II.
Pietarissa, 9. IV.
Yöjunassa näen unta vuoroin Pläsistä — se on hevosemme nimi, — vuoroin Suomen perustuslaeista, joita muka koetetaan pakata johonkin laatikkoon, vaan ei mitenkään saada soveltumaan niin että mahtuisivat. Tuskin herään, tuskin saan itseni reilaan, kun meidän jo on ottaminen issikka ja jo ajamme pitkin Venäjän pääkaupungin katuja.
Mikä ääretön ihmistulva, mikä loppumaton jono ristiin rastiin liikkuvia olentoja, vaunuja, omnibuksia, issikoita! Mikä määrätön joukko uniformuja, virkatakkeja, alkaen poliiseista ja kenraaleista ylioppilaihin ja koulupoikiin! Ja niiden välissä tavallisia siviilejä, naisia tuhansista eri kerroksista, eri värisiä, eri näköisiä, työkansaa, ryysyistä kellarikerroksien väkeä selkäkuormineen, — kaikki se liikkuu, liikkuu lakkaamatta samalla tavalla, ja vaikka kysymys on ihmisistä, ei voi sanoa, mikä on liikkeen tarkoitus. Muurahaiskekoa katsellessa voi sanoa, miksi he ovat näin yhteen kokoontuneet ja miksi kaikki liikkuvat; mutta ihmispyörteestä ei voi mitään tämmöistä yhteistä tarkoitusta keksiä. Päinvastoin, kun koettaa keksiä, hämmentyy semmoiseen äärettömyyteen erilaisia aikeita, että helpommin luulisi voivan luetella tähdet kuin mainita jokaisen eri aikeen. Tuo ehkä menee mummon luokse, joka oli luvannut merkata hänen paitansa; toinen menee ottamaan mittaa sen käytävän leveydestä, joka on pantava asfaltilla; kolmas kävelee; neljäs on ollut juustoa ostamassa: viides istun maalattuna eteenpäin kiitävissä vaunuissa; kuudes ajaa neuvostoon, joka ratkaisee Siperian rautatien keskeytyksen tai jatkamisen; seitsemäs — minä tulisin hulluksi jos pitäisi kaikki luetella.
Ja onko yhtäkään koko Morskajalla, Liteinajalla tai Nevskillä, joka ajattelisi Suomen asioita! Minä olen ihan kuin väärään osunut. Siellä kotona luulin tietäväni, että Pietarissa on ihmisiä, jotka suosivat Suomea, ja minun ajatuksissani tämä osa väestöstä erottui ikäänkuin toiseksi puoleksi, hiljaiseksi ja luotettavaksi ihmislaumaksi, jotavastoin toinen puoli oli vihasennäköisiä, muljosilmäisiä, milloin hyvänsä valmiina hyökkäämään. Nyt kulkivat ja ajoivat kaikki sekasin, kukin omissa asioissaan ja silminnähtävästi ei Suomi hetkeksikään ollut heidän huomiossaan.
Me ajamme myöhemmin taidenäyttelyssä, mutta Suomen kysymys ei mene mielestäni.
Admiraliteetti, — tuo suuren kylän kokoinen rakennus, jossa sijaitsee meriväen hallitusvirastot, — siellä ei nyt varmaankaan kukaan Suomea ajattele. Hallitsevan senaatin ja pyhän synoodin mahtava punanen rakennus — niin suuri kuin meidän yliopisto, senaatti ja senaatintori yhteensä, — missä siellä paperien, hyllyjen, salien, arkistojen, pöytien ja kirjurien loppumattomuudessa löytyisi joku keskus, jossa Suomenkysymys edes jonakin sivuasiana olisi esillä! — Tuossa ajaa maneesista ulos ratsukaartin komppania, pitkiä miehiä, suurten, notkeitten hevosten seljissä. Väkijoukko pysähtyy ihailemaan. Nämät itsetietoisina ja ajattelematta ketään muita katsovat sen ylitse. Mitä on Suomi ja sen perustuslait? — Tuossa mahtavat kasarmit ja kultakypäriset vahdit niiden portailla. Jalka väsyy ennenkuin pääsee päästä päähän. Sieltä kuuluu sotaväen melu. Mitä ihmettä on Suomen leppäinen lehto tai humiseva hongikko näille? — Tuolla talvipalatsi — se on tyhjä, keisarilliset ovat Tsarskoeseloossa. Tuolla Iisakin kirkko, tuolla muut kaikki, kultaisine kupuinensa, maalauksinensa, jumalankuvinensa, polvistuvine ihmisinensä, pyhimyksinensä, joilla on jokaisella oma kansallinen historiansa ja värinsä — ihan outo meille.
