V LUKU.
Uunon kohtalo näytti muodostuvan ihan siihen suuntaan kuin hän itse oli ennustanut jo vuosikausia sitten, jo silloin kuin hän nuorena maamittarin-apulaisena kävi Henrikin kanssa Johanneksen luona ja siellä sanoi: "minä järjestän elämäni juuri sellaiseksi kuin tahdon, luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, ja antaudun yhteiskunnalliseen ja valtiolliseen elämään".
Päästyään ylioppilaaksi hän kahden vuoden kuluttua suoritti kandidaattitutkinnon matemaattisessa osastossa ja vihittiin maisteriksi samana kevännä. Vaikka ylioppilaselämä oli hänen aikanansa hyvin meluista ja kaikkien ihmisten huomio oli heidän kokouksiinsa kääntynyt, otti Uuno ainoastaan hyvin varovaisesti siihen osaa. Hän oli tosin muutamissa radikaalien suljetuissa puoluekokouksissa, ei puhunut julkisesti, vaan ainoastaan yksityisissä keskusteluissa johtajien kanssa, ja vaikutti yksityisillä, käytännöllisillä neuvoillansa. Johtajat tunsivat hänet hyvin ja heidän välillään oli ikäänkuin sovittu, että Uunon onkin paras olla ääneti katsoen niihin valloitusaikeihin, joihin he häntä valmistivat ulkopuolella ylioppilaspiirejä. Uuno oli heidän joukossaan ihan ensimäisiä, vaikkei kukaan syrjäinen kuullut hänen ääntänsä, — henkilö, josta ainoastaan he olivat perillä, ja johon muut katsoivat jonkinlaisella salaperäisellä kunnioituksella.
Ei edes promotsionissakaan hän pitänyt ainoatakaan julkista puhetta.
Se, mikä teki hänet kuitenkin yleisen puheen ja huomion alaiseksi, oli hänen kihlauksensa seppeleensitojattarensa, rikkaan neiti Hanna T——n kanssa.
Kihlaus julaistiin tässä tilaisuudessa.
Neiti T—— oli tavattoman sievä valkoisessa puvussaan, kukissa, siniset rinkiteräiset silmät ilosta säihkyvinä. Hän tanssi paljon, tanssi itsensä ihan kuumaksi, semmoisella innolla niinkuin tämä sama ilontunne olisi lupautunut hänelle koko elämänajaksi. Hän oli niin huomattu, että kavaljeerit kilvan tavoittelivat häntä käsiinsä, ja lapsekkaalla luottamuksella hän heittelihe sylistä syliin tanssien jatkuessa aamunkoittoon asti.
Mutta siitä ilosta tuli loppu sillä kertaa.
Heti maisterinvihkijäisten jälkeen Uuno vetäytyi nuoren vaimonsa kanssa hiljaiseen pikkukaupunkilaiselämään, jossa heidän seurapiirinsä muodostui vaatimattomista, säästävästi elävistä kolleegoista ja lehtoreista, jotka kaikki pitivät seurustelua ainoastaan virkistyskeinona väsyttävien opetustuntien jälkeen ja joita rupesi nukuttamaan jo kello 11-12 välillä.
Ensin tämä elämä kovasti tympäsi Hannaa, mutta Uuno, joka ei vaimonsa kanssa yleensä puhunut valtiollisista aikeistaan, selitti hänelle, että ihmisen täytyy oppia tyytymään vähään, ja eräänä heikkona hetkenään viittasi siihen, että kaikki tyyni oli oikeastaan valmistusta johonkin suurempaan. Tästä luottamuksesta, joka oli Hannalle odottamaton, oli tämä niin kiitollinen ja niin ilonen, että ikävän kestäminen tuntui hänestä enää leikin asialta. Hän kätki tämän tapauksen syvälle sydämmeensä ja eli siitä pitkiä vuosia, näkymättömässä elämässä.
