III.
Pietarissa, 11. IV.
Eilen kävimme teaatterissa katsomassa "Keisari Feodor Ivaninpoikaa". Tämä, runoilija A. K. Tolstoin kirjoittama 5-näytöksinen draama oli alkujaan sensuurin kieltämä, ja nyt vasta, runoilijan jo aikaa sitten kuoltua, on se saatu ottaa näyteltäväksi. Nytkin kuuluu kuitenkin Pobedonostsef sanoneen ministeri Goremykinille, nähtyään kappaleen esityksen: "kiitän teitä erinomaisesta taidenautinnosta, mutta olisimpa ajatellut sata kertaa pääni ympäri ennenkuin olisin antanut lupaa tämän näytelmän esitykseen". — Kappaletta esitettiin 70:nen kerran silloin kuin me olimme sitä katsomassa, ja huone oli nytkin täynnä.
Seuraava on sen historiallinen sisältö:
Tapaukset ovat 16:n vuosisadan lopulta, kun Venäjän valtakunnan hallitsijana oli Ivan Julman poika Feodor. Hän oli kuitenkin ainoastaan nimellinen hallitsija, sillä hänellä ei ollut mitään halua eikä mitään taipumusta ratkaisemaan valtakunnan asioita. Nämät toimet sentähden jäivät hänen ympäristölleen, etupäässä Boris Godunoville, jonka jo Ivan itse oli käskenyt hallita maata ja auttaa kykenemätöntä poikaa. Godunov on kiireestä kantapäähän puhdas politikeri; hän on itserakas, säälimätön; Venäjän valtakunnan suuruus ja yhteys on hänen tunnussanansa, vaikkei hän suinkaan omaa suuruuttansa sen rinnalla unohda, vaan menevät ne, kuten aina, yhteen: "l'état c'est moi". Erityiset sukulaisuussuhteet hänen ja keisarin välillä tukevat hänen asemaansa. — On sitten puolue, joka vastustaa Boris Godunovia. Sen johdossa seisoo Shuiskin suuri ja voimakas suku. He ovat niiden ruhtinaiden jälkeläisiä, jotka hallitsivat Shujan kaupunkia, yhä laajemmalle sieltä levittäen valtaansa. Shuiskia kannattaa taistelussa Boris Godunovia vastaan tämän hallitukseen tyytymätön kauppias-sääty ja kansan rahvas. Shuiskin aate on "vanha venäjä", se on: slaavilaisten kansain koossapysyminen kultaisen Moskovan ympärillä, vanhojen tapojen, kansallisten ominaisuuksien säilyttäminen ja kehittäminen. Näiden kahden, niinsanoakseni valtakunnallisen ja kansallisen aatteen taistelu voitosta on nyt esitetty näyttämöllä taisteluna Godunovin ja Shuiskin välillä. Heidän välissään seisoo heikko ja voimaton keisari, aavistamatta ja ymmärtämättä niitä juonia, joita hänen ympärillään on käymässä. Juuri kun Godunov sihteerinsä kanssa neuvottelee siitä mihin ratkaisevaan tekoon Shuiskia vastaan olisi ryhdyttävä, saattaa keisari ilmestyä kotiin ratsastusretkeltänsä. Lapsellisella tavalla hän valittelee ratsunsa oikkuja, kun oli melkein heittää hänet selästään se paha elukka. Valtiomiehet kumartelevat häntä molemmin puolin, häikäilemättä imartelevat häntä ja tahallaan yllyttävät hänen itserakkauttansa. Tämmöisissä kohtauksissa omituisella tavalla käy esiin, kuinka suuri pyhimys ja epäjumala keisari sittenkin on valtakunnassansa. Vaikka täynnänsä juonia, saattaa mies, jonka käsissä kaikki todellinen valta on, itse keisarinkin ylitse, samalla jonkinlaisella hurskaudella kumartua kruunatun pään edessä. Niin että aina ensimäiseksi on jumaloiva kumarrus, ja sitten vasta se asia, joka on esitettävä. Tosin tämä onkin enin valtioviisasta: ensin hyväily, ylistys, syvimmän