KOLMAS NÄYTÖS.
PALVELUSVÄKI (lopettelee suursiivousta).
ROUVA VALTANEN (johtaa palvelusväen työtä, ollen itse kaikessa mukana, osotellen mahdollisia tomupaikkoja, neuvoen verhojen ripustuksessa, milloin nousten pöydälle, milloin kumartuen lattian rajaan. Hän on kiireissään, kokonaan uppouneena työhön eikä senvuoksi voi muuta ajatella): Ylemmäs, Mari, vasen puoli ylemmäs!—ei niin paljon, liiaksi, noin.—Sofi hakee pitempivartisen lattiaharjan, kas tuolla ylhäällä on vielä tomua.—Ovatko nämä verhot puistellut?—Ei, ei, pane märkä vaate harjan ympäri…
UUNO (pulpettinsa ääressä, konttorikirjat levällään edessään): Mutta äiti hoi, tässä laskeutuu tuuman paksu tomukerros paperieni päälle. Ei se ole hyvä asia.
ROUVA VALTANEN: Voi, Uuno, etkö saata asettua muuanne siksi aikaa, minun pitää olla valmis viideksi.—Kiirehtikää. Vieras on kohta täällä.—Kello viideksi pitää olla kaikki siivottuna ja päivällispöytä katettuna.
UUNO: Minun pitää myös olla valmis viideksi.
ROUVA VALTANEN (kesken hommaansa hetkeksi pysähtyen): Sinun—valmis viideksi?
UUNO: Niin, tahdon olla lähtenyt, kun vävy saapuu.
ROUVA VALTANEN: Vävy! Ei hän sentään vielä vävy ole.—Älkää tuoko sohvaa sisälle, se tomuttuu. Pyyhkikää tomut ensin huonekaluista.—Ja lähtöön? Mihin lähtöön?
UUNO: Amerikaan.
ROUVA VALTANEN: Mi … mi…
UUNO: Kun toinen on selvä tulemaan, pitää toisen olla selvä menemään.
ROUVA VALTANEN (hetkeksi toimeliaisuudestaan väsähtyen, istahtaa): No todellako sinä Uuno!—Lasteni läksiäisiäkö minä olen luotu viettämään! Mitä on minun elämäni!—(Taas pystyssä.) Ei, ei, nuo verhot eivät ole vielä tuulotetut, viekää ulos, johan sanoin, kuinka monta kertaa pitää samaa asiaa!…
MARTTA (vasemmalta): Äiti, pyytävät keittiöön.
ROUVA VALTANEN: Katso sinä sillaikaa, etteivät ripusta tuulottamattomia verhoja… Juuri kun pitää lopettaa, kutsutaan pois! (Menee vasemmalle.) Uuno, minä tulen kohta, odota.
PALVELUSTYTTÖ: Eikö näitä saa jo ripustaa?
MARTTA (haluttomasti): No ripustakaa, ripustakaa ja tehkää mitä tahdotte.
PALVELUSVÄKI (järjestää seuraavan kuluessa huoneen nopeasti ja melutta).
MARTTA: Uuno!
UUNO: Täällä ollaan.
MARTTA: Sano suoraan ajatuksesi tästä kaikesta. Hän kosii rahojani. Se on sinunkin ajatuksesi.
UUNO: Koetan olla ajattelematta.
MARTTA: Sinä kuitenkin voisit, jos vaan tahtoisit, saada kaiken käännetyksi ihan toisin päin.
UUNO: Tarkoitat, että isä on vallassani ja voisin siis pakottaa?
MARTTA: Jokseenkin niin tarkoitan.
UUNO: Eikö ole paha pakottaa isäänsä?
MARTTA: Sinä et voi mitään unohtaa.
UUNO: Hm.
MARTTA: Olethan pakottanut omissa asioissasi.
UUNO: En milloinkaan. Kasvatustapani on aina tarkoittanut yksinomaan hänen parastansa.—Vai omissa asioissani! Minäkö, joka nöyrästi jätän paikkani vävylle…
MARTTA: Ash, »vävylle»!
UUNO: … ja matkustan tieheni! Viimeistelen tässä vaan näitä tilityksiä.
MARTTA: Ja kuvailet todella muka isää kasvattavasi!
UUNO: Isä on kovasti muuttunut.
MARTTA: Muuttunut vielä kitisevämmäksi ja marisevammaksi.
UUNO: Paise on aina pahimmoillaan juuri ennen kuin se puhkaistaan.
MARTTA: Ja sinua hän vihaa nyt enemmän kuin koskaan.
UUNO: Se vaan näyttää päältä katsoen niin. Ei hän ole kehenkään niin kiintynyt kuin minuun.—Martta, kasvatustoimeni on nyt päättymässä. Hän on melkein valmis. Saat nähdä kuinka miehekkään tyynenä hän on seisova myrskyssä, joka kohta nousee tämän vanhan liikehuoneemme ylitse.
MARTTA: Taas myrskyjä!
UUNO: Kun ei vähemmällä selvitä.
MARTTA: Kadottaako hän paljonkin?
UUNO: Huikeita summia.
MARTTA: Katso vaan ettet kokonaan särje häntä.
UUNO: Kun ette vaan te muut häiritse. Kyllä minä näyttelen osani loppuun asti…
MARTTA: (huomaa Valtasen tulevan): Ssh…
VALTANEN (kiireessä kaupungilta, perältä, näkee palvelijain vielä jotain järjestävän): Ei vieläkään järjestyksessä!—
PALVELIJAT (kiirehtivät pois).
VALTANEN: Ja sinä, Martta,—mielestäni siitä on jo kyllin pitkä aika kulunut. Voit hyvin esiintyä värillisessä puvussa. Ainakaan tämän päivän tilaisuudessa musta ei sovi.
