IV.
Olin kokoomassa varpuja äitipuolelle, joka tarvitsi niitä vispilöikseen, kauppiaalle myytäväksi.
Juuri vierestä, männikön laidasta, johon koivikkoni loppuu ja kanervaiset kalliot alkavat, kuulin outoa puunhakkuuta. Se ei varmaankaan ollut mitään aikamiehen touhua.
Ajattelin: — Joku siellä isännän metsästä salaa risuja katkoo.
Hiivin hiljaa lähemmäksi, pujottelin näreikön lävitse, väistin syrjään kuusenoksat, kurkistin ääntä kohden.
Nuorempi herraspoika siellä kirves kädessä touhusi. Hän oli asettanut karsitun mäntyisen riu'un poikittain kahden kiven väliin ja löi sitä kirveenterällä suoraan kohti koettaen kai osua joka lyönnillä samaan paikkaan. Lakki oli häneltä pudonnut, kasvot punoittivat tulistuneina ja kieli oli mielenjännityksestä kiertynyt suupieleen. Ranka ei katkennut, hän koetti lyödä milloin miltäkin puolelta ja asetteli aina takaisin kivelle, kun puu luisui alas. Vihdoin heitti kirveen kädestään ja hyppäsi puun päälle. Se rusahti. Nyt se käännettiin toisin päin ja taas hypättiin päälle. Sitten taas käännettiin ja taas keikutettiin, kunnes meni poikki.
Kohta kun puu oli saatu näin lyhennetyksi, tarttui poika siihen innokkaasti kiinni ja hilasi toiseen kohtaan, joka kuitenkin oli vielä lähempänä minun piilopaikkaani. Hän raahasi puun kahden lepän väliin, joista toinen oli melkein mätä ja toinen kasvoi kallellaan, pensoen juuresta. Nyt nostettiin riuku pystyyn ja annettiin pudota toisen lepän haaraan, joka oli puolentoista sylen korkeudella. Sitten katseltiin ylös toisen lepän runkoon ja mietittiin. Koetettiin nostaa riuvun päätä tuon kallellaan olevan lepän oksalle, joka oli melkein yhtä korkealla maasta. Kiivettiin lepänrunkoa myöten, tartuttiin oksaan ja oksa taitettiin. Tultiin alas, ruvettiin riuvun päätä sovittamaan ylös leppään. Oksantynkä oli kuitenkin katkennut niin lyhyeksi, että riuku putosi alas ennenkuin ehdittiin maahan. Nyt otettiin veitsi taskusta ja kalvettiin poikki katajanoksa jonka notkeutta koetettiin taivuttamalla solmuun. Riuvunpää kainalossa kiivettiin jälleen puuhun ja katajan avulla solmittiin riuku oksantyngän päälle kiinni lepän runkoon. Maahan päästyä, kun katseltiin onnistunutta temppua, laukesi kataja solmustaan ja riuku putosi alas.
Poika seisoi vähän aikaa miettien ja läksi sitten päättävästi pois.
Minä tulin piilopaikastani. Koska hän oli jättänyt sekä kirveen että veitsensä kivelle, arvasin aikomuksen olevan kohta palata. Ajattelin: — Hän on varmaan mennyt taloon nauloja hakemaan, joilla lyö kiinni riukunsa. Väänsin koivuisen vitsan, nostin riuvunpään ja sidoin vitsalla sen lujasti leppään, oksan yläpuolelle. Sitten läksin kokoomiani varpuja kotiin viemään, sillä äitipuolen takia en uskaltanut viipyä, vaikka olisi mielikin tehnyt.
Seuraavana päivänä tein asiaa metsään. Juoksin katsomaan, mitä samalla paikalla tänään tapahtuisi.
Ei ollut ketään.
Riuku oli kiskottu vihaisesti alas, vitsarengas katkottu. Ajattelin: — Poika on suuttunut, kun on hänen asioihinsa sekaannuttu. Ja kaduin tekoani. Nyt hän on varmaan luullut, että joku aikaihminen on tahtonut häntä pilkata, sillä kovin vihaisesti oli riuku heitetty syrjään.
