VIIDES NÄYTÖS
Sama avonainen atrium keisarillisessa yksityisasunnossa, kuin toisessa näytöksessä. Tuli palaa uhrialttarilla. Vuode. Pöytä kirjoitusneuvoineen.
(Orjat laittavat huonetta järjestykseen kulkien edestakasin, myöskin sisähuoneessa).
DOMITIANUS ja DOMITIA (tulevat seurueineen).
DOMITIA: Täällä on jo kaikki järjestyksessä. Hän tulee viihtymään hyvin. Täällä pauhaavan Rooman ulkopuolella on hiljaista ja rauhallista hänelle.
DOMITIANUS: (orjille sisähuoneessa): Pankaa tyynyt ylemmäksi! Tiitus tahtoo maata korkealla päänaluksella. Minä tiedän.
DOMITIA: Niin, hän nukkuu melkein istuvillaan, olen minäkin kuullut.
DOMITIANUS: Ja sitten poistukaa kaikki. He ovat kohta täällä.
DOMITIA: Väenpaljous häiritsee sairasta.
SEURUE ja ORJAT (poistuvat).
DOMITIA: Domitianus, eräs seikka pelottaa minua: jospa Tiituksen tauti on tarttuvaa laatua. Sinun pitäisi pysyä kauempana hänestä.
DOMITIANUS: En voi lähteä täältä. Jos jotain tapahtuisi, on minun ensiksi tietäminen siitä. Domitia, sinun pitäisi olla Roomassa. Ei ole hyvä, että Rooma tietää kuinka vaarallinen hänen tautinsa on. Sinun täytyy siellä rauhoittaa ihmiset,—ja olla valmiina minua vastaanottamaan, jos—
DOMITIA: (kuiskaamalla): Mitä sinä luulet Domitianus?
DOMITIANUS: Henkilääkäriltä ei saa mitään varmuutta. Välistä hän näyttää huolestuneelta. Mutta toisinaan taas on niinkuin olisi varma parantumisesta. Ja itsepäisesti vaikenee, kun häneltä kysyy.
DOMITIA: Mutta Tiitus itse luulee kuolevansa. Sillä minä kuulin hänen huokaavan Calliaksen korvaan: yksi rikos painaa minun tuntoani, Callias.
DOMITIANUS: Mitä tarkoitti hän sillä rikoksella!
DOMITIA: En tiedä, Mutta hän sanoi vielä: sen voin vaan kuolemallani sovittaa.
DOMITIANUS: Tuolla he jo tulevat.
DOMITIA: Katso, kuinka rasittuneena hän nojaa Calliakseen. Katso, kuinka kalpea hän on! Tuo ei ole elämäksi.
DOMITIANUS: Roomaan, Domitia! Ennenkuin vuorokausi on umpeen kulunut, voi kaikki olla ratkaistuna.
DOMITIA: Niin, Domitianus. Minä lähden.
DOMITIANUS: Domitia, Domitia!
DOMITIA: Valkosella hevosella odotan sinun tulevan ja purppuraan minä sinut puetan!
DOMITIANUS: Ah, Domitia! Ehkä lyö pian minun hetkeni!
DOMITIA: Hyvästi! (Lähtee perältä).
DOMITIANUS: (väistyy tulevien tieltä hitaasti, tahtoen jäädä huomaamatta. Poistuu).
TIITUS ja CALLIAS (tulevat oikealta).
TIITUS: (Calliakseen nojautuneena): Sanoitko sinä heille kaikille, että se itku oli ainoastaan satunnainen hermopuistatus Caesarilla.
CALLIAS: Sanoin, caesar.
TIITUS:—ettei hän itsekään ymmärtänyt kyyneliensä syytä?
CALLIAS: Niin sanoin.
TIITUS: Ilmoitit kaikilla toreilla, koko Roomalle selitit asian?
CALLIAS: Selitin, selitin, caesar.
