TOINEN NÄYTÖS.
LEENA (makaa edelleen samalla paikalla ja samassa asennossa tainnoksissa).
PALVELUSTYTÖT (tulevat päivitellen perältä).
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Voi, voi sentään, mikä vahinko, mikä hirmuinen vahinko!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja kun hukkui juuri se parempi poika!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Eipäs vaan katsottu oliko rikas vai köyhä!—Ja Leena-neiti—pyörryksissä!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Siinä oli morsian, kahdesti kuulutettu! Anna tänne vettä!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Mihin nyt kaikki ompelukset ja häälahjat ja myötäjäiset! Siinä se nyt oli!—Älä vettä suuhun anna, kastellaan hiukka polvia, niin se herää.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Viedään vuoteelle kamariin. Ota sinä jalkain puolelta. (Kohottaa Leenaa, pidellen kainalojen alta.) Noin!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ (nostaen Leenaa jaloista): No, no, pikku lintu, on niitä poikia toisia.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Vaikkei yhtä rikkahia.
LEENA (herää tuntoihinsa, muistamatta tapausta): Mitä?—mitä? Missä olemme?
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Laske maahan, se herää. Ei sanota sulhasen hukkuneen.
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Sanotaan Uuno-herran hukkuneen, ettei tule hulluksi, ja me vielä syyn saamme. Viedään pois.
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Nosta.
LEENA: Missä olemme?
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Valtasella ollaan. Nosta paremmin.
LEENA (muistaa): Aa—aa—vene kaatui! Uuno!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Älkää säikähtäkö, eihän ne molemmat…!
LEENA: Juoskaa apuun, apuun!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Toinen herroista ui rantaan airon päällä.
LEENA: Kuka ui rantaan?
PALVELUSTYTÖT (tekevät toisilleen merkkejä).
LEENA: Kuka hukkui, kysyn minä!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: No ei suinkaan se sulhanen hukkunut, Uuno-herra hukkui.
LEENA (riuhtasekse irti, hyökkää perälle): Uuno! Uuno!
(Pyörtyy uudelleen, kaatuu.)
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Näet sen!
2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja etkö sinä osaa nostaa!
1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Et olisi sanonut kummankaan hukkuneen, niin olisi itse kävellyt kamariin.
(He käyvät tarmokkaasti Leenaan käsiksi ja kantavat
hänet vasemmalle.)
(Aurinko pilkistää esille.)
VALTANEN (hitaasti perältä, masentuneena, vapisevana, itsekseen höpisten. Tahtoisi jatkaa kulkuaan oikealle, mutta Valdemarin pulpetin ohi kulkiessaan vaipuu voimatonna pulpettia syleilemään ja nyyhkyttämään).
ROUVA VALTANEN (perältä hajamielisenä, melkein järjettömänä ympärilleen katsellen): Ei, ei, minä en kestä tätä … miksi … miksi … miksi… (Valittaen): Aa-aa-aa … minä en kestä, en kestä … Valdemar…
MARTTA (pitelee äitiään kyynäspäästä, koettaen lohduttaa): Pitää kestää, äiti kulta… Onhan kaikki jo ohitse … hän ei kärsi enää … hänellä on rauha … hän on meitä onnellisempi…
KAKSI KONSTAAPELIA (tukien Uunoa kummaltakin puolen saattavat hänet oven viereen sohvalle, sitten poistuvat).
UUNO (vaipuu väsyneenä ja hengästyneenä puoleksi loikovaan asentoon sohvalle).
(Äänettömyys.)
ROUVA VALTANEN (äkkiä kesken itkuaan): Mutta miksi kaikki tulivat rannalta pois? Jospa hän ei vielä … jospa hän ui vielä! Kuule Uuno, jospa hän kamppailee vielä aaltojen keskellä!
UUNO: Ei, äiti minä näin hänen vaipuvan. Olimme ensin molemmat samassa airossa, mutta hän hellitti, kun se ei meitä molempia kannattanut. Ja kun katsoin taakseni, hän vaipui.
ROUVA VALTANEN: Mutta ehkä hän sitten jälleen pääsi pinnalle, ehkä hän tapasi toisen airon, niin Uuno, toisen airon … voi menkää, menkää rantaan…
UUNO: Toinen airo ajelehti edelläni, minun uidessani jo kaukana, kaukana onnettomuuspaikalta.
MARTTA: Miksi et luovuttanut omaa airoasi hänelle? Sinähän olet parempi uimaan…
UUNO: Niin, Martta,—miksi?! Siksi kai, että silloin minä olisin hukkunut.
MARTTA: Mutta miksi…
UUNO: »Miksi hukkui perheentoivo ja elämään jäi sen hylkylapsi», niinkö?
MARTTA: Sitä en tahtonut sanoa.
