KOLMAS NÄYTÖS
Huone Rooman palatsiumissa. Taka-alan muodostavat korkeat portaat pylväsriveineen. Portaiden keskikohdalla, niiden kummallakin puolen on verhoilla peitetyt syrjäovet. Etuala on keisarillinen atrium, josta myös johtavat ovet kummallekin puolen.
DOMITIANUS ja DOMITIA vasemmalla, muihin läsnäoleviin nähden hallitsevassa asemassa, loikovat ruokien ja juomien ääressä. AULUS CAECINA, lähinnä heitä. Toisella puolella lähinnä FILOSOOFI. Sitten HOVIRUNOILIJA ja muita pitoihin käsketyitä, RITAREJA, SENAATTOREJA, NAISIA, jotka osaksi ovat nousseet paikoiltansa ja liikkuvat vapaasti. Pidot ovat pitkälle ehtineet. Kaikki ovat sekä käytöksessään että puheissaan vapaat. Soitto kuuluu toisinaan. Keisarilliset orjat suorittavat palvelusta.
DOMITIANUS: No, runoilija, annas äänesi kuulua.
DOMITIA: Hiljaa sitrat! Nyt soitetaan säkkiin ha-ha-ha!
RUNOILIJA: Olen valmistanut sinun kunniaksesi pitkän heksameeterin.
DOMITIANUS: Vai valmistanut!
DOMITIA: Valmistamatta saat piipertää määräyksemme mukaan. Antakaa hänelle viinimarjan mehua!
AULUS CAECINA: Ahaa, nyt pannaan runoniekka koetukselle.
RUNOILIJA: Odotan määräystäsi, caesar.
DOMITIANUS: Laulappas julki minulle mimmoisen soisit keisarin olevan.
No, Muusat hoi! Sitrat, auttakaa häntä.
LÄSNÄOLIJAT: Kuulkaa, kuulkaa! (Huomio kääntyy joka taholta runoilijaan).
RUNOILIJA: Sinunlaisesi soisin hänen olevan, ihanan katsoa kuin on merentakaa nouseva päivä, vapaan ja onnellisen kuin jumalat!
VIERAAT: (hyväksyvästi): Hyvä, hyvä!
TIITUS: (saapuu puolijuoksussa portaiden ylimmille astuimille, pysähtyy äkkiä, kuuntelee runoilijan sanoja, ilmaisematta tuloansa. Sitten kätkeytyy oikealla olevan verhon taa).
RUNOILIJA: Katso, suuri orjalauma, jota sanotaan Roomaksi, on sinun synnyttäjäsi. Katso, tuntien kahleita me tahdoimme nähdä yhden kahleettoman, yhden tahdoimme nähdä yli-ihmisen, jota ei sido säännöt, ei pykälät, ei filosoofein määräykset. Yhden tahdoimme nähdä vapaan, rikkauden ja onnen ympäröimän, jolle ei ole rajoja pantu, joka tekee mitä tahtoo, jolta ei puutu mikään,—ja semmoiseksi synnytimme sinut, sinä jumalainen, kuolematon caesar!
LÄSNÄOLIJAT: (paukuttavat käsiänsä).
DOMITIANUS: Mainiosti puhuttu. Julistan sinut hovirunoilijakseni, kun tulen Caesariksi. Syöttäkää ja juottakaa häntä.
AULUS CAECINA: Mitä sanoo meidän filosoofimme tähän? Runoilija taisi antaa pienen letkauksen teikäläisille.
FILOSOOFI: Vapaudesta sanansa puhuivat, suustansa löyhkäsi orjan henki. Mutta meitä filosoofeja huvittaa aina vastakohdat. Niinpä tiedän minä toisen opin, joka myöskin rehoittaa tulevassa valtakunnassasi, caesar, —ja, kuten äärimmäisyydet aina, on yhtä hullunkurinen.
DOMITIA: Puhu sinä vuorostasi.
FILOSOOFI: Nuo kristityt, joita Neero sirkuksessa pedoilla raatelutti ja rovioilla poltti, ne opettavat, ettei keisari ensinkään voi olla onnellinen.
DOMITIANUS: Kuka olisi onnellisempi keisaria?
FILOSOOFI: Se, joka ei huoli vallasta eikä rikkaudesta, sanovat he.
AULUS CAECINA: Joitako pedot raatelevat? ha-ha.
LÄSNÄOLIJAT: Ja joita rovioilla poltetaan? ha-ha-ha.
DOMITIANUS: Vieläkö kristityitä on meidän valtakunnassamme, Aulus?
AULUS CAECINA: Lienee yksi ja toinen Neeron vainoista säilynyt.
DOMITIANUS: Kun tulen Caesariksi poltan viimeisetkin heistä.
LÄSNÄOLIJAT: (paukuttavat käsiänsä Domitianukselle).
LYSIMAAKOS: (tulee, katsoo ympärilleen, lähestyy Aulus Caecinaa ja kuiskaa tämän korvaan).
