II.
Varhaisimmasta nuoruudestani saakka on elämä tietysti koettanut opettaa minulle, että minä en ole mikään maailman keskus, vaan nuorin sisaruksista, joilla oli kaikilla valta kurittaa minua ja saada minut varmistetuksi vähäpätöisyydestäni.
Myöhemmin olen saanut katkerasti kokea, ettei myöskään tämä Kahilan armas torppa ole mikään keskuspaikka, vaan vuokramaa rikkaampien armosta, josta voi tulla vieroitetuksikin.
Ja nyt vihdoin, sivistyksen saatuani, näen hämmästyksekseni, ettei edes se maapallo, jolla elän, ole maailman keskus, vaan kaikkein vähäpätöisin tähti äärettömyyden taivaalla.
Miten sovittaa tämä tunteen ja tiedon mahdoton ristiriita?
Mitä torpantyttö saattoi ajatella siitä oikeasta maailman keskuksesta, jolla on sama nimi kuin hänelläkin: Minä, mutta joka on kaiken alku ja loppu, Jumala itse?
Koetan kaivautua takaisin lapsuuden utukuviin, mutta en muista mitään siitä, mimmoiseksi Jumalaa ajattelin. Sen vain muistan, etten voinut ajatella Jumalaa milloinkaan erikseen ja yksin, vaan aina paholaisen eroittamattomassa yhteydessä, vieläpä, että paholainen oli tuossa kaksinaisuudessa ikäänkuin päähenkilönä, ymmärrettävämpänä, kouraantuntuvampana, käytännöllisempänä, ehkäpä voimakkaampanakin, sinä pahana todellisuutena, jonka kanssa ihminen oli varsinaisesti tekemisissä. Jotavastoin isä Jumala oli vasta paholaisen takana, milteipä vain sinä taikakeinona, jolla paholaisen juonia saattoi luotansa torjua, jos hyvin muisti manaussanat ja ajoillansa niitä käyttää osasi.
Eikä Jumalasta ollut mitään kuvaa, mutta paholaisesta oli sitä selvempi: paholainen oli pimeyksien ja nurkkien takaa kurkisteleva, alati valveilla oleva punainen sarviniekka otus, jonka seppä oli nähnyt sen tai tuon riihen ruumassa, tahi jota Sannan äiti oli puhutellut uuninpiippuun tuijottaen.
Kerran olin minäkin sen näkevinäni, punaisen paholaisen nimittäin.
Olin työntämässä pyrysäällä vesikeikkaa kaivolle, kun näin suuren punaisen kummituksen. Se tulla tupsahti navetan katolta suoraan minun poloisen päälleni. Säikähdyksestä kaaduin katolta ryöpsähtäneeseen lumeen ja olin siihen paikkaan tukehtua.
Jaloilleni jälleen päästyäni aloin juosta tupaan äidin luo. Mutta silloin muistin, ettei sitäkään ollut nyt tekeminen. Äiti oli kiukkuisella päällä. Hän oli pahoin sairaana ja minut oli hän ensi kerran lähettänyt omin päin suorittamaan iltatoimet navetassa, joka oli vaarallinen kunniatehtävä.
Paholaisen ja minun kesken syntyi siis ankara kamppailu.
— Tule avukseni Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala! — koetin minä manata. Siinä hädässä täytyi pakostakin ja hyvin pian saada itselleen jokin kuva Jumalasta, sillä lapsi ei voi kääntyä minkään käsitteen puoleen, josta hän ei pysty itselleen kuvaa luomaan. Ja niinpä heräsi oman itseni pimeässä taustassa, ajatusten valottomassa tyhjyydessä, jokin pelastava jumalantuntu, jonka minä hät'hätää puin sopiviin vaatteisiin, varustin valkoisella parralla ja siirsin itsestäni kauas pilvien taakse. Sieltä se sitten alkoi omin päin minulle isällisen lempeästi hymyillä.
Sanomaton oli iloni, kun näin, että hän todella elää, todella aivan omin päin, eikä olekaan minun luomani! Tämä oli uskon alku. Sen jälkeen kuin minä hänet sinne asetin, on hän aina ollut elävä Jumalani, ja on yhä.
Vaikka sydän tykytti pakahtuakseen, rohkaisin mieleni, käännyin takaisin, nostin kaatuneen saavin, tartuin taas kelkan jäisiin puihin ja yhä samoja sanoja manaten pääsin onnellisesti kaivolle. Elävä Jumalani tuki minua ja karkoitti paholaisen tieltäni.
Mutta ei siinä kyllin.
Kaivon suun oli pyryttänyt umpeen. Aloin käsin tavoitella kiulun vartta, pudotin lumen kaivoon ja haparoin sisältä. Kiulu oli asetettu joskus ylimmäisen jääkuoren varaan.