MARTTA: Mutta…
VALTANEN: Tahdon nähdä sinut päivällisillä värillisessä puvussa. Van der Vaer on täällä säntilleen kello viisi.—No, no, ei mitään huokailemisia!—Hän sanoi rakentavansa sinulle niemelle asuinpalatsin, johon saat sitten tästä hökkelistä muuttaa, ja ehkä muutamme sinne me kaikkikin, kun annan liikkeen käsistäni. No, eikö kelpaa?— Sairaanhoitajattareksi sittenkin?!
MARTTA: En ole koskaan pyrkinyt muuhun onneen kuin saada tahtoa itse ja toimia itse…
VALTANEN (malttinsa menettäen): Mutta niinkauan kuin olet talossani, menettelet minun tahtoni mukaisesti!
MARTTA: No niin, niin, isä—minä menen, minä pukeudun mihin väreihin vaan suvaitsette!
UUNO: Älä mene Martta.
VALTANEN (hämmästyksen lyömänä): Mitä?
UUNO: Esiinny mustissa, anna rukkaset hollantilaiselle ja auta kerrankin itse itseäsi.
VALTANEN (ei voi puhua hämmästyksen tähden).
MARTTA: Uuno, sinä tapat isän!
UUNO: Näetkö kuinka rauhallinen hän on?
ROUVA VALTANEN (vasemmalta): Mitä he ovat täällä saaneet aikaan?
MARTTA: Äiti rakas, puhu sinä puolestani isälle!
(Menee huolissaan vasemmalle)
ROUVA VALTANEN: Ah, Aleksander, sinä olet kotona! Onko sinulla nyt aikaa puhella hetkisen kanssani?
VALTANEN (yhä saman hämmästyksen vallassa): On, kultaseni.
UUNO: Heh,—mainiota!
ROUVA VALTANEN (hyvin hämmästyneenä, levottomana, hajalle menevänä odottamattoman vastauksen johdosta): Todella—sinulla on aikaa… Minä pistäydyn vaan hetkiseksi sanomaan… Ei! (Istuutuu.)—Ajatteles, Aleksander, siitä on lähemmäs kaksikymmentä vuotta kuin viimeksi keskustelimme. Martan vuoksi—muistatko—ensin ja siitä johtui puhe kaikkeen muuhun … sinä kävelit edestakaisin ja me puhuimme ja puhuimme useita tunteja kaikesta, kaikesta… Nyt on sama Martta jo naimaijässä…
VALTANEN (alkaa hermostua): Jaha, aijot puhua Martan puolesta.
Ei, kiitoksia!
ROUVA VALTANEN: Oi, kuinka paljon minulla on muutakin puhumista … en vaan tiedä mistä alkaa … kun näin äkkiä—kaikki menee päässäni sekasin. Mikä se nyt taas oli tärkeintä…?
VALTANEN: Äsh!
ROUVA VALTANEN: Aijoin muun muassa sanoa, että miksikähän meidän perheemme oikeastaan on niin … niin peräti ilotonta?
VALTANEN (puhaltelee hermostuneesti): Asiaan!
ROUVA VALTANEN: Meillä ei ole ketään ystäviä, Aleksander.
VALTANEN: Jumalan kiitos.
ROUVA VALTANEN: Pitääkö sellaisesta kiittää jumalaa?—Mutta se tulee siitä, että ihmiset lähestyvät meitä oikeastaan vaan varojemme vuoksi eikä meidän itsemme tähden.
VALTANEN: (kiivastuu): Taas pyrit Martan asiaan! Herra van der Vaer on siksi rikas—sanon minä sinulle—ettei hän välitä viittäkään meidän miljooneistamme, jos niitä nyt olisikin, mutta niitä sitäpaitsi ei ole.
ROUVA VALTANEN: Enhän minä vaan Martasta aikonut… Martta kyllä pyysi, että puhuisin hänen puolestaan, mutta on minulla muutakin… Sinusta minä tahdoin puhua, Aleksander.
VALTANEN: Pian sitten.
PALVELUSTYTTÖ (vasemmalla ovessa): Rouva.
ROUVA VALTANEN (epätoivoisena): Ah, pankaa herrannimessä ovi kiinni.
Kerrankin sattuu tilaisuus ja he eivät voi pysyä poissa!
UUNO (poistuu vasemmalle, lykäten edellään palvelustyttöä ja sulkien oven jälkeensä).
ROUVA VALTANEN (pakottaa itsensä tyyntymään, kunnes voi sanoa tarpeellisen hellästi): Niin, sinusta, Aleksander… Ajatuksesi ovat aina liikeasioissa, et voi syventyä mihinkään inhimillisempään, ethän sinä osaa enää edes levähtääkään. Mutta onkohan se tarkoitus? Elämässä on niin paljon muuta,—on kaunista, on luontoa ja on—(varovasti) myös toisten ihmisten elämä…
VALTANEN: Mitä se minuun kuuluu!
ROUVA VALTANEN: Niin »mitä se sinuun kuuluu», mutta pitäisi kuulua Aleksander. Sinä olet niin yksin. Mitä on ihminen yksin? Sinä kidut ja kuihdut, Aleksander.—Ei niin ollut alussa, vaan sinullakin oli ajatuksia ja sinulla oli toisten ihmisten elämä…
VALTANEN: »Elämä ja elämä», enkö minä ajattele heidän elämäänsä? Minä elän ja puuhaan vaan heidän tähtensä, antaakseni heille horjumattoman taloudellisen pohjan…
ROUVA VALTANEN: Ah, en tarkoittanut sillä tavalla…
VALTANEN: Tehdäkseni heidät riippumattomiksi kenestäkään—niin, kenestäkään!
