IV LUKU.
Sen jälkeen kuin Henrik useita vuosia sitten Uunon kanssa kävi pohjanmaalla Johannesta tervehtimässä, olivat tämän asiat paljon entisestään muuttuneet. Mamman kehoituksesta ja hänen luvattua ottaa omaan hoitoonsa puolivuotiaan pienokaisen, (joka oli Johanneksen neljäs lapsi), olivat Johannes ja Alina ensin tehneet huvimatkustuksen erityisiin paikkoihin Suomea, käyneet Imatralla, Valamossa, merenrannalla, ja pistäytyneet vihdoin Savossa vanhaa kotipappilaa katsomassa.
Alina oli kovin innoissaan kaikesta mitä näki. Imatraa katsellessa hän ensin kalpeni, ja sitten sanoi, ettei hän niiin suurenmoista ollut voinut mieleensä kuvailla, ja piteli koko ajan Johanneksen hihasta. — Vuoksen tuuheat ja mehevät lehtimetsät miellyttivät häntä niin, ettei hän voinut silmiänsä niistä kääntää. Meri häntä enemmän kummastutti kuin miellytti. Se seikka, ettei maata lainkaan näkynyt, oli hänestä niin ihmeellistä, ettei se näin lyhyessä ajassa voinut ruveta näyttämään kauniilta. Ja aaltojen pauhu se oli niin uutta, vei tunteet ihan vieraihin maailmoihin, sekoitti kaikki entiset, niin että ihailun sijaan rupesi raukasemaan ja nukuttamaan.
Savo sen sijaan miellytti häntä, ja ennätti näyttää kauniilta, erittäinkin matka höyrylaivalla Lappeenrannasta pitkin Saimaan vesiä. Hän matkusti silloin ensi kerran höyrylaivalla. Johannekselle hän omin ehdoin tunnusti, ettei ollenkaan tämmöiseksi kuvaillut Savon luontoa ja ihmisiä, ja myönsi, että vuoristossa saattoi olla yhtä paljon mahtavuuden tunnelmaa kuin lakeudessakin.
Mitä taas Johannekseen tulee, jolle Imatrat ja Valamot eivät olleet mitään uutta, niin hän ensin voittamattomalla kiihkolla halusi vaan pian saada nähdä vanhaa kotia, mutta kun hän sen sitten oli nähnyt, ei se vastannutkaan hänen odotuksiansa.
Kaikki näytti vanhassa kodissa kumma kyllä paljoa pienemmältä kuin hän oli tottunut ajattelemaan. Renkitupa ja päärakennuskin, jotka hänen muistissaan olivat heijastaneet mahtavina rakennuksina, näyttivät nyt todellisuudessa kuin leikkikaluilta. Olikohan siihen syynä se, että hän oli pohjanmaalla tottunut näkemään yleensä suurempia ja komeampia rakennuksia, vai ehkä se, että kotipappila oli painanut häneen vaikutuksensa silloin kuin hän itse vielä oli pienikokoinen lapsi, ja pappila häneen verraten siis suurempi? Johannes katseli ja katseli, eikä voinut kyllin ihmetellä.
— Mikä sinun on? — kysyi Alina, joka seurasi häntä kintereillä ja tahtoi nähdä kaikkea mikä saattoi olla Johannekselle kallisarvoista.
— Ei, eihän tämä, — sanoi vaan Johannes harhaillen silmillään sinne tänne.
Renkitupa oli maalattu punaiseksi ja pappilarakennukseen oli tehty uusi, ihan outo, paljon laveampi kuisti, joka oli keltaisessa vernissassa. Ei ollut enää sitä harmaata kuistia, jossa mamma aina kahvia joi. Ystävällinen, naimaton v.t. kirkkoherra, joka kuului olevan myöskin erinomainen maanviljelijä ja hevosmies, — kun sai kuulla keitä vieraat olivat ja missä asioissa tulleet, pyysi sisälle ja tarjosi kahvia salissa, jossa ei enää ollut kukkia ja jäykkä sohva seisoi nurkassa vinottain, eikä keskellä seinää, kuten heidän vanha syvä kotisohvansa ennen muinoin.
Tämäkin sali näytti matalalta ja pieneltä verrattuna Johanneksen mielikuvaan, jonka mukaan sen olisi pitänyt olla suurimpia saleja mitä yleensä oli. Hajamielisesti pidetyn keskustelun jälkeen ilmaisi Johannes halunsa katsahtaa muihinkin huoneihin.
