XII.
Vihdoinkin! Vihdoinkin!
Tutulta keittäjältä sain kuulla, että he etsivät sisäkköä. Hän oli suositellut minua paronittarelle joka käski tulla heti näyttäytymään.
Sydämeni olisi voinut pakahtua pelkästä ajatuksestakin, että astuisin heidän huoneisiinsa, mutta nyt se äkkiä, odottamatta, oli kuin olikin todellisuutta.
Tulin kynnykselle, joka tuntui minusta elämäni ratkaisevimmalta, joka oli sen taipaleen kahtia katkaisija, kynnykselle, josta askeleet veivät suoraan heidän huoneisiinsa!
Suoraan heidän huoneisiinsa, — se on helposti kirjoitettu, mutta voinenko sanoin kuvata, mitä se minulle merkitsi! Astua samoille lattialaudoille, hengittää samaa ilmaa, kosketella samoja esineitä kuin hän, jota vuosikausien kuluessa on kaihonnut näkevänsä, mutta joka on yhä kaukaisemmaksi saavuttamattomuudeksi muuttunut.
Sydän tyypertyi, unelma oli vaihtunut todellisuudeksi liian äkkiä. Taas minä tunsin saman tyhmän tyhjyyden kuin ensi kohtauksessamme Esplanaadin puistikossa. Keittiö kuin keittiö, sama hella, samat astiat, sama höyry ja rasva, sama tippuva vesijohto ja märät rievut, halkolaatikko, jommoiset olin nähnyt kaikissa muissakin palveluspaikoissani. Ei mitään tässä ollut erikoista eikä mitenkään minussa elänyt se ratkaisevan tapahtuman tuntumus, jota sydämeni oli odottanut portaita noustessani, porras portaalta yhä rajummin sykkien. Todellisuuden äkkinäinen aukeneminen eteeni täytti mieleni sensijaan kauhistuksella: — Mitä minä oikeastaan olin tekemässä? Mitä minä odotin? Mitä ihmeitä oli nyt eteeni tulossa? Olinko hullu, kun olin itseni moiseen asemaan saattanut?!
En todella vieläkään saata olla häpeämättä esittäessäni tätä muistelmieni kohtaa lukijan nähtäväksi. En ole osannut hävetä mitään niinkuin tätä ensimmäistä äkkinäistä pulpahdustani paronittaren keittiöön. Mutta tosiasia on, että vasta juuri siinä kynnyksellä, kun näin keittiön ja tunsin hellan ääressä punehtuneen tuttavani keittäjän, minulle läimähtivät nuo kysymykset eteeni.
Paronitar tuli itse minua katsomaan.
Tervehdykseeni vastasi hän päännyökkäyksellä. Hän ei näyttänyt tuntevan minua, vaikka olin siellä maalla useastikin tuonut hänelle marjoja.
Totta on, että minä olin siitä asti paljon kasvanut ja ehkä ulkonäöltäni muuttunut, mutta tämä oli sentään suuri yllätys minulle: Hän oli — poikani äitinä — aina ollut salainen rakastettuni. Olin aivan toisella tavalla kuvaillut kohtaamisemme, — luulin hänen tietysti minut tuntevan. Olimmehan me heidän lähtiessään huiskuttaneet liinoja ja olihan hän vastannut meille, hymyillyt ja huiskuttanut viimeiseen käänteeseen asti! Nyt katsoi hän minua kiireestä kantapäähän ennenkuin nyökäytti kylmästi hyvänpäivän, otti vastaan paperini ja alkoi niitä lukea. Tuossa odotellessani syöksähti veri kasvoihini ja kysyin itseltäni: Mitä oikeastaan olin kuvitellut? Ja siinä tuokiossa minulle selvisi kuvitteluni täydellinen mielivaltaisuus ja mahdottomuus. Jos me näemme toisemme paronittaren läsnäollessa, niin mitä me sanomme toisillemme, minä — piika, ja hän — samettiliivinen, kultaketjuinen! Kuinka minä en ennen ajatellut —! — Pienet renkaat kulkivat silmissäni, olin kuumuuteen pakahtua, olisin tahtonut hiipiä ovelle, avata sen raolleen ja syöksyä ulos äkkiä, juosta läpi koko kaupungin, hypätä sillalta veteen ja hävitä olemasta maan päällä. Paronitar pani kokoon paperini ja käski minun tulla palvelukseen huomisesta alkaen. Mitään enempää hän ei minulle sanonut, ei kysynyt isästäni, ei äidistäni, ei hymähtänyt, ei pyytänyt istumaan — kaikki kävi toisin kuin olin kuvitellut. Minä kuvittelin kohta saavani osoittaa hänellekin suurta rakkauttani, mutta kohta oli hänen paikallaan vain suljettu ovi ja hän todellisuudessa paljon kauempana kuin oli ollut ajatuksissani.