AULUS CAECINA: (kavahtaa pystyyn, kuiskuttaa kiihkeästi Lysimaakon kanssa).
DOMITIA: Soittoa, soittoa enemmän! Ja missä tanssijat?— (Domitianukselle, huomattuaan Lysimaakon): Domitianus, katso!—mitä puhuu hän Aulukselle?
AULUS CAECINA: (Lysimaakolle) Apollon kautta, älä hiisku sanaakaan, ennenkuin luvan annan.
DOMITIANUS: (kavahtaa pystyyn, lähestyy Aulus Caecinaa). Mitä on tapahtunut?
LÄSNÄOLIJAT: (hämmästyksissään): Lysimaakos täällä!
AULUS CAECINA: Odottamaton taudinkohtaus.—Vespasianus on kuollut!
DOMITIANUS: Jumalat!
DOMITIA: Missä on Tiitus?
LÄSNÄOLIJAT: (paitsi Aulus Caecina ja Lysimaakos) Missä on Tiitus?
(Hajoovat kiihkeinä vasemmalle ja oikealle).
LYSIMAAKOS: (poistuu tuskaillen oikealle).
DOMITIANUS: Testamentti, Aulus!
DOMITIA: Tiitus? missä Tiitus on?!
AULUS CAECINA: Hiljaa! Lysimaakos sanoo, että Tiitus ratsasti Roomaan ennen häntä.
DOMITIANUS: Aulus—aavistus välähti minussa—! Tasavaltalaiset!
AULUS CAECINA: Tiitus on murhattu!
DOMITIA: (huutaa) Domitianus! Nyt meidän hetkemme on tullut! Oo, kun ei sitä meiltä vaan kukaan ottaisi!
DOMITIANUS: Aulus auttaa meitä. Oo, Domitia, Domitia!
AULUS CAECINA: Ei ole hyvä, että Rooma liian aikaisin saa tietää mitä me tiedämme. Domitia, hae Lysimaakos, tuki hänen suunsa.
DOMITIA: (juoksee vasemmalle).
AULUS CAECINA: Berenice on tulossa. On mahdollista, että testamentti on hänen hallussaan. Sinun täytyy ensimäiseksi häntä tavata.
DOMITIANUS: (hätääntyneenä) Missä on Berenice?
AULUS CAECINA: Tuonne päin.
DOMITIANUS: (juoksee vasemmalle).
AULUS CAECINA: Nyt, Aulus, viisaasti ja rohkeasti! (menee vasemmalle).
Orjat: (juoksevat kokoon eri haaroilta).
ENSIMÄINEN ORJA: Minä kuulin prefektin sanovan: Tiitus on murhattu!
MUUT ORJAT: (huutavat hämmästyksestä).
TOINEN ORJA: Ja he kielsivät ilmoittamasta.
KOLMAS ORJA: Pitääköhän sitä uskoa?
NELJÄS ORJA: Pahako se olisi!
VIIDES ORJA: Suurin onni, suurin onni se olisi. Sh!
ENSIMÄINEN ORJA: Sh, sh,—Rooman orjain ilo se olisi.
TOINEN ORJA: Katsokaa, tuolla tulee Lysimaakos itkien.
LYSIMAAKOS: Ah, eikö vieläkään! Jumalani, jumalani! Hän on murhattu!
(Itkee valitellen).
ENSIMÄINEN ORJA: Lysimaakos, tahtoisitko, että hän tulisi? Etkö sinä orja olekaan?
KOLMAS ORJA: Rooma riemuitsee, jos se on Tiituksesta päässyt.
NELJÄS ORJA: Mutta henkilääkäri huokaa.
LYSIMAAKOS: Pienestä lapsesta, pienestä lapsesta olen häntä hoitanut, monista taudeista olen parantanut. Rakas on minulle hänen elämänsä. (Menee valitellen).
KOLMAS ORJA: Tuo on ainoa koko Roomassa.
ENSIMÄINEN ORJA: Koko valtakunnassa, Espanjasta hamaan Eufratiin käy kevennyksen huokaus.
KOLMAS ORJA: Prefekti!
TOINEN ORJA: Berenice!
KAIKKI ORJAT: (juoksevat hajalle).
AULUS CAECINA ja BERENICE: (tapaavat toisensa).
BERENICE: (kiihoittuneena) Aulus, mitä kuulen!
AULUS CAECINA: Niin se on. Urkkijaini kautta on minulla tiedossa, että tasavaltalaiset väijyivät häntä.
BERENICE: Taivaan vallat! Hän on murhattu!
AULUS CAECINA: Se on Cassion veljesten työ.
BERENICE: Aulus. kohta koko Rooma sen tietää.
AULUS CAECINA: Kohta on myrsky irti.
BERENICE: (pää pystyssä) Kuka on hänen seuraajansa Aulus?
AULUS CAECINA: Berenice! Yksi seikka on tällä hetkellä sinulle yhtä tärkeä kuin minulle: Domitianus on syrjäytettävä!
BERENICE: Niin pitkälle käyvät tiemme yhteen, Aulus.
