohden outo, eipä aina päässytkään. Jos sattui kova virta, vei se tuonne puomujen laitaan ja litisti kiinni, ettei avutta irtautunutkaan.—Ja ennen minua oli tässä isäni. Mutta ei tämä virka silloin vielä elättänyt. Hän piti sen ohella pientä vesirinkiläkauppaa kojussa. Nyt menee tästä jo niin paljon ihmisiä, etten minä kaikkina aikoina muuhun ehtisikään ja kyllä rinkulat jäisivät minulta kauppaamatta. Sattuivat suuret nälkävuodet silloin kuin minä tämän toimen isältä perin. Ja silloin se tuotti kovasti. Kaikki salolaiset toivat ruumiinsa tästä ylitse. Välistä piti ottaa veneeseen kaksi vainajaa, ja neljä oli jo taas rannalla odottamassa. Ja minä sain maksun ruunulta, jos jäi saamatta vaivasilta.
Yhtäkkiä vene kääntyi ja vahva pyörre toi heidät kuin sattumalta määräpaikkaan.
Siinä oli laiturisilta, jolle he nousivat.
—Joutukaa takasin yhdeksäksi, muuten jääpi aamuun,—yöllä ei tästä kuljeta,—sanoi ukko työntäessään venettä jälleen ulos ja alkaen soutaa takasin.
He nousivat leveälle polulle, joka vei poispäin joesta suoraan metsään ja kulki pujotellen korkeitten koivujen ja haapojen välitse, mutta sitten vähitellen vajosi yksitoikkoiseen, loppumattomaan männikköön hietaisella kanervikkokankaalla.
—Minä olen käynyt täällä ennen, tämmöistä minä rakastan, sanoi Friida. Ah, kuinka täällä on yksinäistä ja ihanaa. Jospa minä saisin olla yhtenä kanervana noiden tuhansien samallaisten joukossa, eikä kukaan minua huomaisi eikä tietäisi minusta mitään.
Toiset eivät ymmärtäneet, miksi Friida tahtoi olla kanervana tuhansien samallaisten joukossa, eivätkä sanoneet mitään.
He istuivat kankaalle lepäämään, ja Agnes otti taskustaan uuden testamentin, valmiina pienimmästäkin viittauksesta heti tekstin avulla ottamaan selkoa Friidan puheen tarkoituksesta.
Mutta heidän istuessansa Friida pani hiljaa kätensä Agnesin syliin ja sulki hänen testamenttinsa.
—Me tulemme kohta köyhiin-köyhiin torppiin, sanoi hän. Ne ovat niin köyhät, kuin tämä hiekka, ja niiden takana on vielä köyhempiä. Minä olen kulkenut täällä ennen ja minä tunnen hyvin niiden asukkaat, mutta he eivät tunne minua eivätkä tiedä kuka minä olen. Minä en puhu paljon heille, ainoastaan autan heitä joskus heidän askareissaan, ja he pitävät minua vaan noin tavallisena. Ainoastaan silloin kuin joskus itsestään nousee kysymys hengen asioista, sanon minäkin jonkun sanan, niinkuin olisin vaan yksi heidän joukostansa. Ja minä näen kuinka valo leviää heidän sieluissansa, mutta he eivät aavista, että minä olen heitä johtanut, vaan luulevat, että heidän omat ajatuksensa ja sanansa yhtäkkiä heille valaisevat. Ja jos minä varomatta sanon enemmän kuin tarvitsee ja he tulevat uteliaiksi, niin minä paikalla kysyn heidän mielipidettään asiassa ja sekotan sen pois heidän huomiostaan ja menen naapuritorppaan. Sielläkin on niin paljon auttamista ja tekemistä. Ah ystävät, se on minulle kuin paratiisia.
Oletteko tulleet ajatelleeksi, mitä se on: Minä olen maailman vaikeus. Taikka: Minä tulin valkeudeksi maailmaan. Ja mitä se on: olla valkeuden lapsi.
Se on: meidän täytyy kuolettaa oma itsemme ja elää vaan niinkuin vaikeus elää.
Agnes avasi taas testamenttinsa ja luki hiljaa ja juhlallisesti
Johanneksen evankeliumin 12 luvusta vv. 35-36:
"Niin Jeesus sanoi heille: valkeus on vielä vähän aikaa teidän kanssanne, vaeltakaat niinkauan kuin teillä valkeus on, ettei pimeys teitä käsittäisi. Joka pimeydessä vaeltaa, ei hän tiedä kuhunka hän menee. Uskokaat valkeuden päälle, niinkauan kuin teillä valkeus on, että te tulisitte valkeuden lapsiksi".
