VI.
Moskovassa, 17. IV.
Leo Tolstoin kanssa olen jo kauan sitten ollut kirjevaihdossa, vaan en ollut koskaan häntä itseänsä tavannut. Kerran kirjoitin hänelle, aikovani tulla häntä Moskovaan tapaamaan. Silloin hän vastasi, että hän kyllä mielellään näkisi minua, mutta katsoi turhaksi minun tuhlata aikaa ja rahoja tämmöiseen tarkoitukseen ja lupasi kyllä kirjeellisesti tarkkaan vastata kaikkeen, mitä minulla olisi kysyttävää. Vielä hän kirjoitti, että jos on tarpeellista meidän tavata toisiamme, me kyllä tapaamme ilman että varta vasten matkustamme.
Kun minä nyt istuin heidän odotushuoneessaan, muistin itsekseni kuinka hatarat olivat tämän matkani syyt, kuinka paljon aikaa ja rahoja minä olin ottanut hukatakseni, ja kuinka kaukana siis itse asiassa olin semmoisesta elämästä, joka on minunkin ihanteeni: ei ryhtyä mihinkään oman tahdon täyttämiseksi vaan tehdä ainoastaan tiettyä tehtävääni. Minun ei ollut sentähden sydämmelläni sitä helppouden ja välittömyyden tunnetta, jota olisin juuri nyt toivonut.
Leo Tolstoi näyttäytyi vihdoin huoneensa ovesta. Hän oli puettu yksinkertaiseen vyötettyyn työmekkoon, niinkuin hän on esitetty lukemattomissa kuvissa. Kasvot olivat myös samat, mutta kuvissa en ollut nähnyt niiden tavatonta elävyyttä. Punertava, ahavoituneen näköinen ihonväri ja pitkä harmaa täysparta antavat hänen olennolleen pitemmän matkan päästä todella talonpoikaisen alkuperäisyyden luonteen, jota hänen pukunsakin kannattaa. Mutta lähempää nähdessä yhä selvemmin huomaa, että kaikki tyyni on todella juuri hänelle ominaista, eli että se on hänen oma elämänsä, joka on hänet tehnyt sen näköiseksi kuin hän on. Pienenlaiset harmaansiniset silmät tekevät hänet pehmeämmän näköiseksi kuin valokuvissa. Luulen myös, että hän ihan viimeisinä aikoina on tuntuvasti vanhentunut ja — ehkä satunnaisista syistä — näyttää vähän väsyneeltä. Silmissä on syvä, surunvoittoinen ilme. Katse tunkeutuu ehdottomasti sydämmeen, on vilpitön, melkein lapsellinen, ja herättää keskinäisen ymmärryksen, joka heti vapauttaa mielen kaikesta ujoudesta.
Hän otti niin ystävällisesti kädestäni, että minulta heti kaikki pilvet katosivat. Kauan hän katseli silmiin, hymyili sitten ja sanoi: "vai semmoinenko te nyt siis olette."
"Semmoinen", minä vastasin ja rupesin nauramaan.
Hän oli menossa aamiaiselle alakertaan ja kyseli seisaaltaan meidän Krimin matkaamme epäillen, että jompikumpi meistä oli sairas. Kun selitin, että minä vaan seurasin veljeäni, joka puolestaan halusi maalata Mustanmeren aaltoja, hän sanoi puoleksi leikillä:
"No onhan sekin yksi laji sairautta."
Samassa hän jo muutti keskustelun:
"Kuinka merkilliset ovat todellakin Suomen olot, — olen teille kiitollinen, että edeltäpäin kirjoititte minulle niistä, olen ehtinyt niitä ajatella."
Minä sanoin iloinneeni siitä, että monet suomalaiset, kun asiamme joutuivat käännekohtaan, heti tulivat ajatelleeksi: mitähän se Tolstoikin tästä kaikesta sanoo!
Ja mennessämme rappusia alas, hän pysäytti minua hihasta ja sanoi:
"Olemme tietysti pääasiasta yhtämieltä, esimerkiksi mitä patriotismiin tulee, — meillähän on yhteinen lähde, — mutta selvää on, ettei tässä ole kysymys yksistään patriotismista, vaan todellakin jostain erikoisesta."
Samassa tulimme ruokasaliin ja minä esitettiin kreivinnalle ja muille perheen jäsenille. Syödessä ruvettiin puhumaan eräästä meille yhteisestä tuttavasta. Tolstoi sanoi tuntevansa itsensä kovin syylliseksi hänen edessään, koskei ollut vastannut hänen kirjeesensä. Tähän huomautti kreivinna: "kun saapi 30 kirjettä joka päivä, niin ei ole kumma jos jääpikin vastaamatta, — eihän silloin joutaisi muuta tekemäänkään kuin kirjeitä kirjoittamaan." Tämä oli sanottu lämpimästi puolustavalla, melkein loukkaantuneella äänellä. Minusta näytti kuin olisi tämä ilmaissut yhden osan kreivinnan varsinaisesta tehtävästä: varjella miestään siitä kirjevaihdon ja tapaamisten tulvasta, joka ikäänkuin uhkaa joka hetki hukuttaa tämän ja riistää häneltä kaiken levon. Se vaikeus, mikä on nähtävästi pantu voimaan tapaamisen tavoittelijoita vastaan, johtuu kaikki kreivinnasta. Perheen ollessa Moskovassa ei puheille päästettäisi muulloin kuin 8-9 illalla.
Niinpä hän, kun Tolstoi antautui kertomaan romaaninsa sisältöä, sopivalla tavalla koetti vapauttaa hänet tästä tehtävästä ja kääntää keskustelumme muuanne. Ilokseni sain kuitenkin kuulla paljon. Puheltuamme taiteilijoista ja hänen kirjastaan "Mitä on taide", Tolstoi sanoi muun muassa koettaneensa löytää yhteisen ja kaikkia eri suuntia yhdistävän tarkoitusperän määrittelyn taiteelle, mutta ihmiset — sanoi hän — ovat sekaantuneet omiin arvosteluihinsa eivätkä ota mitään ymmärtääksensä: kauneus, kauneus! huudahtelevat he vaan yhä ja kaikki menee jälleen sekasin.
Hän on ihan viime tingassa ryhtynyt kirjoittamaan aivan uutta lukua romaaniinsa, mutta "tietysti siitä ei tule mitään", sanoi hän. Hän tahtoo kuvata ihmistä, joka on herännyt totiseen elämänkäsitykseen, mutta sitten vähitellen joutuu huomaamattansa kiusauksen alaiseksi. Ei ole tälle kysymys kerrallaan kuin aivan vähäpätöisistä poikkeuksista totuuden tieltä: eihän voi olla noudattamatta vihkimistapoja, vaikka pitääkin niitä valheena, — ei myöskään sovi olla ristinmerkkiä tekemättä vississä tilaisuuksissa, ei voi olla vannomatta virkamies-valaa j.n.e. Vihdoin tämä ihminen huomaamattansa ja tahtomattansa joutuu vähitellen yhä kauemmas valheen kynsiin. Mutta yhtäkkiä hän sen näkee. Silloin se jo onkin suuri, epätoivon partaalle vievä eksymys, josta ei enää näy mitään ulospääsyä. — Tätä kertoi Tolstoi suurella lämmöllä, aivan kuin häneltä olisi juuri ikään enin rakastettu ystävä näin joutunut auttamatta harhaan, — ja vesi tuli hänen silmiinsä.
Sillä kertaa ei sitten muuta puhuttu, vaan minä käskettiin tulemaan päivällisille kello 6 iltapuolella.
Tulin vähän ennen määräaikaa ja menin suorastaan yläkertaan.
