SEITSEMÄS KOHTAUS.
Samuel Cröell yksin.
SAMUEL CRÖELL: Niin, niin, niin! Niin juuri sen piti käydä, vaikka minä en ensin sitä ymmärtänyt. Kuitenkin se oli alusta asti kirjoitettu totuuden ja oikeuden kirjaan, eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut sitä estää.
Kunpa minä vaan olisin saanut annetuksi hänelle rauhani, sen suuren, horjumattoman rauhan.
Mutta minä uskon—ja minä sen jo näenkin: tulee vielä aika, että hän tarvitsee minun rauhaani. Ja hän tulee takasin ja hakee kaikki vankeudet ja kaikki kolot, missä on se ryysyinen mies ilman uskontunnustusta, ilman vaakunaa ja nimeä, jolla oli se rauha.
(Linnasta kuulun kellonsoitto.)
Se on yösoitto. (Menee ajatuksissaan linnan portille! huomaa että se on lukittu.) Se on totta minähän olen nyt vapaa!
Minne yöpynenkään. Siellä niillä on kaikilla paikkansa. Siellä he menevät nyt kaikki sillan yli yökomeroihinsa.—Jos kuu ei olisi pilvien takana, olisi pilkko pimeä. Siinä kiireessä eikö vaan jäänyt lakkini linnaan. Kanan varas!
Mitä se oli?—Joku eläin. Niin, niin, hiivi vaan ohitseni pehmytjalka: sinne mättään kupeelle, näreen alle kallista pääsi. Teillä pitää olla kaikilla pesänne, jonne yövytte.
Ihminen vaan voi olla ilman pesää.
(Löytää miekan, jolla hakkaa alas havuja; laittaa vuoteen; kuutamo.)
Kaikki, kaikki on minulta mennyt. (Laskeutuu vuoteellensa.) Mutta rauhaani ei ole minulta kukaan voinut ottaa. Mistä oletkaan kotosin, sinä minun rauhani! Tuoltako puhtaista ilmakerroksista kuun ja tähtien väliltä. Totisesti, on niinkuin sinä ääneen puhuisit minun kanssani tässä hiljaisuudessa! Minun syvä, syvä rauhani.
Esirippu.