Hanna muuttui sen jälkeen kokonaan. Niinkuin Uunon oma elämä oli rakennettu tulevaisuudelle, niin oppi nyt Hannakin käyttämään nykyhetkeä ainoastaan asteena tulevalle. Uunoa ajatellen ja hänen tulevaisuutensa nimessä Hanna tuli äärimmäisen säästäväiseksi, seurusteli vaatimattomasti lehtoorskien kanssa ja puvussaankin noudatti suurta yksinkertaisuutta. Säästämisen into saattoi hänet hyvin pian ottamaan tehokasta osaa kyökkiasioihin, niin että hän nähtiin itse liikkuvan torilla kori kainalossa, ja kotona tuli päivällisille usein suoraan hellan äärestä, posket hohtavina, eikä aivan vapaana rasvan kärystä. Entisestä hienopukuisesta, valkohöyhenisestä Hannasta ei ollut pian mitään jäljellä, vaan oli käytännöllinen, hiljainen, terveennäköinen, tummapukuinen rouva, jonka muuten kaikki näkivät kohta tulevan äidiksi.
Mitä Uunoon tulee, niin olivat monet ihmiset ensin vähän aikaa ihmeissään, että nuori lupaava maisteri muka oli valinnut tämmöisen näkymättömän työalan opettajana pikkukaupungissa, mutta sittemmin unohtivat hänet useimmat. Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin hän nousi yhtäkkiä vedenpinnalle, ja silloin huomasivat kaikki, että hiljaisuus oli vaan edeltäpäin mietitty shakkiveto, jota ensimäisen rivin mahtavat tornit ja juoksijat olivat suojelleet: Kaksi vuotta oltuaan näkymättömissä tämä tanakka maisteri väitteli tohtorinarvoa varten, ja suoritettuaan tutkinnot muutti takasin Helsinkiin, kutsuttuna suuren kansallisen osakeyhtiön toimitusjohtajaksi.
Pääkaupungin puolueklubissa otettiin tämä homo novus riemulla vastaan. Juuri semmoisia miehiä tarvittiin nyt, kun oli juuri alettu suuri valloitusretki kaikille kansallis-taloudellisen ja hallinnollisen elämän aloille, missä vastapuolueella oli tähän asti ollut yksinomainen sananvalta.
Tie kulki voitosta voittoon.
Niinkuin Uuno oli ennustanut omaa tulevaisuuttansa ja toteuttanut sanasta sanaan ennustuksensa, niin oli toteutumassa myöskin hänen puheensa suuresta suomalaisesta valtakunnasta, jonka hän ja hänen suomenmieliset toverinsa olivat luovat.
Kerran oli Henrik käskettynä Uunon kutsuihin, joissa hän tapasi kaikki nuo tulevaisuuden miehet. Siellä oli sanomalehtimiehiä, asianajajoita, kirjailijoita, kansallismielisiä liikkeenharjoittajia, nuoria yliopistonmiehiä, jotka kaikki puhuivat puolueasioista aivankuin omista yksityisistä asioistaan. Henrik oli ollut niin pitkän väliajan poissa tämmöisistä piireistä, ettei hän nyt voinut edes oikein seurata heidän puheitansa eikä ymmärtää niitä suhteita, jotka muille läsnäolijoille olivat pienimmistäkin viittauksista selvät ja panivat heidät milloin vaihettamaan merkitseviä katseita, milloin purskahtamaan yhteiseen nauruun, milloin taas näyttämään huolestuneilta.
Hän tunsi itsensä jo heti alussa kovin pieneksi heidän joukossaan. Esitysten ja niitä seuraavien lyhyeiden kohteliaisuuskeskustelujen jälkeen, joissa enimmäkseen kosketettiin hänen veljyyttään tohtoriin ja hänen nykyistä olinpaikkaansa sekä vielä tuota ikävää kysymystä hänen "toimialastaan", hän vetäytyi nurkkaan ja vaikeni.
Hänen ensimäinen ajatuksensa täällä oli: ja minä raukka kun olen keksinyt "valtakuntani"! Tuossahan ne ovat, jotka pitävät koossa kaikki tyyni ja joita paitsi täydellinen sekasorto syntyisi maailmaan! — Ja mitä minä kuvailen kaikkimääräävästä kohtalosta ihmisen elämässä: tuossahan ovat ne, jotka hallitsevat paitsi omaa kohtaloansa vielä päälliseksi koko kansankin kohtaloa!
