ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
Kuuma kesäaamu. Aurinko peittyy usein pilveen, jolloin kuuluu kaukaista ukkosenjyrinää ja navakoita tuulenpuuskia.
Verhon auetessa paistaa aurinko.
Seurusteluhuoneen pöydällä tarjotin kahvikuppineen ja leipineen syrjään sysättyjen ompeluksien keskellä.
VALDEMAR (työssä pulpettinsa ääressä, selin katsomoon. Käy toisinaan luukulla ottamassa tai lähettämässä papereita, tai antaa lyhyitä määräyksiä pöydällään olevaan puhelimeen).
MARTTA ja LEENA (seurusteluhuoneessa, edellinen oikealla, katselee merelle, veltossa asennossa, kyynäspäät levällään ikkunalaudalla, pää kallella oikeaa käsivartta vasten; jälkimäinen pöydän ääressä käsitöitä tehden).
ROUVA VALTANEN (vasemmalta, tuo kahvipannun, kaataa kuppeihin): Mikä lämmin aamu, rakkaat lapset! Eikö pojille saa olla enempää?—Ah, missä Uuno on?
MARTTA: Koko yön viftillä.
ROUVA VALTANEN: Taas! Ja hän lupasi minulle niin varmaan.
LEENA: Täti kulta, varmaan on sattunut jotain erikoista.
MARTTA: Erikoista! (halveksivasti).
ROUVA VALTANEN: Uuno rukka, älkää vaan sanoko isälle.
MARTTA: Isälle! Isä sanoi jo viime kerralla, että parasta kun Uuno ei tulisi enää ollenkaan kotiin. Sellainen häpeä perheellemme!
ROUVA VALTANEN (huokaa raskaasti): Ei, Martta, Uuno ei ole ollenkaan mikään juoppo. Hän on täysissä voimissaan, mutta asiassa täytyy olla jotain muuta, josta en pääse perille. (Vasemmalle.)
LEENA: Ah, täti, hän tulee varmaan ihan kohta.
VALDEMAR: Mistä sen tiedät?
LEENA: En tiedä mistä minä … mutta hän on jo tulossa, hän on … no tuossahan hän onkin!
UUNO (tulee kalpeana, mutta ei mitenkään humaltuneena): Huomenta. (Istuutuu pulpettinsa ääreen, joka on vastapäätä Valdemarin pulpettia, kohti katsomoa; paiskaa konttorikirjat auki.) Äh, juuri kun pääsee viinoista, niin taas vaan viinoihin käsiksi! Onko rankin ostajia ilmestynyt?
MARTTA: Ja niinkuin sinä lupasit! Aivan vannoit äidille!
UUNO: No nyt vannon toistamiseen ja viimeisen kerran, etten enää koskaan, en ikipäivinäni enää mitään—vanno. Valdemar, lähde purjehtimaan.
MARTTA: Oletko mieletön!
UUNO: Se virkistäisi sinuakin, Valdemar.
MARTTA: Ukkonen käy, ja hän käskee purjehtimaan!
VALDEMAR: En nyt jouda.
UUNO: Jouda! (Paiskaa Valdemarin kirjat kiinni.) Tule nyt vaan!
MARTTA: Siitä ei tule mitään! Sanon isälle. Ähä!
UUNO: Menen yksin sitten.
MARTTA: Mene sinä yksin niin paljon kuin tahdot. Se on toinen asia.
UUNO: »Se on toinen asia». (Valdemarille): No, etkö siis tule?
VALDEMAR: Eipä nyt oikein haluttaisi.
LEENA (huolestuneena): Uuno, näethän, ukkonen on ilmassa!
UUNO: No, sillivoileipää sitten.
MARTTA (Uunolle): Suoraan sanoen, en voi käsittää kuinka sinä kehtaat,
Uuno!
UUNO: Äläs sano, Martta hyvä, minä tuotan mitä suurinta hyötyä kauppahuoneellemme. Olenhan minä oivallisena kylttinä liikkeellemme. Valtasten viinaa, Valtasten viinaa, Valtasten viinaa! Olen oikein elävä, puhuva ja huutava kyltti! Ainakin yhtä hyvä kuin tuo mykkä kuva tuolla oven päällä tynnyrineen ja pulloineen! (Osottaa ovikylttiin.)
LEENA (nauraen): Sinäpä et voi milloinkaan tottua tuohon kylttiin. Mitä pahaa se on sinulle tehnyt!
UUNO: Siitä asti kun se siihen maalattiin kaiken maailman maantienkulkijain osviitaksi, on mieleni kiehunut. Vielä minä kerran lennätän tuolin siihen, saatte nähdä!
MARTTA: Emmekö ole todella aivan kuin Kainin merkillä leimatut. Ihmiset kumartavat meitä rahojemme vuoksi jokaisessa seurassa, me olemme muka ihmiskunnan hyväntekijöitä, mutta selän takana meitä ylenkatsotaan: me turmelemme ihmiskuntaa viinatehtaillamme! Ei, ei. Meitä ei saa mikään hyväntekeväisyys puhtaiksi ihmisten edessä. Ja sitäpaitsi minua kyllästyttää koko hyväntekeväisyys. Se ei ole yhtään mitään.
UUNO: Isän pitäisi tietenkin lakata viinaa keittämästä, siinä kaikki.
