TOINEN NÄYTÖS
Keisarillinen yksityisasunto Rooman ulkopuolella (Sabiniumissa). Avonainen, katoton etuhuone (atrium). Verhoilla peitetyt ovet vievät sisähuoneeseen, joka on pari porrasta ylempänä. Vasemmalla uhrialttari, jossa palaa tuli. Sisähuoneen oven vieressä pöytä, jossa näkyy lääkeastioita ja lääkeaineita.
TIITUS, DOMITIANUS, AULUS CAECINA, KVEESTORI, SENTTUURIOITA ja HOVILAISIA seisoo kääntyneinä sisähuoneeseen päin, jännittyneessä odotuksessa.
LYSIMAAKOS: (tulee sisäovesta, menee lääkepullojen luo).
TIITUS, DOMITIANUS YNNÄ MUUT: Kuinka on?
LYSIMAAKOS: Verenkulku säännöllisempi, kuume vähentynyt.
LÄSNÄOLIJAT: (riemulla) Siis parempi!
LYSIMAAKOS: Ei voi varmaan sanoa. Vanhalla iällä voi nämä merkit olla yhtähyvin heikontumisen merkkejä.
TIITUS: (itsekseen) Oh tätä ikuista epävarmuutta!
(Menee Domitianuksen kanssa sisähuoneeseen).
LYSIMAAKOS: Mutta caesar herää kohta. Silloin saamme nähdä.
(Poistuu jonkun ajan kuluttua lääkeastiain kanssa sisähuoneeseen).
HOVIVÄKI: (hajaantuu ryhmiin, jotka hiljaa keskustelevat keskenään).
AULUS CAECINA ja CASSIUKSEN VELJEKSET: (etualalla, keskustelevat muiden kuulematta).
CASSIUS VANHEMPI: Katso, Aulus, kuinka katkerasti Tiitus suree vanhan isänsä sairautta!
AULUS CAECINA: Hän on suuri näyttelijä. Siitä saakka kuin Vespasianus tuli keisariksi, on Tiitus kymmenen vuotta sydämmessään odottanut isänsä kuolemata.
CASSIUS VANHEMPI: Onni Roomalle, ettei se toivo ole toteutunut.
AULUS CAECINA: Oo, veljet, jalot tasavaltalaiset. Me lähenemme suurta ratkaisua. Nyt täytyy toimia. Jos Vespasianus kuolee, on kaikki myöhäistä, ja tyranni nousee Rooman sortajaksi.
CASSIUS VANHEMPI: Oikeassa olet, Aulus Caecina, nyt sen on tapahtuminen.
AULUS CAECINA: Oo, te vanhain patriisein jälkeläiset, katsokaa, mikä tyranni Tiituksessa nousee: jo ennen nousemistaan hän isänsä nimessä surmauttaa ja maanpakoon syöksee kaikki, mikä Roomassa on vapaata ja arvokasta.
CASSIUS VANHEMPI: Neeroa julmempi hänestä on tuleva!
AULUS CAECINA: Te vapauden viimeiset edustajat, sallitteko, että hänen juutalainen lemmittynsä, Berenice, asuu Rooman palatsiumissa ja sanoo itseänsä Augustaksi!
CASSIUS VANHEMPI: (kiihoittuneena): Ei koskaan! Ei koskaan! Minä olen valmis, Aulus.
AULUS CAECINA: (Cassius vanhemmalle): Mutta sinä? Sinä epäröit?!
CASSIUS VANHEMPI: Minua epäilyttää vielä seuraava kohta: Jos me Tiituksen otamme hengiltä, täytyy meillä olla takaus, että te pretoriaanit, meidän liittolaisemme, ette petä meitä ja huuda uutta caesaria. Me tiedämme kaikki, että Tiituksen veli, nuori Domitianus,— on teidän suosiossanne.
AULUS CAECINA: Ha-ha, vai Domitianus!——Hiljaa! Tuossa hän on.
DOMITIANUS: (tulee perähuoneesta, lähestyy Aulus Caecinaa).
CASSIUKSEN VELJEKSET: (poistuvat).
AULUS CAECINA: Caesar Domitianus?
DOMITIANUS: Olivatko nuo mustat sinun orjiasi?
AULUS CAECINA: (nyykäyttää päätä) Vakoojiani.
