I LUKU.
Henrik matkusti Helsinkiin.
Hän ei poikennut Viipuriin vaan ajoi lähimmälle rautatieasemalle, jonka odotushuoneessa, mustaksi maalatulla pöydällä, suuren posliinisen vesikannun vieressä hän kirjoitti sähkösanoman tapaisen kirjelapun Uunolle. Hän alkoi kirjoittaa:
"Rakas Uuno. Lähtenyt tänään Helsinkiin. Toivotan onnea."
Mutta sitten hän pyyhki pois viimeiset sanat, koska huomasi, että niihin oli sekoittunut vähän pahansuopuutta, kirjoitti muita kirjaimia niiden päälle, ettei voisi eroittaa mitä siinä alkujaan oli, ja jatkoi sitten täydellä välittömyydellä ja rakkaudella:
"Jos saan hyvän kortteerin, niin tulethan luokseni asumaan?
Oma veljesi Henrik."
Sitten hän hyppäsi junaan ja tunsi itsensä irtaantuneeksi kaikesta mikä jäi taakse, jota hän jo sanoi entisyydeksi.
Henrik seisoi vaunun etusella ja junan kiitäessä eteenpäin, peltojen ja niittyjen ja metsien lentäessä hänen ohitsensa, häneen tuli vanha mahtavuuden tunto. Se oli samaa kasvamisen ja oman voiman tuntoa kuin hänen silloin lyödessä krokettia. Ainoastaan toisesta syystä. Hän ajatteli:
"Kohtalo muka hallitsee ihmistä! Ei. Niinkuin minä olisin voinut saada
Hannan, jos olisin tahtonut, niin minä myöskin hallitsen kohtaloani."
Hänen oikea kätensä oli avatun palttoon taskussa ja hän puristeli sillä jotakin avainta. Vasen käsi oli rentonaan pitkin sivua.
Sitten hän meni sisälle vaunuun ja heittäytyi istumaan, nostaen jalkansa vastapäiselle penkille, vaikka siinä istui joku nainen. Hän haukotteli, hieroi silmiänsä ja aikoi ruveta torkkumaan, välittämättä kestään, sillä kaikki olivat ikäänkuin hänen vallassansa, — koko maailma.
"Voi kuin sinä olet vapaa!" — oli Johannes sanonut. Ja vapaa Henrik nyt olikin: saattoi tulla hyväksi tai pirulliseksi, miksi vaan tahtoi. Kaikki riippui hänestä itsestään.
Siinä oli jotakin hauskaa siinä ajatuksessa, että nyt saattaa siis rakastuttaa itseensä jonkun muun, kenen vaan tahtoo valita, — rakastuttaa ja rakastua ja nauttia elämästä.
Ja jos Johanneksenkin kannalta tahtoi asiata ajatella, niin oli hauskaa ja uteliaisuutta herättävää kysymys: mihinkähän oloihin ja minkä ihmisten yhteyteen kohtalo nyt häntä vie? Kun ei hänellä vieläkään ollut mitään halua Johanneksen täydellisyyden tielle, pitää kai jonkun uuden rakastumisen olla sittenkin edessä.
* * * * *
Henrikin Helsinkiin tulon aikaan olivat ilmat jo muuttuneet hyvin kolkoiksi. Kylmät ankarat syystuulet puuskuivat pitkin katuja, nostattivat pölypilviä ilmaan ja tanssittivat kellastuneita lehmuksenlehtiä käytävillä. Telefooniverkko vonkui kaupungin päällä, alinomaa kuului tuulessa paukahtelevia ovia, ihmiset rientelivät kehenkään katsahtamatta sinne tänne asioillaan, ja naiset, unohtaen asunsa ja asentonsa pitelivät vaan hattujaan ja hameitaan.
