III LUKU.
"Koska kaupunkeja kerran on, niin tottapa siinä minullakin voi olla toimialani", — ajatteli Henrik, taas kulkiessaan kerran tuttua katua myöten.
Se seikka, että hän ei oikein hyväksynyt olemistansa kaupungissa, ja kuitenkin yhä kaupungissa viipyi, vaikutti, että hänen oli pakko alinomaa näin väitellä itsensä kanssa.
"Minä en voi vielä kokonaan jättää tulolähdettäni ja lähteä kaupungista; minulla täytyy siis löytyä myöskin täällä jotakin tekemistä, oikeata tekemistä, tekemistä uuden valtakunnan jäsenenä. Sillä uuden valtakunnan aate täytyy olla paikkansa pitävä juuri siinä kohden, että se joka hetkenä osoittaa mitä on tehtävä nyt."
"En tahdo mitään järjestää itselleni, en edes puuhata itselleni olinpaikkaa maalle, — jättäydyn kokonaan kohtalon haltuun. Ja sentähden juuri kysynkin: mitä minun pitäisi tehdä nyt, tässä missä olen?"
Henrik katsahti ehdottomastikin ympärillensä ikäänkuin vastausta hakien.
Hän näki edessään suoran linjan toinen toisensa vieressä seisovia rakennuksia, sekä käytävälle ulkonevan viirullisen sotamies-vahtikojun sillä puolen katua, missä kulki, — ja toisella puolella vaan erään epäillyttävän naishenkilön, joka otti itseensä hänen katsahduksensa ja mennessään nyykäytti kevytmielisissä aikeissa hänelle päätä sekä kääntyi tuontuostakin taaksensa katsomaan.
Tämähän oli aivan kuin kohtalo itse olisi hänen kanssaan puhunut:
"Jos kerran kaupungissa, niin tuossa on sinulle toimiala: levitä henkeäsi niiden kesken, jotka tämän kaupungin lapsista enin sitä tarvitsevat."
Henrik punastui itseksensä.
Mutta hän ei myöskään tahtonut enää perääntyä.
Häntä sykähytti ajatus, että voisihan todella mennä ja puhua tuon kanssa ihmisiksi, kysellä hänen elämäänsä ja ehkä auttaa häntä parempiin pyrintöihin. Ensin hän säikähti tätä mieleenjuolahdusta ja hylkäsi sen kokonaan. Mutta hän ei voinut tyydyttävästi selittää itselleen syytä, miksi hän ei menisi, kun juuri oli muka ollut valmis vaikka mihin hyvänsä.
Ei ollut elävää sielua muita tällä kadulla.
Se, että tuommoiset naiset inhoittivat häntä, ei tässä saanut merkitä mitään. Tässä täytyi perustua siihen, mikä kaikkialla piti paikkansa: ajatella, että antaisinko minä oman sisareni mennä ohitse, jos hän olisi näin onnettomassa tilassa. Henrik muisti sen vaaleaverisen sisarvainajansa, jolla oli kiertyvä polkkatukka ja punaiset silmäluomet.
"En päästäisi käsistäni, ennenkuin olisin liikuttanut hänen mieltänsä ja saanut hänet muuttumaan, mutta tuon päästän, — ja kohta onkin jo myöhäistä." —
Yhtäkkiä Henrik harppasi pari askelta eteenpäin ikäänkuin saavuttaakseen kevytmielisen naisen. Mutta hän pysähtyi ja keksi:
"Jos minun täytyisi jokaista tuommoista naista kohdella niinkuin sisartani, niin enhän sitten joutaisi muuta tekemäänkään, — en pääsisi kaduilla kulkemaankaan", — ajatteli hän ja oli jo rauhoittua. Mutta toinen ajatus ehti heti jälkeen:
"Siksipä et voikaan asua kaupungissa. Joko asut kaupungissa etkä muuta tee kuin seurustelet noiden kanssa, taikka sitten mene pois kaupungista äläkä ota siihen osaa."
Henrikiä ahdisti kummallinen pelko, että kohta on kaikki myöhäistä.
