Onnelliset: Kotiopettajatar onnellisten perheessä

by Arvid Järnefelt

JÖIJEN TUNNUSTUKSIA.

Muutamilla Jöijen lapsista on paitsi tavallisia almanakassa löytyviä nimiä vielä omatekoinen lisänimi, jolla tuntuu olevan ikäänkuin jokin sovittu, vain vanhemmille tietty merkityksensä.

Niinpä vanhimmalla pojalla, Ragnarilla, tuo toinen, omatekoinen ristimänimi ilmeisesti viittaa seikkoihin, jotka olivat tulipalon välittömässä yhteydessä. (Jöije ei ole tahtonut näiden nimien julkisuudessa mainitsemista.)

Tämä sattumalta minullekin tuttu yhteys antoi minulle syytä epäillä, että nuorempienkin lasten nimillä oli mahdollisesti jokin samanluontoinen merkityksensä.

Kerran, Jöijen kiertäessä palmikkoaan päänsä ympärille, minä otin ja kysyin.

Jöije käännähti ja käsivarsi tuli kasvojen eteen. Mutta minä huomasin sittenkin että hän vähän punastui.

Sitten hän jätti kampauksensa kesken, antoi palmikkonsa jälleen solua alas, rupesi nauramaan ja punastustansa enää salaamatta pani molemmat kätensä syliini, vallattomasti työntäen minua jotenkin poispäin.

Ihmeellistä on kuinka vähistä liikkeistä hyvät ystävät ymmärtävät toisiansa. Jos minun pitäsi selittää mitä Jöije tällä liikkeellänsä sanoi minulle, olisi minun käyttäminen vähintään pari arkkia kirjoituspaperia. Mutta hyvällä tahdolla lukija ehkä ymmärtää minut, kun huomautan, että välimme Jöijen kanssa olivat olleet keskeytyksissä niistä ajoista asti, jolloin hän vielä saattoi sanoa heidän suhteestaan: se on jotain erikoista, jommoisesta ei kellään koko maailmassa voi olla aavistustakaan. Nyt hän ilmeisesti tahtoi puolustautua minua vastaan, joka olin ottanut väliemme keskeytyneistä säikeistä jälleen kiinni ja äskeisellä kysymykselläni tahdoin — hänen mielestään — sanoa heidän nyt jo muuttuneen aivan tavallisiksi aviopuolisoiksi, jommoisia maailma on täynnänsä. Tätä luuloani hän ikäänkuin "työnsi luotansa pois päin", yhtaikaa naurullaan pyytäen anteeksi epäkohteliaisuuttaan.

Että tämä todella oli hänen tarkoituksensa, siihen on todistuksena se, että hän, vetäen kätensä luotani ja sormeansa heristäen, kohta sanoi ilman mitään muuta selitystä:

— Mutta älä luulekaan, älä ollenkaan luule!

Näillä sanoilla hän tietysti tarkoitti, etten minä saanut luulla heidän muuttuneen tavallisiksi. Ja hän jatkoi:

— Martti on yhtä luja kuin ennenkin. Kaikki on minun syyni.

Nyt sanoin koetteeksi umpimähkään:

— Martti arvelee itse puolestaan olleensa ennen luja, mutta nyt heikontuneensa.

Jöijen silmät suurenivat:

— Onko hän semmoista puhunut? — sanoi hän epäuskoisesti tarkastellen minua. — Älä usko häntä, hän on lujempi kuin koskaan. Ei, ei, vika on minussa.

Jöije vaipui ajatuksiinsa, hymyili mietteissään, ja sanoi sitten yhtäpaljon itselleen kuin minulle:

— Eihän tosin voi väittää että viehättämisen halu olisi minussa nyt vieläkin voimakkaampi kuin se oli tyttönä. Johan minä olisin suorastaan naurettava. Mutta minä vain näen nyt selvemmin kuin silloin tuota samaa viehättämishalua semmoisessakin, missä en silloin nähnyt. Niin oli myöskin silloin riihessä…

Jöije keskeytti, katsahti minuun ja sanoi: [Pyydän lukijaa muistamaan, että me puhuimme Jöijen kanssa ruotsia ja että siis alempana esitetyt kertomukset ovat suomennoksia. H. K.]

