Veljekset / Romaani

by Arvid Järnefelt

II LUKU.

Henrik tuli Turkuun keskipäivällä ja meni asemalta Jalkasin Gabrielin kortteeria hakemaan, sen osoitteen mukaan, joka oli merkitty mammalle tulleen kirjeen yläreunaan.

Aurinko paahtoi täydeltä terältä kivimuureihin ja maalattujen puutalojen seiniin. Vaaleat peltikatot loistivat kaukaisista rakennuksista ja katukäytävän litteä kivi ihan nenän alta, niin että poskilihojen täytyi kohota silmiä suojelemaan, nenä rypistyi, huulet erkanivat ja suu irvisti esille kaikki hampaat.

Kuolleelta näytti kaupunki tässä paahteessa. Joku pakaripoika kulki korin kanssa, läkkiseppä kiiltäviksi kuluneissa vaatteissaan kiersi kulmaa peltejä rämistellen, ajuri torkkui määräpaikallansa, muuta ei näkynyt. Useat hienompien talojen ikkunat olivat liitukiehkuroissa, osoittaen että huoneet olivat tyhjät ja niiden asukkaat jossakin viileässä saaristohuvilassa.

Henrik tunsi olevansa niinkuin erämaassa tässä hänelle tuntemattomassa kaupungissa. Gabrielin löytäminen tuntui hyvin kaukaiselta asialta, ja hänen olisi kovasti tehnyt mieli levähtää, ennenkuin antautui mihinkään jännittävään kohtaukseen.

Hänellä oli yksi ainoa tuttava Turussa, nuori lääkäri, jolla oli kolme komeaa huonetta hallussaan. Hän päätti ensin käydä tämän luona. "Ihan varmaan se lähettää kylmää seltteriä hakemaan ja me sitten juttelemme varjoisessa huoneessa ikkunain ristivedossa liivinnapit avattuina. — Ja minun suorastaan täytyykin mennä hänen luoksensa, sillä häneltähän saan varmaan tietää, missä konepajassa Gabriel voi mahdollisesti työskennellä, enkä tarvitse turhaan mennä Gabrielin kortteerille, joka ehkä on kaukana."

Hän löysi tämän asunnon helposti, Se oli kaksikerroksisessa kivimuurissa, jonka leveissä, kaikuvissa kivirappusissakin jo oli hyvin viileä ja hyvä olla. Toisen kerroksen totisissa, korkeissa kaksoisovissa oli suuret, yksiruutuiset lasit, joiden taakse oli vedetty kuvitettu punertava uudinharso. Tämän harson läpi saattoi nähdä pitkänlaiseen, valkoseinäiseen eteiseen, jossa oli seinäpeili ja viiniläisiä tuolia. Eteisen oviaukosta näkyi sisään salin parkettipermanto, jonka kiiltäviin, vahattuihin tammiruutuihin kuvastuivat mustansinisellä sametilla vuorattujen nojatuolien jalat. Ikkunaa vastaan näkyi naisen veistokuva raskaiden tummien ja keveiden valkoharsoisten uudinten alla.

"Merkillistä!" — ajatteli Henrik katsellen sisälle, — "yhteen aikaan näytti, että mies joutuu deekikselle, mutta sitten hän perii 50 tuhatta, eikä häntä vastaan ole mitään muistuttamista, ja noin hän elää."

Kun Henrikin ensimaiseen soittoon ei tultu avaamaan, soitti hän toisen kerran, ja odotti maltittomana, jo edeltäpäin nauttien ajatuksesta, kuinka hän asettuu ystävänsä luo. Tämä hänen ystävänsä oli yksi niitä, jotka ensimäiseksi olivat tulleet Henrikin mieleen, kun Johannes oli kysynyt, rakastiko hän ketään vierasta niinkuin veljeänsä. Ja sentähden Henrik tahtoi nyt mielellään nähdä tätä ystävää ja tehdä uudestaan havaintoja mainitussa suhteessa. Hänellä ei ollut mitään vastaan oppia rakastamaan lääkäriystäväänsä niinkuin veljeänsä ja alkaa nyt kohta tällä näkemällä. Hän aikoi sentähden olla hyvin avonainen, kertoa kaikki ja saada hänetkin yhtä avonaiseksi, että he entistä enemmän lähestyisivät toisiansa.

Henrik soitti vielä kolmannen kerran ja henkeä vetämättä kuunteli eikö kuuluisi piian askeleita. Vihdoin alkoikin kuulua, ja hän jo sanoi itseksensä: aha, — mutta se muuttuikin sitten muuksi ja oli vaan jotain paukutusta alhaalta pihalta.

Juuri kun hän epäili, soittaisiko vielä neljännen kerran, hän huomasi ihan nenänsä edessä lapun ovessa, jossa seisoi, että tohtori poismatkustaneena ei ollut tavattavissa ja osoitettiin toisessa paikassa asuvan sijaisen puoleen.

"Sepä nyt harmillista", — ajatteli hän, ja tunsi nolostuneensa. — "Tietysti jossain maalla virvoittelemassa! Eihän täällä ole yhtäkään oikeata ihmistä tähän aikaan." Ja kaupunki tuntui hänestä kahta kuolleemmalta ja ikävämmältä, kun ei ollut tätäkään ainoata tuttua.

Hän oli taas kuumalla kadulla, suu irvessä.

"Mikäs siinä on muu edessä kuin mennä vaan Gabrielia tavoittamaan", — ajatteli hän.

Taas hän otti kirjeen esille ja luki kadun nimen, sitten lähestyi seisovaa valkotakkista polisia ja kysyi minnepäin piti mennä löytääkseen semmoisen kadun.

Matka oli hirveä. Piti mennä ensin torin poikki, sitten nousta erästä mäkikatua ja kiertää kolmannella katuristeyksellä vasemmalle. Tätä katua sitten ihan kaupungin päähän.

Henrik kulki puolitorkuksissa, mutta yksi osa hänen ajatuksistaan liikkui. Hän kulki veltosti, uneliaasti, silmät valon tähden melkein ummessa, ja ajatteli näin:

"Johannes sanoi, että jokainen askel on kohtalon määräämä ja pienimmälläkin tapauksella on tarkoituksensa. Niin minäkin ajattelin, kun seisoin äsken oven edessä. Minä soitin ja soitin, mutta eipäs ollut kotona, vaikka minun kehitykselleni olisi ollut hyvin tärkeätä tavata häntä. Ja sentähden luulen, että suuri joukko tapauksia on pelkkää sattumaa, jolla ei ole merkitystä minun suhteeni. Tosin kyllä on tällä kertaa se merkitys, että minä nyt tätä rupesin ajattelemaan, mutta olisinhan voinut olla ajattelemattakin. — Ja miksi minä oikeastaan kuljen näin kovaa, vaikka on ylämäki!"