—Eikö valkeus ole Jeesus itse, niinkuin hän sanoo: minä olen valkeus, ja eikö se ole siis Jeesuksen omistaminen, joka on meille valkeus? kysyi Beeda.
Mutta vastaamatta suoraan hänen kysymykseensä Friida vaan sanoi:
—Se on mahdollista, ettei meistä kukaan ymmärrä näitä sanoja. Jeesus sanoi: minä olen valkeus, sillä hän palveli valkeutta, niin ettei hänen oma tahtonsa ollut mitään, eikä kukaan nähnyt häntä itseänsä. Se oli juuri niinkuin tuolla torpassa.
—Friida, mitä sinä sanot! Eikö Jeesus ollut Jumala itse?
—Minä sanoin vaan: se on mahdollista, ettei meistä kukaan ymmärrä näitä sanoja.—Tämän erämaan äärimmäisessä päässä on vielä yksi torppa. Siellä minut tunnetaan, mutta siellä minä olen oppilas enkä opettaja. Siellä asuu yksinäinen, miehensä hylkäämä vaimo neljän lapsensa kanssa. Hän päätti kerran jättää lapsensa vieraisin käsiin ja paeta miehensä luo Amerikaan, ja hän olikin jo matkalla sinne, mutta katui tekoansa, möi Englannissa pilettinsä ja palasi takasin. Suuren köyhyyden ja kurjuuden läpi on hänen tiensä kulkenut. Hän ja hänen lapsensa ovat useasti olleet nälkäkuoleman partaalla. Mutta—kuten hän itse sanoo— Herra on nähnyt hänen ponnistuksensa ja antanut hänelle kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Ja vaikka kurjuudessa, on hän kumminkin aina mennyt eteenpäin. Nyt hän on niin pitkällä, että hänellä on pieni torppa asuttavana, josta hän tekee itse neljä päivätyötä ja pian kasvaa vanhin poika niin että kelpaa hänen sijaansa. Jos te näkisitte kuinka puhdas ja siisti se torppa on! Ja kuinka hän rakastaa lapsiansa ja kuinka hän niitä hoitaa ja sukii ja opettaa puhtauteen. Pienet kukkaruukut ovat ikkunalla, ja se on juuri hänen seinällään tuo Vapahtajan lause:
Minä olen maailman valkeus: joka minua seuraa, ei hän pimeydessä vaella, mutta saa elämän valkeuden.
—Hän ei usko niinkuin me. Hän uskoo ihmisen omiin voimiin, ja sanoo, että Jeesus ainoastaan näytti ihmisille tien, totuuden ja elämän. Hän pitää elämää kouluna, joka viepi kärsimysten kautta valkeuteen. Hän ei usko mihinkään ihmeisin. Ja kun minä kerran kysyin, miten on ymmärrettävät Vapahtajan sanat: "totisesti totisesti sanon minä teille: joka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on myös tekevä, ja suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä; sillä minä menen Isäni tykö,"—vastasi hän, ettei näillä sanoilla tarkoitettu ihmeitä, vaan ainoastaan sitä, että se, joka Jeesuksen tavalla unohtaa itsensä ja elää valkeuden elämää, hän on samaa tekevä kuin Jeesus teki, ja vielä enemmän hän on tekevä, sillä Jeesus jo jätti tämän maailman, mutta muut jäävät vielä tänne elämään.
Silloin minä kysyin häneltä, eikö Jeesus herättänyt Latsarusta kuolluista, ja eikö hän muuttanut vettä viiniksi ja eikö kävellyt vedellä.
Ja siihen hän vastasi, ettei hän niitä asioita ymmärtänyt ja että hän piti totena ainoastaan sen minkä henki todeksi todisti.
—Mutta sehän on puhdasta epäuskoa! huudahti Beeda punastuen kiihkosta.
Friida huomasi sen.
—Tietysti, tietysti, kiiruhti hän selittämään.—Minähän sanookin, että hänellä on toinen usko kuin meillä.
—Mutta Friida, onko se edes mitään uskoa! Sehän on herjausta!
—Niin-niin, niinhän se on. Kuitenkin—teidän pitäisi nähdä häntä. Vaikka jokainen ryppy hänen kasvoissaan kertoo kovista kärsimyksistä ja koettelemuksista, lepää noissa kasvoissa sanomaton rauha ja levollisuus; on niinkuin köyhyys olisi hänen ilonsa, ja kun hän liikkuu siistissä pirtissään, tuntuu niinkuin olisi oma äiti siinä, tekisi ihan mieli paeta hänen luokseen tullakseen osalliseksi hänen rauhastaan ja saadakseen häneltä hellyyttä. Niin, ja tekisi mieli tulla hänen palveliakseen ja ottaa osaa hänen raskaaseen työhönsä.—
Friida vaipui ajatuksiinsa.