AULUS CAECINA: Niinkö pitkälle vaan? Eikö pitemmälle? Berenice? Ihana
Berenice!
BERENICE: Minä olen sen, jonka on Rooman valtakunta.
AULUS CAECINA: (ylpeästi) Silloin olet minun, sillä minun ovat pretoriaanit.
BERENICE: (säpsähtää, sitten liehakoiden): Aulus, sinä et ole niinkuin heikko ja itkuun valmis Tiitus. Sinulla on usko omaan itseesi.
AULUS CAECINA: Se usko on roomalaisen usko, ja sen ympärillä kiertyy maailman suuret valtatapaukset niinkuin oman akselinsa ympärillä.
BERENICE: Sinä kelpaat Caesariksi, Aulus.
AULUS CAECINA: Kaikki riippuu tästä silmänräpäyksestä. Jos nyt autat minua, Berenice, jäät asemaasi. Minua miellyttää sinun mustat silmäsi ja juutalainen tarmosi, Berenice.—Domitianus on saatava tieltä.
BERENICE: Sen ymmärrän.
AULUS CAECINA: Sano hänelle, että on olemassa Vespasianuksen testamentti—että sinä yksin sen voit löytää. Ja kun olet saanut hänen luottamuksensa, myrkytä hänet.
BERENICE: Puuttuu vaan roomalaisen miehen vala.
AULUS CAECINA: Valani saat tässä (antaa kätensä Berenicelle).— Kuitenkin, sinä tiedät, että Rooman kansa vihaa sinua. Augustaksi teen sinut vasta kun on kaikki varmaa.
BERENICE: Viisainta saattaa niin olla. Kuitenkin, missä ei mikään silmä meitä näe———
AULUS CAECINA: Oo, Berenice! Sinua syleillessä on kuin jo syleilisin
Rooman valtaa.
DOMITIANUS: (tulee, katsellen taakseen, kiihoittuneena): Aulus, auta minua. He tekevät kapinaa minua vastaan! He nauravat vasten silmiäni!
AULUS CAECINA: Berenicellä on vihiä isäsi testamentista.
DOMITIANUS: Ah, auttakaa minua. Mitä minä sanon heille? Neuvo Aulus,—
Berenice!
SENAATTOREJA, RITAREJA, PRETORIAANEJA (tulee vasemmalta, kiivaasti keskustellen).
SENAATTORIT Y.M. Mitä? Mitä? Mikä huhu se on? Aulus, selitä! Selitä!
AULUS CAECINA: Pelkään, että huhussa on perää. Rooma on ilman Caesaria.
SENAATTORIT Y.M. (ilmaisevat hämmästystä).
DOMITIANUS: Vaan minulla on testamentti, jossa minä määrätään Tiituksen myötähallitsijaksi ja seuraajaksi.
SENAATTORIT ja PRETORIAANIT: (nauravat).
ENSIMÄINEN SENAATTORI: Jos Tiituksesta pääsimme,—luuletko, että kiirehdämme sinua huutamaan. Pois gallialaiset nousukkaat!
TOINEN SENAATTORI: Senaatin pitäisi saada nähdä se testamentti.
DOMITIANUS: Berenice, onhan se sinulla?
KOLMAS SENAATTORI: Mitä sanomista Berenicellä on, kun Tiitus on vaijennut?!
NELJÄS SENAATTORI: Pois juutalainen Rooman keisaripalatsista!
SENAATTORIT Y.M. Pois! Pois!
NELJÄS SENAATTORI: Emme tahdo juutalaisen valituita Roomaan.
DOMITIANUS: Minä en ole Tiituksen kaltainen. En minä ole näyttelijä, en julma, enkä itke—. Ja minä revin maan tasalle hänen triumfiporttinsa ja kaikki muistot hänestä minä hävitän. Sen saatte nähdä!
ENSIMÄINEN SENAATTORI: Käske Berenice ulos Roomasta.
DOMITIANUS: Mutta—mutta hänellä on—Aulus mitä minun pitää tehdä?
SENAATTORIT Y.M. (melulla): Pois Berenice!
TIITUS: (juoksee verhon takaa, pysähtyy joksikin ajaksi, tulee sitten hitaasti alas portaita, huoletonta teeskennellen).
BERENICE: Taivaan vallat! Tiitus!
MUUT: (huudahtavat hämmästyksestä ja jäävät sanattomiksi paikoilleen).
AULUS CAECINA: Caesar—caesar—. Terve caesar Tiitus Flavius
Vespasianus, Rooman imperaattori!
LÄSNÄOLIJAT: Terve Rooman imperaattori!
AULUS CAECINA: Me—minä—me luulimme,—että jokin vahinko oli kohdannut—
SENAATTORIT: Mikä onni, Caesarimme on vahingoittumaton!
ORJAT: (tunkeutuvat esille) Herra, suo suudella toogasi liepeitä, että orjain ilo saisi purkautua. (Ympäröivät Tiituksen polvistuen hänen ympärillensä ja suudellen hänen vaatteitansa).