Vietin päiväni Sannan seurassa. Kävelimme ympäri kaupunkia, sen kaikissa puistoissa ja kaukaisissa laitaosissa.
Sanna yhä edelleen väitti tietävänsä, että minun poikani ei ollut tuntenut eikä edes muistanut minua, mutta minä en sinä päivänä paljonkaan kuunnellut Sannan puheita omien kiihtyneiden ajatusteni tähden.
Taisi olla ihana kevätpäivä, koska noita ajatuksia muistellessani lehmukset vieläkin tuoksuvat, koivut puhkeavat lehtiin, meren pienet laineet sinisinä liplattavat silmissäni ja laivatelakoilla vasarat iloisesti soivat. Taisivat ihmiset olla hyvällä mielellä, koska synkän mustat ja kalpeaihoiset sepät nyt kevyesti naureskellen kulkevat ohitsemme ja ajurit kadunkulmassa kuski-istuimiltansa laskettelevat meille hilpeitä sukkeluuksia, koska valkea käsi syöttää ikkunanlaudoilla kuhertelevia kyyhkysiä, koska poliisi naureskelee työssään pysähtyneen kadunlakaisijan kanssa ja äiti nostaa kellarihuoneen avatusta ikkunasta lapsensa istumaan päivänpaisteiselle kadulle.
Sanna kuljetti minut niin kauas laitakaupungin ääriin, että olimme vihdoin kuin maalla, näimme lehmiä laskettavan kevätlaitumelle, — nauroimme niiden hurjan iloisille hypyille, näimme tuulimoottorien pyörivän ja kuulimme purojen lirisevän. Sanna kaiketi tahtoi, että olisin saanut kaipuun palata maalle ja luopua koko tuosta uudesta palveluspaikastani. Mutta minua synkistytti peltojen, riihien ja latojen näky, ja Sannan niistä johtuva hyvätuuli. Luonto ja kaikki oman luokkani rakastetut, luonnolliset ihmiset, jotka ikäänkuin kutsuivat minua luokseen tutun yhdessäolon onneen, ne nyt ikävystyttivät minua, heidän naurunsa ja kokkapuheensa olivat minulle kuin uneen vaivutusta, ja minun ohimoitani kivisti, kun Sanna tahtoi väkisin kulkea pitemmälle poispäin kaupungista. En voinut, en tahtonut ajatella mitään muuta kuin sitä yhtä vain. Ja me palasimme takaisin kaupunkiin.
Tuhansissa eri väreissä olin päivän kuluessa ajatellut huomista kohtaustamme, ensimmäisiä sanojamme. Hän sanoo tietysti: — Miksi juoksin pois? Ja en voinut lopullisesti päättää, mitä noihin hänen sanoihinsa vastaan, etten vähentäisi hänen rakkauttaan. Monen monet elävien kuvain kohtaukset kulkivat ehdottaen ohitseni. Minua hurmasi ja mieltäni tainnutti eniten se, että toisistamme selvyyteen päästyämme hän mahdollisesti ottaa molemmin käsin minua päästäni ja minä vaivun hänen rintaansa vasten. Mutta tämä ei ollut kotoisin elävistä kuvista, vaan erään konvehtirasian kannesta, joka oli aikoinaan tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Lukija, älkää luulko minun tahtovan tehdä itseäni naurunalaiseksi. Ei, tunteeni oli pyhä, ja kyllä minä hain sille hienointa ja kauniinta kehystä, mitä maailmalla suinkin oli minulle näytettävänä, ja paljonko minä silloin vielä olin kuvia nähnyt! Nimittäin hienoja kuvia, sillä rivoja olin kyllä todellisuudessa nähnyt. Kaikki säästöni minä myös panin siihen hameeseen ja puseroon, jotka me Sannan kanssa ostimme ja jotka tuntuivat minusta eniten herrasväen tapaisilta. En vain voinut ymmärtää, miksi Sanna itki, kun me poikkesimme hänen luokseen ja minä koetteeksi pukeuduin uusiin ostoksiini. Hän sanoi yhä: — Hyvä, hyvä se on, mutta siitä huolimatta itki.