Henrikin tuli ihan tukala olla, sillä koko hänen uskonsa tahtoi kutistua yhtä olemattomaksi kuin hän itse oli nurkassansa.
Hän alkoi puolustuksekseen hakea heissä virheitä ja tekikin sen havainnon, että he järjestään puhuivat muka esiintyäkseen toistensa edessä eikä ollenkaan asian vuoksi. Koukkunenäisen asianajajan huolena näytti olevan, ettei hänen vatsansa pönköttänyt vielä kyllin mahtavasti esille, vaikka hän sillä kuinkakin koetti pöyhistellä.
Ollakseen tasapuolinen, Henrik otti veljensä Uunonkin arvosteltavakseen samalla mitalla, mutta huomasi heti, ettei voinut eikä raatsinut tätä nauraa, ja niin hänen tuli kaikkia muitakin sääli.
Uuno oli kasvattanut itselleen neliskulmaisen pukinparran, semmoisen kuin heidän puolueensa vanhalla johtajalla oli, — joka teki hänet sangen perusteellisen ja itseensäluottavan näköiseksi. Erinomaisesti sopi tämä parta hänelle erittäinkin silloin kuin hän silmät rypyssä, hidastuttaen sanojaan ja etusormeaan täristäen käytti usein toistuvaa sanaa "arvelen" jostakin poliitisesti muka tärkeästä asiasta puhuessaan.
Uuno oli sekä kohtelias ja huomaavainen isäntä että myöskin silminnähtävästi hyvin arvonsatunteva puolueenjäsen heidän joukossansa. Häntä sanottiin usein vanhan johtajan nimellä, lisäämällä eteen sana "pikku". Jo nyt, verrattain nuorena, hän ikäänkuin piteli käsissään yleisten asiain langat ja järjesteli niitä mikäli hänestä riippui.
Luulla, että Uuno oli päässyt korkeimpaan huippuunsa, kun oli tehty kansallisen osakeyhtiön tirehtöriksi, olisi kuitenkin ollut suuri erehdys. Hän oli ajateltu erääseen paljon vaikuttavampaan yhteiskunnalliseen asemaan, vaikka se suurelle yleisölle oli vielä salaisuus ja riippui eräästä manööveristä vastapuoluetta vastaan, jolla oli tähän paikkaan oma ehdokkaansa. Nämät kaikki täällä olivat asiaan vihittyjä, ja kysymys, vaikkei siitä puhuttu, keskitti Uunon ympärille kaiken huomion, teki hänestä kaksinkertaisessa merkityksessä illan sankarin.
Kuitenkaan ei Henrik voinut salata itseltään, että Uuno, niin korkealle kuin muuten olikin kohonnut, tuntui hänestä menneen ikäänkuin päinvastoin alaspäin. Tai oikeastaan Henrik oli usein vieläkin kahdenvaiheella hänen suhteensa, ihan niinkuin oli jo silloin kuin ensi kerran tapasi hänet maailmassa, vanhasta kodista erottua: milloin hänestä, kuten äsken, näytti, että Uuno on todella korkealla, milloin taas ihan selvään tuntui, että Uuno on suistunut raakaan, röyhkeään, herjaavaan elämään, ja ainiaaksi häipynyt Henrikin käsistä. Ei Uuno enää koskaan näyttänyt sitä puolta itsestään, joka ilmeni kotona, kun hän itki myytyä varsaa, tai sittemmin pohjanmaan matkalla, tai viimeiksi siinä lapsellisessa äänessä, jolla hän kerran sanoi: "kuules, Henrik, mitä sinä oikein pidät Hannasta?" — Nyt hän taisi elää vaan silloin kuin kysymys oli politiikasta ja kun hän seurusteli puoluelaistensa kanssa. Henrikin seurassa hän ei oikein viihtynyt, ei tiennyt mistä puhua. Samoin hän omassa kodissaan ei tiennyt paljon lapsistaan ja oli jotenkin tyly Hannalle. Hanna kuitenkin yhä entiseen tapaansa katsoi häntä huolestuneena silmiin, niinkuin peläten loukanneensa, ja niinkuin Henrik kuvaili hänen tehneen silloin kuin muinoin toi Uunolle valokuvaansa asemalle.
