XI.
Eräänä iltana, kun olin jo makuulla, minut herätettiin, käskettiin nopeasti pukeutua ja lähetettiin Yliopiston apteekkiin lääkärin määräämiä rohtoja hakemaan. Johanssonskan nuorin lapsi oli sairastunut.
Juuri ennen määräpaikkaa, Mikon ja Esplanaadinkatujen kulmauksessa joku riuhtaisi minua kädestä, pyöräytti ympäri ja Sannan ääni sanoi vallattomasti huutaen: — Siinäkö sinä olet, senkin saatana!
Hän oli oudon hillitön, kovaääninen, sanoissaan ylimalkainen ja epäselvä. Olen myöhemmin ymmärtänyt hänen olleen juovuksissa, mutta silloin en ehtinyt hänen käytöstänsä ihmetellä, sillä se mitä hän sanoi, vavahdutti koko olentoani, pysäytti sydämeni lyönnit ja tyrmistytti kaikki ajatukseni.
Minun poikani oli jossakin lähelläni, jossakin tuolla Sannan pään ja käden viitteissä. — Missä, missä? kysyin minä ja kaikki sekautui aivoissani.
Sanna alkoi viedä minua Esplanaadin teatterinpuoleisia pensaikkoja kohden, joiden pimennoissa olevilla penkeillä olimme Sannan kanssa kerran istuneet hänen tuttaviensa merisotilaiden seurassa.
Kivimuurit kaatuivat eteeni mullin mallin ja katu tanssi omien lyhtyjensä yläpuolella.
Enhän minä ollut onnistunut näkemään poikaani kolmeen vuoteen muuta kuin yhden ainoan kerran hyvin kaukaa, ja vasta juuri vähää ennen tätä tapausta, josta nyt kerron. Olin vihdoinkin saanut selville missä hän asui ja missä koulussa kävi, ja Johanssonskan lähetettyä minut asialle asetuin vahtiin. Suurien, pitkien poikien parvessa hän tuli kouluansa kohden. Heillä oli kaikilla päät yhdessä ja jotakin kirjaa he keskenänsä katselivat ja lukivat. Minä tunsin omani, vaikka olin kolmen talonvälin päässä heistä. Hän oli kasvanut, mutta sama, sama hän oli, ja sama oli sydämeni hurja ihastus, sama myös sen katkera haavoitus siitä, ettei hän nähnyt minua eikä olisi katsonut, vaikka olisi nähnytkin.
Sanna oli kertonut hänen olevan viimeisillä luokilla ja tulevan piakkoin ylioppilaaksi. Mutta kun Sannan mielestä juuri tämä asia saattoi antaa minulle joitakin toiveita, en silloin vielä itse puolestani voinut ymmärtää muuta kuin että tuo ylioppilaaksi tuleminen päinvastoin oli tekevä viimeisenkin toivonkipinän sulaksi mahdottomuudeksi, ja koetin siis suunnata kaiken kekseliäisyyteni siihen, että olisin päässyt johonkin vaikkapa etäiseenkin yhteyteen hänen kanssaan hänen vielä koululaisena ollessaan. Kaikki yritykseni olivat kolmivuotisten ponnistusten jälkeen vieneet vain siihen tulokseen, että olin hänet hetken verran kaukaa nähnyt.
Mutta nyt sanoi Sanna: — Tuossa, tuossa!
Ja ennenkuin ehdin aavistaakaan, survaisi hän minut voimakkaasti takaa työntäen puistikon valaistulta hiekkakäytävältä syrjään lehdikön pimentoon, itse jatkaen matkaansa.
Jotkin kädet tarttuivat minuun ja vetivät minut penkille istumaan. Joku alkoi puhua minulle järjettömiä sanoja, koettaen pimeästä huolimatta nähdä kasvojani ja painautuen yhä lähemmäksi minua kuulla vastausta.
Mutta minä jähmetyin.
Ja vaikka näin, että ne olivat todella hänen silmänsä, jotka tiukasti hakivat katsettani, — vaikka tunsin hänen lämpimän hengityksensä, — vaikka hänen kätensä kosketti minua ja hänen kultaiset kellonvitjansa valahtivat minun kädelleni, — vaikka hän ei puhunut laudoista eikä sammalista, vaan kiihkeästi kuiskasi korvaani järjettömän hulluja sanoja minusta, ja vaikka tunsin, että kaikki mikä minussa oli kelpasi hänelle, minä en lämminnyt, vaan pysyin tunteettomana kuin kuollut kivi, jota kauniit huulet suutelevat. Tai miksi vertaan itseäni kiveen? Minä olin kuolluttakin kuolleempi. Kivessä on kiveä, mutta minä olin tyhjä, peräti tyhjä. Ja irrallisena ajatus yksin liikkui tämän kuolleen tyhjyyden ylitse: — Kas tuota kirjavata liiviä, onkohan se sitä, mitä sanotaan sametiksi? Ja kellonvitjat, ovatkohan ne kultaa? Ja vieläköhän ne käyttävät samaa saippuata, koska tuoksu on juuri sama kuin silloinkin? Ei vähimmässäkään määrässä hänen kätensä kosketus, ei hänen hengityksensä eikä järjetön puheensa liikuttaneet minua, vaan kohta, kun muistin apteekin, kavahdin ylös, hyvilläni siitä, että sain syyn jättää hänet ja päästä tuskallisesta ujoudesta.