Tahdoin vielä ostaa hatun ja ruskeat puolikengät, ja kun ei minulla ollut siihen enää rahaa, tarjosi Sanna omistansa. Älä pelkää, sanoi hän itkunsa lomassa, kyllä ne ovat omiani. Ja me ostimme.
Hattua koeteltaissa puodin suuren peilin edessä ei Sanna voinut puhua, leuka värisi niin, että hän tuskin saattoi pidättäytyä itkuun purskahtamasta.
Taisimme kävellä vielä Eteläsatamassa, koskapa muistan katselleeni sen myymäläin suurista peililaseista Sannan vieressä kävelevää outoa, ryhdikkään tyylikästä olentoa, koskapa silmissäni vieläkin väikkyy iltaisen meren hurmaava kimmellys taittuvine laivanmastoineen ja valkeine lokkeineen, ja korvissani soi viehkeä soitto.
Mutta varmasti muistan, että jouduimme suureen väentungokseen Esplanaadilla. Liike oli pysähtynyt, ihmiset kulkivat taajoissa jonoissa käytävillä ja kaduilla. Kaikki hymyilivät ja katselivat toisiinsa.
Kysyin Sannalta, mitä hän luuli tämmöisen hiljaisuuden ja väenpaljouden merkitsevän. Sanna sanoi: — Uusia ylioppilaita.
Ja todella — kun katsoin keskelle katua, näin suuren joukon kukitettuja valkolakkeja, jotka sirot kepit kädessä, poskipäät punoittavina, hitaasti liikkuivat jonossa, iloisesti puhellen.
— Entäpä minunkin omani on noiden joukossa? sykähti hurjasti sydämessäni.
Varmaankin oli Sanna huomannut äkillisen mielenliikutukseni, sillä lienen joko kovasti punastunut tai kalvennut. Hän pysäytti kädellään minun kiihtyneen käyntini ja ehdotti, että lähtisimme takaisin hänen luokseen, jonne olimme sopineet mennä yöksi.
Sanoin, että hän vain menisi, että minä kyllä tulen myöhemmin. Sillä minun teki todella mieli päästä hänen seurastaan. Peiliakkunoista näin, että olin pitempi ja uusissa tamineissani paljon komeampi häntä, vastaantulijat katselivat yksin vain minua paljon enemmän kuin koskaan ennen, ja — hävettää tunnustaa — Sanna tuntui yhtäkkiä niin vähäpätöiseltä ja halveksittavalta huonon maineensa vuoksi tässä parempain ihmisten kukkeassa valiojoukossa.
Mutta en päässyt hänestä.
Aivan odottamatta hän kysyi takaani, kun ihmistulvan vuoksi hetkeksi pysähdyimme, suostuisinko olemaan menemättä huomiseen palveluspaikkaani, jos hän puolestaan lupaisi muuttaa elämäntapansa.
Sannako tämmöistä sanoi!!!
— Mitä sinä sanot? — kysyin, toinen puoli huomiotani yhä kadulla ja sinne vain katsellen.
Sanna toisti sanansa vieläkin hiljaisemmalla äänellä.