— Se on totta, sinä tahdoit tietää miksi Gunhildin toinen nimi on juuri sellainen. Silloin sinun täytyy tietää myös mistä syystä me olimme riihessä. Katsoppas, se oli siitä syystä, että siiloin oli lakon aika ja Martti tahtoi, että meidänkin miehet olisivat töistä vapaina ja saisivat kulkea työväen kokouksissa. Riihipäivä oli määrätty, mutta hän peruutti määräyksen ja sanoi että riihi saa jäähtyä, lämmitetään toisten uudestaan. Mutta minä näin selvästi, että häntä olisi kovasti haluttanut olla juuri sinä päivänä riihessä. Syy miksi hänellä oli semmoinen erikoinen halu oli se, että hän oli itse laassut luuvan ja puhdistanut puima- ja viskuukoneen vieraista siemenlajeista ja ahtanut parveen uudenlaista siperialaista vehnää ja oli nyt kovin utelias näkemään kuinka tuottavaa se oli ja minkä kokoista ja minkä painoista ja muuta semmoista. Tätä merkillistä vehnää oli saatu 40 markalla vain puoli hehtoa metsäherra T:ltä, joka oli ollut Siperiassa tutkimusmatkalla ja tuonut sitä mukanaan sieltä. Sen piti olla yhtä valkoista jauhettuna kuin venäläinenkin jauho, ja Martti tahtoi saada tästä sadosta omat siemenet suureen kesantoon, jota hän valmisteli uutismaasta seuraavana vuonna kylvettäväksi. Täytyy selittää sinulle mistä tämä merkillinen vehnäinnostus oli Marttiin tullut. Hän oli saanut päähänsä — niin ainakin minä luulen — että mamma ja minä olemme tottuneet syömään melkein vain vehnäleipää, ja kun varoja ei ollut ostella kaukaa hevosrahdilla tuotettuja jauhoja, niin hän päätti muka itse viljellä yhtä valkoista viljaa. Sinä tiedät Martin, kun hän saa jotain päähänsä.

— Tytötkin olivat lähteneet kokouksiin, joten karjakko vain lypsi, ei muuta.

Silloin minä sanoi Martille: "Mennään riiheen, — kerran kun minusta pitää tulla tämän talon emäntä, niin tahdon nähdä ja oppia kaikki työt."

Martti ei uskonut. Nauroi vain.

Mutta kuinka olikaan, isä kuuli — Martin isä kuuli mitä olin sanonut, ja sanoi: se oli oikein puhuttu.

Martti alkoi vastustaa väittäen etten minä jaksa tehdä kahden työtä, sillä luuvassa on tavallisesti neljä henkeä. Mutta isä oli minun puolellani. Se ukko tekee minut aivan itsevaltiaaksi tässä talossa, niin hän minuun tyhmään luottaa ja minua rakastaa.

Isä meni talliin hevosia hakemaan — puimakoneemme käy näet hevoskierrolla, — ja Martin täytyi totella. Mikä ei tainnut ollakkaan hänelle vaikeata, koskapa hän myhäili, oikein "kuoppien kanssa", tiedäthän. [Jöije tarkoitti tässä poskikuoppia, jotka esiintyivät Martin hymyillessä. H. K.]

Puin ylleni huonoimmat risavaatteeni, joissa näytin todella linnunpelätiltä, ja päähäni sidoin huivin riihityttöjen tavalla. Nyt en ainakaan tarvinnut olla huolissani siitä että olisin viehättänyt ketään.

Mutta Martti katselee ja katselee minua, enkä vieläkään ymmärrä, miksi hän minua niin katseli.

Isä ja Martti nostelivat ensin viljan riihestä luuvaan puimakoneen viereen eikä minulla ollut mitään tekemistä. Sitten isä meni riihen ulkopuolelle ja valjasti hevoset kierron eteen.

Martti sanoi minulle nyt, että minun pitäisi ottaa vastaan pahnat, jotka tulevat koneen johteesta, ja talikolla lykätä ne permantoa pitkin ja pudottaa latoon, jossa oli entisiäkin pahnoja. "Eikö muuta?" minä kysyin.

— Kyllä on vielä muutakin, sanoi Martti, otti minua kädestä ja johdatti koneen alle katsomaan. — Tuolta, hän sanoi, sinun pitää kihvelillä kaapia jyvät esille ja työntää syrjemmäs. Ja tuosta toisesta välistä ruumenet.

"Jaha, ei sitten muuta?" minä kysyin.

— Jos ehdit, — sanoi hän, — niin haravoitse oljet ruumenien päältä pahnojen joukkoon.

Sen sanottuaan Martti meni syöttöpöydän ääreen ja rupesi kaatamaan öljyä koneeseen.