alamaisuuden vakuutus, — ja sitten vasta armollisen suostumuksen pyyntö, ikäänkuin myöntymys todellakin muka riippuisi vaan keisarin vapaasta tahdosta ja armosta. — Keisari käsittää kaikki hovissa tapahtuvat ikävyydet ja painostavan hengen ainoastaan personallisen epäsovun seuraukseksi ministeriensä välillä, Hänen luonnostaan hellä ja hyvä sydämensä kärsii tästä epäsovusta kovasti. Ja sentähden hänen ainoa toivonsa on sovittaa vihannesten välin. Tähän tehtävään hän panee ainoan valtioviisautensa. Myönnytyksillä molemmille puolille hän koettaa saavuttaa tasapainoa. Liikuttavaa on kuulla keisarin kerran puhkeavan sanoihin: kuinka minä odotan sitä päivää, jolloin täällä on tehty sovinto ja kaikki olemme muuttuneet yhdeksi! Vihdoin hän näiden sovintopuuhiensa vuoksi on muun muassa pakotettuna työntämään luotansa sorretun kansan, joka on lähetystön kautta tunkeutunut hänen luokseen anoakseen häneltä oikeuksiensa turvaamista. — Se pettämätön keino, jota Godunov viime tingassa aina käyttää tahtonsa läpiviemiseen, on uhkaus erota hallitusasiain hoidosta, ellei keisari myönny. Häntä muka nämä asiat painavat ja rasittavat, hänen voimansa tuskin muka riittävät pitämään koossa sitä monimutkaista hallitusasiain vyyhteä, joka yhä kasvaa ja suurenee. Sentähden ei muka hänelle olisi mikään niin mieluista kuin päästä näistä vaivoista. Mutta jos hänen tuumillensa asetetaan vielä esteitä ja vastuksia, niin ei hänen auta muu kuin suorastaan pyytää eroa. Tämä keino tepsii. Keisari ei voi ajatellakaan semmoista mahdollisuutta, että Godunov jättäisi paikkansa. Ja asia loppuu aina niin, että jälkimäisen tahto voittaa. — Tapahtuu kuitenkin kerran niin, että keisari tuskaantuu ministeriinsä, joka vastoin valallista lupaustaan oli vanginnut kansan johtavat miehet. Keisari vaatii heidän vapauttamistansa, mutta ministeri vastustaa. Raivostuneena keisari vihdoin lyö kätensä pöytään ja kysyy kolme kertaa peräkkäin: olenko minä keisari, vai en? Kun nyt Godunov taas palaa vanhaan keinoonsa ja pyytää eroa, sanoo keisari: saat lähteä, mene! Ja vaikka ministeri kuinka koettaakin peruuttaa eronpyyntöänsä, käskee keisari hänen vaan lähtemään. — Kun esirippu tämän jälkeen ensi kerran nousee, näemme keisariparan istuvan vaimonsa seurassa selailemassa valtakunnan asiapapereita. Hän on nyt päättänyt ryhtyä hallitustoimiin ja arvelee suurimman takeen kansan säilyttämiseksi oikeuksissaan olevan siinä, että hän itse jokaisessa yksityistapauksessa määrää kuinka on meneteltävä. Pian saamme kuitenkin nähdä keisarin tuskastuvan, hänen paperinsa vähitellen sekaantuvat, hän huokailee, pyhkii hikeä otsaltaan, mutta selvää ei vaan tule mistään. Hän on vihdoin valmis hakemaan apua vaikka mistä. Mutta silloin kuin enin tarvittaisiin, ei ole miestä saatavissa. Ei kukaan ilmaannu häntä auttamaan. Ja niinpä hän tuskissansa jälleen kääntyy hyljätyn ministerinsä puoleen, joka tulee entistä enemmän yksinvaltiaaksi, kukistaa Shuiskin aatteinensa, ja nostaa näin suuren, yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän valtion mahtavan lipun. Keisari heikkonee yhä enemmän ja luopuu vihdoin kokonaan hallitusasioista.