PALVELIJA: Herra pankintirehtööri… Sanoo olevan välttämätöntä asiaa.
PANKINJOHTAJA (tulee kiireesti): Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Sallikaa, rouva ilmaista syvimmän osanottoni—ja sinä kunnon veli, älä sorru, seiso tammena myrskyssä niinkuin olet aina ennenkin seissyt…
(Tervehtii muita.)
VALTANEN (nyyhkyttää).
UUNO: Äiti, minun on vilu.
ROUVA VALTANEN: Ah, anteeksi, lapseni. Tulehan, rakas Uuno, sinun pitää toki saada kuivat vaatteet yllesi, tule lapseni!
(Menee oikealle.)
UUNO (on myös menossa oikealle, mutta pysähtyy uteliaana kuuntelemaan
Valtasen ja pankinjohtajan välistä keskustelua).
MARTTA (pysytteleikse syrjässä, tarkasti seuraten kaikkia).
VALTANEN: Kaikki on minulta mennyt. Valdemar oli ainoa toivoni, mitä olen ilman häntä!
PANKINJOHTAJA: Nyt tulee sinun seistä yksin, Valtanen. Se on usein liikemiehen kohtalo. Eikä voi kieltää, että siinä uhmassa on jotain nautintoa. Meitä ei tue koskaan muu kuin oma uhmamme… Mutta nyt ystäväni, voitko antaa minulle anteeksi, että minä tämmöisen onnettomuuden hetkellä…
VALTANEN: Ystävä—läsnäolosi minua onnettomuudessani päinvastoin lohduttaa, jää tänne, jää tänne.
PANKINJOHTAJA: Oikeastaan aijoin sanoa toista… Juuri tällä samalla hetkellä ovat tarkastajat saapuneet pankkiini…
VALTANEN: Oh, en pysty mitään ajattelemaan… Toiste, toiste…
PANKINJOHTAJA: Ainoastaan nimesi! (Ottaa taskustaan paperiliuskan.) Kas tässä vekseli…
UUNO (itsekseen): Seis, mies, sitä et sinä tee!
VALTANEN (silmäilee paperia): Täyttämätön?
PANKINJOHTAJA: Kiireessä, veliseni … tässä kynä … kirjoita tunnusteesi … lupauksiini luota … tässä, tässä kynä…
UUNO: Tarkastajilla lienee aikaa odottaa sen verran, että saamme kuivat vaatteet yllemme!
PANKINJOHTAJA (ihmeissään, ylimielisesti): Nuori herra Valtanen, oletteko jo ehkä astunut prokuristin sijalle?
VALTANEN: Käy pukeutumassa—mene…
UUNO: Merkitkää silläaikaa summa, herra tirehtööri. Isällä lienee aikaa olla allekirjoittamatta, kunnes palaan. Tulen silmänräpäyksessä.
(Menee oikealle.)
PANKINJOHTAJA: Summasta ei minulla ole tällä hetkellä täyttä selkoa, mutta jos todella epäilet…
VALTANEN: Joutavia! (Kirjoittaa tunnusteen, heittää tuskaisesti kynän kädestään.) Oh, Valdemar, Valdemar!
PANKINJOHTAJA (panee rauhoittuneena paperin povitaskuunsa): Onpa täytynyt olla veljesten kesken hirmuinen kamppailu siitä ainoasta airosta!
VALTANEN (hämmästyneenä): Kamppailu—airosta?!
PANKINJOHTAJA: Niin—eikös Valdemar hukkunut siksi, että Uuno tempasi häneltä airon?
VALTANEN: Uunon kertomuksen mukaan Valdemar sen hänelle luovutti vapaaehtoisesti.
PANKINJOHTAJA (naurahtaen): No niin, niin,—väkevämpi voittaa tässä maailmassa, … kyky, taipumukset, nero … se kaikki hukkuu aaltoihin. Paljon—paljon sinä Valtanen olet kadottanut, kun Valdemarin kadotit!
VALTANEN: Kamppailu—airosta?!
PANKINJOHTAJA: Sano minulle, Valtanen,—tiesikö Uuno siitä testamentista, jonka sanoit tehneesi poikasi Valdemarin hyväksi?
VALTANEN: Ah, se ei ole mitään. Tahdoin vain kurittaa häntä.
PANKINJOHTAJA: Minä kysyn vaan… Muuten—mikä omituinen, melkein selittämätön päähänpisto lähteä purjehtimaan tämmöisellä säällä!
VALTANEN (itsekseen): »Tiesikö Uuno testamentista»!
PANKINJOHTAJA: Mutta en tahdo syvää suruasi lisätä. Tiedä, myrsky raivoaa minunkin rinnassani. Minäkin olen paraikaa hukkumassa— tuhatkertaisesti hukkumassa! Kiitos sinulle pelastuslaudasta! Hyvästi!