Tällöin minulle tapahtui, että menetin tasapainoni. Oli pitkän aikaa epätietoista, suistunko syvyyteen vai jaksaako ruumiini jalkapuoli painaa enemmän. En uskaltanut tässä tilassa ollen sormeanikaan liikahduttaa. Kuulumattomasti, ettei edes äänenikään pääsisi tasapainon ratkaisuun vaikuttamaan, toistin ajatuksissani henkeä pidättäen: — Aabrahamin, Iisakin, Jaakobin… Ja oma elävä Jumalani nyykäytti minulle hymyillen päätään ja sanoi: — Ole huoletta, viimeisessä hetkessä pelastan sinut!
Mutta siitä huolimatta aloin kauhukseni tuntea, kuinka pääpuoli painui. Hurjan hätääntymisen vallassa iskeytyivät sormeni kaivon sisäpuolisesta seinästä jotakin kiinnekohtaa tunnustelemaan. Kun olin luisumaisillani alas syvyyteen, tapasi vasen käteni viime hetkessä kiulun varren. Siihen nojautuessani putosi jääkuori romahtaen kaivoon. Mutta minä olin ehtinyt sentään saada oikean käteni aukon reunaan, ja annettuani kiulun pudota vääntäydyin ylös.
Kumpi oli minut pelastanut? Sekö, että kiulunvarsi osui viime hetkessä käteeni, vai Jumalako?
Minulle valkeni, että Jumala oli johdattanut kiulunvarren käteeni ja minä lankesin polvilleni sopertelemaan hänelle ylistykseksi kaikkein ihmeellisimpiä lauseita, joita olin sisarieni kuullut katkismuksesta lukevan. Syvimpään sydämeeni jäi kuitenkin kumma, sanaton kysymys: — Miksi Jumala tarvitsi kiulunvartta minut pelastaakseen ja miten olisi käynyt, ellei äiti olisi jättänyt kiulua jääkuoren päälle?
Vihdoin pääsin navettaan lehmää juottamaan.
Sen tehtyäni otin pienen lyhdyn maasta ja menin navetan ja ladon väliseen karsinaan, jossa meillä oli kaksi lammasta. Niille lehtiä levitellessäni näin selvästi, että navetassa kulki oven editse valkoinen kummitus.
Sydämeni pysähtyi ja kaikki suonet seisahtuivat.
Ilmeistä oli, että Jumala oli lähettänyt valkoisen enkelinsä minua paholaisen juonilta suojelemaan! Ei siis mitään pelkoa enää, riemua vain sitä enemmän. Ja todella, ihanasti rintaani tainnuttaen pelko muuttui sykkiväksi riemuksi ja Jumalani ylistykseksi!
Navettaan tultuani minusta tuntui, että enkeli oli yhä läsnä, istuen milloin milläkin kaiteella toimiani katselemassa. Ja mieleni täytti haltioitunut kiintymys tuohon näkymättömään ja kuitenkin joka paikassa tuntuvaan läsnäolijaan.
Mutta miksi ei lapsi saanut hennossa uskossansa vahvistua? Miksi hänen Jumalansa, oma elävä Jumalansa, yhä ja yhä särkyi, aivan kuin olisi ollut hänen nukkensa, joka pudottuaan kilahtaa pieniksi palasiksi?
Sillä samalla kertaa olin selvään huomannut, että valkoinen vasikkamme oli loikannut karsinastaan ja käveli vapaana, ja minä ymmärsin syvemmällä itsessäni hyvin, että se se olikin oven editse kulkenut, eikä mikään Herran enkeli.
Ja varmemmaksi vakuudeksi, etten minä nyt suinkaan perustaisi jumala-käsitettäni vain siihen ihanaan onneen, joka oli syttynyt rinnassani, kun se valkoparta minulle pilvistä hymyili, varmemmaksi vakuudeksi juuri lypsyä lopettaessani lehmä potkaisi kiuluun ja sen sontaisesta sorkasta levisi maitoon kauheata likaa.
Varmaankin on kovin tärkeätä, että ensimmäinen lapsen luoma jumalkuva perustuu silkkaan totuuteen eikä mihinkään mielikuvitteluun. Mutta raskasta se oli. En tiedä kumpi suru oli suurempi, äidinkö puolelta uhkaava kuritus vai se pettymys, että täytyi kuin täytyikin ruveta ajattelemaan enkeliä vain vasikaksi ja henkeni pelastajaksi pelkkää kiulua, onnellista sattumaa.
Samassa kuulen ulkoa äidin julmistuneen äänen. Hän huutaa minua tuvan ovelta. Oli siis sairaana noussut pystyyn ja nyt tietysti täynnänsä kiukkua vartoi tuloani tukistaakseen minua.