ROUVA VALTANEN: Ihminen on aina riippuvainen toisista, ja on hyvä että hän on riippuvainen, se on juuri onni, saa sekä auttaa että toisinaan pyytääkin apua…
VALTANEN: Naislogiikkaa! Pitäisi kai olla köyhä ollakseen onnellinen!
Mutta niinhän Martta sanookin! Idiootti!
ROUVA VALTANEN (hiljaa, mutta painavasti): Tiedätkö sinä mitään
Martasta, Aleksander?!
VALTANEN: No, sensijaan Uuno loistaa onnesta.
ROUVA VALTANEN: Uuno on onnellisempi, mutta ehkä vaan siksi, että— aikoo pian jättää meidät…
VALTANEN: Uuno sanoo, että minä olen rikkauteni hankkinut toisten nälällä—hän tietää aina kaikki—mutta sen minä sanon sinulle, ettei mikään nälkä maailmassa vastaa niitä tuskia, joita minulle on tuottanut juuri tuo samainen sinun Uunosi!
ROUVA VALTANEN: Aleksander, sanoppas minulle, kuinka oikeastaan rikkauksiemme laita onkaan?
VALTANEN: Te saatatte minut hulluksi! Tähän asti ovat vaan vieraat ihmiset uskaltaneet sanomiin kirjoittaa, että viinatehtaallani turmelen tätä kaupunkia ja »isänmaata», mutta nyt kuulen, että olen turmioksi omalle perheelleni! (Yhä raivokkaammin): Hyvä, hyvä! Hävittäkää viinatehdas, polttakaa kaikki, kaikki! Sehän on pian tehty! Hulluksi te minut saatatte!
UUNO (vasemmalta, heristää varottavasti sormeaan).
VALTANEN (vaikenee heti).
ROUVA VALTANEN (Uunolle): Isän kanssa ei voi puhua.
UUNO: Älkää välittäkö, äiti. Isällä on kyllä paljon syytä olla tänään hermostunut.
VALTANEN: Mitä syytä minulla on? Ei mitään. Ehkä sinun lähtösi vuoksi?
Erehdyt. Ole niin hyvä.
ROUVA VALTANEN (Uunolle): Näet itset—Saanko milloinkaan sanotuksi kunnolleen edes tärkeimmät asiat?!—Onko Martta keittiössä, Uuno?
UUNO (nyykäyttää myöntävästi päätään).
VALTANEN (vaimolleen): Sinun on aika pukeutua, kello on kohta viisi.
ROUVA VALTANEN (säikähtäen): Onko kello niin paljon! Voih! Minun keitokseni!
(Katoaa nopeasti vasemmalle).
UUNO (menee pulpettinsa ääreen, sulkee merkitsevästi konttorikirjat): No, isä,—olen pyyntönne täyttänyt, olen ollut matkustamatta, kunnes sain nämä kirjat järjestykseen. Nyt ne ovat järjestyksessä.
VALTANEN (kuivasti): Minä kiitän sinua.
UUNO: Nyt aijon lähteä.
VALTANEN: Olkoon kernaasti myönnetty, että—sinun kaltaisesi mies kenties on luotu jotain suurempaa ja laajempaa varten kuin—tämä viinatehdas. Mutta miksi juuri tänään?
UUNO: Noh—tänään on siihen sopivin päivä. Hollantilainen jääköön istumaan tämän minun pulpettini ääreen, hänellä on valonarat silmät, tuonne paistaa aurinko, mutta tänne ei milloinkaan.
VALTANEN: Sinun kanssasi on turha puhua. Sinä teet kuitenkin aina niinkuin itse tahdot.
UUNO: Ei siis muuta kuin tuohon käteen.
VALTANEN (tulee Uunon luo, hillittömästi): Mitä te vaaditte minulta?!
UUNO: No,—ehkä voin joksikin aikaa vielä jäädäkin paikoilleni, jos … tai niinkauan kun…
(Telefooni soi Valtasen työpöydällä).
VALTANEN: Niinkauan kun mitä?
UUNO: Antakaa Martan olla, isä.
VALTANEN: En.
UUNO (ojentaa kätensä hänelle): Hyvästi.
VALTANEN (puhelimessa, kiukkuisesti): Kauppaneuvos Valtanen. (Äkkiä kuin päivänpaisteessa.) Lee-Leenako se on?!—No, tyttöseni, hauska kun vihdoin saan edes ääntäsi kuulla.—Tärkeätä asiaa minulle?—Ja ikävää? Oho!—Ei sovi telefonissa sanoa?—Tulet itse? No sitä parempi, saan vihdoinkin nähdä sinut.—On, on ollut hyvin ikävä.—Kaikki tahtovat jättää minut, nyt rupeaa Uunokin…
UUNO (hätääntyen tekee merkkejä, ettei Valtanen puhuisi enempää).
VALTANEN (laskien hetkeksi kuulotorven alas, Uunolle): Mitä?
UUNO: Ei saa sanoa mitään lähdöstäni.
VALTANEN (jälleen puhelimeen): Ei, ei Uuno lähde, ei, ei.—Voit tulla milloin hyvänsä, tyttöseni.—Ei, ei hän lähde.—Paras kun tulet heti, ennen päivällistä.—Terve tuloa, terve tuloa! (Jättää puhelimen. Uunolle): Ilmoita minulle, kun Leena saapuu. Hänellä on jotain pahoja uutisia pankista.
UUNO (raskaasti): Ah, isä… (Itsekseen): Nyt se alkaa.
VALTANEN (pysähtyy menostaan vasemmalle): Tiedätkö ehkä mitä se on?
UUNO: Huomauttaisin vaan siitä omituisesta seikasta, että herra van der
Vaer ei ole täällä, vaikka kello on jo viisi.