Kortteeria oli hyvin vaikea löytää. Väen tulva kaupunkiin oli niin tavaton, että kaikki mahdolliset asuntopaikat olivat anastetut. Henrik juoksi rappusia ylös, toisia alas, — missä oli juuri otettu, missä jo asukas sisälle muuttanut. Erään kortteerin kivitalon kolmannessa kerroksessa Annankadulla Henrik vihdoin löysi, joka häntä erikoisesti miellytti. Taloudenpitäjä vai mikä lie ollut, joka ovea aukasi, otti hänet tosin jotenkin kylmästi ja ylpeästi vastaan, mutta itse huone' oli ihan tavattoman miellyttävä, korkea, totisen ja hienon näköinen; seinäpaperi oli siinä samean vihertävä, Uuni oli kellertävillä ja valkeilla korukaakeleilla muovailtu, kiiltävä, jossa Henrikiä erityisesti kiinnitti göötiläiseen muotoon suippeneva syvennys; sisempänä oli tummilla uutimilla peitetty makuu-alkoovi, jommoiseen hän oli aina pannut hyvin suurta arvoa; huoneen kaksi ikkunaa oli hyvin korkeita, ja ne sen juuri tekivätkin niin totiseksi. Sisustus oli hieno ja näytti korkeassa huoneessa miellyttävän matalalta, — erittäinkin kirjoituspöytä. Ikkunoista näkyi hyvin hauskasti talojen kattoja ja bulevardin puiden kellastuneita latvoja.
Henrik itsekseen jo päätti, että tässä eikä missään muualla. Hänestä näytti työskentely tässä huoneessa niin viekottelevalta ja lämpimältä, että vaan senkin vuoksi hän oli työskentelevä kaksinkertaisella tarmolla.
Erityisellä ystävyydellä ja hempeydellä hän kääntyi sievänlaisen vaikka kylmän taloudenhoitajattaren puoleen hintaa tiedustellen, ja saikin esille tältä vihdoin pienen hymyilyn, seuraavan selityksen ohella:
— Täällä on käynyt jo eräs toinenkin herra katsomassa, ja pyysi, että huonetta ei annettaisi pois ennen kello viittä tänään, silloin hän tulee sanomaan ottaako hän.
— Mutta minä voisin maksaa vaikka vähän enemmän hyyryäkin.
— Jaa, en tiedä, — ehkä herra tahtoo vähän odottaa.
Taloudenhoitajatar meni sisähuoneihin, nähtävästi varsinaiselta emännältä tiedustamaan. Hän palasi sanoen:
— Jos herra ehkä tahtoo käydä uudestaan kysymässä kello 5.
— Mutta te, arvoisa neiti, varmaan pidätte minun puoliani, eikö niin?
Nyt hymähti taloudenhoitajatar jo vallankin leppeästi, ja Henrik läksi sieltä hyvillä toiveilla, eikä enää mennyt muita kortteereja katsomaan.
Hän oli tässä juoksussa ja näissä tuulissa aikalailla vilustunut. Rintaa painoi, poskipäitä epäillyttävästi kuumotti, silmät eivät tahtoneet mitään katsella, aivastutti, ja vielä oli omituinen, epämiellyttävä vaiva niskassa.
Kun hän sentähden tuli väliaikaiseen hotellihuoneeseensa, heittäytyi hän sohvalle ihan tahdotonna kello viittä odottamaan. Ruoka ei maittanut, päivällisen ajatuskin inhoitti. Kun hän koetti nukkua, valahtivat kuumeentapaiset, sekaiset, huimasevat ajatukset hänen tietoisuuteensa, silmien tuontuostakin puoleksi ummistuessa ja pyörähtäessä nurin, hänen kuitenkaan voimatta oikealla tavalla päästä uneen. Ei ollut enää kysymystäkään siitä mahtavuudesta, jolla varustettuna hän oli tullut kaupunkiin. Kaikki uudet mielialat unohtuivat ja kesken raukasevaa, levotonta kuumetta hän yhtäkkiä oli taas entinen turvaton Henrik. Ei hän voinut mitään muuta ajatella, kuin vaan tuskalla kortteeriasioitaan. Havahtaessaan hereille hulluista unikuvista, hän huolestuneena muisti, että hänen täytyy pitää vaaria määrätystä kellonlyömästä, ja katsahtikin kelloonsa joka viides minuutti. Ja huolimatta siitä, ettei hän koko kesäaikaan ollut missään selvissä väleissä vanhan lohduttajansa kanssa, hän lankesi semmoiseen lapsellisuuteen, että rupesi lukemaan rukouksia, ja pani kätensä ristiin niinkuin pienenä. Herransiunauksen perästä hän saneli:
"Tee niin, että minä saan sen kortteerin; en minä pyydä paljon, tee nyt niin, minä uskon että sinä teet, kun minä pyydän, tee niin, tee niin, rakas, rakas, — — Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimes, lähestyköön sinun valtakuntas, anna meille — ei: tapahtukoon sinun tahtos niin maassa kuin taivaissa, anna meille meidän jokapäiväiväinen leipämme, niinkuin mekin meidän velvollisillemme — —"
Henrik sekaantui ja nukkui samassa sikeästi.