Hänen sydämmensä alkoi lyödä kiivaammin ja hän taas lisäsi vauhtia, ja vihdoin melkein juoksi.
Nainen huomasi hänen kiireensä ja heti pysähtyi pyöritellen ruumistaan toisella kantapäällään, kädet lanteilla, ja hymyili silmät suurina, kevytmielisinä.
Vielä kerran tahtoi Henrik seisahtua, niin voimakkaasti pani tämän asian outous vastaan. Mutta hän tuskin enää olisi voinutkaan pysähtyä näyttämättä jonkinlaiselta mielipuolelta tytön silmissä. Hän tuli luo ja nosti lakkiansa.
Tyttö ojensi hänelle kätensä ja nykäsi häntä leikillä vastaansa.
— Mikäs lintu sinä olet? — sanoi hän nykäistessään.
— Sinähän lintu olet, koskon siivetkin, — sanoi Henrik tarkoittaen hänen hattuansa, ja katsellen ympärilleen ajatteli: "antaa sen vaan luulla minusta mitä tahtoo."
— Missä ihmeen kapakassa minä olenkaan sinua ennen nähnyt? — sanoi Henrik luonnollisella äänellä, muistutellen todellakin mieleensä näitä kasvoja.
— Kadulla tietysti, missäs muualla.
— Ei, muualla se taisi olla: — ellei vaan Alppilassa?
— Ole sinä! Minnes mennään, hä?
— Missäs sinä asut?
— Kas vaan, kohta kysyy missä asut. Mutta vie sinä ensin minua ja tarjoo jotakin hyvää. Eikös mennä johonkin oikein fiiniin paikkaan, mitä?
— Mitäs me siellä?
— "En kehtaa", sano niin. Kyllä minä jo näenkin mikä lintu sinä olet.
— Ei mennä ravintolaan, mutta mennään kävelemään, minä tulen vaikka minne.
— Etpä tule esplanaadille.
— Tulen vaikka esplanaadillekin, — sanoi Henrik vähän punastuen.
— Koetetaans! Mennään!
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa ja tyttö huomasi, että siitä voi tulla tosi, pysähtyi hän ja sanoi.
— Ei, ei mennä sinne. Hyvästi nyt.
— No nytkö jo jättäisit minut?
— Herra tekee vaan pilkkaa minusta, hyvästi.
— En yhtään tekisi pilkkaa, mutta sinäpä itse et kehtaa tulla esplanaadille.
— Eihän siellä tämmöiset voi kulkea.
— Mimmoiset?
— Tämmöiset.
— Mimmoinen sinä sitten olet?
— Nosh, älkää siinä —
— Oletteko te erilainen kuin muut?
— Ei, ei, hyvästi nyt, tästä minä menen.
— Enkö saa tulla saattamaan?
— Ha-ha-ha. Miksei, tietysti, herra tulee vaan.
Hän lähti kulkemaan jotenkin nopeasti, ja Henrik seurasi rinnalla, koettaen löytää sopivaa puheen jatkoa, mutta ei keksinyt muuta kuin tulla suoraan asiaan:
— Oletteko te koskaan koettanut ruveta muuksi? — kysyi hän ihan luonnollisella äänellä.
Tyttö kulki pää kumarassa, mutta hiljensi vauhtia.
— Ei se ole niin helppo, kun on näin pitkällä, — sanoi hän.
— Niin, niin, joka koettaa, hän on yhtä hyvä kuin kaikki muut, — sanoi Henrik.
Tyttö katsoi ylös häneen ja sanoi:
— Herra taitaa olla pelastusarmeijalainen?
Nyt Henrik ei enää voinut jatkaa. Jo silloin kuin hän sanoi edelliset opettavaiset sanat, hänen tuntui tukalalta. Mutta tytön arvelu, että hän oli pelastusarmeijalainen, kokonaan tukki häneltä suun.
