ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Arki-ilta joulun ja uudenvuoden välillä.
Vanhan, lapsettoman talonpoikaisen eläkepariskunnan, Sarkasten asunto, matala, muotoihinsa muuttumattomasti eläytynyt laaja tupa: vanhat seinäpaperit, joista kukat ovat kuluneet pois ja joihin on muodostunut ruskeita kuvioita; repeämät ovat paikatut sanomapaperilla; mitään repaleista ei ole näissä seinäpapereissa, eikä liioin muussa sisustuksessa, joka vanhuutensa ja kuluneisuutensa ohella kuvaa myöskin tarkkuutta ja järjestyksenrakkautta. Ikkunalaudoilla myrtinkukkia pienissä puulaatikoissa. Peräseinän keskellä yksinkertainen ovi, joka huopatilkityksensä vuoksi sulkeutuu kuulumattomasti; ovi on reunoista vähän huurteessa. Ovesta oikealle (katsomosta käsin) toinen ikkunoista, vanhanaikainen, matala, pieniruutuinen, lasit kokonaan huurteessa. Ikkunan edessä vanhaksi kulunut, punaisenruskea pöytä ja sen kummallakin puolella samanväriset tuolit. Oven ja pöydän välisellä seinäosalla iso rysänkudos kaaritarpeineen. Ovesta vasemmalla, peränurkassa uuni, jonka avoimella kiukaalla palaa hiiltyvä rovio, heikosti valaisten tupaa. Vasemmalla sivuseinällä toinen ikkunoista, ja sen luona kahdenistuttava keinutuoli. Oikealla sivuseinällä, taaempana, vanha, matala laatikkokaappi, ja lähempänä kaksiosainen puuvuode, jonka tyynyissä ja aluksissa ei ole valkeita liinavaatteita ja peitteenä on yli vuoteen ylettyvä kellertävä lammasnahkaloimi.
SARKANEN istuu sivuttain pöydän ääressä laskien rahoja, jotka kilahtelevat hänen käsissään. Voimatta hämärän takia enää nähdä hän käyttää hyväkseen ikkunasta tulevaa viimeistä päivänvaloa erottaakseen mitä kukin raha on.
34, sanoo 34, ja siihen neljä kymmenmarkkasta ja kolme viisimarkkasta — mutta onko tämä viisi vai kymmenen? Jaa-a, pimeät ovat nämä jouluajan puhteet. Jospa panisit vähän lampuntuiketta lyhyen päivän jatkoksi!
EETLA kehrää uunin luona. Hämärä haittaa hänenkin näköään, jonka vuoksi hän kääntelee kuontaloa hiiloksen hohdetta kohden ja siirtelee rukkiansa yhä lähemmäksi uunia.
Taivaan herra pimittää päivän tahtonsa mukaan, älköötkä ihmiset koettako sitä valistaa. Kun pimenee, on maatapanon aika.
Haukottelee.
Öljy on kallista. Ei. Mennään maata Sarkanen.
SARKANEN. Mutta kuules, Eetla muoriseni, jospa panisimmekin vielä toisen pystyvalkean palamaan? Kuules kuinka pakkanen paukkuu! Roihauttaisimme huikean loimutulen kuivanrätiseviä kuusihalkoja tämän pimeän eläketupamme valaisemiseksi! Mitä sanot?
EETLA. Kyllä tässä jo nukkua tarkenee.
Panee rukin syrjään, asettaa ovelle salpapuun.
Ja kuka käskee pakkasöinä makuulle riisuutua. Joutaa ihminen jonkun yön vaatteet päälläkin nukkua. Heitä jo, eihän rahat laskemisesta lisäänny.
Laittautuu makuulle, haukottelee.
Ja ostovalossa ei niitä lasketa. Nietu, sanon minä. Se ei kannata.
SARKANEN vähän aikaa aprikoituaan. Jaa-a, mutta viisas, perin viisas onkin minulla akka! "Ei kannata ostovalossa". Aih, aih, sitä viisautta!
Ivallisesti.
Mutta onpa sinulta itseltäsikin unohtunut hiilos peittämättä.