Herrain keskustelu tuli Henrikille yhä sekavammaksi sen johdosta, että yhä useampi puhui yhtaikaa ja kaikki yhä kovemmalla äänellä. Voimatta seurata mitä sanottiin Henrik taas vaipui arvostelemaan heitä kaikellaisten ulkonaisten merkkien, puhetavan, kasvojenilmeen ja liikkeiden perustuksella, ja kun hänen arvostelunsa jälleen kääntyi tuomitsevaksi ja ivaavaksi, teki hän viimeisen ponnistuksen siitä vapautuakseen. "Tässä minä istun ja ivailen, mutta he ovat kuin ovatkin kohtalon herroja, siksi että he rakastavat enemmän kuin minä. He palvelevat kansaa, mutta minä en palvele ketään."
Tämän ponnistuksen perästä Henrikiä rupesi vähän nukuttamaan, ja hän lankesi taas tuomitsemaan:
"Koko illan istuvat ja haukkuvat vastustajiansa", — ajatteli hän, — "eikä ainoastaan vastustajiansa, vaan oman puolueen vierimmäistä klikkiä!"
Lopulta, kun herrain puhe tuli yhä vaan äänekkäämmäksi, — kun sikarinsavu paksunemistaan paksuni ja totivesiä yhä tuotiin uusia, alkoi Henrikiä niin nukuttaa, ettei hän millään tahtonut saada silmiään pysymään ummistumatta.
"Palvelevat", — ajatteli hän, heräsi ja huomasi, että hän oli arveluttavasti nuokauttanut päätään. Onneksi ei ollut kukaan huomannut.
Henrik nousi ja meni pois suuresta vastaanottohuoneesta. Samassa hän heti virkosi.
Hän kulki Uunon korkean, valkosen salin läpi, johon oli myöskin sijoittunut muutamia herrasryhmiä, — meni ja raotti ruokasalin ovea.
Siellä oli kaikki jo järjestyksessä. Ainoastaan joku palvelijoista kiiti kuulumattomasti sipsittäen korkkimattoisella permannolla viinilasien kanssa, ja toinen, seisten varpaillaan, koetti kurottautua ottamaan jotain mahonkisen bufettikaapin ylimmältä hyllyltä. Pitkä ruokapöytä oli komeasti katettu seisovaa illallista varten. Kaksi korkeata hedelmämaljaa oli sen kummassakin päässä, ja omituinen, kukilla koristettu desäärilinna keskellä. Servietit olivat mitä merkillisimmällä tavalla pystyssä, taitettuina viuhkojen muotoon. Veitset ja kahvelit kiilsivät kuin sotarinta.
Henrik pujahti ovesta varpaillaan sisälle ja sulki sen hiljaa jälkeensä.
Molemmat palvelijat tunsivat hänet ja ottivat vastaan kuin kotolaisen. Toinen näistä oli se sama savolainen Anna, jonka Henrik oli nähnyt kauppaneuvoksella ja jonka Hanna hänen mieliksensä oli jälleen hakenut esille ja ottanut omaan palvelukseensa.
— Ehei, onpa teillä täällä laitoksia — ja mimmoiset vaasit! — ylisteli Henrik, ja palvelijat tulivat ja unohtuivat hänen kanssaan pöytää ihailemaan.
Samassa Hanna tuli punaisena kiireissään kyökistä.
— Täälläkö te vaan, — ah, Henrik, sinäkö? Kuules, hyvä Henrik, tule tänne minua auttamaan.
Ja hän vei Henrikin kyökkiin.
Jos oli ruokasalissa hiljaista, niin kyllä ei kyökissä ollut. Siellä rienteli olentoja sinne tänne. Mikä tuhersi jotakin jauhossa, mikä hieroi sinappia, mikä leikkeli sipulia, mikä kaatoi jotakin astiasta toiseen, mikä veti paistia uunista. Hellan luona pihisi ja pohisi ja paukkui, ja sakea paistetun voin savu nousi höyrykuuppaan.