AULUS CAECINA: Tietoihimme oli tullut, että tasavaltalaiset—
BERENICE: Tiitus, imperaattori, minun aurinkoni—suo minun orjain kanssa iloita sinun pelastumisestasi! (Kumartuu suutelemaan Tiituksen vaatteita).
TIITUS: Minua liikuttaa teidän hellä huolestumisenne. Ja minua miellyttää, että ensimäisenä hallitukseni päivänä saan näin elävän todistuksen teidän rakkaudestanne.
(Osottaa tahtovansa jäädä yksin).
LÄSNÄOLIJAT: (hajoovat eri suunnille).
TIITUS: (juoksee liktorin luo ja viittaa kädellänsä Aulus Caecinaan).
LIKTORI: (pistää Aulus Caecinan kuoliaaksi).
(Aulus Caecinan huudosta rientävät äsken poistuneet takasin, tyrmistyen paikoillensa. Aulus Caecina kannetaan ulos).
TIITUS: (löytämättä sanoja) Ha-ha—hän oli tehnyt salaliittosuunnitelman.—Se joutui käsiini.—Kyllä minä sen näytän teille kaikille.—Menkää,—tai: älköön kukaan jättäkö palatsia.—Minä tahdon nähdä teidät ympärilläni,—rakkaat ystäväni—.
LÄSNÄOLIJAT: (hajoovat epätietoisina, pahaa aavistaen).
KVEESTORI: (jää yksin seisomaan Tiituksen eteen).
TIITUS: Mene sinäkin.—Kohta otan vastaan hallituskunnat. Mene.
KVEESTORI: (lähtee).
TIITUS: (sortuen) Voi minua, mitä olen kuullut! Aulus Caecina tahtoi myrkyttää tieltään minun veljeni! Domitianus häpäisi minun muistoni. Rooman ylimykset pilkkasivat minua. Omat koti-orjani ilkkuivat minulle. Berenice, sinä sanoit: minä olen sen, jonka on Rooman valtakunta. Kaikki—kaikki he ihan samaan pyrkivät kuin minä,—ja ovat valmiit murhiin ja myrkytyksiin, niinkuin minä. Oo, jumalat, tämmöinenkö oli se hetki, jota elämäni tavoitti! (Katsoo ympärilleen) Mikä minä olen? Olenko minä maailman herra? Vai olenko minä vaivainen, hylätty, yksinäinen? Ei minulla ole ketään! Vanha isäni olisi ollut—(huutaa): ääh!
LYSIMAAKOS: (kuultuaan huudon, tulee oikealta kuulumattomasti, jää perälle).
TIITUS: Voi minua, niinkuin haavoitettu kauris minä mykistyn tähän! (Huomaa Lysimaakon) Ah, Lysimaakos, Lysimaakos! (Juoksee hänen luokseen niinkuin ainoan ystävänsä).
LYSIMAAKOS: Miten on terveytesi, herra? Sinun ruumiisi vapisee.
TIITUS: (peittäen mielentilaansa) Ha-ha—. Olen usein aikonut sinulle puhua siitä asiasta. Katsos, minua vaivaa eriskummallinen tauti.
LYSIMAAKOS: Sano minulle se tautisi, niin sen parannan.
TIITUS: Se tauti on keisarille kovin sopimaton. Vastoin tahtoani nousee näet rinnastani tuska tänne kurkkuun, jäseneni vapisevat ja silmistäni vuotaa vesi.
LYSIMAAKOS: Kovin merkillinen tauti.
TIITUS: Voisihan luulla minun itkevän. Katso itse. Roomalaisen silmissä ei mikään ole häpeällisempää. (Uhkaavasti): Siis vaiti minun taudistani, muista!—
LYSIMAAKOS: Kylmimmän lähteen vedellä täytyy huuhdella ruumistasi. Tai vielä parempi jos lumikylpyyn suostuisit.—Tuon sinulle vahvistavan juoman. (Menee oikealle).
TIITUS: Ei ole ketään, jolle valittaisin.
LYSIMAAKOS: Tässä, herra, juo tämä. (Kääntyy vettä hakemaan).
TIITUS: (kaataa juoman maahan; itsekseen): Ei ole ketään, joka minut parantaa.
LYSIMAAKOS: (on huomannut, että Tiitus kaasi lääkkeen; tarkastelee häntä punnitsevasti).
TIITUS: Lysimaakos, minä annan sinulle vielä tärkeämmän viran, kuin henkilääkärin; minä teen sinut salaiseksi uskotukseni. Minulla on suuria hallitsijatuumia. Tahdon tästälähin tietää kaikki mitä Roomassa ajatellaan, sanotaan ja tehdään. Laajennan sentähden urkkijajoukkoni suureksi tiheäksi verkoksi yli koko valtakunnan. Poistan tieltäni kaikki mikä on minua vastaan. Ensimäinen on, että he pelkäävät minua vielä enemmän! Minä näytän heille niin paljon verta, että he vavisten lankeevat maahan minun eteeni. Minä luon itselleni uuden ympäristön.— Mutta—minussa on lempeyttäkin ja hellyyttä. Ja katsos, minä aijonkin nyt alkaa hallitukseni jollakin suurella hyvällä-työllä, niin suurella, ettei maailma ole sen vertaista nähnyt. Katso, minusta on ennustettu, että tulen suureksi hallitsijaksi, joka täyttää maailman hyvillä töillä.—Lysimaakos, sanoppas sinä, mitä hyvää keisarina tekisit?