DOMITIANUS: (hiljaa, toisten kuulematta). Aulus, nyt on yhdestä seikasta tarkka vaari pidettävä. Isäni on—niinkuin luulen— kirjoittanut testamentin, jossa minä, Domitianus, tehdään veljeni Tiituksen myötähallitsijaksi. Jos hän antaa sen Tiituksen käsiin, olen minä hukassa. Tiitus sen väärentää. Minä tunnen hänet. Hän on taitava semmoisessa.
AULUS CAECINA: Caesar, sinä tiedät, että minä puolestani soisin sinun yksin tulevan Rooman herraksi.
DOMITIANUS: Ah, Aulus, sinä olet minun ystäväni.
AULUS CAECINA: Nuo kaksi ne oli urkkijoitani. He kertoivat, että tasavaltalaiset väijyvät Tiitusta, murhatakseen hänet, kohta kun Vespasianus kuolee.—Ilmoitanko Tiitukselle?
DOMITIANUS: Mitäs minä tiedän. Se on sinun asiasi. Sinähän olet Rooman prefekti.
AULUS CAECINA: Ajattelen, että sinun olisi paras kaikissa tapauksissa olla Roomassa valmiina heti toimiin ryhtyäksesi, ettei nuo hourupäiset tasavaltalaiset ennätä siellä sinun asioitasi sekoittaa.
DOMITIANUS: Jos sinä vaan jäät tänne sitä testamenttiasiata silmällä pitämään. Tiedä: Berenice on täällä. Heitä on kaksi minua vastaan. Molemmat yhtä viekkaita.
AULUS CAECINA: Caesar huomaa: jos Tiitus sysätään tieltä, on Berenice meidän tukemme jokaista muuta vastaan.
DOMITIANUS: Minä rakastan Domitiaa ja inhoon Bereniceä. En huoli hänestä.
AULUS CAECINA: Caesar, onhan mahdollista, että hän on silloin vähempäänkin tyytyväinen.
DOMITIANUS: Onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan: sinä olet suhteissa häneen?—No, no. En vaadi vastausta.—Kun minä nyt ratsastan Roomaan, täytyy sinun lähettää henkivartijoita mukaani. Tie on turvaton.
AULUS CAECINA: Ja henkesi on tällä hetkellä kaikkia aarteita kalliimpi.
DOMITIANUS: Ah, Aulus, millä aavistuksilla sinä täytät sydämmeni! Oo, joka voisi nähdä tulevaisuuden verhon läpi!
LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta): Tuon riemusanoman! Caesar on herännyt. Pyysi maitoa, pyysi syödä!—Kuulitteko? Pyysi syödä.
LÄSNÄOLIJAT: (ottavat sanoman riemulla vastaan, ympäröiden Lysimaakon).
TIITUS: (tulee sisähuoneesta. Hänen kasvonsa ilmaisevat suurempaa riemua kuin kenenkään).
LYSIMAAKOS: (vastaa kysyjille): Kyllä, kyllä, ihan varmaan. Jos hyvin käy, voi caesar elää vielä monta, monta vuotta. Pahin on voitettu, pahin on voitettu! (Menee lääkkeiden kanssa sisälle).
TIITUS: Vaara näyttää todella olevan tällä kertaa voitettu. Kiitos, Lysimaakos. Ilosanoman toit meille kaikille.—Keisarillinen seurueemme on vapaa lähtemään Roomaan takasin.
AULUS CAECINA: Salli kysyä, jalo caesar, milloin itse aijot Roomaan saapua?
TIITUS: Miksi se sinulle on tarpeen tietää?
AULUS CAECINA: Liian kauan on Rooma ollut ilman johtavaa päätä.— (Erityisesti Tiitukselle): Miksi viipyisit, caesar, enää tämän sairasvuoteen ääressä, onhan vaara ohitse! Rooma odottaa, himoitsee nähdä jälleen sinun jumalaista olentoasi. Kun isäsi on täällä näkymättömissä, on niinkuin sinä yksin olisit Rooman herra. Tule, caesar, tule!—(Tuttavallisemmin ja hiljemmin): On ilmestynyt uusia tähtiä yölliselle taivaalle.
TIITUS: Ha-ha-ha. Sinä tiedät miltä puolelta ottaa minut, kunnon Aulus. Ei, Aulus, en uskalla vielä jättää vanhusta. Toivon, että yhä johdat senaatin istuntoja.
AULUS CAECINA: Sinun toivosi on meille käsky.
