V.

Moskovassa, 16. IV.

Tulimme tänään aamulla. Se on minulle vanha tuttu tämä Moskova. Muistan entisestään nuo pyöristetyt, lapsekkaat rakennusmuodot, kirjavakupuiset kirkontornit, kiertelevät kadut ja niiden loppumattomat sarjat rihkamapuoteja, takertuvine tavaran tarjoojineen. Rahvas liikkuu kaduilla, juttelee ja nauraa vallattomasti niinkuin kotonaan, pitkät kuormajonot matelevat hiljakseen eteenpäin, luokka luokan takana kirjavine värineen, ja issikat pujahtelevat toistensa ohi piiska ojona, vaarallisesti keikkuvine ajoneuvoineen.

Veljeni, katsellessamme moskovalaisia rakennuksia ja niiden arkitektuuria, valitteli, että tämä kaikki ei ollut "ehta" itämaalaista, vaan tuntui pikemmin raa'alla kädellä tehdyltä sen kopialta. Erittäin pisti pahasti hänen silmäänsä värien liika kirjavuus ja aiheeton yhteensovitus, — aivan kuin nämät makuasiat olisivat olleet jätetyt vaan jonkun lankkumaalarin tai kirkkodiakoonin ratkaistaviksi. Sitävastoin miellytti häntä suuresti tuo originelli Iivan Julman kirkko, jonka sisäpuoltakin tarkastimme. Koko tässä suuressa kirkossa ei ole mitään suurempaa salia, vaan se on täynnänsä pieniä, matalia, eri pyhimyksille omistettuja komeroita. Jokaisesta lokerosta pääsee kahteen toiseen lokeroon. Ovet ja seinät ovat holvin tapaisesti kaaritetut, katto niinikään. Jollei olisi kuljettajaa, niin varmaan eksyisi piankin kuin pahimpaan labyrinttiin. Komeroiden seinille on maalattuna kaikellaisia hämäriä kuvia eri pyhimyksien historiasta, ja sinne tänne, minne on mahtunut, monenmoisia kiemuroita, enimmäkseen veripunasella värillä, aina ylimpään holvien yhtymäpaikkaan saakka. Vihdoin, monen mutkan ja kiertelyn perästä päästään pääalttarille, jonka edessä johdattaja pysähtyy ja kieltää ohimenemästä, puhumattakaan sisälle pääsemisestä. Tämä komero on suurempi ja korkeampi muita ja sen sisustus on hiukan juhlallisempi, riippuvine verhoinensa mystillisesti salatun kaikkein pyhimmän edessä. Mutta ei missään koko kirkossa näy mitään suurta, valaistua, aukaistua, ei missään sitä rajatonta, vapaata ja rohkeata, jonka Venäjän suuripiirteiset, äärettömät lakeudet jättävät mieleen. Se on taideluoma sellaisessa maassa, jossa vapaa ja avonainen taide oli sensureerattu. Se on sen makua, joka on sensureerannut. Kaikki on suljettua, litistettyä, komeromaista, monimutkaista, niinkuin olisi tahdottu kuvata, kuinka monimutkainen on tie pääalttarin — Kristuksen luo: ilman johdatusta ei sinne mitenkään saisi löytää. Tämä taideluoma oli niin Iivan Julman mieleen, että hän kuuluu mestauttaneen arkitehdin, joka oli sen rakennuttanut, sanoen: "jääköön tämä temppeli elämäsi parhaimmaksi teokseksi!"

Oikein tuntuu keveältä tulla ulos tästä labyrintistä, ja hetkeksi näyttää, niinkuin auringon valaisemat, elävät ihmispyörteet kaduilla jo todistaisivat toisesta, enemmän vapautuneesta elämästä, ja että tuo hirmuvalta onkin vaan entisyyden historiaan kuuluva.