VALDEMAR: Taas sinä Martta tulit siihen vanhaan—vanhaan tyytymättömyyteesi. Nyt on kesäpäivä, mutta sinulla on aina kuin lokakuu. Mielentilasi vaikuttaa väkisin toisiin. Ei pitäisi suotta johtaa toisiakin alakuloisuuteen.
MARTTA: Kohta pääsette minusta.
MUUT: No?
MARTTA: Rupean sairaanhoitajattareksi.
UUNO (haukotellen): Ah, ah, ah!
LEENA: Ei se ole mitään helppoa tointa, tiedätkös.
MARTTA: Minäpä tahdonkin vaikeata. Hyvä on Leenan puhua, joka et ole rikas. Mutta katsoppas minä, joka olen rikas, en voi ikinä saada semmoista pankkipaikkaa esimerkiksi kuin sinulla on, sinä onnellinen!
VALDEMAR: Rikkaat voivat elää ilmankin työtä ja paikkoja.
MARTTA: Mutta eivät, eivät, eivät! (Purskahtaa itkuun.)
ROUVA VALTANEN (vasemmalta, tarjottimella maitoa ja kuppeja): No kas niin! Kulkisitte, rakkaat lapset, edes useammin kävelemässä—jotakin urheilua tai semmoista—eihän tämmöinen elämä kelpaa! Kenen pitäisi sitten olla onnellinen, ellei teidän, kaikki teidän asemaanne kadehtivat.
MARTTA: Ja minä sanon, että me olemme kaikkein onnettomimpia kaikista ihmisistä. Esimerkiksi isä itse!
UUNO: Jaa-a, ensin panee kaikki voimansa rikkauden haalimiseen, ja kun vihdoin on miljooneja, ei saa syödä kuin keitettyä maitoa vesikorppujen kanssa!
MARTTA: Ja onnen sijaan kuinka vihainen, tyytymätön, levoton!—Voiko yleensä ajatella onnettomampaa kuin isä, kuin me, kuin me kaikki? Ei, mutta sanokaa todellakin! Voiko?
UUNO: Onnettomuus tulee siitä, että meillä on kaikilla paha omatunto. Me tiedämme mistä rikkautemme ovat kotosin ja kuitenkin jatkamme rikkaina olemista.
VALDEMAR: Sh!
ROUVA VALTANEN: Niin, Uuno, miksi taas tuota iankaikkista!
UUNO: Ennen viimeistä nälkävuotta hallitus antoi isälle toimeksi..,
MARTTA: Ah, lakkaa, tiedänhän minä…
VALDEMAR: Uuno!
UUNO: Pukekaamme kerrankin selviin sanoihin, mitä kuitenkin jokainen meistä aina, yöt päivät tuntee tässä. Totuus ei tee pahaa.
VALDEMAR: Joutavia. Kaikki muutkin rikastuvat samalla tavalla.
UUNO: Mutta muut eivät ole niin kehittyneet kuin me, että vääryyden ymmärtäisivät.
(Alakuloisuus valtaa kaikkien mielet. Kuuluu huokauksia,
asennot veltostuvat, kasvot kääntyvät Uunosta poispäin).
VALDEMAR: (kuitenkin, Uunon alettua puhua, reipastuttaa itsensä äkkiä, ei ole häntä kuulevinaan, viheltelee, selailee konttorikirjoja, paiskellen niitä auki ja kiinni).
UUNO (korottaa äänensä Valdemarin meluamisen tähden): Hallitus antoi isälle toimeksi koota viljaa nälänhädän varalle. Isä sai käsiinsä mahdottomia summia. Nälkävuosi tulikin, entistä julmempi. Mutta isä käytti asemansa viljanhinnan korottamiseksi, koska sitä ei ollut kellään myydä. Ja niinpä hän hypoteekkilainainsa avulla pääsi nälistyneen kansan maitten omistajaksi. Siitä ovat kaikki maatilamme peräisin.
MARTTA: Sinä väität isää suorastaan rosvoksi!
ROUVA VALTANEN: Mutta mitä hän oikeastaan sanoo, kun en minä voi mitään ymmärtää?
VALDEMAR: Älkää kuunnelko häntä. Sillä tavallahan olisivat kaikki rikkaudet pelkkää rosvousta!
UUNO: Niinpä ne melkein ovatkin.
MARTTA: Sanokaa kerrankin, kuinka rikkaita me oikeastaan olemme?
ROUVA VALTANEN: Kuinka lienee. Valittaahan isä aina, että olemme aivan konkurssin partaalla.
MUUT (naurahtavat).
UUNO: Hermosairautta. Vainohulluutta. Vähintäin seitsemän miljoonaa.
MARTTA (aivan kuin vaaran uhatessa): Seitsemän miljoonaa!
(Ajatuksissaan:) Sinun mielestäsi siis meidän pitäisi nuo miljoonat…
UUNO (kevyesti): Tietysti pitäisi.
ROUVA VALTANEN: Mutta sanokaa, mitä pitäisi?
VALDEMAR: Joutavia. Tuommoiset ajatukset eivät vie muuhun kuin toimettomuuteen. Kaikkia esi-isäin erehdyksiä tässä vielä rupeisi penkomaan! Pääasia on tehdä työtä. Työ on onni. Ja jos vaan teen tehtäväni hyvin, en tarvitse mistään muusta pitää huolta.