Minulta jäi navettaan kaikki sikin sokin. Kapasin vain käteeni maitoämpärin ja läksin kiireesti tupaan, sammunut lyhty mukanani. Ajattelin tulla uudelleen navettaan toimiani lopettelemaan, mutta niin ei käynyt.
Äiti oli jo taas laskeutunut vuoteeseen. Hän näytti tuskautuneelta, mutta sentään hän nousi ja tuli minua kohden ovelle päin.
— Missä olet viipynyt näin kauan? sanoi hän ja läimäytti minua korvalle.
Mutta kun hän sitten näki kiulussa sontaisen maidon, kadotti hän kokonaan malttinsa.
— Vedelläkö minä nämä pennut ruokin! huusi hän. Hän tarkoitti pennuilla veljiäni ja sisariani, jotka oli jo ajanut vuoteeseen, ja jotka pelokkaina kurkistelivat yhteisen peitteen alta. Ja näin sanottuansa hän alkoi hutkia minua minne vain sattui ja lennätti lopulta tuvan perälle semmoisella vauhdilla, että minä myttynä tyyperryin penkin alle. Siihen jäin pitkäksi aikaa itkemään, kunnes äiti käski menemään maata.
Pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, sillä navettaan oli kaikki jäänyt surkeaan epäjärjestykseen. Enhän ollut ehtinyt sulkea vasikkaakaan karsinaan, en siivota lehmän alta, en muistanut edes, olinko sulkenut ladon oveakaan, josta nyt ehkä kylmä pääsi koko yön puhaltamaan navettaan.
Sanokaa nyt, missä Jumala oli!
Nukkua en voinut. Olin horrostilassa, vähän väliä heräten. Odotin päivän valkenemista, jotta olisin päässyt ennen äitiä navettaan jäikiäni korjaamaan. Mutta yö oli tavattoman pitkä eivätkä ikkunaruudut vähääkään vaalistuneet. Välistä en sentään tiennyt, nukuinko vai valvoinko. Yön pimeimmillään ollessa huomasin, ettei tuuli enää ulvonutkaan uuninpiipussa. Ja kun seuraavalla kerralla havahduin horroksistani, oli ikkunassa jo niin kirkas valo, että tuvan esineet saattoi selvästi erottaa.
— Nyt kohta nousen, ajattelin. Äiti tuntui vihdoinkin nukkuvan. Kohta nousen ja hiivin äidin kuulematta ulos, järjestän asiat ja palaan vuoteeseeni, jossa viivyn päivän nousuun asti. Silloin menen lypsylle ja tuon tupaan täyden kiulun ja äiti varmaan leppyy.
Lienen kuitenkin jälleen torkahtanut, koskapa avatessani silmäni auringon punaiset säteet valaisivat isän vanhaa kotitakkia, joka hänen poissa ollessaan (ja hän oli melkein aina poissa) riippui seinäkaapin nurkkauksessa. Aurinko paistoi vielä kirkkaammin päreisiin, jotka olivat uunin päällä. Seinäkaappi oli isällä aina visusti suljettuna, emmekä me saanet avata tätä hänen kaikkein pyhimpäänsä, vaikka hänellä ei ollut siellä muuta kuin vanha pora, lehtisahan tynkä ja joitakuita vääristyneitä nauloja.
Isä oli kaiket talvet poissa työansioilla ja tuohon takkiin katsellessa tuli usein häntä ikävä, mutta erittäinkin silloin, kun äiti oli vihainen.
Ihan punaiseksi saivat auringonsäteet vanhan vihertyneen takin, jonka tasku pullotti niin isää muistuttavasti, että tahtoi itkettää.
Avasin jälleen silmäni, jotka olin tietämättäni ummistanut.
Joko olin jälleen nukkunut? Sillä isän takki ei ollut enää punainen, vaan kirkkaassa päivänvalossa.
Nyt viimeistään täytyy mennä navettaan, muuten äiti herää ja ennättää kieltää.
Minä kohottauduin vuoteestani ja sydäntäni kouraisi kauhistus. Äitiä ei ollutkaan enää tuvassa, hän oli poistunut vuoteestaan ja lähtenyt navettaan itse. Miten minun nyt käy, kun äiti näkee navetan! Olin kauhusta kadottaa järkeni, olin näkevinäni, kuinka hän vihapäissään viskelee mitä käsiinsä sattuu. Ja nyt — nyt hän menee kaivolle, nyt hän on jo puolitiessä, nyt hän katsoo missä kiulu on, nyt hän kumartuu kaivonsuulle, nyt hän näkee kiulun kaivonpohjalla jäiden seassa! Voi minua! Miksi en ollut suistunut kylmään syvyyteen? Purin sormeani ja inisin tuskallista itkua kauheaa hetkeä odotellessa. Ajattelin uudelleen rukoillakin, mutta Aabrahamit ja Iisakit olivat tällä hetkellä mahdottomia. Olin varma, että valkoinen enkeli oli pelkkä vasikka ja koko maailma oli minusta hirmuinen vääryyksien pesä.