Me asetuimme Moskovassa Peterhofin ravintolaan, joka on juuri yliopiston vieressä. Monasti tulimme kulkeneeksi yliopiston suurten rakennusten ohitse. Ne olivat kuin kuolleet. Ei ketään näkynyt pihalla eikä käytävien luona. Portti, joka tuopi kadulle — korkea rautainen pisteaita erottaa yliopistopihan kadusta, — oli vielä eilen ylhäältä ketjuilla lukittu, niin ettei siitä olisi mahtunut sisälle eikä ulos kuin yksi kerrallaan. Monimiehinen dvornikkajoukko seisoi sen luona vahtina. — Tänä-päivänä, kun tutkinnot ovat alkaneet, on portti auki, mutta dvornikkoihin on liittynyt poliiseja. Näitä seisoskelee pitkin katuja, määrätyn välimatkan päässä toisistaan, katujen kulmissa on ratsastavia santarmeja. Ylioppilaita liikkuu siellä täällä, kaksi tai kolme yhdessä, ei kukaan mene sisälle portista. Sotaväen maneesi on vieressä, sinne menee toisinaan poliiseja ja tulee sieltä takasin. Pitkin Tverskajan katua kulkee ylioppilaita ja poliiseja vierekkäin, pari toisensa perästä, muutamat ajavat issikallakin. He kulkevat muuten aivan rauhallisina, mutta yhtä kun minä satuin tarkemmin katsahtamaan, olivat hänen kasvonsa kalvenneet ja huulet värähtelivät.

Nämät mahtavat olla kovin tavallisia tapauksia täällä, koska en parhaalla tahdollakaan löytänyt mitään selityksiä asiasta sanomalehdissä. Ihmiset puhuvat sitä enemmän. Ainoastaan "Hallituksen Sanansaattaja" näytti olleensa kyllin virkeä ja on kertonut tarkasti kaikki asiat. Luultavasti tämä kertomus on ollut Suomessakin julkaistu ja siellä siis tiedetään, että yliopistot ovat suljetut, että enimmät ylioppilaat ovat erotetut ainiaaksi ja toimitetut kruunun kyydillä kotiseuduillensa, ja että syyllisimmät tulevat lain kovimman rangaistuksen alaisiksi.

Semstvo-laitos — jäännös kunnallisesta itsehallinnosta Venäjällä — aijotaan nyt sekin vihdoinkin kokonaan hävittää. Aina olenkin ihmetellyt, kuinka tämä laitos, näinä yhdenmukaisuus-pyrintöjen aikoina, on Venäjän omassa sisuksessa saanut viipyä.

Usein, erittäin matkoilla ollen, kun ottaa arvostellakseen ja kuvatakseen jonkun kansan elämätä ja siinä tarkoituksessa panee merkille kaikkea mitä edessänsä huomaa, tulee tunto siitä, että jokin tärkeä seikka tahtoo jäädä huomioon ottamatta, ja juuri kaikkein tärkein, josta se, mikä näkyy silmälle, on ainoastaan kaukainen heijastus, — miltei vastakohta sille, mikä on peräpohjalla näkymätönnä.

Minä näin iloisen Moskovan, ihmiset kulkevat, juttelevat, ostelevat, ajelevat aivan kuin ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunut, aivan kuin he tuskin tietäisivät, että mikään olisi nurinpäin, tai ainakin, niinkuin kaikki tyyni olisi heille äärettömän kaukaisia tapauksia. Ja senpä vuoksi, heistä päättäessä, tahtoisi kuvata elämää täällä yleensäkin epätoivoisen pintapuoliseksi, lopullisesti tukahdutetuksi, niin ettei mitään valonkipinää enää olisi olemassa. Mutta siinäpä juuri rupeekin tuntumaan käsky katsahtaa syvemmälle, päältä näkymättömään.

