IV.
(Tämä luku on kokoonpantu erinäisistä muistiinpanoista ja kirjoitettu myöhemmin kuin jälkimäiset).
Läksimme Pietarista päivällä Krimin nientä kohden.
Yhä harvenevia kirkkoja ja tehtaanpiippuja, yhä vähemmän komeita huviloita, yhä enemmän ränsistyneitä puurakennuksia; vihdoin nekin harvenevat, muuttuvat ladoiksi, — ja samassa olemme aukeilla kentillä, joissa pitkien välien perästä joko kaukana taivaanrannassa näkyy vielä kyliä kiiltokupuisine kirkkoinensa tai suhahtaa juna läpi jonkun semmoisen aronlapsen, jättäen mieleen elävän vaikutuksen venäläisestä kylästä.
Jos ajattelen koko matkaa Pietarista Krimiin saakka, ja yhdistän yhteen kaikki hajanaiset muistoni, niin on edessäni seuraava kuva:
Pietarista lähtiessä tuntuu kaikki seudut tavattoman köyhtyneiltä, jopa on niissä jonkinlainen raastetun ilme, ikäänkuin olisi heitetty autioksi talot ja menty pois sittenkuin on ensin kaikki irti nyljetty. Kuitenkin siellä täällä kylänkujilla liikahtelee joku äijä, vaimoihminen punakirjavassa asussaan kantaa olkakorennolla vettä, — ja voi arvata, että siis liekehtii tässäkin kylässä vielä piisivalkea. Silmä tottuu hyvin pian tuohon yksitoikkoiseen rappeutuvaisuuteen, eikä odota enää muuta, ja sen sijaan rupeaa hakemalla hakemaan ihmisiä, voidakseen niistä päätellä edemmäs. Sillä niinhän se on, että missä ikinä elämää näkee, siinä heti ikäänkuin utelee: mikähän noitakin elättää? Ja sentähden, kun ei ole mitään vuoria, ei mitään järviä, ei mitään vaihtelua, kun rakennukset ovat vinot, 4-5 tuuman pyöreistä hirsistä, läävät kallellaan, katot sisäänvajonneet, sitä suuremmalla uteliaisuudella tutkii ihmisten meininkejä, nähdäksensä mistä he saavat elämän ilonsa. Sillä elämää ilman mitään ilon lähdettä ei luulisi voivan olla. — Tuolla ponnisteli joku mies metsätietä myöten. Hän piiskasi hevostansa, joka oli laiha kaakki: silminnähtävästi hän oli jättänyt kaiken sen ilon, minkä miehelle tuottaa hyvä talli ja hirnahteleva hoidokas sen pilttuussa, jättänyt ja heilahuttanut kätensä koko jutulle. Kunhan jotenkuten saisi halkokuormansa perille, menköön vaan se tai tuo hihna poikki, voihan sitoa ohjanperilläkin hädän tullen, pläiskis hevonen, etkös mene! Niin tekee mies, joka on eronnut kaikista hyvän elämän toiveista ja tekee työtä ainoastaan leivän vuoksi. — Tuossa taas akka nostamassa vettä kaivosta. Hänen molemmat ämpärinsä vuotavat, hänellä ei ole mitään tankoa eikä kiulua tämän päässä, jolla ammentaisi, vaan pudottaa hän omat ämpärinsä vuoron perään kaivoon ja nostaa ne sieltä nuoranpätkän avulla: kunhan saan vettä senverran tupaan, että juuri riittää, niin mitäpä niistä sen kummemmista varustuksista. Näin tekee vaimo, joka ei enää näe mitään mahdollisuutta saada kerran ympärillensä siisti koti ja järjestys taloon. — Rupesin jutteluihin erään rautatien rakentajainsinöörin kanssa. Hän sysäsi häikäilemättä kaikki tyyni kansan oman velttouden ja huonouden syyksi. "Elävät kuin siat, yhdessä elukat ja ihmiset, eivätkä muuta ajattele kuin kuinka pääsisivät vähemmällä työllä!" Päiväpalkoista kun tiedustelin, sanoi hän tavallisesta rautatietyöstä maksettavan 40 kopeekkaa. Naistyöpäivä palkitaan 20 kopeekalla, yksityisten työssä vielä vähemmän. Saako hän sillä ruokansa ostetuksi? "Paljokos se akka tarvitsee, sieppaa kotoa lähtiessään leipää ja kurkun, siinä on hänen ruokansa; mies taas syöpi leipää ja särpii kaljaa päälle." — Näistä päiväpalkoista käy päättäminen, miten "tuottava" on sitten työ kotosalla, noissa ränsistyneissä kylissä ja noilla hajanaisilla peltosaroilla (jotka jaetaan tuon tuostakin kyläläisten kesken, kuten Suomessa kateudella mainitaan).