Mutta voitko sinä hyvä ihminen ajatella! Juuri kun hän johdatti minut koneen luo ja me kumarruimme katsomaan mistä jyvät ovat kaavittavat, aloin tuntea tuota samaa autuuden huimausta, josta olen sinulle usein puhunut. Kun hän meni konetta öljyämään, täytyi minun oikein kääntyä poispäin ettei hän olisi huomannut. Sää oli viho viimeisintä marraskuun sumua, semmoista tihkuvaa, toivottoman pimeää, äänetöntä kuin säkissä, joki tyyni, rannat vetelät, puut märät ja alastomat, ehkä vain joku keltainen lehti siellä täällä… Mutta mitäs luulet? Minusta on kuin juhannus, kaikki remahtaa riemuun, aurinko puhkoo pilvet ja nousee keskitaivaalle … ja minulla ei ole mitään siteitä…

Eikö se ole ihmeellistä! Siitä asti kuin … odotas! (Tässä Jöije pysähtyi ja mietti vähän aikaa, sitten jatkoi): Niin, olihan kulunut jo enemmän kuin puolitoista vuotta Ragnarin syntymästä, ja me olimme Martin kanssa koko ajan olleet yhtä lujat toverukset kuin tuttavuutemme ensimäisenä kesänä. Luulen varmasti Martinkin olleen vakuutettuna siitä että Ragnar on oleva meidän ainoa lapsemme. Minussa ei ollut todella kertaakaan mitään viehättämisen halua esiintynyt. Mutta nyt tulee aivan satunnainen kädenkosketus — ja minua jo kaduttaa että olin pukeutunut linnunpelättimeksi, minä tahdoin sitoa päähineeni toisella tavalla. — Ei, annahan olla, kyllä nyt tiedän olla varuillani, ajattelin.

Onneksi kone samassa alkoi käydä.

Voi sitä pauhua! En ole ikinäni niin huumaavassa melussa ollut. Ei ajattelemistakaan että olisi voinut saada Martin kuulemaan kovintakaan huutoa, kun aijoin vielä kysyä jotakin.

Ja ennenkun aavistinkaan oli pahnoja jo suuri läjä johteen edessä. Kun lykkäsin ne latoon, meni talikko mukana, hyvä että yletyin sen sieltä nostamaan. Samassa oli jo toinen pahnaläjä tieltä työnnettävä. Ehdin sentään aika hyvin jyvätkin vetämään koneen alta ja pian järjestyi työni niin ettei ollut edes kiirettäkään, vaikka kyllä joka silmänräpäys oli käytettävä. Joskus minä talikolla nostin lyhteitä lähemmäksi Marttia ja silloin hän aina nauroi minulle tomupilven takaa. Et usko kuinka hauskaa se oli, kun oli noin joka askel määrätty ja piti ennättää joka paikkaan! Aivankuin jossain tehtaassa.

Mutta olinpas sittenkin vähän erehtynyt: jyviä kasaantui semmoinen läjä koneen viereen, etten saanut enää tilaa uusille, täytyi koettaa siirtää kihvelillä entiset syrjemmäs. Ja nytkös tuli kiire. En tahtonut ollenkaan selviytyä. Juuri kun rupean lapioimaan, silloin pitää jo pahnat poistaa, ja samassa ovat jo jyvätkin alta vedettävät eikä niille ole paikkaa. Näin jatkui koko ajan kun kone kävi, ja minun tuli hirveän kuuma. Monta kertaa sain hihallani kuivata kasvoja.

Samassa narahti jokin pahasti ja sitten useamman kerran vielä kovemmin, ja kone alkoi pysähtyä.

Martti katsoi tomu-aukosta ulos ja kun kone oli aivan pysähtynyt, selitti minulle, että kierrinrattaasta oli pari hammasta murtunut ja että isän täytyi mennä kotiin uusia veistämään.

Muistan ihmetelleeni miksi Martti ei tule luokseni, vaikka nyt sattui tämmöinen lepoaika. Et usko kuinka yhteinen työ ystävystyttää.

Joku oli pistänyt peilinsirpaleen seinänrakoon. Minä otin sen, katsahdin itseäni ja purskahdin nauramaan.

— Mikä naurattaa? — kysyi Martti puimakoneen luota, jota hän taas öljysi.

— Mutta minkä näköinen minä olen! — sanoi hänelle.

Todella, kasvoni olivat aivan tomun tahraamat. Himmeässä peilissä ei niistä erottanut paljon muuta kuin nauravat hampaani.

Martti sanoi:

— Olet kauniimpi kuin olet milloinkaan ollut.

Tämäpä ääni oli vasta outo kuulla! Martti ei milloinkaan puhunut semmoisia kuin että "kuinka kaunis" tai noin. Ja miksi hän tuli niin totiseksi sen sanottuaan?

Minä pyyhin nopeasti peilin kirkkaaksi ja katsoin itseäni uudestaan.

Suu ei ollut enää naurussa, kasvoissani ei ollut ainoatakaan tomutonta paikkaa, silmät vain kummittelivat noen keskeltä, ja näyttivät niinpäin katsottuina todella tavattoman elokkailta, — ehkä kauniilta.

Ja nyt minä hullu rupean ajattelemaan, että mitäpä jos Marttiakin vuorostaan on kohdannut samallainen sähkövirta kuin minua äsken. Ja jo kuvittelen, että hänen alituinen katselemisensa ei ole voinutkaan muuta merkitä.