— "Anniskeluyhtiön raittiusravintola" — luki Henrik rasittuneilla silmillään sinisestä kyltistä toiselta puolen katua, eikä pitkään aikaan ymmärtänyt mitä oli lukenut. "Anniskeluyhtiön?" Mitä se on? — On yhtiö, joka anniskelee viinaa pienissä määrissä, etteivät humaltuisi, — vastasi hän itselleen. "Raittiusravintola?" — Aha: ei mitään väkeviä, ainoastaan limonaadia, seltteriä. — Seltteriähän minä halusinkin. Ei mikään estä minua poikkeemasta sinne.

Ja Henrik meni kadun yli, nousi neljä-viisi rappuista, avasi lasioven, jossa kohta kilahti monet kellot, ja tuli hämärään huoneeseen, jossa oli maalaamattomia pöytiä ja jakkaroita, toisella puolella tiski, jonka takana näkyi vehnäsiä ja sokeroituja korvapuusteja, sekä sarja limonaadipulloja. Tiskillä oli kaksi lautasta, molemmat täynnänsä suuria ruisleipä-voileipiä puna- ja valkotäpläisien makkarain ja kiiltävän juuston kanssa. Oli yksi, jossa näytti olevan mustaa peuran lihaa. Sen otti Henrik, istui tuolille pöydän ääreen ja alkoi syödä. Verhon takaa ilmestyi lyhyt lihava bufettityttö, jolla oli jakaus toisella puolen päätä.

— Seltteriä, — sanoi Henrik saatuaan vihdoin tukehtumatta nielaistuksi molemmat sitkeät peuranlihapalat. Seltteri tuotiin. Hän kaatoi ja ajatteli pyreistä, että luonnonlaki kyllä löytyy, mutta kohtaloa ei löydy.

Juodessaan seltteriä Henrikin silmät katsoivat pitkin nenää ja kallistuvaa lasia huoneen sisempään nurkkaan ja sattuivat kahteen työmieheen, jotka istuivat jo tyhjennetyn limonaadipullon ääressä ja katsoa töllöttivät mitään puhumatta häneen. Toisella oli suu ihan auennut pelkästä töllöttämisestä.

Henrik koetti olla katsomatta heihin ja nauttia vaan omasta seltteristään, josta oli vasta yksi lasi juotu. Mutta hän tunsi päällään miesten katseet ja häntä alkoi yhä enemmän harmittaa. Tietysti ne inhoittavat vaan odottivat, milloin hän kaataa toisen lasin ja rupee sitä juomaan. Eikä Henrik kiusallakaan tahtonut tehdä sitä mitä he odottivat… Inhoittavat! — ajatteli hän vielä kerran, nousi, maksoi ja läksi miesten katseiden seuraamana.

Taas hän jatkoi matkaansa samaa kuumaa katua myöten, ja jatkoi myöskin entistä omavaltaista ajatusjuoksuaan.

"Mitä nyt silläkin tapauksella saattoi olla merkitystä, että minä olin tuolla ravintolassa? Ei ikinä mitään."

Vähän ajan perästä hän ajatteli:

"Johannes käskee rakastaa noita, jotka töllöttivät, niinkuin veljiä.
Hyi sentään, kuinka ne olivat inhoittavia!" — muisti hän taaskin. —
"Se on täydellisyyden tie, sanoo Johannes," — ajatteli hän edelleen.
— "Ei ikipäivinä. On ihan varmaan satunnaisuuksia, pikkutapauksia,
joissa ei tee mitään, jos vähän inhoittaakin."

Jonkun matkan käytyänsä Henrik pysähtyi ja alkoi järkiperäisesti pyyhkiä kuivaksi niskaansa, kaulaansa, otsaansa ja lakkiansa, sekä puhalsi pari kertaa keuhkot tyhjiksi. Lähdettyään taas, jatkui sama ajatus:

"Minun olisi kai pitänyt ruveta ystävällisesti juttelemaan heidän kanssansa, avata liivinnapit ja vilvoitella —"

"Totisesti!" — ajatteli hän samassa ja hänen piti taas pysähtyä. —
"Nehän olivat sepän näköisiä työmiehiä ja ne olisivat varmaan tienneet
Gabrielista ja siitä konepajasta."

"Sepä nyt kiusallista, etten kysynyt," — ajatteli hän, ja aikoi jo palata, mutta se olisi osoittanut perääntymistä hänen ajatussuunnastaan ja myöntymistä siihen, jota vastaan hän oli koko ajan itsekseen väittänyt, niin ettei hän palannut ravintolaan, vaan itsepäisesti jatkoi matkaa Gabrielin asunnolle, vaikka häntä kyllä epäillytti, ettei tämä työaikaan voinut olla kotona.

Tahallisesti reipastuttaen itsensä ja kooten ryhtiä hän meni kuumuudesta välittämättä paljoa nopeammin eteenpäin, eikä entiset ajatukset enää tulleet takasin.

Noin puoli tuntia käytyänsä hän huomasi jo olevansa lähellä matkan päätä, sillä rakennukset harvenivat ja muuttuivat mataliksi ja ränsistyneiksi. Vihdoin oli yhdessä portissa haettu numero. Henrik meni pihalle ja arvion päältä kiersi piharakennuksen maantasalla olevaan oveen sekä, koputtamatta kellarikerran tummia porstuaovia, kiipesi kaitoja puurappusia myöten ylempään kerrokseen. Siellä tuli eteen monia ovia ja pimenevä pitkä välikäytävä. Ei Henrik kajonnut yhteenkään näkyvistä ovista, vaan yhä arvion päältä meni pimeää kohti, ja jonkun verran hapuiltuansa tunnusteli käteensä ovenkahvan sekä koputti oveen.

Heti se avattiin ja asumuksen tapaisesta kyökistä tuli esille punakasvoinen, pelästyneen näköinen naisihminen.

— Asuuko täällä Gabriel ——, — kysyi Henrik.

Silloin naisihminen, vastaamatta sanaakaan, pujahti nopeasti takaisin ja pani oven jälleen kiinni. Oven takaa kuului supatusta. Henrik odotti. Ovi aukeni jälleen ja toinen, vanhempi naisihminen esiintyi, hyvin tutkivasti katsellen Henrikiä.

— Kyllä hän asuu täällä, — sanoi hän varovasti. — Kukas herra on?

— Minä olen hänen sukulaisensa. —

— Jassoo, jassoo, — sanoi vanhempi naisihminen ihan muuttuneella äänellä, nuoremman myöskin anteeksianovasti hymyillessä hänen takanaan. — Juuri ikään hän pistäytyi ruokatunnilla täällä kotona, tuli juoksujalassa, kirjoitti kirjeen ja taas läksi. Mutta herra on hyvä ja astuu sisään hänen huoneeseensa, koska herra on hänen sukulaisiansa. Ehkä herra onkin veli?

— Niin, veli.

— Jassoo, jaa, kyllä hän on kertonut paljon veljistänsä. Herra on vaan niin hyvä — sanoi hän, kun huomasi, ettei Henrik aijo antautua pitempiin puheihin ja johdatti hänet takasin käytävään.