Hanna pisti Henrikin käteen astian ja vispilän ja pyysi vispaamaan munaa ja maitoa omelettia varten.
— Teethän sen, rakas Henrik?
Henrik löysi viileän paikan kyökin ja ruokasalin välisessä solahuoneessa ja istui siihen vispaamaan, jutellen alituisten ohikulkijain kanssa ja saaden koko kyökin hyvälle tuulelle.
Hän jätti kyökin silloin kuin siellä pahin taistelu vasta alkoi: — kun ruokasalin ovi avattiin ja herrat täyttivät sen, tullen salista ja vastaanottohuoneesta isännän opastamina, jatkaen kovaäänistä jutteluansa.
"Jos te palvelette, niin kyllä vaan teitäkin palvellaan!" — ajatteli Henrik sen vankan ihmismuurin takana, joka nyt yhtäkkiä erotti hänet illallispöydästä, — ajatteli noita lukemattomia koksia, palvelijoita, tarjoojia, ja Hannaa itseänsä, joka Uunon tahtoa arvaillen ja palvellen oli koko olemuksensa kohdistanut hänen kyökkiinsä.
Illallisen loppupuolella Uuno, tyytyväisenä onnistuneiden kestien johdosta ja tietämättä kenen puoleen erityisesti kääntyä, pyörähti sydämmen yltäkylläisyydestä Henrikiäkin puhuttelemaan. Hänen iloinen, valloille päässyt mielialansa sai pitkän aikaa asetella läikkymistänsä, ennenkuin hän löysi sen väreen, joka hänestä sopi Henrikille.
— No ja mitäs sinä, Henrik veli? — sanoi hän, venyttäen suoremmiksi liiallisen tyytyväisyyden pyöristämiä poskilihaksia.
— No mitäs minä, olenhan vaan, — sanoi Henrik.
— Muistatkos sinä vielä kuinka me kerran sinun kanssasi kävimme pohjanmaalla?
— Kuinka en sitä muistaisi.
— Joo, joo, oli nekin aikoja, — sanoi hän, puhaltaen itsensä tyhjäksi.
— Mitenkäs se onkaan, siitä on kohta kuusi vuotta, — muisteli Henrik.
— Niin se aika kuluu. Mutta etkö aijo vielä toisten siellä käydä?
— Menisin vaikka huomenna, jos soveltuisi.
— No miksei sovellu?
— On muita asioita.
— Mitä asioita sinulla on? Sanoithan että olet tällä haavaa koulusta vapaa? — kysyi Uuno kummastellen.
Henrik mietti kuinka selittää Uunolle, ettei halu nähdä Johannesta ollut hänelle riittävä matkustamisen syy.
— Siitähän tulisi vaan huviretki, — sanoi hän.
— Entäs sitten? — sanoi Uuno ja hänen silmänsä pyöristyivät.
— En minä voi tehdä huviretkiä, — sanoi Henrik.
— Noh, jaa, no-no, katsotaan, katsotaan, — hoki Uuno siihen, ja näkyi, että hänen nenäänsä kutkutti ja että hän teki jonkun päätöksen.
Enempää eivät he puhuneet keskenänsä, ja Uuno taas sekaantui mustien verkatakkisten syövään, nauravaan ja toinen toisensa ohi puhuvaan joukkoon.
Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Henrikille Uunolta kirjelapun, jossa oli kiertopiletti tutulle Oulun radan asemalle ja sieltä takasin.
Henrik ei ensin älynnyt mitä tämä merkitsi, mutta löi sitten yhtäkkiä kädellään otsaansa.
"Se ymmärsi minut väärin!" — ajatteli hän ja hänen tuli samalla sekä sääli Uunoa että vähän vaikea olla hänen tähtensä.
"Merkillistä, kuinka se sentään rakastaa veljiänsä! Ja kuinka erilainen hän on Hannalle!" — ajatteli hän taas.
Koska näin kerran kävi, eikä hän olisi voinut loukata Uunoa hylkäämällä hänen hyväntahtoisuuttansa, päätti Henrik mennä kiittämään Uunoa, ja matkustikin lyhyelle käynnille kauas pohjanmaalle.