Siinä seistessäni kuulin taas jotakin kaukaista hakkuuta tai ehkä en kuullutkaan, mutta vaisto pani minut juoksemaan kaskimaan toisella puolella olevaan metsään, joka oli lepän ja kuusen sekaista, hyvin tiheää ja risuista. Sinne päästyäni kuulin ainakin selvään jotakin ryskettä, joka ei ollut aikuisten touhuja, vaan taaskin usein keskeytyvää naksutusta, niinkuin poikain ollessa miesten töissä.
Hiivittyäni kyllin lähelle näinkin pojan keskellä pahinta tiheikköä taaskin samanlaisissa hommissa. Hän oli saanut jonkunlaisen riuvun ylös puiden väliin ja oli sitä vastaan asetellut nojalleen joukon vanhoja, puolimätiä lautoja. Tällä kertaa näytti olevan naulojakin mukana, niitä otettiin vähä väliä pahvipaketista ja naputeltiin lautojen reunoihin, joiden luultiin siten pysyvän toisiinsa liittyneinä. Arvasin, että oli tarkoitus muodostaa laudoista seinä.
Nyt naulattiin viimeinen lauta toisiin kiinni, päätä kallistellen ja ihaellen katseltiin tehtyä työtä ja mentiin nopeasti pois — tietenkin uusia lautoja hakemaan.
Minä pujottelin näreiköstä näreikköön hänen jäljessään.
Olin arvannut oikein, Hiekkatöyrään luo päästyämme rupesi poika Vikmanin perunakuopan katon päältä kiskomaan lautoja, joista monet olivat niin mätiä, etteivät pysyneet koossa, vaan hajosivat liikuttaessa. Jokunen jäi sentään ehiäksikin. Näitä hän sai kolme, kaikki muut hajosivat, — ja nyt hän lähti raastamaan lautoja metsään vetäen niitä perässään ja itse käyden takaperin.
Minun teki mieli auttaa häntä ja sentähden olin sattumalta tulevinani polkua pitkin häntä vastaan. Ennenkuin ehdin kohdalle hän kuitenkin jo huomasi minut, heitti laudat ja päivää sanomatta kysyi, tiesinkö minä, mistä oikeita lautoja voisi saada.
Tiesinhän minä. Tiesin kokonaisen läjän ihan valkeita kuudentuuman lautoja, jotka isäntä oli keväällä ajanut sahalta ja latonut mäelle pinoon kuivamaan.
Poika nosti mätälaudat jälleen kainaloonsa ja sanoi:
— Odota tässä.
Sen sanottuaan hän alkoi raastaa lautoja metsään.
Olimme saman pituiset, ehkä saman ikäisetkin, enkä senvuoksi ollut oudoksumatta, että hän komensi minua kuin vanhempi ihminen, vieläpä puhutteli päivää sanomatta niinkuin lapsia puhutellaan.
Rupesin hypähdellen juoksemaan kotiin päin, mutta pysähdyin kesken ja palasin takaisin. Suoraan sanoen, minua peloitti olla tottelematon, vaikka itseänikin nauratti oma pelkoni.
Melko kauan odoteltuani poika vihdoin tuli metsästä polulle. Hän kulki pari askelta ohitseni minuun ollenkaan vilkaisematta, ikäänkuin lautojensa tähden huolestuneena katsoen eteensä ja vain niitä hakien.
— Missä ne ovat?
— Ne ovat mäellä, kujakalliolla.
— Näytä!
Ja voidakseen nähdä, minnepäin minä osoitin, hänen täytyi antaa minun tulla rinnalleen. Ja nyt minä uudelleen tunsin, että hänen tuoreen puhtaaksi pestystä valkoisesta puserostaan lähti pihkan ja havujen ohella sama ihana tuoksu, minkä olin tuntenut heidän huoneessaan, ja hurmaannuin siitä.
Tuskin ennätin osoittaa suunnan kujakalliolle päin, kun hän jo taas meni edelleni ja malttamattomana jätti minut kauas jälkeensä.