Täällä tapasin Tolstoin pojan Andrein, joka vasta ikään on miehistynyt ja mennyt naimisiin neiti Olga Diterichsin kanssa, joka on tunnetun tolstoilaisen, Vladimir Tchertkovin, vaimon sisar. Andrei Tolstoi on erittäin miellyttävä mies, joka ei vielä ole kokonaan vapautunut poikamaisista tavoista. Hän teuhasi ystäväni Ge'n kanssa, paini, ja oli kaataa tuolit ja pöydät nurin. Hän oli juuri saanut jäljennetyksi sen kirjeen, jonka olin Toistoille edeltäpäin lähettänyt, ja nyt oli se pistettävä puristuskoneeseen monistettavaksi, joka toimi tuli moneen kertaan häirityksi mainittujen poikamaisuuksien tähden. Mutta minuun tämä vapaus vierastavoista teki, kuten sanottu, sangen miellyttävän vaikutuksen. Myöhemmin, kun ukko itse tuli kerran pojan luo ja pani kätensä hänen olalleen, rupesi tämä hänenkin kanssaan reuhaamaan ja sanoi: älä sinä aina tule tappelemaan minun kanssani!
Puheenalainen kirjeeni sisälsi lyhyen kuvauksen Suomen entisistä ja nykyisistä oloista, sekä selonteon päivänkysymyksistämme.
Tuntien, ymmärtäen ja yhtyen hänen vastahakoisuuteensa kaikkea yltiö-isänmaallisuutta vastaan, minä koetin siinä osoittaa suomalaisten isänmaanrakkauden erikoisuutta verraten siihen "toulonilais-kronstattilaiseen" isänmaanrakkauteen, jota hän on niin ankarasti arvostellut. Koetin osoittaa, että meidän isänmaanrakkautemme on ollut enemmän sisäänpäin kääntynyttä ja kasvaneen ehdottomassa yhteydessä puhtaasti demokraattisten aatteiden kanssa. Tässä tarkoituksessa kuvasin Snellmanin kansallisherätyksen, jotenkin niillä väreillä ja siinä hengessä kuin olen sen ennen tehnyt eräässä romaanissani. Pääasia oli minulle osoittaa, että koko herätys kiertyi aatteen ympärille: sivistyneen luokan on yhtyminen ja sulautuminen kansaan! Sivistyneen luokan yrityksissä käytännössä toteuttaa tätä aatetta syntyi kaikki, mikä syntyi. Syntyi kansallinen kirjallisuus, koulut, teaatteri, syntyi suomalainen itsetietoinen ajatus ja itsetietoinen tulevaisuuden näkeminen. Uusi elämänhalu vavahti koko kansassa, uudet, ennen aavistamattomat näköpiirit avaantuivat taivaanrannassa. Kaikki tämä syntyi, ei siksi, että ihmisille olisi selvinnyt jokin kansallisen suuruuden tarkoitusperä, vaan ainoastaan siksi, että veljistymisen aate oli selvästi lausuttu ja innolla omistettu. — Sitten kuvasin myöskin taantumisen aikaa, jolloin ihmisten huomio kääntyy käytännöllisille aloille, perustetaan suuria pankkeja, osakeyhtiöitä, pyritään hallitukseen, taistellaan puolueissa. Vaikka voi sanoa tähän aikaan suomalaisen aineksen ikäänkuin vuotavan eloisella sisällyksellään niihin verrattain vapaisin vakiomuotoihin, jotka ruotsalainen kulttuuri oli sille säilyttänyt, ja siis menevän yhä eteenpäin ulkonaisessa kehityksessä, niin ei voi olla samalla näkemättä taantumista sisällisen henkevyyden kehityksessä. Kesken vilkasta, meidän oloihimme nähden aivan tavatonta aineellista vaurastusta ja edistystä yhdeltä puolen ja henkistä pysähtymistä toiselta, tapasi meidät nyt huomio Venäjän puolelta. — Kerroin sitten, kuinka tunnetun aseittenriisumis-manifestin aikaan Suomessa ilmestyi manifesti sotaväen enentämisestä. Esitin perustuslakiemme ja konstitutsionimme luonteen ja sen vaatimukset lakien säätämiseen ja julkaisemiseen nähden. Esitin myöskin, millä mielellä valtiopäivämme hyväksyivät yleisen asevelvollisuuden, silloin kuin se ensi kerran armollisena esityksenä pantiin Suomen kansan eteen, ja että säädyt, päättäen siitä, tulevat hylkäämään uudet lakiehdotukset, joiden mukaan sotaväki tulee 4 kertaa entistä suuremmaksi, 10,000,000 on maksettava tribuutia, ja osa miehistöstä tulee hajoitettavaksi venäläisten rykmenttien sekaan ulkopuolelle Suomea. Kerroin 15/2 manifestin sisällyksen ja alussa itsekseni pelkäsin, että ehkä olin liian epätoivoisilla väreillä sen merkityksestä puhunut, mutta nyttemmin näen, että annoin aivan oikean käsityksen siitä, kun sanoin, että kaikissa tärkeämmissä asioissa manifestin mukaan säädyiltä tullaan pyytämään ainoastaan asiantuntevia lausuntoja, milloin se meidän erikoisolojen ymmärtämiseksi on Venäjällä tarpeen, ja että osanotto lainsäädäntöön tulee tästä lähin kysymykseen ainoastaan laadittaessa sääntöjä, jotka koskevat esimerkiksi ojitusta, aitausta, kalastusta, metsästystä, oriitten päästämistä yhteisille laitumille j.n.e.
Olevien olojemme selventämiseksi mainitsin vielä seuraavat seikat. 1) Kesken tätä valtiollista sekasortoa leimahtaa meillä esille "työväenkysymys", kaupunkilaisen, erittäinkin tehdastyöväestön vaatimukset tulla valtiollisesti tunnustetuiksi, päästä osalliseksi äänestys- ja vaalioikeuteen, ja kaikki heidän sosialistiset kapitaali-teoriansa. Tämäkin liike tarkoittaa eri yhteiskuntaluokkien tasoittamista, mutta erotus on siinä, että nyt on kysymys sodasta näiden luokkien välillä, pakottamisesta ja voittamisesta, nyt on herännyt jotain katkeruutta heidän välilleen, — silloin sitävastoin oli herännyt aate vapaaehtoisesta yhtymisestä — ja herännyt juuri sivistyneessä säädyssä. 2) Maalaisessa väestössä, kaikkein huonompiosaisessa, on aivan odottamatta levinnyt itsepäinen huhu siitä, että Venäjän lakien ja laitosten tultua Suomeen, jokainen maaton on saava maata viljeltäväksensä, ja arvatenkin siis tämän väestön mielestä olisi muka toivottava, että nämät lait ja laitokset tulisivat Suomeen. 3) Yleisössä suurella voimalla heräävä ajatus välttämättömyydestä panna kaikki voimansa kansan sivistyttämistyöhön ja tarmokas toimeenryhtyminen siinä suhteessa, niinkuin ainoan pelastuksen mahdollisuus olisi vaan siinä löydettäväkin.
Paitsi näitä tiedonantoja koetin puhellessa niitä täydentää erikoiskuvauksilla ja kertomuksilla, joita Leo Tolstoi huomiolla kuunteli.