Ja kohta kun tämä ajatus minuun tuli, tapaa minut sama huimaus jälleen.

Ei, ei, ei, — minä ajattelen, — nyt täytyy kaikin, kaikin voimin… Ja tunteitani hälventääkseni kapasen maasta kourallisen jyviä, puhallan ne toiseen käteeni puhtaiksi, ja Martille näyttäen sanon huolettomimmalla äänellä:

— Katsoppas, nämähän ovat aivan erinomaisia, kuinka suuria ja kauniinvärisiä!

Martti jättää lyhdesiteitten aukileikkelemisen sikseen ja tulee luokseni, ihan, ihan viereen, ja katselee siemeniä kädelläni ja puhuu:

— Ne ovat suuria ja ne ovat kauniita, kyllä ne ovat suuria ja kauniita.

Minä alan jo huomata, että pitelen jyviä kädessäni aivan liian kauan ja että molemmat olemme jo aikaa sitten sanoneet kaiken mitä niistä suinkin voi sanoa. Mutta en vaan voi pudottaa jyviä.

Sitten, hullu, sanon antaen jyvien valua alas:

— Kas kuinka täällä vetää, minun on — kylmä.

Ajatteleppas, Hilja rakas, koko tuona huumeen aikana, jossa sitten elimme, minä kuvittelin, etten ole missään suhteessa syyllinen. Mutta jälestäpäin olen ihan selvästi ymmärtänyt, että kaikista vieheistäni ja synneistäni voin vähimmin juuri tätä antaa itselleni anteeksi. Miksi minun piti sanoa: minun on kylmä? Ellen olisi sanonut, ei hän olisi pannut käsiään olkaini ympäri lämmittääkseen minua. Eihän minulla ollut kylmä, korkeintaan ajattelin että voisi tulla kylmä, kun oli vetoa.

Jöijeä puolustaakseni minä tässä sanoin tulleeni kertomuksesta päättäen siihen käsitykseen, että Martti oli virittynyt jo alusta asti ja että hän siis kaikissa tapauksissa olisi lopulta "pannut kätensä Jöijen olkain ympäri". Sillä todella jos ajattelin Jöijen nauravia silmiä ja häikäisevää hammasriviä mustiksi tomuttuneilla kasvoilla, niin — vaikken sitä sanonutkaan hänelle — en voinut kuvitella mitään sen viehättävämpää.

Mutta Jöije ei tahtonut kuullakaan puolustuksiani. Hän heiskautti kättänsä eikä ruvennut enää puhumaan koko asiasta.

Sen sijaan hän jatkoi keskustelua vehnästä ja sen itävyydestä. Sain nyt kuulla, että alkuperäisen eli metsäherralta ostettujen siementen kylvöksen oli halla vienyt, säästäen vain pienen osan ylävämmällä olevasta pellosta. Martti oli kuitenkin sitä mieltä, että niin ankara hallakesä oli katsottava poikkeustapaukseksi ja aikoi nyt kylvää varmempaan paikkaan. Hallan säästämästä viljamäärästä oli saatu saman verta kuin oli peltoon kylvetty eli vain puoli hehtoa, jotka kylvettiin toiseen, kaksinkertaisesti lannoitettuun peltoon. Nämä omat siemenet olivat itäneet mainiosti, seuraava kesä ei ollut hallakesä ja sato oli onnistunut. Sitä viljaa he juuri olivatkin olleet vuosi sitten puimassa, ja jyviä tuli nyt kokonaista seitsemän hehtoa, joka oli Martin mielestä aivan erinomainen tulos. Martti ei kuitenkaan kylvänyt samana syksynä, vaan valmisteli koko vuoden suurta uutismaata.

— Etpä usko, sanoi Jöije, kuinka paljon

työtä on sellaisen maan kuntoonpanemisessa! Ojankaivuita, loppumattomia kyntämisiä, äestämisiä ja lataamisia, sitten viimeinen lannoitus ja taas kyntämisiä, äestämisiä. Vihdoin oli elokuun lopulla kaikki valmista. Me teimme muutaman kuukauden vanhan Gunhildin kanssa ensimäisen huviretken pellonpientareelle, kun Martti itse kylvi ja isä äesti umpeen. Se oli ihanimpia huviretkiä mitä koskaan olen tehnyt. Istuin pellonpientareella kohotellen Gunhildiä, jota isän "hummat" kovasti ihmetyttivät, ja pikku Ragnarille piti sitoa tuokkonen vakaksi kaulasta riippumaan, sillä Marttia matkien hänkin tahtoi kylvää. Me siirryimme pientareelta pientareelle, ollaksemme aina kohdalla kun kylväjä palaa. Ja aina he meille jotain sanoivat, joskus istahtivat joukkoomme hevosten hamuillessa pellon multaa. Entä yhteinen kahvinjuontimme! Ilman leipää, vain sokeripalalla, mutta kuumaa, niin kuumaa! En voi käsittää kuinka Martti ei myönnä, että vähävaraisuus on hauskimpia asioita maailmassa.