Peitetään, ettei huomenna tarvitse liikaa tikkua raapaista, njää?!
EETLA. Vai liikaa tikkua? Ahneus on synti, Sarkanen, ja sen synnin luulen sinua vielä kipeästi painavan viimeisellä tuomiolla.
SARKANEN. Vai niinkö luulet? No, taitaa sitten pitää antaa laina
Kallullekin.
EETLA. Mitä sanot?
SARKANEN. Se Hanuri-Kallu vain tuli vastaan sahantiellä, niin se — tuota noin — pyysi…
EETLA virkistyen. Mitä? Onko se renttu sinulta pyytänyt? Mitä pyytänyt?
Et suinkaan sinä onneton vain… Mitä pyytänyt, kysyn minä?
SARKANEN. Sanon, että se Hanuri-Kallu, se Sahan-Kallu, meinaten, tuli vastaan tuolla…
EETLA. No kyllä sen jo olen kuullut. Sano lupasitko?
SARKANEN… meinaten, tuolla sahan tiellä tuli vastaan…
EETLA. Voi kiukku ja kadotus, etkö sitä jo saa suustasi!
SARKANEN. Torppaa se poika meinaa, sitä Ihalaisen torppaa…
EETLA. Ja sinulta siihen rahaa vaatii, riiviö!
SARKANEN. No jos olisi — tuota noin — jos olisi antaa tuhat markkaa, ajattelen, tuota noin — ettei tulisi sitä ahneudensyntiäkään liikaa tehneeksi, josta juuri varoitit…
EETLA. Ja miksi olet sinä rikas, Sarkanen? Etkö juuri siksi, ettet ole vielä eläissäsi viinantilkkaa maistanut? Ja nyt antaisit rahasi rentulle ja juopolle! Mitä pitää minun vanhain korvaini kuuleman! Tuhat markkaa rentulle ja juopolle!
SARKANEN. Ehkä heittäisi se rähjä juomisenkin, kun sen vallesmanin piikatytön omakseen saisi, jota on niin kauan katsellut.
EETLA uteliaasti ja hellemmin. Sitäkö vallesmannin Hilmaa se?
Taas kiukkuisesti.
Ei ja ei ja ei ja ei!
Kulkusten kilinää.
SARKANEN. No, no, ei anneta, ei anneta. — Ei, kylmä tässä turkitta tulee.
Ottaa turkin, laittautuu makuulle.
Kuules kuinka siellä suuressa maailmassa kulkuset iloisesti heläjää ja aisakellot soivat! Ne oli Tallperin kulkuset.
EETLA. Kröönkvistin kulkusiksi minä ne ottaisin. Vallesmannille ajavat pitoihin. Viikonpäivät on siellä leivottu ja valmistettu. Niin sitä eletään tähän maailman aikaan! Vaikka ollaan velkaa…
SARKANEN. Meille tämmöisillehän ne velkaa vain ovatkin.
Paneutuu vuoteeseen..
Molemmat makaavat liikkumattomina selällään kuin muumiot, kädet vatsan päällä..
EETLA. Vai torppa sillä vallesmannin piikatytöllä olla pitäisi. Tehkööt työtä ja säästäkööt, penni penniltä kokoon vain, niin ovat tässä muutkin tehdä saaneet.
Taas kulkusten kilinä.
Meidänkö pitäisi kaiken maailman köyhät talollisiksi auttaa!
SARKANEN. Tuossahan ne vasta Kröönkvistin kulkuset menivät. — Ei
Kröönkvistinkään ole meille kuin kahdeksan vaivaista tuhatta velkaa, ja
Tallperin kuusi, ja vallesmannin vain kymmenen.
Kulkuset.
Ja siinä menee Nuurperin aisakello, ja tuo toinen on kauppiaan.
EETLA. Eipä se ole kuin Laksmannin. Eikös nekin ole velkaa?
SARKANEN. Ei, mutta tuopa heliämpi. Kuules kun mennä huristaa se kauppiaan ruuna. Edelle menee muista. Se on juuri niinkuin se meidän vanha Valko, muistatko sitä valakkaa?
EETLA tulee uniseksi puheen kääntyessä hevosiin, haukottelee.