Menneiden aikojen takaa nousee silloin etualalle kaikki se, mitä Venäjä on tuottanut kirjallisuudessansa — elävä heijastus sen suurista kärsimyksistä, sen harvinaisesta itsensäarvostelemisen kyvystä, sen haaveista, sen ihanteista ja kaipauksista. Gogol, Lermantof, Nekrasof, Dostojefski, Turgenjef — olisivatko näiden luomat kirjalliset elämänkuvat ja ihanteet, jotka henkivät niin puhdasta yleisinhimillistä vapautta, olleet ja menneet, niin ettei enää tuntuisi heidän vaikutuksensa? Ei suinkaan. Joka on päässyt sivistyneen venäläisen luonteen perille, näkee selvästi, kuinka syvässä vuorovaikutuksessa he ovat kasvaneet näiden kirjailijoittensa kanssa. Näyttää niinkuin koko heidän sydämmensä sisällys ja ajatustapa olisi näiden kirjailijain luoma. Ja sentähden otan sanoakseni, että, mikäli tunnen muita kansoja, en tiedä missään kasvatukseltaan ja aatteiltaan niin yleisinhimillisiä luonteita kuin ovat aivan yleensä venäläiset. He ovat vaan sensureeratut Venäjällä ja siksi näkymättömissä. Mutta syvällä sykkii yhä suuri, lahjakas ja oikeutta palavasti rakastava sydän, eivätkä mitkään päälle pannut peitteet voi saada sen sykintää tuntumattomaksi.

Meillä on Venäjällä enemmän ystäviä kuin me tiedämme aavistaa.

* * * * *

Omituinen ilmiö on, että siellä tavallisesti vaan aniharvat kirjailijat samalla aikaa ovat vallan päällä, ja vaikuttavat yleisöön; muut ovat silloin aivan vähäpätöisiä näiden suuruuksien rinnalla.

Niinpä on tähänkin aikaan, Turgenjefin kuolemasta saakka, Leo Tolstoi ollut melkein ainoa huomattavampi kirjailija, mutta hän sitä merkitsevämpi ja vaikuttavampi. Niinkuin Venäjän hallitsija on yksi ja kaikki hallitusnuorat koko laajasta valtakunnasta juoksevat hänessä yhteen, niin Leo Tolstoi on siellä näkymättömän aatteen kuningas yksinänsä.

Huolimatta siitä, että useimmat ja tärkeimmät hänen kirjoistansa ovat Venäjällä kielletyt, on hänen maailmankatsomuksensa siellä hyvin tunnettu ja jo tehnyt aivan arvaamattoman vaikutuksen laajaan ympäristöönsä. Tietysti on Venäjänkin yleisössä paljon niitä, jotka mielellään järkeilisivät hänen aatteensa mitättömiksi ja sanovat ukkoa höperöksi. Mutta niin ei suuri yleisö. Melkein yhtä suuri yleisyys kuin Venäjällä, on hänellä ulkomaillakin, enin ehkä Englannissa ja Amerikassa. Siellä sitäpaitsi tunnetaan perusteellisemmin hänen aatteitansa, koska kirjat ovat saatavissa.

Venäjällä ovat nämät aatteet voineet levitä ainoastaan puheiden kautta miehestä mieheen. Ja puheet taas syntyvät siitä, että ihmiset näkevät hänen toteuttavan elämässään uskoansa. Kaikki tuntevat Jasnaja Poljanan ja vanhan kreivin elämäntapoja siellä. — Talvella asuskelee Leo Tolstoi kuitenkin perheensä mukana kaupungissa, vaimonsa ja lastensa talossa, syventyneenä siellä kirjallisiin töihinsä, ja myöskin vastaanottaen luoksensa lukemattomia uteliaita kävijöitä, kysyjiä, väitteliöitä, tiede- ja taidemiehiä, avun ja neuvon hakijoita.

Tämän Venäjän yksinvaltiaan aatteenkuninkaan luo minunkin oli nyt meneminen.

* * * * *

Kreivinna Tolstoin talo on Moskovan syrjäosassa. Eräältä torilta käännytään kapealle kadulle, kuljetaan suuren oluttehtaan ohitse ja lähestytään jotakin vielä suurempaa tehdasta. Sitä ennen on korkea aita, jonka takana puutarha ja pieni piha. Melkein keskellä tätä pihaa seisoo vanhan näköinen kaksikerroksinen puurakennus, jossa Tolstoin perhe asuu talven aikana.