LYSIMAAKOS: Antaisin viljaa roomalaisille ja toimittaisin suuria petonäytelmiä.
TIITUS: Sinä olet niin tyhmä, Lysimaakos.—Saat mennä. (Itsekseen) Voi minua!
LYSIMAAKOS: (aikoo mennä).
TIITUS: Odotas,—sano minulle Lysimaakos, tunnetko ketään kristittyä täällä Roomassa,—niitä, joita Neero vainosi?
LYSIMAAKOS: Herra, ne elävät salaisuudessa, niitä on paljon, niitä voi olla sinun ympärilläsi—sinun omien orjiesikin joukossa.
TIITUS: (ihmetellen) Mitä sanot? Sittenhän voit kohta saattaa jonkun heistä tänne.
LYSIMAAKOS: Sen voin.
TIITUS: Katso siis, ettei kukaan täällä häiritse minua ja tuo kristitty puheilleni. Minä tarvitsen häntä nyt kohta—kohta! (Menee oikealle).
LYSIMAAKOS: (seuraa Tiitusta ovelle).
BERENICE: (tulee vasemmalta, seuraa urkkien Tiitusta niinikään ovelle).
LYSIMAAKOS: (pysäyttää Berenicen) Herrani kielsi ketään luoksensa päästämästä. (Jää ovelle).
DOMITIANUS ja DOMITIA: (näyttäytyvät vasemmalta).
BERENICE: (kohauttaen olkapäitään osottaa, ettei päässyt Tiituksen puheille).
DOMITIANUS: Suuri näyttelijä hän on, mutta niin ei hän olisi koskaan voinut näytellä. Ettekö nähneet kuinka liikutettu hän oli,—kuinka hän oli hyvillänsä.
DOMITIA: Berenicellä on toinen ajatus.
BERENICE: Mitä merkitsee kielto lähteä palatsista?—ja kielto päästä hänen puheillensa?
DOMITIA: Verta se merkitsee. Se merkitsee, että jotkut vielä tänäpäivänä mestataan. Minä pakenen! Minä pakenen! (Rientää vasemmalle).
BERENICE: Täältä ei enää kukaan pakene. Ei:—jos tulta ei voi välttää, täytyy mennä tulen läpi.
(Menee vasemmalle).
DOMITIANUS: Lysimaakos,—jos huomaat jotain erinomaista veljessäni— jos—jos—huomaat, että hän esimerkiksi tahtoisi minut vangita,— rukoile minun puolestani sinä, hän kuulee sinua, hän tulee helposti liikutetuksi, minä tunnen hänet.
LYSIMAAKOS: Minä rakastan Tiitusta, herraani. Minä teen kaikki mitä voin hänen edestänsä. Annan vaikka henkenikin. Minä olen jo vanha mies.
DOMITIANUS: Mutta puhuthan minun puolestani?—Lysimaakos, on mahdollista, että hän tahtoo minut hengiltä!
LYSIMAAKOS: Ah, herra, mitä on kuolla toisen käden kautta! Pahempi on sen, joka tappaa, pahempi sen, joka tappaa!
DOMITIANUS: Kuule! Minä luulen hänen tulevan! (Kiiruhtaa pois).
LYSIMAAKOS: (kuulostelee oikealla ovella, menee sitten vasemmalle ja lankee polvillensa ensimäisen pylvään taa).
TIITUS: (jonkun ajan kuluttua) Lysimaakos, missä on sinun kristittysi?
LYSIMAAKOS: Hän on täällä.
TIITUS: Katso siis, että liktori on paikallansa ja tuo sitten kristitty eteeni.
LYSIMAAKOS: (katsoo verhon taa, tulee takasin) Liktori on paikallansa.
TIITUS: Entä kristitty?
LYSIMAAKOS: Tiitus, hän on edessäsi.
TIITUS: Mitä sinä sanot? Sinä kristitty?—Etkö olekaan tyhmä
Lysimaakos?—(Huutaa): Sinä olet pettänyt keisarisi!
LYSIMAAKOS: Olen, Tiitus;—sinun hyväksesi.
TIITUS: En tiedä kuinka katsoisin sinua. Äsken olit orjani, nyt olet vieras, ja sinun puheesi ei ole orjan. Kuka sinä olet?—Kuka on sinut vapaaksi tehnyt?
LYSIMAAKOS: Totuus.
