II LUKU.
Erään hyvin nukutun yön jälkeen Henrik vihdoin ensikerran taas näki ajatuksissaan oman elämänsä, mutta ei se esiintynyt hänelle enää sinä vaikeana nykyisyytenä, jona se oli ollut ennen sairastumista, vaan se esiintyi jo elettynä entisyytenä ja liittyi vanhempien muistojen sarjaan.
Hän naurahti vaan itseksensä, kun muisti muutamia koomillisia olosuhteita, joissa oli ollut, mutta ei hän jaksanut sillä kertaa sen enempää ajatella.
Seuraavalla kerralla hän jaksoi ajatella enemmän ja yhä suuremmalla huomiolla hän asetteli kokoon ja järjesteli kaikkea sitä, mikä oli äsken eletty.
Kohtalon käsi — semmoinen, josta Johannes oli puhunut — näkyi nyt hänelle niin selvästi, ettei siinä ollut vähintäkään epäilystä enää. Tämä oli todellakin Johanneksen "kärsimyksen tie", vielä päälliseksi niin että Henrikin piti sairastella, se on, sanasta sanaan: kärsiä. Itse hän oli tämän tien ensin valinnut, pitäen sitä paljon viehättävämpänä kuin täydellisyyden tietä, sillä hän kuvaili saavansa Hannasta alkaa. Nyt oli kuitenkin tullut selväksi, että siinä tapauksessa piti alkaa Hilmasta.
"Mutta se on myöskin selvä, että minun nyt on jättäminen tämä kärsimyksen tie ja vapaaehtoisesti meneminen toista tietä", — ajatteli Henrik.
Henrik vaati iltapäivällä Hilman luoksensa, jolloin tiesi hänellä olevan aikaa, ja rupesi kyselemään häneltä hänen lapsuudestaan.
Se oli ihankuin avaimen löytäminen Hilman olentoon.
Hän rupesi mielellään kertomaan, ja Henrik, ennenkuin aavistikaan, oli jo unohtanut nuo molemmat tiensä, ja suurella uteliaalla huomiolla kuunteli, mitä Hilma puhui. Ilmaanrui, että Hilman lapsuuden koti oli juuri samalla tavalla hävinnyt kuin Henrikinkin. Velkojat olivat isän kuoltua tulleet ja ottaneet kaikki. Isävainaja oli ollut rakennusmestari, ja taisivathan he elää vähän yli varojensa, mutta jos isä vaan ei olisi noin aikasin poistunut, niin kyllä hän olisi asiat järjestänyt. Hänen aikomuksensa oli antaa tyttärilleen täydellinen sivistys, he seurustelivat sivistyneissä piireissä ja kävivätkin jo tyttökoulussa. Hilma itse oli jo neljännellä luokalla. Mutta konkurssi keskeytti kaikki. Ihmiset, entiset tuttavapiirit kääntyivät pois heistä, ja he joutuivat unohduksiin muutettuaan tänne merikadun varrelle, jossa he ottivat koko talon arennille ja elivät siitä voitosta, minkä hyyryläisten hoito heille tuotti, — puhumatta koruompelutöistä, jotka olivat Hilman erikoinen työala.
Merkillistä tässä kaikessa oli Henrikin kokemusten ja tunteiden täydellinen yhtäläisyys, joka jokaisessa Hilman kertomuksen käänteessä huokui häntä vastaan; mutta vieläkin suuremmassa määrässä se, että Hilmakin oli jo lakannut toivomasta entisyyden uudistumista. Hän tuntui Henrikistä olevan tässä suhteessa paljon pitemmällä kuin Henrik.
Heillä tahtoi vaan tulla riita siitä, että Hilma, huomattuaan Henrikin poskien alkavan punottaa, lopetti kaikki kertomukset eikä vastannut enää hänen kysymyksiinsä.
— Enhän minä enää ole sairas, — sanoi Henrik närkästyneesti.
— Ei, ei, tohtorihan se vaan käskee olla vuoteessa, — sanoi Hilma.
— Minä nousen huomenna, sen saatte nähdä.
Hilma rupesi nauramaan ja jätti hänet yksin. Silloin Henrik, koetellakseen voimiansa, kohosi istuvilleen, pujotti jalkansa maahan ja nousi lattialle seisomaan. Jalat kannattivat. Paitasillaan hän astui varovasti ikkunan luo ja katsahti ulos. Ei mitään hätää. Huimasee vaan pikkusen. Hän pitelee toisella kädellään ikkunalaudasta ja toisella aukasee ikkunaruudun, ja haistelee suojaista kosteaa sumuilmaa, joka höyrynä tulee hämärästä ulkoa. Sitten hän panee ikkunan kiinni saatuaan tehdä tuon mielitekonsa, avata ikkunaa. Mutta takasin hoiperrellessa huimasi niin, että Hilma, palattuaan huoneeseen, löysi hänet lattialta pyörtyneenä.