Voi Hilja rakas, kuinka elämämme oli iloista ja raikasta. Me joskus Martin kanssa rupesimme oikein telmimään ilosta, noin myös vähän kuin kerskataksemme toisillemme omasta vapaudestamme ja varmuudestamme. Olimme näet taas jo pitkiä aikoja olleet vain pelkkiä toveruksia ja olimme molemmat tietysti taas varmat siitä että Ragnar ja Gunhild ovat olevat ainoat lapsemme. Usein kun katselin Marttia hänen huomaamattaan, tuntui niin sanomattoman hyvältä, ensiksikin hänen tähtensä, ja toiseksi kun en ole ollut esteenä siihen että hän on täydellisesti Martti, ilman mitään vääristelyä suomalainen Martti. Minä tahdoin hänen tahtoansa ja minun tahtoani. Mutta jos kävinkin aina hänen kanssaan "maita katsomassa", niin älä luule, että tein sitä vain ollakseni hänelle toverina, ei, minä todella rakastan noita maita, niinkuin koko tätä Pohjolaa, se on kaikki yhtä Marttiani.

Mutta sinun pitäisi myös nähdä kuinka hän rakastaa minun maailmaani, sitä ei voi sanoin kertoa, hän on luonut minut. Koetan sanoa sinulle esimerkin. Hän esimerkiksi ei mitenkään sallisi minun muuttua suomalaiseksi. Ei saa unohtaa mitä on sydämeen pantu, hän kerran sanoi. Hän on hankkinut tänne hauskan ruotsalaisen tallimiehen, joka osaa myös puutarhatöitä, ja Liisa on ruotsalainen. Ja kun hän eilen sanoi, että sinun, Hilja, pitäisi opettaa lapsille muutamia aineita ruotsiksi, niin kyllä hän tarkoitti täyttä totta, vaikket sinä uskonut. Ja kuules vielä, hän on ties mistä pitäjämme nurkista haalinut kokoon kaikki ruotsalaiset mitä täällä suinkin on, palvelustytöistä säätyläisiimme asti, ja saanut nämä muodostamaan keskuudessaan nuorisoseuran ruotsalaisen osaston, joka noin kerran kuussa kokoontuu kirkonkylään seuran talolle. Minua hän kovasti vaatii lukemaan siellä kertomuksia Ruotsin historiasta.

Ja nyt minun täytyy sinua vähän naurattaakin, Hilja rakas. Tulin kerran vähän mustasukkaiseksi. Martti alkoi mielestäni kovin hartaasti käydä nuorisoseurassa ja tiesin, että siellä oli siihen aikaan kaksi hyvin kaunista ruotsinmaalaista sisarusta. Mitäs muuta kuin tein asiaa kirkonkylään ja sopivan tilaisuuden sattuessa vilkaisin ikkunasta kokoussaliin. Ja mitä näen! Marttini seisoo piirissä muiden laulajien mukana. Johtaja on ojentanut tahtipuikon ja kaikki odottavat jännittyneinä alkajaismerkkiä. Samassa johtaja lyö mykän alkutahdin, kohauttaa molemmat kätensä kuin ankaraan rynnistykseen — ja voimakkaassa poljennassa kuulen laulun tutut sanat: Hur härligt sången klingar på älskadt modersmål… Marttini, minun Marttini! Silmät rypyssä, suu auki, innosta hehkuvana…

He harjoittelivat minun nimipäivikseni…

Kerran sanoin hänelle: "Sinä sanot aina etten saa olla suomalainen sinun tähtesi, mutta itse tahdot olla ruotsalainen vain minun tähteni."

Martti mietti vähän aikaa silmät pyöreinä. Sitten sanoi varmasti:

— Se ei ole totta. Minä rakastan ruotsin kieltä.

Tuo teki minulle niin, niin hyvää, vielä parempaa kuin jos hän olisi sanonut: minä rakastan sinua, Jöije.

Mutta mistä ihmeestä me taas puhelimmekaan? — Niin, siitä vehnäpellostahan minä… No niin, seuraava talvi oli kylmä ja paljoluminen. Mutta kevät tuli hyvin aikaisin ja oli tavattoman lämmin. Tuossa tuokiossa olivat lumet sulaneet, purot lorisivat jo huhtikuussa ja lehmät päästettiin laitumelle toukokuun puolivälissä.