(Kiirehtii ulos.)
VALTANEN (itsekseen): Hän epäilee Uunoa! Se merkitsee, että kohta koko
kaupunki epäilee Uunoa. (Niinkuin jotain täyttä mahdottomuutta): Uunoa!
Hänen täytyy saada tilaisuus julkisesti puhdistautua! Epäillä Uunoa!
(Ääneen): Uunon täytyy puhdistautua, sillä minä epäilen häntä.
MARTTA (epätoivoissaan): Oh, tämäkö vielä lisäksi!
ROUVA VALTANEN (oikealta): Mutta miksi ette mene rantaan…
MARTTA: Äiti, äiti, Valdemarin kuolema ei tässä ehkä olekaan vielä kaikkein suurin tragedia…
ROUVA VALTANEN (koettaa ponnistaa järkeään ymmärtääksen Martan tarkoitusta): »Kaikkein suurin tragedia»?—Sinä ajattelet … et suinkaan sinä vaan ajattele jotain Uunosta!
MARTTA (nyykäyttää myöntävästi päätään).
ROUVA VALTANEN: Ettäkö Uuno ei välittänyt Valdemarin pelastamisesta?
MARTTA: Ssh…
VALTANEN: Tahdon puhua Uunon kanssa,—missä Uuno on?
ROUVA VALTANEN: Hän lupasi tulla tuossa tuokiossa.
VALTANEN: Selittäköön tapauksen tarkemmin … hän puhuu kovin ylimalkaisesti… Selittäköön polisitutkinnossa … minä en alennu urkkimaan.
ROUVA VALTANEN (kauhistuen): Mitä sanot? Polisitutkinnossa?!
Aleksander, hän on oma poikasi!
VALTANEN: Uuno tänne!
ROUVA VALTANEN (kiireesti oikealle ovelle): Uuno!—Uuno!—Joudu alas, isä kutsuu… Aleksander, minä rukoilen sinua, älä ole hänelle liian ankara! Sinä aivan vapiset! Jätä toiseen kertaan. Eikö meillä ole surua jo kylläksi…
UUNO (tulee nopeasti oikealta): Missä tirehtööri?—Mennyt—Ja paperi— allekirjoitettu!—Isä, isä—
VALTANEN (tulee horjuen Uunon luo): Sano, Uuno minulle, sano… Miksi et viskannut toista airoa hänelle? Miksi jätit hänet?
UUNO: Vai niin. Sitä en olisi uskonut teistä, isä.
VALTANEN: Kaikki tietävät sinut hyväksi uimariksi … ja testamentista…
UUNO: Te ette epäile minua, te valehtelette! En alennu vastaamaan.
VALTANEN: En myös minä urkkimaan. Selvittäköön siis polisitutkinto.
UUNO: Eikö kukaan puolusta minua? Martta!—Äiti!
ROUVA VALTANEN: Minä puolustan sinua, minä puolustan!—Aleksander, rakas, ajattelehan, toki! Olethan itsekin paljoon syypää. Miksi tahdoit antaa kaiken Valdemarille ja jättää Uunon ilman mitään?!
UUNO: Äiti, äiti, vaijetkaa, tekin syytätte minua!
ROUVA VAIHTANEN (ymmällä): Mutta olihan tuo testamentti vääryyttä sinua kohtaan!
UUNO: Oli, mutta se ei kuulu tähän, äiti.
ROUVA VALTANEN (rukoillen polvillaan): Aleksander, älä turmele Uunon nuorta elämää! Rakkautemme nimessä, älä pidä polisitutkintoa! Sinä et tiedä kaikkea. Ajattele jospa hän todellakin olisi—
VALTANEN: Oletko mieletön?! Jos hän on syypää, riittäisikö silloin polisitutkinto! Murskaksi minä hänet musertaisin, murskaksi!
UUNO: Martta, eikö sinullakaan ole tähän mitään sanottavaa?
(Äänettömyys.) Minua ei siis kukaan puolusta?
LEENA: (avaa vasemman oven, pysähtyy, huudahtaa rajattomasta riemusta, sitten juoksee hillittömästi Uunon kaulaan): Uuno! Uuno! sinä elät!
UUNO (on liikutettu, mutta torjuu Leenan varovasti luotansa).
VALTANEN (juhlallisesti, säälien Leenaa, seisaallensa nousten, lähestyen häntä): Lapsi-parka, minun täytyy sinulle ilmoittaa surullinen, kauhea tapaus: sulhosi Valdemar on hukkunut.
LEENA: Niin—Valdemar, Valdemar raukka! Minä näin kuinka vene kaatui.
Mutta mikä suuri onni onnettomuudessa, että Uuno pelastui!
(Syleilee Uunoa).