Henrikille avattiin yksi niistä ovista, joiden ohi hän oli tullut. Hän astui vihertävällä, kuluneella seinäpaperilla sisustettuun huoneeseen, ja sulki oven jälkeensä. Huoneessa tuoksahti koneöljylle ja hiukan ummehtuneelle. Henrik avasi ensimäiseksi ikkunan, niinkuin hän aina teki missä vaan saattoi, ja katsoi vasta sitten ympärilleen. Seinänaulassa hän huomasi takin ja housut, jotka hän jo heti poimuista tunsi Gabrielin omiksi, sillä Gabrielin kaikissa vaatteissa oli aina samallaiset synnynnäiset poimut.

Henrik tuli nyt oikeastaan ensikerran täydellä huomiolla ajatelleeksi, että Gabriel, se sama roteva ja hyväluontoinen oma veli, asui täällä vieraassa Turussa ja kävi jossain nokisessa ja rasvaisessa konetehtaassa tavallisena työmiehenä. Kaukaa ajatellen se ei ollut koskaan niin omituiselta ja suoraan hämmästyttävältä näyttänyt. Gabrielin asioita koskevien tietojen sattuessa korvaan Henrik oli vaan aina ajatellut: no niin, mitäs merkillistä siinä, Gabriel on nyt kerran semmoinen. Mutta nuo vaatteet puhuivat elävästä, näkyvästä todellisuudesta. Noita hän siis piti yllänsä, hänellä oli oma jokapäiväinen elämänsä, omat tuttavat, omat kokemukset, omat suhteensa asioihin ja ihmisiin!

Vaatteista silmä siirtyi sänkyyn. "Tuossa hän makaa ja mietiskelee omia asioitansa. Kas kun se on sentään niinkin siististi korjattu. Kukahan täällä häntä palvelee, varmaan se nuorempi niistä kahdesta, — ja se tuntee hänet ja hänen asiansa paremmin kuin minä, hänen veljensä. Ne ovat ottaneet hänet itselleen, nämä ja se, jonka kanssa hänellä on rakkausjuttu. Mitähän suhteita siinäkin oikein on!"

Pöydällä ei ollut paljon tavaroita, kokoonpantava keltanen metrimitta, avattu algebran oppikirja ja vanha sirkkelin puolikas, jolla arvattavasti pöytä oli piirretty täyteen naarmuja. Oli vielä jotakin romua patruunoista, ruuveista ja muttereista, niiden keskellä pieni pinkka postipaperia ja hajanaisia kirjekuoria, joista yhdellä näkyi onnistumaton mamman osoite. Pienellä pöytätelineellä Henrik vihdoin huomasi valokuvan ja näki ihmeekseen, että se oli valokuva hänestä itsestään, Henrikistä, joka oli otettu hänen tultuaan ylioppilaaksi, valkonen lakki päässä. Henrikiin vaikutti tämä löytö lämpimästi. — "Kas että se noin muistelee meitä, sillä on kai hänellä ollut suuri vaiva säilyttää tätä valokuvaa kokonaista viisi vuotta kaikissa hänen monissa vaiheissaan," — ajatteli Henrik. Sitten hän vaipui hetkeksi tarkastelemaan itseänsä valokuvasta. Hänestä hän näytti vähän itserakkaalta siinä: tuskin näkyvät viikset, leuka taakse vedettynä, että syntyi pieni toinen leuka. Muistettuaan siitä olleen jo kokonaista viisi vuotta ja ettei hän vieläkään ollut mitään, hän pani valokuvan pian pois ja jatkoi huoneen tarkastusta.

Nurkassa näkyi hajoitettu pyssy.

"Se on totta, — ajatteli Henrik, — aikoihan Gabriel ampua itsensä, ellei saa rahoja." Henrik tunnusteli äkkiä poveansa. Siellä se oli lompakko.

"Mitä ihmettä sekin kaikki on!" — ajatteli Henrik aivan kuin hän nyt vasta olisi lukenut Gabrielin oudon uhkauksen ja ymmärtänyt mitä se sisältää.

"Siinähän on kokonainen elämä, — viiteen vuoteen en ole häntä nähnyt, — kuinka paljon olen kokenut tällä ajalla itse, ja miksei hän olisi kokenut yhtäpaljon, kokenut ja muuttunut yhtäpaljon kuin minä! Täytyyhän muistaa, että hän on minun oma veljeni! Hän on pelastettava ja se on minun tehtäväni. On otettava tarkka selko hänen elämästään, seurapiireistään ja erittäinkin tuosta rakkausjutusta. Häntä täytyy sanalla sanoen johtaa, hienosti hänen huomaamattansa johtaa pois tämmöisestä elämästä."

Henrik katsahti vielä kerran ympäri huonetta, likasiksi tahraantuneita ja paikotellen kiiltäviä seinäpapereja, kulunutta kaappia, jonka avonaisesta alalaatikosta törötti pyykkiin aijottuja alusvaatteita, ja tuli ajatelleeksi, että missähän hän makaa, jos jääpi Gabrielin luokse. "Arvattavasti he hilaavat tänne jonkun epäilyttävän sängyn ja matrassin, tai ehkä vaan sohvan, jossa ihan varmaan on lutikoita ja tyyny pannaan lakanan alle. Missä saa sitten käydä syömässä, ja jos pitää syödä täällä, niin mitähän ne kaksi oikein kokkaavat siellä kyökissä, jossa he samalla myös asuvat!" Hänelle oli ylen vastenmielistä koko tämä kortteeri. Mutta vaikeata olisi toiseltapuolen myöskin muualle mennä.

"Jääköön siis kerrankin 'kohtalon' ratkaistavaksi. Jos tapaan Gabrielia ja hän vaatii minua luokseen, niin tulen tänne, mutta jollen tapaa, niin menen johonkin hotelliin. Paras on että kirjoitan hänelle lapun varmuuden vuoksi."

Henrik nousi päättäväisesti, otti muistikirjan takkinsa ylätaskusta, ja kirjoitti siihen:

"Rakas Gabriel. Olen käynyt luonasi. Rahat mukana. Ellen tapaa sinua, tule sinä luokseni Phoenixin hotelliin." —

Tässä Henrik pysähtyi ja mietti: "Mitä jos eivät päästä Gabrielia sisälle niin hienoon hotelliin? Minun pitäisi puhua portierin kanssa." Hän kirjoitti riviä alemmas: "Veljesi Henrik", repäsi lehden ja pani sen pöydälle.

Sitten hän tuli pois Gabrielin huoneesta ja meni takasin käytävän pimeyttä kohden, missä löysi saman oven.

Molemmat naisihmiset olivat entisessä kyökissä ja näiltä Henrik sai tietää missä Gabrielin työpaikka oli. Selityksistä kävi ilmi, että juuri samaisesta sinikylttisestä Anniskeluyhtiön raittiusravintolasta piti kääntyä poikkikadulle ja matkaa oli siitä ainoastaan 10 minutin verran konetehtaalle.