Silloin tällöin hän aina alotti keskustelun ja rupesi puhumaan ja kyselemään Suomen asioista. Hän sanoi hyvin näkevänsä, ettei tässä ole kysymys patriotismista, se on: että Suomessa ollaan ennen kaikkea ihmisiä eikä "suomalaisia". Hän kertoi muiden muassa erään norjalaisen juuri äskettäin käyneen luonansa. "Mitä kaikkea tämä lie puhunutkin, jostakin kauppasopimuksestako vai mistä se nyt oli, joiden avulla Norjan kansan muka piti kasvaa suureksi ja rikkaaksi; — kuinka surullista on nähdä nuorta miestä tämmöisen eksymyksenhengen vallassa!" Hän ei selittänyt tätä niin paljon sanoilla, vaan äänenpainolla, liikkeillä ja kasvojen ilmeellä, ja edessämme oli ihkasen elävänä norjalainen patriootti lippukysymyksineen ja kansallisylpeyksineen. Semmoista patriotismia nähtävästi ei Suomessa ollut olemassa. Suomessa oli kysymys valon ja vapauden säilyttämisestä, ja tätä ei ihmisen ole ainoastaan lupa puolustaa, vaan hänen täytyy, ei ainoastaan itsensä, vaan muiden tähden. Tämän hän selitti seuraavalla vertauksella: "Pimeässä maanalaisessa holvissa istuu joukko ihmisiä; ainoastaan hiukan valoa tunkeutuu eräästä ikkunasta ylhäältä; kaikkein lähempänä tätä ikkunaa, sen ääressä, istuu yksi heistä. Jos tämä nyt huomaa, että joku vieras ulkopuolelta aikoo ruveta lyömään lautoja ikkunan eteen ja siten jättää hänet pimeyteen, ja jos hän nyt rupee puolustamaan itseänsä, niin on hänen itsepuolustuksellansa sitä suurempi siveellinen oikeutus ja pohja, kun siitä riippuu valo tai pimeys myöskin kaikille kellarissa olijoille."
— "Millä tavalla luulevat suomalaiset tilattomat Venäjän heille toimittavan maata?" kysyi Tolstoi jonkun ajan kuluttua.
— "Arvattavasti he ajattelevat Venäjän hallituksen yleensä suosivan köyhintä väestöä, olevan kansanvaltaisen, ja siinä tarkoituksessa vaan ottaa rikkailta ja antaa köyhille", sanoin minä.
En olisi voinut kuvailla koskaan mieleeni, että Leo Toistoilla voisi olla ylenkatseellista eli iroonillista ilmettä kasvoilla, mutta nyt luulen siinä sen välähtäneen; ja se puhui paremmin kuin sanat: minulla yhtäkkiä taas kulki silmieni ohi kuva elämänhaluttomasta hevoskaakin piiskaajasta ja vuotavista ämpäreistä.
Hän alkoi hyvin tarkkaan tiedustella meidän maalaisista oloistamme, erittäin maanomistussuhteista, kyseli keskimääräistä maatilojen suuruutta, suurtilallisten suhdetta pikkutilallisiin, viljelysalojen suhdetta viljelemättömiin, viljelykseen kelpaavan mutta käyttämättömän maan ja — irtaimen väestön suuruudesta.
Minä olisin mieluimmin puhunut suurista sivistyspyrinnöistämme, mutta hän käänsi puheen yhä maalaisoloihin. Ja minusta näytti selvältä hänen ajatelleen itsekseen — vaikkei sitä sanonut, — että meidän sisällinen isänmaallisuutemme eli veljistys-aatteemme nyt, jälleen heränneenä, oli suunnattava tälle alalle, missä meitä ensimäisenä odotti tosi uhrautumisen ja etuoikeuksista luopumisen tilaisuus. Niinkuin kaikissa kysymyksissä Leo Tolstoi osoittaa tietä suoraan viittaamalla äärimmäiseen ihanteesen ja esittämällä sen kaikessa puhtaudessaan, niin hän nytkin, viitatessaan mitä kohti hänen mielestään olisi pyrittävä maanomistusolojen järjestämisessä, viittasi äärimmäiseen päämäärään.
Hän pitää Henry Georgen maanomistusteorioja aivan mahdollisina toteuttaa, ja lukee hänen ansioksensa juuri sen, että hän on asettanut kysymyksen käytännöllisyyden pohjalle. Henry George vaatii yksityisen maanomistuksen poistettavaksi. Niitä tulisia hyökkäyksiä tätä aatetta vastaan, jotka heti kaikkialta tapahtuivat, selittää Tolstoi aivan samoiksi, kuin niitä, jotka tehtiin orjainvapauttamis-aatetta vastaan, silloin kuin tämä oli vielä uusi. Henry Georgen ansio on, Tolstoin mielestä, siinä, että hän on rikkonut ne sofismit, joilla uskonto ja tiede puolustavat maanomistusta, että hän on saattanut kysymyksen äärimmäiseen selvyyteen, jolloin yksityisen maanomistuksen laittomuutta voi olla tunnustamatta ainoastaan se, joka tahallaan on korvansa tukkinut. Henry Georgen ehdotus on niin asetettu, että jo huomiseksi voi kutsua kokoon komiteat tarkastamaan ja arvostelemaan sitä ja muodostamaan siitä lakia.
Niille lukijoista, joilla ei ole käsitystä tämän kuuluisan uudistajan, Henry Georgen suunnitelmasta, annettakoon tässä lyhyt selonteko siitä. Jonkun maan edullisuus ja mukavuudet eivät ole kaikkialla yhtäläiset; ja koska hedelmällisempiin, sopivampiin, asutusta lähempänä oleviin maihin aina on enemmän halukkaita, sitä enemmän mitä paremmat ja edullisemmat maat ovat, niin on kaikki tämmöiset maat arvosteltavat niiden hyödyn mukaan: hyödyllisemmät kalliimmaksi, vähemmän hyödylliset halvemmaksi. Semmoinen maa, johon ei ole halukkaita, ei ole ensinkään arvosteltava, vaan on se maksutta annettava niille, jotka tahtovat käyttää sitä itse kohdastaan.
Niinpä voi jossakin paikassa pelloksi sopiva, kohtalainen maa tulla arvostelluksi 10-12 markaksi tynnyrinalalta, parempi maa asutuksen lähellä noin 20 markaksi tynnyrinalalta, vielä parempi 30 markaksi j.n.e. Kaupungissa tulee arvio 200-1,000 mk tynnyrinalalta, ja pääkaupungissa, liikepaikalla tai laiturin vieressä voi arvio nousta useampiin tuhansiin jopa kymmentuhansiin tynnyrinalalta. Sittenkuin koko maa on näin arvosteltu, on annettava julistus, että määräajasta lukien kaikki maa ei enää kuulu kellekään erityisesti, vaan kuuluu valtiolle, kansalle, ja että senvuoksi jokainen, jolla on maata hallussaan, on velvollinen maksamaan siitä valtiolle, se on: koko kansalle, sen, mihin se on arvosteltu.
Tämä maksu on käytettävä kaikkiin yhteiskunnallisiin, valtiollisiin tarpehin, niin että se tulisi kaikkien muiden verojen ja maksujen, niinhyvin sisäisten kuin ulkonaisten, tullimaksujen, sijaan.
Tämän suunnitelman mukaan kävisi niin, että tilanomistaja, jonka hallussa on nyt 2,000 tynnyrinalaa saisi jäädä niitä hallitsemaan, vaan olisi velvollinen maksamaan niistä kruunulle esimerkiksi 20 tai 30 tuhatta markkaa vuodessa, sillä siinä on sekä pelloksi että puutarhaksi sopivaa, joskin viljelemätöntä, maata, eikä yksikään tilanomistaja jaksaisi suorittaa tämmöistä maksua, vaan luopuisi liikamaasta. Sen sijaan pikku tilallinen, talonpoika, tulisi laskujen mukaan samoissa seuduissa maksamaan vähemmän tynnyrinalalta kuin minkä hän nyt maksaa. Sitäpaitsi hänen ympärillänsä aina olisi vapaata maata, jonka hän saa haltuunsa esim. 10 tai 15 markan maksusta tynnyrinalalta, ei tulisi maksamaan mitään muita veroja ja vielä lisäksi tulisi saamaan tullitta kaikki koti- ja ulkomaiset tavarat, joita tarvitsee. Kaupungissa talojen, tehtaiden omistajat voivat jäädä omaisuuttansa hallitsemaan, vaan ovat velvolliset maksamaan, arvion mukaan, vuokratusta maasta yhteiseen kassaan.