UUNO (torjuu hänen lähestymistään vielä varmemmin).
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (katsahtelevat toisiinsa).
UUNO: Leena, katso ympärillesi…
VALTANEN (menee synkkänä puhelimelleen, soittaa polisikonttoriin): Haluan, että asianomainen tutkinto pidetään äskeisen tapahtuman johdosta luonani—viipymättä.—Nyt heti.—Ei, ei, heti.
ROUVA VALTANEN: Aleksander!
MARTTA (yhtaikaa): Isä, eikö voisi lykätä!?
VALTANEN: Olkaa huoletta. Tämä on välttämätöntä. Ja sitäpaitsi sopiva kuritus hänen röyhkeydestänsä.
(Menee vasemmalle).
UUNO: Hyvä on.
LEENA: Mitä? Mitä hän soitti polisikonttoriin?
UUNO: Ah, muodollisuuksia.
LEENA: Voi, että sinä toki pelastuit!
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (menevät äänettöminä eri ovista vasemmalle).
LEENA (katsoo heidän jälkeensä ihmetellen): Uuno, onko jotain tapahtunut, jota minä en tiedä?
UUNO: Älä kysy, Leena hyvä. Tästälähin meidän vaan täytyy vielä tarkemmin kuin milloinkaan ennen salata koskaan rakastaneemme toisiamme.
LEENA: Olin vaan iloinen kun näin sinut pelastuneeksi.
UUNO: Niin, sinä olit vaan iloinen… Mutta nyt älä milloinkaan, älä sanallakaan, älä vähimmälläkään liikkeellä…
LEENA: Niin ihmeellistä! Surenhan minä Valdemarin kohtaloa, en ole edes oikein ehtinyt tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut… Niin, hän hukkui … ei varmaankaan jaksanut uida niinkuin sinä…
UUNO: En olisi minäkään jaksanut, mutta hän luovutti minulle airon, ja toisen vei tuuli.
LEENA (taas syleillen Uunoa, onnellisena): Voi, hän oli niin hyvä. Ja sinä pelastuit!
UUNO (torjuu hellästi, mutta varmasti Leenan luotaan).
LEENA (ihmetellen): Uuno?!
UUNO: Voisihan olla … en tahdo sitä sanoa omaisistani … mutta voisihan olla, että he alkaisivat epäillä meitä.
LEENA: Epäillä?
UUNO: Tai ainakin minua.
LEENA: Mutta miten—»epäillä»?
UUNO: No … katsos … että me … kuinka sanoisin … että sinä … että minulla ylimalkaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista vastaan…
LEENA: Että sinulla ei ollut Valdemarin hukkumista vastaan? En ymmärrä mitään.
UUNO: Kun hän olisi tullut yksin perijäksikin…
LEENA: Yksin perijäksi—?
UUNO: Ehkä emme myöskään ole onnistuneet rakkauttamme salaamaan…
LEENA: Uuno!!
UUNO: Enhän sano, että he epäilevät, ainoastaan että he voisivat…
LEENA: Mutta kuinka saattavat semmoiset ajatukset…
UUNO: Ja epäilkööt minua, mutta että he ajattelisivat sinusta, sitä en voi sulattaa.
LEENA: Ettäkö minullakaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista vastaan—?
UUNO: Voisihan niinkin olla, sanon minä.
LEENA (nopeasti): Mitä setä soitti polisikamariin?
UUNO: Ah, ainahan tapaturmaisen kuolemantapauksen jälkeen on pidettävä polisitutkintoa.
LEENA: Pidetäänkö täällä polisitutkinto?!
UUNO: Sanoinhan sinulle, että se on pelkkä lainvaatima muodollisuus…
LEENA: Jos täällä todella aijotaan pitää polisitutkintoa, ymmärrän minäkin, että eromme on välttämätön.
UUNO: Ei, Leena, sinä et saa ruveta noin ajattelemaan, sinä rupeat vihaamaan heitä, mutta sitä sinä et saa. Me olemme onneton perhe, ei sitä vitsausta, joka ei meitä kohtaisi. Sääli meitä.
LEENA: Polisitutkintoa en voi antaa anteeksi.
UUNO: Polisitutkinnolla on puolensa. Se hajoittaa vanhusten hirveän surun, joka muuten voisi saattaa isän mielipuoleksi. Toiseksi, Leena, se on oleva oivallinen keino käsissäni isän kasvattamiseksi. (Naurahtaen): Niin, muissa kodeissa isät kasvattavat poikiansa, mutta täällä on poika pantu isänsä kasvattajaksi. Se on nyt kerta kaikkiaan niin. Ja minä aijon nyt käyttää tilaisuutta oikein voimaperäisesti, sen saat nähdä.
LEENA: Minä lähden.