Hänen kysymyksensä häiritsi ja ikävystytti minua. En ollut sitä huomaavinani, vaikka syvällä tunnossani tiesin, että nyt sanoi Sanna semmoista, mitä en ikinä ennen ollut häneltä kuullut enkä odottanut kuulevani; tunsin, että hän tahtoi estää minua tulemasta saman kohtalon alaiseksi, johon oli itse joutunut, että hän tarjosi minulle sellaista, mitä luuli minun pitävän kaikkein kalleimpana, nimittäin omaa parantumistansa, että hänen oli äärettömän vaikea saada kysymys suustansa.
Sekoittaakseni tämän syvän asian minä kysyin puolestani, miksi Sanna siis itse oli tuupannut minut hänen syliinsä siellä puistikossa. Ja jatkoin vain eteenpäin pyrkimistä yhä kadulle katsellen, vaikka tunnossani hyvin tiesin, että hän oli minut tuupannut tarkoittaen todistaa, että se henkilö, jota minä niin ihannoitsin, oli samanlainen esplanaadiherra, jommoiset minä kyllä tunsin.
Tässä asiassa oli jo vuoden ajan vallinnut Sannan ja minun välillä katkera erimielisyys. Nyt hänen outo kysymyksensä tuntui jälleen vetävän minua unelmistani alas, ja sentähden se ikävystytti minua.
Ylioppilaat alkoivat ajaa pois ja juhlakävely oli pian lopussa. Minä seurasin Sannaa hänen asuntoonsa nyrpein mielin. Emme sanoneet sanaakaan toisillemme.
Ennenkuin panimme maata, alkoi Sanna kuitenkin puhua aivan kuin olisi välittömästi jatkanut samaa asiaa. "Ompelisimme yhdessä", sanoi hän. — "Sinähän ompelet niin hyvin, että kyllä me eläisimme".
En vastannut mitään, annoin hänen puhua yksin ja katselin sillä välin hänen huonettansa. Lapsekkain lausein hän suunnitteli ja kuvitteli, miten onnellisina me kahden eläisimme tässä huoneessa.
Se vuode, jossa makasin, kuului hänen toverilleen, jonka hän oli täksi yöksi toimittanut muualle. Vuode oli merkillisen, rautalankaan kiinnitetyn kellertävän kaihtimen avulla erotettu eri huoneosastoksi, vaikka heillä näytti muuten olevan kaikki yhteistä. Huonekalut olivat rempallaan ja niitä oli vähän; muutamille tuoleille ei saanut istua Sannan varoittamatta. Sohva oli kovin kulunut, sen alukset syvälle painuneet ja kovettuneet. Nurkassa näkyi kokoelma tyhjiä pulloja, uuninpesään oli heitetty savukkeiden ja sikarin pätkiä, ja huoneessa tuntui lähtemätön sikarinhaju, jota vastaan Sannan hajuvedet huonosti taistelivat.
Nämä asiat toivat ajatukseni oudon lähelle Sannan elämää. Olihan ilmeistä minullekin hidasjärkiselle, mitä nuo pullot ja sikarit merkitsivät. Ja olinhan minä oikeastaan kaiken tämän tiennytkin, vaikka en ennen näin omin silmin ja kourin tunnustellut. Nyt todellisuus hipasi sydäntäni. Aloin mielessäni kuvitella, miten Sanna on yöllisten vieraittensa kanssa, mitä he puhuvat, miten käyttäytyvät. Olikohan Sanna rakastanut sitä ensimmäistä niinkuin minä omaani? Ja tämmöisessäköhän huoneessa he olivat tavanneet toisensa, ehkä juuri tässä samassa? Ellei Sanna jo olisi nukkunut, olisin varmaan kysynyt häneltä. Miksipä hän muuten olisi tätä huonettaan niin rakastanut, että aina asui siinä samassa? Miltä minusta tuntuisi, jos minun omani istuisi tuossa vuoteen laidalla eikä pyytäisi minulta muuta kuin että ottaisin käteni peitteen alta, kietoisin ne hänen kaulaansa ja hän painautuisi minun rintaani vasten? Voisiko olla suurempaa autuutta?