Ja minut valloitti kokonaan vain kauhu siitä, että olin kadottanut käsistäni lääkärinmääräyksen, joka olisi ollut apteekkiin vietävä.
Johanssonska olisi rikokseni sovitukseksi ensin vain muitta mutkitta antanut minulle — selkään. Mutta Johansson ei sallinut sitä, vaan torjui väkisin Johanssonskan hyökkäyksen ja työnsi minut selkänsä taakse. Tästä sukeutui heidän välillensä riita. Johanssonskan mustasukkaisuus heräsi ja hän sätti minua mitä kamalimmilla nimityksillä, aikomatta kuitenkaan haavoittaa niillä muita kuin Johanssonia. Näin riita paisui tappeluksi, joka oli verisimpiä mitä olen saanut todistaa. Silloin lapsetkin itkivät.
Ja he itkivät vieläkin haikeammin, kun minä sitten läksin. Johanssonska oli tällä kertaa luja eikä peruuttanut sanaansa.
Minä puolestani en tuona ajankohtana pannut mihinkään tällaiseen mitään huomiota. Minä kuljin kuin unissani, missä vain oli kysymys jokapäiväisen elämän tehtävistä, tapauksista ja kohtaloista. Erottivatpa ne minut vaikka kohta apteekista tultuani ja vaikkapa olisivat ajaneet minut yöksi kadulle, tuskin olisin siitäkään mitään osannut välittää. Nyt kuljin unissani Johanssonien huoneissa ja keittiössä vielä kaksi viikkoa, voimatta avata silmiäni millekään todelliselle. Mikäli olin valveillani, olin kokonaan muualla.
Sillä jos joku luulee, että olin todella noin vain unohtanut sen, mitä oli tapahtunut Esplanaadin puistikossa, hän suuresti erehtyy.
Niin tosin itsekin ensin luulin, ja juoksin apteekkiin aivankuin ei minulle olisi mitään merkillistä tapahtunut. Mutta jo silloin lienen ollut sekaisin päästäni, sillä eihän minulla ollut lappua, jolla olisin saanut rohdot. He lienevät luulleet minua hulluksi. En muistanut asiaani, en saanut sanaakaan suustani, en ymmärtänyt mikä minulle oli tullut.
Sitten kotona Johanssonin ja Johanssonskan tappelun aikana minä katselin tuota temmellystä niinkuin jotakin kaukaista, toisarvoista, minuun kuulumatonta, ja aivoni askartelivat tietämättäni vain niiden rajaviivain tavoittamisessa, joiden avulla olisin saattanut määritellä äskeisen elämykseni. Jos suuri vuori putoaisi ihmisen silmien eteen, ei hän voisi ymmärtää mitä on tapahtunut, ennenkuin olisi etääntynyt vuoresta näkemän päähän, ja niin en minäkään voinut tajuta suurta elämystäni ennenkuin olin ajassa siitä tarpeeksi etäällä.
Ensi hetkenä luulin, ettei ollut tapahtunut mitään. Mutta kohta se alkoi. Alkoi selvitä, ettei suurempaa olisi voinut tapahtua, ja että olin päästänyt käsistäni juuri sen, mitä olin aina tavoitellut.
Enkö minä ollutkin ollut juuri niissä lehmuskäytäväin pimennoissa, joista siellä maalla Sannan kertomusten vaikutuksesta uneksin? Eikö ympärilläni ollut musiikkia ja ihmisvirran hurmausta? Enkö kuullut suurten ja pienten kellojen kilajavan, eivätkö valkoiset lamput häikäisseet katsettani? Eikö minun poikani ollut vihdoinkin katsonut minuun — juuri niinkuin unelmissani, katsonut, jopa ojentanut kättänsäkin pyytääkseen minua? Kohtalo itse oli pienintä erikoisuutta myöten toteuttanut unelmani, mutta minä hullu tyttö en ollutkaan ymmärtänyt omaa onneani, en ollutkaan kohottanut viimeistä armonkatsettani häntä kohden, että olisimme yhdessä sitten ilosta itkeneet!