Hilma kauhuissaan nosti suuren melun, huusi koko talon kokoon ja Fabu nosti Henrikin takasin, jonka jälkeen Henrik, kun hänen polviansa kasteltiin kylmällä vedellä ja hierottiin, virkosi.
Vielä useamman päivän perästä Hilma itki, syyttäen itseänsä. Mutta Henrik lohdutti häntä ja kertoi kuinka asia oikein oli, sekä mainitsi, että se oli hänen puoleltaan itsepäisyyttä, jommoista oikeastaan oli heissä kaikissa veljeksissä, ja oli papalta perittyä.
Hilma vähitellen rauhoittui ja niin Henrik vuorostaan rupesi kertomaan omasta entisyydestänsä ja kotolaisistaan.
Sen mukaan kuin Henrik parani ja voimistui, alkoi kuitenkin eräs seikka yhä enemmän kaivaa hänen mieltänsä.
Katsellessaan Hilmaa ja ihmetellessään, kuinka kaikki se, mikä oli tässä ihmisessä ollut hänelle vastenmielistä, nyt oli muuttunut puoleensavetäväksi, muisteli Henrik Gabrielin Ingridiä, joka niin monessa suhteessa oli hänestä ihan Hilman kaltainen. Yhä raskaammalta tuntui Henrikistä muistaa sitä neuvoa, jonka hän oli Gabrielille Turusta lähtiessään antanut: että Gabriel luopuisi Ingridistä. Kuinka hän oli voinut semmoista neuvoa! Jos Gabriel rakasti Ingridiä, niin tottapa Ingridissä oli rakastettavia ominaisuuksia. Ja varmaan ne olivat juuri samoja rakastettavia ominaisuuksia kuin Hilmassakin, jota Henrik ankaran sairautensa vaikutuksesta nyt vasta oli oppinut tuntemaan. Ei hän voinut keksiä mitään keinoa hyvittääkseen Gabrielia ja Ingridiä, sillä kirjoittaminen tuntui liian kömpelöltä hyvitykseltä näin suuressa asiassa. Hän tottui siis siihen ajatukseen, että tämä omantunnonvaiva oli hänelle hyvin ansaittu rangaistus, jota hänen täytyi nurkumatta kantaa, — ja suri vaan hiljakseen.
* * * * *
Vasta joulun jälkeen pääsi Henrik ensikerran ulkoilmaan kävelemään. Silloin olivat pyryt juuri asettuneet ja aurinko pilkisti esiin tyyneen talvimaailmaan.
Hänestä tuntui oudolta tulla lumisille kaduille ja kävellä valkoista, laastua katukäytävää myöten. Kaikki nämä tunnelmat olivat aivan kuin ensikertaisia. Koko maailma oli uusi ja teki häneen uudestaan vaikutuksensa; sähkötorni ja sen itään painuva savu, turvalaitos, kirkko; sitten suuremmalla kadulla ajuri, joka lyhyessä ja korkeassa reessään kiidätti töyhtöpäistä everstiä, juopunut, nokinen seppä, kalpea pappi ja hänen liian väljät silmälasinsa, kolmimiehinen sotilaspatrulli, joka kivärit olalla kulki keskellä katua, — kaikki tämä yhtäkkiä toi hänen eteensä kuvan siitä suuresta maailmasta, jossa hän eli, semmoisena kuin se oli. "Me kaikki, kaikki palvelemme toisiamme rahasta, eikä sen ymmärryksen mukaan, minkä olemme jumalalta toistemme palvelemista varten saaneet", — ajatteli Henrik, jatkaen taudin keskeyttämiä ajatuksia.
"Me palvelemme niitä isäntiä, joilta saamme rahaa: keisaria, kauppaneuvoksia, yleisöä, ja usein emme edes kysy ovatko ne palvelukset hyviäkään, joihin he meitä palkkaavat.
"Mielissä pitäisi tapahtua yhtäkkiä näkymätön, mutta suuri muutos, niin suuri, ettei jäisi entisestä kiveä kiven päälle: Kaikki rupeisimme näkymättömän isännän palvelukseen, jonka käskyt ovat ymmärryksessämme. Kyllä varmaan tulisi parempia asioita palvelluksi ja parempi valtakunta syntyisi.
"En minä toivollani voi sitä luoda, mutta minun pitää elää niin, että jos kaikki eläisivät niinkuin minä, niin uusi valtakunta toteutuisi.
"Ja nyt minä olen nähnyt, että tämmöinen elämä vaan voikin olla minulle onnellinen. Kaikki muu on kärsimystä, niin minulle kuin jokaiselle ihmiselle."