Kun hän heräsi oli hänen ikäänkuin vähän parempi olla, mutta ikävä vaan, että kello oli jo yli viisi.
Hän hyppäsi ylös ja kovasta päänkivusta huolimatta puki palttoon yllensä ja meni kadulle. Kun hän taas tuli tuuleen, puistatti vilu koko hänen ruumistansa, mutta hän kiirehti vaan kortteerilleen.
"Heti kun pääsen asettumaan, käsken laittamaan vuoteen ja menen suoraan yölevolle", — ajatteli Henrik.
Hän poikkesi vielä apteekkiin ja osti 5 kiniinikapsellia, joista 2 nielasi jo apteekissa.
Sitten hän tahallaan reipastutti itseään siihen määrään, että perille tultua juoksi ylös kolmen kerroksen rappuset.
— No? — kysyi hän astumatta kynnyksen yli samalta taloudenhoitajattarelta, joka nytkin avasi ovea hänen soittoonsa.
— Mutta herrahan tulee myöhään. Kellohan on jo 1/2 6. Juuri äsken kävi se toinen herra täällä ja otti kortteerin. Hän on paraikaa huoneessaan.
— Vai niin. No minkäpäs sille teki. Hyvästi vaan.
— Hyvästi, — sanoi neiti korottaen ja venyttäen viimeistä tavua, ja lukitsi itsensä jälleen oven taa: triks-traks.
Mutta Henrik kulki hitaasti rappusia alas, pää kumarassa, eikä voinut tukehuttaa harmiansa. Sitä asiaa, että hänen lapsekas rukouksensa ei tullut kuulluksi, ei hän erityisesti ajatellut, se oli niin tavallista. Mutta että hänen piti nukkua yli ajan, se loukkasi häntä.
"Ihan kuin kiusalla!" — ajatteli hän vihasena jollekin epämääräiselle kohtalolle, joka silminnähtävästi oli vähitellen asettunut häntä vastaan.
Ja omasta puolestaan hän nyt myöskin "kiusallakin" reipastutti itsensä jälleen ja päätti sittenkin mennä vielä jotain uutta kortteeria hakemaan. Hänellä oli pari tiedossa, jotka hän oli aikaisemmin hylännyt, ja sitäpaitsi oli tämänpäivän Hufvudstadsbladet vielä tutkimatta: ehkä siinä oli jotain uusia ilmestynyt eilisten lisäksi.
Hän kulki Robertin katua ja, tuntien kovaa janoa, mietti minne ensin pistäytyä juomaan.
Silloin hän näki hämärässä suuren sinisen kyltin ja valkoiset kirjaimet. Se oli: "Anniskeluyhtiön Raittiusravintola", juuri samallainen kuin siellä Turussakin, ja hän muisti yhtäkkiä koko sarjan silloisia tapauksia ja omia ajatuksiaan kohtalon osanotosta hänen askeleihinsa.
"En mene kiusallakaan," — ajatteli hän jostain syystä taas.
Mutta kuljettuaan jonkun verran eteenpäin hän huomasi, että siellähän ehkä saisikin nähdä Hufvudstadsbladetin, nöyrtyi ja kääntyi takasin ravintolaan.
Ei siellä ollut ketään sisällä, mutta lamppu paloi kirkkaasti ja kodikkaasti katosta, ja ovikellon soinnista tuli pieni vaatimaton tyttö tiskin taa.
"Ei ainakaan täällä ole mitään työmiehiä, joita minun pitäisi rakastaa," — ajatteli Henrik.