Eräänä aamuna herään neljän ajoissa siihen että kuulen Martin tulevan saapasjaloin alas huoneestaan ja niinkuin matkalle lähdössä kiireesti kulkevan ulos. Kohottauduin nähdäkseni pihalle. Siellä on jalkeilla jo koko talon väki. Martti nousee viivyttelemättä rattaille ja he ajavat tallimiehen kanssa nopeasti pois. Onkohan joku sairastunut, ajattelin. Isä ja muut miehet seisoivat vähän aikaa toimettomina, niinkuin puhuen ja neuvotellen keskenään, sitten, tietämättä mitä tehdä, hajaantuivat hitaasti mikä minnekin.

Minä aloin pukeutua, saadakseni pian tietää mitä oli tekeillä. Pukeutuessani satuin katsahtamaan vastapäiseen ikkunaan ja — mitä ihmeitä! Maailma on muuttunut muotoaan. Ensin en voinut ymmärtää mikä se oikeastaan teki kaiken niin toisellaiseksi, mutta sitten näin: Joki on vähintään kaksi kertaa niin leveä kuin ennen! En sittenkään voinut aavistaa mitään yhteyttä sen välillä mitä pihalla oli tapahtunut ja sen mitä näin tällä puolella, ennenkun kuulin isältä: Martti oli lähtenyt tiedustamaan joen tukkeumapaikkaa.

Hilja rakas — se oli tulva.

Sekä isä että muu väki olivat koko päivän ikäänkuin häpeissään minun edessäni. He ajattelivat, että nyt on nuorelle emännällekin paljastunut tämän talon pahin vika ja kipein kohta. Ja he näyttivät sitten liikuttavan kiitollisilta, kun en minä osoittanut mitään mielenmasennusta.

Martti palasi vasta seuraavana aamuna ja sanoi ettei mitään voi tehdä asian auttamiseksi. Silloin olivat jo parhaat jokivarren niittymme veden alla.

Ja se nousi ja nousi.

— Minne sinä menet, kysyin Martilta, joka oli taas ulos lähdössä.

— Menenpähän katsomaan vieläkö se nytkin nousee.

Arvasin minne hän oli menossa, ja sanoin:

— Pitäisi käydä sitä vehnämaatakin katsomassa. Mennäänkö?

— No sinnehän minä olinkin menossa, mennään! — sanoi hän iloisesti.

Menimme yhdessä.

Eipä varmaan ollut Marttikaan aavistanut, että vesi sentään oli jo kohonnut niin korkealle.

Kauramaat olivat näkymättömissä ja ruismaastakin vain yläosa kohousi loivan vetelänä rantana vedenpinnasta.

Voi Hilja, Hilja, miten raskaana se tulvavesi sentään lepää peltojen päällä!

Vehnämaata emme vielä voineet nähdä metsän vuoksi, joka oli välillä.

Me kuljimme tuttua pellonviertä rinnakkain, kumpikin omalla puolellamme tietä, ja minä ajattelin: "Olisipa tuo Martti nyt pieni, pieni niinkuin sylilapsi, ottaisin hänet tuosta tieltä ja puristaisin rintaani vastaan ja lämmittäisin ja lohduttelisin: älä huoli lapsukaiseni! mitä meille voisi tapahtua, olethan omassa sylissäni, ei mitään, ei milloinkaan mitään!" Mutta hän astui suurena ja rotevana miehekkään rauhallisesti eteenpäin.

Nyt tulimme metsästä jälleen aukealle, ja vehnämaa oli edessämme.

Ojat täyttäen seisoi vesi leveinä yhdensuuntaisina juovina sarkain välillä, ja useissa kohdin oli jo tunkeutunut saroillekin, sydäntä särkevästi kuvastaen valkoisia pilvenhattaroita vihreän oraan seasta. Vehnä ei kärsi ollenkaan veden alla seisomista.

Me pysähdyimme lasku-ojan sillakkeelle ja katselimme kauan joka suunnalle.

Martti koetti olla reipas, ja sanoi:

— No jos se ei tästä enää nouse, ei sitten hätää.

Hän kallistelihe ja kurkotteli nähdäkseen saranpäitä, ja niin tehdessään toisteli: ei sitten hätää, ei sitten hätää.

Se oli vain lohdutukseksi minulle.

Loti-loti-loti — pani vesi, altapäin lyöden sillakkeen lautoja vastaan. Oli selvä, että se yhä teki nousemista. Ei Martti ainakaan olisi saattanut olla huomaamatta, kuinka aivan lähellämme pitkä penger lohkesi tiensyrjästä, jonka jälkeen kummallakin puolen olleet vedet vuolaasti yhtyivät, pyöritellen mukana tuomaansa törkyä. Mutta Martti vaan kyykistyi alas nähdäkseen vedenpintaa myöten kuinka korkealla pellon yläosa vielä oli, — ja taas: ei sitten hätää, ei sitten hätää.