Tämä kuva, että hän elelee mukavasti kaupungissa ja harjoittaa ammattinaan sielujen pelastusta saman kaupungin langenneiden joukossa, hävetti häntä siihen määrään, että hän taas punehtui itsekseen.
Kaikki oli kuin katkaistu.
Vähän ajan perästä hän katsoi kelloonsa ja sanoi toisella, arkiäänellä:
— Ei, kyllä minunkin tästä täytyy lähteä. No meistähän ei tullut tuttavia.
Tyttö nauroi ja ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi, — sanoi Henrik, nyykäytti hänelle päätä ja erosi takasin omalle suunnallensa.
"Onko siis ihan mahdotonta, — ajatteli hän mennessään, — puhua tuommoisen kanssa niin, ettei se huomaa minun opettavan. Siinä kuitenkin on koko asia. Hän huomaa minun opettavan, sillä minä todella opetan ja asetun hänen yläpuolellensa. Mutta jos oikein suhtautuisin häneen, niin en lainkaan tuntisi olevani yläpuolella. Sillä ensiksikin olisin ihan varmaan samallainen, jos olisin ollut samoissa oloissa. Ja toiseksi, jos hän olisi ollut sisareni, niin minä olisin ajatellut: kyllä hän itsekin tietää, että hänen elämänsä on paha, ja olisin vaan kaikin tavoin koettanut auttaa häntä käytännöllisesti, edes vähän parempaan. Mutta nyt minä luulin pääseväni vaan pienellä opetuksella, ja hän huomasikin sen, eikä minulla ollut mitään vaikutusta. Siinä taas todistus, etten voi olla kaupungissa, sillä elääkseni täällä oikein minun pitäisi elää aina noiden seuroissa ja vielä turmeltuneempien, enkä minä sitä ainakaan vielä voi. Tai oikeastaan: ihmisten tähden en uskalla, vaikka voisin."
Henrik ei voinut pitkään aikaan unohtaa tätä kohtausta. Hän alkoi nyt vasta ajatuksissaan tuntea rakkautta sitä vierasta henkilöä kohtaan, jolle hän oli kylmästi vaan puhunut ja päästänyt sitten menemään. "Opinkohan koskaan olemaan itse näkymätön. Äsken ainakin näin vaan itseni, kun päinvastoin olisi pitänyt katsoa ja nähdä toista."
Vähitellen hänelle nyt selvisi, missä hän oli ennen nähnyt tämän saman ihmisen.
Se oli kuin olikin vanhassa Alppilassa, ja hyvin ikävissä oloissa.
Siitä oli jo monen monta vuotta:
Henrik oli lähtenyt varhain aamulla kävelemään Eläintarhaan ja poikkesi ylös ravintolaan, aikoen nousta verannalle syksyistä auringon nousua katsomaan. Silloin hän huomasi jonkun herran istuvan lakitta päin verannan kaideaidan luona ja tunsi heti sen siksi toverikseen, jonka hän oli sittemmin Turun retkellä tavannut. Tämä oli silloin juuri suorittanut lääketieteen-kandidaattitutkinnon. Henrik ensin juoksi iloisena rappusia ylös tervehtimään, mutta huomasi heti, että hän oli ihan päissään.
Rappuisten yläpuolella olevasta huoneesta kuului kovaa melua, lasien kilinää, sekasin mies- ja naisääniä, naurua, pianonsoittoa, laulunhoilotusta. Henrikille oli silloin selvinnyt kaikki: tämä oli kandidaattiviftin jatkoa.
Liian myöhään Henrik huomasi asiat, sillä päihtynyt toveri tarttui hänen käteensä ja veti väkisin mukaansa juomaseuraan, siihen huoneeseen, josta melu kuului.
Huone oli täynnä tupakinsavua. Keskellä oli katettu pöytä, täynnänsä laseja, kuppeja, pieniä kahvikannuja, likööripulloja, paperossin pätkiä, tuhkaa, sokeripaloja. Kaikki huoneessa-olijat olivat niin päissään, etteivät huomanneet uutta tulokasta, ei vaikka saattaja huusi Henrikin nimeä kohtikulkkua ja vaati hiljaisuutta.
