III.
Jos edellisessä olen esittänyt lapsuuteni kodin ja alkuperäisimpäin suhteitteni muistoja, niin nyt sitävastoin aion esittää sen muiston, joka on niin sanoakseni koko henkisen olemukseni ja kehitykseni pohja. Selventääkö se teille tämän suuren tähden olentoa rahtuistakaan, en tiedä, minä vain kerron torpantytön sydämenasioita.
Talo, jonka alustalainen isäni oli, sijaitsi meiltä vain puolen kilometrin päässä, — ensi kerran eläessäni ajattelen kilometriä määritellessäni tuota välimatkaa, — meiltä ensin jyrkkä alamäki kahden kallion välitse, sitten tasainen tie, silta, suuret tervalepät molemmin puolin jokipuroa, taas mäki ja siinä rinteellä talo, — eihän tuo ollut matkaa eikä kilometriä, se oli minua. Voihan olla, että muilla ihmisillä on ihan muut asiat minua, mutta nämä olivat minun minuani.
Kun kerran neljäntoista vuotiaana tyttönä juoksin taloon iltalypsylle — sillä oma lehmämme oli ummessa — sain jo pihalla kuulla ihmeellisiä uutisia: taloon oli tullut kesävieraita, herrasväkeä. Ihmeellistä se oli senvuoksi, etten siihen saakka ollut tiennyt maailmassa olevan kahta niin erilaista ihmislajia, meitä ja "heitä". Suuri kuorma huonekaluja, koreja ja laatikoita, seisoi keskellä pihaa, johon niitä purettiin entisten lisäksi ja toisia vietiin sisään. Kuusi miestä, kasvot pulleina ja tulipunaisina, koetti nostaa jotakin suurta, mustaa, paksuilla jaloilla varustettua vehettä yläkertaan, mutta laitos oli niin suuri, että se ei mahtunutkaan portaista, vaan jäi niihin kiinni, miesten saamatta sitä minnekään. Täytyi rikkoa portaat. Koko talonväki otti osaa mikä neuvoilla mikä voimillaan. Me lapset täytimme tyhjät paikat.
Yläkerran verannalta kuului iloista haastelua ja naurua. Siellä puhuttiin ruotsia, jota ei talonväestä ymmärtänyt kukaan muu kuin minä. Nyt minulta kaikki tiedustivat mitä ne siellä verannalla puhuivat, mutta en minä heidän kieltänsä ymmärtänyt, vaikka se tuntui olevan ruotsia. Sen vain tiesin, etteivät ne puhuneet siitä miten tuo suuri raskas koje olisi ollut yläkertaan saatava. He joivat teetä, polttelivat savukkeita, kääntelivät sanomien lehtiä, nauroivat ja puhuivat omiaan, kaupunkilaisten, hienojen palvelustyttöjen liikkuessa pöydän ympärillä. Kaikki tämä oli tullut niin äkkiä ja oli niin kummallista, että aivoni olivat mennä sekaisin, erittäinkin kun sain tietää, että musta koje olikin oikeastaan suuri pelitoosa, jonka nimi oli piano ja jota kävi sormin soitteleminen. Sydämeni sykki uteliaisuudesta ja uutuuden viehätyksestä. Nythän tästä vasta elämä alkaa, kun näin ihmeellistä ja hauskaa ihan tuossa edessä tapahtuu, ajattelin. Ja monet meistä tytöistä oikein hyppelivät siinä aikaihmisten välissä.
Näin minä vielä senkin ihmeen, että vanha herra, joka kummallisesti tuijotteli silmät selällään eteensä (hän oli halvattu) ja kulki lyhyin hytkähtelevin askelin niinkuin olisi tanssahdellut, pysähtyi pihalle puhumaan isän kanssa. Ja isä, oma kopea isäni, seisoi tämän herran edessä nöyränä, lakki kourassa. Uteliaisiin kysymyksiini vanhat ihmiset, jotka kyllä olivat itsekin uteliaita, ehtivät vastata ainoastaan, että herra oli — paroni. Kerran isän katse osui minun kysyvään naamaani, ja silloin isä — punastui ja nosti lakin ohimoilleen.