TIITUS: Sinä tuntisit totuuden? Orjaniko täytyy kumartua minun edessäni vai minun orjani. (Itsekseen): Hänen katseensa vangitsee minua! (Ääneen, arasti katsellen kulmiensa alta): Niin, kuka lienetkin,—jos sinä tunnet totuuden, sano se minulle. Vastaa siis minulle siihen kysymykseen, jonka äsken tein Lysimaakolle: Sano minulle hyvä työ, suuri ja laaja, jota ei kukaan keisareista ole vielä tehnyt. Ajatteles: minulla on suuri valta, valta maailman yli minulla on, minä voin kaikki.
LYSIMAAKOS: Kaikkea voi keisari, yhtä ei.
TIITUS: Mitä ei voi keisari?
LYSIMAAKOS: Tehdä hyvää.
TIITUS: Keisari ei voisi tehdä hyvää! Hullumpaa en ole kuullut.
LYSIMAAKOS: Sinä sanot niin, ja kuitenkin lyyhistyt kokoon totuuden lyömänä.
TIITUS: (huutaen): Lyysimaakos, Lysimaakos, sinä olet katsonut minun läpitseni!
LYSIMAAKOS: Olen, Tiitus.
TIITUS: (raivokkaasti): Turhaan sen sanoit, sillä ennenkuin sinä minun käsistäni pääset, olet sinä kuoleman oma!
LYSIMAAKOS: En pelkää sinua enkä kuolemaa. Tätä hetkeä varten olen elänyt.
TIITUS: (arasti, hiljaa): Jos keisari ei voi tehdä hyvää, sano, mitä minun siis on tehtävä?
LYSIMAAKOS: Tahtoisin nähdä sinua, Tiitus, suoraan silmiin, kun sen sanon. (Lähestyvät toisiansa).
TIITUS: (koettaa katsoa Lysimaakoa silmiin) Ha-ha—
LYSIMAAKOS: Suoraan silmiin, ihan suoraan.
TIITUS: Minä katson, minä katson—. (Ottaa molemmin käsin ohimoistansa).
LYSIMAAKOS: Niin, Tiitus, juuri niin. Sinä ymmärsit, ennenkuin olin suuni aukaissut. Luovu vallastasi.
TIITUS: Katso, niitä on hallitsijoita, jotka ovat minua pahempia olleet. Mutta minä olen hyviäkin töitä harjoittanut. Ja minun aikomukseni oli vielä suurempia töitä tehdä—.
LYSIMAAKOS: Ja jos sinä olisit enkeliäkin puhtaampi, sanoisin saman: luovu vallastasi. Se on kristittyjen oppi jokaiselle. Sillä joka tahtoo ensimäinen olla, hän olkoon kaikkein palvelija. Luovu vallastasi!
TIITUS: (puoleksi itsekseen): Jollen minä tietäisi, että se on niin,— mutta minun järkeni on hieno, ja minä olen aikaa sitten sen jo itse ymmärtänyt.
LYSIMAAKOS: Rauhaan ja onneen sinua kutsun ja iankaikkisuuteen sinua saatan, Luovu vallastasi, Tiitus. Se on se suuri teko, jota sinä tahdoit tietää. Sitä ei ole vielä yksikään keisareista tehnyt. Mutta ajat odottavat sinun tekoasi. Sillä aika on tuleva, että valtakuntain hallitsijat astuvat alas valtaistuimiltansa ja käyvät sisälle jumalan valtakuntaan.
Tule joukkoomme, Tiitus! Meitä on suuri veljeskunta. Kaikki siellä rakastavat sinua. Kaikki olemme yhtä elämässä ja yhtä ylösnousemuksessa. Rauhaan ja onneen sinua kutsun.
TIITUS: (Antautuen Lysimaakon mielentilaan) Vapaana hengähtäisin, yhdessä huokauksessa puhaltaisin pois tämän painon. Voi minua, voi minua! niinkuin lapsi minä itken.
LYSIMAAKOS: Tämä on minun viimeinen ja ainoa lääkkeeni sinun uutta tautiasi vastaan, Tiitus.
TIITUS: (säpsähtää itkustansa). Lysimaakos! Sinä olet kuoleman oma!
LYSIMAAKOS: Orjanasi olen elänyt. Sinua parantaakseni mielelläni kuolenkin.
TIITUS: Ha-ha—sinähän sanoit, ettei keisari voi tehdä hyvää. Minä näytän sinulle. Minä aijoin tappaa sinut, mutta nyt sanon: teen sinut vapaaksi! Mene! (Kun Lysimaakos viipyy): Mene salaa minun takaani, etten huomaa sinun menevän. Joudu! Sinä et ymmärrä, että se on suuri työ minulta. Mene! Mene, mene!
LYSIMAAKOS: Hyvästi, Tiitus!—Kutsu minua, jos tarvitset. Menen veljieni luokse, kerron heille, valmistan sinun tulosi! (Menee).
TIITUS: Mitä hän sanoi? »Kerron veljille»? Huomenna hän varhain seisoo torilla ja kertoo tutuillensa: »olen kääntänyt Tiituksen mielen, näin hänen itkevän edessäni!» Ja Rooma sanoo: »Tiitus itkee, Tiitus ei ole roomalainen» (Huutaa Lysimaakon jälkeen): Seis mies! (Liktorille): Hän ei saa elää. Tuo minulle hänen päänsä!—(Itsekseen): Pelastettu olet sinä Tiitus ja sinun valtikkasi! Ei kukaan ole vielä nähnyt sinua! Sinä olet Rooman herra!