Mitä niistä menneistä…
SARKANEN. Meinaten sitä, jonka minä Hämeenlinnan markkinoilta toin. Ori se silloin vielä olikin, valkeanharmaa, ja harja kuin kosken kämärä, ja silmät paloivat ja tuli löi punaisista sieraimista. Eikös mennyt se hevonen, sanoppa, eikö mennyt?
EETLA unissaan. Menikö sekin? Vai meni sekin… Kaikki ne naimisiin meneekin.
SARKANEN. Naimisiin! Valakka!
EETLA. Ne ovat ihan hulluja tähän maailman aikaan sen naimisensa kanssa. Aina vain naimaan ja naimaan… Ohoh!
Nukkuu.
Kaukainen hanurinsoitto alkaa kuulua ja seuraavan kuluessa vähitellen lähestyy.
SARKANEN. Se aviovuode, katsos, se viettelee niin nuorta kuin vanhempaakin. Ja tunnusta itsekin, oletko elänyt aikaa sen ihanampaa kuin hääpäivämme? Hä? — Oli sitä tanssittu! Voi, eiväthän ne tämän ajan nuoret! Muistatko? Muistatko, Eetlaseni? Kun me permannolla pyöräyttelimme, niin kaikki pysähtyivät, herrasväetkin suu auki meitä katselivat. Ja ihmekö?
Naurahtelee.
Olithan sinä pitäjäsi kuuluisin tanssija, ja minä kuuluisin omassani.
Sanoivat sen tanssi-innon meidät alunpitäen yhteen vieneenkin.
Muistelee melodiaa.
Tinttulitilitiijatanttulitilitaa ja… Muistatko? Muistatko? —
Kavahtaa istualleen.
Mutta nukutko sinä Eevantytär? Toinen tässä häistä muistuttelee, ja hän nukkuu kesken kaikkea! Ethän toki nukukaan? Suotta vain, veitikka, teeskentelet? Varros kun koetetaan.
Kovalla äänellä.
Annammeko tuhat vai kaksi tuhatta Kallulle?
Nolona.
Ei vastausta. Kyllä nukkuu, nukkuu se. Ja kun nukkuu, niin ei sitä muijaa herätä taivaan pasuunatkaan. Jaa-a, mitäpä näistä vanhan lallatuksista! 25 mk joka vuosi viiden vuoden aikana — eikös se ole 125 mk. Ja korko koron päälle — ensin yksi, sitten kaksi, sitten kolme, se on kuusi, sitten… ei, maltappas…
Kiepsahtaa vuoteelta.
Pistän minä sittenkin sen kitupiikin palamaan!
Noutaa lakkisen, lasittoman lampun, varovasti Eetlaan
katsahdellen, sytyttää sen palamaan ja istuutuu rahoja laskemaan.
Kymppi se oli kuin olikin! Ahhah! Johan minä ajattelinkin! — 14 ja 17 on yhteensä 31, oikein, sanoo kolmekymmentäyksi…
Hanurinsoitto aivan oven takana. Sarkanen säpsähtää, pyyhkäisee rahat takaisin pöytälaatikkoon, lukitsee sen ja asettuu muka verkkoa kutomaan. Soitto lakkaa. Koputus ovelle.
SARKANEN. Kuka koputtaa?
KALLU oven takana. Sahan-Kallu minä olen. Päästä tupaan, Sarkanen.
SARKANEN. Pois, pois! Ei saa yöllä sisälle pyrkiä.
KALLU. Päivä nyt vielä on. Ei kello ole viittäkään. Sanoppas, suostuiko se muijas?
SARKANEN. Ei suostunut.
KALLU. Raotahan ovi. Mitä hän sanoi?
SARKANEN ottaa salvan pois. Raottaa ovea. Ei ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ei penniäkään sille rentulle, sanoi.
KALLU. Kuinka?
SARKANEN. Sille rentulle..
KALLU pistää jalan ovenrakoon ja kiilautuu sisälle. Sissohäär sanoi lensmanska. Istutaanko, vai luirautanko ensin pienen valssin?
SARKANEN. Älä herrantähden! Muija herää!