Paroni — paroni — paroni — hoin minä juostessani kotiin, — olin nähnyt ihmeen: isän lakittomin päin, maailma oli kääntynyt nurin. Pääni oli täynnä suunnitelmia, miten huomispäivänä päästä oleskelemaan talossa mahdollisimman pitkän ajan. Elämämme — tyttötoverieni, sisarieni ja minun — oli ilmeisesti saanut uuden käänteen, ja saatoimme joka hetki odottaa mitä suurimpia yllätyksiä. Tämä oli toki jotakin tuhat kertaa enempää kuin nuo epäselvät unet, joita toisinaan torpankin tytöt saavat nähdä kultaisista linnoista ja niissä elävistä satu-ihmisistä, jotka puhuvat hienon hienoa dzie-dza-dzu-kieltä ja kulkevat sipsutellen kirjavissa silkeissä ja sameteissa. Paroni — paroni. — Mitä te tervalepät siinä! Ette ymmärrä mitään! Ja puro ja silta ja vanha ylämäki! Ohhoh, kyllä elämässä on sentään muutakin kuin vain te!
Sain äitipuolelta tukistuksen ja aika ripitykset, kun toin maidon kotiin vasta hämärissä, mutta tuo kaikki oli vain nuottia minun silloisessa elämässäni. Satulinnat olivat muuttuneet todellisuudeksi. Mitä silloin jokin tukistus sinne tai tänne saattoi merkitä! Tukista sinä, minä — elän!
Muutaman päivän kuluttua tapahtui sellainen merkillisyys, että kun olin taas maidolla, tuttu piikatyttö viittoi meille alas pihalle sormellansa kutsuen, että hiipisimme hiljaa yläkertaan. Kun lähestyimme, kuiskasi hän meille ylhäältä verannalta, ettei herrasväestä ollut ketään sisällä, ja rohkaisi meitä yhä vain viittoen kädellänsä.
Me nousimme varpaisillamme yläkertaan.
Silloin olin jo päässyt ymmärtämään, etteivät herrasväet olleet mitään tavallisia ihmisiä, joita saattoi lähestyä ja puhutella niinkuin muita, ja tiesin, että heidän huoneensa luvaton katseleminen oli kauhea pyhyydenrikos. Uteliaisuus voitti kuitenkin kaikki omantunnon estelyt ja me pujahdimme, minä ja ainakin kolme muuta tyttöä, herrasväen saliin.
Tyyperryimme ensin ovensuuhun emmekä uskaltaneet astua askeltakaan etemmäs. Mutta Annu, joka oli meidät sisälle käskenyt, oli siellä kuin kotonaan, uskalsi puhua kovalla äänellä, ja lykkäili meidät aivan esille pöytien, sohvien ja ihmeellisten laitosten eteen, joista ei kaikista ymmärtänyt, mitä ne olivatkaan. Ihmeellisen ihanat valkeat uudinharsot liehuivat avattujen ikkunain tuulessa, ja huoneessa tuntui niin huumaavan suloinen raikas tuoksu, että luuli olevansa vaikka paratiisissa. Me hypistelimme esineitä käsissämme, Hilma otti Annun luvalla jotakin taskuunsakin. Vihdoin Annu avasi pelitoosan kannen ja käski painamaan valkoista nappulariviä.
Minä painoin yhtä ja kohta tuli ääni, painoin kovemmin ja tuli kovempi ääni, monta ihmeen ihanaa ääntä, jotka vähitellen hiljenivät. Olisin vaikka kuinka kauan painellut, milloin hienosti piipattavia ääniä milloin pahasti mörähtäviä, mutta leikkiin sekaantuivat muutkin tytöt ja alkoivat painella kilpaa minun kanssani, koettaen lyödä yht'aikaa soimaan monta ääntä ja painaen koko kyynärvarrella. Seurauksena oli se, että melu kuului alas tupaan ja meidät ajettiin pois.
Mutta minusta tuntui kuin olisin saanut olla lyhyen ajan paratiisissa, erittäinkin noiden liehuvien harsojen vuoksi ja tuon sanomattoman ihanan tuoksun vaikutuksesta, jonka nyt tosin arvaan olleen vain jotakin hajusaippuata.