(Poistuu syrjemmäksi).
DOMITIANUS: (Tiitukselle). Minäpä en myöskään lähde täältä. Sinä—sinä —isä aikoo tehdä testamentin—minä tiedän sen—minä näin pergamentinkin hänen vieressänsä. Jos sinä saat yksin tänne jäädä,—
TIITUS: No, no Domitianus.—Sinä menet kauniisti Roomaan, eikö niin? Katsos, kun nyt olemme saaneet niin hyvän sanoman isän terveydestä, voit sinä rakkaan Domitiasi kanssa panna toimeen suuret kestit palatsiumissa. Saatte kutsua sinne ketä tahdotte, saatte voittajat ja tanssijat, ja saatte siellä mielinmäärin leikkiä yksinvaltiaita.
DOMITIANUS: Ole sinä!
TIITUS: Pikku Domitiasi kanssa—mitä?
DOMITIANUS: Olkoon menneeksi, koska isäkin on terveempi. Mutta jos sinä vaan sen testamentin—
TIITUS: Domitianus, Domitianus,—sinustapa minulla on vastus!
Kas niin—!
DOMITIANUS: Seurueeni! (Lähtee).
LÄSNÄOLIJAT: Terve, caesar Tiitus! (Lähtevät Domitianuksen jäljestä).
TIITUS: (kveestorille): Mitä vielä?
KVEESTORI: (antaa Tiitukselle pergamentin).
TIITUS: (lukee, antaa pergamentin pois). Kaikki siinä luetellut ovat heitettävät vankilaan.
KVEESTORI: Vankilamme ovat täynnä, caesar.
TIITUS: Siis teloitamme joka ikisen. (Hetken kuluttua): Mitä sanoo
Rooman kansa minusta?
KVEESTORI: Pelkäävät sinua. Odottavat sinusta toista Neeroa.
TIITUS: (hymyilee itseksensä). Se on hyvä niin.—Sanoppa sinä, minun herkin tuntosarveni, mitä odottavat patriisit minusta—ne vanhat sukuylimykset kodeissaan, missä ei hovin kulta kimaltele, vaan asuu vanhan Rooman henki hiljaisessa puolipimennossa. Oletko urkkinut, niinkuin olen käskenyt? Sinä vaikenet?
KVEESTORI: En tiedä uskallanko—?
TIITUS: Mitä aijot kertoa minulle—?
KVEESTORI: Eilen eräässä seurassa kuulin todella patriisein sinua arvostelevan.
TIITUS: Sinä luulet kai, että olen hyvinkin utelias, ha, ha.
KVEESTORI: Heillä on kummallinen luulo sinusta. He sanovat, että sinä ainoastaan teeskentelet julmuutta, herättääksesi pelkoa ja nöyryyttä, niinkuin teki suuri Augustus ennen valtaistuimelle nousuansa, mutta—
TIITUS:—mutta?
KVEESTORI: Mutta suuren Augustuksen luonnetta et sentään osaa matkia— sanovat;—et hallitse tunteitasi—et ole oikea roomalainen—ja olet nousukas.
TIITUS: (on ottanut kovin itseensä). Enkö vieläkään ole kylliksi itseäni sulkenut! (Teeskennellen ylemmyyttä): Ovatko he ehkä nähneet minun itkevän, ha-ha!—Joko minä sanoin sinulle? nuo ovat teloitettavat, jok'ikinen! Saat mennä.
KVEESTORI: (viipyy).
TIITUS: No?
KVEESTORI: Tahtoisin varoittaa sinua, caesar, eräästä vihollisestasi.
TIITUS: Sano.
KVEESTORI: Pidä silmällä Aulus Caecinaa.
TIITUS: Mitä sinä sanot? Hän on parhain ystäväni!
KVEESTORI: Voi olla. Kuitenkin, hän on valmistanut pretoriaaninsa sen varalle että isäsi kuolee. Katso, tässä on jäljennös hänen salaliittoaikeestansa, jonka näin hänen sotamiehillänsä. (Antaa Tiitukselle toisen pergamentin).
TIITUS: (lukee, yhä enemmän kiihtyen; viskaa pergamentin raivokkaasti kveestoria vastaan). Sen sinä olet itse sepittänyt! Sinä—sinä olet hänen kilpailijansa. Te olette molemmat pyrkineet pretoriaanien päälliköksi, ja kadehtineet sitä virkaa minulta. Te myrkytätte koko minun elämäni, te pilaatte juonillanne koko minun onneni, ennenkuin sen olen saavuttanutkaan!