Lähestyessä Moskovata, näyttää maa käyvän yhä hedelmällisemmäksi, peltoviljelykset laajenevat ja saavat suuremmoisemman näyn, puutarhaviljelyskin on paikotellen — kaupungin lähistöillä — voimassa. Sama on asianlaita Moskovasta etelään lähtiessä, Mutta omituisesti pistää silmään se seikka, etteivät nuo ränsistyneet kylät ja elämään haluttomat ihmiset muuksi muutu, vaikka maat ja viljelykset muuttuvat. Yhä vaan sama alakuloisuudenleima on asumuksissa ja kaikissa ihmisolennoissa. Yhä samalla tavalla, mies piiskaa laihaa hevostansa ja vaimo kantaa vettä vuotavissa ämpäreissä.
Alituisesta uloskatsomisesta väsyy, ja kun lepuuttaa silmää hämärän vaunun harmaissa sohvaväreissä, näkee niillä löllyvän pelkkiä ilosia, hyvinvoipia, varakkaita ihmisiä, ilosessa, huolettomassa keskustelussa toinen toisensa kanssa. Tähän maailmaan tutustuessa — ja siihen oli kyllin tilaisuutta, kun tuli istuneeksi junassa 6 vuorokautta, — tekee aivan pian sen havainnon, että Venäjän täytyy olla tavattoman rikkaan maan. Jollei tätä havaintoa ole tehnyt sen kaupunkien, yleisten laitosten, yksityisten rakennusten ja erittäinkin kirkkojen komeutta katsoessa, niin varmaan sen tekee, antautuessa puheisiin venäläisten kauppiasten ja afäärimiesten kanssa. Siinä ei todellakaan liikuta sataruplasissa ainoastaan! — Vielä toinen merkillisyys, joka ei voi jäädä huomaamatta, on se, että useimmat näistä pohatoista, erittäinkin liikkuvista afäärimiehistä, vaikka näennäisesti puhuvatkin sujuvaa venäjänkieltä, lähemmin tarkastaessa eivät olekaan venäläisiä, vaan jotakin muuta kansallisuutta, saksalaisia, lättiläisiä, puolalaisia y.m. Kuulinpa erään venäläisen tätä asiaa niinkuin tuskittelevankin. "Nuo puolalaiset esimerkiksi", sanoi hän, "kyllä he ovat valmiit haukkumaan venäläisten sortoa, mutta itse asiassa he sortavat meitä: he ovat anastaneet parhaimmat virkapaikkamme, heitä vilisee kaikilla liikealoilla, he — he" — ja hän ei löytänyt kyllin mehukkaita sanoja tätä puolalaistulvaa kuvataksensa. "Jos venäläiset kukistavat täydellisesti heidän kansallisuutensa, eihän voi muuta kuin antaa heille sijaan täydet venäläisen oikeudet", sanoin minä. Venäläinen, tietäen että minä olen suomalainen, katsahti vaan kulmiensa alta minuun, ja meidän keskustelumme päättyi siihen. Mutta minun tarkoitukseni olisi ollut peloittaa häntä vielä "suomalaistulvallakin", jahka täysi yhdenmukaisuus kerran tulee toteutetuksi.
