I.
Tutkijaa, joka koettaa päästä luonnon pienimmän alkuhitusen perille ja ymmärtää sen äärimmäisen, jakamattoman atoomin, kohtaa aina sama voittamaton este. Mitä tarkemmat hänen suurennuslasinsa ovat sitä selvemmäksi ne suurentavat tuon hitusen, ja sitä ilmeisemmäksi käy, että äärimmäisen pieneksi luultu tomuhiukkanen on kokonainen maailma ihmeellisintä moninaisuutta, suuruutta, syvyyttä, korkeutta. Miten siis päästä pienimmän hitusen, olevaisuuden alkujuuren perille, kun kaikki monistuu ja suurenee, kuta lähempää sitä koettaa katsoa!
Tutkija voi tosin kääntyä katsomaan myös aivan toiseen suuntaan. Hän kääntää mahdottoman suuret kaukoputkensa taivaan etäisimpiä tähtisumuja kohden. Mutta nekin suurenevat. Oltuaan hitusina muiden sumuhitusten joukossa muuttuvat ne kaukoputkessa suuriksi maailmoiksi, koko avaruuden keskuksiksi, joita varten taivaiden kaikki muut auringot paistavat, ja joihin entiset äärettömyydet sopeutuvat vuorostaan kuin kaukaiset tähtisumut. Missä on äärettömyyksien keskus?
Lukija, sallikaa varustaa itsenne mahdottomilla kuvittelun siivillä. Olkoon teillä vapaus liihoitella avaruuksissa, mitään tukea jaloillenne tarvitsematta, mihinkään kiinteään sipaisematta.
Kuvitelkaa olevanne avaruuden asukas, paikasta ja ajasta riippumaton henki.
Kuvitelkaa, ettette tiedä maapallostamme mitään. Maapallo näyttää teistä vain vähäpätöisimmältä, kaukaisimmalta hituselta miljaardien muiden tuikkijain joukossa.
Mutta teissä on herännyt halu tutkia tämän mahtavan äärettömyyden alkuainetta ja siinä tarkoituksessa te päätätte lähestyä juuri tuota vähäpätöisintä ja kaukaisinta hitusta. Te tahdotte nähdä, mistä kaikkeus on kokoonpantu, tahdotte ottaa käsiinne, murentaa, päästä perille hitustenkin hitusista, jotta olevaisuuden arvoitus teille selviäisi.
Jo puolimatkassa on hitunen suurentunut.
Te ajattelette: — Suurentukoon! Tottapa sen pinnalta löydän hitusen, joka käsissäni murenee alkuosiinsa.
Lähestyessänne näette, että paksu pilvikerros peittää tähden pinnan. Te ette peräänny, vaan kurkistatte pilvienkin alle.
Mikä ulvova tuuli! Mikä synkkä pimeys siellä!
Keskeytymättömänä pyrynä viskautuu lunta tähden pintaa kohden. Te läpäisette pyryjen pyörteet, laskeudutte yhä alemmas.
Tuossapa jo häämöittää jokin musta, jota tavoittaisitte käsiinne.
Mutta lähestyessänne sekin suurenee, se muuttuu mahdottomaksi kallioksi, jonka päällä metsä vihaisesti vonkuu.
Laskeudutte laaksoon, missä kallio on pysäyttänyt tuulet. Hienoa lumipyryä vihmoo tuulten suvannossa sihisten suuren olkikohon ympärillä, hilisevien lumihiutaleiden juostessa yksitellen olkipillien sisälle ja väliin, alle ja päälle, verhoten kaiken valkoiseen lumikuteeseen.
Mitään varmaa käsiinne saamatta te hapuilette oljissa, tunnustelette olkien alta. Olette laskeutuneet tavalliselle olkikatolle, joka peittää pienoisen navetan asukkaat, — lehmän, vasikan ja kaksi lammasta!
Kyllästyneenä lumisohjuun katsahdatte alas maahan ja havaitsette hankien välisellä polulla pienoisen mustan kerän, joka liikkuu jotakin edellänsä työntäen.
Siinäpä vihdoinkin sopiva murunen, ajattelette; sen pienempää tuskin enää saattaa kuvitellakaan.
Mutta lähempää katsoen ei tuokaan musta kerä ole niin pieni, ettei voisi olla jotakin vielä sitäkin pienempää. Se onkin niinkuin jokin vaatekäärö, jonka päältä voi kehiä paljon irti, ennenkuin pääsee ytimeen.
Alatte päästellä siteitä, irroitella myttysestä kääreitä ja vaippoja, jotka tuntuvat lämpenevän mitä sisemmäs pääsette.
Ja vihdoin — vihdoin löydätte kuin löydättekin keskuksen, olevaisuuden jakamattoman perustuksen. Se on väräjävän lämmin, se on olevaisuuden sydän, se sykkii: tuk, tuk, tuk…
Se olen — minä. Niin, se olen minä, maailman pienin ja vähäpätöisin, jota ei voi enää jakaa pienempään hituseen, sillä silloin lakkaan olemasta. Tämä on Kahilan torppa ja tuo on meidän navettamme, meidän lehmä, meidän vasikka ja meidän kaksi lammastamme. Ja sydän on minun sydämeni, joka pelokkaasti sykkii. Minä olen tämän mökin nuorin jäsen, sen tytöistä pienin.
Voi teitä, taivaan valkea asukas! Mikä pettymys sentään, kun lähtee hakemaan äärettömyyden alkuainetta, ja löytää vain — pikkuruikkuisen torpantytön!
Mitä minussa on tutkittavaa? Ja mitä voisin kertoa itsestäni sellaista, joka teidän huomiotanne kiinnittäisi, teidän, joka haitte vastausta äärettömyyden kysymyksiin?
Totta on, että käsissänne nyt on se, mikä ei enää alkuosiinsa murene. Ottakaa siis esille parhaat suurennuslasinne ja nähkää minusta elävä totuus:
Minä, pienistä pienin torpantyttö, keinuessani kotimäellä kahden männyn väliin ripustetulla köydellä veräjän vieressä, tukkani hulmutessa ja kilpaa laulellessani kevätkäen keralla, kuvittelen todella olevani kaikkien avaruuksien, koko maailman keskus, elämän suuri pääasia, jota varten auringot paistavat ja kuut kumottavat, jota varten taivaat kaareutuvat sinisiksi holveiksi, hattarat vaeltavat ja öiset etäisyydet muuttuvat usvaisiksi linnunradoiksi ja kaukaisiksi tähtisumuiksi!