Sanna ei sanonut hänen ollenkaan tienneen, kuka minä olin, mutta sitä en minä toki osannut uskoa. Olihan silloin lehväin alla kyllä hyvin pimeää, mutta minä näin sittenkin hänen katseensa; ihminen ei voi tutummin toiseen katsoa. Minä näin erehtymättömän selvästi, että hänessä oli herännyt se, mikä minussa oli elänyt valveilla pitkien vuosien kuluessa. Sitähän minä silloin ihmettelinkin, siitähän riemuitsinkin, vaikka jokin hölmömäinen, käsittämätön tyrmistys oli kaiken ymmärrykseni halvauksella lyönyt. Hän oli tuntenut minut, hän rakasti minua ja pyysi vain, että minäkin olisin tuntenut ja rakastanut. Mutta minä mieletön houkka olin työntänyt hänet luotani, jättänyt niinkuin minkäkin halveksittavan mitättömyyden!
— Voiko kukaan ihminen selittää, kuinka joku saattaa menetellä niin peräti vastoin omaa parastansa! ajattelin sitten yöt päivät lakkaamatta. — Vai tahtooko jokin yliolento meidän kustannuksellamme makeasti naurahtaa, koskapa johdattaa minut unelmieni toivotuille laitumille, vieläpä osoittaa juuri sen puun, jonka hedelmiä tavoitin, mutta heti kun ojennan käteni, on se vain merkkinä, että kaiken pitää edestäni kadota, että minä myöhästyin, olin tyhmä, naurettava, ja että sain tuntea pohjattoman syvästi syyllisyyden omaan onnettomuuteeni. Suurempaa vääryyttä ei minun mielestäni kohtalo olisi yhdellekään ihmiselle voinut tehdä, ja jos minulla olisi silloin vielä ollut tapana kääntyä elämän suurissa murroskohdissa Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan puoleen, olisin ainakin tämän pettymyksen johdosta varmaan luopunut uskostani, ikipäiviksi jättänyt Hänet ja hänen enkelinsä. (Myöhemmin taas on juuri tämän tapauksen ymmärtäminen säilyttänyt uskoni enkeleihin).
Ei minulla ollut tähän aikaan mitään tilaa jumalille. Niinkuin oman äitini ruvetessa rankaisemisen asemasta hellästi palmikoimaan tukkaani en enää mitään Jumalaa kaivannut, niin nyt tämän uuden lemmen palossa nekin sydämen lokerot, jotka lienevät erikoisemmin jumalille varatut, olivat täynnänsä, runsaudella kyllästetyt ja hylkäsivät luotaan kaikki lisäkkeet.
Sinä aikana en ajatellut, en toivonut, en halunnut mitään muuta kuin vain saada vielä kerran elämässäni tavata hänet, uudistaa saman kohtauksemme. En voinut ajatella myöskään muuta kohtauksemme paikkaa kuin juuri samaa puistikkoa, samaa penkkiä, enkä muuta vuorokauden aikaa kuin samanlaista yötä. Monet hyvät palveluspaikat minä kadotin, kun herrasväet havaitsivat minut yöjuoksijaksi. Mutta illan tultua, kun katulyhdyt syttyivät, ei mikään järkisyy riittänyt voittamaan sanomatonta kaihoani. Ajattelin: — Nyt, nyt hän kulkee siellä ja etsii minua, enkä voinut sellaista ajatusta kestää; minun täytyi, täytyi juosta kadulle, luvalla tai luvatta, se oli minusta yhdentekevää, tuli mitä tuli.
Sanna odotti minua melkein aina portilla. Hän suojeli minua. Se merkitsee: — Hänellä oli aina käsillä joku mieshenkilö, jonka seurassa saatoimme pimeän aikana vapaasti kulkea Espiksellä poliisin huomiosta välittämättä. Hän ei ollenkaan uskonut minun vaikuttimiani, että muka olisin vain tuosta yhdestä välittänyt ja senvuoksi joka ilta tullut ulos. Hän luuli minun alkavan mieltyä katuelämään, ja — niin rappiolla kuin hän ulkonaisesti katsoen olikin (hän joi paljon ja oli usein hurjan rivo vankilansa jälkeen) — tuli sen johdosta minun tähteni synkäksi joskus kaikkein hurjimpienkin mielijohteittensa keskellä, pysähtyi ja käski minun mennä kotiin tai muuttaa takaisin maalle. Mutta minä en todellakaan välittänyt kenestäkään muusta. Mahdollista on, että minulla joskus oli hauskaa olla mukana tuossa kirjavassa, vaiheikkaassa elämässä, niinkuin on hauska lukea jännittävää kirjaa tai olla mukana odottamattomissa, alati vaihtuvissa tilanteissa, mutta tunteeni hylkäsivät kaikki miesten lähentelemiset. Mahdollista on myöskin, että matkiessani Sannaa matkin myöskin hänen ujostelematonta ylimielisen rohkeata suhdettansa niihin herroihin, joiden seuraan jouduimme, mutta kahdenkeskiset kuhertelut olivat minulle mahdottomia. Ja ne olivat mahdottomia juuri siksi, että ne muistuttivat mieleeni oman poikani.