UUNO: Sääli minua, Leena. Ja erittäinkin nyt, kun eromme on tullut välttämättömäksi. Tietää, että sinä kuljet jossain siellä maailmalla ja ajattelet meitä halveksien, se olisi minulle vielä raskaampaa kuin tämä Valdemarin kuolema.
LEENA: Uuno! (Aikoo ottaa häntä kaulasta, mutta muistaa heidän eronsa ja vetäytyy takasin, ruveten itkemään).
PALVELIJA: Polisimestari ja kaksi konstaapelia.—Kysyvät herra
Kauppaneuvosta.
UUNO (viittaa käskemään sisälle).
PALVELIJA (menee).
UUNO (soittaa oikeanpuoleisen oven puhelutorveen): Polisiviranomaiset ovat saapuneet.
POLISIMESTARI (virkapuvussa perältä, kumarreltuaan): Saan syvimmin valittaa… Herra Kauppaneuvoksen nimenomaisesta toivomuksesta saavumme näin välittömästi—suorittaakseni muutamia virkaani kuuluvia muodollisuuksia…
UUNO: Isäni toivomuksella on puolensa. Istukaa, herra Polisimestari. Tämä hirveä onnettomuus tai mitä suurin onni—kuinka vaan tahtoo sanoa —on tapahtunut todellakin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa.
POLISIMESTARI (hämillään): »Poikkeuksellisissa olosuhteissa», sanotte?
UUNO: Aivan varmaan.
POLISIMESTARI: Sitä en tiennytkään!—(Itsekseen): »Onni»?!
UUNO: Mutta tuossahan isäni jo tuleekin.
VALTANEN (oikealta, tervehtii kylmästi polisimestaria).
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (saapuvat toimitukseen vasemmalta äänettöminä, itkettyneinä, toisiaan käsistä pidellen).
POLISIMESTARI (syvään kumartaen): Uskallan täten korkeimman kunnioitukseni ohella nöyrimmästi ilmaista syvimmän osanottoni … valitettavaan tapaturmaan, joka on kunnianarvoisaa taloanne kohdannut.
VALTANEN (vastaa ainoastaan jäykällä kumarruksella).
ROUVA VALTANEN (lähestyy miestänsä, kuiskaa): Pitääkö tarjota kahvia?
VALTANEN (syrjäyttää vaimonsa): Ole nyt!
MARTTA (vetää äitinsä pois): Ei, ei, äiti.
VALTANEN: Kuten jo puhelimitse äsken mainitsin, pyydän toimittamaan tutkimuksen tästä—sanokaamme tapaturmasta, mitä tarkimman, vähimpiin erikoisuuksiin menevän tutkimuksen.
POLISIMESTARI: Saan herra Kauppaneuvokselle kunnioittavimmin ilmoittaa, että virkavelvollisuuteni on tässä asiassa täydellisessä sopusoinnussa herra Kauppaneuvoksen arvoisan toivomuksen kanssa. (Kumarrus).—Saamme siis alkaa.
(Kutsuu esille kaksi konstaapelia, asettuu itse
kirjoittamaan pöytäkirjaa.)
KONSTAAPELIT (perältä, jäävät todistajina seisomaan oven kummallekin puolelle).
POLISIMESTARI (kirjoitettuaan jonkun aikaa): Suokaa anteeksi … rouva
Kauppaneuvoksettaren etunimi?—
ROUVA VALTANEN: (neuvottomana): Mitä minun pitää vastata? Minä en tiedä mitään!
(On pyörtyä Martan syliin.)
UUNO (polisimestarille): Sofia Maria.—Sisareni—jaha, te tiedätte.
POLISIMESTARI: Suokaa anteeksi—mutta tämä neiti?
UUNO: Asiaan kuulumaton.
VALTANEN: Leena Högdal—vainajan morsian.
UUNO: Tarpeetonta mainita.
VALTANEN: Mainitkaa pöytäkirjaan: kahdesti kuulutettu morsian.
ROUVA VALTANEN: Ah, mitä tästä tulee!
POLISIMESTARI: Käännyn puoleenne, nuori herra Valtanen, pyytäen kertomaan mitä tiedossanne on asiasta yleensä ja onnettomuuden tuottaneesta purjehduksestanne erittäin.
UUNO: Toistan siis minkä jo äsken teille sanoin, että minäkin pidän asiallista, yksityiskohtaista polisitutkintoa erittäin suotavana, katsoen niihin peräti poikkeuksellisiin oloihin, joissa onnettomuus on tapahtunut.
VALTANEN: Mitä?
POLISIMESTARI: Sallikaa kysyä, mitä tarkoitatte noilla poikkeuksellisilla oloilla?
UUNO: Esimerkiksi sitä, että minä olin juuri ennen purjehtimaan-menoa saanut tietää isäni tehneen testamentin kaiken omaisuutemme siirtymisestä veljelleni.