—Ystävät, mitä te ajattelisitte, sanoi hän vähän ajan perästä, jos minä en enää milloinkaan palaisi veljien seuraan, vaan vaeltaisin tuonne päin?
—Etkö enää tulisi pyhityskokoukseenkaan? kysyi Agnes säikähtäen.
—Minähän tahdoin vaan kysyä, mitä te ajattelisitte minusta, jos niin tekisin.
Beeda sanoi:
—Friida, Friida, minä näen nyt, että sinä olet suuressa kiusauksessa.
Varo viettelijää!
Mutta Agnes sanoi
—Friida, me tiedämme, että sinulla on suuremmat tehtävät kuin jonkun torpanväen kaitseminen. Sinä olet meidän seurakuntamme pylväs, sinä olet meidän toivomme ja sinä olet meidän elävän uskomme todistaja.— Friida, nyt sinä olet vaan väsyksissä. Katso, sinun ruumiisi vapisee välistä aivan kuin kylmästä. Tule pois, palataan takasia.
—Ei, ei; tietysti minä olen sama kuin ennenkin, en ole muuttunut missään suhteessa. Minä uskon niinkuin ennenkin, ymmärrättehän sen!
—Tule Friida, lähtekäämme täältä. Palatkaamme kaupunkiin, ennenkuin kello lyö yhdeksän ja on liian myöhää. Sinun täytyy saada rauhassa nukkua huomista varten.
Friida säpsähti, niinkuin olisi yhtäkkiä muistanut jotakin, ja kalpeni omasta ajatuksestaan.
—Tule, tule, Friida. Ei viivytä enää. Beeda ja Agnes auttoivat hänet ylös ja alkoivat taluttaa häntä niinkuin sairasta.
Mutta Friida pysähtyi äkisti, nosti päänsä ja sanoi:
—Mitä tämä on? Mihin te minua talutatte? Tietäkää, että jos minun on huomenna oltava kaupungissa, niin en minä venettä kysy.
Beeda ja Agnes katsahtivat toisiinsa. Mutta Friida sanoi rauhallisesti:
—Tulkaa. Me menemme yöksi lähimpään torppaan. Jumala pitää huolen huomisesta.
—Mutta Friida, huomenna meitä odotetaan varhain pyhityskokoukseen.
—Kaikki on Jumalan hallussa, vastasi Friida.
Ja he jatkoivat matkaansa pitkin metsätietä. Friida kulki edellä, Agnes ja Beeda tulivat jälempänä, ja puhuivat keskenään hiljaa.
Aurinko oli jo alhaalla, kun he saapuivat torppaan.
Kun torppari ja hänen vaimonsa näkivät Friidan, he tulivat juosten häntä vastaan. Friida tuli kuin taivaan lähettämänä. Sillä onnettomuus oli heillä tapahtunut. Pikku Taavetti oli juuri astunut viikatteen terälle ja leikannut jalkansa, eikä heissä ollut kessään veren pysäyttäjää.
Beeda ja Agnes huomasivat kohta, ettei Friida tervehtinyt torpanväkeä tavallisella rauhantoivotuksella, ja että he kohtelivat häntä kuin tavallista maallista ystäväänsä.
Heti Friida pesi haavan ja sitoi sen, revittyään oman nenäliinansa kapeihin kaistaleihin.
Veri pysähtyi kohta. Ja lapsen vanhemmat rauhoittuivat.
—Sinä minun Taavettini, puhui Friida sitoessaan pientä jalkaa,—sinä minun sydänkäpyseni. Nytpä saat olla paikoillasi pitkän aikaa, etkä saakkaan juosta mielin määrin. Ja nytpä täti Friida tulee ja rupee sinua opettamaan, etkä sinä pääse minnekään pakoon. Ja täti kertoo sinulle maapallosta ja valtameristä ja suurista-suurista valaskaloista, niin ja sitten: paljonko on 2 ynnä 2, ja 3 ynnä 2—eikös täti osaa opettaa ja eikös se ole lystiä; onhan se, pikku oma Taavettini.
—Kyllä se muistaakin fröökinän kertomuksia, niinhän tuo haastelee niitä kaikille ihmisille, sanoi torpparin vaimo, liikutuksesta vettynein silmin.
—Ja nyt hänen pitää välttämättä saada töppöset jalkaansa, sanoi Friida. Minä toimitan kaupungista. Niin, niin sinä pikku Taavettini, toimittaahan täti sinulle töppöset?