Henrik sanoi jättäneensä kirjelapun pöydälle ja meni pois.

Hänen huolensa oli nyt ajurin saaminen, sillä kuumuus tuntui yhä yltyneen. Mutta ajuria ei koko tällä syrjäisellä kadulla näkynyt. Käveltyään jonkun verran Henrik tunsi olevansa kovin haluton jatkamaan vaellusta. Hän istahti hetkeksi tolpalle kadun kulmaan ja katseli lohdutukseksi edes toista katua myöten, ettei näkisi sitä inhoittavan pitkää katua, jota myöten hänen oli kulkeminen. Ja istuessaan hän ajatteli:

"Jos jokaisella askeleella on tarkoituksensa, niin mitähän tarkoitusta voi olla sillä että minun pitää tässä näin kuumassa avuttomana madella! Ja kuitenkin minä tarkoitan jonkun toisen hyvää enkä omaani."

Samassa sattui hänen silmäänsä kaukainen-kaukainen issikka ajamassa sen kadun yli, jota myöten hän katseli. Henrik hyppäsi pystyyn.

— Isvossik! — huusi hän, vihelsi ja taas huusi kuin vimmattu. Ja juuri viimeisessä nipussa issikka katsahtikin ympärinsä, pyörsi hevosen ja alkoi täyttä vauhtia ajaa Henrikiä kohden.

"Pelastettu!" — ajatteli Henrik. — "Olimpa sentään viisas kun istuin juuri tähän levähtämään, muuten en olisi issikkaa saanut käsiini."

Henrik retkahti istumaan mukaviin roskiin, ja issikka, kysymättä minne ajetaan, alkoi ajaa keskikaupunkiin päin. Ajosta syntyvä tuuli teki Henrikiin kovin hyvää. Hän päätti olevansa ylen väsynyt, niin että kun issikka kääntyi kysymään minne ajetaan, hän yhtäkkiä jonkinlaisesta kevytmielisyydestä keksi vastata konetehtaan sijaan: hotel Phoenix. Tosin hän heti jälestä katui sitä, sillä nyt oli siis päätetty, että hän ei asetu Gabrielin luo, vaan syö päivällistä tässä kalliissa ravintolassa ja ottaa siellä myöskin huoneen pestäkseen itsensä ja jäädäkseen sinne yöksi, sillä eihän hotellissa anneta huoneita muuta kuin koko vuorokaudeksi, — mutta mikä oli tehty, se oli tehty. Syötyään ja levättyään hotellissa hän menee konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Ei siitä asiasta siis sen enempää.

Hotellissa Henrik otti kolmen markan huoneen, kiillotutti saappaansa, puistatti ja harjautti vaatteensa ja käveli pelkissä alusvaatteissa sukkasillaan hienossa numerossaan, valeltuaan itseänsä hyvänaikaa kylmällä vedellä, ja suurella nautinnolla ja tarkkuudella pestyään kasvonsa, kaulansa, kätensä ja käsivartensa hyvänhajuisella, helposti vaahtoavalla saippualla.

Kaikki näytti palvelevan häntä: puhtaat posliiniset saippua-alustimet, marmorinen pesukomoodi ja sinisen ja valkosen kirjava tilava pesuvati, jalanpolkaistava, sukkela suihkukone, josta vesi painettaissa pulpahti esille, vilposet käsiliinat, hämärä alkoovi, matot, joiden päällä hän liikkui, suurten ikkunain reekelilaitos, jonka avulla molemmat jättiläispuoliskot yhtaikaa aukesivat, maasta ylettyvä seinäpeili, — kaikki ilosella mielellä ja auliisti palveli häntä.

Ja Henrik oli mitä parhaalla tuulella. Hänen oli tavattoman keveä olla, hänellä oli kuin olikin jonkinlainen luottamus kaikkeen, itseensä, yhteiskuntaan, kykyyn järjestää omia ja muiden asioita. Siitä saakka kuin hän istui issikkaan muisti hän alkaneensa ikäänkuin matkia Uunoa, ja hän jatkoi tahallaan tätä matkimista yhä edelleen. Uunon tavalla hän oli tilannut itselleen huonetta, Uunon tavalla juoksuttanut palvelijoita soitoillansa ja Uunon tavalla hän nyt vihellellen ja lauleskellen tassutteli edestakasin huoneessaan. Sama varmuus, sama elämänhalu, sama tarmokkaisuus! Ja miksi hän ei voisi aina jäädä tämmöiseksi, iloseksi, toimeliaaksi. Helei vaan!

Hän tapasi itsensä katsomasta seinäpeiliin ja huomasi tehneensä sitä jo tarpeeksi kauan, jonka tähden hän alkoi pian pukeutua, ja järjestettyään asunsa parhaimpaan mahdolliseen kuntoon, meni alempaan kertaan yleiseen ruokasaliin päivällistä syömään. Nyt eivät palvelleet enää ainoastaan kuolleet esineet, vaan ihmisetkin: pitkä hovimestari opasti häntä kallistetuin päin alakäytävästä salin ovelle asti ja kumartaen viittasi astumaan saliin. Kyypparit riensivät tilausta vastaanottamaan ja tarjoomaan pöytiänsä, kantoivat ruuat esiin ja talrikit katosivat pöydältä milloin tarvittiin ja puhtaat ilmestyivät pöydälle milloin tarvittiin. Ja Henrik söi ja joi.

Yhtäkkiä ilmestyi Johanneksen kuva hänen eteensä — ilman vähintäkään syytä — juuri silloin kuin Henrik oli saanut järjestetyksi vasikanpaistin talrikilleen salaattien, gurkkujen ja puolukkasyltin keskelle ja oli rupeemaisillaan sitä leikkaamaan, — ilmestyi kaikessa surkastuksessaan, haparoivana, rikkirevityn ilme kasvoissa, siellä kaukana-kaukana Pohjanmaalla. Henrikin täytyi hetkeksi pysähtyä ja vetää suunsa totiseksi. Mutta sitten hän heitti koko kuvan. — "Se on Johannes se," — ajatteli hän eroittaen Johannesta itsestään, ja pisti tihkuvan paistipalasen suuhunsa. — "Se on juuri tuo hänen täydellisyydentie-aatteensa, joka muuttaa koko hänen elämänsä jonkinlaiseksi ikäväksi paastoksi. Ja hyvä on, että minä hänet näin, sillä oikeastaan minulla itselläni oli paljon taipumuksia tuommoiseen munkkilaisuuteen, mutta nyt minä toki käännyn siitä jyrkästi!"

Vasikanpaistin perästä oli jotain hyytelöä, joka nielaistessa omituisen virkistävästi suljahti kurkusta alas.

"Hänen aatteensa aviorakkauden merkityksestä on suurenmoinen, mutta usein aatteen keksijät eivät osaakaan toteuttaa omaa aatettansa, vaan se jää muille tehtäväksi," — ajatteli Henrik hyytelöä syödessään.