Tämmöisen järjestyksen edut ovat siinä,
1) ettei tule olemaan ihmisiä, joilta on riistetty mahdollisuus käyttää maata hyväkseen.
2) ettei tule olemaan työttömiä ihmisiä, jotka pitävät maata hallussaan ja pakoittavat muita työskentelemään heidän hyväksensä maan käyttämisoikeuden edestä.
3) että maa tulee olemaan niiden hallussa, jotka sitä viljelevät, eikä niiden, jotka sitä eivät viljele.
4) että rahvas, ollen tilaisuudessa viljelemään maata, lakkaa myömästä itseään tehtaantöihin, palvelijoiksi kaupunkeihin, ja hajoaa pitkin maaseutuja.
5) ettei tule olemaan mitään tarkastusmiehiä ja veronkantajia tehtaissa, tuotantolaitoksissa ja tullikamareissa, vaan tulee olemaan ainoastaan maksun kantajat maasta, jota ei voi varastaa ja josta on kaikkein helpoin kantaa veroa.
* * * * *
Päivällistä syödessä kantoivat ruokia ja lautasia hännystakkeihin ja valkosiin hansikkaihin puetut miestarjoilijat. Tämä perhe on nähtävästi kyllä paljon luopunut kreivillisistä elämäntavoista, mutta jotkut ulkonaiset seikat, kuten tämä, ovat vielä jääneet entiselleen, ja sentähden Tolstoin henkilö, yksinkertaisessa, uskollisessa talonpoikaisasussa tekee ensikerran-näkijään sitä suuremman vastakohdan vaikutuksen ympäristöönsä verraten. Tämä vastakohta ilmestyy myöskin muassa. Silloin kuin muut syövät tavallista, joskin verrattain yksinkertaista herrasruokaa, soppineen, lihoineen ja jälkiruokineen, kannetaan Toistoille vaan jotain kaurapuuroa ja hernekeitosta. Hän ei syö mitään tapetusta eläimestä valmistettua ruokaa, ja viime vuosina on hän tullut niin pitkälle, että on lakannut nauttimasta maitoa, voita ja munia, ja syöpi siis ainoastaan kasviaineista valmistettua ruokaa. Siitä huolimatta (tai siitäkö syystä?) hän on 70-vuotiaana vielä voimakkaan näköinen, ajelee polkupyörällä, ratsastelee, ui — ja, kuten näemme, ei ole ainoastaan säilyttänyt, vaan yhä kasvattaa henkisiä voimiansa.
Heti päivällisen syötyä, ilmoitettiin, että oli saapunut molokaaneja, jotka pyrkivät kreivin puheille. Ja todella, kun katsahdin eteiseen, näin siellä kolme pitkää ja vankkaa talonpoikaa istuvan penkillä odottamassa.
Keskustelut Suomesta jäivät taas tuonnemmaksi.
On perin harvinaista saada puhua Leo Tolstoin kanssa keskeyttämättä pitemmän aikaa, ja vielä vähemmän kahden kesken, sillä kävijöitä on niin paljon, että hänen täytyy ottaa vastaan kaikki yhtaikaa ja koettaa ylläpitää yhteistä, monipuolista keskustelua, josta jokainen sitten hakekoon vastausta omalle erikois-asialleen. Muussa tapauksessa menisikin kaikki hänen aikansa seurusteluun, ja sitä vielä tarvittaisiin ehkä toinen sen verta lisäksi. Ja kun ajattelee, että kirjeitäkin on jokapäivä 30, että romaani on kirjoitettava, että on perheellisiä asioita ja että täytyy joskus levähtää, niin huomaa miten sukkelasti hänen on aikaansa hallitseminen.
Seuraavassa tahdon, antaakseni todellisen kuvan siitä mitä näin ja kuulin, kertoa tarkkaan koko illan menon, kaikki tärkeimmät keskustelut, joissa olin osallinen, ja huomattavimmat henkilöt, jotka siellä sattuivat silloin esiintymään, ja teen sen siinä järjestyksessä kuin ne todellisuudessa olikin.
Ennen molokaanien vastaanottoa Tolstoi ehti näyttää minulle Englannissa vasta-ilmestyneen uuden uskonnollisen kirjansa. Se on siellä painettu venäjänkielellä, ja nimeltä "Kristin-oppi". Tässä kirjassa hän esittää Kristuksen opin systemaatillisessa järjestyksessä, ollenkaan siteeraamatta evankeliumin tekstiä. Se on Kristuksen oppi "omilla sanoilla". Se perustuu kokonaan vaan järkeen ja rakkauteen, mutta on niin läpitsensä Kristuksen elämänopin pohjustama ja valaisema, ettei yksikään lukija voi olla tuntematta tämän opin hengen huokuvan sen jokaisen sanan takaa.
Kirjaan on Leo Tolstoi pannut koko pitkän elämänsä kokemukset. Hänen tarkoituksensa oli ollut valmistella tätä kirjaa kuolinpäiväänsä asti, ja antaa sen vasta sitten jälkeenjääneenä teoksena ilmestyä, mutta nyt hän näyttää kuitenkin suostuneen ystäväinsä pyyntöön painattaa se semmoisenaan. — Pintapuolisesti ja hätiköiden lukiessa se voi tuntua melkein kuivalta. Siinä on aivan kuin tahallaan vältetty kaikkea, mikä voisi kielen kauneuden tai lauserakennuksen mahtipontisuuden kautta tai välittömästi tunteeseen vetoomalla vaikuttaa hypnotiseeraavasti ja siten temmata puolelleen. Uskonnon asioissa hän ei mitään niin pelkää ja kammo kuin hypnotismiä, ilmestyköön se sitten rummunpäristyksenä, psalmien veisuuna tai saarnan lausumisena. Aivan riippumatta kaikista ulkonaisista viehättimistä saa se lukija, joka kerran syventyy tämän kirjan sisällykseen, tuntea, kuinka järki ja rakkaus vähitellen hänessä itsessänsä irtautuvat hereille, ja kuinka häntä ei tällä kertaa kutsu mikään pelastusarmeijalainen, ei mikään kaunopuhelias saarnamies eikä mikään maailmankuulu Leo Tolstoi, vaan Jumala itse hänen oman järkensä ja rakkautensa kautta.
Antaakseni jonkun käsityksen tämän kirjan laadusta, luettelen tässä sen sisällyksen sen osien ja lukujen nimitysten mukaan.