Sittenkuin hän oli sitonut haavan, nousi hän yhtäkkiä ylös. Hän säpsähti taas omissa ajatuksissaan, kalpeni eikä voinut mihinkään katsoa ja taas häneen tuli entinen levottomuus.
Hän tahtoi olla yksin, ja yhtyi muiden kanssa vasta kun piti mennä levolle.
Heille laitettiin kolme vuodetta pieneen pirttiin. Torpanväki sijoittui eteiseen ja ulkohuoneisin.
Ja kun he olivat yksin, Friida ensimmäisenä laskeutui vuoteelle. Häntä rupesi taas puistattamaan niinkuin kylmästä. Ja hänen poskensa punottivat niinkuin kuumeesta.
Aurinko juuri laski.
Agnes aukasi ikkunan.
Kaikki oli hiljaa pienellä torpan pihalla. Pääskynen vaan vielä viserti pitkää viserrystään jossain läävän räystäällä.
—Jospa te voisitte aavistaa, sanoi Friida yhtäkkiä taas heltyen ja sovittaen puheensa puistatusten väliin,—kuinka ääretön ilo minun on kuulla tuon pääskysen viserrystä. Aivan kuin lapsuuden päivät kulkisivat ohitseni uudestaan, ne päivät, joina ei vielä tuntenut Häntä.—Ystävät, ystävät, rukoilkaat minun puolestani. Henki ei johdata minua rukoukseen, minä olen kadottanut suuren hengen lahjan. Minä en voi rukoilla, auttakaa minua! Valvokaa te ja rukoilkaa!
Beeda laskeutui polvilleen ja pani kätensä ristiin.
—Taivaallinen Isä! Vapauta Friida kiusaajan kahleista, kevennä hänen kuormansa, valista hänen henkensä. Anna sinun armosi vuotaa runsaasti hänen sydämmeensä! Ja auta, Isä, häntä siihen suureen uskon tekoon, johon hän itseänsä valmistaa, sinun pyhän seurakuntasi siunaukseksi ja sinun nimesi kunniaksi maan päällä, amen.
—Amen, sanoi Agnes.
—Kiitos lapset. Nukkukaa rauhassa. Kaikki on päätetty.
Ja sitten he eivät puhuneet enää mitään. Hiljaa he liikkuivat pienessä pirtissä laittautuessaan levolle, niinkuin olisivat pelänneet häiritä Friidaa. Friida ei riisuutunut, vaan makasi liikahtamatta, silloin tällöin vaan vavahdellen entiseen tapaansa.
Vihdoin oli kaikki hiljennyt. Yö oli tullut.
Ja tuskin pimeä oli päässyt leviämään, kuin siinä alkoi tuntua hieno kuutamoinen valo. Se kasvoi voimakkaammaksi tunti tunnilta, sen varjot erottuivat yhä selvemmin ja permannolle muodostui vähitellen kaksi kirkasta pitkulaista ikkunain kuvaa, joiden heijastuksessa kaikki pirtin esineet häämöttivät esille.
Beeda ja Agnes nukkuivat sikeästi.
Friida ei liikkunut.
Mutta keskiyön aikaan hän liikahti ensi kerran, nosti päänsä, nousi hiljaa istualleen ja katsahti varovasti ympärilleen.
Sitten nousi kokonaan ylös.
Hän tuli ikkunan luo ja katsoi ulos.
Kuu siellä paistoi levittäen salamyhkäistä valoaan puiden yli ja torpan pihalla oleviin esineihin.
Ja Friidan silmissä loisti juhlallinen päättäväisyys, niinkuin hän olisi jo ratkaissut elämänsä suurimman asian.
Hän hengitti syvään ja oli hyvin kalpea.
—"Ja auta häntä siihen suureen uskontekoon, johon hän itseänsä valmistaa",—kertoi Friida muistaen Beedan rukouksen.
Vaan silloin tällöin puistatus enää yritti tärisyttämään häntä. Mutta hän kun vaan jännitti ruumistansa ja ojensihe, niin se heti jätti hänet, ja hän oli taas ajatustensa herrana. Sentähden hän ei hetkeksikään päästänyt jännitystänsä. Hän katseli kaiken aikaa puoleksi ylös, ei tahtonut huomata mitään erikoisuuksia edessään ja ajatteli vaan sitä yhtä, mitä hänen nyt piti tehdä. Mitä hän nyt liikkui, sen hän liikkui vaan sen yhden ajatuksen seurauksesta.
Niin hän pani hatun päähänsä ja meni varpaillaan ovelle. Siellä hän koetti saattoiko ovea avata sen narahtamatta. Ja avattuansa hän pujahti eteiseen, hiipi äänettömästi kuin varjo eteisen läpi, jossa makasi isäntä. Ja sitten hän, herättämättä ketään, aukasi ulko-oven.