Perille päästyämme osoittautui kuitenkin, etteivät nämä laudat hänelle kelvanneetkaan. Hän ei huolinut valkoisista laudoista, vaan niiden piti olla välttämättä harmaita ja vähän mätiä. Oikein hän suuttui, kun nostin yhden laudan olalleni kantaakseni sen hänelle metsään. Hän tempasi sen minulta ja pudotti maahan.
Harmaita ja vähän mätiä lautoja löysimme sitten kokonaisen röykkiön tiheästä nokkospensastosta. Hän poltti pahoin kätensä ja oli pakotettu turvautumaan apuuni. Vaikka olinkin avojaloin, menin nokkosten keskelle, nakkelin laudat esille ja iloitsin osanneeni vihdoin olla apuna tuolle töykeälle pojalle, joka ei ollut vielä kertaakaan katsahtanut minuun. Ajattelin: — Kyllä hänen kohta täytyy kiittää ja katsahtaa silmiin.
Mutta hän rupesi kohta sälyttämään lautoja olalleen ja saatuaan neljä pätkää selkäänsä lähti heti menemään, sanomatta minulle sanaakaan.
En tiennyt, pitikö minunkin ottaa lautoja olalleni ja mennä hänen perässään, vai oliko tarkoitus, että sain mennä matkoihini.
Kokosin kuusi parasta pätkää, vipusin ne olalleni ja läksin menemään perässä.
Puolimatkassa tapasin pojan. Hän oli väsynyt, viskannut laudat olaitaan ja istunut lepäämään mättäälle. Kuljin kuormineni hänen ohitsensa ja vein laudat määräpaikkaan metsään.
Nyt olisi minun ollut suorempi mennä kotiin toista tietä, mutta jokin selittämätön keskeneräiseksijäämisen tunne esti menemästä. Ei niin, etten olisi tahtonut jättää keskeneräiseksi lautojen kantamista, vaan tarkoitukseni itse pojan suhteen oli kesken. Olisin tahtonut saada hänen huomionsa edes silmänräpäyksen ajaksi kääntymään laudoista itseeni, saada hänet esimerkiksi kysymään, kuka minä olen, tai katsahtamaan, tai vaikkapa sanomaan yhdenkin sanan jostakin muusta kuin laudoista, esimerkiksi, että pilvi on valkoinen tai muuta sellaista joutavaa vain minua varten.
Menin siis takaisin.
Poika istui vielä samalla paikalla.
Aioin kulkea hänen ohitsensa, mutta hän käski minun ottaa oman kantamuksensa ja viedä perille. Kun nostin laudat olalleni, ei hän puolestaan mennytkään uusia hakemaan, vaan tuli minun jäljessäni. Perille päästyäni hän päinvastoin käski minun hakea vielä lautoja ja jäi itse lyömään niitä seinän jatkoksi.
Minä tottelin, vieläpä olin onnellinen.
Taisin käydä lautapaikalla ainakin kolmesti ja olisin saanut mennä varmaan vielä neljännenkin kerran, ellei apuani olisi tarvittu toisaalla. Hän ei saanut lyödyksi lautaa poikkitelon minun pitelemättä sitä toisesta päästä.
Huomasin nyt, että tarkoituksena oli laatia ikkuna seinään. Kaksi laudanpätkää kiinnitettiin poikittain ikkunan ylä- ja alalaudaksi.
Selvää oli nyt, että oltiin rakentamassa huonetta, oikeaa ihmisasumusta. Mutta sitä hämärämmäksi jäi minulle arvoitus, miksi tämmöiseen tarkoitukseen eivät olleet kelvanneet ne uudet laudat, jotka olin näyttänyt ja joista olisi toki tullut paljon komeampi seinä.
Enhän minä saanut mihinkään sekaantua, sitä vähemmän ehdottaa parempaa rakennustapaa. Kannatella lautaa koholla, tarjota uutta naulaa mestarin käteen, nostaa vasara, hakea saha, semmoisia vain uskalsin, muuta en. Enkä omin päin sitäkään, vaan kaiken sain tehdä käskystä. Ainoastaan olemalla hänen tarkoituksestaan erehtyvinäni saatoin joskus oikaista ja parantaa jotakin kovin epäkäytännöllisesti suunniteltua laitetta. Mutta saattoipa käydä niinkin, että jonkun laudan kiinnitettyäni mielestäni aivan paikalleen, hän repäisi laudan irti ja naulasi uudelleen, ja — vinompaan! Kaikki pantiin vinoon, ikkunanristikotkin, ja minä rupesin ajattelemaan, että hänen näössään oli jokin vika.