1) Vanhoista uskonopeista, 2) niiden puutteellisuus, 3) semmoisen uskonopin välttämättömyys, joka vastaa ihmiskunnan valistusastetta. 4) Miten kristinoppi on ratkaissut elämän ristiriidan ja selittänyt sen tarkoituksen. 5) Mitä on henkisen olemuksen synty, 6) mitä tämä ihmisessä syntyvä olemus on. 7) Jumalan tuntee, kristinopin mukaan, ihminen itsessänsä, 8) mutta myöskin ulkopuolellansa. 9) Mitä on totinen elämä, 10) miten se eroaa entisestä elämästä. 11) Mikä häiritsee ihmistä elämästä totista elämää. 12) Esteet rakkauden ilmaisemiselle. 13) Mitä on ihmisen tekeminen voidaksensa elää totista elämää. 15) Kolme syntien lajia. 16) Syntien jaotelma: 17) nautinnonhimon synti, 18) työttömyyden synti, 19) kunnianhimon synti, 20) vallanhimon synti, 21) haureuden synti, 22) humaltumisen synti. 23) Syntien seuraukset. 24) Viettelykset, 25) niiden synty, 26) niiden jaotelma: 27) valmistumisen viettelys, 28) perheellisyyden viettelys, 29) tehtävän viettelys, 30) toveruuden viettelys, 31) valtiollisuuden viettelys. 32) Viettelyksien seuraukset. 33) Uskonvalheet, 34) uskonvalheiden synty, 36) niistä syntyvä paha. 37) Miten on meneteltävä elääkseen Kristuksen opin mukaan: 38) vapautuminen uskonvalheista, 39) vapautuminen jo lapsuudessa tyrkytetystä uskonvalheesta, 40) vapautuminen ulkonaisten tunteiden herättämisellä synnytetyistä uskonvalheista, 41) vapautuminen välimiehen valheesta, 42) vapautuminen ihmeisiin uskomisen valheesta, 43) vapautuminen väärän tulkitsemisen valheesta. 44) Kuinka viettelykset ovat vältettävät. 45-50) Taistelu syntien kanssa, 51) taistelun johdonmukaisuus. 52-59) Erityiset taistelunkeinot: 60) rukous, 61) ajoittainen rukous, 62) alituinen rukous. 63) Mitä voi kristillisesti elävä ihminen odottaa nykyisyydessä, 64) mitä hän voi odottaa tulevaisuudessa. —
Tulleita molokaaneja esitti Tolstoi tällä tavalla: "Molokaanien uskonlahko semmoisenaan on aivan rappiolla. Ulkonainen jumalanpalvelus kaikellaisine menoineen on tunkenut pois henkisen vapauden ja sisällyksen. Mutta heidän joukossansa on nuorempi sukupolvi eroittautunut ja se näyttää erinomaisen elonvoiman merkkejä; suurempaa vapautta ajatustavassa ei voi enää pyytää. Siinä on monenlaisia aineksia, kuten kohta näette."
Ja ikäänkuin tätä osoittaakseen hän vei sekä molokaanit että minut työhuoneesensa, jonne pääsy näyttää olevan vaan hengenheimolaisille. Sinne mennään, ikäänkuin pois kaikesta kreivillisyydestä, pitkää, kapeata välikäytävää myöten, josta on ovia kaikellaisiin talouskomeroihin. Tolstoin huone on siellä aivan kuin eri maailmassa, hyvin pieni, matala, kaikin puolin vaatimaton ja arvatenkin äärettömän hiljainen. Hänen kirjoituspöytänsä anastaa siitä neljännen osan. Toisella pöydällä on täyteenpakattuna kirjapinoja. On vielä kirjakaappikin kirjoja täynnä. Työpöydällä on kirjailijoille ominainen paperien temmellys. Muutamat pehmoset ja syvät, mustan viheriällä vakstuukilla vuoratut nojatuolit ovat nähtävästi aijotut semmoisia tarkoituksia varten, kuin oli nyt. Liikkumiselle ei jää juuri mitään tilaa jäljelle. Ikkunasta ei näy kauas, on jotain edessä — tai enkö ehkä tullut katsoneeksi tarkemmin. Mutta heti tulee ajatus päähän: tämmöisestäkö pienestä, suljetusta, aivan kuin mökin kamarista onkin siis säteillyt ulos tuo niin avonainen, täysivoimainen ja yli koko maapallon ylettyvä valovirta!
Molokaanit asettuivat peräkkäin istumaan. Ne olivat tavattoman rotevia, voimakkaita ja pitkiä miehiä. Ja jos olen kehunut tataareja tarmokkaan ja elonvoimaisen ulkonäön puolesta, niin näitä minun pitäisi vielä enemmän kehua. Näillä oli jotakin lisäksi, jota yksinomaan käytännöllisissä puuhissa eläviltä tataareilta puuttui: henkevyyden selvät merkit koko olennossa, otsassa ja silmäyksessä. Kuinka erilaisena olinkaan junavaunun ikkunasta nähnyt venäläisiä talonpoikia ja kuinka toisellaisen kuvan olen heistä saanut meidän venäläisiä sotamiehiä katsoessa! Miten tämä taaskin on selitettävä? Molokaanien, kirkosta eronnut uskonlahko on jo vanha. Suurenmoisia vainoja kärsittyänsä on se itselleen saanut tunnustetuksi jonkinlaisen oikeuden olemassaoloon hallituksen puolelta, niin että sen jäsenet saavat uskoa mitä tahtovat ja elää niinkuin tahtovat. Elämänhalu ja itsetietoinen voima uhkuu heistä. — — He rupesivat nyt ensimäiseksi tekemään tiliä matkastansa. Moskova oli tehnyt heihin aivan kauhistuttavan vaikutuksen. He eivät voineet ymmärtää noiden lukemattomien kirkkojen tarkoitusta, ei kumartamisia, ei maahanlankeemisia, ei kultaisia jumalankuvia. "Pimeys ei tunnu missään niin suurelta, sanoivat he, kuin täällä Moskovassa, joka kansan uskon mukaan pitäisi oleman itse valon lähde".
Tolstoin kysymyksiin, miten heillä sitten jumalanpalvelusta toimitettiin, he vastasivat, että oli heilläkin paljon kuollutta seurakunnassa; kokoonnuttiin vaan yhteisiä rukouksia pitämään ja psalmeja veisaamaan. Seuraus oli, että nuoriso haukotteli näissä kokouksissa ja jäi vihdoin kokonaan ulkopuolelle, eriseuraksi, jossa nyt rupesikin olemaan itsenäisiä tuumia uskonasioista, niinkuin ennen muinoin uskonlahkon nuorena ollessa.
Tämä antoi aihetta Toistoille kertoa eri uskonlahkojen erilaisista kokouksista, ja, paheksien hänkin semmoisia, joissa "ei muuta kuin rukoiltiin ja veisattiin", — mikä ei koskaan mihinkään velvoita, — hän kertoi kokouksista, joissa vaan vapaasti keskusteltiin uskonnon asioista ja oikean elämän tehtävistä. Eräällä seurakunnalla oli tällainen tapa: sunnuntaikokouksessa nostetaan puhe jostakin läsnäolevasta seurakunnan jäsenestä; kaikki lausuvat arvostelunsa hänestä, tuovat esiin hänen virheensä; arvosteltu ei saa vastata eikä puolustaa itseänsä sanallakaan sinä sunnuntaina, ja vasta seuraavana sunnuntaina hän saa puheenvuoron. Hän punastuu usein, hiki vuotaa hänen otsaltansa, mutta asia loppuu tavallisesti niin, ettei hän seuraavana sunnuntaina puhukaan mitään puolustukseksensa. "Kuinka hyödyllistä tämä on! kuinka me jokainen iloitsisimme, jos joskuskin saisimme kuulla avonaista arvostelua itsestämme, ei selän takana, vaan silmäin edessä! sehän voisi kerrassaan suunnata elämämme toisaanne päin!" sanoi Tolstoi. "Mutta tullaksemme suoraan asiaan, sanokaa, mitä te arvelette raamatun jumaluudesta, pidättekö jokaista sanaa siinä jumalasta lähteneenä?"
"Raamattu on meistä nähden tavallinen kertomus asioista ja tapahtumista", sanoi vanhin molokaaneista.