Nyt en enää halveksinut Sannaa enkä pitänyt häntä vähäpätöisenä, vaan rakastin taas niinkuin ennenkin. Oliko hänen syynsä, että hänen omansa oli hänet jättänyt? Mitä minusta tulisi, jos minun omani ensin rakastaisi minua ja sitten hylkäisi? Välittäisinkö minä enää sitten mistään koko maailmassa, että voisin ajatella vielä ruveta kiltisti ompelijattareksi, niinkuin Sanna oli ajatellut! Olisin ehkä samanlainen kuin Sanna nyt. Mikä ero oikeastaan olikaan Sannan ja minun välillä? Ei mitään eroa ollenkaan, vaan Sanna on minä ja minä olen Sanna. Sanna on sellainen minä, jolle on tapahtunut se asia, ja minä olen se Sanna, jolle ei ole sitä tapahtunut. Oikein minun tuli outo olla, kun yön pimeydessä tuli eteeni tuo, että makasin sekä tässä että tuossa vähän matkan päässä. Ajattelin, olisikohan mitään mahdollisuutta saada sanotuksi tuota Sannalle, mutta ymmärsin sen aivan mahdottomaksi, kun ei siihen löytynyt mitään sanoja. Ja minä vain rakastin Sannaa loppumattomasti, suudellen ja halaillen hänen sijastaan päänalustani. Olin sanomattoman onnellinen. Välistä tuntui kuin olisin päänalustaa halaillessani puristanut omaa poikaani rintaani vasten, välistä taas kuin olisi se ollut Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, jota minä rakastin, hän kun oli ihmeellisesti johtanut kohtaloni siihen, että jo huomenna saan nähdä poikani ja asua saman katon alla. Koko maailmaa minä rakastin, suuri sovitus oli sen yli langennut, kaikki ihmiset keskenään ystäviksi muuttuneet.
Ja koko ajan häämötti pimeydessä uusi komea leninkini, jonka olin ripustanut ylimmäiseen uuninpeltiin.
Näistä autuuksista minut säikäyttivät istualleni ihmisäänet ja ovenkolkutus.
— Onkohan jossakin tuli päässyt irti? ajattelin.
— Sanna! Sanna! — huusin herätellen häntä.
Mutta Sanna oli valveilla.
— Kyllä, kyllä, hän sanoi hiljaa vuoteestaan, liikahtamatta paikaltaan.
Kolkutus toistui.
Minä aioin raapaista tulen kynttilään, mutta Sanna ehätti kieltämään.
— Mitä ne tahtovat, Sanna?
Sanna vastasi: — Eivät yhtään mitään.
Ja vasta kolmannella kolkutuksella kuulin hänen nousevan vuoteestaan ja paitasillaan sipsuttavan etehiseen.
— Täällä on vieraita, kuului hän siellä sanovan.
Ja todella kolkutus heti lakkasi.
— Älä välitä, ei ne tänne pääse, — sanoi hän sillä ystävällisyyden sävyllä, joka minut aina lumosi, istui vähän aikaa vuoteeni laidalla ja kiepsahti sitten omaansa, nostettuaan kaihtimen toisen puolen pois väliltämme, vaikka me kyllä emme voineet pimeän tähden toisistamme nähdä muuta kuin valkoisen häämötyksen.
Nyt hän alkoi kertoa tavallisia juttujani nähtävästi tarkoittaen häivyttää sen kaamean vaikutuksen, minkä otaksui tapauksen mielessäni herättäneen. Ne eivät tällä kertaa olleet hirmujuttuja sairaalasta, jossa hän oli jo taas ollut, vaan valittuja kuvia suhteistansa toisen sukupuolen ihmisiin, milloin itkettäviä, milloin äärimmilleen hämmästyttäviä, milloin surullisen kaihoisia, milloin niin hilpeitä, että tahtoi nauruun menehtyä. Mutta nämä kertomukset eivät tässä yhteydessä kuulu muistelmiini ja minä sivuutan ne.
Paitsi yksi, viimeinen.
Ennenkuin hän aloitti sen, kysyi hän, vieläkö muistin "sitä ujoa herraa, joka oli saatellut minua Espikseltä kotiin?"