VALTANEN: Niin, todellakin, kello on jo viisi.
UUNO: Ajattelin vaan, että kenties on siihen syynä—muutamat huhut.
VALTANEN: Mitkä huhut?
UUNO: Taidatte olla koko kaupungissa ainoa, joka ette niistä tiedä.
Pankissa on jälleen odottamaton tarkastus.
VALTANEN: En ymmärrä mitä se minuun koskee ja vielä vähemmän mitä se koskee herra van der Vaeriin.
UUNO: Huhuillaan teidän olevan sekaantuneena pankin asioihin.
VALTANEN: En ole sinne penniäkään velkaa.
UUNO: Mutta ne tunnusteet, jotka tirehtöörin pelastamiseksi olette aina jättänyt tarkastuksiin,—oletteko koskaan saanut niitä häneltä takaisin?
VALTANEN (hämmästyneenä, käsi vaistomaisesti povitaskua tavoitellen):
Olenko saanut takaisin? Hän on aina sanonut repineensä ne.
UUNO: Hän »sanoo»—niin.
VALTANEN (moittivasti): Uuno, mistä sinä häntä epäiletkään!—Ilmoita minulle heti kun Leena tulee. (Oikealla ovella): Se on rumaa, Uuno. (Aikoo mennä.)
UUNO: Vihdoinkin myönnätte, että toisen epäileminen on rumaa.
VALTANEN (kiukkuisesti): Olenhan pyytänyt anteeksi! Mutta sinä vaadit että minun on polvillani ryömiminen edessäsi!
(Paiskaa oven jälkeensä.)
UUNO (katsoo hyväksyvästi hänen jälkeensä, sitten tekee päätöksensä, vilkaisee kelloonsa ja kiirehtii vasemmalle ovelle): Äiti! Äiti! ettekö joutaisi hetkeksi tänne?—No, ei muuta kuin silmänräpäyksen verran.
ROUVA VALTANEN (vasemmalta, toisessa kädessä pitkä paistiveitsi, toisessa pyyhinliina): No jos ihan vaan silmänräpäykseksi, ystäväni— minun on juuri nyt oltava siellä porsaanpaistia leikkaamassa…
UUNO (kiertää kätensä äidin kaulan ympäri, päästämättä häntä paikaltaan hievahtamaan): Äiti, rakas, sinun silmäsi ovat itkettyneet.
ROUVA VALTANEN (silmät onnettoman rypyissä, mutta samalla anteeksianovasti nauraen ikuisia keittiöpuuhiaan): Paisti ei onnistunut.
UUNO: »Paisti ei onnistunut»… (Suutelee moneen kertaan häntä minne sattuu kasvoihin.) Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa. Äiti, ehkä Martankin käy vielä hyvin.
ROUVA VALTANEN (voimatta veitsen ja pyyhkimen vuoksi vastata Uunon hyväilyyn, liikkumattomana levähtäen hymyilee onnellisena): Uuno poikani…
UUNO: Nyt, äiti, lupaa minulle, tee niinkuin minä tahdon, älä kysy mitään … teethän? Ei, ei, älä liiku, teethän?
ROUVA VALTANEN: No teenhän minä…
UUNO: Älä siis koko päivänä, äläkä vielä huomennakaan sano kellekään, että minä matkustin.
ROUVA VAIHTANEN: Uuno! Et suinkaan sinä aijo tänään…!
UUNO (päästää hänet): No, en, en, jos noin pelästyt… (Suutelee kuin hyvästiksi): Äiti kulta … äiti kulta…
ROUVA VALTANEN: Syöthän toki yhdessä päivällisen!
UUNO: Niin, niin, nyt en enää viivytä sinua… Se paisti, äiti.
ROUVA VALTANEN (kavahtaa): Ah, todellakin!… (Kiirehtii vasemmalle.)
Minä tulen heti, Uunoseni.
UUNO (nyykäyttelee hänelle hyvästiksi päätään, sitten ottaa seurusteluhuoneen verhojen takaa valmiin matkalaukkunsa, aikoo lähteä, kääntyy viimeisen kerran katsomaan vasemmalle).
LEENA (perältä, pysähtyy ihmeissään katsomaan Uunoa).
UUNO: Ah … minä… (Antaa matkalaukun solua penkille.)
LEENA (selittääkseen ja puolustaakseen tuloansa): Minulla oli vaan isällesi tärkeätä asiaa.
UUNO: Tiedän, ettet muuten olisi tullut.
LEENA: Aijoit matkustaa tietämättäni…!
UUNO: Samasta syystä kuin sinä läksit näkemättäni.
LEENA: Luulin silloin, että niin olisi sinun helpompi.
UUNO: Ja minä luulin, että sinun olisi näin helpompi.
LEENA: Se oli silloin se. Minä olin erehtynyt. Tiedätkö, koko tämä aika on ollut niin kovasti vaikeata… En aavistanutkaan, että se olisi ollut tämmöistä.
UUNO: Se on minun syyni: miksi en lähtenyt ennen.
LEENA: Mitä sinä—?
UUNO: Olemme ehkä olleet vieläkin liian lähellä toisiamme.
LEENA: Liian lähellä?!—Liian kaukana!—Jospa olisi joskus saanut edes puhua kanssasi, mutta sinä olet kaikin tavoin välttänyt näkemistäkin.
UUNO: Minä pelkäsin »koskettamista»—.
LEENA: Tarvitseeko sitä nyt olla niin perin voimakas!
UUNO: Se on minun puoleltani vaan heikkoutta, Leena.
LEENA: En ymmärrä.
UUNO: Kun sain nähdä sinut, alkoi aina koko työ aivankuin uudestaan. En saanut ääntäsi korvistani, en näköäsi silmistäni, valvoin nukkuessani ja nukuin valvoessani—olin kuin mielipuoli—ah, se on onnea, se on onnettomuutta, mutta helppoa se ei ole milloinkaan.