V.t. kirkkoherra avasi auliisti entisen papankamarin oven. Se oli nyt hänelläkin työhuoneena, mutta uusilla seinäpapereilla vuorattu ja permanto maalattuna punertavan ruskeaksi; tämä kiilsi uutuuttaan niin että ikkuna kuvastui siihen. Ruokasalin ovea kirkkoherra vitkasteli avata, mutta teki sen kuitenkin, pyydettyään anteeksi. Siellä seisoi näet pöydän päällä valkoisiin pilkkuihin priiskoittunut tapiseeraaja ja siveli kattoa, paperiliuskojen kiemurrellessa lattialla liisteriastiain ympärillä, ja oven läpi näkyi mamman kamariin, joka oli valmis: tumman sinisillä seinäpapereilla vuorattu. Muuta ei Johannes sitten enää pyytänytkään saada katsoa.
Sattui vielä, että oli vinha pohjoistuuli, niin että pihaltakin oli ruma katsella: se niitty, joka alkoi veräjästä ja loppui sankkaan lepikköön, näytti kylmältä, — kaikki lehdet käänsivät tuulessa ikävästi nurjan, vaaleamman puolensa.
Puutarha oli ihan uudestaan suunniteltu ja järjestetty; se ei huvittanut Johannesta.
Näistä asioista hän sittemmin kirjoitti Henrikille ja oli kirjeessä sanottu muun muassa näin:
"Vanhaa kotia olin lähtenyt katsomaan, sanoakseni hyvästi sille, ilmoittaakseni sille raukalle, ettemme koskaan enää tule sinne. Mutta minä en löytänytkään sitä ollenkaan. Se oli mennyt ennen minua. Ei mitään semmoista ole enään olemassa, Henrik. Se kaikki on vaan muistoa.
"Kun me Alinan kanssa matkustimme sieltä, tuntui minusta vähän niinkuin olisin irroittunut koko elämästä. Varmaan tuntuu samallaiselta laivalla, kun ranta lakkaa siintämästä. Mutta toiseltapuolen, — ja juuri sitä tahdoin sinulle erityisesti kirjoittaa, — minusta tuntui niinkuin olisin vapautunut. Saatoin nyt vapaasti asettaa laivalleni kurssin, riippumatta enää rantamerkeistä. Ensin tosin tuntui vähän turvattomalta keinua ulapalla, epäillytti voinko todella luottaa yksistään siihen kompassiin, joka on vaan tuossa ihan minun luonani. Mutta mitä kauemmin olen aavalla purjehtinut, sitä ihastuneempi olen nyt siihen. Ja se seikka, että rannat ovat olemattomat ja seuraavat mukana näkymättöminä muistoina sydämmessä, se vaan lisää turvallisuutta ja riippumattomuutta. Kaikki on minulla niin perin pohjin muuttunut siitä asti, etten tiedä kuinka sen sanoilla selittäisin. Sanon vaan: koko asia on siinä, että kompassiin täytyy luottaa täydellä rohkeudella, niin että kun se pikkusenkin kääntyy, on koko laiva ilman vähintäkään epäilystä sen mukaan käännettävä.
"Minä sain heti tilaisuuden kokea tätä. Kotimatkalla selitin Alinalle kaikki mitä tunsin, — ja ajattele kuinka merkillistä: — ensi kerran tulin hänelle puhuneeksi sen, mikä sinulle on hyvin tuttua, — sen, että minua vaivaa pappeuteni, ja mistä syystä vaivaa. Ja me antauduimme pitkään keskusteluun, joka on minun elämäni siunatuimpia tapauksia. Kuinka se on mahdollista, etten minä Alinan kanssa ollut ennen puhunut siitä, mikä oli aina sydämmelläni, sitä en voi ollenkaan ymmärtää. Ehkä minä pelkäsin, että hän ottaa asian taloudelliselta puolelta. Mutta juuri tässä keskustelussa, kun koetin hänelle selittää ja kun hän teki kysymyksiänsä, selvisi minulle itselleni ne asiat, jotka lähes vuosikymmenen kuluessa olivat epäselvinä painaneet ja vaivanneet minua. Alina ymmärsi kohta kaikki ja me puhuimme molemmat ihan rohkeasti, ollenkaan lukuunottamatta, mihin se voi johtaa. Erittäinkin ymmärsi Alina sen, etten minä voi olla muiden ihmisten opettajana, ainakaan en nauttia palkkaa semmoisesta toimesta, ja kaikkein vähin opettaa palkkaa saadakseni, niinkuin asia kuitenkin on, jos ihan rehellisesti katsoo pohjaan asti. Alina itse sanoi, ettei hän ymmärrä muuta kuin että pitää ottaa ero virasta.
"Et usko, Henrik: — olin tottunut elämään siinä käsityksessä, että kohtalo hallitsee minua, — en voinut ottaa askeltakaan tuntematta sen painoa päälläni. Mutta tämän keskustelun jälkeen oli ihan kuin sulut olisivat avautuneet minun edestäni. Ei, tahdon käyttää entistä vertausta: ihan kuin olisin tullut aavalle ihanalle ulapalle, jossa maata ei mistään siintänyt ja jossa ensi kerran vapaasti oman kompassini mukaan määräsin suuntani.