TIITUS: Se on hyvä.—Tämä minun sairastumiseni voi olla minun hyväkseni: se selittää niin paljon. Kaikki voivat siitä ymmärtää, että se oli ainoastaan satunnainen taudinkohtaus. Tahdon, että Roomassakin tietäisivät minun olevan nyt sairaana. Istu Callias tuonne pöydän ääreen ja kirjoita tilastani ja lähetä nopea ratsastaja Roomaan. Kirjeen pitäisi ehtiä istuvaan senaattiin.
CALLIAS: (kirjoittaa, tahtoo panna kokoon pergamentin).
TIITUS: Mitä sinä kirjoitit?
CALLIAS: Keisarillinen majesteetti on, saapuneena sukutilallensa, vaarallisesti sairastunut.
TIITUS: Callias, pyhi pois sana »vaarallisesti». Se herättää ennenaikaista levottomuutta. Kaikki saapuisivat tänne ja yksi ja toinen voisi ruveta odottamaan minun kuolemaani.
CALLIAS: (antaa pergamentin ulos).
TIITUS: Mitä sinä itse sanot minusta?
CALLIAS: Koetan parastani. Toivo ei ole läheskään lopussa.—Istu, caesar, tähän vuoteelle. Kohta valmistan kaikki. Asettelen lääkeastiani, järjestelen rohtoni. Kohta virkistyt ja kuulet kuinka iloisesti kiurut visertelee hattaroissa. Ja kaikki sinulle jälleen hymyilee.
TIITUS: Sinä lohduttelet minua niinkuin hautaan meneväistä.—Callias, sulje visusti ovet, ettei ole yhtään orjistani täällä, eikä kukaan seurueestani tule tänne sisälle. En tahdo näyttää itseäni tämmöisenä. Voi, Callias, voi tätä matkaa tänne! En luullut koskaan perille pääseväni. Kuume polttaa ohimoitani, kurkkuani kuivaa. Minä olen todellakin kovasti sairastunut.
CALLIAS: (lääkepöytänsä luona) Sen olen jo kauan sitten huomannut caesar.
TIITUS: Minä luulen, että Domitianus veljeni myöskin sen huomasi.
Minusta näytti niinkuin hän olisi matkan kestäessä sinulta tuon
tuostakin kysynyt, kuinka minun tilani on. Mitä sinä vastasit hänelle?
Katso tännepäin, Callias.
CALLIAS: Vastasin, että tämä kauan kestänyt hidas ja yhtämittainen kuumeen nousu ei merkitse hyvää.
TIITUS: Eikö hän kysynyt sinulta kuinka kauan luulet minun vielä elävän?
CALLIAS: (vaikenee).
TIITUS: Eikö hän pyytänyt määräämään sitä aikaa—sitä hetkeä? Eikö hän sanonut: se epävarmuus kalvaa minun mieltäni?
CALLIAS: (tuo Tiitukselle juoman). Juo, caesar!
TIITUS: Mitä se on, Callias?
CALLIAS: Katso, caesar, olen valmistanut juoman, joka tuo uutta eloa sinun suoniisi.
TIITUS: (ajatuksissaan): Onko se semmoinen, joka vaikuttaa hitaasti ja varmaan, vai ehkä semmoinen, joka voi kohta parantaa, mutta myöskin kohta tappaa?
CALLIAS: En ymmärrä sinun puhettasi, caesar. Luulen, että sinun kuumeesi saattaa sinut hourailemaan. Tule, caesar, sinun täytyy laskeutua vuoteelle. (Taluttaa Tiitusta perälle).
TIITUS: Mihin sinä saatat minua? (Seuraa Calliasta sisähuoneen eteen.
Pysähtyy). Ei, Callias, ei sinne! En minä ole vielä valmis kuolemaan.
Mutta jos sinne menen, kuolen kohta. Sinne kuoli isäni.
CALLIAS: (pudistaa ymmärtämättä päätänsä. Saattaa Tiituksen entiselle paikalle). Oo, caesar, jos saisin vaan sinut rauhoittumaan ja kuumeesi ehkäistyksi!