Hän tilasi teetä, aikoen koettaa sitä juoda huolimatta päänsärystä ja korvainhuminasta.
Kun hän löysi hyyryilmoitukset Hufvudstadsbladissa, ei hän ensin huomannut mitään uusia kortteereja eilisten lisäksi. Mutta sitten kuitenkin tapasi yhden, hyvin pienillä kirjaimilla painetun. Se oli merikadun varrella, numero… Maltas, mikä numero olikaan hänen vanhalla merikadun kortteerillaan? Aivan oikein. Juuri sama numero — 16.
"Ei ikipäivinä!" — ajatteli Henrik, ja punatukkainen Hilma oli ihan elävänä hänen edessään, kuumeen, nenän ja korvain tukkeutumisen vuoksi vielä entistäkin vastenmielisempänä.
Henrik maksoi teensä, juomatta sitä enempää kuin puoleksi, ja läksi jälleen kadulle.
Oli alkanut tulla kylmää sadetta vinosti tuulen kanssa ja kadullakin oli jo pimennyt. Henrik huusi issikan.
Ensimäinen niistä kahdesta kortteerista oli sotkuiselta pihalta löydettävä. Talonmiestä hakiessaan Henrik eksyi johonkin pilkkopimeään kellarikäytävään, jossa taisi koputella asumattomiin kumiseviin kammioihin ja tuskin löysi takaisin pihalle. Eräältä portille menevältä vaimoihmiseltä hän kyseli, tämä vastasi: "en minä tiedä," ja meni pois; hän nousi umpimähkään pimeitä kyökkirappusia, avasi erään kyökki oven, josta kimakka-ääninen rakki töytäsi häntä vastaan eikä antanut hänen kuulla edes omia kysymyksiänsä. Vihdoin hän ymmärsi vastauksista yhden sanan, ja meni pois. Se sana oli: "kivitalo". — Pihalla oli siis myöskin kivitalo. Ja niin olikin, kolmekerroksinen. Henrik kiipesi ylimpään kertaan, varmana siitä, että kortteeri oli suurimman mahdollisen vaivan takana. Mutta se olikin toisessa kerroksessa ja niin inhoittavan surkea, että hän hintaa kysymättä läksi pois.
Hän ajoi nyt viimeiseen toivoonsa, — sitä toista kortteeria kysymään.
Sekin oli pihalta haettava, mutta pieni piha oli kaikki asfaltilla pantu, sähkölamppu oli porttiholvissa ja iloisesti vilkkuivat valot korkeitten kivitalojen lukemattomista ikkunoista. Joku poika tuli vihellellen ulos pihalle antaen oven paiskautua kiinni räminällä jälkeensä. Hän oli livahtaa ohitse, mutta pysähtyi Henrikin kysymykseen ja sanoi luulevansa, että oli mentävä kolmanteen kertaan.
Aivan oikein oli poika neuvonut. Mutta kortteeri ei vaan enää ollut saatavissa.
Nyt Henrikillä ei ollut valittavana kuin joko tuo inhoittava likanen taikka hänen entisensä, merikadun varrella. Hän ajoi vielä kerran siihen likaseen, nousi taas toiseen kertaan samoja kyökin rappusia ja pyysi näyttämään uudestaan huonetta. Se tympäsi nyt vielä enemmän, ja hän kysyi sen hintaa vaan siksi ettei kehdannut lähteä samalla tavalla kuin äsken.
— Ei, kyllä se on minulle liian kallis, — vastasi hän hinnan ilmoitukseen ja aikoi lähteä.
— Mutta mistä herra luulee saavansa halvempia tähän aikaan, kun hyyryt ovat niin nousseet, — puhuttiin hänelle pimeästä tampurista vihasella äänellä.
— Täytyy koettaa, täytyy koettaa, — sanoi Henrik perääntyen, tarttuen oven kahvaan ja astuen jo kynnyksenkin yli.
— No mitäs herra sitten maksaisi tästä huoneesta?
Henrik laski puoleen pyydettyä.
— Semmoisia kortteeria saa herra mennä Antipoffilta hakemaan, — sanottiin Henrikille ja ovi paiskattiin kiinni hänen nenänsä edestä.