LEENA: Ihmeellistä kuinka samallaista!—Sen vaan tiedän, etten minäkään voi enää näin olla. Ja sentähden…
UUNO: Ja sentähden minä matkustan.
LEENA: Ei, ei, ei yhtään sitä. Ja sentähden olen ajatellut, että koko meidän tapamme on ollut erehdys. Miksi ei nähdä toisiamme, kun tulee liian vaikeaksi—ja puhella, ja vaikka koskettaakin! Kunhan se vaan pysyy aivan, aivan salassa. Se ei milloinkaan tule ilmi, ei milloinkaan. Mutta ajattele kuinka ihanaa olla niinkuin ei mitään ja kuitenkin sydämessään odottaa noita salaisia hetkiä! »Miksi tuo ihminen on niin iloinen?» kysyvät kaikki. Eikä kukaan aavista miksi tuntuu niin iloiselta.
UUNO: Ensin nähdä pari kertaa vuodessa, sitten joka kuukausi, sitten joka viikko, sitten joka päivä…
LEENA: Joka päivä? Jos vaan voi pitää salassa…
UUNO: Ensin puhella kaukaa, sitten lähempänä, sitten koskettaa kättäsi, sitten hyväillä sinun tukkaasi, sitten…
LEENA: No ja mitä sitten? Suudella sinua ja puristaa rintaani vasten?… Sitähän minäkin tahdon.
UUNO: Sitäkö sinäkin tahdot? Sinä puhut nyt vähän toisin kuin viimeksi.
LEENA: Taidan puhua. Ja niin puhunkin. En tiedä miksen sitä sinulle tunnustaisi.
UUNO (sisäisessä taistelussa, äkkiä päättävästi oikealle puhelutorveen): Isä, pyysitte ilmoittamaan—Leena on täällä. (Leenalle): Järjestää välimme niinkuin sinä olet ajatellut on mahdotonta. Ainoa mahdollinen on, että matkustan.
LEENA: Eroaisimme—? Ja hyvästittä!—Kun saisin ottaa sinua kaulasta ja hyväillä vähäsen, tulisit kohta järkiisi.—Uuno! Täällä ei ole ketään! (Kuunneltuaan vasemmalla ovella.) Viereisissä huoneissa ei myöskään ole ketään—Uuno!—Uuno!
UUNO (rajussa mielenliikutuksessa): Mutta etkö siis ymmärrä, että jos nyt puristan sinut syliini, en voi enää matkustaa, en ikinä enää päästä sinua, en ikinä!—ja salaisuutemme tulee ilmi!
LEENA (neuvotonna, asemaansa tuskastuneena takoo nyrkkiä toisen käden kämmentä vasten).
UUNO: Niin, Leena, semmoinen on luontoni: joko—tahi!—Mistään välitiestä en tahdo tietää, se on minulle ilmaa!
VALTANEN (oikealta, kuivasti): Hyvää päivää, tyttöseni,—hauska nähdä.
—Oletko oikein juoksemalla tullut, kun noin läähätät?—(Uunolle):
Herra van der Vaer ei ole vielä saapunut?
UUNO: Ei. Eikä saavukaan. Hän olisi toki voinut ilmoittaa,—vaikkapa vaan puhelimitse.
VALTANEN: Ja kuulumisesi? (Leenalle).
LEENA: Niin, älkää pahastuko, setä,—voihan olla, että aivan turhaan vaivaan teitä ja sekaannun luvattomasti asioihin, jotka eivät minuun kuulu…
VALTANEN: Sano vaan, lapseni.
UUNO (pahaa aavistaen työntää nojatuolia lähemmäs isäänsä).
LEENA: Pankissa puhutaan yleisesti, että tirehtööri tulee tarkastuksen johdosta toimestaan pidätettäväksi. Toiset sanovat että hänet on jo määrätty vangittavaksi,—en minä sitten tiedä.
VALTANEN (mielenmalttinsa säilyttäen): Sangen ikävä, lapseni, minä vilpittömästi surkuttelen prinsipaaliasi, mutta auttaa en häntä enää halua.
UUNO (hillittömästi): Mainiota!
VALTANEN: Mitä »mainiota»? Pyydän olemaan sekaantumatta keskusteluun.
LEENA: Ei tirehtööri ole minua tänne lähettänyt.
VALTANEN: Älä pelästy, lapseni, tuolle minä vaan. Vieläkö sinulla on muuta ilmoitettavaa?
LEENA: Tarkastuksen aikana minulle näytettiin useita vekseleitä, jotka olin vekselikonttoon merkinnyt vaillinaisesti, mutta se oli tapahtunut tirehtöörin käskystä.
VALTANEN: Katsos vaan!
UUNO (ymmärtäen kaiken, antaa Leenalle merkin, että hän vaan pelkäämättä jatkaisi).
LEENA: Ja minua tällöin hämmästyttää, että näiden vekselien mukaan, jotka nyt näin täytettyinä, te, setä, vastaatte—niin suuresta summasta.
VALTANEN (yhä säilyttäen mielenmalttinsa): Tähän tarkastukseen en ole antanut hänelle ainoatakaan tunnustetta. Tässä täytyy siis olla joku erehdys.
UUNO: Tunnusteet ovat ilmeisesti, kuten sanoin, nuo vanhat jotka todistettavasti olette hänelle kirjoittanut.
VALTANEN (hermostuneesti): »Todistettavasti»!—Sinulta ei kysytty mitään. (Leenalle): Ja huomasitko ehkä laskea yhteen mikä vastattavani summa vekselien mukaan kaikkiaan oli?
LEENA (katsahtaa epävarmana Uunoon).
