XIII.
Kun heräsin, oli hän jo lähtenyt tupakkatehtaaseensa.
Auringonsäteet pursusivat paksun ikkunauutimen raoista ja reijistä sisälle, aamu oli sittenkin jo myöhäinen.
Minä poloinen — mitä minun oli tehtävä?
Olin herpautunut niin voimattomaksi, etten tahtonut päästä vuoteestani. Kun tartuin uuteen pukuuni pannakseni sen ylleni ja yritin nytkyttää sen alas pellinvarrelta, putosivat käteni hermottomina huomatessani, että uusi pukuni puseroineen olisi myytävä, jos me todellakin muutamme toiseen paikkaan ja rupeamme ompelijoiksi. Mutta kun sitten tartuin vanhaan hameeseeni, en kestänytkään ajatusta, että iäksi luovun Bjarnen näkemisestä, ja vaivuin jälleen vuoteelleni. Aika kului, tunnit vierivät, mutta en vain voinut päättää, huokailin, tuskailin, ja aina vain herpaannuin yrityksissäni, ja tuossa oli Sannalla avonaisena hänen peililaukkunsa, siinä käherryssakset, pienet hajuvesipulloset ja monenlaiset värivehkeet, joiden avulla hän osasi maalata itsensä joskus niin viehättäväksi. Olinhan minäkin kerran koettanut leikilläni ja puolihämärissä olimme Sannan kanssa menneet kadulle: herrat olivat silloin olleet hulluina minuun! Nyt tämä ajatus sanomattomasti kiihoitti minua, sydämeni sykki ja minä nousin taas tarmokkaana vuoteeltani. Menen tarjoilijattareksi hienoon ravintolaan, näen siellä Bjarnen, hurmaan hänet, teen mustapartaiseksi orjakseni, ryöstän hänet hienolta kodiltansa. Olin todella jo rupeamassa peilin ääreen, mutta silloin muistin Sannan, joka oli minun tähteni aikonut muuttua hyväksi, ja tuskastuin hirveästi, painauduin päänalusta vasten ja herpaannuin kokonaan.
Jäljellä oli todellakin vain istua neulomakoneen ääreen ja iäksi jättää armaat ajatukset, tunnustaa ne hullun tytön mielettömyydeksi, jona niitä varmaan koko maailma olisi pitänyt, jos olisi saanut sisääni katsahtaa. Minun täytyi hirmuisesti hävetä, jos katselin itseäni vieraiden kannalta: sisässäni oli kokoelma järjettömiä mahdottomuuksia, joista ihmisten mielestä olisi pitänyt olla hyvin helppo luopua, mutta kun itse kuvittelin niistä luopuvani, oli se minusta melkein samaa kuin olisin luopunut koko elämästäni. Kaikki kadotti kokonsa, meni aivan mitättömämmäksi. Raskain huokauksin nousin vuoteelta pukeutuakseni vanhaan pukuuni.
Mitä minusta olisi tullut, jos todella olisin asettunut Sannan kanssa ompelijaksi johonkin syrjäiseen kaupunginlaitaan, sitä en voi suunnilleenkaan ymmärtää. Minä todella luulin, että olin asian jo niinpäin päättänyt. Mutta juuri viime hetkessä, kun kurottauduin ottamaan vanhaa pukuani, käteni sipasi pellistä riippuvaan hameeseen ja minä levitin sen heti eteeni vielä kerran niitä nähdäkseni. Samassa käteni, minulta mitään kysymättä, ottivat sen alas ja alkoivat pukea sitä ylleni, kiirehtivät, aivankuin sittenkin vielä ehtiäkseni uuteen palveluspaikkaan! Ja myöskin, että olisin ehtinyt pois, ennenkuin Sanna tulee ruokatunnille. Ja vielä, etten olisi saanut aikaa tätä viimeistä päätöstä purkamaan. Minä salaa riemuitsin niinkuin takaisin elämään pelastumisesta, virkistyin ja vihdoin rupesin itsekin edistämään pukeutumista, ottaen kädet omaan komentooni sekä pannen ne vieläkin parempaan vauhtiin.
