VII.
Krimin niemellä, 22.-25. IV.
Kirjoittaessani täällä viimeisiä muistoja matkaltamme ja lopetellessani päiväkirjaani jo tulee lähtö takasin Suomeen. Täällä kukkivat jo hedelmäpuut, ja vuoret peittyvät vihreään asuunsa, silloin kuin Suomessa on koivu vielä alaston ja kevät vasta alullaan.
Hyvästi jälleen Krimin mahtava vuoristo, sinun kaukainen Tshatyr ja jylhä Teinerdshi. Jo on painunut unohtumattomaksi mieleen vienon sininen meren pinta, johon vuoret päistikkaa syöksyvät. Se ottaa ne vastaan hellästi leikkivään viriinsä ja katkaisten peittää näkymättömiin niiden syvyydet. Olen monta kertaa nähnyt kiurun nousevan pellolta, olen katsellut hattaroita ja ihmetellyt niiden yhtäläisyyttä täällä ja meillä. Vuorilla ollessa pysähdyin pyökkipuun viereen ja aloin kaappia viheriätä sammalta sen kuorelta: kaikki se oli aivan niinkuin Suomessa, purot, sammaleet ja hattarat. Olen kuullut myöskin käen kukkuvan, se oli kuin Rantalan kuusesta tänne lentänyt. Olen loikonut kummulla ja katsonut ylös jäähtyvään iltataivaaseen, ja samat tähdet syttyivät tuikkimaan, saman Otavan löysin ja sen pienen kolmisikerön alhaalla. Kuukin nousi pyöreine pintoineen, tuttuine tahroinensa.
Omituisen valtavasti saattaa tämmöisissä tilaisuuksissa tuntea, että kaikki ihmiset ovat samasta lähteestä, niinkuin he näkevät saman auringon hohteen ja saman kuun kumotuksen. Mitä minä olen elinaikanani oppinut rakastamaan kotimaassa, sitä kaikkea on täällä ja joka paikassa maapallollamme, ja se on siemen, että oppisi rakastamaan vierasta maata. Kotimaa on siksi, että voisi oppia rakastamaan sitä, mikä ei ole kotimaa. Ja jos meri viskaisi minut vieraaseen saareen, tai, vielä paremmin, minun olisi kuoleman jälkeen tuleminen toiseen kiertotähteen, ja jos minä siellä outojen puiden seassa näkisin valkorunkoisen koivun ja ilta-auringon kohteen sen kyljellä, niin auttaisi minua tämä kotimaan anti sydämmessäni, ja minä voisin ruveta rakastamaan vierasta tähteä.
Tämä kaikissa ihmisissä löytyvä, oikeutettu kotimaan rakkaus — aarre ihmissydämmessä — ei voi johtaa tappamiseen, sotaan kahden kansan välillä, vaan se pikemmin johtaa siihen elämän palvelemiseen, joka on "maailman veljeskunnan jäsenten" usko.
Kuinka? Pitäisikö siis rakastaa myöskin kansaa, joka tahtoo hävittää minun kotimaani, tahtoo liimata vieraat yhdenmukaisuuden tapetit minun pirttini kotoisiin seiniin!
Tässä on edessä samaa kuin tutussa lauseessa: rakasta vihamiestäsi. Enhän koskaan voi enkä saa rakastaa hänen vihollismieltänsä, ainoastaan hänen sydäntänsä, jos sen löydän, voin hänessä rakastaa. Ja niinpä kun ajattelen nyt jotakin kansaa, erotan minä sentähden pois siitä sen patriootit ja haen esiin sen ihmiset, ne ovat sen sydän — ja niitä on kotimaa opettanut rakastamaan.
Turvautuako aseettomiin, voimattomiin, sanattomiksi lyötyihin? Eikö tämä ole sama kuin heittää toivonsa? Eikö tämä ole heikkouden oppi? Onko aivan lopussa sankariuden ihanne, Termopylain urotyö ja kuolema isänmaan edestä? — On, on ehdottomasti lopussa. Sekä Termopylain tekoa että Sven Tuuvan sankariutta voi ihailla vaan olleena ja menneenä, niin että joka meidän päivinämme tahtoisi jäljitellä, menettelisi Don Quixoten tavoin.
Toinen sankariuden muoto on sijaan tullut. Sitä eivät ole vielä runoilijat nostaneet eikä laulajat ylistäneet. Mutta se tulee, tulee, eikä mikään muu ehdi enää kasvaa suureksi sen tulon humun edellä, kaikki painuu laaksoksi, niinkuin vesi hyökylaineen edestä. Se tulee ja se on jo tullut.
Se ei ole tullut niinkuin aseitten kalske eikä niinkuin kaatava myrsky, vaan huomaamatta niinkuin keväisen aamutuulen lehahdus: älä tee väärää käskyä!
Se uusi sankarius on aseettomuuden sankarius. Se yhdistää kaikki ihmiset, missä ikänä kansassa tai valtakunnassa ne olisivatkin. Sillä kysymys on maailman valloituksesta. Ja tämän yhtymisen nimessä on altis uhrautuminen taas jokaisen edessä, taas on urhoollisuus ihanne ja taas kuolema kaunis.
End of Project Gutenberg's Päiväkirja matkaltani Venäjällä, by Arvid Järnefelt