Kaukana siitä, että tämä venäläisiin oloihin sulautunut aines olisi jotain miellyttävää ja toivottavaa jollekin valtiolle. Päinvastoin. En tiedä mitään niin vastenmielisesti vaikuttavaa rotua, kuin venäläistynyt saksalainen tai puolalainen Venäjällä. Hän tahtoo mielellään salata kansallisuutensa ja näyttäytyä täysvenäläiseltä, on perin puhelias, tuttu kaikkien olojen kanssa, liikkuu jokapaikassa kuin kotonaan, on vaativainen, tiuskuu alemmille, katsoo käytännöllisen kokemuksensa avulla muiden yli, käyttää täydessä mitassa hyväkseen niitä oikeuksia alemman yli, joita traditsioni myöntää venäläiselle aateliselle, nauttii suurin siemauksin rikkaiden rajattomasta vapaudesta Venäjällä tehdä mitä tahtovat. Ja kaiken tämän ohessa hän on tavattoman kylmä ja tyly varsinaiselle venäläiselle luonteelle ja hengelle, joka huokuu maan omasta povesta, sen syvistä, köyhistä riveistä, — jota hän ei voi, ei tahdo eikä halua ymmärtää. Nylkeminen ei ikäänkuin koske hänen sydämmeensä täällä. Istuu jokin kaukainen koston tunne. Ja eiköhän olekin juuri tässä yksi syy silmiinpistävään tylyyteen vallassäädyn ja talonpojan välillä Venäjällä. Ainakin minusta näyttää, että puhdas venäläinen, jos onkin rikastunut, on hyvin taipuisa säilyttämään vissiä luottamuksen ja ystävyyden väliä alempiin, ja ajottain tuntee tasoittamisen tarvetta, ja tylyys on hänelle jotenkin vieras.
Mitä tämän varakkaan väestön elämäniloon tulee, niin on se osaksi näennäistä, ja ainoastaan ihan kokematon silmä voi ottaa kokonaan todeksi heidän valoisan mielentilansa esimerkiksi tämmöisessä vaunussa, jonka mukana seuraa täydellinen ravintola ja jossa tarjoutuu joka hetki tilaisuus virkistää elinhermojansa makealla teellä, appelsiineillä, kahvilla, oluella, viineillä, samppanjalla ja viinalla. Mutta täytyy toiselta puolen sanoa, että ihan selvänäkin nuori afääri-, tiede- tai virkamiehen alku on kaukana semmoisesta haluttomuudesta elämään, jonka näkee ikkunasta ulos katsoessa, silmän tarttuessa hajanaisiin ohikiitäviin yksityiskohtiin Venäjän määrättömän kansan asumuksilla. Häntä innostuttaa tulevaisuuden toiveensa; ja vaikka hän olisi kuinka köyhä tahansa, noudattaa hän siisteyttä ja pysyy hyvällä mielellä, sillä hänen tulevaisuuden toiveensa elättää häntä. Jos nämät toiveet otetaan häneltä pois, kadottaa hän tietysti kaiken halunsa ja heittäytyy rentuksi. — Mitä jos nyt sen ihmisen, jota sanotaan talonpojaksi, olisi aivan sama laita! Ei tietysti voi olla kysymystä siitä, että venäläinen talonpoika toivoisi pääsevänsä sataruplasiin käsiksi ja heittäytyisi rentuksi, kun ei ole mahdollisuutta niitä saada. Mutta jospa hänen on mahdotonta saavuttaa juuri sitä, mikä on hänen kannaltaan, niinkuin jokaisen muun ihmisen kannalta, kaiken elämänilon perustus, nimittäin: nähdä tuloksia työstänsä. Ja jospa hän nyt heittäytyy rentuksi vaan senvuoksi, ettei hän näe edessään mitään tämmöistä mahdollisuutta! Tosin sanotaan ja ajatellaan, että talonpojalla pitää oleman luottamus tulevaiseen elämään haudan tuolla puolen, ja että tämmöisestä luottamuksesta pitäisi lähtemän kylläkin elämäniloa, ja intoa semmoisenkin työn tekemiseen, joka ei elätä. Mutta jos nyt hänen sisällinen uskontonsa eli vakaumuksensa käskisi häntä toimittamaan niin, että hevonen saa seistä hyvässä tallissa, saa syödä hyvin, käskisi häntä vaatettamaan lapsensa ja järjestämään taloutensa, ja tämä juuri olisikin hänelle mahdotonta, tämä ainoa, johon talonpoika pitää kunnianansa pyrkiä! Hänen renttumaisuutensa olisi silloin vaan seuraus siitä, ettei hän näe