ROUVA VALTANEN: Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä!
MARTTA: (yhtaikaa): Uuno!
LEENA (yhtaikaa): Mutta Uuno!—
VALTANEN: Olkaa huoletta, Uuno ei ole niitä kaloja, jotka mertaan menevät.
POLISIMESTARI: Sallikaa huomauttaa, nuori herra Valtanen, että tuo mainitsemanne seikkahan puhuu päinvastoin teitä vastaan.
UUNO: Mutta eikö tämän tutkinnon tarkoitus ole juuri totuuden selville saaminen?
POLISIMESTARI: Tietenkin, tietenkin… (Viivyttelee, eikä ole huomaavinaan, että perheenjäsenet kuiskuttelevat keskenään).
ROUVA VALTANEN (miehelleen): Keskeytä, jumalan nimessä keskeytä! Voi, miksi olet hänelle niin ankara!
LEENA (kinailtuaan Martan kanssa): Se ei ole totta!
UUNO (syrjäyttää kaikki lähestyvät luotaan): Miksi ette jatka?
VALTANEN: Olenpa varma, että hänellä on jotain juonia mielessä.
POLISIMESTARI: Voimme supistua lyhyeen.—Nuori herra Valtanen,—mikä kaasi veneenne?
UUNO: Tuulispää.
POLISIMESTARI: Kuka oli peräsimessä?
UUNO: Minä.
POLISIMESTARI: Olette harjaantunut purjehtija.
UUNO: En huomannut lähestyvää vihuria.
POLISIMESTARI: Mikä käänsi avoselällä huomionne muuanne?
UUNO: Olimme kiivaassa väittelyssä.
POLISIMESTARI: Se on—mihin määrään »kiivaassa»?
UUNO: No, niinkuin veljesten välillä vaan voi olla. Kumpikin huusimme— ei ollut enää kysymystäkään toisen perusteiden kuuntelemisesta—sanalla sanoen: vähällä ettemme käyneet käsikähmään…
POLISIMESTARI: Ja väittelynne koski—?
UUNO (vaikenee merkitsevästi): Hm!
VALTANEN (kauhistuu): Uuno!
ROUVA VALTANEN (Martalle): En ymmärrä mitään.
MARTTA (äidilleen): Uuno aikoo paljastaa, että isä kirjoitti vekselin tirehtöörille.
ROUVA VALTANEN (ymmällä): »Kirjoitti vekselin tirehtöörille», no mitä siitä?
MARTTA: Ssh…
UUNO (Valtaselle): No, isä,—mistä nyt saadaan airo hukkuvalle?!
POLISIMESTARI: Arvatenkin väittelynne koski juuri tuota rahakysymystä?
UUNO: No niin, niin,—rahakysymystä se koski.
ROUVA VALTANEN: Pelasta Uuno perikadosta, Aleksander!
VALTANEN: Etkö ymmärrä, että hän aikoo syöstä minut perikatoon!
ROUVA VALTANEN: Ah, aina te kaksi taistelette keskenänne.
POLISIMESTARI: Tahdoitte saada veljenne luopumaan?
UUNO: Niin, tahdoin saada veljeni luopumaan.
POLISIMESTARI: Mutta olihan isänne asian jo päättänyt.
UUNO: Oli, se oli isäni vaatimus, mutta se sisälsi petoksen.
POLISIMESTARI: Petoksen?!
UUNO: Hm! (Katsoen merkitsevästi isäänsä): Eikö se ole ilmeistä petosta kun…
VALTANEN: Uuno!
UUNO: Kun … kun pelkkien liike-etujen vuoksi…
VALTANEN: Vaiti! Vaiti! (Polisimestarille): Minun täytyy selittää teille tämän polisitutkinnon ainoa tarkoitus. Kysymyksenne eivät ole asiallisia.
POLISIMESTARI: Pölisitutkintojen tarkoituksista olemme tietoiset, herra
Kauppaneuvos.
VALTANEN: Poika-vainajani henki oli näette suuresta summasta vakuutettu ja vakuutusyhtiö, kuten hyvin ymmärrätte, voi vaatia tarkkaa tutkintoa.
UUNO: Vai niin, eikö tarkoituksena siis ollutkaan »totuuden ilmisaaminen»? Minä luulen äsken kuulleeni—
POLISIMESTARI: Ja kysymystemme asiallisuus jääköön niinikään yksin minun ratkaistavakseni. Nyt en enää voi perääntyä, herra Kauppaneuvos. (Uunon puoleen): Nuori herra Valtanen, vielä muuan kysymys. Äsken tänne saapuessani te tulitte lausuneeksi erään sanan—ehkä tarkemmin ajattelematta, tai ehkä niin sanoakseni vahingossa—te sanoitte tapausta »onneksi». Mitä sillä tarkoititte?