KALLU. Vai et saanut suostumaan. Sinä olet hyvä mies, Sarkanen, sinä olisit antanut rahat, mutta sinä olet suuri pelkuri, et uskaltanut muijasi tähden… Olisitpa vain lyönyt keppisi permantoon!
SARKANEN. No, no, älähän…
KALLU. Olin tuomassa sinulle rohkeudenryyppyä, mutta myöhästyin, peijakas.
Helistää viinapulloa.
Saamari sentään! Kun menettekin noin varhain maata!
SARKANEN. Mitä se on?
KALLU. Jaa mitäkö tämä on? Kun osaisi lukea: vii… vii… edemmäs en pääse. Mutta kovasti se heläjää, kun sitä näin ravistaa. Jospa arvaisi haistamalla.
Pistää pullon Sarkasen nenän alle.
SARKANEN. Sitä se on.
KALLU. Sitä se on. Kulautappas! Se vapauttaa akkavallasta!
SARKANEN. Oho, miten se akkavallasta… En ole viinaa maistanut vielä milloinkaan. Karvasta kuuluu olevan.
KALLU. Kulauta sentään näin joulupyhäin kunniaksi. Kuuleppas kuinka maailma iloitsee tuolla ulkona ikkunasi takana, kuinka siellä kulkuset kilajaa ja tytöt nauraa remuavat. Tavaraa sinulla on, mutta elää et sinä osaakaan! Olisipa minulla sinun rahasi!
SARKANEN. Ei rahallakaan kaikkea saa?
KALLU. Ja mitä ei saa rahalla? Sanoppa, Sarkanen, mitä semmoista haluaisit, ettei sitä rahallakaan saa?
SARKANEN. Sanonko ma?
KALLU. Sano vain; mitä sitä salaat!
SARKANEN. Että hartioiltani putoisi kolmekymmentä ja kuusi ajast'aikaa ja minä saisin hääpäiväni vielä takaisin. Sitä halaisin. Mutta nuoruuttaan ei palauta rahallakaan.
KALLU. Ei rahalla, mutta jospa viinalla!
SARKANEN. Mitä viina avittaa, kysyn minä!
KALLU. Mitäkö viina avittaa? Että saat mitä haluat. Semmoinen on viinan voima. Saat jälleen hääpolskaa tanssahdella, leini jättää sinut ja muori hyppelee luoksesi keveänä keijukaisena ja kuhertelee kuin turturikyyhkyläinen.
SARKANEN osottaa vuoteeseen. Hänkö?
KALLU. Juuri hän. Koettaisit. "Sarkanen tahtoisi, mutta Sarkanen ei uskalla".
SARKANEN. Oho, ketä minä pelkäisin?
Viittaa pulloa luoksensa.
KALLU osoittaa vuoteeseen päin.
SARKANEN. Ole nyt.
Ryyppää pullonsuusta.
KALLU. Karvastiko?
SARKANEN. Eikö viina sen väkevämpää olekaan tähän maailman aikaan?
Ryyppää toisen kerran.
Ahhah!
Venytteleikse.
Ja tämäkö se karvaan nimeä kantaa? Hiivatti sentään!
Ryyppää.
Ja kun me mentiin sitä hääpolskaa — kuinka se oli — tinttulitilitii ja tanttulitilitaa, sitä et sinä poika osaakaan soittaa…
KALLU. Oho, osaanpas, tahdotkos kuulla?
SARKANEN. Ei, ei, antaahan olla. Niin sitä polskaa kun me mentiin, kaikki mitä tuvassa oli tanssijoita pysähtyivät katsomaan. Siinä rovasti pää kallellaan myhäilee, siinä vallesmanni, siinä ruununvouti ja heidän armolliset rouvansa, kaikki vain päätänsä kallistellen meille käsiänsä paukuttavat. Ei, veikkonen, ei sitä nykymaailman aikaan!
KALLU. Niin olivat herrat silloin, mutta toista on nyt. Nyt nauravat vain Sarkasen ahneutta.
SARKANEN. Vai nauravat?!