KVEESTORI: (nostaa pergamentin ja lähtee hitaasti).
TIITUS: Tätäkö minä olen tavoitellut. Tähänkö minä hukkaan elämäni!— Ah, yksi ainoa minut siitä auttaisi,—se ainoa, jota en ole vielä saavuttanut.—»Sinusta tulee suuri hallitsija, Tiitus; sinä olet täyttävä maailman hyvillä töillä»—ha-ha, mikä haihtuva unelma kaukaisesta nuoruudesta!—Niin, jos olisin nuori, ehkä saavuttaisinkin, mutta minä vaan en enää uskalla mitä silloin uskalsin. Enkä tiedä, mistä enää voimaa ottaisin.
LYSIMAAKOS: (tulee sisähuoneesta, menee lääkepöytänsä luo).
TIITUS: Lysimaakos, eikö—sinun lääketaitosi voisi määrätä aikaa, kuinka kauan vanha isäni vielä kestää näitä kovia taudinkohtauksia?— Lähimaille—
LYSIMAAKOS: Herra, ei se ole tärkeintä. Tärkeintä on olla erehtymättä itse hoidon tavassa.
TIITUS: Valtakunnan asioille on kuitenkin perin tärkeätä, että punnitset sitä kysymystä.
LYSIMAAKOS: Luvallasi sanoen, herra, minun asiani on vaan katsoa, että ihminen jääpi eloon.
TIITUS: (kiivastuu, mutta hillitsee itsensä).
LYSIMAAKOS: Kaikki on mahdollista. Mahdollista on, että loppu tulee äkkiä—milloin emme odotakaan. Mutta yhtä mahdollista on, että caesar— hän on nyt seitsemänkymmenen kahden ikäinen—kestää tämän kohtauksen ja elää vielä kymmenen, miksei parikymmentäkin vuotta. Sitä hetkeä ei tiedä yksikään. Se on ja täytyy olla ihmisille salaisuus.
TIITUS: Ainakin lääkäreille.
LYSIMAAKOS: (poistuu sisähuoneeseen).
TIITUS: (puhuu oikeaan sivuhuoneeseen): Berenice! Minä tarvitsen sinua.
BERENICE: (tulee kuulumattomasti, seisoo pari askelta ovelta).
TIITUS: Sinä kuulit mitä Lysimaakos sanoi?
BERENICE: (nyykäyttää päätä).
TIITUS: Siten päivästä päivään, kuusta kuuhun, vuodesta vuoteen. Mitä puuttuu minulta? Hallitsen kaikki virkakunnat, sanelen keisarilliset lausunnot senaatissa, olen ainainen konsuli, olen tribuuni, elinajakseni pontifex, olen pretoriaanein päällikkö,—olen isäni myötähallitsija,—caesar. Ja kuitenkaan en ole saavuttanut sitä, mitä olen tarkoittanut. Kuka tietää kumpi meistä ennen kuolee. Tämä epävarmuus se kalvaa ja kuluttaa minua. Ennen muinoin tein mitä tahdoin, saavutin mitä tahdoin. Nyt ei se ole enää minun vallassani. Olen sitonut itseni.
BERENICE: Se on hyvin totta: sinä olet pysähtynyt. Rohkeutesi on rajansa löytänyt. Sinä et ole enää niin nuori kuin silloin.
TIITUS: Ei, Berenice, intohimoisemmin kuin koskaan palaa mieleni. Tämä epätietoisuus se on vaan mahdoton minulle. En voi elää ilman varmuutta. Tuo Lysimaakos, hän ei voi mitään sanoa. »Se voi tapahtua kohta»—ja sitten taas: »voi elää vaikka kaksikymmentä vuotta.»—Jos ei lääketiede voi minulle vastata, kysyn auguurilta, enteiden lukijalta.
BERENICE: Jos se vaan ei huomiota herättäne. Sanovat: Tiitus on levoton.
TIITUS: Joka taholta minä olen aidattu.—Sinä, Berenice, olet itäisiltä mailta: sano, tunnetko enteitä, joista voi tulevaisuutta arvata?
BERENICE: Ha-ha-ha.
TIITUS: Sinä naurat?
