VIIDES KOHTAUS.
Samuel Cröell, Sofia.
SOFIA: Hän pani kätensä sinun olallesi Samuel, se nyt meidän täytyy lopettaa. Kun kerran olet siinä asemassa, missä olet, älä unohda, että heitä täytyy aina pitää jonkun välimatkan päässä.
SAMUEL CRÖELL: Ei kuitenkaan pyryssä lumien alla—.
SOFIA: Ah, Samuel, jätä nyt jo tuo! Kas onpa talja todellakin kaunis!
SAMUEL CRÖELL: Niin eikö olekin! Katso kuinka tuuhea ja pitkä karva,— uh! Sanoppas, sanoppas minne me ripustamme sen. Missä ovat minun vasarani ja naulani.
SOFIA: Samuel, emmekö jätä sitä mieluummin alas jalkoja lämmittämään?
SAMUEL CRÖELL: Ei, minä tahdon sen ylös, käpälät hajalleen joka suunnalle, noin: hää! Niin se oli hänelläkin, Paavolan äijällä. Pois nuo rimssut ja ramssut, ne ovat minua jo kauan harmittaneet. Minä tahdon nähdä jotakin yhtä suurta, voimakasta, enkä välitä pikkukoristuksista, ei mitään nauhasia!
SOFIA: Paavolan äijällä? Sieltäkö tämä talja on?
SAMUEL CRÖELL (puhuu seuraavat sanottavat lyödessään taljaa kiinni seinään): Sieltä.
SOFIA: Sinä sait sen häneltä?
SAMUEL CRÖELL: Niin. niin. Hän lahjoitti sen minulle.
SOFIA: No mistä se semmoinen ystävyys?
SAMUEL CRÖELL: Minä vapautin hänen poikansa sotapalveluksesta.
SOFIA: Sinä vapautit?
SAMUEL CRÖELL: Niin, viimeisestä sotaväen otosta jätin hänet pois.
SOFIA: Mutta, Samuel, onko se luvallista?
SAMUEL CRÖELL: Ei tämä talja ole mikään palkinto minulle. Minä en voinut olla sitä vastaanottamatta, kun Paavolan äijä vesissä silmin sen minulle antoi. Kuvaile, erota lapsestaan ikiajaksi!
SOFIA: Mutta kaikkienhan täytyy—!
SAMUEL CRÖELL: Niin se on, niin se on, mutta joskus tulee niin repivä sääli, niin armoton surku, ettei voi muuten menetellä, ei aina, mutta joskus, kun oikein sattuu.
SOFIA: Oletko vapauttanut muulloinkin?
SAMUEL CRÖELL: Olen kyllä. Edellisessä otossa viisi poikaa päästin— lyhyellä kynänvedolla.
SOFIA: Mutta ajattele, että se olisi tullut ilmi.
SAMUEL CRÖELL: Oh, minä tiedän monta pappiakin, jotka ovat merkinneet kirjoihin kuolleeksi ja siten vapauttaneet. Sofia, ajattele, oma lapsi, juuri parhaasen ikään tullut, joka juuri on alkanut miettiä ja elää, jossa on talon koko toivo—semmoinen lähetetään vieraille maille, ajetaan surman suuhun, laumassa niinkuin karja. Tiedätkö, Sofia, mitä se on heille, noille yksinäisille ujoille salomaan asukkaille! Epätoivoissaan he jättävät talonsa. Kokonaiset kyläkunnat pakenevat sotaväen kirjoittajan tieltä.
SOFIA: Samuel, sinä sanot meidän miehet pelkureiksi,—mutta Kustaa Aadolfin kenraalit ylistävät heidän rohkeuttansa. Sinä unohdat, että he taistelevat Saksassa pyhän asian edestä, protestanttisen uskon puolesta.
SAMUEL CRÖELL: Minä nyt niistä pyhistä uskoista viis! Ryöstöretkiä ne ovat kaikki. Ja heitä ylistetään vaan pahan omantunnon vuoksi. Kas niin, Sofia, nyt se on valmis, eikö ole mainio! Tule nyt istumaan tänne sen alle. Nyt se on aivan kuin Paavolassa,—kunpa meillä vaan olisi oikein iso pirtti. Istu tähän.