Olisiko Suomi jossain tuolla sisällä, noissa komeissa Sergejefskajan tai Nabershnajan yksityiskartanoissa. Siellä kai asuu ihmisiä, jotka lukevat ja ottavat selvää, — joilla on sympatiioja. Ohi ajaessa alan katsoa ihan kuin tutkien suuriin yksiruutuisiin ikkunoihin. Näen sieltä hämärää tummuutta ja mielikuvitus luopi eteen ruhtinaita ja ruhtinattaria. Ikkunaverhojen takaa häämöittää silmälle vaan joku marmorikuva tai kattokruunu, kultajalkainen vaasi; toisin paikoin valkoiset rullakartiinit ovat lasketut; herrasväki on arvattavasti ulkomailla. Katu on siistitty, kuulumatta liukuu ajurien pyörät pitkin puista katusiltaa, jokaisen käytävän edessä seisoo pöyhkeileviä portinvahteja poskipartoineen, polvihousuineen, valkoisissa liiveissä ja kirjavissa takeissa, vaunut tulevat ja menevät, ja mustien orhien kavioin kopse on ainoa vallitseva ääni. Mitäs minä joka olin vihaavinani rikkautta ja ylellisyyttä, olenko minä lumottu? Yhtäkkiä minua tahtomattani vetää ja tempoo tuo salaperäinen ylimysmaailma. Suomi sulavine hankineen ja perustuslakineen, jäätkö sinä köyhän edustajaksi, ja olenko minä ihankuin hylkäämässä sinua, vaihtamassa sinun kotoista yksinkertaisuuttasi tähän salaperäisesti viehättävään mahtiin! Olenko todella lumottu? Enkö ole sen varmemmalla pohjalla?
Tarvitsen melkoista voimain ponnistusta puistaakseni pois tuon omavaltaisen tunteen, ja minulle tulee selväksi, että se oli minulla ymmärtääkseni millaisen alituisen lumouksen alaisena elää suurin osa tuota kihisevää ihmislaumaa — itse siitä tietämättä. Tietämättään heitä kahlehtii kaupunkiin rikkauden, kaikkea ohjaavan vallan ja ruhtinattarien ihailu. Ja onkin melkein yli-inhimillistä jäädä koskemattomaksi, kun kaikki tuo alituisesti silmäin ohi kulkee. Sentähden on myöskin selvä, ettei tässä ihmiskokouksessa voi olla ketään, jolle olisi mitenkään tärkeätä, että jollekin syrjäiselle Suomelle tapahtuisi oikeus. Jos Suomen kysymys sattuman kautta joutuukin jonkun ajatusesineeksi, niin arvostelee hän kysymystä oman mielentilansa eli pyrkimyksensä mukaan, mutta hänen pyrkimyksensä on se valtakunta, joka on hänen silmiensä edessä.
Niinpä eräässä kansanluokassa, kun rupeaa vaan Suomesta puhumaan, ilmestyy heti vihanilme kasvoihin. Tämä luokka on niitä, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi venäläisissä kaupunkilais-oloissa, se on: kaipaavat vapautta, tuntevat painoa päällänsä, eivätkä voi nähdä hedelmää ponnistuksistansa, Näitä ovat pikkukauppiaat ja alemmat sekä siviili- että sotilasvirkamiehet. Minä olen kuullut niiden puhuvan Suomesta juuri niinkuin he puhuvat juutalaisistakin. Mistä se tulee, he arvelevat, että juutalaiset, vaikkeivät ole venäläisiä, kuitenkin Venäjän valtakunnassa voivat kohota rikkaammiksi ja mahtavammiksi meitä? Varmaan heillä on jotain etuja, joita meillä ei ole. Alas siis juutalaiset! Ei kukaan saa Venäjällä voida paremmin kuin venäläinen! — Juuri näin, kun he kuulevat suomalaisten hyvinvoinnista, heissä herää alasvetämisen halu: he jaksavat tyytyä asemaansa ainoastaan jos kaikki ovat yhtä huonossa asemassa.