Kahvia juodessaan ja pureskellessaan hammastikkua hän taas yhä enemmän syventyi tähän ajatukseen omalta kannaltansa ja, melkein silmänkostumiseen saakka liikutettuna, sanoi itselleen: miksi pyrkiä saavuttamattomaan korkeuteen? miksei tyytyä siihen onneen, joka on ihmiselle mahdollinen: rakkauteen kahden sielun välillä? miksi sanoa kärsimyksen tieksi sitä, joka on ihmisen korkein onni? Voi sinä, minun ihana, tuntematon, umpivieras morsiameni! Ihan näen sinun kasvosi, sinun silmäsi katsoo minuun, sinun sielusi puhuu minun kanssani, me olemme jo kihloissa, olemme jo toistemme omat!

Henrik nousi niin ajatuksissaan, ettei tiennyt minne panna serviettiä käsistään. Esiin hypähtänyt kyyppari hänet herätti. Maksettuaan päivällisestä ja odottaessaan rahoja takaisin hän ajatteli, että kovin paljon tämä kaikki nyt tuleekin maksamaan, päivälliset, huoneet, portierit, — ja muisti myöskin ohimennen tähtitieteen, ja että hän oli joskus päättänyt supistaa menonsa äärimmäisen vähiin, mutta nyt oli kaikki ikäänkuin muuttunut: hänellä oli ihan toinen elämänhalu, ei pilventakainen, vaan täkäläinen; hänellä ei ollut enää epäilyksiä siitä, mikä hänen oikea alansa on, kaikkeen hän tunsi halua, ihan niinkuin Uuno oli sanonut: mies on jokapaikassa alallansa.

Henrik meni ylös huoneeseensa, paneutui pitkäkseen mukavalle vieterivuoteelle puoli pimeään alkooviin ja heitti takin löysästi päällensä. Taskukello jäi naksuttamaan viereen pikku pöydälle suuren sinisen puhtaan juomalasin ja matalan samanvärisen vesikarahvin viereen. Ja Henrik nukkui makeasti ruoka-unta kokonaista kaksi tuntia.

Kun hän raskaan unen jälkeen heräsi, kavahti hän pystyyn niinkuin olisi jotain pahaa tehnyt. Mitä se oli? Onko hän lyönyt Johannesta unissaan? Ei. Se tunne tuli siitä, mitä hän oli äsken päivällistä syödessään ajatellut. Otan kaikki takaisin, Johannes raukka! — Jumala johti minua äsken, vei Anniskeluyhtiöön seltteriä juomaan, istutti kadun kulmaan nähdäkseni issikan, ja minä kuitenkin hylkään hänet!"

"Ja kuinka on mahdollista, että minä makailen tässä, vaikka Gabriel on ihan lähelläni, jota minä en ole nähnyt viiteen vuoteen! Onko joku antanut minulle unijuomaa!" — ajatteli Henrik ja hän itse näytti hänestä niin kummallisen pahalta, että hänen teki mieli vääntää käsiään tuskasta.

Mutta sitten hän nousi vuoteeltaan ja pyyhki silmistään unen. Kaatoi matalasta sinisestä karahvista vettä lasiin ja joi, katsahti marmoriseen pesukomoodiin ja yhtäkkiä kaikki esineet rupesivat jälleen palvelemaan häntä, ensin arasti, ikäänkuin peläten hänen hylkäämistänsä, mutta sitten entisellä mairittelulla ja ylpeydellä, ikäänkuin olisivat sanoneet: tottahan olet niitä, joita meidän on määrä palvella?

Henrik tuli pimeästä alkoovista.

"Se oli omituinen painajainen," — ajatteli hän siitä mitä oli äsken unenpöpperössä tuntenut. —

"Onko siinä mitään pahaa, että minä olen ajatellut rakkauden kahden sielun välillä elämän korkeimmaksi huipuksi? Ei voi olla, sillä koko luonto on vaan sitä, linnut, kukat, — ja se on ihmistenkin ihanne, runoilijain ainainen aine; kuinka sitä pyöritäänkin, aina sitä siihen lopulta tullaan. Ja niin minäkin olen pyörinyt ja hakenut ja haparoinut ja olen nyt tullut siihen. Mitä väärää siinä olisi! Se, että vaikka mieleni on iloinen, tunnen niinkuin olisin laskeutunut, täytyy siis johtua jostain muusta' —"

Henrik rupesi yhtäkkiä viheltämään ja meni ikkunasta katsomaan ulos, ettei tarvitsisi ajatella enää. Mutta hänen silmänsä pysähtyivät sittenkin ja hän monta kertaa turhaan koetti viheltämisellä ja ohikulkevia katselemalla uudestaan päästä ajatuksistaan, onnistumatta.

Ilta oli kaunis ja tyyni, jostain puistosta kuului torvisoittokunnan soittoa, ja Henrik olisi taas niin sanomattomasti kaivannut mennä ulos ja tavata joku toveri puhellakseen tämän kanssa. Voi kun ei se tohtori sentään ollut kaupungissa! Ei ole minne mennä. Sitäpaitsi, täytyyhän odottaa Gabrielia.

Mutta jos taas hän jääpi tänne, niin hänen täytyy ajatella loppuun, ja sitä hän ei millään muotoa tahtonut.

Hän vihdoin väkisin tempasi itsensä ikkunan luota, järjesti pukunsa ja meni pahalla tuulella kiireesti ulos lähteäkseen Gabrielia hakemaan konetehtaasta, ennenkuin työaika päättyy.

Konetehdas löytyi pian.

Henrik läheni suurta tiilirakennusta, jonka sisästä kuului kalsketta, räminää, pyörien surinaa ja jokin vonkuva yhtämittainen ääni. Hän avasi pikkuportin ja tuli pihalle, joka oli ihan mustana kivihiilestä ja rautaromusta. Kaksi suurta tehdasrakennusta oli edessä. Henrikistä tuntui selvästi, että pitäisi mennä vasemmanpuoliseen, mutta hän tahtoi olla viisaampi ja päätti mennä oikeanpuoliseen, koska se näytti suuremmalta ja sieltä jyskyi enemmän.

Takinliepeitään ja käsiään varoen hän koetti avata nokista ovea kaukaa etusormen ja peukalon avulla, mutta kun se ei auennut riuhtasi hän sitä koko kädellään. Se aukesi, mutta sulkeutui nopeasti jälleen ja veti Henrikin perässään luokseen. Hänen täytyi nyt molemmin käsin kiskoa ovi auki ja pujahtaa pian sisälle ettei se ehtinyt paiskautua päälle.

Henrikin edessä oli pitkä pajahalli, jonka molemmilla puolilla oli kattoon asti ylettyvät pikkuruutuiset, mustiksi nokeentuneet ikkunat, ja keskellä kulki kaksi riviä ahjoja, joissakuissa paloi häikäisevät hehkut. Muutamalta alasimelta, jonka ympärillä useita miehiä moukaroi, lensi kipinät suurena tulisuihkuna joka taholle.