mahdollisuutta suorittaa talonpoikasta kunniatehtäväänsä. Mikä siis tekee sen hänelle mahdottomaksi? Ja hakiessa vastausta taas minun silmäni siirtyvät ulkoa sisälle, tuohon huolettomaan ja iloiseen väestöön junavaunussa, ja ennenkuin torkuksistani pääsen kokonaan uneen, kulkevat silmieni ohi jälleen Pietarin ja Moskovan komeudet, sen mahdottomat palatsit, kasarmit, tiede- ja taideakatemiat, huvipaikat, loistoravintolat ja yksityisten vaunut mustilla orhilla ja kultasilla valjailla, ja kuuluu kavionkopse puisella kivisillalla. — Yhtä lajia väestöä minä en koskaan näin näe kulkevaksi silmieni edessä, sitä, joka ei olisi uppo rikas eikä ruti köyhä. Ja minä selitän sen itselleni siten, että tätä väestöä on varmaan niin ylen vähän Venäjällä, ettei se ole silmiin sattunutkaan. Päävaikutus on: tässä maassa on herroilla hyvät päivät, talonpojilla sitä huonommat.
Vasta tultua Krimiin, aloin huomata eräänlaista keskiväestöä, joka ei ollut upporikasta eikä rutiköyhää, vaan hyvinvoipia pikku viljelijöitä.
Tämä seutu — sen luonnonkauneudet jääkööt tällä kertaa syrjään, — eroaa suuresti koko muusta Venäjästä. Yhtäkkiä alkavat asumukset siistiytyä. Yhtäkkiä ovat kujat ikäänkuin laastut, likaläjät korjatut. Asumukset ovat valkosiksi maalatut, sisältä näkyy vaatimattomat ikkunaverhot, ja päivä paistaa puhtaalle permannolle. Ei mitään vuotavia ämpäreitä, ei mitään nääntyviä hevosia eikä hajoavia ajokaluja!
Mutta näissä kylissä ja näissä asumuksissa ei asu venäläisiä, vaan asuu Krimin tataareja, jotakin kreikkalaisten ja italialaisten kanssa sekoittunutta muhamettilaista väestöä. (Ne ovat eroitettavat Kasaanin tataarilaisista sekä ulkonäkönsä että elämäntapojensa puolesta).
Heidän kylänsä ovat rakennetut enimmäkseen suurten vuorien rinteille, joiden maaperä on muodostunut rappeutuneesta vuorikivestä (schiefer-lajia) ja orgaanisista multalisistä. Missä ei ole peltotilkkuja siellä on suuria tammi- ja pyökkimetsiä, ylempänä kasvaa usein männiköitä ja huipussa on tavallisesti paljas kivi, (joka meidän olomme aikana oli vielä paikotellen lumen peitossa, vaikka laaksoissa oli jo tukahduttava kuumuus). He viljelevät enimmäkseen tupakkia ja viiniköynnöksiä.
Kyläelämä näyttää iloiselta ja vilkkaalta, lapset ovat hyvin ja siististi vaatetetut, miehet toimeliaat ja maanviljelystä rakastavat. Sanotaan että tataari hoitaa istuttamaansa puuta niinkuin omaa poikaansa. Vaimot olivat enimmäkseen — itämaalaiseen tapaan — näkymättömissä ja jos sattumaltakin kohtaavat vieraan miespuolisen, peittäytyvät huntuihinsa. Kuitenkin, kun heidän pyhäpäivänänsä kerran istuimme maalailemassa, mielestämme näkymättömässä paikassa erään talon takapihalla, ja miehet kaikki olivat kirkossa, niin eikös pujahtanut esille emäntä tuoden meille hyvää kahvia juotavaksi. Heidän vieraanvaraisuutensa on ylt-yleensä tunnettu. Jos jalallansa astuu talon maalle, niin ei kestityksettä pääse pois. Myöskin on heillä semmoinen sääntö, että jos missä syödään, ja joku syrjäinen, vaikka kuinka köyhä ja alhainen, katsahtaa kerrankin ruokaan, on hän heti pyydettävä mukaan syömään, ja vaadittava tiukkaan, sydämmen pohjasta. He pitävät lujasti kiinni muhamettilaisesta uskonnostaan ja uskovat herkkuisaan paradiisiin kuoleman perästä. He eivät juo koskaan väkeviä, he ovat voimakkaita ja ilosia. Venäjän hallitus ei häiritse heidän uskonnollisia laitoksiaan ja elämäänsä, niin että heillä on omakieliset koulunsa, joissa opetetaan vapaasti tataarilaisuutta. Yleensä tarkoittaa politiikka, kuten kerrottiin, heidän jättämistään rauhaan.