Kun keräännyimme maidolle talon tupaan, olivat herrasväet jo kotona yläkerrassa, ja seistessämme emännän ympärillä ja hänen kirjoittaessaan kirjaan meidän litramääriämme, alkoi yht'äkkiä kuulua soittoa ylhäältä, ja minä hurmaantuneena unohdin koko maailman. Emäntä nauraen herätti minut tainnuksista ja auttoi kannuni kohdalleen, ettei maito päässyt valumaan permannolle. Kaikki nauroivat minulle ja käskivät panna suuni kiinni, joka varmaankin siis oli ollut auki. En tiennyt mistään, korvissani oli vain niin ihana sävel, niin uusi, niin autuaasti ennentuntemattomille maille kuljetteleva, että minä ihmettelin, kuinka nuo muut saattoivat vielä sen jälkeen puhua tavallisella äänellä ja nauraa hahatella niinkuin ennen. Koko matkan kotiin mennessäni pysyin yhä samassa hurmiossa, en ymmärtänyt mitään kotolaisten puheista ja yhdentekeviä olivat minusta tärkeimmätkin kotitoimet, mitkä eteeni pantiin.
Isäni vihasi herrasväkeä hirmuisesti. En siihen aikaan päässyt ymmärtämään perimmäistä syytä siihen. Näin, etteivät muut ihmiset niin vihanneet sellaisia kaupunkilaisia, vaan usein ihailivat heitä yhtä paljon kuin muutakin hienoa ja kaunista. Minun isäni oli sen vihansa tuonut sieltä maailmalta muassaan, ja vaikka kylässämme oli monta yhtä köyhää ihmistä kuin mekin, ei kukaan näistä ymmärtänyt jokapäivä ja joka hetki syyttää köyhyydestänsä rikkaita, vaan uskoivat monetkin, että Jumala oli luonut toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi, ja että ihmisen oli tyytyminen kohtaloonsa. Toisinaan tosin muutkin saattoivat yltyä haukkumaan, mutta sitten he taas unohtivat ja osasivat ihailla. Isäni sitävastoin muisti aina, hän eli aina se ajatus mielessään, hän moitti uskovaisia, jopa pappejakin leväperäisyydestä, ja luulen, että vain tästä alituisesta ajattelemisesta olikin saanut alkunsa hänen omituinen tapansa silmäillä maahan päin ja hermostuneesti siirtää katsettansa puolelta toiselle. Hän aina vain mietti köyhyyden syitä, ja kaikki hänen alituiset kiroilemisensa sekä työn että levon aikoina olivat kuin kuplia, jotka nousivat näkyviin alituisesti kiehahtelevan padan näkymättömistä pohjavihoista.
Isäni ja minun välillä syntyi näinä aikoina pahoja rettelöitä. Sillä hän ei tahtonut päästää minua taloon ihailemaan herrastulokkaita. Huomattuansa ihastukseni kävi hän niin häijyksi minua kohtaan, että kielsi maidollekin menemästä ja toimitti sijaani muita hakijoita.
Juuri niihin aikoihin olin alkanut ymmärtää tuollaisia aikuisten asioita myöskin eräällä muulla, nimittäin sukupuolisuuden alalla. Se oli kertonut sille ja tämä oli sanonut tälle ja tuo tuolle, ja miksi en olisi minäkin heiltä kuullut ja miksi en itsekin sellaisia asioita huomannut. Selviäminen sai alkunsa siitä, että parhaimmasta tytöstä, joka oli meille pienemmille tytöille aina hyvä, joka oli palvellut Helsingissä, ja jota me senvuoksi suuresti kunnioitimme, rupesi kuulumaan ihmeellisiä puheita. Missä vain kaksi vanhaa vaimoihmistä toisensa tapasi, siellä he kohta pysähtyivät tästä Sannasta puhumaan. Kaikki inhosivat ja moittivat Sannaa, jota me olimme pitäneet niin hyvänä, ja pian rupesivat jo tytötkin sanomaan, ettei häntä saanut enää hyvänä pitää, ja alkoivat keksiä hänelle haukkumanimiä. Miksi ei asia olisi selvinnyt meille vihdoin hyvinkin selväksi, erittäinkin kun tytöt suuresti pilkkasivat ymmärtämättömyyttä näissä asioissa. Pääsimme siis perille, että Sanna oli jotenkuten häpeällisesti sairas, osasimmepa jokainen mainita taudin nimenkin ja kerskailimme tiedostamme. Vielä tiesimme, että Sannan olisi oikeastaan pitänyt lähteä tuon tautinsa vuoksi kylästä pois kaupungin sairaalaan, sanoivat, koska muutoin tauti saattoi tarttua … hyi häpeää! Mutta Sannan äiti oli pelätty ihminen meidän kylässämme ja hänen jyrkän kieltonsa tähden ei kukaan uskaltanut ilmoittaa Sannan sairaudesta kirkonkylään, jossa tohtori asui.