Henrik yritti mennä eteenpäin saadakseen kysytyksi joltakin sepältä asiaansa, mutta ensimäinen seppä ei joutanut hänen puheilleen, toinen ei katsonut häneen, ja edemmäs oli mahdoton mennä kipinäin tähden.

— Ei se polta, herra menee vaan, — huusi joku sepistä.

Henrik rohkasi mielensä ja eteni.

Kun hän jo lähestyi pahinta kohtaa, jossa kipinät hänen ilokseen vähenivät, vedettiin toisesta ahjosta samallainen valkosena hehkuva pallo, niin että — moukarin siihen käydessä Henrik joutui täydelliseen tulimereen ja antautui juoksemaan pakoon eteenpäin.

Häpeissään siitä, että hän oli näin kadottanut ryhtinsä, ja ymmärtämättä, miksi kohtalo oli tahtonut tehdä häntä naurunalaiseksi, Henrik lähestyi viimeistä seppää.

— Missä täällä on Gabriel ——? — kysyi hän sepältä.

— Jaha, kyllä minä tunnen sen, herran olisi pitänyt mennä toisesta ovesta, se on juuri masinahuoneen vieressä, varvikoneen luona.

Henrik aikoi kääntyä takaisin.

— Herra tulee sentään täältä, kyllä minä viisaan.

Seppä saattoi Henrikiä pienestä ovesta viilariverstaaseen ja käski menemään tämän läpi toiseen osastoon.

Täällä tuli Henrik tuhansien pyörien, hihnojen ja koneiden keskelle. Täältä sai alkunsa myöskin se vonkuva ääni, joka oli niin pitkälle kuulunut kaupungille.

Pelkästä kävelystä ja huomion kiinnityksestä Henrik oli ihan märäksi hikoontunut. Mutta hän lähestyi nyt kuumenevaa paikkaa, josta kuului säännöllinen suuren höyrykoneen käynti.

Lautaseinä eroitti höyrypannun ja koneen tehdasosastosta. Tämän seinän pienellä avonaisella ovella seisoi selin Henrikiin päin joku mies, nojaten ovipieleen ja jutellen sisäänpäin jonkun toisen, tuolla puolen istuvan miehen kanssa.

Henrik ei mennyt sinne asti sen tukahduttavan kuuman vuoksi, joka sieltä löyhkäsi, vaan kääntyi ympäri ja saavutti pajapojan, jolta kysyi asiaansa.

Poika meni lautaseinän ovella seisovan miehen luo, nykäsi sitä hihasta ja osoitti kädellään Henrikiä.

Mies katsahti pojasta ylös Henrikiin päin, hänen silmänsä suurenivat, kulmakarvat nousivat otsalle ja yhtäkkiä koko naama pyöristyi iloiseen hymyyn.

— Henrik! — sanoi mies, nostaen molemmat kätensä riemun merkiksi.

— Gabriel! — sanoi Henrik tunnettuaan hänet. Ja he kiirehtivät toistensa luo, kättä antamaan.

— No mitä? Täälläkö sinä nyt vaan —? — sanoi Henrik.

— Täällähän minä, — vastasi Gabriel. — Ja mi-mistä sinä?

— No pohjanmaalta…

— Po-pohjanmaalta? Johanneksen —?

— Johanneksen luota. Tulin kirjeesi johdosta.

— Jassoo, — niin, katsos — se on pitkä historia, minä näet ammuin yhtä konttoristia jalkaan — —

— Mitä sinä sanoit? Ammuit? — sanoi Henrik kauhuissaan.

— Ei se mitään sen vaarallisempaa, tuli pieni naarmu vaan pohkeeseen, ja hän ampui minua ensin.

— Mutta Gabriel, mitä sinä sanot?

— Ei, ei, et sinä sitä ymmärrä, minun piti niin tehdä, — mutta en minä olisi sittenkään ampunut, ellei hän olisi ampunut ensin.

— Mutta miksi hän ampui sinua?

— Hän luuli, että minä tahdon ampua häntä. Hän näetkös rupesi hävyttömästi kosimaan — niin, katsos sinähän et tiedäkään, että minä olen kihloissa.

— Olen vähän kuullut. Kenen kanssa?

— Se on yksi Ingrid Vestlund.

— Kuka se on? —

— On vaan.

— Kuka hänen isänsä on?

— Se on tullivahtimestari ja Ingridin äiti on kuollut. Kyllä minä näytän sen sinulle. Kuinka kauan viivyt?

— No kyllähän minä —, mutta selitä nyt vielä sitä ampumishistoriaa.

— Niin, näetkös, hän rupesi hävyttömästi kosimaan ja minä päätin kysyä häneltä noin että mitä hän oikein meinaa. — Ai, odotappas, — sanoi Gabriel ja meni nopeasti koneensa luo, joka oli alkanut rätistä. Hän laskeutui kyykkysilleen, tarkasteli jotakin, väänsi pyörää ensin yhtäänne päin, sitten toisaanne, kiroili itsekseen suuttuneesti, siirsi pyöräremmiä ja alkoi vasaralla kolistaa jotakin irti.

Henrik lähestyi konetta ja koetti ymmärtää sen tarkoitusta.

— Sinäkö tätä konetta hoidat? — kysyi Henrik.

— Minä.

— Mitä siinä tehdään?

— Se on varvi.

— Mitä se on.

— Siinä varvataan koneakseleita. Meneppäs vähän tieltä.

"Gabriel parka," — ajatteli Henrik, — "kyllä hän on tavalla tai toisella saatava pois tästä alennuksen tilasta."

— Ja se uhkasi sitten haastaa minut raastupaan, se pirun penikka, — sanoi Gabriel polviltaan, vasemmalla kädellään vääntäen kiinni ruuvimutteria ja oikealla pidellen kantaa. — Vaatii kolmesataa sovintorahoja.

— Minulla on rahat mukanani, — sanoi Henrik tuntien, että tällä hän juuri piti Gabrielia vallassaan.

— Mammaltako?

— Niin.

Gabrielin silmissä välkähti jotain kosteata.

— Kyllä minä sen tiesinkin, — sanoi hän. — Kiitoksia nyt sinulle Henrik paljon, mutta asia on järjestetty ja juuri tänä päivänä. Kaikki on hyvin. Mammalle jo kirjoitin, ettei tarvita.

— Vai niin, sepä hyvä, — sanoi Henrik, mutta oikeastaan hän ajatteli, että häneltä oli horjahtanut koko se holhoja-asema, jonka perustuksella hän juuri oli aikonut vaikuttaa. Nyt täytyi jotenkin muuten, nöyremmin, suuremmalla varovaisuudella ja valtioviisaudella panna vireille tuuma, jonka tarkoitus oli: vieläkin koettaa johtaa Gabriel sivistyneiden ihmisten elämän-urille.