Minä ajattelin: "Vaikka hän ei olekaan pieni kuin lapsukainen, puristan hänet kuitenkin syliini ja kuiskaan hänelle: Älä sinä huoli, poikaseni!"

Hetken epäröityäni ajattelin: "Joutavia! Olemmehan joskus telmineetkin, miksi nyt en voisi näin tehdä."

Päätin tehdä. Odotin vain milloin hän nousee siitä tähtäilemästä.

Mutta hän ei noussut kohta. Minulla oli aikaa kysyä itseltäni: "Mitähän Martti sanoo, kun otan häntä kaulasta?" Tämä ajatus oikeastaan aivan itsestään läimähti mieleeni.

Ja kohta heräsi elävä tunto siitä, että Martti vastaa minulle vain puristamalla voimakkaasti syliinsä ja me seisomme kauan, kauan niin.

Sydän sykki rajusti, ja tulva ja koko maailma meni turhaksi asiaksi sen äärettömän autuuden rinnalla, minkä tunnekuva oli synnyttänyt. Aivan niinkuin silloin aamuisella uintiretkelläni, josta olen sinulle joskus kertonut. Erotus on vain siinä, että nyt oli sata kertaa vaikeampi repäistä itseäni irti omasta itsestäni.

Samassa Martti nousi seisaalleen.

Mutta sillä välin oli minulle jo tullut selväksi, etten mitenkään saa tehdä niin, en mitenkään. Ja niinpä raukesi koko autuuteni siihen, että vain toiselta puolen tietä ja vähän epäonnistuneesti sanoin tuon edeltäpäin päätetyn: älä sinä huoli, poikaseni.

Martti ei edes huomannut sanojani. Hän läksi menemään pitkin tietä katsellakseen peltoa vielä sen kaskiahon kohdalta, joka oli vasemmalla puolellamme. Minä seurasin hänen jäljessään, lotikoiden lätäkköisellä tiellä.

Ensin tuntui kuin olisin puolet elämääni menettänyt luovuttuani sellaisesta autuudesta. Tahdoin nousta kapinaan omaa itseäni vastaan. Enkö enää saa lohduttaakaan, ajattelin. Enkö saa antaa ilmausta rajattomalle rakkaudelleni! Pitääkö minun vain itkeä tätä tulvaa ja olla lisäksi virittämättä hänenkään mieltänsä pois näistä aineellisista suruista!

Vasta kaskiaholle asti päästyämme tunsin olevani jälleen täysin rauhallinen ja saatoin kiinnittää mieltäni ulkokohtaisuuksiin.

Kaskiaho-kummulla on vain mustia kantoja ja valkeiksi palaneita maakiviä, joten se ei ole mikään erittäin kaunis paikka, mutta meille se on hyvin rakas. Sieltä näkyy melkein kaikki peltomme ja siellä me usein oleskelemme. Mutta nyt näkyi vain vettä, vettä, vettä…

Oli aivan tyyni, mikään ei liikahtanut maalla eikä vedellä, ei myöskään kuulunut mitään kevätlintujen viserrystä, sillä nekin poistuivat tulvan alaisilta seuduilta. Vain ylhäältä sinivalkealta taivaanlaelta kuului pohjoiseenpäin viiruilevan kurkiparven kaklatus.

Minua kummastutti ettei Martti ollenkaan ottanut huomioon tätä tuttua ääntä ja katsahtanut ylös. Hän seisoi mietteissään vehnäpeltoon päin kääntyneenä. Ja kuinka olimmekaan ennen ihailleet juuri näitä kevätkurkien huutoja ja juuri tältä samalta karun alastomalta paikalta!

Minä aloin syrjästä tarkastella Marttia, seisoessani hänestä taaempana. Onkohan hän, ajattelin, vihdoinkin huomannut, että vesi todella nousee ja että kohta vehnäpeltokin on uppoova näkyvistämme? Mitä ihmeitä hän noin tuimasti ajattelee? Hänen katseensa on pysähtynyt yhteen paikkaan. Se ei ole mikään haaveilijan katse, vaan ennemmin niinkuin sen, joka ajatuksiinsa vaipuneena kuvittelee olevansa saavuttamaisillaan pakenevan vihollisensa surmatakseen hänet. Hän on kaukana tästä paikasta, hän ei muista missä olemme, hän ei muista minuakaan…

Entäpä jos hän suree?!

En ollut vielä milloinkaan nähnyt Martin surevan. Nyt ajattelin: jospa hän on juuri tuon näköinen jouduttuaan epätoivoon!