UUNO: Hm! Toiset niin, toiset näin.
MARTTA: Sinä tarkoitat siis, että esimerkiksi minun ei tarvitsisi ollenkaan hakea paikkoja tai ylimalkaan koettaa päästä itsenäiseen työhön, vaan ainoastaan harjoitella ahkerasti pianonsoittoa niinkuin ennenkin.
VALDEMAR: Juuri sitä tarkoitan.
MARTTA: Ja luulet, että voisin olla onnellinen, jos vaan koettaisin olla ajattelematta, ajattelematta, ajattelematta! (Takoo nyrkillä päähänsä.)
VALDEMAR: Ihan varmaan. Soitat vaan ahkerasti.
MARTTA: Ja mitäpä jos todella olisit oikeassa! Jospa vaan tietäisin varmaan, että se on niin … minä voisin olla äärettömän ahkera … ja olisin todella onnellinen… (Menee vasemmalle.)
(Kohta alkaa vasemmalta kuulua hartaita sormiharjoituksia pianolla.)
ROUVA VALTANEN (puoleksi itsekseen, ajatuksissaan): Aina vaan samat ja samat keskustelut! (Huokaa): Kun ymmärtäisi … (Vie kahvitarjottimen pois vasemmalle).
LEENA: Kyllä minusta vaan on niin, ettei kaikki työ sittenkään ole aina hyvää, joka eteen pannaan, vaan toista voi tehdä ilomielin, toinen taas ihan yököttää.
UUNO: Yököttääkö sinua pankkityö?
LEENA: Noh…
VALDEMAR: Sitä asiaa et sinä Leena kulta vielä voi oikein arvostella.
UUNO: Minusta Leena on arvostellut asian oikein.
VALDEMAR: Te kaksi olette aina samaa mieltä.
LEENA: Valdemar, pahoitinko?…
UUNO (kiihkeästi): Älä nyt vaan luovu mielipiteestäsi!
VALDEMAR: Ihminen saa usein luvan luopua mielipiteestään. Ei pidä aina olla niin varma. Asioilla voi olla monta puolta. Muuten jos jokaisella pitää välttämättä olla oma mielipiteensä—voi pian käydä niin, että koko yhdyselämä tulee heidän välillään mahdottomaksi.
LEENA (huolissaan): Kas niin, arvasinhan, että olit pahoittunut.
UUNO: Pysy vaan omassasi, Leena!
LEENA (pyrkien sovittamaan): Rakas Valdemar…
VALDEMAR: Ei, ei, ei. Tahdon kerrankin puhua sinun kanssasi totisesti tästä asiasta. Olen suoraan sanoen saanut kyllikseni tästä ikuisesta, kuolettavasta jankutuksesta. Enkä voi ajatella, että nyt vielä minunkin avioliitossani sama erimielisyys tulisi uudistumaan. Minä en voi, minä en tahdo, minä en kestä sitä.
UUNO (varottaen Leenaa heltymästä): Leena!
VALDEMAR: Otan isältä vastaan koko liikkeemme, ja sanon nyt kerta kaikkiaan, että katson kunnian-asiakseni suurentaa omaisuutemme vaikkapa kymmenkertaiseksi. Sitävarten tarvitsen intoa, tarmoa, hyvää mieltä, niin, ja erittäinkin—rauhaa, kotirauhaa. Sentähden sanon sinulle suoraan: mieti tarkkaan, ennenkuin otamme ratkaisevan askeleen.
LEENA: »Otamme ratkaisevan askeleen»—kun olemme jo kahdesti kuulutetut!
UUNO (halveksivasti): Kuulutetut!
VALDEMAR: Se ei tee mitään. Vielä voi hyvin peruuttaa. Ja jos mielipiteestä luopuminen sinulle on jotakin mahdotonta, niin—sanon sen ilman mitään katkeruutta—on todella parempi…
LEENA (kyyneleet silmissä): Mutta Valdemar—!
UUNO (pettyneenä): Ah!
VALDEMAR (heltyen): No niin, niin, Leena, meitä ei erota enää mikään, me kaksi kuulumme toisillemme…
UUNO (katkeralla moitteella): Leena, Leena!
(Kopinaa yläkerran rappusissa).
VALDEMAR: Isä! (Vasemmalle): Isä, isä…
ROUVA VALTANEN (tulee kiireesti vasemmalta, puhuu vasemmalle): Martta, jätä soittosi, isä tulee!
(Järjestää hätäisesti Valtasen kirjoituspöytää.)
VALDEMAR: ja UUNO (istuvat pulpettiensa ääreen työhön).
MARTTA (tulee happamena): Missä käsityöni?
VALTANEN (tulee lyhyin, nopein askelin oikealta).
MUUT (kunnioittavasti): Hyvää huomenta, isä!
VALTANEN (ähkien): Huomenta, huomenta lapseni.
ROUVA VALTANEN: Taas huonosti nukkunut, rakas Aleksander?
VALTANEN: Vai hyvinkö vielä?! Täällä soitellaan ja melutaan kuin markkinoilla. Muuten—tämä on kaiketi viimeinen päivä, jonka saan elää itsenäisenä, vapaana miehenä.
UUNO (kohauttaa olkaansa, menee jälleen pulpetilleen).
MARTTA (huokaa, ei viitsi kuunnella, poistuu vähitellen vasemmalle).