KALLU. Ja minullekaan eivät antaisi sitä Hilmaa, riivatut. Eivät päästä lähellekään. Ei sen vertaa, että saisin näillä silmilläni katsella. Itkeä minun täytyy.
SARKANEN. Älä itke poika. Mutta miksi et juo?
KALLU. Ei nyt viinakaan maita.
SARKANEN. Itsehän sanoit, että tämä se kaikki toiveet toteuttaa ja minullekin vielä hääpolskan toimittaa.
Itsekseen.
Vai nauravat!
Ryyppää.
Juo, poika. Kippis!
KALLU. Mutta ajattelehan, Sarkanen, kun minä viime viikolla yön aikaan vallesmannin kyökinovelle koputin, tuli herra itse rappusille. "Pysy poissa talostani, taikka ammun kallosi puhki!" kiljasi hän. Ja vahtii nyt tyttöä eikä päästä kylään sen vertaa, että vilaukseltakaan näkisin. Vuosikontrahtiin on hän Hilman pakoittanut, ja niin ovat kaikki tuumamme rauenneet myttyyn.
SARKANEN. Ole huoletta poika, sanon minä. Jos minä vallesmannin sanon lainoistaan irti, tekee hän konkurssin ja kaksi muuta hänen perässään. Semmoinen mies on edessäsi. Haloo, sanon minä!
KALLU. Mutta älkää niin kovaa puhuko. Muori herää.
SARKANEN. Ja minä panen sen Hilman kontrahdin rikki koska vaan! Koko kylän minä panen nurin. Tahdotko nähdä? Vai nauravat!
KALLU. Mainiota! Mutta hiljaa, hiljaa, muori jo liikkuu.
Koettaa seuraavan kuluessa kaikin tavoin hiljentää Sarkasta.
SARKANEN. Ja liikkukoon! Minä näytän, kuka tässä talossa herra on. Vai akkavalta! Ja vielä vuosikontrahti!
Keppi pöytään.
Kyllä minä heille näytän! Nyt menee tämä poika vallesmannille, ja tulkoot samaan myllyyn Laksmannit ja Kröönsvistit ja kaikki, jotka siellä kestiä pitävät. Sanonpa heidät irti kaikki! Kaikki!
Keppi pöytään.
Vaviskaa te tämän kirkonkylän herrat! Minäkin tahdon kerran kestiä pitää!
Ryyppää.
Vai vuosikontrahti!
KALLU. Niin, niin juuri, Sarkanen. Mutta jos muori herää, et pääsekään lähtemään.
SARKANEN. Viis minä muorista! Mies on vaimon pää ja keppi.
KALLU. Kuitenkin, jos menet, niin mene oitis, muuten hän sinut palauttaa, pelkään minä.
SARKANEN. Ja tätä poikaa ei palauta enää kukaan! Sillä nyt lähtee
Sarkanen! Vai nauravat he minua!
Menee suurella pauhulla, jatkaen vielä ulkona uhkauksiaan.
Vaviskaa, vaviskaa!
KALLU katsoo hädissään vuoteelle päin, jossa Eetla heittelekse unissaan. Kun ei vaan heräisi! Kovasti heittelee ruumistaan. So, so!
Niinkuin lasta tuudittaissa.
Sh-sh-sh-sh-sh-sh-sh-sh. Jo taitaa nukkua… Nyt vaan hiljaa kuin myyrä, ettei herää. Kyllä se muori äkkiä Sarkasen kotiin tanssittaisi, ja kaikki menisi minulta hukkaan. Sh-sh-sh-sh…
EETLA unissaan. Vai menisi sekin renttu naimisiin…
KALLU mykistyy säikähdyksestä.
EETLA kuorsaa jälleen.
KALLU. Taisi mainita minua rentuksi. — Kun ei vain silmiä avaisi ja näkisi. Parasta kun pukeudun Sarkaseksi.
Pukeutuu Sarkasen jättämään turkkiin ja istuu pöydän ääreen,
ottaen verkonkudoksen käteensä.
Näinhän se Sarkanen. Ja pullo helkkarissa pois pöydältä.
Pistää pullon turkin povitaskuun.
Nyt vaikka tirkistäisitkin: tässä istuu ukko Sarkanen.