TIITUS: Ei minun elämäni riipu sinun lääkkeistäsi, Callias. Sinut otin henkilääkärikseni en niin paljon siksi, että osaat keittää rohtoja, kuin siksi, että olet auguuri, enteiden lukija. Sano minulle, Callias, tiedätkö jotain varmaa ennettä, jotain merkkiä, josta voisimme arvata kuinka minun käy.
CALLIAS: (mietittyänsä): Uhraa uhri Jupiterille, ja savun kierteistä lue salaiset asiat.
TIITUS: Mitä sinä sanot!
CALLIAS: Jos savu nousee ylös, saat elää; jos se laskeutuu maahan, silloin vaativat jumalat sinua pois.
TIITUS: (itsekseen): Voi mitä kuulen! Sen olen kerran ennenkin tehnyt. Ja silloin puhui savu totta. Uskaltaisinko nytkin? (Calliakselle): Mitä sinä luulet? nouseeko savu korkeuksiin, vai luuletko sen jäävän maahan hiipimään?
CALLIAS: Ilma on tyyni, taivas kirkas. Mutta alttarin savu on aina oikullinen.
TIITUS: Callias, tuo siis minulle villatukko uhrioinaasta.
CALLIAS: (menee).
TIITUS: Taivas on kirkas, ilma on tyyni.—Mutta niinhän se oli silloinkin!
CALLIAS: (tuopi villatukon). Tässä, herra.
TIITUS: (ottaa villatukon, heittää sen tuleen ja kääntää kasvonsa pois). Callias, mihin päin savu menee?
CALLIAS: Se nousee, herra.
TIITUS: (kääntyy päin). Se nousee, se nousee! Suorana patsaana se nousee.
CALLIAS: Enne lupaa sinulle varmaa parantumista. Levähdät vaan muutamia päiviä vuoteellasi, sitten palajat Roomaan!
TIITUS: Palaan Roomaan takasin—jälleen hallitsen—jälleen kuulen ylistystäni.—Ah, Callias, ei se minua ilahuta. On niinkuin en olisikaan sitä tahtonut kysyä. Milloin kuolen, se on minulle sama. Minä tahdon tietää onko totta, että caesar elää kuoltuansa, kuten sanotaan. Elää minä tahdon. Maailmaa tahdon iankaikkisesti omistaa! Se on minun, Callias. Olen tuntenut, että se on minun. En minä voi siitä erota, en milloinkaan. Ah, Callias, sano, onko se niin, että caesar kuoltuansa nousee jumalien joukkoon?
CALLIAS: Se on vanha roomalainen usko. Ja ennekin lupasi sinulle elämää.
TIITUS: Etkö tiedä selvempää ennettä? Tuo savu nousee vaan siksi, että taivas on niin pilvetön ja ilma tyyni. Sano, sano, Callias!—
(Kuuluu kaukainen, kasvava ja taas hiljenevä ukkosenjyrinä,
ilman selvää alkua ja loppua).
Mitä se oli?
CALLIAS: Luulen ukkosen käyneen.
TIITUS: Niin, niin, se oli ukkonen—!
CALLIAS: Sepä harvinaista! Keskellä pilvetöntä taivasta ja kirkkainta päiväpaistetta!
TIITUS: Nyt minulla on vastaus. Kaikki, kaikki palaa takasin. Oh, sydäntäni kirveltää ja kuitenkin minä itken ilosta.
CALLIAS: Selitätkö tuon jyrähdyksen enteeksi, caesar?
TIITUS: Callias, minä luovun herruudesta.
CALLIAS: Luovut herruudesta? Sinä, joka tuskin kahta vuotta olet vielä hallinnut,—joka olet loistosi ja kunniasi kukkuloilla,—jonka vertaista ei maailma ole vielä tuntenut, eikä ole tunteva.