BERENICE: Minusta on aina kummalta tuntunut, että roomalaiset uskovat enteihin. Tiitus, maailman valta on omankäden tuote. Ei kukaan sinua siihen auta, ellet sinä sitä ota!
TIITUS: Kunpa tietäisin, ettei siitä tule minulle rangaistusta taivailta! Hän on isäni.
BERENICE: Paljon on taivaalla keinoja tahtonsa ilmaisemiseksi. Jos se tekee esteitä, mikset käske merkiksi sen ukkosena jyrähtämään. Se enne olisi Caesarille kyllin arvokas.
TIITUS: Nyt on keskipäivä, taivas pilvetön.
BERENICE: (kohauttaen olkapäitänsä): Mitään muuta ennettä en minä tiedä.
LYSIMAAKOS: (vetää syrjälle sisähuoneen oven verhon).
VESPASIANUS: (seisoo Lysimaakoon nojautuneena sisähuoneen pimentoa vasten).
BERENICE: (vetäytyy nopeasti syrjään, menemättä kuitenkaan näkyvistä).
VESPASIANUS: Missä on minun poikani Tiitus?
TIITUS: Isä, isä, älä vaivaa itseäsi. Tässä olen, isä.
VESPASIANUS: Entä poikani Domitianus?
TIITUS: Rauhoittuneina sinun terveydestäsi, isä, äsken kaikki läksivät takasin Roomaan.
VESPASIANUS: Tule tänne, Tiitus. Annas kun tunnustelen sinua. Silmäni eivät näe, mutta hengessä näen sinut elävänä edessäni. Tiitus, Tiitus, sinun puuhiasi tämä on ollut kaikki. Sinä teit minut, yksinkertaisen virkamiehen, keisariksi. Mutta annas kun sanon sinulle, ennenkuin kuolen: liian paljon sinä luulet, liian paljon sinä odotat purppuratoogasta. Ei se ole mitään, ei yhtään mitään. Kaiken aikaa olen tuntenut itseni suureksi narriksi. Ja enin silloin kuin seisoin triumfivaunuissa,—hölmö minä! aamunkoitosta päivänlaskuun seisoin siinä sekä oman että koko maailman ivan esineenä. Narri minä, minulle tapahtui mitä olin ansainnut!
TIITUS: Taudista parantuvanakin olet parantumaton ivassa!
VESPASIANUS: Voi minua! Pahin näytelmä on vielä jäljellä. Kuoltuani te panette toimeen loistavan hautaussaaton ja julistatte minut jumalaksi!
TIITUS: Hiljaa, hiljaa, isä. Orjat voivat kuulla. Jos caesar menee kuolemaa kohden niinkuin tavallinen ihminen, mikä silloin hänet alamaisistansa erottaa? Jumalaksi tulee caesar kuoltuansa.
VESPASIANUS: Jumalaksi, jumalaksi! Ah, Tiitus: kovaa on vanhan soturin, niinkuin minä, jolla on valta maailman yli, kadottaa valta itsensä yli niin, ettei jaksa enää roomalaisen tavoin elämäänsä lopettaa. Kovin jo haluaisin tämän narriuden perinnöksi luovuttaa. Mitä, Tiitus? jätänkö haluttua tavaraa? ha-ha—. Kuitenkin minulla on kaksi poikaa, Hallitkaa yhdessä. Ota hänet vierellesi, Domitianuksen, että hänkin saa vähän maistaa sitä, mitä niin himoitsee. Tiedän, Tiitus, että sinä teet kaikki niinkuin itse tahdot. Minä vaan rukoilen sinua: ota Domitianus mukaan. Kas tähän, tähän olen hallitussuunnitelmani kirjoittanut. (Antaa Tiitukselle pergamentin). Oh voimani, voimani! Liiaksi, liiaksi olen puhunut.—Lysimaakos!
LYSIMAAKOS: Levätä täytyy sinun majesteetti. Kunhan tämä voimainponnistus ei toisi turmiota!
VESPASIANUS: (peräytyy Lysimaakon tukemana verhon taa).
TIITUS: (tulee uhrialttarin luo, hetken mietittyänsä heittää pergamentin tuleen ja jää katsomaan savua, joka menee alas).
BERENICE: Mitä sinä katsot, Tiitus?
TIITUS: Viskasin tuleen nahkapalasen. Ajattelin: jos savu nousee, käy niinkuin minä tahdon,—jos menee alas, käy toisin. Katso, kuinka savu kiiriskelee pitkin maata!