Samassa alkoi tehtaan torvi huutaa, koneet pysähtyivät, kaikki yhtäkkiä hiljeni ja ennenkuin ehti katsoa ympärilleen oli verstas tyhjä ihmisistä.

— Mitäs se oli? — kysyi Henrik kummissaan.

— "Sapaas," — sanoi Gabriel pyyhkien rasvaisia käsiään.

— No nyt mennään, — sanoi hän ja ensi kerran Henrik kuuli selvään hänen tutun äänensä.

Gabriel heitti jakkunsa hartioilleen, otti tyhjän läkkikannun käteensä ja he menivät pitkin tehtaan pihaa suuren työmiesparven keskellä.

Kadulla alkoivat Gabrielin puukengät kalkattaa käytävän kiviä vastaan ja hänen kasvonsa olivat ihan nokiset, niinkuin kaikkien muidenkin seppäin.

Mutta kun he tulivat kauemmas kaupunkiin ja muut työmiehet vähitellen olivat hajonneet eri suunnille, huomasi Henrik, että ihmiset kääntyvät heitä katsomaan, oudostellen, että hieno herra ja nokinen seppä kulkevat rinnatusten.

Kulmassa Henrik pysähtyi.

— Tänneppäin, — sanoi Gabriel ja aikoi kääntyä ylämäkeen.

— Ei, katsoppas, minä olen asettunut Phoenixeen. Minulla on siellä huone.

— Voi, voi sinua, olisithan minunkin luona olla saanut, — sanoi
Gabriel. — No minä tulen ainakin saattamaan.

— Ei, kyllä minäkin voin sinua saattamaan tulla, — sanoi Henrik kääntyen valmiiksi menemään Gabrielin kortteeriin päin. Hän ei tahtonut mielellään näyttäytyä Gabrielin seurassa keskellä kaupunkia ja erittäinkin Phoenixin portierille.

He päättivät niin, että huomenna, kun oli juhannus-aatto ja tehtaasta oli iltapäivästä saakka vapaus, Henrik tulee työn loppuessa jälleen konetehtaalle ja he menevät yhdessä Gabrielin kortteeriin, josta sitten menevät tullivahtimestari Vestlundin luona käymään ja Ingridin kanssa tutustumaan. Sieltä he menevät kaikki yhdessä juhannusaaton vietolle kaupungin puistoihin tai venheellä katsomaan tervakokkoja. Tämä kaikki oli Gabrielin mielestä suurenmoista ja hän oli ihan haltioissaan, kun he eräästä kulmasta erkanivat.

* * * * *

Henrik viipyi Turussa pyhien yli, tällä ajalla tarkkaan tutkien Gabrielin elämää, hänen tuttavapiirejään, ja rakkaushistoriaansa, niinkuin oli tullessa päättänyt.

Mitä rakkaushistoriaan tulee, niin Ingrid ei häntä lainkaan miellyttänyt.

Jo heti ensi näkemästä, kun he juhannusaattona tulivat tullivahtimestarin luo, tympäsi Henrikiä Ingridin ulkonainen käytöstapa, — tympäsi erittäinkin siitä syystä, että Ingrid suuresti muistutti sitä punatukkaista Hilmaa sieltä Henrikin vanhasta Helsingin kortteerista, joka Hilma oli ollut hänen pahimpia antipatiojansa. Sama aiheeton tulistuminen, sama epäjohdonmukaisuus, sama sanotun monikertainen toistaminen ja jonkun asian itsepäinen päähänsä saaminen, ilman mitään mahdollisuutta sitä sieltä poistaa. Sanalla sanoen: sama piikamaisuus. Mitä hyvänsä Henrik olisi sanonut, Ingrid otti sen tahalliseksi hyökkäykseksi häntä tai hänen piiriänsä vastaan ja asettui puolustusasemaan, luottamatta mihinkään leppeyteen, jolla Henrik koetti häntä kesyttää.

Ja niinkuin heidän ensimäinen teenjuontinsa oli muodostunut piinaavaksi salataisteluksi ulkonaisesti viattomilta näyttävien sanojen alla, niin jatkui tätä taistelua edelleen silloin kuin Henrik jälleen tuli puheihin hänen kanssaan.

Henrik olisi Gabrielin tähden tahtonut kyllä teeskennellä, että Ingrid miellyttää häntä, mutta Ingrid itse teki tämän aikeen tyhjäksi, ja Henrik joutui vastoin tahtoansa koviin kahakkoihin hänen kanssaan, jotka enemmän kuin kylläksi osoittivat mitä Henrik oikeastaan hänestä ajatteli.

Gabriel koetti sovittaa, milloin kääntäen kinastukset leikiksi, milloin taas ottaen muka osaa ja hakien puolueetonta näkökohtaa, ja kokien suostuttaa molemmat siihen.

Yhtä tyytymättömäksi jäi Henrik Gabrielin muihin tuttaviin, vaikka hänen oli tässä helppo peittää Gabrielilta vastenmielisyyden tunteita.

He kävivät sekä Vilénin että värkmestarin luona, koska Gabriel nimenomaan esitti ne tuttavikseen.

Viléni jäykistyi kokonaan, kun Gabriel tuli Henrikin kanssa heidän kellarikerrokseensa, joka sijaitsi eräälle hovioikeusneuvokselle kuuluvan puutalon kivijalassa. Vilénillä oli yksi pieni huone ja hyvin paljon lapsia, eivätkä he olleet tulleet huonettaan siivonneeksi juhannuksen varalle. Viléni itse sattui olemaan hyvin likainen, samoin hänen vaimonsa. Henrikille levitettiin karkea, verrattain puhdas lakana vuoteen yli, ja pyydettiin siihen istumaan, ettei likaantuisi. Hän koetti keskustella, mutta siitä ei tullut mitään, Viléni töllötti ihan juuri niinkuin se mies siellä raittiusravintolassa. Jokaiseen Henrikin lauseeseen hän huusi: joo, joo, — eikä mitään sen enempää. Ja oli vaiti, kun oli toista mieltä, antaen Henrikin parhaansa mukaan arvoitella, mitä hän ajatteli.

Värkmestarin luona taas oli sen puolesta ikävä, että tämä luuli keksineensä hyvin sopivan keskusteluaineen, kun rupesi puhumaan nykyisen elinkeinovapauden ala-arvoisuudesta verraten vanhaan ammatti-aikaan, ja jauhoi sitä ainetta herkeämättä.

— Eikö sinulla todellakaan ole mitään tuttavuuksia sivistyneiden joukossa, — sanoi Henrik, kun he kulkivat pois värkmestarin luota.

Gabriel joutui vähän hämilleen.

— Kyllähän minulla alussa olikin, mutta minä olen vähitellen jättänyt ne kaikki. Meillä on niin erilaista, ja — minähän olen tämmöinen —

— Olisit koettanut vaan pysyytyä sivistyneiden piireissä niin kauan kuin mahdollista. Katsos, ihminen rupee helposti menemään alaspäin, jos hän joutuu huonompiin seuroihin, — enhän minä tarkoita "huonompiin", mutta noin, — sinä ymmärrät.