LEENA (menee Uunon luo katselemaan hänen työtään tai oikeammin selitelläkseen äskeistä käytöstään).
ROUVA VALTANEN: Mutta mitä sinä sanotkaan, rakas Aleksander?
VALTANEN: Minä sanon, että meitä kadehditaan ja vainotaan joka suunnalta: nyt viimeksi on vihollisiimme liittynyt myöskin…
UUNO (yskäsee).
VALTANEN: Mikä sinua ryittää? Hoida asiaasi tai ilmoittaudu sairaaksi ja mene—mene—
ROUVA VALTANEN: Aleksander!
VALTANEN: Hän yskii aivan kuin meitä ei vainottaisi—Mutta mitä merkitsevät, kysyn minä, toisviikkoiset sanomalehtikirjoitukset ja pankkimme osakkeiden laskeminen juuri silloinkuin tiedetään minun ne ostaneen melkein kaikki? Hä? Olemme konkurssin partaalla, sanon minä teille.—Taas yskäkohtaus!
(Istuu hermostuneena).
ROUVA VALTANEN: Ah, miksi ärsytät isää!
VALTANEN (pidellen Valdemaria kädestä): Sinuun, Valdemar poikani, panen kaiken toivoni. Sinun on nyt pelastettava kauppahuoneemme. Tiedäppäs, eilen kävi pankinjohtaja luonamme tahtomassa minua suureen vekseliin,— johon minulla periaatteessa ei kyllä ollut mitään vastaankaan. Hän veti esille paperin tunnustaakseni sen. Silloin sanoin hänelle: Ystäväni, olen käynyt vanhaksi, olen luovuttanut liikkeeni pojalleni Valdemarille, (katsahtaen merkitsevästi Uunoon), jonka olen testamentissa asettanut myös pääperillisekseni. No, vieläkö yskittää? —Poikani Valdemarin suostumuksetta, sanoin, en ryhdy enää mihinkään.
VALDEMAR (liikutettuna): Isä!
VALTANEN: Tirehtööri koetti parastaan, mutta minä en kirjoittanut.
UUNO: Sehän mainiota! Nyt saamme vihdoinkin antaa tirehtöörille ansaitut potkut!
VALTANEN: Keskustelen Valdemarin kanssa, en sinun. Vekseli on tietenkin tunnustettava.
UUNO: Tunnustetaan vaan. Mutta jospa nuo »toisviikkoiset sanomalehtikirjoitukset ja osakkeiden laskeutuminen» ovat seurauksena siitä, että luottamus tirehtöörin asioihin alkaa horjua?!
VALTANEN (hyökkää seisaalleen, saamatta sanaa suustansa):
Lu-lu-luottamus! Hä-vytön!
ROUVA VALTANEN (yrittää estää Uunoa jatkamasta): No, no, Uuno…
UUNO: Äiti, anna minun puhua… Leena on joka päivä pankissa ja hänkin sanoo…
LEENA (hätääntyen): Minä en ole sanonut mitään… Niin, vaan sinulle yksin … mutta minulla ei ole oikeutta…
VALTANEN: Mitä Leena sanoo?
LEENA: Voi, en mitään,—juorua—konttoriväen keskuudessa…
VALTANEN: Sellaiset jutut pitää tukahuttaa, ei niitä saa levittää,
Leena.
UUNO: Niin, Leena, pitää aina valehdella, ei saa koskaan puhua totta.
ROUVA VALTANEN: Mutta lopettakaa jo, lopettakaa!
VALTANEN: Valdemar, tule ylös luokseni. Täällä näyttää olevan aivan mahdoton saada järkevää sanaa vaihdetuksi. Mennään.
VALTANEN ja VALDEMAR (menevät oikealle).
ROUVA VALTANEN: Sinun ei pitäisi noin ärsyttää isää!
(Menee Uunon puhuessa vasemmalle.)
UUNO: Herranen aika, en syytä häntä sanallakaan. Mutta hän tarvitsee vaan nähdä minut hermostuakseen pilalle. Niinhän se on ollut aina. (Jonkun ajan kuluttua Leenalle): Mutta että sinäkin, Leena!
LEENA (seurusteluhuoneessa neulouksen ääressä): Mitä minä? En minä mitään—
UUNO (pulpettinsa luota): Kuinka paljon oli käsissäsi, mutta sinä viskasit luotasi!
LEENA: Koeta ymmärtää asemaani. Olenhan sitäpaitsi siksi vieras, ettei minun sovi niinkuin teidän muiden…
UUNO: »Vieras»!—Jos olisit sanonut mitä tiedät, ehkä isä olisi ruvennut tirehtööriä epäilemään ja säästynyt ikävyyksistä. Mutta tuo teidän iankaikkinen »hienostumisenne», se on tietysti jokapaikassa kaikkea muuta tärkeämpää! Tärkeämpää kyllä kuin jonkun kauppahuoneen menestys, mutta ei koskaan tärkeämpää kuin toden puhuminen. Kohteliaisuus, makeileminen tärkeämpää kuin totuus! Se voi saattaa minut ihan raivoon!
LEENA: Kaikki tämä voi olla niin, mutta sinun raivoosi on sittenkin toinen syy.
UUNO: No niin onkin. En sitä peitäkään. Mutta sittenkin samaa totuuden kiertelemistä sinun puoleltasi.