Mutta ei, vinous ja remppaisuus oli tarkoituksellisia.
Totuin vihdoin tietämään hänen tahtonsa jonkinlaisen vaiston avulla. Minäkin kiinnitin nyt kaiken vinoon ja viistoon, niinkuin saattaisi ajatella olleen jossakin ränsistyneessä ja kokoonluhistuvassa mökkipahasessa. Auttamisen tilaisuuksia alkoi näin tulla minulle yhä useampia, ja vihdoin oli minulla lupa omin päin valita mätiä lautoja takaseinään, kun jo tiesin, miltä seinän oli tarkoitus näyttää. Myöskin kattolaudat sain naulata, mutta minun piti kuitenkin aina ennen naulaamista katsahtaa katolta alas ja odottaa hänen hyväksymistään, joka ilmaistiin päännyökkäyksellä. Itse hän istui maassa polvet leuan alla, kädet polvien ympärillä, eikä katsonut muuhun kuin tekeleehensä.
Huomattuaan, että työ kävi ilman hänen tarkastustaankin, hän läksi odottelemaan sen päättymistä — kotiinsa.
Minä aioin seuraavana päivänä kostoksi olla tulematta mökille, mutta en voinutkaan päätöstäni täyttää, — en olisi rehellinen, ellen sanoisi: — pelosta. Pojan tapa rypistää silmäkulmiansa, kun en hänen käskyänsä noudattanut, oli vastoin tahtoani vanginnut mieleni. Ensin tämä suhde nauratti minua hullunkurisuudellaan, mutta pian huomasin, etten siitä voinut leikillä päästä. En leikillä enkä enää todellakaan, sillä vaikka olin pari kertaa harmista itkenyt, en sittenkään voinut olla hänen tahtoansa noudattamatta. Tämä on minulle yhä vieläkin selittämätön arvoitus, minä orjistuin hänen tahtonsa alaiseksi ja hän asettui minun herrakseni minkään olosuhteiden antamatta siihen vähintäkään aihetta, hänen olematta oikeutettu ja minun olematta pakotettu, itsestään, aivan kuin maailman alusta saakka olisi ollut määrätty tämä meidän suhteemme: hän käskijänä, minä käskettynä, hän herrana, minä piikana.
Joskus olen kyllä ajatellut, että ehkä — ensi hetkestä jo kiinnyttyäni häneen — tietämättäni hain kohtia, joita myöten olisin päässyt hänen läheisyyteensä, ja pian huomasin, ettei semmoisia kohtia ollut olemassa, tahi että täydellisen alistumisen suhde oli ainoa, johon nähden minä hänelle jotakin merkitsin. Ja koska tämäkin suhde sentään tavallaan yhdisti meitä, en hennonut sitä katkaista. Minun "pelkoni" ei siis ollut todellista pelkoa hänen edessään, vaan ainoastaan pelkoa väliemme katkeamisesta.
Tulin kuin tulinkin seuraavana päivänä. Tavallisuuden mukaan minä nytkin hiivin näreikköjen kautta, katsellakseni ensin salaa häntä ja tullakseni esille vasta juuri silloin, kun minua johonkin välttämättä tarvittiin. Tai miksi en sanoisi suoraan, vain katsellakseni häntä.
Nyt ei mestarini sentään ollutkaan saapuvilla, vaikka kyllä näkyi, että oli ollut. Eilen valmistamalleni katolle oli aseteltu sammaltukkoja vieriviereen, kuitenkin vain toisesta räystäskulmasta alkaen, ja siitä arvasin, että hän kaiketi oli mennyt uusia sammalia hakemaan, peittääkseen niillä koko katon.