Henrik aikoi ajaa takasin hotelliin, mutta tunsi olevansa niin sairas, että mahdollisesti pitäisi jäädä vuoteeseen muutamiksi päiviksi, ja hotelli sentähden pelotti. Hän päätti käydä ensin ainakin kysymässä oliko merikadun kortteeri vielä vapaa, että jos huomenna ei jaksaisi enää hakea uusia, niin voisi hätätilassa vaikka nyt sitten asettuakin sinne.
Hän ajoi ja koetti kuvailla, ettei hän vielä ole mitenkään antautunut.
Kortteeri oli tietysti vapaa.
Kaikki tutut olennot ilmestyivät ahtaaseen neliskulmaiseen eteiseen sekasin avattujen ovien kanssa, kun kuulivat Henrikin nimeä mainittavan: issikka, emäntä, nuorempi tämän punatukkaisista tyttäristä, issikan vaimo. Ylhäällä pienen nurkkahyllyn päällä paloi eteisessä vähän savuava lamppu. Emäntä oli yhä samassa punasenruskeassa, valkotäpläisessä puvussa. Hän mittasi Henrikiä katseillaan voitonriemuisesti senjohdosta, että tämä oli palannut, vaikka oli riidalla lähtenyt. Mutta otti hänet kuitenkin heti takasin holhooja-suosioonsa, joka holhous oli Henrikiä ennenkin jo harmittanut, koska siinä ilmeni ikäänkuin asettumista ulkopuolelle tavallisten hyyryläis suhteiden rajoja.
Henrik jätti kaikki eteiseen ja meni huoneeseensa, sekä sytytti toisen niistä kynttilöistä, jotka niinkuin ennenkin seisoivat pöydällä molemmin puolin lamppua.
Hän olisi mielellään palannut takasin hotelliin ja jättänyt tämän hyyrykysymyksen vielä ratkaisematta, mutta hän oli niin väsynyt ja vilu puistatti niin ankarasti hänen ruumistaan, ettei hän tuntenut voivansa enää minnekään mennä.
— Hilma olisi niin hyvä ja laittaisi minulle kohta vuoteen, minä en ole terve, — sanoi hän Hilmalle, joka jo toi uunin eteen sylillisen pieniä koivuhalkoja.
— Minä näen sen, että maisteri on sairas, — sanoi Hilma osanottavasti huolestuneena.
Henrik kulki edestakasin huoneessa ja hampaat kalisivat hänen suussaan. Kauan hän ei jaksanut kävellä, vaan istui tutulle paikalle sohvalle ja käpristi jalat alleen.
Siinä istuessa Henrikissä käväsi ajatus, että joskus on ennenkin näin ollut, — että taas jotain toistuu — että noin on kynttilä tuikkinut sameasti pöydältä ja palvelija ollut vuodetta laittamassa. Mutta hän ei jaksanut muistaa missä ja milloin se oli.
Hilma, saatuaan halot uuniin ja sytykkeet palamaan meni pöydän luo ja sytytti viheriäkuuppaisen lampun, mutta kynttilän sammutti. Sitten hän rupesi kohta laittamaan vuodetta, pöyhisti alustimia ja löi tyynyjä.
— Kun vaan tietäisin kuinka sen hotellin kanssa tehdä, — sanoi
Henrik.
— Minkä hotellin?
— Jossa olen asunut. Se ei ole vielä maksettu, mutta minä en nyt jaksa.
— No kyllä täältä joku voi mennä sitä asiaa toimittamaan.
Ja Hilma katosi. Hän tuli hetken kuluttua:
— Fabu lähtee yöajolle, hän vie rahat hotelliin, — sanoi Hilma.
Fabu — se oli se issikka, joka oli vuosikymmenen tässä talossa asunut ja jota Hilma ja hänen sisarensa sanoivat Fabuksi. Hänen oikea nimensä oli Fredrik Fabian Karlsson.
422
Henrik antoi rahat Hilmalle.
— Mutta eikö pitäisi käskeä tohtoria, jos se on jotain vaarallista?
Fabuhan voisi senkin tehdä, — sanoi Hilma.