LEENA (pannen pois neulomuksensa): Sinä olisit tahtonut siis, että kihlaus olisi purkautunut, nyt, ihan tuossa, noin vain.
UUNO: En. Vaan että olisit pysynyt mielipiteessäsi. Sinä olit oikeassa: jos joku toimi tuntuu väärältä, niin siitä pitää empimättä luopua, mutta sinä luovuit empimättä mielipiteestäsi, lupasit ainakin luopua.
LEENA: Voiko nyt sellaisen satunnaisen erimielisyyden vuoksi…
UUNO: Se ei ollut mitään satunnaista, vaan sinä olet perin juurin erimielinen Valdemarin kanssa. Sehän se tässä onkin.
LEENA: Tarkoitan, voiko semmoisen syyn tähden purkaa kihlauksen, joka on ollut välillämme päätetty oikeastaan jo lapsuudestamme asti?
UUNO: Mutta olisihan Valdemar ollut valmis purkamaan! Ja kuitenkin olit sinä oikeassa! Se se raivostuttaa minua.
LEENA: Johan sanoin, että raivoosi on toinen syy.
UUNO: No, koska niin välttämättä tahdot kuulla oikean syyn, niin kuule: minä en jaksa kestää sitä, että sinä tulet toisen vaimoksi.
LEENA: Ash! Taas!
UUNO: Oikeastaan sinä sen itse tiedät ja ymmärrät, mutta mitä et tiedä, niin se on tämä!
(Näyttää ulkomaanpassia.)
LEENA (hämmästyneenä): Ulkomaanpassi! Mitä sinä, Uuno!
UUNO: En tahdo olla läsnä. Ja minusta voi todellakin tulla juoppo häittenne jälkeen, jos jään tänne.
LEENA: Ja miten selität lähtösi muille? Kenties vielä rupeavat epäilemään jotain.
UUNO: No, onhan isän aikomus tehdä minut perinnöttömäksi ja Valdemarin liikkeenjohtajaksi,—ne syythän riittävät selitykseksi maailmalle. Mutta sinä tiedät ainoan syyni. Mitä voin minä siihen, että rakastan sinua!
LEENA: Mitä tarvitset sinä voida? Elämme ja olemme niinkuin ennenkin.
UUNO: Vaikkako sinä tulet hänen vaimokseen?
LEENA: Eihän sinun ja minun rakkaudessa ole mitään sellaista! Näemme niinkuin ennenkin joka päivä toisemme, saamme aina ajatella toisiamme— se ei ole mitään pahaa,—saamme milloin hyvänsä puhutella toisiamme,— eihän sekään ole mitään pahaa. Mitä me vielä kaipaisimme, sano!
UUNO: Etkö sinä siis ole koskaan tuntenut sellaista vastustamatonta vetovoimaa, sellaista—kuinka sanoisin—no että sinä, juuri sinä kaikkinesi tuossa olet minun, kokonaan minun eikä kenenkään muun?…
LEENA: En yhtään edes ymmärrä. Ne ovat niitä teidän, miesten, merkillisyyksiä. Aina teillä pitää olla jotain semmoista.
UUNO: No—tuota noin—miksi esimerkiksi äitisi, joka niin rakastaa sinua, tahtoo syleillä ja suudellakin sinua?
LEENA: Ah, sinä kenties kuvailet, että suuteleminen minusta on syntiä? Ei ollenkaan. Mutta se on aivan tarpeetonta meidän välillämme. Mitä varten? Ajattele kuinka hassuakin se oikeastaan on: suut vastakkain ja—(maiskauttaa suullaan, nauraa).
UUNO: Ei, Leena, et sinä siitä niin vähällä pääse. Minä matkustan.
LEENA: Tule tänne.
UUNO (tulee Leenan luo): Hyvästi, Leena.
LEENA: Jos sinusta ei ole kylläksi, että saamme joka päivä katsoa toisiimme ja puhella, niin olkoon sitten… (Suutelee Uunoa.) Sinä et matkusta minnekkään—(suutelee)—ymmärrätkö, minä kuolen ilman sinua, minä kuolen…
VALDEMAR: (tulee oikealta heidän huomaamattaan, naurahtaa, sitten teeskentelee suuttumusta).
UUNO: Valdemar!
VALDEMAR: Jos sinä rakastat Uunoa, niin sano se suoraan. Toistan vieläkin: kihlauksemme voi kyllä purkautua.
UUNO: Se oli leikkiä.
VALDEMAR: Oliko se leikkiä, Leena?
LEENA: En tiedä.
VALDEMAR (rupeaa nauramaan): Voi, lapsi raukka, suottahan minä…
Tiedänhän minä, että sinä rakastat minua. Saat mielelläsi suudella
häntä. Päinvastoin minä iloitsen, että sinäkin Uuno pidät Leenasta.—
Niin, niin, no suudelkaa nyt minun nähteni, en välitä siitä vähääkään.
(Tulee äkkiä totiseksi.) Uuno, tulehan tänne.
UUNO (lähestyy Valdemaria arasti): Anna minulle anteeksi, Valdemar!
VALDEMAR: (ihmeissään): Mitä sinä
UUNO: Minä en tiennyt mitä tein… (liikutettuna aikoo syleillä
Valdemaria).