UUNO: Juuri sitä mitä sanoin: että veljeni Valdemarin juuri sinä hetkenä sattunutta kuolemaa voi pitää suurena onnena.
ROUVA VALTANEN: Nyt hän tunnustaa!
POLISIMESTARI: Pitää kuolemaa onnena?!
UUNO: Ah, en viitsi enää teidän kanssanne… (Kääntyy muiden puoleen.) Hän kuoli elämänsä parhaimmalla hetkellä, silloin kun luopuen airosta uhrasi elämänsä nuoremman, tyhmän veljensä puolesta. Hyvästi Uuno, hän huusi, työnnettyään airon minulle, ja ikäänkuin kiirehti vajoamaan aaltoihin, ennenkuin minä ehdin tulla tajuihini ja viskata hänelle airon takaisin.
ROUVA VALTANEN: Nyt alan ymmärtää jotakin…
UUNO: Voiko ihminen kuolla kauniimmin?
POLISIMESTARI: Mutta miksi sentään pitää kuolemaa onnena?
UUNO: No pitääkö se sanoa?—(Isänsä puoleen): Siksi että ainakin häneltä jäi tuo petos tekemättä.
VALTANEN (on syvästi järkytetty).
ROUVA VALTANEN: Nyt, nyt ymmärrän…
POLISIMESTARI: Selittäkää vihdoin mikä »petos»?
VALTANEN (polisimestarille): Saatte mennä. Tämä kuulustelu riittäköön vakuutusyhtiölle.
POLISIMESTARI: Saan arvoisille herroille ilmoittaa, että katsoen todellakin poikkeuksellisiin olosuhteihin aijon jatkaa kuulustelua.
VALTANEN: Pölkkypää! Unohdatteko päällysmiehenne, joka minun kehoituksestani on teidät virkaanne korottanut, mutta joka minun kehoituksestani voi sen teiltä myös ottaa?—No?!
POLISIMESTARI (hätkähtää): Nöyrin palvelijanne!—Rouvani!—
(Menee konstaapeleineen.)
ROUVA VALTANEN (Martalle): Onko hän siis nyt…
PALVELUSTYTTÖ (vasemmalta, lähestyy rouva Valtasta, kuiskaa hänelle, pyytäen keittiöön).
ROUVA VALTANEN: Voi, anna minun olla! (Martalle): Onko hän siis pelastunut?
MARTTA: Isäkö?
ROUVA VALTANEN: Uuno.
MARTTA: Ah, on, on.
ROUVA VALTANEN: Jumalan kiitos! (Palvelustytölle): No mikä sinulla on? (Lähtee palvelustytön kanssa.) Ei siunaaman hetkeä, että edes rauhassa kyyneleen vuodattaisi!
(Vasemmalle palvelustytön edellä.)
VALTANEN (Uunolle): Olen vallassasi, myönnän. Antaudun. Olemmeko kuitit?
UUNO: Ei aivan.
VALTANEN: Vaatimuksesi?
UUNO: Tuolla testamentilla ei tosin ole enää paljon merkitystä, mutta se käy kuitenkin ikäänkuin kunnialleni. Repikää se palasiksi.
VALTANEN (menee hitaasti työpöytänsä luo, ottaa esille testamentin, repii sen palasiksi): Mitä muuta?
UUNO: Tulkaa lähemmäksi.
VALTANEN (lähestyy Uunoa).
UUNO: Kätenne, isä.
VALTANEN (ojentaa Uunolle kätensä, kuitenkin kääntymättä häneen päin).
UUNO (tyytymättömästi): Pidätte kättänne niin velttona…
VALTANEN (kipakasti): Et suinkaan vaadi, että minä kiitollisuudesta kapsahdan kaulaasi!
UUNO: En. Olisin vaan tahtonut… Mutta te ette voi vieläkään itkeä minun kanssani.
VALTANEN: Valdemar, niin Valdemar!
(Hyrskähtää hillittömästi itkuun ja ylenmääräistä
liikutustaan peittääkseen kiirehtii oikealle.)
UUNO (sormeansa heristäen): Niin, niin, opetus on joskus katkera, ja paljon, paljon vielä puuttuu!
LEENA: Sinä olit minusta säälimätön.
UUNO: Älä sekaannu tähän. (Martan puoleen kääntyen): Että isä saattaa minusta jotain sellaista ajatella, sen voin vielä ymmärtää, hän on sairas, mutta että sinä, Martta…!
MARTTA: En ole hetkeäkään epäillyt sinua, että muka tuon testamentin tähden … mutta…
UUNO: Mitä »mutta»? Aina sinulla on »mutta» ja »mutta». Sano kerrankin selvään.