BERENICE: Sinä olet Jerusalemin hävittäjä, Tiitus. Kun piiritit kaupunkia, raivosi siellä hirmuinen rutto. Sinä tulit muurin yli. Tuhansia maamiehiäni upotit verivirtaan. Pyhän temppelin portteihin olivat viimeiset paenneet Jehovan apuun luottaen. Sinä tulit, sinä tulit sinnekin! Jääkylmä hymy huulillasi, sotamiestesi ilkkuessa sinä surmautit ja liekkeihin poltit kaikki: Kokonaisen kansan hävitit maan päältä.—Etpä silloin katsonut minne savu menee.
TIITUS: Enkö olisi saanut tehdä mitä tein?
BERENICE: Sait, Tiitus. Oikein sinä sanoit: sinä saat tehdä mitä tahdot. Mutta siellä oli paljon vanhuksia, Tiitus. Nyt on edessäsi yksi ainoa, joka melkein pyytää sinun apuasi elämästä päästäksensä ja sinä kysyt enteitä ja pelkäät rangaistusta! Minä luulin, Tiitus, että sinä vielä yhä olet sama roomalainen, joka uskot vaan itseesi. Paljon sinä olet heikontunut siitä asti. Älä näytä sitä. Sillä varmaan tahtoo Rooma nähdä roomalaisen herranansa. Ja niitä on Roomassa miehiä—
TIITUS: Berenice!
BERENICE: (nöyränä): Ah! sinä et enää tarvitse minua. (Menee oikealle).
TIITUS: Todella, kun ajattelen,—mikä erotus on vanhuksen ja vanhuksen välillä. Verellä ja miekalla olen avannut tieni, kukistanut jokaisen, joka on ollut minulle esteenä, kirjoittanut satojen kuolemantuomiojen alle, enkä koskaan ole epäillyt, että teen mitä pitää tehdä. Tässä on esteenä vaan minun oma tunteeni: hän on muka isäni. Mitä minun yksityinen tunteeni tässä merkitsee! Ja sitäpaitsi: kerran meidän kumminkin on eroominen. Sinua elämä jo vaivaa, enemmän kuin huvittaa. Suora hyvätyö se olisi sinulle. Ei ole mitään syytä, ei mitään syytä minun viivytellä.—Mutta ah! minä olen voimaton. En voi itse ratkaista. Alanko jo todella vanheta pois elämästä! Ennenkuin olen saavuttanut—! Aah, sydämmeni, sydämmeni!
LYSIMAAKOS: (tulee lääkepöydän luo). Kas tässä, caesar, on kaksi kummaa lääkeainetta, yhtä kirkkaat kumpikin, kuin tavallinen vesi, mutta perin erilaiset vaikutukseltansa: toinen auttaa hitaasti ja varmaan, toinen auttaisi kohta, mutta voi myöskin kohta tappaa.
TIITUS: Etkö uskaltaisi sitä käyttää, Lysimaakos?
LYSIMAAKOS: Ehei, ei, ei. Se olisi ajattelematonta. Se on vaarallinen lääke, caesar, se voi tappaa muutamassa hetkessä. Pannaan pois, pannaan pois. (Panee pois toisen maljoista).
VESPASIANUS: Tuo vettä, Lysimaakos, kurkkuani polttaa, vettä!
LYSIMAAKOS: Jumalat! Se on Caesarin ääni!
TIITUS: Anna tänne!
LYSIMAAKOS: (jättää kädestään maljan Tiitukselle, ja kiiruhtaa itse veden kanssa sisähuoneeseen).
TIITUS: Voiko ennettä olla sen parempaa, kuin mikä nyt tuli käteeni. Ei suinkaan se tuokaan ole mitään myrkkyä! Hän sanoi: se voi auttaa kohta. Taivas ratkaiskoon! (Vaihtaa maljat).
LYSIMAAKOS: Nyt on sopiva aika antaa lääke, ennenkuin sairas jälleen nukkuu. (Ottaa maljan Tiituksen kädestä, menee sisähuoneeseen).
TIITUS: Jyrähdä siis taivas! Caesar odottaa sinun vastaustasi. En kuule mitään, en yhtään mitään. On hiljaista kuin hautakammiossa. Tämä oli viimeinen paha työ minulta. Koko maailman minä täytän hyvillä töillä.