VALDEMAR: Mutta siitäkö sinä yhä?! Älä hassuttele. Minulla on ihan toinen asia sydämelläni. Täytyy neuvotella kanssasi. Isä ilmaisi minulle, että tirehtöörimme on saanut vihiä odottamattomasta pankkitarkastuksesta. Häneltä puuttuu satanen tuhatta.
UUNO: (hajamielisenä) No niin … niin…
VALDEMAR: Hän tahtoo, että kirjoittaisimme tuolle summalle valevekselin…
UUNO (yhä hajamielisenä): Kun ymmärtäisin…
VALDEMAR: Ainoastaan tarkastuksen ajaksi, näet,—että hän salaisi balanssin.
UUNO: Ahaa!—Ei koskaan!
VALDEMAR: Äläpäs nyt taas tokase noin äkkipikaa. Hän lupaa meille harvinaisia etuja, suorastaan aivan kuulumattomia.
UUNO: Siinä tapauksessa vielä vähemmin. Ei—ei!
VALDEMAR: Mutta hän lupaa…
UUNO: En edes tahdo tietää mitä hän lupaa. Se on aivan yhdentekevä mitä hän siellä lupaa tai on lupaamatta. Valevekseli on petos.
VALDEMAR (totisena): Minä luulen, että isällä on paljon syytä auttaa häntä tällaisessa tapauksessa.
UUNO: Juuri sitä minäkin luulen. Mutta sen vahingon vuoksi, jonka hän meille voi tuottaa, en luule olevan tarpeellista yhä enemmän sekaantua hänen vekseleihinsä. Sitäpaitsi, tässä tapauksessa, kuten sanoin, hän vaatii meitä suoraan petokseen.
VALDEMAR: Mutta jospa koko liikkeemme voisi tulla horjumaan?
UUNO: Horjukoon ja vaikka kaatukoonkin minun puolestani. Paljon valetta silloin kaatuisikin.
LEENA: Uuno, yhtä sinä et ajattele: tirehtööri on sedän ystävä, sedän voi olla hyvin vaikeata kieltää palvelusta ystävältänsä.
UUNO (melkein raivokkaasti): »Vaikeata»! Ja sinä tiedät hänet pettäjäksi! Siksikö luonto on antanut muutamille naisille niin kauniit suut, että he noin kamalia puhuisivat! »Vaikeata»! Mutta tiedätkö sinä Leena mitä sinä sanot! (Katkerasti ja hiljaisemmalla äänellä): Mutta mitäs minä puhunkaan! Itsehän sinä myöskin, sentähden että jokin tuntuu vaikealta sanoa, olet valmis tekemään väkivaltaa pyhimmälle kaikesta, omalle rakkaudellesi!
LEENA (loukkaantuneena): Se ei ole niin!
VALDEMAR: En ymmärrä mitä te puhutte, mutta…
UUNO: Välistä minun tekisi mieli olla tuona ukkosena iskeäkseni muutamaan lahoon taloon ja tehdäkseni puhdasta jälkeä!
LEENA: Ollaksesi sitten yksin oikeassa.
UUNO (raivokkaasti Leenalle): No niin, vaikkapa oikeutta jakaakseni ja ottaakseni sen mikä on minun!
LEENA (Valdemarin luona, nostaen molemmat kätensä hänen kaulalleen):
Valdemar hyvä, jospa hän sittenkin on oikeassa!
VALDEMAR: Kas niin, nyt saat vielä Leenankin puolellesi! Ei. Minun pitää saada keskustella kanssasi kahden kesken. Tule huoneeseeni.
UUNO: Jos aijot kaikissa tapauksissa pysyä päätöksessäsi, kuten näkyy, miksi kysyt minun mieltäni?
VALDEMAR: Tai mennään purjehtimaan, niin saamme jutella.—
UUNO (naurahtaen): Valdemar, vietteletkö sinä minua?
VALDEMAR: Uuno, minä tahdon toimia tässä asiassa yksimielisyyden perustuksella, sinun täytyy ymmärtää vaikuttimeni.
UUNO: Purjehtimaan voin tulla, mutta ainoastaan muuttaakseni sinun mielesi. Älä luulekaan! Jumaliste minä sinut käännän.
VALDEMAR: No, no, se nähdään. Jahka nyt kuulet juurta jaksain kaikki perusteeni. (He alkavat pukeutua lähteäkseen): Ota sadenuttu mukaan, ei tiedä mitä tulee. (Soittaa puhelimeen): Laittakaa pienempi purjeveneistä kuntoon.—Ei, ei, reivaamme itse, jos tarvitaan. Ei, me kahden vaan Uuno-herran kanssa.
(He tulevat pukeutuessaan hyvälle tuulelle.)
LEENA (katselee merelle): Pelottaa. Katsokaa noita pilviä. Tuotakin tuolla. Kaataa vielä veneenne!—Pojat, rakkaat, jospa ette lähtisikään. Ukkonenkin käy… (Seuraa lähteviä ulos.)
UUNO: Niin, Valdemar, sietäisipä olla varovainen! Nousen vielä minäkin tästä tappeluun ja upotan sinut!
(Menee.)
VALDEMAR (menee huolettomasti vihellellen): Upota sinä vaan…
MARTTA (vasemmalta, hämmästyneenä, huolestuneena, katsoo kuistikolta lähteneiden jälkeen, palaa sitten vasemmalle ovelle, kutsuu hiljaa): Äiti!
