ENSIMÄINEN KOHTAUS.
Sofia. Lisbeta.
(Tulevat vasemmalta.)
SOFIA: Tuossa on linnan portti.
LISBETA: Siellä siis istuu isä raukka!
SOFIA: Kolme pitkää vuotta ryövärien ja murhamiesten seurassa, vankilan holvissa, jonne ei milloinkaan aurinko pääse. Kolme pitkää vuotta!
LISBETA: Niin, äiti, »kolme pitkää vuotta»; mutta kuinka monta pitkää vuotta olen minä kulkenut kuin vangittuna, tietämättä tulevaisuudestani, toivon ja epätoivon välillä! Niitä on enemmän kuin kolme. Pian olen Jöranille jo liian vanha.
SOFIA: Niin, niin, lapseni, minun sydäntäni kouristaa, kun ajattelen teitä kahta.—Kuinka toisin on kaikki käynyt!
LISBETA: Ja kuitenkin luulit voivasi edeltäpäin laskea kaikki.—Sinä tiesit jo nimenkin: Rosencröell.—Rosencröell!
SOFIA: Niinpä niin Rosencröell!—Ei kaikki ole vielä menetetty.
LISBETA: Minä en jaksa toivoa enää.
SOFIA: Lapseni, lapseni, tiedäthän kuinka paljon olen koettanut—ja ettei syy ole ollut minun.
LISBETA: Niin, niin äiti,—ei sinun. Tiedän kuinka paljon olet uhrannut ja koettanut.
SOFIA: Mutta yksi oli sentään kaikkein vaikein. Minä olen rukoillut Törnskjöldiä! Rukoillut että hän säälisi vaimo raukkaa ja päästäisi vihdoin hänen miehensä. Minä, Lisbeta, Törnskjöldiä!
LISBETA: Yhtä kummallista on, että Törnskjöld on suostunut.
SOFIA: Hän antoi palvelijansa vastata: »päästän taikka en, sen saamme nähdä; linnan edustalle tule miestäs tapaamaan, silloin asiasta puhumme.»—Tänä iltana siis. Nyt, Lisbeta, alkaa soma leikki. Hiukseni ovat harmaat, mutta murtunut en ole. Aikeeni ovat suuremmat kuin koskaan ennen.
LISBETA: Sinä aijot kai isässä herättää taas jotakin.
SOFIA: Luulen että kolme vuotta hirveää vääryyttä kärsittyänsä hänessä on itsestäänkin herännyt se, mikä tarvitaan.
LISBETA: Mitä tarkoitat?
SOFIA: Herännyt tuo toinen,—voimaa antava koston tuli,—niin että hän nyt kerrankin tahtoo toteuttaa omaa oikeuttansa!—Hänen toimensa on tähän asti jäänyt miedoksi. Niinkuin joku »kirjuri» vaan olisi jotain puuhannut. Mutta kun hän vihdoin nousee oman loukatun oikeutensa puolesta, silloin on toinen ryhti oleva hänen käsivarressaan eikä hän ole hylkäävä miekkaa. Lisbeta, kuinka tyhmää: ajaa oikeutta ilman miekkaa!
LlSBETA: En voi ajatella isää miekka kädessä.
SOFIA: Hän on taitava miekkailija.
LISBETA: Se on kyllä totta: mahdoton on aatelismies ilman miekkaa.
Mutta ketä hänen pitäisi kostaa?
SOFIA: Voi lapsi, kuinka vähän tiedät omasta isästäsi. Koko tämän läänin aatelisto hänen täytyy lyödä alas. Ne ovat kaikki sekä oikeuden että hänen vihollisensa.
LISBETA: Mutta luuletko, että se olisi kuningattaren mieleen.
SOFIA: Kuningatar ei sydämmessään mitään niin toivo, kuin että semmoinen mies ilmestyisi.
LISBETA: Mutta sanotaanhan, että kuningatar on tämän läänin kaikki maat aatelisille suosikeille lahjoittanut.
SOFIA: Kuningatar ei muuta voinut. Hänen täytyy heitä syöttää. Mutta hän tietää mitä se hänelle maksaa. Ja siksi hän sydämmessään salaisesti ajattelee: jospa löytyisi se mies, joka heidät kukistaisi! Minä sanon sinulle: se mies on Samuel Cröell.
LISBETA: Äiti, sinun aikeesi ovat aina niin pelottavan rohkeat.
SOFIA: Ensin on Törnskjöld kukistettava, joka on nyt osannut tehdä itsensä tämän linnan päälliköksi. Oh, Lisbeta, koston päivä on tuleva! Oikeuden päivä! Onko suurempaa vääryyttä maailmassa tapahtunut! Hän, joka ilman mitään tutkintoa salpasi Samuelin tähän linnaan, on päässyt saman linnan päälliköksi. Kolme vuotta on hän osannut viivyttää tutkintoa, pidättänyt valistuskirjoja ja antanut vaan omia selityksiänsä Ruotsiin.—Törnskjöld on julma, niin että äidit lapsiansa pelottavat hänen nimellään. Hänen silmänsä palavat kuin kekäleet. Hän ylläpitää vanhaa vihaa, hän puhaltaa sitä joka paikkaan ja kaikkiin. Talonpojat vapisevat hänen edessään. Lisbeta, kerrotaan, että hän oli tahtonut muutamilta talonpojilta silmät puhkaista, kun he olivat pyrkineet linnaan Samuelin puheille. Hän on nyt niinkuin mielipuoli. Ja tämmöistä inhoittavaa vääryydentekijätä vastaan auttaisi käräjät ja laki ja oikeus ilman väkivaltaa. Että yhden miehen ikä ja vankeus vanhoilla päivillä pitääkin niin selvää asiata todistaa! Niinkun kyykäärmeen minä musertaisin hänen päänsä—ja muserrankin, Lisbeta, Väkivaltaa vastaan väkivalta!
LISBETA: Äiti, mitä on nuo miehet, jotka tulevat tännepäin kuin väijyen meitä?
SOFIA: Ne ovat meidän ystäviä, jousimiehiä,—jos Törnskjöldin pistäis päähän juonitella. He tuovat miekan minulle, jonka annan Samuelille, heti kun hän on päästetty.
LISBETA: Kaikki sinulla on valmiina. Voi äiti, olethan sinä hellä minulle?
SOFIA: Lapseni, älä pelkää. Sinun tähtes kaikki, sinun tulevaisuutes tähden! (Vasemmalle): Psh! tänne!