UUNO (antaa kiukkuisen merkin sanomaan summan ja työntää nojatuolin aivan Valtasen taakse).
LEENA: Kyllä, setä. Se oli—kaksi miljoonaa.
VALTANEN (harvaan): Vai niin.
(Vajoo hiljaa nojatuoliin.)
LEENA (hätääntyy): Setä, setä, ehkä näin väärin!
UUNO (hyvin kiukkuisesti): Pysy totuudessa! (Hiljemmin): Hän kestää jo hyvin.
VALTANEN: No, nyt lapseni, olemme keppikerjäläiset.
UUNO: Emme toki läheskään. Miljoonien omistajiksi jäämme vieläkin. Mutta myönnän, että tässä tarkastuksessa olisi tirehtöörin pelastaminen teidän kannaltanne katsoen ollut tärkeämpi kuin koskaan ennen. Ja kun minä nyt matkustan, niin se olisi kai vieläkin tehtävissä.
VALTANEN: Siksikö sinä matkustat?
UUNO: Matkustan heti. Toimikaa niinkuin minua ei olisi olemassa. Ja pian, pian!—Tässä puhelin!—No!—No!
VALTANEN: Minä en aijo auttaa häntä.
UUNO (hykertää tyytyväisenä kämmeniään, itsekseen): Oivallista!
Oivallista!
(Mäiskäyttää äkkiarvaamatta isäänsä voimakkaasti olalle.)
VALTANEN: Mitä tapoja ne ovat?!
(Hieroo olkaansa.)
LEENA (juoksee kauhistuneena peräovelta Valtasen luo): Tirehtööri, tirehtööri itse.
VALTANEN (Uunolle): Aja hänet ulos.
PANKINJOHTAJA (perältä, tukka hajalla, äärimmilleen hermostuneena, horjuen, ojentaa kättänsä ikäänkuin anovasti, mutta saa vaivoin sanoja suustaan): Ne hullut etsivät minua vangitaksensa—kirjoita, Valtanen— puuttuu vain mitätön summa, joku kolmesataa tuhatta—veli—veli— kirjoita.
VAIHTANEN (on jälleen noussut seisaallensa): En.
UUNO: (pankinjohtajalle): Hän sanoi: en.
PANKINJOHTAJA (uhmaten Uunolle): No, no, herra prokuristi, saamme vielä nähdä! (Valtaselle): Ei ole aikaa selittelyihin—tunnusteesi!—apuasi pyydän viimeisen kerran!—Kas niin… (Menee pulpetin luo, avaa sen, ottaa tyhjän vekselipaperin esille) tule—tule Valtanen—kirjoita pian —he ovat kintereilläni!
VALTANEN: En. Kuulitko: en, en!
UUNO: Meneppäs sinne!
PANKINJOHTAJA: Valtanen, tule järkiisi! Jos kirjoitat, minä pelastun ja sinä saat rahasi korkoinensa. Valtanen, olosuhteet muuttuvat, kireät ajat päättyvät. Minä nousen vielä! Saamme yhdessä pankin uuteen kukoistukseen, tai annan sen kokonaan käsiisi, sinä tulet rahamarkkinain yksinvaltiaaksi!… (Synkästi): Mutta ellet kirjoita…
VALTANEN Mi-nä en kir-joi-ta.
UUNO: Hän sanoi: minä en kirjoita.
PANKINJOHTAJA (kooten viimeiset voimansa, uhkaavasti): Silloin
Valtanen, tiedä, olette kaikki hukassa.
VALTANEN: Minä tiedän, että olet omin luvin asettanut vastattavakseni kaksi miljoonaa.
PANKINJOHTAJA (ivallisesti naurahtaen): Sinä tiedät!
VALTANEN: Ja kiellän sittenkin.
UUNO (katsoo jännittyneellä kauhulla pankinjohtajaan).
PANKINJOHTAJA: Minun täytyy siis lisätä tietojasi. Kaksi miljoonaa on ainoastaan omassa pankissasi. Muissa vastaat yhteensä viidestä.
UUNO: Oh! pettäjä!
LEENA (yhtaikaa): Seitsemän miljoonaa!
VALTANEN (hetken äänettömyyden perästä): No niin, se oli Valtasten loppu.
PANKINJOHTAJA: Siis kirjoita!
VALTANEN: En.
UUNO (yleisen hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen kapsahtaa äkkiä syleilemään isäänsä): Sinä olet—sinä olet suurenmoinen, isä!
(JOUKKO SALA- ja VIRKAPUKUISIA POLISIA ilmestyy äänettömästi eteiseen).
VALTANEN (Uunolle): Heitä ulos tuo mies!
UUNO (huomauttaen poliseista): Se on jo tarpeetonta, isä.
VALTANEN: No, Uuno, nyt olemme keppikerjäläiset.
UUNO (sydämellisesti vastaten isän kädenpuristukseen): Nyt olemme.
(He ravistavat pitkään toistensa käsiä).
PANKINJOHTAJA (Valtaselle, murtuneena): No niin, Valtanen, et kirjoittanut. Mutta viimeistä pyyntöäni et toki kieltäne: anna minulle revolverisi…
UUNO (menee pulpettinsa ääreen, ottaa esille revolverin, tarjoo sen pankinjohtajalle): Olkaa niin hyvä.
PANKINJOHTAJA (säikähtäen perääntyy): Aah!
UUNO: Niin, tämä keino tekee todella kipeätä, mutta on toinen.
PANKINJOHTAJA: Mikä toinen?
UUNO: Jäädä elämään.
PANKINJOHTAJA: Pakenisin?!