Haaveillen.
Ai, ai, jos minulle tämä vaan onnistuu, vain tämä ainoa kerta eläissäni! Mutta sitäkö olen ansainnut! Pois se! En ole ansainnut muuta kuin kepitystä huonon elämäni vuoksi; (jos vaan olisi tässä kylässä minun kepittäjääni). — Mutta ah, te kirkaskasvoiset herranenkelit, astukaa alas taivaastanne ja antakaa minulle selkään oikein Porvoon mitalla ja Kaskisten kyynärällä! Sen olen teiltä totisesti ansainnut. Ja kun olette minua hyvästi kepittäneet ja taivaallinen vihanne on jälleen asettunut, niin antakaapa onnistaa — tämän ainoan kerran — että saisin omakseni sen tyttöletukan, sen armaan Hilman, sen kultaisen nupukkani — aih, aih, sen päiväpaisteisen, sen kikattavan hili-hili-Hilmaseni.
Totisena.
Niin ja torpan vielä lisäksi, ellen liikoja pyytäne? — Sen vaan sanon, että jos nyt onnistaa, niin en viinan tilkkaa eläissäni maista, en ikipäivinäni, niinkuin en tätä pohjapisaraakaan enää suuhuni pane. Tehkää te sitten niinkuin taivaallisessa viisaudessanne parhaaksi näette.
Hieroo näköaukon ikkunaan, tirkistää ulos.
Taitaa tulla pitkäkin odotus.
Menee ottamaan nurkasta halkoja.
Jospa onnistaisi, hih!
Tosissaan.
Ei kuitenkaan niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin te tahdotte.
Taas iloisesti.
Aih, aih, jospa sentäänkin onnistaisi, sanon vaan: jos onnistaisi!
Paiskaa viimeisen sanan mukana kantamuksensa voimakkaasti permannolle.
EETLA unissaan. Vai naimisiin!
KALLU. Saakeli!
Juoksee paikalleen pöydän ääreen.
EETLA herää vähitellen, kääntyy vuoteessaan, tunnustelee vieressään
Sarkasen tyhjää paikkaa, katsoo perälle.
Ei, mutta! Mitä pitää minun vanhain silmäini näkemän! Sarkanen, hoi!
Enkö kieltänyt sitä viimeistä öljyä lopettamasta?!
KALLU koputtaa ankarasti keppiä maahan.
EETLA. Siunatkoon!!
KALLU sammuttaa lampun ja menee Sarkasen ontuvaa käyntiä matkien keinutuolille, johon istuu Eetlasta poispäin kääntyneenä.
EETLA. Mi… mitä hän nyt meinaa?
Koetteeksi kiukkuisesti.
Tuletko paikalla maata!
Äänettömyys. Itsekseen.
Mikä ihme siihen mieheen nyt on mennyt?
Vielä kiukkuisemmin ja nyrkkiänsä vuoteenlaitaan jyskyttäen.
Tuletko sieltä!
Äänettömyyden jälkeen itsekseen.
Hän on raukka sairas taikka on ikipäiviksi suuttunut minulle.
Hellästi.
Sarkanen… Kuulehan Sarkanen… Rans Kaapriel Enkelpreht… Etkö ääntäni tunne? Minä olen Eetla Johanna Sofia, sinun laillisesti vihitty aviovaimosi, jota olet myötä- ja vastoinkäymisessä rakastanut ja yhdeksi merkiksi minulle tämän sormuksen antanut… Voi, minun täytyy itkeä sinun kovaa sydäntäsi…
Nousee vuoteesta, menee puolimatkaa Kalluun päin ja molemmin
käsin hiukan kohauttaen hamettaan vanhaan tapaan niijaa.
Minä kauniisti pyydän sinua, unohda vihasi ja tule kanssani aviovuoteeseemme.
Huomaa turkin povitaskusta esiinpistävän pullonsuun.
Mi… mi… mikäs tämä on? Sarkanen?
Vetää pullon esiin, helistää, avaa, haistelee.
Viinaa! Kuka on sinulle viinaa antanut? Ja salaa minulta! Mutta vastaa, mies! Ei, en usko silmiäni.