Heidän maansa lienevät tosin hedelmällisiä Krimin lauhkeilla rannikoilla, mutta epäilemättä ovat hekin verotetut saman mittakaavan mukaan kuin muut; ei tietysti voi otaksua, että tataarilaisia ainakaan pidettäisiin tässä suhteessa löyhemmällä kuin venäläisiä. Heidän maatilkuillansa ei ole toimeenpantu mitään semmoista venäläistä maanjakoa, jota muutamat suomalaiset kuuluvat pitäneen toivottavana meillä. Heillä voi maan omistusoikeuden siirto tapahtua ainoastaan heidän omien ja hyvin omituisten tataarilaisten tapojen mukaan, tosin ilman varsinaisia kirjallisia kiinnepapereja, mutta sen sijaan noudattamalla tarkasti määrättyjä ulkonaisia ehtoja.
Aineellisen toimeentulon puolesta sanotaan heidän olevan verrattain hyvinkin vaikeassa asemassa ja heidän täytyy jännittää koko ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa pysyäkseen pystyssä.
Mutta ei mitään väsymyksen ja nääntymyksen merkkiä näy heidän olennossansa. Pää on heillä pystyssä, he ovat aina reippaan ja ilosen näkösiä, aina valmiit auttamaan, valmiit leikkipuheisin ja satunnaisiin meininkeihin noin vaan lystin vuoksi.
Kuinka on tämä selitettävä? Olisiko luoja epäonnistunut luodessaan venäläisen talonpojan, tehnyt hänet mahdottomaksi siisteyteen, säntillisyyteen, rikkauteen ja pysyvään elämäniloon ilman viinan myötävaikutusta? Olisiko hänen tehtäväksensä vaan pantu elämä jonkinlaisena päiväläisenä omassa kylässään, jokapäivä vaan kärsästä kuonoon minkä irti saa, — koota rikkautta ja loistoa kaupunkeihin ja itse jäädä kaikesta osattomaksi? "Hän itse ei välitä mistään, hänellä ei ole mitään elämän intressejä", sanovat kaikki hänen arvostelijansa.
"Kaikilla muilla on hyvä elää Venäjällä, venäläisellä itsellään vaan on huono", sanoi joku. Ja niinhän se todella näyttää olevankin. Koskapa itse tataareilla on niin paljon, paljon parempi kuin oikeauskoisilla.
Mikä se sitten on, joka voi antaa elämäniloa eli elämisen halua ja tehdä elämisen mahdolliseksi vaikeissakin oloissa? Eihän voine sanoa että muhamettilainen uskonto olisi tässä suhteessa apuna, ja olisi paljon etevämpi sisällykseltään venäläistä uskontoa. Syy ei siis voi olla siinä. Yhtä voi sanoa, ja se on: että tataari Venäjällä saa uskoa mihin hän tahtoo, saa vapaasti harjoittaa oman uskontonsa vaatimuksia, saa vapaasti kokoontua niistä asioista keskustelemaan, toisin sanoen, saa elää niinkuin tahtoo. Mutta niin ei venäläinen. Tämä on aina toinen puoli ihmisen ravinnosta, sillä ei ihminen elä ainoastaan leivästä. Ja jos tämä toinen puoli puuttuu, niin ihminen kuihtuukin aivan kuin ravinnon puutteesta: häneltä katoo elämänilo, hän rappeutuu, heittäytyy huolimattomaksi, juopoksi ja tarmottomaksi, — ja ämpärit vuotavat ja ajoneuvot menevät hajalle.