MARTTA: Miksi…
UUNO: No? Mitä »miksi»?
MARTTA: Miksi te suutelitte toisianne?
UUNO ja LEENA (säpsähtävät).
LEENA: Se ei ole totta.
UUNO: Se on totta, Leena.—(Martalle): Kuinka—tiedät?
MARTTA: Näin ovesta.
LEENA: Mutta, Martta kulta, sehän oli leikkiä!
MARTTA: Oliko se leikkiä?
UUNO: Kyllä Leena—kaiketi—leikki—
MARTTA: No jos se oli vaan leikkiä, mitäs siitä sitten…
LEENA: Ja heti sen jälkeen Valdemarkin tuli tänne ja näki—etkö sinä sitä nähnyt?—ja hänkin ymmärsi heti, että se oli leikkiä ja me naurettiin kaikki… Kuinka hyvä, että kysyit, Martta rakas, emme ole vielä yhdessä itkeneet!
MARTTA ja LEENA (syleilevät toisiaan, mutta eivät itke).
MARTTA: Ah, en minä voi sinun kanssasi itkeä, en voi…
(Itkien vasemmalle.)
UUNO ja LEENA (kauan äänettöminä, masentuneina).
LEENA: Tämän jälkeen ymmärrän hyvin, että meidän on eroominen.
UUNO: Ja jos on, niin pitää erota heti,—muutenhan se tulee hetki hetkeltä vaikeammaksi.
LEENA: Niinkö että heti—ettäkö ihan nyt tuosta—tuosta noin menisin ohitsesi?
UUNO: Niin no, täytyy tietysti sanoa hyvästi. Hyvästi.
LEENA: Oletko sinä hullu, me nyt rupeisimme sanomaan toisillemme vielä hyvästi! Aijotko sinä todella lakata siis ajattelemastakin minua?
UUNO: Emme sanokaan hyvästi—emme anna toisillemme edes kättä, niinhän onkin helpompi erota.
LEENA: Olet sinä sentään aika kummallinen. Kuinka helppoa sinusta on kaikki! Ehkä vielä aijot matkustaa iäksi pois?!
UUNO: Eikö se olisi helpointa meille kummallekin?
LEENA: Tosiaankin!
UUNO: Sinä menisit naimisiin…
LEENA: Niin,—tosiaankin!
UUNO: Voisit vähitellen unohtaakin…
LEENA: Minä alan luulla, että tämä hirveä tapaus on saanut sinut järjiltäsi, niin sinä ainakin puhut kuin olisit hullu. Luuletko sinä, että minä ikinä voin unohtaa! Ja vaikka menisinkin naimisiin, niin johan sanoin, etten voi elää, ellen saa usein nähdä sinua ja joskus puhua sinun kanssasi … ja vaikka sinäkin menisit naimisiin…
UUNO: Semmoinen suhde ei käy laatuun.
LEENA: Miksi?
UUNO: Sitä et sinä voi ymmärtää.
LEENA: Ei, no sano nyt sentään miksi.
UUNO (hillittömästi): Siksi, että minä en voi vaan nähdä sinua ja vaan puhutella sinua!
LEENA: Taas sama asia. Ihme kuinka erilaista! Teillä pitää aina olla niin, että jos rakastaa, niin pitää koskettaakin.
UUNO (puoleksi itsekseen): Mikä onni, ettet tuollaisena lapsena ehtinyt tulla kuulutetuksi kolmatta kertaa!
LEENA: Sanoitko sinä jotain onnesta?
UUNO: Jollei koskettaa, niin miksi edes nähdä tai puhua? Voisihan vaan ajatella toista ja olla onnellinen.
LEENA: Ja oikeastaan ei tarvitsekaan muuta kuin vaan ajatella. Kunhan vaan aina tietää … tietää!
UUNO: Jos on niin, niin mitäs sitten muuta kuin nyt heti … hyvästiä sanomatta … ennenkuin on liian vaikea…
LEENA: Kunhan vaan tietäisin, että ajattelet… Kirjoittaisit.
UUNO: Sehän on samaa kuin puhuminen.
LEENA: Taas olet oikeassa. Mutta kuinka minä sitten sen voin tietää?
UUNO: Nyt on minun vuoroni sanoa: oletko hullu, kun sitä epäilet!
LEENA: No niin, niin, nyt et tarvitse muuta sanoa … et tarvitse … kiitos kaikesta… Älä edes katso minuun … käänny pois Uuno.
UUNO (kääntyy poispäin).
LEENA (hiipii kuulumattomasti pois).
UUNO: Ei, Leena, minä en voi… (Kääntyy päin, huomaa Leenan olevan poissa.) Leena!—Leena! (Aikoo juosta hänen jälkeensä, pysähtyy, sortuu pulpettiansa vasten).