SOFIA: Minä tahtoisin puhua vielä äskeisestä. Sinä rakastat noita Pekkojasi ja pirttejä ja hiihtoretkiä, ja pilkkaat uskon pyhää taistelua. Sinun pitäisi elää enemmän valtakunnan suurissa asioissa, Samuel. Etkö näe, että kaikki, jotka ovat korkealla, myöskin korkeita asioita ajattelevat,—ja kaikilla on uskontuli.
SAMUEL CRÖELL: Minä en ole koskaan pyrkinyt korkealle.
SOFIA: Samuel, mitä on mies, joka ei pyri korkealle!
SAMUEL CRÖELL: Minä tunnen monta miestä, jotka eivät pyri korkealle.
SOFIA: Sinulla ei ole mitään makua sinnepäin. Samuel, sinä olet ja tahdot olla jokapäiväinen. Sinulla ei ole koskaan ollut semmoista uskoa eikä semmoisia ajatuksia,—(hillittömästi:) jotka voisivat hankkia sinulle aateluuden!
SAMUEL CRÖELL: Ei ole. Voitko sinä antaa minulle semmoisia ajatuksia?
SOFIA (pöydän luona): Kuka ties!
SAMUEL CRÖELL: Minä aateliseksi! Ha-ha-ha! He söisivät minut elävältä. Ei, Sofia: kyllä he ovat vihoissaan minulle muutenkin. Kun oikein tuumitaan, niin se taitaa olla meidän kaikkien onneksi, ettei minulla ole uskoa eikä ajatuksia.
SOFIA: Täällä kävi tänään pormestari.
SAMUEL CRÖELL: Oo! Sepä harvinainen vieras.
SOFIA: Hän tahtoi sinua tavata virka-asiassa, mutta kun sanoin, etten tiennyt milloin sinä palaat matkoiltasi, jätti hän tänne paperin, joka on hänelle takasin lähetettävä sittenkuin sinä olet kirjoittanut sen alle.
SAMUEL CRÖELL: Missä on paperi?
SOFIA: Tässä.
SAMUEL CRÖELL (avaa paperin): Oh! Mitä tämä on!
SOFIA: Niin, mitä se on?
SAMUEL CRÖELL: Minä haastetaan hovioikeuteen siitä, että olen ottanut vastaan lahjoja ja kavaltanut kruunulta sille kuuluvia sotilaita. Syyttäjänä on Törnskjöld—Jaakko ystäväni—ja ilmiantajina: kuule Sofia, kaikki ystäväni: Plantin, Menscheffer ja pikku Hinriksson. Mutta eivätkö he pöllöpäät ymmärrä, että semmoisesta seuraa minulle kuolemantuomio!
SOFIA: Eivätköhän ne juuri sitä ymmärräkin!
SAMUEL CRÖELL: Tämä on jo liian vaarallista leikkiä!
SOFIA: Minä en luule, että se ollenkaan on leikkiä.
SAMUEL CRÖELL: Mitä sanot, Sofia? Ei suinkaan Menscheffer, Törnskjöld tahdo, että minä menettäisin henkeni?
SOFIA: Eivät he sitä tahdo.
SAMUEL CRÖELL: Mutta, kuinka sitten—? He tietävät varmaan, että heidän syytöksensä tuopi minulle kuolemantuomion?
SOFIA: He tahtovat vaan, että sinä poistuisit ja jättäisit heille sijaa. Kuinka sinä poistut, on heille yhdentekevä.
SAMUEL CRÖELL: Tietysti, tietysti he tahtovat vaan sitä. Oh, kuinka jo ehti sydäntäni kouristaa.
SOFIA: Miksi olet iloinen?
SAMUEL CRÖELL: Siksi, ettei kukaan tahdo minua hengiltä.
SOFIA: Mutta mitä sinä aijot nyt tehdä?