"Niin aivan, siinä voi olla suorastaan hylättäviäkin paikkoja, sekä vanhassa testamentissa että evankeliumeissa. — Entä sitten kaikkein vaarallisin kysymys: mitä te sanotte Jeesuksen jumaluudesta?"
Vanhin molokaaneista epäili ensin, millä sanoilla vastata, ja sanoi sitten, että hänestä nähden Jeesus itsekin kielsi jumaluutensa.
"Näettekö kuinka vapaita ne ovat minulla", sanoi Tolstoi kääntyen puoleeni. Ja hän haki kirjakaapistaan erään Strahovin teoksen (tietysti käsikirjoituksen) Jeesuksen jumaluudesta ja alkoi sitä innolla lukea meille. Siinä oli lueteltu kaikki kohdat, jotka tavallisesti tuodaan esiin muka tämän jumaluuden todistamiseksi, ja todellakin etevällä tavalla selitetty niiden oikea tarkoitus: nostaa ihminen semmoisenaan ennen tuntemattomiin korkeuksiin. Koko Kristuksen merkitys osoitetaan olevan siinä, että hän oli tavallinen ihminen ja kuitenkin juuri semmoisena jumalan poika. "Näyttäisi", sanoi Leo Tolstoi, "vähäpätöiseltä asialta mitä tästä asiasta uskoo; 'mitäpä pahaa muka siinä on, että uskon häntä jumalaksi', — ja kuitenkin juuri semmoisesta uskosta syntyykin koko eksymys, sillä jos hän on jumala, niin rukoillaan häntä sunnuntaisin ja lauletaan psalmeja hänen kunniaksensa, ja vaan jos hän on ihminen, on koko kysymys hänen seuraamisestansa."
Tästä johtui keskustelu rukoukseen. Molokaanit tahtoivat tietää, mitä
Tolstoi ajattelee siitä ja minkä merkityksen sille panee.
"Rukousta, jonka tarkoitus on pyytää itsellensä jotakin aineellista, personallista hyvää, en minä tunnusta, mutta sitävastoin on rukous, jonka tarkoitus on varjella itseänsä kiusauksesta, sitä merkitsevämpi, sillä se on suuri apu elämässä. Koko Isämeidän-rukous on tämmöinen rukous, ja samallainen on Kristuksen rukous Getsemanessa."
Silloin kuin vanhin molokaaneista hyväksyi kaikki mitä Tolstoi sanoi, otti nyt nuorin ja suurin heistä puhuakseen, ja vaikka hänen oli nähtävästi vaikea saada sanotuksi, mitä tahtoi, tuli hänen selvä tarkoituksensa kuitenkin hyvin esiin. Hän ei voinut tunnustaa mitään ulkonaista jumalaa eikä siis voinut ymmärtää kuinka mikään rukous oli mahdollinen. "Mitä en voi ymmärtää, sitä en voi tunnustaa, ja minä en ymmärrä, ketä minun pitäisi rukoilla", sanoi hän kiihkeästi, niinkuin olisi saanut näillä sanoilla esille sydämmensä vanhimman ja syvimmän ristiriidan.
Oli hauska kuulla Leo Tolstoin rupeavan selittämään omaa käsitystänsä siitä "mitä on Jumala".
"En minäkään", sanoi hän, "tunnusta mitään ulkopuolista luoja-jumalaa. On uskontoja, kuten esimerkiksi Konfuciuksen, joissa ei ole olemassa koko luomiskäsitettäkään. Mutta siltä en suinkaan kiellä Jumalaa. Jumalan minä tunnen tietoisuutenani, mutta samalla tunnen, etten ole kaikki; että tietoisuudessani tunnen totuuden hengen, vaan en tunne koko totuutta, joka minulle avaantuu vaan sen mukaan kuin sitä haen. Sentähden sanon, että Jumala on se kaikki, josta minä olen osa".
Molokaani ei oikein saanut selvää tarkoituksesta ja pysyi lujasti kiinni ateistisissa väitteissään, ettei hän voi tunnustaa semmoisen jumalan olemassa-oloa, jota hän ei ymmärrä.
Tolstoi sanoi: "Vaikken tunnustakaan partasuuta-yliluojaa, niin on minulla kuitenkin sama ajatus-suunta kuin niillä, jotka vielä ajattelevat jumalaa tämmöisenä partasuuna. Kristus on antanut vaan uuden käsityksen jumalasta, — että minun tietoisuuteni on yhtä jumalan kanssa; tämä on vastakohta sille suunnalle, joka kieltää jumalan." — Ja innolla kääntyi hän muiden puoleen, sanoen: "Tässä taas näemme nuo vastakohdat: yhdeltä puolen ajatellaan jumalaa ulkopuoliseksi luojaksi, ja sen seurauksena on lunastuskäsitykset, sunnuntai-jumalanpalvelukset, julkiset hartaushetket, — ja toiselta puolen: ei mitään jumalaa! ja seurauksena on epätietoisuus kuinka toimia, siveyskäsitteiden horjuvaisuus, eksymys."
"Ei lainkaan eksymys", väitti molokaani, "ihmisen pitää rakastaa lähimmäistänsä ja sen perustuksella rakentaa yhteiselämänsä niin, että kaikki ihmiset tasoittuvat ja kaikille tulee hyvä elää." — Hän lausui tällä sosialistien perusajatuksen.
"Aha, aha, — vai rakastaa lähimmäistä", sanoi Tolstoi ikäänkuin ottaen häntä kiinni. "Minä sanon teille, ei mitään rakkautta lähimmäisiin voi olla ilman Jumalaa. Ei kukaan rupee toista rakastamaan siksi, että siitä on hyötyä. Mutta katsokaa duhobooreja, heille ei elämä ole makea ja kuinka he kumminkin rakastavat lähimmäistä!"
Tämä tavattoman vilkas vuoropuhelu — olen kertonut lyhyesti vaan sen pääpiirteet — keskeytyi siihen, että tultiin ilmoittamaan erään tohtorin saapumisesta.
"Sanokaa, etten nyt voi ottaa vastaan."
"Hän on tullut tekemään selkoa kirjasta, jota olitte itse pyytänyt tarkastamaan."
"Vai niin, siinä tapauksessa täytynee" —
Ja molokaaneille jätettiin sydämmelliset hyvästit. Olimme kaikki kuin veljistyneet, lähellä toisiamme kuin parhaat ystävät, ja hauska oli minun, suomalaisen, ottaa kädestä noita mahtavan rotevia talonpoikia etelä Venäjän kaukaisista ääristä, jotka tunsin — ihmisiksi eikä patriooteiksi — —.
Kun tulimme yleiseen saliin, oli siellä todellakin tohtori, joka heti alkoi laveasti ja perusteellisesti selitellä puheenalaisen kirjan sisältöä. Ja tämäkin keskustelu ei ollut viehätystä vailla, sillä kirjanen oli vasta ilmestynyt "Hygienia eli terveysoppi Kreutsersonaatin mukaan".
Harvoin näkee niin puheliaita ja vielä päälliseksi niin kaunopuheliaita olentoja kuin tämä tohtori oli. Hän pyöritteli sanoja toistensa ympäri kuin öljyttyjä palloja, milloin antautui monimutkaisiin vertauksiin, milloin taas, kesken kaikkea, vieritti esille kuvarikkaan jumaluustarun, ja hänen kätensä palvelivat liikkeillään sulavasti äänen soinnukasta nousua ja laskua.
Leo Tolstoi istui tyytymättömänä hänen edessään, niinkuin se, joka jo ensimäisestä sanasta on arvannut toisen ajatuksen ja, kuuntelematta sen enempää, odottaa vaan sanatulvan päättymistä.