Mitä tuo tarkoitti en ensin voinut ollenkaan ymmärtää. Miksi piti panna sammalia katolle? Eräs suuri sammalpala kiertyi mukavasti päädyn ympäri, ja sitä kohtaa katsellessa minulle äkkiä selvisi, että jos muukin katto samoin peittyy sammaliin, mökki alkaa näyttää vanhalta Loviisan tuvalta, jonka katolla myöskin kasvoi paljon sammalia, jopa horsmiakin. Todella, ihan kuin Loviisan tupa, ihan, ihan!
Nyt oli selvää, että tätä hän oli tarkoittanut alusta asti. Sitä varten oli lautain pitänyt olla mätiä ja sitä varten pantiin kaikki vinoon, ikkunaristikotkin… Ihmeellinen kokonaiskuva syntyi eteeni, vaikka sammalia ei ollut vasta kuin vähän toisella reunalla, ja minun alkoi tehdä mieli jatkaa sammalten asettelemista nyt, kun ymmärsin tarkoituksen.
Kaikki oli pelkkää leikkiä. Ei ollut aikomus laittaa mitään oikeata huonetta, vaan ainoastaan huoneen kuva. Ja vaikka nyt täydelleen ymmärsin, miksi hän oli ollut niin innokas ja niin varmasti tahtonut kaiken asetetuksi juuri niin eikä näin, en kuitenkaan voinut olla muuta kuin ihmeissäni, että hän tätä leikkiä tehdessään oli ollut niin tosissaan, vielä enemmän tosissaan kuin jos olisi todellista huonetta tahtonut rakentaa. Ja niin varma sen pienimmästäkin piirteestä!
Ihastuin sitä enemmän kuta kauemmin katselin kuvan valmistumista. Mieleni valtasi suuri innostus. Ajattelin: — Hän luulee, etten minä ymmärrä mitään, mutta minä näytän hänelle, että ymmärrän kaiken. Tiesin missä oli oikeita karhunsammalia, menin sinne ja toin niitä raskaan sylillisen.
Nähtyään minun sammaleni heitti hän saavuttuaan omansa pois ja kävi kohta käsiksi uusiin. Mutta minä en saanut nousta katolle niitä asettelemaan. Minä sain vain käskyn mennä lisää tuomaan, ja sitten vielä, ja vielä…
Enkä saattanutkaan osoittaa hänelle, että nyt ymmärsin asian täydelleen, — mikä olisi aivan varmaan tehnyt meidät tutuimmiksi toisillemme, toisin sanoen, hän olisi senjälkeen varmasti katsahtanut silmiini.
Seuraavana päivänä menin siis varhain, jo neljältä aamulla, mökillemme, hain monta kantamusta karhunsammalia, oikein kaikkein muhevimpia ja paksuimpia, nostin ne katolle ja asettelin omin päin koko toisen puolen kattoa melkein täyteen.
Minun mielestäni tuli mökki tältä toiselta puolelta katsottuna vielä enemmän Loviisan mökin tapaiseksi.
Ja pamppailevin sydämin odottelin, milloin mestarini tulee ja näkee, mitä olin hänen poissa ollessaan rohjennut tehdä. Voi olla, että hän sysää sammalet alas. Silloinhan ovat välimme entisellään ja minä kyllä pian taas unohdan sen kärsimyksen, minkä hänen vihastumisensa minulle tuottaa. Sehän on vain yksi monen entisen lisäksi.
Mutta voihan käydä myös toisin. Sydämeni sykähteli sitä ajatellessa ja odotellessa. Voi käydä, että hän katsahtaa minuun kummastuneena ja me molemmat naurahdamme ymmärtäen toisemme.
Silloin… Silloin on olemassa jokin muukin yhdysside meidän välillämme kuin vain minun tottelevaisuuteni ja pelkoni. Tunsin oikein punastuvani ajatellessani sellaista mahdollisuutta.
Istuin katolla odotellen. Tahdoin, että kun hän tulee, olen ikäänkuin lopettelevinani sammalten asettelemista.
Mutta häntä ei kuulunut.
Tulin katolta alas ja istuin kauan aikaa maassa yhä odotellen. Jos kuulen risauksen, kiipeän taas katolle ja olen asettelevinani… Mutta hän ei tullut.
Eikä hän tullut tälle mökille enää milloinkaan. Se oli hänen mielestään kaiketi ollut jo aikaa sitten valmis.