LIKTORI: (tuo kilvellänsä vaatteen alle peitetyn pään).
TIITUS: (viittaa asettamaan sen kauemmas luotaan).
LIKTORI: (asetettuaan kilven poistuu).
TIITUS: (arasti, epävarmasti): Olinko se minä, vai oliko se keisari, joka tuon teki?—Minä pelkään sitä keisaria. Hän on julma. Totta sinä sanoit, hän ei voi tehdä hyvää. (Lähestyy kilpeä, nostaa vaatetta) Hymy sinulla on huulilla, mutta mykkä sinä olet. Juuri äsken sinä puhuit minun kanssani; kuulen vielä sinun äänesi ilmassa.
Tapoin ainoan ystäväni—ainoan! Tämmöinen on ihminen, jonka jumalat ja ihmiset ovat jättäneet.
Nyt poistuu minulta viimeinen tuki. Viimeinen lämpö lähtee minulta. Lysimaakos, älä lähde, älä lähde! Minä en päästä sinua, minä pitelen sinusta!—Katso, jo jäähtyy sinun hymysi. (Jättää pään). Lysimaakos, mitä sinä sanoit minulle? Kuinka se oli? Tässä sinä seisoit——sinä sanoit: luovu herruudesta! Niin sinä sanoit. Ja minä luovunkin. Lysimaakos, minä teen niinkuin opetit. Minä pakenen täältä—minä pakenen! (Juoksee vasemmalle, pysähtyy oven eteen): Palatsi on täynnä ihmisiä.—Mitä minä pakenisin?! Minä kutsun kokoon kaikki ja sanon julkisesti.—Minäkö?—Ah, kuinka minä pääsisin täältä tarvitsematta ketään nähdä! Lysimaakos, minä olen jo luopunut!
LIKTORI: (ilmoittaa): Ruhtinatar Berenice.
TIITUS: (säpsähtää): Vie pois tuo!
LIKTORI: (viepi kilven).
TIITUS: Mitä sanon hänelle? Minne pakenen häntä?
BERENICE, (tulee arasti ja urkkivasti).
TIITUS: (jähmettyy hänen nähtyänsä).
BERENICE: (lankee polvilleen Tiituksen eteen): Caesar, minua vapisuttaa sinun mykkä katseesi. Minä näen sinun tietävän kaikki. Mitä taisin minä! Mitä taidan minä sille, että sydämmeni himoitsee Rooman valtaa. Sitä on myös sinun sydämmesi himoinnut. Ja minä luulin, ettet enää ollut eläjien joukossa. Ah, caesar, caesar, minä pelkään sinun mykkää katsettasi, pelkään ja ihailen. Mikä on sinut tällä hetkellä muuttanut? En ole semmoista majesteettia ennen nähnyt. Noin sinä seisoit palavan Jerusalemin edessä, noin sinä seisoit minun unelmissani. Oo, caesar, minä näen, että sinä olet suuriin tekoihin valmistunut. Sinä olet Rooman herra, sinä yksin!
Elä vaikene enää caesar! Katso, minä olen polvillani sinun edessäsi, sinun armoasi rukoillen.—Tiitus, minä rakastan sinua, minä rakastan sinua! Nosta minut, tee minut Augustaksesi.
TIITUS: Ensi kerran kuulen sinun äänessäsi rakkauden väreen, josta korva ei voi pettyä. Sinä tulet liian myöhään, Berenice. Minä en voi antaa sinulle sitä, mitä pyydät. Minä en ole enää mitään.
LIKTORI: (ilmoittaa) Kveestori.
BERENICE: (kavahtaa ylös, vetäytyy pettyneenä vasemmalle.)
KVEESTORI: Caesar, imperaattori: hallituskunnat tahtovat tervehtiä sinua.
TIITUS: Ei tarvitse—toisten—
KVEESTORI: Caesar, minä näen kaikesta, että sinulle itsellesi on tiedossa äskeinen tapaus täällä palatsissa. Sinä tahdot katsoa sormien läpitse. Mutta se ei käy laatuun. Kuiskeet kulkee jo ulkopuolella hovia. Sopineeko tukehuttaa olemattomiksi selviä majesteettirikoksia.
TIITUS: Tee mitä tahdot.
KVEESTORI: Caesar, käsketkö vangitsemaan myöskin caesar Domitianuksen?
TIITUS: Mitä minä käsken—en minä mitään käske.
KVEESTORI: Jätetäänkö Domitianus siis salaisen valvonnan alaiseksi?
TIITUS: (itsekseen) Jotain minun pitäisi tehdä, etteivät he syö toisiansa minun jälkeeni. (Ääneen): Sano Domitianukselle, että julistan hänet jälkeläisekseni.