— Ei, ei, ei suinkaan. Tämä menee kyllä ohitse.
— Pitääkö olla jotain syötävää?
— Ei, en huoli mistään.
— Mutta jos munia sentään keittäisi?
— Ei, ei.
— No teetä saa kumminkin tuoda?
— Kiitoksia, minä en voi nyt mitään syödä enkä juoda, kun vaan pääsisin nukkumaan.
Hilma katsahti häneen huolestuneena.
— Minä tulen kyllä panemaan pellit kiinni, maisteri on niin hyvä vaan ja panee levolle, — sanoi hän ja meni.
Tuskin oli Henrik riisuutunut ja mennyt sänkyyn, kun emäntä itse tuli sisälle, paksu viltti mukana. Hän rupesi kertomaan, että eräänlainen teekeitos ihan varmaan auttaisi tässä tapauksessa, — että hänellä oli semmoisia ja semmoisia tapauksia tiedossa, joissa kaikissa tuo mainitunlainen teekeitos oli auttanut.
Kun tuli puhe teekeitoksesta, niin Henrik nyt muisti kuinka hänelle tarjottiin kamomillateetä kauppaneuvoksen luona ja että siitähän tapauksesta tämä nykyinen olikin toisinto.
Hän rupesi sen johdosta nytkin ajattelemaan, niinkuin silloin, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan, että hän kuolee, ja että hän kenties nyt saakin sen, mitä oli silloin pyytänyt.
Ainoa, mikä häntä huolestutti, oli se vanha velka, joka olisi pitänyt saada suoritetuksi ennen kuolemaa. Mikään muu ei tuntunut pidättävän elämässä.
Henrik hylkäsi teekeitoksen, mutta ollakseen loukkaamatta rouva Forsbergia — niin oli emännän nimi: Johanna Forsberg, — salli hänen levittää yllensä viltin, peitteen lisäksi. Kun Henrik oli hylännyt myöskin hänen ehdotuksensa, että lääkäri haettaisiin, läksi rouva päätänsä pudistellen pois, sammutettuaan Henrikin pyynnöstä lampun.
Koivut pohahtivat iloiseen vetotuleen, ja uunista tuleva valo leikki lattian tilkkumatoilla ja seinillä. Henrik tunsi lämpenevänsä ja unen lähestyvän.
Rouva Forsberg tuli vieläkin sisälle, tällä kertaa kysymään eikö maisteri suostuisi panemaan vesikäärettä ruumiinsa ympäri, jota Fabun vaimo neuvoo ja jossa tapauksessa hän itse tulisi sitä panemaan.
— Ei, ei, — sanoi Henrik: — tämä kaikki menee kyllä ohitse ilman vesikääreitä.
Taas läksi rouva pois huomautettuaan, että jos yöllä vaan mitä tarvitsee, niin koputtaa seinään, kyllä he heräävät.
Henrik nukkui eikä enää kuullut kun Hilma kävi uunia hämmentämässä ja sulkemassa peltiä.
Seuraavana päivänä Henrikillä oli yhä kova päänkivistys ja vaiva niskassa, niin ettei hän jaksanut olla paljon pystyssä, ja jo neljältä iltapuolella meni yövuoteeseen. Kuitenkin saattoi hän sinä päivänä vielä menestyksellä torjua yhä uudistuvia vaatimuksia lääkärin suhteen. Mutta seuraavina päivinä, kun hän ei enää ollenkaan jaksanut nousta sängystä ja pitkin päivää houraili, päättivät he omin ehdoin kutsua lääkärin.
Lääkäri tuli, tunnusteli nukkuvaa Henrikiä, tutki termomeetterillä kuumetta, kyseli oireita ja sanoi, että Henrikiin oli tulossa lavantauti, joka oli kaupungissa hyvin liikkeellä. Hän sanoi vielä, että hoito täällä kotona tulee vaikeaksi ja että tauti oli jotenkin tarttuvaa laatua, jonka kaiken vuoksi parasta olisi toimittaa Henrik klinikkaan, niinkauan kuin hän ei vielä ollut ihan heikontunut.