Jo kuuluvat äidin askeleet porstuasta.
Minä hyppäsin vuoteestani pannakseni jotakin ylleni, etteivät äidin lyönnit koskisi niin kipeästi. Seisoin selin oveen päin, kyyristyneenä pankon ääreen äidin kädenkahmaisua odotellen ja silmät kiinni puristettuina.
Tunnen kuinka hän ottaa minusta molemmin käsin, siirtää minut tuolin luo, jonka oli asettanut keskelle tuvan lattiaa. Ajattelen: — Hän aikoo nostaa minut polvilleen ja piestä jollakin koivuisella kepillä, joka varmaankin on hänen kädessään.
Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Äiti siirsi minut viereensä istuen itse tuolille, ja alkoi palmikoida tukkaani, eikä edes temponut kammalla tupsujani, vaan selvitteli kaikki hellästi ja kärsivällisesti.
Minä vilkaisin ihmeissäni taakseni ja näin, että äidin silmistä oli vuotanut kyyneliä.
Tämä kaikki oli minusta niin ihmeellistä, etten ole voinut sitä milloinkaan unohtaa. Päinvastoin luulen, että muistan koko illan tapahtumat, kaivolla oloni ja kummitusjuttuni, vain senvuoksi, että olen pitänyt mielessäni tämän palmikoimiskohtauksen ja siksi myöskin kaiken, mitä sen ympärillä oli. Eri ikäkausinani olen itselleni eri tavalla selittänyt syyn siihen, että äiti itki. Silloin lapsena ajattelin, että kenties äiti oli nähnyt saman kummituksen ja itki pelosta, unohtaen minun hirveät navettakepposeni. Nyt aikaihmisenä ajattelen, että äiti itki säälistä pikku tyttöänsä kohtaan, kun oli navetassa nähnyt, kuinka auttamattomassa hädässä tämä oli ollut, itki myös ehkä omankin tilansa avuttomuutta, kun ei voinut käsittää, miten meidän käy, jos hän todella sortuu kuumeeseen eikä voi vuoteelta enää nousta.
Sen vain varmasti muistan, etten voinut liikutukselta hillitä itseäni, vaan riuhtauduin irti ja kapsahdin äidin kaulaan, puristautuen hänen rintaansa vasten aivan kuin olisin tahtonut sieltä hänen rinnastaan nostaa luokseni elämäni kaikkein kalleimman ja rakkaimman olemuksen. En huolinut ollenkaan partasuuukosta, armas äiti oli minulle paljoa enempi, jonka rakkautta en voinut epäillä.
Kuitenkin sain pian taas kääntyä partasuun puoleen hartain, ehkä elämäni hartaimmin rukouksin.
Äiti puki minut ulkovaatteisiin, pani kinttaat käsiini, juotti vähän lämmintä maitoa ja käski mennä Loviisaa hakemaan. Loviisa oli äidin ainoa todellinen ystävä. Ja tietysti Loviisa oli siis meillekin kaikki kaikessa.
Ymmärsin hyvin, mistä oli kysymys. Äiti ei jaksanut olla pystyssä ja Loviisan piti auttaa meitä. Joku sisarista sanoi, että äiti mahdollisesti kuolee.
Muistan, kuinka Loviisan mökille päästäkseni kiipesin hirmuisien hankien ylitse, joita yöllinen pyry oli koonnut, kiipesin ja herkeämättä rukoilin partasuuta, ettei hän antaisi äidin kuolla.
Mutta Loviisan lempeästä hoidosta huolimatta kuoli äiti juuri siihen samaan kuumeeseen.
Isä muutti silloin kotiin, varmaankin siksi, ettei tiennyt, minne meidät sijoittaisi. Hän oli niin synkkä, ettemme päässeet lähellekään, saati istumaan hänen polvellensa, niinkuin ennen. Hän oli aina vain ajatuksissaan ja sysäili meitä luotaan.
Vuoden kuluttua toi hän meille kotiin hoitajan, joka käski sanomaan itseään äidiksi. Tämä puhui meille vierasta ruotsinkieltä, jota vasta vähitellen opimme ymmärtämään, eikä hänen sydämestään olisi mitenkään löytänyt sitä rakkainta olemusta, vaikka kuinka olisi painautunut hänen rintaansa vasten. Se oli äitipuolemme.
Siitä ajasta alkaen unohtui minulta uskoni partasuuhun vuosikymmeniksi.