Naisten joukossa, jotka kirkuivat ja ottivat osaa meluun, oli yksi ihan tämän äskeisen näköinen, ja se oli ollut kaikkein pahimmin päissään.
Näistä muistoista Henrikin ajatukset vähitellen siirtyivät hänen lääkäri-ystäväänsä, jonka asiat olivat hyvin huonolla tolalla. Kihlaus oli aikaa sitten purettu. Kerrottiin, että hänen heinolalainen morsiamensa oli, ibseniläisen kirjallisuuden vaikutuksesta ja saatuaan tietää sulhonsa entisyydestä, hylännyt tämän. Ikävintä oli, että mies oli sittemmin taas heittäytynyt huonoon elämään, niin että hän oli jo paikkansakin menettänyt, eikä ollut enää juuri missään työssä.
Henrik oli käynyt monasti hänen luonansa, mutta voimatta mitenkään vaikuttaa häneen.
— Ihmisiä on erilaisia, — sanoi hänen toverinsa, — sinä voit olla puhdas, mutta minä en voi.
Henrik pani parastaan selittääkseen että kaikki riippuu sisällisestä elämän intressistä, että ilman sitä ei voi olla mitään vastustusvoimaa, että senvuoksi olisi parasta mennä sittenkin naimisiin ja perustaa oma koti.
Mutta kaikki heidän keskustelunsa olivat aina loppuneet painostavaan sanattomuuteen ja alakuloisuuteen, eikä niistä ollut tullut mitään sen enempää.
Viimeksi oli Henrik tavannut hänet kotona, pienessä, pitkulaisessa, kylmässä hyyryhuoneessa. Henrikin tullessa hän loikoi vuoteellaan ihan yksin, mutta totutusta, yhä säilyneestä gentlemannisuudesta aikoi hypähtää ylös. Hän oli kuitenkin tullut vuosien kuluessa hyvin lihavaksi, niin ettei se hänelle ensi yrittämällä onnistunut. Henrik kiirehti antamaan hänelle kättä ja vaati häntä vaan loikomaan, sekä oikasihe itse sohvalle, jolloin hänkin suostui jäämään paikoilleen.
Mieliala oli jo heti alussa tukalan ikävä. Hän ei näyttänyt ollenkaan tahtovan puhua.
Henrik siitä huolimatta tavallisuuden mukaan rupesi puhumaan hänelle samasta asiasta, mutta kohta tuli itse taas alakuloiseksi, sillä hän joka sanalla tunsi vaativansa ystävältään semmoista askelta, jota hän itse ei milloinkaan ollut tehnyt. Ja kuitenkaan hän ei ymmärtänyt neuvoa muuta. Sillä neuvoa "täydellisyyden tietä" tuntui tässä tapauksessa mahdottomalta.
— Ei, Henrik, — sanoi hän, vetäen povitaskustaan pienen pännäveitsen: — katsos tämä tässä on hyvin terävä, — suurempaa ei tarvita.
— Mitä tarkoitat?
Hän osoitti pienellä liikkeellä vasemman käden valtimoa.
— Se on hyvin helppo kuolema, — sanoi hän.
Ei keskustelusta tullut mitään.
Sen jälkeen ei Henrik ollut häntä tavannut.
"Senkin luona minun pitäisi välttämättä käydä," — ajatteli Henrik nyt, huokaisten. — "Tuon langenneen naisen puhutteleminen kadulla saattoi olla erehdys, sillä hän oli minulle vento vieras, ja tietysti luuli pelastusarmeijalaiseksi, mutta toista pitäisi olla vaikuttaa ystävään, jonka tuntee ja joka myöskin tuntee minua. Minun esiintymisessani on joku vika, ja minun täytyy koettaa uudestaan."
Ennenkuin Henrik kuitenkaan ehti panna toimeen uutta ristiretkeänsä, sai hän Johannekselta kirjeen, joka antoi hänelle muuta ajattelemista ja sai hänen toistaiseksi unohtamaan tämän aikeensa.