TIITUS: Suuresti erehdyt, kun luulet minua hyväksi. Ei. Minä vaan olen tahtonut luopua. Kaikki on siitä alkunsa saanut. Ah, siitä asti kuin en hallinnut, olen suurinta hallitsijaonnea kokenut. Sentähden olen päivä päivältä lykännyt tuonnemmaksi. Mutta nyt en voi enää lykätä tuonnemmaksi. Minä tahdon elää! Minä tahdon elää jumalien joukossa. Minä tahdon, Callias.
CALLIAS: (ymmärtämättä pudistaa jälleen päätänsä). Tahdotko nyt ehkä juomaani maistaa?
TIITUS: Sanomme Domitianukselle, että luovumme. Hän ottakoon kaikki.
CALLIAS: Sinä olet sairas, Tiitus. Kuume on ottanut vallan sinun ylitsesi; sydämmesi sykkii hurjan nopeasti.—
TIITUS: (itsekseen): Et sinä sanonut: Tiitus, hallitse niin vähän kuin mahdollista. Sinä sanoit: luovu.
»Aika on tuleva, jolloin valtakuntain hallitsijat astuvat valtaistuimiltansa käydäkseen sisälle uuteen valtakuntaan».—Niin sinä sanoit.
CALLIAS: Voi minua! Näen, että sinun käy hullusti, caesar. Silmissäsi väikkyy lähestyvän lopun enteet, otsasi on märkä, Caesar, minä rukoilen sinua, ota vastaan, ota vastaan minun lääkkeeni!
TIITUS: Minä tahdon tehdä sen, mikä on minun onneni ja elämäni!
CALLIAS: Sinä seisot manalan kynnyksellä, caesar, usko lääkäriäsi.
TIITUS: Saat nähdä, kuinka terveeksi minä tulen. Mene, sano
Domitianukselle, että Tiitus tahtoo puhutella häntä. Mene!
CALLIAS: (menee. Palaa seuraavan repliikin jälkeen).
TIITUS: Nyt, nyt minun se on tehtävä, tai sitten ei milloinkaan. Elämän ja kuoleman vaaka on minun omissa käsissäni.
DOMITIANUS: (tulee seurueineen täydessä keisarillisessa loistossa).
TIITUS: (kääntyy päin Domitianusta). Ääh! (Raivokkaasti): Minä olen
Rooman keisari, minä, minä, minä!
DOMITIANUS: Sinä olet Rooman keisari, sinä yksin. Terve caesar, Rooman imperaattori!
SEURUE: Terve caesar, Tiitus Flavius, Rooman imperaattori!
TIITUS: (masentuneena, itsekseen): En voinut, en voinut! (Ääneen): Kuinka koreana sinä olet, Domitianus. Kuitenkin sanon sinulle: liian paljon odotat purppuratoogasta. Ei kukaan mene varmemmin kuolemaa kohden kuin keisari.
DOMITIANUS: (ympäristölleen): Hän hourailee.
MUUT: (nyykäyttävät myöntävästi Domitianukselle päätä).
TIITUS: Jos tahdot onnellisesti hallita, älä hallitse. Älä kajoo mihinkään. Anna kaiken tapahtua niinkuin se itsestänsä pyörii sinua vastaan.
DOMITIANUS: Antakaa hänelle vettä. Hän on kuumeessa.
TIITUS: En minä houraile. Ennen hourailin. Nyt kaikki selkiää. Älä ensinkään hallitse. (Vaipuu ajatuksiinsa).
CALLIAS: (osottaa pitävänsä Tiituksen tilaa arveluttavana ja kehottaa läsnäolijoita poistumaan. Vastaanottaa lähettiläältä pergamenttikäärön).
DOMITIANUS ja SEURUE: (osottavat olevansa samaa mieltä ja poistuvat).
TIITUS: Minne he läksivät?—Nyt, Callias, lähestyy minun viimeinen hetkeni. Se tulee minua auttamaan, kun en itse voinut, ja erottaa minut kaikesta, niinkuin minä tahdoin.