Maistaa pullon suusta.
Ihan oikeata viinaa! Tfyi! Nyt ymmärrän, hän on juovuksissa, hän on humalassa! Ai-ai, sinua Sarkanen, ettäs kehtaatkin! Kokonaisen pullollisen juonut ja vähän vaan pohjaan jättänyt! Pankon kiveen lyön sinun pullosi säpäleiksi, ettet siitä ikinäsi enää maista!
Juopi ensin viinan suuhunsa, sitten särkee pullon.
Kuulitkos, hunsvotti! Kyllä paukkuu, jahka selkiät!
Tulee Kallun luo, käy kiukkuisesti turkin kaulukseen.
Ja lähdetkö siitä makuulle, könsikkä!
KALLU seuraa Eetlaa vuoteelle yhä Sarkasen käyntiä matkien.
He laskeutuvat vuoteelle, Eetla ensin, selälleen seinän puolelle ja sitten Kallu laitapuolelle, kyljelleen ja käppyrään, selin Eetlaan.
EETLA hetken kuluttua töykkää Kallua selkään, leppeämmin.
No, mikä hitto sinut nyt on noin mykäksi tehnyt? Etkö saa sanaa suustasi?
Hetken kuluttua vielä leppeämmin.
Sarkanen, hoi, ymmärränhän minä, että sinä vihapäissäsi olet viinaa hakenut, kun en minä sinun mieltäsi noutaa tahtonut. Ja siitäkö sinä minulle suutuit, että minä Kallulta ne torpan rahat kielsin? Kaikesta kannattaakin suuttua! — No, tuota noin, jos nyt annettais sitten vaikka kolme sataa.
KALLU ilosta hytkähtäen. Hop!
EETLA. Mitä "hop"? Kyllä vaan se saa riittää meidän puolestamme, hankkikoot loput muilta. Mitä sanot? Sarkanen!
Koettaa kääntää Kallua päin itseänsä.
KALLU kääntyy nytkähdyksellä muka vihaisesti vieläkin enemmän poispäin
Eetlasta.
EETLA hellästi. Mutta kuulehan, Sarkanen…! No, annetaan sitten vaikka viisisataa, kunhan vian suusi vihdoinkin aukaset ja vihasi unohdat. Voih, annetaan kuusisataa, annetaan seitsemänsataa. Ei hän vastaa minulle mitään.
Kääntyy kyljelleen Kalluun päin, toinen käsi tämän olalla, yhä tunteellisemmin, vihdoin itkuun hyrähtäen.
Rakas mieheni, jonka kanssa me kolmekymmentä ajastaikaa nuhteettomassa Herran avioliitossa viettäneet olemme, — annetaan koko tuhat, niinkuin sinun tahtosi on… mutta sinun kiusattu ja hyljätty vaimosi ei voi unta näihin silmiinsä saada, ellet sinä rakkaassa sovinnossa jälleen käänny häntä kohti… kuule, kuule minua Rans Kaapriel Enkelpreht… ah minun täytyy itkeä…
KALLU on kuorsaavinaan.
EETLA hämmästyneenä ja loukkaantuneena kavahtaa istumaan. Hän nukkuu!
Nukkuu kesken kaikkea!
Laskeutuu alakuloisena jälleen selälleen.
Ohhoh. Hän ei välitä minusta enää. Nukkua viha ja riita mielessä! Sitä hän ei ole vielä koskaan ennen voinut tehdä. Niin muuttuu elämämme täällä surun ja murheen laaksossa… niin on muuttuvainen miehen mieli, että nukkuu, kun…
Käännähtää äkkiä kiukkuisesti vasemmalle kyljelleen, seinään päin, pois Kallusta.
Ja nukkukoon!
Jonkun ajan kuluttua alkaa Kallun kuorsausten välillä
kuulua vuorottelevasti myöskin Eetlan kuorsauksia.
KALLU kuorsaa yhä hiljemmin, kohoaa vihdoin varovasti istualleen, kuulostelee Eetlan nukkumista, kuiskaa intohimoisen onnellisena.
Onnistuu! Onnistuu!
Laskeutuu jälleen pitkäkseen.