Sieltä tuli rakki vastaan venytellen takajalkojaan, mutta ei haukkunut.
Pihalla hän jo liikkui rohkeammin. Hän aukasi tarhan veräjän ja meni kujalle. Toinen lehmistä säikähti, hyökkäsi ylös makuultaan, mutta ei ruvennut pitämään muuta melua. Ja Friida pääsi onnellisesti sille polulle, jota myöten he olivat tulleetkin.
Tultuansa pienen niityn poikki metsään, hän antautui melkeen juoksemaan.
Ja pysähtyi ihan hengästyneenä vasta siinä, missä mäntymetsä vaihtuu korkeaksi koivikoksi sekasin haapojen kanssa.
Siinä hän alkoi kulkea hiljaa.
Kuu paistoi ihan häntä vastaan.
Vielä ei näkynyt jokea. Siinä oli pieni ylennys tiellä, täynnä suurten puiden juuria, jotka kirkkaasti valaistulla polulla esiintyivät niinkuin suonet vanhan ihmisen kädellä.
Sen ylänteen päältä olisi joki näkynyt, siitä ei ollut enää rantaan kuin kivenheitto.
Mutta Friida pysähtyi.
Hän pani molemmat käsivarret silmilleen ja pudisti päätänsä ikäänkuin vapautuakseen omavaltaisista ajatuksista ja säilyttääkseen sen jännityksen, jonka oli lähtiessä omistanut.
—Minähän uskon vaan sitä, mitä minun täytyy uskoa. Minä uskon, että minun vapahtajani Jeesus on kävellyt vedellä ja että hän on moittinut opetuslapsensa uskottomuutta, joka ei voinut tehdä samoin. Ja hän on sanonut: joka uskoo minun päälleni, ne työt, kuin minä teen, hän on myös tekevä, ja vielä suurempia kuin ne ovat, on hän tekevä. Nämät ovat hänen omat sanansa. Minä uskon vaan siihen, mihin minun täytyy uskoa. Minä uskon sinun päällesi, sinä tähti minun elämässäni, minä näen sinut jo,—ota minut vastaan!
Mutta hän ei mennyt eteenpäin.
Häipyen taas omasta ajatuksestaan hän alkoi kuulostella.
Haavanlehtien värinä ei antanut joelta päin mitään kuuloa. Kuitenkin, silloin tällöin taisi erottaa jonkun ohimenevän läiskähtävän äänen, joka samassa muistutti mieleen virran mahtavan ja nopean liikkeen syvässä kuilussansa.
Samassa Friida huomasi, että hän oli päästänyt jännityksensä menemään.
—Ei, ei, ei! Minä en ole hetkeäkään epäillyt! Minä uskon, minä uskon!
Hän koetti jännittyä uudelleen, oikaisihe ja tahtoi mennä eteenpäin. Mutta hänen jalkansa olivat jo kuin maahan kasvaneet väsymyksestä. Ja taas koko hänen ruumistaan puistatti niinkuin vilusta.
Hän kurottautui vaan varpailleen nähdäksensä veden pintaa, mutta sitä ei näkynyt.
—Jos minä nousisin tuolle oksalle, niin varmaan näkisin.
Mutta kun hän vaivalla pääsi polvilleen oksan päälle, taittui se räsähtäen. Friida putosi maahan ja loukkasi polvensa kiveen.
Hänen kasvonsa ensin vääntyivät kivusta, mutta sitten tyyntyivät, ja kyyneleet virähtivät silmistä.
—Miksi oksa ei kestänyt minua? Oliko se liian kuiva? Mutta jos minä putosin siksi, että oksa oli liian kuiva, niin minä vajoon virran pohjaan, siksi, että vesi——
—Ei, ei! Jumala tahtoi vaan rangaista minua epäuskoni tähden, siksi minä putosin.
Ja Friida ei jaksanut enää hallita ajatuksiansa. Ne eivät totelleet häntä itseänsä. Ne tulivat ja menivät omin päin ja seurasivat toisiansa siinä järjestyksessä, missä hän ei olisi tahtonutkaan. Ne olivat yhtäkkiä muuttuneet kuin itsenäisesti eläviksi, ja puhuivat hänelle, hänen itsensä ollessa vaiti.
"Muista Friida, että sinä kuljet jyrkästi vasten virtaa, ainoastaan niin sinä tulet suoraan yli,—muussa tapauksessa virta vie sinut puomuihin ja litistää niitä vastaan niin, ettet pääse irtaantumaan".
Friida jaksoi vapautua tästä ajatuksesta. Mutta toinen alkoi hänessä heti liikkua, yhtä riippumatta hänen tahdostaan.