Illalla vuoteessaan Henrik vielä ajatteli:
"Kun nyt vaan en enää tulisi takasin entiseen, nyt kun minä paranen, — en tulisi enää mahtavaksi, vaan että olisin aina näin niinkuin sairaana, etten ymmärtäisi muuta kuin sitä valtakuntaa."
Päästyään ulkoilmaan kävelyille Henrik parani hyvin pian ja voimiensa mukaan heti ryhtyi kaikellaisiin toimiin.
Hänen tarkoituksensa oli selviytyä asioistaan niin pitkälle, että voisi päästä jonnekin maalle, muita häntä sekoitti tästä hommasta tuo vanha velka, joka sairauden aikana ei ollut suinkaan vähentynyt. Näytti tosin teorian kannalta, että jos hän menettelisi oikein, se on: muuttaisi maalle ja siellä antautuisi semmoiseen itsenäiseen työhön, jota hänen ymmärryksensä käski, niin hänen velkansa siten kaikkein pikemmin pitäisi tulla maksetuksi. Mutta kun hän ei sinnepäinkään voinut kuvailla, millä tavalla hänen työnsä siellä voisi muuttua rahoiksi, päätti hän, tunnustaen heikkoutensa ja epäjohdonmukaisuutensa, jäädä toistaiseksi varmuuden vuoksi kaupunkiin ja mahdollisimman rehellisellä työllä saavuttaa tarkoituksensa täällä.
Ensi aluksi hän ryhtyi taas suomentamistyöhön ja antoi yksityisiä tunteja.
Kesäksi Henrik sai paikan erään jokapäiväisen sanomalehden toimituksessa, mutta sitten syksystä hän otti vastaan viran sijaisuuden eräässä yksityisessä koulussa. Hänen aineensa oli luonnontiede kahdella korkeammalla luokalla ja maantiede ja historia kahdella alemmalla.
Tämmöisissä toimissa Henrik eleli useita vuosia, yhä pitäen silmämääränään velan maksamista.
Kaiken aikaa hänessä kyti nuo samat ajatukset, ja paloi ulkonaisesti tyynen kuoren alla hillitsemätön halu kerran vapautua ja päästä tekemään sitä mitä hän uskoi olevan tehtävän. Ja tämä halu oli niin suuri, että hän sen nimessä saattoi kieltäytyä melkein mistä hyvänsä, saattoi supistaa tarpeensa ja menonsa tavattoman vähiin. Siksi hän vihdoin maksoikin velkansa, ja maksoi työllä, jota hän piti olevissa oloissa siveellisesti mahdollisimpana.
Koko tämän ajan, viisi vuotta yhtämittaa, Henrik asui samassa vanhassa merikadun kortteerissa, sillä erotuksella ainoastaan, että hänellä oli toinen huone, vielä pienempi entistä; se oli Fabun tyttären entinen huone; siinä oli myöskin ihan valkoset tapetit ja siitä näkyi koko aava meri, jota Henrik huomasi kummakseen rakastavansa. Fabu oli muuttanut tyttärineen ja vaimoineen — ikävä kyllä — pois. Sijaan oli tullut siivo juutalaisperhe: isä, kaksi poikaa ja yksi tytär. Ne olivat melkein koko päivän asioilla, ja illalla heidän palattua kuului seinän takaa vaan hiljaisella, hiukan korisevalla äänellä lausuttuja saksalaisia lukuja: ein mark, zwei mark, siebzig, achtzig, funfundzwanzig mark, penni, — ja sitten paneutuivat raukat levolle. — Myöskin se muutos oli tapahtunut, että Henrik söi nyt kaikki ateriansa täällä rouva Forsbergin pöydässä, yhdessä rouvan, Hilman ja Signen kanssa. Heillä oli aina juttelemista ja erittäinkin Hilman kanssa jatkui entinen luonnollinen ystävyyden suhde, niin että Henrik monasti päivässä tuli huoneestaan häntä hakemaan ja juttelemaan hänen kanssaan.
Viimeisellä vuodella Henrikin kuitenkin täytyi jättää tämä kortteeri, joka oli hänen varsinaiseksi kodiksensa tullut. Sille tontille ruvettiin näet rakentamaan kivimuuria ja kaikkien hyyryläisten täytyi laittautua pois. Rouva Forsberg perusti erään kaivopuisto-huvilan tiiliseen kellarikertaan pienen ruokapuodin, jossa heillä oli paitsi puotihuonetta ainoastaan yksi huone asuttavaksi, eikä siis voinut hyyryläisistä olla puhettakaan.