Ajatus, että Martti suri, todella suri, oli minulle niin uusi ja niin outo, että tunsin kovasti punastuvani. Vai punastuinko ehkä sitä, etten itse puolestani ollut tullut suremisen päällekään, vaikka tässä oli niin kauhea onnettomuus tulossa? Älä sinä Hilja kuitenkaan luule minua kevytmieliseksi, minä en voi surra milloinkaan vain senvuoksi, että minua ei jätä milloinkaan onnemme tunto. Niinkuin Marttikin, kun hänen rakennuksensa paloi poroksi, sanoi: surisinko pölkkyjä, kun kuitenkaan Jöije ei palanut. Silloin hän sanoi mitä minä nyt yhä vieläkin tunsin.

Mutta nyt luulin hänen sittenkin surevan.

Ja ikäänkuin puolustaakseni häntä omalta arvostelultani aloin perinpohjaisemmin selvitellä itselleni mitä oli tapahtumassa. En saattanut ajatella hänen surevan aineellista vahinkoa, se ei olisi ollut ollenkaan hänen kaltaistansa. Mutta hän saattoi surra hukkaanmenneitä kättensä töitä. Ja mieleeni tuli kohta tuttu kuva varhaisemman kevään ajoilta: Martti katselee vasta orastunutta kauraansa. Minä olen mukana ja minusta tuntuu että se on jo katsottu ja nähty ja että voitaisiin mennä jo muita peltoja tarkastamaan. Mutta Martti katselee ja katselee. Täytyy ymmärtää että hän on pellon itse kyntänyt, hän on sen äestänyt, hän on kylvänyt, sinivihreä oras on tulos tuosta kaikesta, niinkuin jos ompelee jotakin ja onnistuu ja sitten ihailemistaan ihailee, kun saa valmiiksi. Nytkin hän tuossa taas katselee, tukka niin marttimaisesti pyöristyy niskaa vastaan, katselee ja katselee, mutta — kaikki on veden alla.

Tämän ajatuksen vuoksi minun tuli yhtäkkiä niin armottoman sääli Marttia, etten mitenkään voinut estää veden kihoamasta silmiini, ja sitä hän ei olisi suinkaan saanut huomata. Käännyin poispäin karistaakseni ajoissa kyyneleet pois. Silloin kuulen takaani Martin hämmästyneen huudon:

- Jöije!

Hän oli huomannut.

Hän pyörsi minut voimakkaasti puoleensa ja katsoi silmiini nähdäkseen olinko todella itkenyt.

— Mutta Jöije kulta, itketkö sinä!

Lieneekö hän ensikerran nähnyt kyyneleitä silmissäni, mutta hänen hämmästyksensä oli todellakin suuri. Luullen minun itkevän tulvan meille tuottaman vahingon vuoksi hän alkoi hellimmillä sanoilla lohdutella minua, pidellen milloin käsistäni, milloin painaen päätäni rintaansa vastaan. Hän selitti käyneensä patoumapaikalla, jota he tähän asti turhaan olivat koettaneet syventää tulvien välttämiseksi. Mutta vasta nyt, tällä kaskiaholla, juuri äsken tuossa seistessänsä, oli hänelle selvinnyt mitä tuolle kapeaväyläiselle koskelle oli tehtävä. Ja minua ilahuttaakseen hän lyöttäysi leikkisäksi ja nosti minut käsivarsilleen kuin minkäkin pienen tytön ja kanniskeli paikasta toiseen, ylenpalttisessa innostuksessa hokien: minä puhkaisen koskelle uuden väylän, Jöije! uuden väylän minä sille puhkaisen! Ja eikös jyvälaariin jäänyt vielä joku vehnäsäkki siemeniksi, mitä? Jäikös, Jöije? Eikös jäänyt, kulta Jöije, sano!

Voi Hilja rakas, riemuissani siitä ettei hän ollutkaan surrut minä aloin suudella hänen silmiään, ohimoitaan, suutansa…

Onnellinen on elämämme aina ollut, mutta joskus kohoaa onnemme ylimpäänsä niinkuin kuohuva vaahto laineiden harjalle. Ja voitko sinä sanoa minulle, miksi se aina tapahtuu juuri silloin kun meitä kohtaa muka joku "onnettomuus", tulipalo, tulva… Voitko sanoa?

Jöije ei kuitenkaan odottanut minun vastaavan. Hän kyseli näin vain omissa ajatuksissaan, itseltään. Sitten katsahti minuun ja sanoi:

— No, ystäväni, nyt olet kuullut kolmannenkin lapsemme historian.

Ja rupesi hiljaa itkemään.

Minä koetin turhaan ymmärtää tämän itkun syytä. Lopulta en malttanut olla paheksuen kysymättä, että ei suinkaan hän vain nytkin taas ole ruvennut ajattelemaan olleensa muka syyllinen?

Jöije sanoi:

— En. Emme olleet kumpikaan. Onnestahan minä itken.