"Sinä Friida, kun olet kulkenut virran yli, menet vanhimman veljen luo. Hän nukkuu, eikä aavista mitään. Sinä herätät hänet, ojennat kätes, ja sanot:"——
Mutta määräämättä mitä hän sanoisi, ajatus jätti taas sijaa toiselle ajatukselle:
"Kun sinä olet kerran tämän ihmeen tehnyt, et sinä enää koskaan tarvitse mitään epäillä. Kaikki on sinun käsissäsi. Koko maailma saapi pian tietää sinusta. Toiset uskovat, toiset eivät. Ja sinä tulet joka taholta piiritetyksi kysymyksillä. Mutta sinä vastaat kaikille:"——
Nytkään ei ajatus huolinut määrätä, mitä hän sanoisi, lateli vaan peräkkäin juhlallisia sanoja ilman mitään merkitystä, ja Friidalle oli ainoastaan selvänä hänen asentonsa ja kädenliikkeensä vastatessaan.
Yksi ajatus vajoutui vielä syvempiin erikoisuuksiin Friidan tulevaisuudessa:
"Sinun vaikutuksesi sen jälkeen tietysti muuttuu. Sinä et enää tule kuulumaan nykyiseen seurakuntaasi, vaan vaellat itsenäisesti, ja ihmiset kokoontuvat sinun ympärillesi. Sinä tapaat siirtolaisvaimon"——
"Varmuuden vuoksi, sanoi keskeyttäen uusi ajatus, sinun pitäisi rukoilla Jumalaa, että hän auttaisi sinua käymään joen yli. Mitä ikinä te pyydätte sen te saatte. Friida, lankee polvillesi, ja rukoile Jumalaa, että hän saattaa sinut yli!"
Tässä Friida heräsi taas itseensä ja hänen sydämmensä tykytti ihan pakahtuakseen. Hän ponnisti kaikki voimansa karkoittaakseen omavaltaiset ajatukset.
Kuitenkin,—näistä ajatuksista oli yksi muistuttanut hänelle rukousta; miksi hän ei itse ollut tullut sitä ajatelleeksi? Olihan hän kaikissa asioissaan aina rukoillut, miksi se tuntui niin oudolta ja mahdottomalta tässä asiassa?
Friida nousi seisaalleen, huolimatta kivusta polvessa.
Mutta kun hän vasta alkoi hakea sanoja, joilla olisi lähestynyt Jumalaa, tunsi hän itsensä niin voimattomaksi ja väsyneeksi, ettei hän voinut pysyä seisaallaan.
Hänen täytyi taas istua tiepuoleen ja nojautua kiveen. Väsymys oli tullut niin äkkiä. Hän ei jaksanut pitää käsiänsä ristissä, vaan pani ne kivelle ja laski päänsä niiden päälle.
Tämä lepoasento tuotti hänelle suuren huojennuksen, ja hän tunsi samassa vastustamattoman halun nukkua. Uni ikäänkuin pyysi häneltä vaan pienintäkin suostumuksen merkkiä, niin se olisi siinä hetkessä vienyt hänet tiedottomaksi.
Friida huomasi sen, ja pakotti itsensä valveille.
—Minun täytyy, täytyy voittaa tämä väsymykseni! Minun täytyy saada voimaa! Minun täytyy rukoilla!
Hieno hiki nousi hänen ohimoihinsa ja otsaan, kun hän pakotti itsensä polvilleen. Ja koko hänen ruumiinsa vääntyi kuin tuskasta, kun hän koetti pysytellä koholla. Vähän ajan perästä hiki vuoti virtana hänen kasvoiltansa.
—Miksi minä en osaa rukoilla? Jumalani, Jumalani!
Ja viimeisen tuskallisen ponnistuksen perästä, hän yhtäkkiä katsoi ylös, tyyntyi, ja rauhallinen turvallisuus kuvastui samassa hänen kasvoillaan.
Nyt se oli todellakin taas hän itse, joka saattoi ajatella ja lähestyä Jumalaa. Mikä autuas ja vapaa tunne! Omavaltaiset ajatukset olivat poissa. Kaikki oli jälleen hänen vallassansa. Hän saattoi rukoilla, mitä tahtoi.
Mutta sen sijaan, että hän olisi pyytänyt voimaa ja uskoa, niinkuin oli aikonut, hän, unohtaen oman asiansa, kirkastunein kasvoin rukoili:
—Sinä tiedät, mikä on minun elämäni salaisin ja suurin toivo. Minä en ole koskaan rukoillut sinusta sitä; nyt minä rukoilen: anna minun kerran kuolla sinun kunniaksesi, anna minun kuolla, niinkuin sinun poikasi on kuollut. Minä tahdon kuolla tälle maailmalle. Minä tahdon antaa elämäni veljille! Koko sydämmestäni rukoilen sinua. Ei mikään kärsimys ole minulle liian raskas. Minä en pelkää mitään, vaan olen valmis kaikkeen. Niin, Isä, minä tiedän, että sinä täytät minun rukoukseni ja minä kiitän sinua jo, että minua kuulit.