Kirjasessa muuten lähimaille hyväksyttiin Tolstoin esittämä ihanne, mutta huomautettiin, että hän oli pannut aivan liian vähän painoa ulkonaisten, suorastaan fyysillisten seikkain merkitykseen. Tässä kohden tohtori sanoi hyväksyvänsä kirjantekijän mielipiteen. Taistelu viettiä vastaan ei tarvitse aina olla yksistään hengen voimain suoritettavana, vaan sen vaikeus riippuu usein fyysillisistä syistä, hermoston tilasta, ruumiinliikkeiden puutteesta, väärästä dieetistä ja niin edespäin. Pitäisi siis muuttaa ulkonaista elämätä ja etupäässä terveydenhoitoa, niin asia olisi suuren askeleen eteenpäin liikahtanut.
Tolstoi kuunteli tätä jonkinlaisella epäluottamuksella. Hän sanoi mielellään hyväksyvänsä kaikki apuneuvot, mutta niistä on vaikea mitään sääntöä tehdä. Niinpä ruumiillinen ponnistus voi olla sekä hyödyksi, milloin se on kohtuullinen, että selvästi vahingoksi, milloin liikarasitus on tapahtunut. Ei missään tapauksessa voi terveyssääntöjä asettaa ihanteen sijalle. Pääasia on ja jääpi aina hengen voimain asiaksi, ja taistelu ei voi koskaan pysähtyä. "Luonto on pannut meihin niin suuren vetovoiman, — niin varmasti taannut ihmiskunnan lisääntymisprosessin, että todellakin täytyy panna kaikki voimansa vastustaakseen sitä, ja taistelu kestää yhtämittaa 15:nestä ikävuodesta — 70:neen ikävuoteen asti."
Tällä omituisella, lääkäriä tahallaan säikyttävällä lauseella Tolstoi lopetti keskustelun Kreutsersonaatista ja nousi ylös.
Vielä näin erään englantilaisen tiedemiehen tulevan esille paksun tieteellisen kirjan kanssa, jota hän esitti Tolstoin luettavaksi ja saikin hänet hyvin innokkaasti kuuntelemaan itseänsä. Hän kertoi matkoista itämailla uskonnollisten tutkimusten tarkoituksessa, ja erittäinkin eräästä Persiassa löytyvästä laajasta "babistit"-nimisestä lahkokunnasta, jota on paljon vainottu ja koetettu tukahuttaa. Sen opit, kertojan mukaan, tavattomassa määrässä lähenevät Kristuksen oppia, ja tämän oppinsa seuraamisesta he ovatkin vaarallisiksi selitetyt ja vainonalaisiksi joutuneet, sillä heidän pääuskonkappaleensa on, kuten tosi kristityilläkin, että kaikki ihmiset ovat veljiä keskenänsä, ja että siis ihmisiin ampuminen, minkä varjon alla tahansa, on yhteisen jumalan tahtoa vastaan.
Englantilainen oli oppinut jotakuinkin venäjän kieltä ja käänteli sen lauserakennuksia parhaan kykynsä mukaan englantilaisiin kohteliaisuuksiin.
Hänen jälkeensä ilmestyi tanterelle eräs nuori, hienosti puettu venäläisen kauppiaan poika, joka oli ilmoittanut lähtevänsä saattamaan viimeisiä duhobooreja Amerikaan. Hänen varakas isänsä oli jo uhrannut 7 tuh. ruplaa duhoboorien hyväksi, mutta poika tahtoi personallisella työllä auttaa asiata, ja oli hauska nähdä hänen kirkkaita sinisiä silmiänsä innosta hehkuvina.
Duhoboorien uskonlahko on myöskin jo vanha Venäjällä ja kuten kaikki muut ollut vainojen alaisena. He eivät tunnusta mitään jumalankuvia eivätkä ota osaa oikeauskoisten jumalanpalvelukseen. Tärkein ja omituisin piirre heidän uskossansa on se, että he ajattelevat jumalaa elämänhenkenä, jota siis voi palvella ainoastaan niin, että palvelee kaikkea sitä, mikä elää. Tästä syystä he eivät koskaan tahallisesti tapa mitään elukkaa, ja lihan syönti on kokonaan vieras asia heille. Ihmisiä he samasta syystä eivät myöskään voi missään tapauksessa ottaa tappaaksensa. Ihmistä he kunnioittavat jumalan temppelinä ja ihmisen palveleminen työllä ja teolla on heidän elämänsä varsinaisena tehtävänä. Heillä on tapana kumartaa toisiansa tämän jumalanpalveluksen nimessä, sillä kumartaessa ihmiselle he kumartavat sille, joka ihmisessä asuu.
Noin kymmenkunta vuotta sitten saattoi vielä tästäkin lahkokunnasta, niinkuin molokaaneista, sanoa että se oli joutunut rappiolle. Entisestä totisuudesta ja opin seuraamisen ankaruudesta oli monessa kohden luovuttu ja valtaan oli päässyt löyhyyden henki, jota edisti etupäässä se seikka, että duhoboorien taloudellinen asema ja toimeentulo oli kohonnut erinomaisen hyvälle kannalle. Mutta silloin juuri tulikin isku, joka nosti jälleen eleille entisen hengen. Heidän suuri yhteinen omaisuutensa tuli otetuksi takavarikkoon ja selitetyksi kunnan omaisuudeksi, jota he eivät enää saisikaan mielensä mukaan käyttää. Suuret riidat ja rettelöt syntyivät, jotka loppuivat duhoboorien tappioksi. Tämä herätti heidät unesta. Ja he jakoivat tasan kaikki mitä heillä oli yksityistä omaisuutta ja lopettivat keskuudessaan koko yksityisomaisuusjärjestelmän. Samassa he jyrkästi kieltäytyivät noudattamasta semmoisia esivallan käskyjä, jotka sotivat heidän uskoansa eli elämän palvelemisaatetta vastaan. Ja aivan pian he saivat käytännössä tilaisuuden osoittaa elpyneen uskonsa lujuutta. Heistä tuli nimittäin yksi joukko komennetuksi aseelliseen vartioon, jonka tarkoitus oli joidenkin ryövärien kiinniottaminen. Tultua paikalle kaikki duhoboorit kokoontuivat yöllä yhteen ja polttivat suurissa rovioissa aseensa, laulaen tällöin uskonnollisia psalmejansa. Mikään väkipakko, mitkään vankeusuhkaukset eivät saaneet heitä tarttumaan uudestaan aseisin. Ja nyt alkoi se vaino heitä vastaan, joka yhä yltyen on kestänyt näihin päiviin asti. — Ensin he karkoitettiin asumattomille aroille, mutta ennen pitkää oli koko aro kukoistavana, hedelmällisenä kenttänä. Passiivisessa vastarinnassaan he yhä pysyivät kiinni ja vihdoin kävi niin, ettei yksikään heistä suostunut asevelvollisuutta täyttämään. Tuli todistetuksi, että vanhemmat, äidit, kehoittamalla kehoittivat lapsiansa, jotka nuoruuteensa nähden asevelvollisuus-ijässä ovat vielä heikkoja, kieltäytymään, ja siunasivat heitä, kun heitä vangittiin ja vietiin pois kruununkyydillä. Nyt seurasi duhoboorien toinen karkoitus, ja tällä kertaa semmoisille seuduille, missä he olivat aivan tottumattomat elämään: kylmään, autioon ja asumattomaan vuoristoon Kaukaasiassa. Täällä menikin heidän olonsa aivan hullulle kannalle. Pian rupesi nälkätauti riehumaan heidän joukossansa, lavantauti ja kaikellainen muu sairaus, erittäinkin silmien sokeutuminen leveni arveluttavasti ja heitä kuolikin siellä laumoittain. Silloin saatiin aikaan sellainen lievennys heidän kohtalollensa, että tuli lupa muuttaa maasta kaikkien, jotka eivät olleet asevelvollisuusijässä, ja kieltäytyjät lähetettäväksi kruununkyydillä Siperiaan. — Tietysti olisi heidän, aivan varattomiksi kun olivat käyneet, ollut aivan mahdoton muuttaa omin varoin maasta; mutta silloin rupesivat muut ihmiset heitä auttamaan, erittäinkin Tolstoi ja hänen ystävänsä. He toimitettiin ensin Kypron saareen, mutta tämä suuria puuhia ja kustannuksia kysynyt toimi näyttäytyi epäonnistuneeksi, sillä ilmanala oli täälläkin sopimaton ja taudillisuus ei ottanut vähetäkseen. Pitkien tiedustelujen perästä eri maista, tarjoutui vihdoin mahdollisuus siirtää duhoboorit Amerikan Kanadaan, jossa maat olivat jotenkin samantapaiset kuin heidän entiset viljelysmaansa ja ilmanalakin samallainen. Mutta Amerikan hallitus pani suuren vaikeuden eteen: piti hankkia noin 500 markan takuu miestä kohden, ettei duhoboorit joudu hallituksen kustannettaviksi, jos syystä tai toisesta heidän toimeentulonsa ei onnistuisi. Kun duhobooreja oli Amerikaan vietäviä kuudetta tuhatta, olisi takuusumma noussut miljooniin, ellei sitä vihdoin olisi saatu melkein puoleksi vähenemään; ja nyt ryhtyi Tolstoi siihen keinoon, josta jo olen kertonut: kirjoittamaan ja täydentämään erästä jo kauan sitten alottamaansa mutta kesken jäänyttä novellia, josta nyt on paisunut suuri romaani, "Ylösnousemus". Koti- ja ulkomaalaisilta kustantajilta on hän saanut niin paljon rahoja kokoon, että kaikkien duhoboorien siirtäminen Amerikaan tulee näinä päivinä toteutetuksi asiaksi.