Katso, minä tervehdin sitä niinkuin vapauttajaani.
Minä itse menen sitä vastaan, minä itse kutsun sen luokseni. Katso, ilman sinun tukemistasi minä nousen ja kävelen sinne, josta en koskaan enää palaa. (Menee sisähuoneen ovelle, pysähtyy sen kynnykselle). Callias! nyt mene ja sano Domitianukselle, että minä olen kuollut.
CALLIAS: Oo, caesar, minkä katkeran toimen annoit palvelijasi osaksi!
TIITUS: Se on minun viimeinen keisarillinen tahtoni. (Menee sisälle, sulkeutuu verhon taa).
CALLIAS: (avaa oven ulos).
DOMITIANUS ja HÄNEN SEURUEENSA (tulevat).
CALLIAS: Caesar on viimeisen hengähdyksensä hengittänyt.
DOMITIANUS: Nytkö jo? en sitä odottanutkaan! Ihan, ihanko kuollut?
CALLIAS: Anna suuta hänelle. Sanotaan, että äsken kuolleet joskus heräävät elämään semmoisesta rakkaudenosotuksesta.
DOMITIANUS: Kuinka varomaton sinä olet, Callias. Entä jos tauti tarttuisi minuun hänen vielä lämpimästä ruumiistansa. Tiedä Callias, nyt olet sinä minun elämäni vartija.—Ah! En hetkeäkään voi hukata tähän suruhuoneeseen. Valtakunnan asiat vaativat minut pois! Kuolon sanoman vien minä Roomaan.
Ratsumiehet ja ritarit! Tällä hetkellä on caesar Tiitus Flavius astunut jumalien joukkoon.
SEURUE: Terve caesar, Domitianus Flavius, Rooman imperaattori!
DOMITIANUS: (itsekseen): Ah! Nyt on se tapahtunut! Minä! (Ääneen seurueellensa): Roomaan! (Juoksee haltioissaan ulos seurueineen).
(Kohta jälkeen kuuluu hevosten kavioiden kopse, joka seuraavan
kestäessä vähitellen etenee ja hiljenee).
CALLIAS: (rientää sisähuoneen ovelle, aukasee verhot katsoakseen
Tiitusta).
TIITUS: (on polvillaan maassa, nojautuneena ovenpieleen, kuuntelee etenevää kavioin kopsetta). Noin ratsasti Tiitus Roomaan Vespasianuksen kuolemaa ilmoittamaan. Nyt olen senkin nähnyt. Luovuinhan sittenkin enkä tahtoisikaan enää takaisin. Niin suloista on kuolla, kun kaikki näin on sovitettu. Kiitos, Lysimaakos, sinun opistasi. Se antoi minulle onnellisen hallituksen. Ja vielä enemmän: se puhdisti minun sieluni.
Unohtakaa Tiitus, luopukaa, luopukaa kaikki—
CALLIAS: (on avannut pergamentin). Caesar, sinä käsket unohtamaan itseäsi. Kuule mitä kirjoittaa vastaukseksi sinulle Rooman senaatti! Kuule kuinka Rooman kansa sinua rakastaa: »Oo, caesar, niinkuin nopean myrskytuulen ajama pilvi paneutuu auringon eteen, varjoten valoisat seudut, niin sanoma sinun sairastumisestasi on äkkiä pimittänyt Rooman. Levottomina vaativat kansanjoukot tietoja sinun tilastasi. Oo, älköön tämä tauti kauan erottako sinua sinun Roomastasi, joka ikävöi nähdä jälleen sinua,—joka jumaloi sinun nimeäsi ja ikiajoiksi on siihen kiinnittänyt tuomionsa sinusta: amor ac diliciac generis humani, sinä ihmiskunnan rakkaus ja sulo!»
(Heittää pois pergamentin) Mitä minä näen? Caesar, kuulitko sinä mitä luin? Caesar, sinä et vastaa! (Kumartuu Tiituksen luo, tunnustelee häntä).
Kuollut!
(Esirippu).