Senhän minä toki muistin, vaikka olisin kaikki muut unohtanutkin. Muistin jokaisen hänen sanansa, jokaisen liikkeen, ja melkein voin sanoa, että mitä kauemmin siitä oli, sitä rakkaammin häntä muistelin. Hänen ujoutensa oli jollakin käsittämättömällä tavalla nostanut minua, hienostuttanut, etten sanoisi jalostanut. Ja häntä teki aina mieli kiittää, vaikka en ymmärtänyt, mistä olisin kiittänyt. Ainakin piti välttämättä sanoa: — Kiitos seurasta, kun erosi, ja sittenkin tuntui, että vielä oli jäänyt jostakin kiittämättä, vaikka hän ei ollut ujoutensa takia lausunut sanaakaan koko seurustelun aikana.
Sellaisen sanoi Sanna käyneen hänenkin luonansa. Oli koputtanut ovelle hämärissä. Kun Sanna tehtaasta tultuaan oli ollut pukeutunut ja käherrellyt tukkaansa ulos lähteäkseen, ei se ensin osannut muuta kuin sopertaa, kuten komea poika. Sanoi hakevansa elävää kuvaa johonkin piirustuskouluun ja kysyi, olisiko Sanna siihen ruvennut. Näkyi kohta, ettei sillä semmoista asiaa ollut. Seuraavalla kertaa se tuli, kun Sanna oli jo makuulla. Sannan toveri oli lähdössä kaupungille, oli päästänyt pojan sisään ja itse mennyt pois. Sanna oli nukkuvinaan.
Poika kolisteli odottaen, että Sanna — olisi herännyt, seisoi neuvottomana ja aikoi sitten lähteä pois. Mutta hän ei osannut kohta saada Lottenin (Sannan toverin) lukitsemaa ovea auki ja tuli takaisin etehisestä, seisoi taas kauan aikaa keskellä huonetta liikahtamatta katsellen Sannaa. Sitten puhalsi tulen sammuksiin. Sanna ei voinut nähdä mitään. Hän kuuli vain, että poika lähestyi hänen vuodettaan ja tunsi varovan kosketuksen käsivarteensa. Sanna uikahti niinkuin se, jota häiritään makeassa unessa.
Nyt tuli poika rohkeammaksi ja istuutui vuoteen laidalle. Vähän ajan perästä Sanna tunsi, kuinka käsi hiljaa laskeutui hänen olallensa, hellän ystävällisesti. Mutta hän murahti äkäisesti ja puisti käden olaltansa, tiuskaisten: Anna minun nukkua, senkin … ja kirosi siihen lisäksi. Luullen Sannan jo taas nukkuneen alkoi poika vielä hellemmin herätellä häntä, siveli hänen päätänsä, hyväili hänen kaulaansa ja rupesi hakemaan hänen käsiänsä, jotka olivat peitteen alla, hänen maatessaan käppyrässä kyljellään, seinään päin kääntyneenä. Nyt Sanna alkoi potkia häntä pois vuoteen laidalta…
Minua kovasti liikutti tämä kohta kertomuksesta ja minä sanoin:
— Miksi hänelle niin teit?
— Mitäs sinä itse olisit hänelle tehnyt? kysyi Sanna vuorostaan.
Kysymys tuli kovin odottamatta, mutta se yllytti minua oudosti, ja minä koetin vastata juuri niinkuin tunsin:
— Minä olisin pujottanut käteni peitteen alta, ottanut häntä kaulasta ja vetänyt luokseni.
Aamu oli jo valkenemassa. Näin selvästi Sannan kasvot, kun hän makasi minuun päin kääntyneenä, pää käden varassa, ja ihmettelin, oliko hänkin liikutettu, vaikka juuri äsken oli nauranut.
— No kävikö hän sitten vielä täällä?
Sannan vastauksessa tuntui sitä hänen tavallista raakuuttansa, jolla hän aina koetti poistaa tunteellisuuttansa: Vai oliko käynyt! Eihän se muuta tehnytkään kuin juoksi täällä! Eikä se enää ujoudestakaan mitään tiennyt. Ei tuota mokomaa ollut ennen nähnyt! Kaikki ne ovat samanlaisia.
— Mutta jospa hän rakastaa sinua?
Sanna teeskenteli nauruun purskahdusta.