Esimerkiksi tämmöinen keskustelu: Oletteko kuulleet kuinka Suomi nyt on nujerrettu? — Olen, kaikki etuoikeudet ovat nyt maan tasalle hävitetyt. — Sepä se, olisi vaan jo aikaa sitten pitänyt se tehdä!
Tämän suurimman, kaupunkilaisen yhteiskuntaluokan psykolooginen suhde "etuoikeutettuun" Suomeen levenee muuallekin, missä on tyytymättömyyttä omiin oloihin. Ei kuitenkaan läheskään kaikkialle. Niitä on tyytymättömiä, jotka eivät sano suovansa Suomen itsenäisyyden kukistumista, vaan päinvastoin, kun näkevät Suomen oloissa toteutettuna osaksi omat parannustoiveensa, pitävät tätä asiaa kyltissänsä ja, viitaten siihen, sanovat: me emme pyydä paljon; antakaa meillekin edes se mikä on annettu suomalaisille!
Näihin kuuluvat aatteellisemmat piirit, semmoiset, joilla ei ole mitään osaa valtiollisten asiain johdossa ja jotka ajavat asiatansa paremmin yleisen obstruktsioonin kuin minkään parlamentaarisen ohjelman mukaan. Näihin kuuluvat myös oloihinsa tyytymättömät ylioppilaat, joiden joukossa melkein yleensä tuntuu lämmintä osanottoa. Sama on asianlaita niissä kypsyneemmissä piireissä, jotka, pienen mahdollisuuden rajain sisäpuolella, toimivat sosiaalisten aatteiden ja pyrintöjen levittämiseksi. Ja minä luulen, että heidän sanavapautensa on viime aikoina laajentunut, mitä koskee teoreetisiin väitelmiin, joita he kovin rakastavat ja joita pidetään verrattain vaarattomina. Niinkuin he inhoavatkin kansallista ja siis myöskin suomalaista sulkeutumista itseensä, niin he kannattavat kaikkea pyrkimistä parlamentaariseen vapauteen ja he kuvailevat, että meillä kaikki haluavat rajatonta äänestys- ja vaalioikeutta. Kovasti he tahtoivat tietää, mihin puuhiin suomalaiset aikovat ryhtyä vapautensa säilyttämiseksi. Selitin tietysti kansansivistyttämispuuhamme, "Se kaikki on hyvä tulevaisuudessa, mutta mitä te nyt aijotte tehdä?" sanoivat he. Minä mymisin jotain vastausta, mutta oikeastaan ajattelin, ettemme yhtään mitään aijo tehdä. "Suomalaisten voima on siinä, että he luopuvat kaikesta politiikasta ulospäin ja tekevät keskenänsä mitä voivat", sanoin minä. Tätä ei venäläinen voi ollenkaan ymmärtää. "Sehän on fatalismia! Se on kevytmielisyyttä!" — "Paljon kevytmielisempää olisi ruveta hakemaan myötätuntoisuutta kannatuksen toivossa," — Olan kohautuksia, pään pudistuksia!
Mutta on aatteellisiakin piirejä, jotka eivät ole suinkaan myötätuntoisia Suomen "isälliselle autonomialle." Nämät ovat niitä, joita äskettäin vielä oli meidänkin joukossamme, ennenkuin meillä tehtiin viimeinen sovinto puolueiden kesken. Olihan ennen joukossamme niitä, jotka tahtoivat, että ruotsalainen kulttuuri tunkeutuisi läpi koko maan eikä olisi ainoatakaan suomalaista sora-ääntä koko valtakunnassa. Oli myös niitä, jotka olisivat mielihyvällä nähneet, kuinka kaikki ruotsalaiset viikingilaivoissaan keikkuvat länttä kohden oman emämaansa syliin ja Suomi olisi ikuiseksi vapautunut "vieraasta" kansallisuudesta. Nämät ovat tosin jo menneitä asioita, mutta ehkä ne ovat vielä siksi hyvässä muistissa, että niiden avulla hyvin voimme ymmärtää puheenalaisia aatteellisia piirejä Venäjällä. Tämä sama kansallisen hegemonian aate, joka on meille jokaiselle niin tunnettu ja josta meidän oli niin perin vaikea luopua, se se nyt tahtoo syöstä koko Suomen tieltänsä, "ettei olisi mitään soraääniä koko valtakunnassa ja ettei missään löytyisi vierasta kansallisuutta." Onkohan tämä aatesuunta väkevä Venäjällä; onkohan se laaja? Onkohan sillä paljon merkitystä ja sananvaltaa korkeimpaan hallitukseen nähden? Näitä asioita en joutanut tutkimaan. Tiedän vaan, että kaikki meille vihamieliset sanomalehdet ovat heidän käsissään ja ohjissaan.