"Sinä jo tiedät, että minä olen jättänyt papillisen toimeni, mutta älä vaan luule minua todella niin sankarilliseksi, että ihan tietämättä tulevaisuudesta ja toimeentulosta olisin päätökseni tehnyt. Luultavasti oli siihen suurenakin apuna se, että toimeentulomme on kaikissa tapauksissa jotenkin taattu Alinan omaisuuden tähden. Me muutimme Frantsilaan, Alinan isän luo, joka ei enää jaksanut hoitaa maatalouttansa. Alina tahtoi ensin, että olisimme ottaneet isän luoksemme ja ostaneet toisen talon jossain Savossa, mutta — niin kummalta kuin se sinusta kuuluukin — minä olen jo niin kiintynyt täkäläisiin oloihin ja asioihin, etten omin ehdoin täältä lähde.
"Ei, kyllä pohjanmaa on nyt jo meidän kotimme. Sitäpaitsi olimme mamman kanssa niin kiintyneet Alinan vanhaan isään, ettemme hänenkään tähtensä olisi raskineet muuttaa. Nyt ovat asiat toisin. Ilmoitamme sinulle sen surusanoman, että tämä jalo vanhus on nyt jo vainaja. Hän kuoli noin puoli vuotta sitten, rauhallisesti, Alinan ja meidän ympäröimänä.
"Frantsilaa et sinä ole nähnyt muuta kuin ohiajaessa, jos muistat ja tulit silloin huomanneeksi. Täällä on syvä joki ja ihan lähellä hyvin hauska havumetsä. Täällä on aika suuri kylä ja meillä alkaa syksystä oma pikku lastenkoulu, jossa aijomme itse opettaa ja eräs Alinan tuttu neiti, joka on sivumennen sanoen ihan erinomainen lasten opettaja. Hän on aina hakenut semmoista tilaisuutta, jossa saisi opettaa vapaasti oman vakaumuksensa mukaan, ja nyt hän aikoo meillä tehdä tätä työtä palkatta, pelkästä ylläpidosta, — joka tietysti on tavattoman suuri hyvätyö, meidän Aarnelle ja Gertrudille, jotka molemmat ovat jo kouluijässä. Olemme jutelleet ja haaveksineet, että laajennamme koulua sen mukaan kuin lapset kasvavat ja koko ajan pidämme kylän lapsia mukana. Alina tahtoo opettaa oikokirjoitusta, historiaa ja maantiedon alkeita. Minun osalleni tulee luvunlasku ja luonnontieto, muut aineet ottaa se neiti.
"Mutta ei tulisi loppua, jos näistä kaikista alkaisin kertoa. Ennen kaikkea pyydämme: tule sinä tänne käymään, olisi niin kovin paljon puhumista ja neuvottelemista. Tulethan? Älä kiellä, jos suinkin mahdollista. Mamma raukkakin on jo kovin vanhentunut. Terveisiä kaikilta.
Veljesi
Johannes.
J. K. Koska tiedän, että varasi ovat hyvin niukat, lähetän minä sinulle matkarahan heti kun vaan voit tulla ja siitä ilmoitat.
Sama."
Tämä kirje saattoi Henrikin suunniltaan. Hänen rupesi kovin tekemään mieli matkustaa Johanneksen luo. Hänestä rupesi se näyttämään ihan välttämättömältäkin: piti muka olla apuna Johannekselle koulun järjestämisessä, — tai piti kiiruhtaa näkemään mammaa niinkauan kuin tämä vielä oli elossa, ja oli niitä monta muutakin tärkeätä matkustamisen syytä. Mutta jokin häntä siitä pidätti: hän ei voinut olla näkemättä, että kaikki matkustamisen syyt olivat keksittyjä, syntyivät hänen halunsa voimasta ja oikeastaan olivat vähäarvoiset muiden tehtävien rinnalla, joita hänellä oli. Hän ymmärsi, että jos näin antautuu halujansa palvelemaan, niin tieten tahtoin luopuu siitä uudesta toiminnan määrääjästä, jonka hän oli omistanut. Oli sentähden aikoja, jolloin hän sydämessään iloitsi vapautuneensa aikeesta matkustaa Johanneksen luo; mutta oli toisia aikoja, jolloin tämä halu jälleen tuli viettelemään ja sekoittamaan häntä syiden ja vastasyiden sotkuisaan verkkoon, josta hän uudestaan ja yhä uudestaan sai sitten vaivalla selviytyä.
Kuitenkin tapahtui vihdoin eräs hänestä riippumaton seikka, joka tavallaan pakoitti hänet lähtemään haluamalleen retkelle pohjanmaalle.
Siihen oli syynä Uuno.