Hän ottaa tavattoman paljon osaa kaikellaisiin käytännöllisiinkin kysymyksiin ja puuhiin tässä asiassa. Niinpä hän nytkin pyysi seuralta anteeksi ja poistui puoleksi tunniksi, kirjoittaaksensa kirjeitä joillekin amerikalaisille konsuleille. Myöskin huolehti hän kovasti poikaansa, Sergeitä, joka oli ollut viimeistä duhoboorien joukkoa saattamassa Amerikaan, eikä hänestä pitkään aikaan ollut mitään kuulunut. — Sain nähdä erään Amerikan lehdissä olleen valokuvan mukaan tehdyn ja tänne saapuneen kuvan, jossa tuhansiin nouseva duhoboorijoukko on kuvattu saapuneena New-Yorkin satamaan. Miehet seisovat säkkinensä ja vaimot nyyttinensä avaralla kaupungin laiturilla, juuri nousseina mahtavasta atlantinhöyrylaivasta. Sergei Tolstoin kuva on erikseen painettu ja samaten erään ruhtinas Hilkovin, Englannissa asuvan maapakolaisen, joka niinikään oli heitä saattamassa ja opastamassa. Amerikan hallitus ja New-Yorkin yleisö kuuluu ottaneen heidät erinomaisella tavalla vastaan. Paitsi sitä, että heille annettiin todellakin hyviä maita ja vieläpä jonkinlaista rahallista apua sekä pitkäksi ajaksi myönnettiin täysi veronvapaus, kunnes ehtivät asettautua ja saada viljelyksensä tuottaviksi, oli vastaanotto kohdatessakin lämmin ja sydämmellinen. Heitä juotettiin teellä ja syötettiin ja vastaisuudeksi lahjoitettiin patoja ja muita ruuanlaitosvehkeitä. — Eikä ole ihme, että amerikalaiset hykertelevät käsiänsä, kun ovat saaneet maahansa parasta, ehdottomassa raittiudessa kasvanutta ja voimistunutta, sekä siveellisesti että ruumiillisesti tarmokkainta väkeä, mitä suuressa Venäjässä on voinut syntyä, Nämät ihmiset — he eivät kutsu itseänsä enää duhobooreiksi, vaan "maailman veljeskunnan jäseniksi" — ovat todellakin kauniit katsella ja voi ajatella, että mitkä amerikalaiset erämaat tahansa heidän käsissänsä muuttuvat ennen pitkää viljaviksi vainioiksi, sillä totisesti eivät heilläkään ämpärit vuoda eikä valjaat hajoa.
Iltateetä juotaessa Tolstoi rupesi kyselemään Suomen uskonnollisia oloja tahtoen tietää mikä usko elähyttää suomalaisia.
Ja kun minä sanoin, että suomalaiset pitävät kiini luterilaisuudesta, ei hän siihen näyttänyt tyytyvän, vaan uteli yhä eikö olisi jotain eloisampaa olemassa.
"Luterilaisuus", hän sanoi, "sehän voi olla hyvin, hyvin konservatiivista".
Koetin ajatella, mitä hänelle vastaisin, kertoisinko laestadiolaisista, vapaakirkollisista, pelastusarmeijasta, nyreeniläisistä. Jätin kuitenkin sen tekemättä, sillä kaikki nämät lahkot huolehtivat ainoastaan sielujen pelastamisesta johonkin haudantakaiseen elämään, ja tuskin tietävät mahdollisista "kysymyksistä", mutta Tolstoi tietysti uteli, eikö Suomessa ollut semmoista uskontoa, joka olisi suomalaisille osoittanut miten heidän on menetteleminen nyt, heidän omassa pulmakysymyksessään. Ja hänen kysellessään minulle kävi selväksi, että on sentään suuri ero paneeko hädän tullessa toimeen julkisia jumalanpalveluksia, laulaako virren värssyjä ja "Jumala ompi linnamme", vai ajatteleeko, että Jumalaa voi palvella ainoastaan täyttämällä hänen tahtoansa sillä hetkellä, mikä on.
Sitten hän rupesi puhumaan työlakoista. "Työlakko palkkojen enentämiseksi olkoon sinänsä, sanoi hän, mutta työlakkoa voi ajatella muistakin syistä syntyneenä." Ja hän kertoi, että kaksi professoria oli äskettäin tehnyt työlakon ilmoittaen ei voivansa alistua nykyisiin pakollisiin yliopistojärjestyksiin. "Se on vaan 'kaksi', mutta se kuitenkin osoittaa, että työlakko-aate on levinnyt piireihin, joissa se ennen oli tuntematon. Se on työlakko omantunnon vuoksi. Ihminen on käsketty vetämään eräästä nuorasta, hän tekee työtä käskettyä eikä nurise. Mutta jos hän saa tietää, että se nuora johtaa seinän läpi gillotiinikoneeseen, niin hän olisi huono mies, ellei tekisi työlakkoa ja häntä voi puolustaa ainoastaan niinkauan kuin hän ei sitä ymmärtänyt. Eikä ole sitä alaa, missä ei kieltäytyminen väärän käskyn noudattamisesta olisi paikallaan, olisi juuri sitä, mitä pitää tehdä, ja olisi aina siunausta tuottava."
Sitten hän vielä puhui yleisesti passiivisesta vastarinnasta, josta en voi tässä tilaisuudessa sen tarkemmin selkoa tehdä.
Ja vihdoin hän sanoi, ikäänkuin hyvästiksi kaikki yhteen kooten, täynnänsä lämmintä osanottoa ja toivoa, hiljaisella äänellä ja syvästi silmiin katsoen:
"Kaikki on Kristuksen opissa, se ratkaisee kaikki vaikeudet."