ROUVA VALTANEN (vasemmalta).
MARTTA: Katso, he menivät purjehtimaan.
ROUVA VALTANEN: Herranen aika, tämmöiselläkö säällä!
MARTTA: Ah, ovathan he tottuneet, ei siitä. Mutta ennen lähtöään he riitelivät hirveästi. En ole koskaan ennen nähnyt Uunoa niin rajuna, enkä olisi aavistanut… Kuule, hän lausui suoranaisia uhkauksia!
ROUVA VALTANEN: Mutta etkö sinä ollutkaan huoneessasi?
MARTTA: Ovi oli raollaan. Minä tirkistin.—Enkä voi olla vielä kertomatta sinulle… Se on kauheata…
ROUVA VALTANEN: No mitä nyt, lapseni?
MARTTA: Mutta älä vaan mitenkään kerro isälle, hän raivostuisi ja tappaisi Uunon!
ROUVA VALTANEN: Martta, mikä sinun on?
MARTTA: Voi, kirous seuraa onnetonta perhettämme; joka askeleella tulee vain uusia ja uusia onnettomuuksia!
ROUVA VALTANEN: Mutta rauhoituhan, lapseni! No, kerro nyt mitä näit ja kuulit.
MARTTA: Uuno rakastaa Leenaa.
ROUVA VALTANEN: Mitä sinä sanot?!
MARTTA: He suutelivat toisiaan.
ROUVA VALTANEN (ei voi sanoa mitään, istuutuu väsyneenä): Täällä kuljen minä ovissa edestakasin, tuon ja vien kahvipannua, mutta omain lasteni tragedioista en tiedä mitään.
MARTTA: Leenasta, tunnustaakseni, kyllä jo ennenkin aavistin jotain, mutta että Uuno—!
ROUVA VALTANEN: Ette puhu minulle enää mitään, ette ilmaise surujanne ettekä ilojanne. Ja ihan äsken olin vielä kaikki kaikessa teille. Ette luule minun ymmärtävän asioitanne. Erehdytte, lapset,—paljon, paljon tämä vanha sydän voisi teille vielä antaa. Mutta te luulette aina, että kaikki mikä teille tapahtuu, tapahtuu ensi kerran maailmassa. Ja kärsitte—kärsitte—kokemattomina—yksin—ja välillemme kasvaa vähitellen läpäisemätön, yhä paksuneva muuri… Kaikki onkin nyt niin toisin kuin oli. Minä olen käynyt niin tarpeettomaksi … usein inhottaa minua oma itseni, enkä tiedä mitä varten ollenkaan olen … ja mitä tehdä itseni kanssa…
MARTTA: Mutta älä nyt vaan suinkaan sano isälle.
ROUVA VALTANEN: Enkö voi enää seurata nuorten elämää? Olenko niin tylstynyt? Muistini on todella hyvin huonontunut… Minulla on liiaksi näitä talouspuuhia, en ole milloinkaan joutanut kallistamaan korvaani lasten äänille. Sanokaa miksi tämä talous on niin suuri, niin tarpeettoman suuri? Mitä varten, ah, mitä varten kaikki maailmassa?!
MARTTA: Äiti, minä sanoin, ettei saa vaan mitenkään kertoa isälle.
ROUVA VALTANEN: Isälle?… Enkö minä saa puhua hänenkään kanssaan?
MARTTA: Hän ilmankin vihaa Uunoa.
ROUVA VALTANEN: Ei hän vihaa … ei hän vihaa … te teette vääryyttä isälle … hän on rehellinen, hän on maailman rehellisin mies.
MARTTA: Mutta Uuno sanoo…
ROUVA VALTANEN: Uuno sanoo paljon… Varmaan silloin piti niin menetellä… Eikä kansalle saa ilmaiseksi jakaa … silloin toinen saa, toinen ei… Isä menettelee aina oikein, ja meidän aikanamme ei ollut niin ankaraa kuin nyt. Mutta hänkin on niin yksin. Ajatteles, Martta, emme ole puhelleet toistemme kanssa lähes kahteenkymmeneen vuoteen mistään oikeasta asiasta. Nyt tahdon vihdoin puhua, jos hänellä vaan on aikaa… Menen ylös hänen luoksensa.
MARTTA Mutta ei vaan siitä, ei siitä!
ROUVA VALTANEN: Ole huoletta, lapseni.
(Lähtee oikealle.)
LEENA (perältä, menee seurusteluhuoneeseen, katselee merelle, ollen polvillaan ikkunan alla olevalla sohvalla.)
PALVELUSTYTTÖ (yhtaikaa vasemmalta): Komersrodinna olisi niin hyvä ja tulisi keittiöön.
ROUVA VALTANEN: Ei nyt, ei nyt … odottakaa…
PALVELUSTYTTÖ: Kinkku on leikattava. Komersrodinna olisi niin hyvä…
(Menee vasemmalle.)
ROUVA VALTANEN: Se on totta, unohdin aivan että Hilma on lomalla. Eikös vaan sittenkin…
(Kääntyy vasemmalle.)
MARTTA: Minä menen, äiti.