Eräänä päivänä vajassa puita pilkottuani istuin lepäämään. Silloin kuulin isän tulevan vajan seinän taakse, missä hän alkoi vannehtia ravistunutta saavia ja kiroileskeli. En hiiskunut mitään, vaan kuuntelin, mitä isä rupeaa puhumaan itsekseen, niinkuin hän usein kyllä teki. Mutta kotvasen kuluttua tuli hänen luoksensa Kalle, vanhempi veljeni, ja minä kuulin, mitä en olisi ikinä tahtonut kuulla.
Kalle kertoi isälle, että se isompi herrasväen poika oli kysynyt, tiesikö Kalle kylässä jotakin hauskaa tyttöä, jonka kanssa saisi seurustella.
Isän vasaran naputus lakkasi äkkiä.
— Katsos sitä p—kelettä, sanoi ukko. Saatoin kuvitella, kuinka isän silmät säkenöitsivät vihasta. — Vie se Sannan luo, sanoi hän, ja he rupesivat naureskelemaan, isä vähän pahanilkisesti ja Kalle nuoren huolettomasti. Kuinka he siinä keskustelevatkaan, lopulta tuntui tulleen päätetyksi, että Kalle tutustuttaa herraspojan Sannaan. Sitten he menivät molemmat naureskellen pois.
En pitkiin aikoihin käsittänyt tätä asiaa, en ymmärtänyt kauhistua. Päinvastoin, toden tunnustaakseni kovasti toivoin, että Kalle ei tutustuttaisikaan herraspoikaa Sannaan, niin hyvä kuin Sanna saattoikin olla, vaan minuun, sillä sittenpähän saisin mielin määrin oleskella herrasväen huoneissa, hengittää niiden ihanaa tuoksua ja kuunnella taivaallista soittoa.
Vähän ajan perästä näyttivät kaikki tietävän, että Kalle on tutustuttanut herraspojan Sannaan, puhuivat siitä ja myöskin naureskelivat, toiset pahanilkisesti, toiset huolettomasti.
Kun tytöiltä tiedustelin, mikä tässä asiassa saattoi olla ihmisistä niin merkillistä, he taas pilkkasivat tietämättömyyttäni, ja minä vihdoin ymmärsin sen, mikä sitten koko elämäkseni löi parantumattoman haavan sieluuni.
Mutta että lukija ymmärtäisi, miksi minä haavoituin, miksi en saattanut muiden tavalla vain nauraa koko asialle ja pahanilkisesti hymyillä, on minun kerrottava edelleen suhteistani tähän herrasväkeen.
Minä lähestyn nyt muistelmissani autuuteni saarta.
Kaikki on hiljaa. Koivunlehti ei värähdä, risu ei risahda jalkojeni alla, kun astun maihin. Ei saa värähtää, ei saa risahtaa, en tahdo mihinkään koskettaa, en aja pienintäkään lintusta oksaltansa pakoon, jääköön kaikki niinkuin on, muuttumattomaksi muistoissani ikiajoiksi.
Tahdon lähestyä saartani niinkuin tuntumaton henki, tahdon jälleen nähdä sen tarumaisen ihanat lehdot, sen siniset varjot, puiden välisen yöruskotuksen, tahdon tuntea yökasteen tuoreet tuoksut ja kuulla kaislikkojen hiljaisen hipinän…