KUUDES KOHTAUS.
Samuel Cröell. Sofia.
SOFIA (Osoittaen, että tämä tekee hänelle kipeätä sydämmeen, huutaa.):
Samuel!
Onko se totta? Niinkö? Törnskjöld jääpi kostamatta!
SAMUEL CRÖELL: En ole mitään saavuttanut elämässäni. Kaikki, mitä käräjilläni sain auki, se on mennyt umpeen: kaikki, minkä olin sitonut, on jälleen auennut; missä rikkaruohoja hävitin, siellä on ohdakkeita sijaan tullut. Se oli kaikki vaan, että näkisin, kuinka vähän suuren oikeuden virta minun tähteni voi muuttaa juoksuansa. Sofia, tämä tässä, se oli minun ensimäinen voittoni, sillä totisesti on tässä mennyt jotain auki, joka ei voi enää umpeen kasvaa.
SOFIA: Siinäkö sinun elämäsi ainoa voitto!
Oh kuinka auttamaton ja onneton sinä olet silmissäni. Lopetat elämäsi vankeudella, ja solmit nöyrää ystävyyttä sen miehen kanssa, joka on sinua kiduttanut. Ei sinua yksin: sinun vaimosi elämän tärvellyt ja oman lapsesi onnen kukistanut. Oh, Samuel, sinussa ei ole aatelisverta, liian myöhään nyt sen näen. Näen, etteivät minun sanani voi herättää sinua siitä pimeydestä, jossa tahdot olla.
SAMUEL CRÖELL: En ole koskaan semmoisessa valossa kulkenut.
SOFIA: Jos niin, niin tule, ota miekka! Yhdestä viittauksesta tuhannet talonpojat seuraavat sinua,—teet Kustaa Adolfin valtakunnalle palveluksen ja pelastat nimesi häpeällisestä kuolemasta!—
SAMUEL CRÖELL: Ei näkyä, ei mitään vastustaa, ei askeleillaan oljen kortta rikkoa—!
SOFIA: Pimeys!
SAMUEL CRÖELL: Valo!
SOFIA: Ah, Samuel, minä en voi ymmärtää, en voi uskoa, etten minä saa sinua enää hereille. Samuel sinä näet että sinun uskosi ei ole mitään voinut. Mutta on vielä minun uskoni. (Ottaa miekan kätköstä). Tässä on miekka, ota se! Minä annan sen sinulle, se on minun viimeinen sanani, niin totta kuin tässä seison!—Oh, olisinpa minä sinun asemassasi! (Helistää miekkaa ilmassa). Samuel—ota se minulta! Älä katso minun harmaita hiuksiani, katso nuoruuden kultaiset suortuvat valuvat olkapäilleni; älä katso minun mustaa surupukuani, katso nuoren Sofia Gyllenstjernan samettiliivi kiertää hänen solakkaa vartaloansa; älä katso näitä kuivuneita käsiä, katso neidon sormet ojentavat sinulle laakeriseppeliä ja nuori suu puhuu: Samuel, minä tahdon aateloida sinut, nuori Samuel, sinä uljas, sinä rohkea, sinä ryhdikäs, sinä tulet suureksi ja kunniakkaaksi ja sinun nimesi on varjoova valtakunnan ylimykset!
(Käsi putoaa, miekka herpoo kädestä.)
Ei, sanot sinä.
Samuel, sinä poljet minun elämäni unelman. Samuel, sinä teet tyhjäksi minun valani lapsellemme. Ja sinä teet välttämättömäksi meidän—eromme.
SAMUEL CRÖELL: Sofia!
SOFIA: Niin. Ei ole mitään välitietä.
SAMUEL CRÖELL: Kaikki, mikä minua odottaa, on hiljaista oikeutta, joka kenenkään ajamatta vuotaa suuresta lähteestä. Ei kellään ole valtakirjaa ohjata sen juoksua. Minä näen sen vaan, ja sydämmeni lämpenee, mitä ikänä tapahtuisikin.
SOFIA: Matkustan lapseni kanssa Ruotsiin ja koetan parsia kokoon, mitä meidän elämämme sirpaleista vielä on jäljellä. Minä en ole sitä särkenyt. Niinkuin olen elänyt tähän asti, niin elän loppuun asti vaan lastani varten. Mutta sinä olet sen särkenyt.—Hyvästi!
SAMUEL CRÖELL: Sofia, nyt on yö.
SOFIA: En pelkää yksin kulkea. Minun ystäväni on tuolla, sinun tässä lähempänä. Tässä erosivat tiemme.
(Menee.)