Kauemmin hän ei jaksanut olla koholla.
Taas hänen täytyi nojautua kiveä vastaan. Mutta näin hän ei voinut enää rukoilla. Hän saattoi vaan jälleen kuunnella keskenään ristiriitaisia ajatuksiansa, jotka tulivat ja menivät omin päin.
"Miksi sinä et suoraan kysynyt, mikä on Jumalan tahto tässä asiassa?"
"Sinä pelkäsit, että hän olisi vastannut: älä mene virran yli! Ja sinähän tahdot mennä."
"Ei,—ei niin. Jumala on ääneti vaan siksi, että hän koettelee sinun uskoasi. Sinun täytyy ensin uskoa, sitten hän vasta auttaa sinua."
"Sinun pitäisi kuitenkin ensin koettaa. Älä astu veteen suoraan sillalta, siinä on syvä, hyvin syvä. Vaan mene ensin hiekkarannalle viereen ja astu siitä: jos sinä siinä uppootkin, niin ethän kuitenkaan huku."
Friida liikahti tuskasta.
—Mikä, mikä on sinun tahtos? sai hän vaivalla ajatelluksi. Ja vastauksen hakeminen herätti taas väsymyksen ja vastustamattoman halun nukkua.
—Niin, se on totta, ajatteli hän,—ne töppösethän minun piti
Taavetille hankkia.
Hänen haavansa oli todellakin syvä. Beeda ja Agnes odottivat, että minä olisin sanalla pysäyttänyt veren. Kuinka minä sidoinkaan haavan? Kuinka minä todella osasin? Aivan kuin olisin ollut vanha lääkäri. Minä riemuitsin, kun se onnistui. Ensin panin rievun näin pitkinpäin, sitten poikittain jalkarinnan yli. Vedin jokseenkin kireästi. Olisin ehkä voinut vetää vielä kireämpään. Sitten en löytänyt rihmaa ja sidoin langalla, jonka kerin auki sukasta. Olisi tehnyt mieleni suudella hänen päivettynyttä jalkaansa, mutta en tullut sitä tehneeksi.—
Friida torkahti.
Ja samassa hänestä rupesi näyttämään, että pikku Taavetti tuli hänen luokseen ja rupesi puhumaan hänen kanssansa. Hän itse makasi selällään liikkumatonna syvällä virran pohjassa. Kuu paistoi ylhäältä, niin että samea vesi oli alas asti kirkastunut vaaleaksi, vihertävän hohtavaksi ja läpinäkyväksi aineeksi, joka nyt liikkui äänetönnä hänen ylitsensä. Taavetti istui hänen vieressänsä pohjakivellä. Ja vaikka se oli pikku Taavetti, niin se oli kuitenkin aika-ihminen, ja saattoi olla yhtä hyvin jokainen muu, jota Friida vaan tuli ajatelleeksi. Sanomaton rauha kuvastui hänen olennostansa, kun hän hellästi hymyillen katseli Friidaan. Hän puhui hänelle rajattomalla ystävyydellä ja luottamuksella, ja Friida tunsi hänet niinkuin oman itsensä. Ja virran hohtava valo ympäröitsi hänet kaikilta puolin.
—Etkö sinä tuntenut minua maailmassa? Sanoinhan minä sinulle selvästi: minkä sinä teet yhdelle näistä pienimmistä, sen sinä teet minulle? Mitäs sinä vielä lisäksi hait?
Ja kun Friida juuri aikoi kurottaa kätensä tämän rajattoman ystävän puoleen ja tunnustaa hänet Ihmisen Pojaksi, hän heräsi.
Hän katsoi hajamielisenä ympärilleen, eikä heti muistanut, missä oli.
Mutta sitten hän havahti. Hän oli selvästi nukkunut kauan, ja hänen oli kylmä. Kuutamovaloon alkoi jo hämmentyä aamun sarastusta.
Mitä oli tämä uni? Täytyikö hänen panna siihen jotain merkitystä? Miksi hän oli ollenkaan nukkunut? Olisiko Jumala tahtonut hänelle osoittaa, että hän tekisi viisaimmin, jos menisi takasia nukkumaan?