Lääkärin lähdettyä pidettiin neuvottelu. Kun Henrik heräsi, sanottiin hänelle lääkärin jo käyneen ja että kysymys oli hänen siirtämisestään klinikkaan. Taudin laatua he eivät hänelle sanoneet.
Henrik oli kovassa kuumeessa tullut lapsekkaaksi, ja kun klinikkaa mainittiin sai hän vedet silmiinsä.
Tämän huomattuaan pitivät he toisen neuvottelun emännän puolella, ja tuli päätetyksi, että tohtorin vaatimaa hoitoa voi kyllä täälläkin saada toimeen, ja että siis Henrik jääköön vaan, koska hän sitä haluaa. Tämä oli rouva Forsbergin mielipide, ja Hilma ja Fabun vaimo sanoivat samaa. Fabun tytär lupasi olla soittamatta niinkauan kuin sairautta kestää. Tarttumisen suhteen ei emännällä ollut itsellä mitään pelkoa, mutta hän kysyi kuitenkin hyyryläisiltään, oliko näillä mitään vastaan. Ei kellään ollut muistuttamista, ja Fabu itse arveli, että "jos on kuollakseen, niin kuolee, tarttuipa tauti eli ei".
Henrik tuli iloiseksi kuin lapsi kuultuaan, ettei häntä viedäkään klinikkaan.
* * * * *
Näin sairasteli Henrik elämän ja kuoleman välillä pari kuukautta, kun tauti vihdoin teki käänteen ja hän alkoi hiljalleen parantua.
Henrik oli kaiken tämän ajan harhaillut lapsekkaissa mielikuvissa, unohtanut kaiken sen, mikä oli häntä terveinä päivinä vaivannut, ei ymmärtänyt selvään missä oli, vaan juonikkaan lapsen tavoin vaati palveluksia ympärillä olevilta.
Niinpä hän vaati Hilman istuvan alati luonaan, eikä tyytynyt muihin.
Kun Hilman piti mennä asialle kaupunkiin, rupesi Henrik itkemään.
Tohtorin käskystä oli Henrikille annettu korkean kuumeen vuoksi kylmiä puolikylpyjä suuressa kylpyammeessa, jonka rouva Forsberg oli jostakin hankkinut. Fabu haettiin joka kerta nostamaan häntä ammeeseen ja sieltä pois. Fabun rotevissa käsissä näyttikin laihtuneen Henrikin koukistunut ruumis todella pieneltä lapselta.
Häntä syötettiin hyvin varovasti, lämpimällä maidolla ja vehnäkorpuilla, jotka sekotettiin velliksi maitoon. Henrik alkoi yhä kiivaammin riidellä itselleen korppuja enemmän kuin oli luvattu. Ja vaikka hänen kanssaan oli silloin vaikea tulla toimeen, iloitsivat kaikki siitä, että tämä juonitteleminen ja kasvava ruokahalu selvästi todistivat parantumista.
Tauti oli hänessä raivonnut tavattoman kovasti, niin että vasta joulun lähestyessä päästettiin hänen luokseen muita kuin jokapäiväisiä hoitajia.
Uuno oli pitänyt suurta huolta Henrikistä ja lähettänyt säännöllisiä ilmoituksia mammalle, mutta Henrikin puheilla ei hän paljon ollut, koska tohtori siitä kielsi.
Kun Henrik ensikerran taisi ottaa täydellä järjellä häntä vastaan, oli hän jo ylioppilas ja kovassa työssä eteenpäin. Hän oli kirjoittautunut fyysillis-matemaatiseen osastoon.
— Miksi sinä puhut niin hiljaa minun kanssani? — sanoi Henrik hitaasti kääntäen päätänsä tyynyllä: — enhän minä enää kipeä ole.
— No, no, — sanoi Uuno, taputtaen häntä polvelle niinkuin lasta, — ethän sinä tervekään ole, mutta toivotaan nyt, että pian paranet.
Uuno toi aina tuoreen ja voimakkaan ulkoilman mukana ehdottomastikin niin paljon elämän touhua omasta maailmastansa, että Henrikillä oli hänen käyntinsä jälkeen joka kerta posket punaisina, jonka vuoksi lääkäri ei Uunon käyntejä hyväksynyt.