— Ole nyt! — Kyllä se sinuakin rakastaisi, jos tietäisi sinun täällä valmiina nukkuvan. Tahdotko?
En todella tiennyt sillä hetkellä, tahdoinko vai en. Sillä heti ensimmäisistä Sannan sanoista, joilla hän tämän viimeisen kertomuksensa alkoi — "Se ei osannut muuta kuin sopertaa, kaunis, komea poika" — minä kumma kyllä olin saanut eteeni oman poikani kuvan, ja mitä pitemmälle Sanna puhui, sitä elävämmäksi tämä kuva tuli. Senvuoksihan minä sanoinkin, että olisin pujottanut käteni peitteen alta ja vetänyt hänet luokseni! Minä olin kuin palossa koko hänen kertomuksensa ajan. Ja nyt, kun Sanna kysyi, tahdoinko, niin tämä kysymys, joka muussa tapauksessa olisi voinut tuntua rivon raa'alta, oli minulle samaa kuin kysyä tahdoinko, että hän olisi rukoillut rakkauttani ja hakenut käsiäni peitteen alta.
Kuinka en minä olisi tahtonut, jos ylpeä poikani, tyranni, olisi edessäni niin nöyrtynyt!
Ihmeelliset ovat kohtalon tiet!
Ennenkuin ehdin kysymykseen vastatakaan, kuului uusi koputus ulko-ovelle.
Sanna kavahti pystyyn. — "Siinä se taas on!" sanoi hän ja kiiruhti eteiseen aivan kuin olisi rientänyt tulta tukehduttamaan.
Olisin ollut kovin utelias kuulemaan edes, millainen ääni sillä "kauniilla ja komealla pojalla" oli. Minuun oli tullut sellainen vallattomuuden puuska, niinkuin kauan sitten siellä maalla pahan Sannan seurassa joskus. Minä potkaisin kaikki peitteet päältäni ja huusin kovalla äänellä:
— Kuka siellä?
— Bjarne! — kuului oven takaa iloinen, päihtynyt, nuorekas miehen ääni.
Nyt sukelsin päineni takaisin peitteen alle ja kiristäydyin sykkyräksi, jota ei olisi saanut siitä milloinkaan auki. Silmänikin minä kiristin kokoon, silmäni ja sydämeni, mykistyin irti kaikista ajatuksista ja tunteista, että elämästäni oli jäljellä vain pienen pieni piste pimeyden keskellä.
Voi että minun pitääkin lukijalle näin esittää oman poikani armas nimi! Bjarne, minun poikaseni!
Saatuaan eteisessä kaikki jälleen hiljenemään Sanna sipsutti paitasillaan luokseni. Minä en vain pistänyt päätäni peitteen alta.
— Kas kun sinun ruumiisi vapisee, — puheli Sanna. — Että sinun pitääkin noin … ja kuinka hän oli kukitettu! rinta ja olat, ja valkoinen ylioppilaslakki — siinäkin oli kultaa. Mutta itketkö, sinä Hilja? Voi että sen pitikin käydä näin! Usko minua, en ole milloinkaan ollut hänen kanssaan…
Sanna tuntui istuutuvan luokseni, mutta en puhunut hyvään aikaan mitään. Ehkä hänkin itki.
Vähän niisteltyänsä hän rupesi jatkamaan illallisia ehdotuksiaan meidän asettumisestamme yhdessä asumaan — enkelin säyseällä ja hiljaisella äänellä, niinkuin ei olisi koskaan voittanut suurta voittoansa meidän erimielisyytemme asiassa. — Muuttaisimme pois koko tästä huoneesta, — hän puheli, — toiseen kaupunginosaan, ettei meitä enää kukaan löytäisi, ostaisimme hyvän, aivan vähän käytetyn ompelukoneen, — hän tiesi jo, keltä semmoinen oli saatavakin, olisimme yöt päivät yhdessä eikä meihin kukaan pystyisi, ei herrat eikä poliisit.
En tiedä kuinka kauan hän lienee puhunut, sillä kuunnellessani minä kaiketi kesken nyyhkytyksiäni nukuin sikeään uneen.