UUNO: Kyllä muuten, mutta ulkomailla on suuri huoli toimeentulosta. Ei,—jäädä erääseen paikkaan, jossa ei ole mitään huolia, ei edes leipähuolia, jossa teitä ei kukaan näe ettekä te ketään. Ei missään koko tämän maan pinnalla ole tarjona sen täydellisempää lepoa, ja lepoahan te tarvitsette hirmuisesta taakastanne, jota olette vuosikymmeniä kantanut!—Ainoa vika, että ihmiset ovat antaneet sille paikalle ruman nimen…
PANKINJOHTAJA: He sanovat sitä vankilaksi.
UUNO: Vaikka se on mitä täydellisin vapahdus!
PANKINJOHTAJA: Olette oikeassa, mitäpä nimestä!—Hyvästi, ystävä…
(Kääntyy perälle)—Todellakin! Todellakin!
(Kevennyksestä syvään huokaisten menee).
POLISIT (parveutuvat pankinjohtajan ympärille ja seuraavat häntä).
VALTANEN (sortuu nojatuoliin vaikeroimaan).
UUNO (kävelee vihaisesti edestakaisin): Mikä paholainen se saattaa ihmiset noin raatelemaan itseänsä! Siinä meni yksi ja tuossa istuu toinen. Koko elämän, niin pitkä kuin se on, istuu ja miettii, kuinka paraiten saisi sen pilatuksi! Ettei vaan menisi yksikään tunti, yksikään minuutti pilaamatta hukkaan! Olette todella yhtä hyvät molemmat!
LEENA (moittivasti): Uuno, tuo on suorastaan sydämetöntä!
(Menee Valtasen luo ja alkaa lohduttaen silitellä hänen tukkaansa.)
VALTANEN (heltyy siitä vielä haikeampaan vaikeroimiseen).
UUNO: Älä anna hänen päästä alkuun, silloin ei tule loppua milloinkaan!—(Käveltyään jonkun aikaa tyytymättömänä, lähestyy äkkiä Leenaa ja tempaa hänet kiukkuisesti Valtasen luota): Älä itketä häntä, sanon minä!
VALTANEN: Mitä minusta! Mutta kuinka uskallan ilmaista tämän iskun äidillesi, Uuno? Ja Martta-raukalle! Voi minua, voi minua!
UUNO: Jättäkää se seikka minun huolekseni, minä ilmoitan.
VALTANEN: Voi minua! He kadottavat järkensä! Olen syössyt heidät onnettomuuteen, nälkään, maantielle! Voi minua, voi minua!
UUNO (Leenalle): Näet sen nyt.
LEENA (hädissään Valtasen tähden): Uuno, jotain tässä pitää tehdä!
UUNO: Kyllä minä tiedän, älä sinä sekaannu. (Valtasen voihkimista äänekkäämmin.) Iloita sitä pitää eikä surra! Vihdoinkin on tästä painajaisesta päästy! Mitä näillä kirjoillakaan enää tekee. (Viskelee konttorikirjat hujan-hajan permannolle.) Siinä kontot, siinä kassat, siinä itse pääkirja!
LEENA: Uuno, mitä sinä teet!
(Juoksee neuvotonna Valtasen luo.)
VALTANEN (joka on vähitellen laannut vaikeroimasta ja uteliaasti katsoo Uunon toimia): Antaa hänen olla, hänen täytyy saada aikansa raivota, niin se on aina ollut.
UUNO: No nyt tästä tulee toinen elämä taloon! Mutta vielä minulla on suurin nautinto jäljellä! Haa!
(Sieppaa tuolin ja lennättää sen ovenpäälliseen kylttiruutuun,
joka kilahtaen särkyy palasiksi).
LEENA: Uuno! Mitä sinä teet!
UUNO: Koko ikänsä ajan on isä tahtonut lyödä rikki oman rakennuksensa, mutta on ollut liian heikko,—jonkunhan se hänen puolestaan pitää tehdä!
VALTANEN (nyykyttää myöntäen harvaan ja merkitsevästi päätä).
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (päivälliseksi pukeutuneina rientävät ihmeissään vasemmalta, mutta eri ovista): Mitä täällä kilahti? Mitä on tapahtunut?
VALTANEN: Varovasti Uuno!
ROUVA VALTANEN (katsoo ihmeissään ympärilleen): Ja herra van der Vaer?
MUUT (myöskin Valtanen, ehdottomasti naurahtavat).
LEENA (menee säälien rouva Valtasen luo): Täti kulta.
ROUVA VALTANEN (tervehdykseksi sydämellisesti syleilee Leenaa): Sinäkö, rakas Leenani!—Mutta sano minulle mitä täällä on oikeastaan tapahtunut.
UUNO: Martta, isä suostuu kaikkiin pyyntöihisi: van der Vaer ei tule.
Ei koskaan.
MARTTA: Todellakin! Putosi kuin kivi sydämeltäni. (Osottaen kylttiin):
Mutta mitä tämä on?
UUNO: No, no, se meni rikki … mutta kuulehan, isä suostuu myöskin siihen, että saat ruveta sairaanhoitajattareksi tai hakea mitä paikkoja ikinä haluat.
MARTTA (ihastuksissaan): Onko se mahdollista! Isä?! Isä?!
VALTANEN (nyykäyttää tuolistaan myöntävästi päätä Martalle).
MARTTA (menee onnellisena äidilleen sanomaan): Äiti! Leena!
VALTANEN (itsekseen): Hyvin viisaasti, Uunoseni!
UUNO: Ja mitä äiti sanoo siihen, että…
VALTANEN: Varovasti, Uuno!
UUNO: … siihen että isä nyt aikoo supistaa talouden vähimpiinsä…
ROUVA VALTANEN (loistavana): Mitäkö minä siihen sanon…!
UUNO: Aivan kuin kaikkein vaatimattomimmat ihmiset elävät…
ROUVA VALTANEN (Valtaselle yhä loistavampana): Onko totta mitä tuo Uuno puhuu?