Jospa Sanna aavistaisi — ajattelin tätä tehdessäni — jospa aavistaisi, että minä rakastan Sannaa vielä hänen kertomuksensa jälkeenkin, enkä ollenkaan vihaa!
Sanna vihasi ja ylenkatsoi herrasväkeä melkein yhtä kovasti kuin minun isäni, eikä uskonut heistä mitään hyvää. Yöllisellä kertomuksella hän oli tahtonut todistaa, että Bjarnekin aikoi vain vietellä niitä tyttöjä, joita sai saaliiksensa. Eikä Sanna uskonut hänen koskaan alkavan rakastaa minuakaan muulla tavalla. Mutta juuri Sannan oma kertomus todisti minulle päinvastaista: Bjarne oli varmaan rakastanut Sannaa, nähnyt hänessä yhtä ihanaa rakastettavaa kuin minäkin, vaikka Sanna oli sysännyt hänet luotaan ja potkinut häntä.
Eihän Sanna tietänyt Bjarnesta kaikkea, mitä minä, eikä ollut milloinkaan salaa katsellut hänen hommiansa tiheän kuusinäreikön takaa, ei ollut kantanut lautoja hänen kanssaan eikä hakenut sammalia. Sanna luuli, että Bjarne oli vain noita hänen vihaamiansa herroja. Mutta minun mielestäni se, joka saattoi rakastaa vanhaa Loviisan kallellaan olevaa sammalkattoista mökkiä niin, että puolet kesää joka päivä rakenteli metsään sen kuvaa, sellainen taisi kyllä rakastaa Loviisaa itseäänkin, jos vain olisi kerrankin sattunut näkemään, millainen vanha Loviisa oikeestaan oli.
Ja tästä minä nyt tahdoin päätellä, että Bjarne kyllä olisi voinut rakastaa minuakin, jos vain olisi katsonut … jos olisi tiennyt, mitä minä hänestä ajattelin, mitä tunsin … jos me vain olisimme saaneet oikein kohdata toisemme … jos hän vain olisi aavistanut, kuinka minäkin rakastin sekä Loviisan mökkiä että Sannaa ja tahtonut hyväillä Sannan päätä juuri kuin hänkin… Ehkä hän kerran minua tahtoo samoin hyväillä…
Valmiiksi pukeuduttuani, juuri kun olin panemassa ovea kiinni, oli Sanna kulkevinaan huoneessa ja hätäisesti ojentavinaan käsiään minua kohden, etten häntä jättäisi. Minä vastasin mielessäni hänelle: — Ole huoletta, en minä paikkaa jätä, vaan kun löydän, niin löydän sinullekin. Ja painoin oven epäröimättä kiinni.
Ja oven suljettuani, jo pois mennessäni, minä vieläkin puhelin
Sannalle:
— Jos olisit pikku tyttönä sinäkin tuonut marjoja paronittarelle, niin kuin minä, — niin hän olisi sinutkin joskus vetänyt istumaan polvensa nojaan, niinkuin kerran minut, valloituksiinsa sanomattoman hellästi silmiin katsoen, niin et varmaan vihaisi häntä, vaan tuntisit niinkuin minä nyt, että haet samaa paikkaa uudestaan, — että menet kotiin päin etkä kotoa pois. Mutta Sanna ei ollut koskaan käynyt oikein hienojen ihmisten asunnoissa eikä ollut sellaisten ihmisten lähelläkään. Hän ei mennyt enää mihinkään, vaan oli niinkuin metsään yksikseen eksynyt, joka ei haekaan kotia.
Odota vähän, ajattelin minä Sannaa, — kun minä löydän, niin löydän samalla sinullekin! Sillä olivat nämä ihmiset, joissa olin ensi kerran nähnyt sivistyneitä, minulle jotakin enemmän kuin kaikki muut.