Eräänä iltapäivänä kevätpuolella talvea Henrik läksi kävelemään merikadulle päin nähdäkseen oliko hänen vanhaa kortteeripaikkaansa jo ruvettu purkamaan. Sinne tultua häntä kohtasi suuren hävityksen näky. Piha oli täynnänsä vanhoja hirsiä, lautoja, plankkuja, kattolevyjä ja kaikellaista tiiliromua. Asuinrakennus oli puolilleen purettu: näkyi vielä osa Henrikin kamarin valkoisia seiniä. Tapettiliuskoja heilui revityssä yläreunassa, ja rappausporoa tuli esiin paperin ja hirsien väliltä. Ylhäältä tulevassa kirkkaassa valossa näkyi kaikki tutut seinäkuviot, joita Henrik oli muinoin sairaana ollessaan ulkoa oppinut ja sittemminkin loikoessaan aina katsellut. Uuni oli myöskin puoleksi jo alhaalla, ja permannolla oli suuri kasa tiilitörkyä.
Siinäpä katsellessa juolahti hänen mieleensä, että juuri noin hävisi kerran vanha pappilakotikin. Ei sen seiniä tosin revitty, vaan sydämmestä se juuri noin revittiin kuin tämäkin. Ja muistui vielä entinen lohduttaja kaikkea hävitystä vastaan. Ei elämässä mikään pysy, kaikki häviää, mikä silmillä näkyy, mutta lohduttaja pysyy, joka on näkymätön ja aina mukana.
"Ei ole mitään suuntaa eikä mitään tulevaisuuden tietoa tässä elämässä. Kaikki muuttuu ja vaihtuu, ihmiset siirtyvät asunnoista toisiin, uusia sukupolvia kasvaa, ja minä kohta alan tuntea itseni vanhaksi. Kotia ja turvaa ja lohdutusta ei ole olemassa muuta kuin olemisessa uuden valtakunnan jäsenenä, tietäen vaan siitä, mihin sen näkymätön isäntä joka hetki käskee."
Näin ajatteli Henrik kulkiessaan pois, ja keskellä näkyvää hajaannusta hänen sydämmensä sitoi kaikki jälleen yhteen, niinkuin akseli kokoo hajalle menevät puolat keskukseensa.
Ja tästä hän alkoi ajatella, että tämäkin rikkirevitty rakennus oikeastaan muistutti hänelle, kuinka tarpeellista oli irroittua jälleen siitä totutusta, mikä oli viiden vuoden kuluessa ehtinyt kerääntyä. Se tosin oli olevinaan vaan hiljainen, vaatimaton, ahkera elämä, mutta itse asiassa siinä oli hyvin paljon mukavaa toimettomuutta, niin että päivä vaan tuli toisen perästä Henrikin voimatta pysyä siinä ajatuksessa, jossa hän tahtoi pysyä: että jokaisen päivän kanssa pitää alkaa ikäänkuin oma erityinen elämä.
Nyt oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin Henrikin olisi pitänyt ajatella maalle muuttamista. Mutta hän oli tottunut kaupungin elämään. Vaikka hän kuinka ymmärsikin, että hänen pitäisi päinvastoin totuttaa itseänsä elämään luonnon yhteydessä, aina tuli ajatuksia, jotka olivat puolustavinaan sitä, mihin hän jo oli tottunut. Joskus hän päälliseksi ihan selvään ymmärsi, että hänen oli hyvä ja mukava kaupungissa vaan siitä syystä, että hän itse vapautuu niistä varsinaisista kaupunkilaistoimista, jotka juuri tekivät hänen olonsa niin mukavaksi, kuten enimmät ja välttämättömimmät ruumiilliset kaupunkityöt: katujen lakaseminen, kasteleminen, rakentaminen, ajurina oleminen ja niin edespäin. Mutta nämä toimet olivat kaikki semmoisia, että hänen olisi lakannut olemasta hyvä ja mukava, jos hän olisi niihin antautunut.
Kaikki se vapaa henkinen työ taas, jota hän itsellensä ajatteli, oli sitä laatua, että sitä sopi tehdä maalla yhtä hyvin ja vielä paremminkin kuin kaupungissa. Hän ajatteli nimittäin ruveta kirjoittamaan uudenlaista oppikirjan koetta historian opetusta varten, semmoista, joka ei olisi eri kansallisuuksien historia, — jossa ei olisi puhetta vaan kuninkaista, tappeluista ja kansojen etevämmyydestä toistensa rinnalla, vaan joka osoittaisi tasa-arvoisuuden ja veljeyden aatteen vaivaloista ja melkein näkymätöntä kehitystä vanhimmista ajoista uusimpaan aikaan asti, ja siis tarkoittaisi selventää ja vahvistaa ihmisen uskoa tähän ihmiskunnan yhteiseen, ihanteelliseen tarkoitusperään — uutee valtakuntaan, jonka kuningas on näkymätön.