Yhden ainoan kerran olin ehkä vähän enemmän kuin vain huvitettu eräästä herrasta, — en tiedä, oliko hän koululainen vaiko ylioppilas. Hän sanoi tuntevansa minun omani. Tuskinpa meille olisi muuten puheenainetta syntynytkään, sillä hän oli mahdottoman ujo, vaikka oli olevinaan suuri viettelijä. Ensin hän otti minusta kiinni niinkuin pyydystäjä saaliistaan, rohkeasti ja varmasti, suurta tottuneisuutta kaiketi tavoitellen. Mutta kun jouduimme kahden samalle penkille, ei hän tietänytkään mitä sanoa. Vielä vaikeampi näytti hänen olevan tehdä jotakin ratkaisevaa lähentelemisen tarkoituksessa, kuten tarttua käteeni tai siirtyä vieremmäksi, vaikka hänen yrityksensä siihen suuntaan olivat minulle erehtymättömän selvät. Heti kun kysymykseni ja hänen vastauksensa saattoivat meidät asiallisen puhelun alalle, olivat koko hänen rohkeutensa ja tottuneisuutensa kuitit. Mitä hänellä, hienolla herralla, oli ujosteltavaa pienen torpantytön edessä, en tiedä, mutta joka kerta, kun hän yritti, sanoin jotakin asiallista, ja hän oli lyöty. Minulla on pienestä pitäen ollut tavattoman hyvä matkimisen taito ja minä osasin sanoa hänelle herrasväen tapaan rauhallisen säyseällä, hyvällä äänellä, niinkuin silloisen palveluspaikkani saksalainen neiti puhui veljellensä, ja vaikutus oli aina yhtä pettämätön. Me tapasimme toisemme seuraavanakin iltana ja sitten seuraavana. Hän rohkeni vihdoin kysyä missä minä asuin. Silloin vastasin niinkuin olin Sannan kuullut tekevän, rivosti naurahtaen, että tulkaa katsomaan. Hän sävähti punaiseksi, alkoi hengittää kovasti, taisi aikoa tarttua käteeni, mutta koko ylimielisyys kilpistyi taas kun minä otin toisen äänen, ja koko matkalla hän ei saanut sanaakaan suustansa, sanoi vain kiltisti hyvästit, kun saavuimme asunnolleni. Seuraavan kerran tavatessamme hän oli juovuksissa ja valtoinaan heittäytyi minua ottamaan, mutta minä katosin tantereelta ja hän meni Sannan kanssa. Tämä ensimmäinen tuttavuuteni ylhäisten kanssa, joita erityisten seikkain vuoksi niin ihannoitsin, näytti minulle, että hekin olivat samanlaisia ihmisiä kuin me alhaiset. Ja minulla oli nyt ikäänkuin kaksi tietä edessäni. Teki mieli Sannan tavalla nauraa ja ivata heitä, koko sitä hienostunutta herrasoloa, jolta Espis päivällä näytti, ja pitää varsinaisena elämänä vain yöelämää, jolloin ylimielisyytemme kukoisti ja totuus paljastui. Ja kuka tietää miten minun olisi käynyt, ellen olisi ollut Sannaa ja monia muita kaltaisiani onnellisemmassa tilassa. Ehkä minäkin olisin Sannan tavalla ruvennut pitämään katuelämästä, alkanut maalata kasvojani ja käyttänyt tilaisuuksia juopotellakseni, ellei ajatuksiani ja tunteitani olisi niin ehdottomasti sitonut alituisesti mielessä oleva poikani kuva. Mikä onni se sentään minulle erityisesti oli ja miten olen sen ansainnut kaikkien muiden rinnalla, jotka suistuvat kuiluun varmasti niinkuin uppoaa veden pinnalla kävijä. Mikä mahdoton hullutus kuvitella uudistuvaa kohtausta, uskoa hänen rakkauteensa, ihannoida suhdettamme, ajatella liittomme ikuisuutta, eihän hullumpaa voi ajatella, — ja kuitenkin, vain tämä mahdoton harha-ajatus se pelastikin minut, ihmevoimalla kainaloista kannattaen ja kävellyttäen syvyyksien ylitse, joihin tuhannet kaltaiseni olivat minua ennen uponneet ja yhä uppoavat! Se oli todella yhtä suuri ihme kuin veden pinnalla käveleminen.