SAMUEL CRÖELL: Tiesinhän minä, että he olivat napisseet minun ylennystäni vastaan, mutta että asia olisi ollut näin totinen, en voinut aavistaa. Ettei tulla ensin puhumaan!—Mitäkö aijon tehdä? Sofia, minä jätän kaikki vapaaehtoisesti. Minä palajan takasin metsiini: minä en kuulu tähän maailmaan.
SOFIA: Älä ole akka. Mies ottaa oikeutensa.
SAMUEL CRÖELL: Ei. Tässä ei ole kysymys mistään oikeudesta. Jos he luulevat toimittavansa sotaväen kirjoituksia paremmin, niin ottakoot minun virkani. Minä en väitä, että olisin siihen kaikista sopivin. Päinvastoin minä vihaan koko virkaa.
SOFIA: Sinä peräännyt ilman taistelua. Peljästyit.
SAMUEL CRÖELL (huutaa): Se on niinkuin sanoin.
SOFIA (hätääntyneenä): Ei-ei, se on mahdotonta, että niin olisi,— jotakin tässä täytyy olla väärin ajateltu. Sinä et saa heittää suurta tulevaisuuttasi. Sinä pyrit korkealle ja sinä tulet korkealle, Samuel, Samuel.
SAMUEL CRÖELL: Kun ummistan silmäni, kulkee minun ohitseni synkät kuvat. Siellä maan sydämmessä, Sofia, jospa sinä tietäisit mitä siellä tapahtuu. Koko lääni on kuin tyhjäksi ryöstetty. Ryöväritkö, luulet. Ei, vaan me virkamiehet. Erittäinkin minä, sotaväen ottaja. Mutta myöskin kaikki muut; voudit, papit, piispat, maaherrat ja itse kenraalikuvernöörikin. Ajattele tuota loppumatonta sotaa vieraalla maalla—asettaa joka vuosi tuhansia miehiä kaatuneiden sijaan, maksaa mahdottomia sotaveroja. Ja kaikki, jotka herran ja virkamiehen nimeä kantavat, ne kiskovat, ettei vaan viimeinen mehu ennättäisi muiden käsiin. Vääryyksillä ei ole mitään rajoja. Ja minä näen edessäni silmiä, ne ovat niinkuin sammuva hiillos, joka ei enää voi liekehtiä.— Herrat tahtovat tuomita minua: Se on niinkuin tuomio minulle, etten ole ennen paennut heitä. Ja minä otan vastaan sen tuomion ja pakenen, ja pesen käteni.
SOFIA: Samuel, minä tunnen sinut, sinä teet sen, minkä kerran sanot.
Mutta nyt sinä et saa. Sinä et ajattele minua etkä Lisbetaa. Sinulle
voi olla mahdollista elämä savupirtissä, meille ei.—Ajattele, ajattele
Lisbetaa!
SAMUEL CRÖELL: Mikä hänen on?
SOFIA: Tänäpäivänä hän odottaa sulhastansa. Elämä aukenee hänelle. Hän ei mitään aavista. Toivoo vaan, että Jöran saisi kerran vanhempainsa siunauksen. He tahtoisivat pojallensa aatelisneidin.
SAMUEL CRÖELL: Tyttö on vielä alaikäinen.—Taitaa olla todellakin rakastunut.
SOFIA: Se sama Liisukkasi, jota sinä olet polvellasi hypittänyt ja joka repi kätösillään sinun partaasi!
SAMUEL CRÖELL: Jos vaikka tahtoisinkin, en voi: sinä tiedät, että minua uhkaa kuolemantuomio.
SOFIA: Sinä et tahdo. Samuel Cröell ei säikähtäisi kaikkien nurkkakirjurien salavehkeitä.
SAMUEL CRÖELL: Asiani on ilmiannettu. Minä olen tehnyt sen, mistä olen syytetty, ehkä enemmänkin. Todistuksia ei puutu.
SOFIA: Samuel, onhan Ruotsissa hallitus, mahtavampi kuin kukaan täällä!
SAMUEL CRÖELL: Mitä tarkoitat?
SOFIA: Niin, Samuel, onhan Ruotsissa mahtava hallitus. Katso ylös, Samuel, ja katso sitten ylhäältä alas. Täällä on vaan joukko paikallisia pikku mahteja, merkityksettömiä ja äänettömiä, tuolla on kaikki mahti ja voima.