ROUVA VALTANEN: Ei, te ette osaa sitä kukaan. Ja jos kuoressa tuntuu vähänkään palaneen käryä, ei Valdemar voi syödä. Kyllä minun täytyy…
(Kiirehtii vasemmalle)
VALTANEN (oikealta, ulos menossa, päällysnuttu yllä, sateenvarjo ja hattu kädessä).
MARTTA: Isä!
VALTANEN (pysähtyy, katsoo kelloaan): Mitä nyt? Minulla ei ole aikaa.
MARTTA: Sinulla ei ole milloinkaan aikaa.
VALTANEN (käsi povitaskussa) Rahaa?
MARTTA: Ei.
VALTANEN (panee hatun päähänsä, lähtee): Hyvästi.—(Pysähtyy ovella.)
Mitä sinulla on sanomista? Pian.
MARTTA: Mutta istu isä, pitäähän sinulla olla sen verran aikaa, että joudat…
VALTANEN: Minun on määrä olla pankissa ennen kahta.
MARTTA: Olet paikkakunnan mahtavin mies. Luulisi sinun voivan määrätä aikasi, kun on kysymys lastesi onnesta.
VALTANEN: Pian, sanon minä.
MARTTA: Isä, ajattele, emme ole vielä koskaan puhelleet totisesti keskenämme, emme kertaakaan! Ja nyt minulla olisi niin tärkeätä sanottavaa ja pyydettävää! Istu, isä!
VALTANEN: Minä istun. Laiminlyöty hetki voi minulle maksaa kymmeniä tuhansia, mutta minä istun.
MARTTA: Olen kuullut sinun sanovan koonneesi omaisuutta vaan meidän, lastesi, tähden. Hetki maksakoon minun puolestani vaikka miljoonan…
VALTANEN (nousemassa): Jollei sinulla ole muuta…
MARTTA: Isä, tämän ainoan kerran vaan… Mutta älä noin puhaltele, äläkä täristele jalkaasi … istu rauhallisesti … koeta ymmärtää asemaani… Voi, voi, isä, anna minun tulla sairaanhoitajattareksi!
VALTANEN: Ei, ei, ei.
MARTTA: No vakuutusyhtiöön sitten!
VALTANEN: En kärsi kuulla hassutuksiasi!
MARTTA: Jos lastesi onni sinulle todella on tärkein, anna minun itsenäisesti ansaita toimeentuloani. Suurempaa onnea en pyydä enkä voi saada. Jotain tointa—tointa!
VALTANEN: Tointa! Enkö ole koettanut pitää heitä kymmenittäin sinulle tarjona? Enkö ole kärsivällisesti odottanut sinun armollista valintaasi?
MARTTA: He kaikki kosivat rahojamme eivätkä minua. Samallainen on myöskin herra van der Vaer. Olemme ihan vieraat toisillemme. En voi, isä, en voi…
VALTANEN: En minäkään sitten mitään voi.
(Nousee.)
MARTTA: Mutta, isä…
VALTANEN: Te teette minut hulluksi! Olette kaikki liittoutuneet minua vastaan kiduttaaksenne minua. Van der Vaer ei kelpaa sinulle! Onko kuultu! Hollannin paraimpia kauppahuoneita! Mitkään toimeni eivät sinulle kelpaa, rahani eivät kelpaa! Mene sitten sinäkin minne ikinä haluat, niinkuin menee Uuno. Vai luuletko, etten minä ole oppinut myrskyjä kestämään? Aijon jäädä pystyyn, vaikka jäisin yksin kuin seiväs kinokseen!
MARTTA: Niinpä on siis puheesi lasten onnesta—puhetta.
VALTANEN: Minulla on toki vielä yksi, jolle sekä työni että omaisuuteni kelpaa. Minulla on—Valdemar!
LEENA (kiljasee pitkään, ei saa sanaa suustaan, perääntyy selin ikkunalta, kaatuu selälleen etuhuoneen lattialle kynnyksen viereen, jääden tainnoksiin).
VALTANEN: Mitä se oli? Kuka huusi?
MARTTA: Hän varmaan näki jotain ikkunasta…
(Juoksee ikkunalle, katsoo merelle).
VALTANEN: Leena? Leena?
MARTTA: Herra jumala! Vene on kaatunut!
VALTANEN: Mikä vene?
MARTTA (juosten ulos): Valdemar ja Uuno olivat purjehtimassa…
VALTANEN: Valdemar!—Valdemar, sinä et saa mennä minulta! (Hän joutuu hermolliseen vavistukseen, juo vettä lasin toisensa perästä, mutta ei voi liikkua paikaltaan.) Va-al-de-mar! Va-al-de-mar!
ROUVA VALTANEN (juosten vasemmalta): Mitä täällä on tapahtunut? Kuulin huudon … Leena! Leena-tyttöni! Mikä häneen on tullut? Aleksander, vastaahan toki! Mitä tämä on? Sinä vapiset! Mitä? Mitä?
VALTANEN (hiljaa, vaivalla): Val-de-mar on hukkunut…
ROUVA VALTANEN: A——Aleksan… Mitä sinä sanot…
VALTANEN (viittaa kädellään merelle, hoipertelee ulos).
ROUVA VALTANEN: Mitä hän höpisee… Leena, Leena lapseni (Muistaa.) He menivät todella purjehtimaan (Kiirehtii ikkunalle.) Väkeä juoksee rantaan … jumalani!… (Ulos perälle.)