VALTANEN (nyykyttää myöntävästi päätään).
ROUVA VALTANEN: Martta, Leena, te todistatte … olenko minä koskaan mitään hartaammin toivonut … saan aikaa … voin puhua … seurata kaikkea mitä tapahtuu…
VALTANEN (itsekseen): Että minulla pitääkin oleman niin viisas poika!
UUNO (lähestyy äitiään ja Marttaa): Ja sitten—tuota noin…
VALTANEN (nousee jännittyneenä seisaalleen, kuin olisi kysymys elämästä tai kuolemasta): Varovasti, varovasti, Uuno!
UUNO (puoliääneen äidille ja Martalle): Isä on kadottanut kaiken omaisuutensa,—kaiken!
MARTTA (myös puoliääneen): Mitä sanotkaan!—kaiken omaisuutensa! Isä raukka!
ROUVA VALTANEN (samoin puoliääneen, kauhuissaan Valtasen puolesta): Herra jumala! Tietääkö hän sen? Hän ei kestä! Käskekää lääkäri … lääkäri…
LEENA (menee Valtasen luo, häntä tarpeen tullen tukeakseen).
UUNO (yhä puoliääneen): Hän tietää. Kaikki riippuu nyt siitä, voitteko olla vetistämättä ja näyttää rauhallisilta. Hymyilkää,—Martta hyräilköön.
ROUVA VALTANEN ja MARTTA (koettavat kiireesti rauhoittua ja saada kasvoihinsa sellaisen huolettomuuden ilmeen, jonka Uuno hyväksyisi).
VALTANEN (poispäin kääntyneenä, suurimmassa jännityksessä Leenalle):
Mitä siellä tapahtuu?
LEENA: Se on sanottu.
VALTANEN (kovasti vavisten): Mitä he sanoivat?
LEENA: He sanoivat: isä-raukka.
VALTANEN (loukkaantuneena, reippaasti): Minä en ole mikään raukka!
UUNO (ääneen): Isä ei pelkää muuta kuin että te ette saisi halvausta.
ROUVA VALTANEN: Mekö halvausta?! Mutta miksi, Aleksander? tämähän on— tämähän on päinvastoin meille onni…
MARTTA (koskettaa kädellään äitiin, hillitäkseen häntä): No, no, äiti … älkää nyt sentään!
UUNO: Niin, äiti tarkoittaa: mikä suuri onni, ettei Valdemarin tarvinnut tätä liikehuoneemme häviötä nähdä.
ROUVA ja herra VALTANEN (tullen ojennetuin käsin, liikutettuina toisiansa vastaan): Todella—mikä onni, ettei Valdemar!…
(Syleilevät ja taputtelevat toisiaan selkään).
VALTANEN: Istu, kultaseni—puheliaanpa vähäsen!
(Istuu Leenan tarjoomaan tuoliin, ottaa kiitokseksi
Leenan kädestä.)
ROUVA VALTANEN (istuu onnellisena nojatuoliin): Puhellaan!
UUNO (tekee kiukkuisia merkkejä Leenalle, että tämä tulisi pois).
LEENA (osottaa liikkeillä, ettei hän voi sitä tehdä, koska Valtanen, puhellessaan vaimonsa kanssa, on jäänyt pitelemään häntä kädestä).
MARTTA (laskeutuen maahan isän polvien varaan): Ja kiitos, kiitos, isä, että lupasit minulle mitä olen aina toivonut?
VALTANEN: No, no, lapseni… Nyt ei sydämelläni ole mitään muuta kuin vaan se paha, että poikamme Uuno aikoo lähteä.
ROUVA VALTANEN: Uunoko lähteä?! Minäpäs kysyn. Kuules Uuno, oletko ajatellut, millä vanha isämme tästä lähin elättää itseänsä?
UUNO: Enköhän minä jaksane häntä elättää, eihän tuo tarvitse muuta kuin lämmintä maitoa ja vesikorppuja.
VALTANEN (nauraa).
ROUVA VALTANEN: Ajatelkaa, ensikerran kahteenkymmeneen vuoteen näen sinun nauravan!
MARTTA: Mutta minä olen kuullut sanottavan, että konkursseissa myydään tavarat ja koko talokin. Kuinka sitten?
UUNO: No rakennetaan uusi, eikä mistään Hollannin propsista, vaan rehellisistä Suomen hirsistä.
ROUVA VALTANEN (Valtaselle): No nyt kuulit, ettei hän lähde.
VALTANEN (alakuloisena): Meidänkö kahden kanssa hän viihtyisi, yksinäinen, nuori mies! (Antautuen jälleen äskeisiin vaikerruksiin): Kaikki on mennyt sinultakin, onneton Uunomme, onneton Uunomme!
UUNO: Vai onneton Uunomme! Kaikki te siinä loistatte onnesta, ja minä olen yksin »onneton Uunomme»! (Tekee taas kiukkuisia merkkejä Leenalle, että tämä vihdoinkin tulisi hänen luoksensa.) Sehän nähdään! (Kun Leena viipyy, hän aukasee sylinsä ja huutaa kovalla äänellä.) Leena!
LEENA (juoksee hänen syliinsä).
(He jäävät liikkumattomiksi esiripun sulkeutumiseen asti).
MARTTA (äänettömällä kosketuksella huomauttaa isäänsä Uunosta ja
Leenasta).
ROUVA VALTANEN (jää kokoomaan hajalle meneviä ajatuksiaan, painaa käsiä ohimoihinsa ja hymyilee onnesta).
VALTANEN (kääntyy hiljaa päin Uunoa ja Leenaa): Vai niin.—Nyt uskon, ettei Uuno lähde.