On sitten vielä suuri joukko hyvinvoipia ja oleviin oloihin tyytyväisiä ihmisiä, jotka myöskin ajattelevat Suomesta epäsuosiollisesti. En voi keksiä juuri mitään muuta syytä siilien kuin muodin. He liikkuvat baaleissa, ajelevat vaunuissa, mutta heillä ei ole aikaa olla aatteellisia. Kun heiltä kiristää syytä, miksi he Suomea vihaavat, ei heillä ole mitään aatteellista pohjaa. He suuttuvat, että niin selvän asian aiheita heiltä ollenkaan tiedustellaan. Seisovana argumenttina heidän kaikkien suussa on se, että "Suomi maksaa Venäjälle paljon, eikä tuota mitään hyötyä." Kun ruvetaan selittämään ettei Suomi maksa Venäjälle mitään, väittävät he kiven kovaan vastaan, sillä jos antaisivat tässä perään, ei heille jäisi mitään syytä siihen epäsuosioon, jonka he ovat päättäneet Suomea kohtaan säilyttää. — Olen tosin kuullut paljon muita syitä, jotka synnyttävät suomivihaa venäläisissä ja erittäinkin juuri rikkaassa herrassäädyssä. Ne ovat kaikenlaisia vähäpätöisyyksiä, mitä on voinut sattua heidän matkustellessaan Suomessa tai muuten joutuessaan suhteisiin suomalaisten laitosten kanssa, Ensin luulin, että näitä vähäpätöisyyksiä täytyy pitää tekosyinä ja varsinainen syy haettava jostain muualta. Mutta sitten huomasin, että juuri näistä vähäpätöisyyksistä selveneekin tärkein syy, joka on yhteydessä venäläisen kansallisluonteen kanssa, Joku meriupseeri kertoo käyneensä Suomessa ja vaihtaneensa siellä venäläistä seteliä pienempään. "Ajatelkaa", sanoo hän, "vaikka minä annoin venäläistä rahaa ja sain takaisin venäläistä rahaa, kuitenkin minulle annettiin kymmenen kopeekkaa vähemmin!" Kertojan mielestä tämä osoitti selvää venäjän rahan halveksimista ja hänen suomivihansa oli silminnähtävästi erottamattomassa yhteydessä tuon tapauksen kanssa. Myöskin oli heille kerran sattunut Kotkan kaupungissa, että juopuneet olivat piloilla tehneet kunniaa heille. Tämä tietysti osoitti ylenkatsetta venäläistä kohtaan. Ja miksi ei voisikin luetella yhtä ja toista suomalaisten käytöksessä, mikä todella osottaa puuttuvaa arvonantoa muukalaiselle. Pääasia on siinä, että juuri tämä seikka näyttää enin koskevan venäläisiin. Puhumatta nyt semmoisista kaikkialla tavattavista pöyhkeilijöistä, jotka vaatisivat itseänsä yli muiden kunnioitettavan, on venäläisessä luonteessa yleensä vallalla herkkä tunteellisuus, ja hän vainuaa pian, missä on puuttuvaa tunnustusta tai epäluuloa ja erittäinkin selän-takananauramista. Niin tunteellinen kuin hän on vähimmällekin todellisen ystävyyden osotukselle, niin arka hän on ystävyyden puutteelle ja loukkaukselle. Ja useinhan juuri tunteellisimmat luonteet tällaisten melkein näkymättömien vaikuttimien vuoksi ovat kasvaneet suuriksi tyranneiksi. Ajattelen aina, että koko syy venäläisten tunnettuun ja sammumattomaan saksalaisvihaan on vaan se "pikku seikka", että saksalaiset pitävät heitä ala-arvoisina ja mielellään nimittävät heitä barbaareiksi.