Kun tulin sisälle, katsahti lakeija vähän oudosti minuun ja ilmoitti, että kreivi ottaa vastaan vasta 8:lta illalla. Minä pyysin tavata tuttavaani, joka satunnaisesti työskentelee täällä, ja hän vei minut yläkertaan, luvaten kohta ilmoittaa tulostani. Täällä oli tuttavallani — hän on taiteilija Ge vainajan poika, Nikolai Ge, — edessään Tolstoin uuden romaanin, "Ylösnousemuksen" korrehtuuri. Osa romaania on, kuten tunnettu, jo painettu "Niva"-nimisessä kuvallisessa aikakauslehdessä. Samaan aikaan sitä painetaan useimmissa muissa maissa, joihin käsikirjoituksia on myöty. Tolstoi on tehnyt poikkeuksen tavallisesta tavastaan antaa käsikirjoituksensa vapaasti kenen tahansa painatettavaksi. Nyt on hän myönyt käsikirjoituksensa auttaaksensa rahallisesti duhoboorien — sotapalveluksesta kieltäytyvien — siirtymistä Amerikaan. Romaanin toinen puoli ei ole läheskään vielä lopullisessa muodossaan. Kun tarkastelin noita kovin muutettuja korrehtuuriarkkeja, kertoi ystäväni, että Tolstoi tavallisesti muuttaa ensimäisessä korrehtuurissa melkein kaikki paikat, — toisessa korrehtuurissa useasti yhtä paljon ja vasta kolmannessa jääpi jotain oikaisematta. Useasti tulee lisään suuria osia, monasti seikkoja, jotka valaisevat ihan uudelta kannalta kerrottuja asioita. Nykyjään on kirjailija ankarassa työssä tämmöisen viimeistelyn vuoksi, joka työ kysyy sitäkin suurempaa voimain ponnistusta, koska se on välipuheen mukaan määräajaksi loppuun saatettava. Kaikki venäläiset, joiden kanssa olen tästä romaanista puhunut, ovat aivan haltioissaan siitä, ihmettelevät sen innokasta, nuorteata henkeä, kuvauksien tavatonta elävyyttä ja psykologian ehdotonta vaikuttavuutta. Ainoastaan "Moskovskija Wiedomosti" on esiintynyt moittivalla arvostelulla. Siinä paheksitaan, että Tolstoi on jälleen tuonut kaunokirjallisuuteen "likaa" ja ruvennut avonaisesti puhumaan kevytmielisistä naisista, — että luottamus tuomio-istuimiin on horjahutettu y.m., selvällä tarkoituksella sanoa, että tämä romaani olisi Venäjällä kiellettävä!

Huone, jossa odottelin oli rikkaasti sisustettu, seinillä taideteoksia, permannolla mattoja, sohvia ja pehmeitä istuimia. Vieressä oli maukkaasti sisustettu sali parkettipermannolla ja flyygelillä. Tiedän monta venäläistä, joihin tämä kreivillinen komeus ja herrassäätyinen elämäntapa eivät vaikuta edullisesti. He ihmettelevät, miksi ei Tolstoi omassa perhe-elämässään ole toteuttanut sitä yksinkertaisuutta, jota hän pitää ihanteenansa itselleen. Minuun taas ei tämä ympäristö tee tämmöistä vaikutusta. Päinvastoin, — jos hänen katsantotapansa henkeen todella tutustuu, — täytyy huomata, ettei mitään muuta mahdollisuutta hänen puoleltaan voi olla. Hän on toteuttanut sen, minkä hänen pitikin: huolimatta oman henkilönsä merkitsevyydestä, ei ole näkyvissä vähintäkään kohtaa, missä tuntuisi, että hänen lähin ympäristönsä on ollut jollakin tavoin pakotettu alistamaan omaa tahtoansa hänen tahtonsa alle. Että tämä käsitykseni oli oikea, sain minä koko sielläoloni aikana moneen kertaan nähdä sekä siitä jyrkästä vastakohdasta, jossa Leo Tolstoin henkilö, suuressa yksinkertaisuudessaan, esiintyy kaikkiin lähimpiin omaisiinsa nähden, että samalla siitä luonnollisesta, ystävällisesti alistuvasta, melkeimpä nuoremman toverin suhteesta, jota hän noudattaa perheensä jäseniä kohtaan, niin että hänen tahtonsa ikäänkuin hukkuu yleisessä perhe-äänestyksessä eikä hän koskaan esiinny minään perheen-päänä.