SAMUEL CRÖELL: Kuinka sinä osaat ottaa kaikki yhteen kouraan.
»Paikallisia mahteja!» Mutta mitä sinä tarkoitat?
SOFIA: Kukista maan tasalle koko tämä joukko vallattomia nylkyreitä!
SAMUEL CRÖELL: Minä? Mitä, minä?
SOFIA: Niin, sinä! Eihän sinultakaan puuttune todistuksia heitä vastaan. Näytä Ruotsin hallitukselle, mitä täällä tapahtuu. Ja he saavat palkkansa.
SAMUEL CRÖELL: Sinä tarkoitat, että kantelisin Ruotsiin heidän vääristä ylöskannoistansa ja nylkemisestänsä. Kaunis soppa siitä syntyisi: Jordan, Savonlinnan maaherra, ensimäisenä hirsipuuhun, sillä hän on kruunun suurin varas, Metstake kädettömäksi, Rosenhane viralta, Törnskjöld kunniattomaksi, ja itse Mörner, kenraalikuvernööri, pahasti kiinni ja suuri tahra maineelle ja hänkin viralta. Samaa tietä menisi piispa ja hänen koko häntänsä.—Ei, Sofia, minun tulisi heitä sääli, se tehtävä sopisi itse paholaiselle.
SOFIA: Mutta sinä hankkisit oikeutta kansalle, niille, joiden »silmät ovat kuin sammuva hiillos».
SAMUEL CRÖELL: Mitä sanoit?—Sanoitko: oikeutta? Onko sinun tarkoituksesi, että minä nousisin kansan puolesta? Sinä tarkoitat: ei mitään kostoa, ei mitään hengen asiaa kellekään, vaan ainoastaan oikeutta sorretuille. Että Ruotsin hallitus tuomitkoon ja auttakoon?
SOFIA: Niin. nyt sinä tiedät itse paremmin kuin minä.
SAMUEL CRÖELL: Sofia, mistä sinulla on tämä?
SOFIA: Minun vaikutukseni Tukholmassa ei ole vielä loppunut. Koska hyvänsä pääset vaikkapa itse Oxenstjernan puheille. Hän on nyt Ruotsin mahtavin mies.
SAMUEL CRÖELL: Ja minä esittäisin asiat niinkuin ne ovat, liioittelematta, rauhallisesti,—juuri niinkuin ne ovat.
SOFIA: Ja Oxenstjerna on antava sinulle valtakirjan. Eikä kukaan koske sinuun.
SAMUEL CRÖELL: Sinä annat minulle ajatuksen, joka sykähyttää kaikki veret minussa. Sinä annat minulle elämäni. Yhdellä sanalla toit minut siihen, mitä olen hamunnut aina enkä löytänyt. Sofia, jos uskallat vaan sinä!
SOFIA: Sinun kanssasi, Samuel, uskallan vaikka mitä! Tuomitkoot he vaan sinut kuolemaan. Ennenkuin tuomio täytetään, sinä kutsutaan Ruotsiin.
SAMUEL CRÖELL: No aateloitse minut sitten! Eteenpäin tuntematonta tulevaisuutta kohden! Kaikki mitä olemme nähneet edessämme soluu nyt pois, ja me emme tiedä mitä meitä odottaa huomenna, mitä tunnin kuluttua. Ah, Sofia, tämä on niinkuin aurinko nousisi ja minä lähtisin hiihtämään tuntemattomalta vaaralta. Minä en näe mitään, en mitään! Tässä (näyttää, rintaansa) vaan on matkan mitta ja ainoa tieto!
SOFIA (itseksensä): Nyt hän on lentoon lähtenyt. (Ääneen): Samuel, viisaasti ja varovasti on alku tehtävä.
SAMUEL CRÖELL: En tiedä, en tiedä mitään, enkä näe eteeni. Tiedän ja näen vaan yhden: oikeus! Siinä on minun viisauteni ja varovaisuuteni.
SOFIA (itseksensä): Minä luulen, että pelkään yhtä paljon kuin iloitsen.