LYSIMAAKOS: Ah, mitä tämä on! (Juoksee ulos, hakee uusia lääkkeitä). Caesar on saanut odottamattoman kohtauksen. Pelkään pahinta! (Takasin sisään). Voi minua! Hän meni tainnuksiin. Tämä on hänen loppunsa. Voi minua, voi minua!
TIITUS: (sisähuoneen ovella): Älä huuda, Lysimaakos, anna rauhaa kuolevalle. Etkö näe, kuinka tuskatta hän kuolee, vanha, väsynyt isä. Taivas itse lopetti hänen elämänsä.
LYSIMAAKOS: Ei hänen vielä olisi kuolla pitänyt. Monta rauhaisaa vuotta toivoin hänen vielä elävän. Voi minua!
TIITUS: (tulee ovelta). Minun hetkeni on tullut. Virtaa entinen veri minussa, nosta minut minun entinen usko itseeni. Pois—pois heikot tunteet! Minä otin, mikä kuului minulle. Nyt minä ratsastan Roomaan. Lysimaakos, nyt ratsastan Roomaan. Kuolonsanoman vien itse perille. Caesarin henkivartijat!
LIKTORIT ja PRETORIAANIT (tulevat).
TIITUS: Tällä hetkellä on caesar Flavius Vespasianus astunut jumalien joukkoon!
LlKTORIT ja PRETORIAANIT: Terve caesar, Tiitus Flavius Vespasianus,
Rooman imperaattori!
(Kaksi pretoriaania asettuu miekat paljastettuina sisähuoneen
ovelle, yksi kummallekin puolelle).
TIITUS: Roomaan! (Menee).
LIKTORIT ja PRETORIAANIT: (menevät hänen jäljessään). (Jonkun ajan perästä kuuluu etenevä hevosten kavioiden kopse),
LYSIMAAKOS: (tulee valitellen sisähuoneesta).
BERENICE: (tulee oikealta).
LYSIMAAKOS: Voi minua! Vastoin luulojani, vastoin kaikkea varovaisuuttani! Annoin lääkkeistä sen, joka oli vaarattomin. Mutta hän kuoli niinkuin olisin vaarallisimman antanut.—Oo, jumalani, jospa olisinkin erehtynyt! (Menee katsomaan toista maljaa). Mahdotonta! Annoinhan Tiitus Caesarille käteen oikean maljan, mutta tämä näyttää vähän—. Minun täytyy tutkia—käteni vapisevat—
BERENICE: (ottaa maljan Lysimaakon kädestä ja viskaa pois). Joutavia!
LYSIMAAKOS: Voi minkäs teit! Nyt en koskaan saa tietää olinko erehtynyt.
BERENICE: Turhaan voivottelet, Lysimaakos. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut. Ei ole sinun työsi loppunut. Valvo Tiituksen elämätä yhtä hyvin kuin olet Vespasianuksen valvonut.
LYSIMAAKOS: Mitä muuta orjan olisi tekeminen. Ei, sanoin väärin: kaikki voimani, kaiken kykyni panen herrani elämän palvelemiseen. Muu ei kuulu minuun. Olenhan Tiitusta lapsesta asti seurannut ja hoitanut. (Ajatuksissaan). Luulen kuitenkin, että hän tarvitsee vallan erikoisia lääkkeitä—vallan erikoisia.
BERENICE: Kuuletko kavioin kopsetta? Nyt on Jerusalemin hävittäjä
Rooman yksinvaltias.—Uskotko sinä, Lysimaakos, koston jumalaan?
LYSIMAAKOS: (pudistaa päätänsä).
BERENICE: He hajoittivat Judean kansan ja hävittivät pyhän kaupungin, mutta juutalainen vallitsee kuitenkin maailman valtijasta ja kaikki on kohta minun kädessäni.
LYSIMAAKOS: Kaikki, ainoastaan ei kosto.
BERENICE: (leikkien rannerenkaansa kanssa). Kuinka tahdonkin.
LYSIMAAKOS: Ei ole koston jumalaa. On ainoastaan niittäjä, joka korjaa eloa maailman pellosta. Missä kypsyy hedelmä, siellä se korjataan.
BERENICE: Ha-ha—, oliko se sinun niittäjäsi, joka äsken Vespasianuksen korjasi!
LYSIMAAKOS: Oli, ruhtinatar.
BERENICE: (nauraen:) Sinä et ole vaarallinen, Lysimaakos,—et todellakaan!
(Esirippu).