KVEESTORI: Julistat perittäväksi Flaviusten dynastian?—Salli huomauttaa, caesar, että sen täytyy tapahtua julkisella reskriptillä.
TIITUS: Pane kokoon reskripti. Minä tahdon vielä tänäpäivänä sen allekirjoittaa.
KVEESTORI: Oo, jalo caesar niinkö sinä palkitsit veljesi uskottomuuden!—Mitä käsket tekemään muille osallisille?
TIITUS: En mitään, en mitään—
KVEESTORI: Annatko heidät kansan tuomiolle?
TIITUS: En, en sitäkään. Olkoon niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
KVEESTORI: (hämmästyen): Caesar—heidän joukossansa on sinun pahimmat vihollisesi.
TIITUS: Mene. Ilmoita heille heidän tuomionsa.—Odota vielä. Sinä puhuit reskriptistä. Minä vapautan myöskin kaikki ennen vangitut. Peruutan viimeiset maanpako- ja kuolemantuomiot. Kaikki päästetään irrallensa.—Odota. Lisää vielä, että kaikki urkkijat ja ilmiantajat ajetaan ulos Roomasta.
KVEESTORI: Sinä teet itsesi suojattomaksi, caesar.
TIITUS: Minulla ei ole mitään pelkäämistä enää. En minä heitä tarvitse.
En mitään tarvitse. (Itsekseen): Kunhan vaan pääsisin pois!
KVEESTORI: Oo, caesar, sinä olet mahtava majesteetti, jonka pelkkä katsanto karkottaa väijyjät. Oo, sinä armon ruhtinas! Sinun jalot käskysi riennän perille viemään koko maailman riemuksi ja ihmeeksi. (Menee).
TIITUS: »Armon ruhtinas?»—Nyt luulen, että olen valmis. (Aikoo mennä vasemmalle. Pysähtyy ovelle).
(Näyttämön ulkopuolelta kuuluu innokkaita ylistyshuutoja
imperaattorille).
Mitä se on? »Terve, terve Rooman imperaattori». Ensi kerran eläissäni kuulen siinä sydäntä. Ah kuinka sydämmeni halusi kuulla tuota tervehdystä! Nyt sen kuulin.—Omituinen oppi:—en ehtinyt vielä luopua herruudesta ja se jo suo minun tuntea onnea! Mutta et sinä sanonut: hallitse niin vähän kuin mahdollista; sinä sanoit: luovu. Niin sinä sanoit. (Ylistyshuudot alkavat jälleen, yhä kasvaen).
TIITUS: (viipyy ovella kuunnellen).
KVEESTORI: (rientää sisälle): Caesar, lasketko heidät sisälle? He tahtovat purkaa sinulle ylistystänsä, sinulle uskollisuuttansa vannoa. Katso, heidän intonsa paisuu, esteet kohta murtuvat. Tule, caesar, näytä itsesi heille. Caesar, missä on sinun purppuratoogasi? (Huutaa oikealle): Caesarin tooga! Tänne caesarin tooga!
NUORET ORJAPOJAT: (tuovat purppuratoogan).
TIITUS: (itsekseen): Ah, Lysimaakos, minä otan sen ylleni vaan pannakseni sen jälleen pois.
KAKSI NAISORJAA: (kiinnittävät toogan Tiituksen hartioille).
KVEESTORI: (ovella, ylistyshuutoja kovemmalla äänellä): Caesar
Augustus, Rooman imperaattori tahtoo näyttää itsensä kansallensa.
TIITUS: (itsekseen): Huomenna, Lysimaakos, huomenna! (Menee epävarmana avatulle ovelle, mutta tultuaan kynnykselle ja nähtyään tervehtivän kansan ottaa majesteettiryhdin ja ojennetuin käsin tyynnyttäen kansaa, astuu ulos): Tässä minä olen.
NAISORJAT: (poistuvat).
MUUT: (seuraavat Tiitusta).
BERENICE: (hiipii esille, riemuhuutojen hiljettyä puhuu kiihtyvällä intohimolla, katsellen Tiituksen jälkeen): »Liian myöhään?» Kaikki muut hän palkitsi. Minut hän sysäsi luotaan. Tähänkö minun aikeeni särkyisivät? Ei, Tiitus! Vielä eivät ole kaikki sinun ystäviäsi. Patriisein vanhat suvut odottavat sinun surmaasi. Cassion veljekset ovat vielä käyttämättä.—Sinä luulet nousseesi kunniasi kukkuloille, kun lepytit ja lahjoit nuo. Mutta tärkeimmän sentään jätit lepyttämättä. Juutalaisen ruhtinattaren hylkäsit, asetuit hänen tahtonsa tielle. Oo, sinä Jerusalemin hävittäjä! Niinkö luulet pääseväsi ilman kostoa. Sinä murhaaja, sinä kansani verenjuoja, sinä, jonka silmät iloitsivat juutalaisen veren punaisuudesta. Ei Tiitus, Jehova elää, ja nyt olen minä hänen kostonsa tulkki!
(Esirippu).