Niin, jospa hän sen tekisikin! Jospa hän palaisi takasin torppaan, peittyisi lämpimään vuoteesen, ummistaisi silmänsä ja unohtaisi kaikki. Ja seuraavasta päivästä alkaen nousisi ihan toisena ihmisenä, ajattelematta ja tietämättä itsestänsä mitään, jättäisi Beedan ja Agneksen, ja kaikki muut, ja pakenisi yksinäisyyteen, köyhimpiin torppiin, yhä kauemmas ja kauemmas, missä on enin unhotettuja ja hyljättyjä ihmisiä, elääkseen loppumattomassa tasa-arvossa heidän kanssansa, palvellakseen vaan niitä pienimpiä ja pysyäkseen itse näkymätönnä. Aina vaan tuo ainoa ystävä sydämmessä, joka eli kaikissa eikä muuta vaatinut kuin altistuvaa rakkautta kaikkiin!
Friida nousi ja alkoi hiljaa kävellä sinnepäin mistä oli tullut.
Sillä puolella taivasta oli aamun valo jo voitolla. Se heitti hienon heijastuksen huurtuneesen maahan, painautui harmaiden kivien kupeisin ja väreili lehtipuissa. Yli taivaan laen ylettyi päivän nousua ennustavat säteet. Ne kohosivat kaukaa valon näkymättömästä lähteestä, tunkeutuivat ilmojen halki ja sekoittuivat taivaan sineen. Elämä lähestyy niiden kanssa siellä äänettömyydessä. Kohta, kohta ne herättävät tuulen. Kohta linnut alkavat visertää.——
Kohta ihmiset menevät askareihinsa.
Kohta kaupungissakin heräävät. Kohta uskonveljet kokoontuvat aamurukoukseen. Kohta on pyhityskokous alkamassa.
Ja kaikki kyselevät toisiltansa: oletteko nähneet Friidaa? Missä se rauhan lapsi? Missä meidän uskomme todistaja? Mitä on hän meille valmistanut?
Eikä kukaan tiedä, missä hän on.
Silloin saapuvat Beeda ja Agnes.
Kaikki ympäröivät heitä kysymyksillä:
—Minne olette jättäneet Friidan?
Ja he vastaavat:
—Me tulemme virran toiselta puolen, missä olemme olleet yötä. Siellä Friida sanoi meille: tietäkäät, että jos minun on oltava kaupungissa, niin en minä venettä kysy. Sitten hän oli illalla sanonut meille: nukkukaa rauhassa, kaikki on päätetty. Ja yöllä, meidän maatessamme, hän oli lähtenyt torpasta, emme tiedä minne.
He odottavat ja odottavat,—mutta Friida ei tule pyhityskokoukseen.
Hän pysähtyi ja pani tuskissaan molemmat kätensä päälaelle.
—Oletko sinä kävellyt vedellä, minun Vapahtajani?
Samassa hänen silmänsä alkoivat loistaa: hän oikasi ruumiinsa ja jännittyi taas, niinkuin torpasta lähtiessä.
—Sinä olet sanonut: joka uskoo, ne työt kuin minä teen, hän on myös tekevä. Sinut kutsun todistajakseni. Nyt, nyt, minä menen!
Friida samassa kääntyi ja unohtaen kipeän polvensa juoksi joelle päin.
Hän seisahtui hengästyneenä ylänteelle, mikä oli estänyt näkemästä rantaa.
Siinä se virta nyt oli.
Kuu kimelteli vielä sen rauhattomalla kalvolla, joka liikkui nopeasti eteenpäin ja vei muassaan sikin sokin hyppeleviä pikku laineita.
Kun Friida näki virran, alkoi hän hengittää syvään ja pian. Samassa hän meni varmoin askelin alas rantaan.
Hän pysähtyi sille sillalle, jonne venemies oli heidät illalla tuonut, riisui hatun päästänsä ja pani sen maahan. Sitten tuli ihan äärimmäiselle reunalle ja nosti käsivarret silmilleen.
—Isä, minä en tiedä mitään——siunaa veljiä ja sisaria——tapahtukoon sinun tahtosi——
Niin hän astui askeleen ulos sillasta, horjahti eteenpäin ja putosi virtaan.
Vesi hajosi läiskähtäen hänen altansa ja pauhahti sitten umpeen hänen jälkeensä. Virta vei samassa kuohun pois, ja pyörre sekoitti sen muiden laineiden kanssa, jotka kimeltelivät ulompana.
Kaikki oli jälleen hiljaa. Eikä kuulunut kuin aallokon hieno lipinä keskeltä jokea, missä juoksu oli nopein.
Vähän ajan kuluttua Friidan ruumis nousi veden pintaan, kulki jonkun matkaa virran mukana, ja tarttui sitten vaatteista puomuihin.