— Niin, niin, kyllä minä ymmärrän, — sanoi Gabriel ja otti sydämmelleen harkitakseen, oliko hän todellakin mennyt alaspäin.

— "Olen tietysti," — ajatteli Gabriel. — "Alaspäinhän minä aina olen mennyt, ja Ingridille olen vannonut, etten koskaan edes pyri ylöspäin. Voi, voi, jospa sinä Henrik aavistaisit, — ajatteli hän edelleen, — kuinka minä tahtoisin, ettet sinä olisi täällä, ettet kulkisi minun vieressäni, ettet huolisi minusta. Olisit kaukana, ja minä rakastaisin sinua kaukaa niinkuin ennenkin. Mutta nyt sinä olet tullut tänne, ja sinä revit rikki minut, ihan tietämättäsi. Sillä ethän sinä tiedä, että minulla voi olla vaan sinä taikka Ingrid, jompikumpi, mutta molempia ei."

— Eihän Vilénissä tavallisesti noin likaista ole, mutta kuinka sattui juuri tällä kertaa, — koetti Gabriel puolustaa, vaikka ei hän siitä puolustuksestaan paljokaan apua luullut lähtevän. Sanoihan vaan.

— Hm, — pani Henrik.

Gabriel oli viime aikoina erityisesti kiintynyt Viléniin, ja syynä siihen oli se, että Viléni, kun Gabriel joutui ampumishistoriansa vuoksi pulaan, pani parastaan auttaaksensa Gabrielia. Hänen ainoa keinonsa oli uhata erota työstään, ellei tehtailija saa pakotetuksi konttoristia kohtuulliseen sovintoon, — mutta Viléni oli tehtaan paras seppä. Tehtailija ei tahtonut sekaantua asiaan. Silloin Vilén meni värkin luo sanomaan, että hän eroo. Ja olisi eronnut ja jäänyt työttömäksi suuren perheensä kanssa. Mutta värkki oli myöskin Gabrielin ystävä ja nyt ne yhtyivät Vilénin kanssa, vaikka tavallisessa työssä olivat kuin kissa ja koira keskenään. Värkki meni tehtailijan luo ja sanoi että sekä Vilén että hän eroovat molemmat, ellei tehtailija pakota konttoristia sopimaan. Silloin tehtailija sanoi konttoristille, että joko sopii taikka muuttaa muualle. He määräsivät 25 markkaa sovintorahoiksi, ja Viléni ja värkki tyytyivät siihen sekä menivät päivällistunnilla yhdessä Anniskeluyhtiön raittiusravintolaan limonaadia juomaan tukahduttavan kuuman ilman ja oman harvinaisen sopunsa johdosta. Mutta Gabriel juoksi kotiin mammalle kirjoittamaan, ettei tarvittu rahoja, ennättääkseen laskea kirjeen ajoissa laatikkoon.

— Etköhän sinä, Gabriel, tahtoisi päästä polyteknikoon, — sanoi
Henrik, alotellen näin panna vireille ennakolta mietittyä tuumaa.

— Kuinka niin?

— Arvelen vaan, että sinulla nyt on käytännöllistä kokemusta kylläksi mekaanisella alalla, ja pitäisi ehkä täydentää teoreettisia tietoja.

— Kohtahan minä suoritan tutkinnon.

— Minkä tutkinnon?

— Ensimäisen koneenkäyttäjä-tutkinnon.

— Niin, mutta ethän sinä sillä tutkinnolla voi esimerkiksi insinöörinpaikkoja saada.

— En.

— Näätkös nyt. Mutta polyteknikumi valmistaa insinöörejä. Eikös se ole suuri erotus?

— Tunnen minä sen sepän, joka on kaartinmaneesin rautaisen välikaton rakentanut, eikä se ollut mikään insinööri vaan ihan tavallinen seppä, samallainen kuin minäkin, — tosin vanhempi.

— Mitäs erinomaista siinä välikatossa on?

— Et ole sitten nähnyt sitä. Siinä ei ole ainoatakaan pylvästä, joka sitä kannattaisi.

— Mutta sen on insinööri piirtänyt —

— Insinööri on laskenut kuinka paljon se tulee maksamaan —

— No mutta kuinka sinä noin sanot, Gabriel?

— Sanon niinkuin asia on: insinöörillä ei ole mitään tekemistä, mutta seppä rakensi ja ymmärsi sen asian ihan yhtä hyvin.

— Polyteknikumi on siis tarpeeton?

— Ei ainakaan niin tarpeellinen kuin luulet, — sanoi Gabriel.

He vaikenivat. Heille molemmille oli ihan odottamaton tämä kahakka, jossa he yhtäkkiä kiivastuivat.

Henrik huomasi siitä, että Gabriel vainusi hänen aikeitaan ja oli niitä vastaan.

— Minkähän tähden sinulle lukeminen on aina ollut niin vastenmielinen, Gabriel? — sanoi Henrik entisellä rauhallisella äänellä, niinkuin mitään kiivastumista ei olisi ollutkaan.

— Sehän on jo vanha asia, sanoi Gabriel kärsimättömästi; hän ei vielä ollut voittanut itseänsä.

— Oletko todella jostain suuttunut? — kysyi Henrik niinkuin ei olisi mitään ymmärtänyt.

— Sinä vaan pidät kaikkia työmiehiä nollana.

— Suo anteeksi, siinä erehdyt suuresti. Rehellinen työmies, olipa millä alalla tahansa, on minusta yhtä kunnioitettava.

— Kuitenkin tahdot välttämättä minua polyteknikoon.

— Sinua tahdon, siksi että olet veljeni.

Gabrielilla oli tähän jotain väittämistä, mutta hän ei mitenkään saanut selitetyksi mitä tarkoitti.

— Jos sinä tahdot minua polyteknikoon siksi että minä olen sinun veljesi, niin sittenhän sinä pidät lukenutta ihmistä parempana ja vaan siksi tahdotkin minua sinne.

— En minä nyt oikein ymmärrä mitä sinä tarkoitat, mutta sinua tahdon myöskin siksi, että sinä olisit voinut tulla lukutielle ja päästä eteenpäin, mutta silloin kuin olisit voinut, et viitsinyt, olit laiska. Ja nyt minä sanoin sinulle, ettei vieläkään ole liian myöhäistä ja minä ja Uuno kyllä voisimme toimittaa sinulle tilaisuuden päästä polyteknikoon.

— Minä olen ihan sama kuin ennenkin, en kärsi lukemista, konetutkinto piinaa minua niin, että olemme — että olen päättänyt, ainakin melkein päättänyt, että jään tänne enkä rupeekaan veturinkuljettajaksi, — sanoi Gabriel yhä kiivaasti. — Niin, sinähän et tiedäkään, että me, että minä aijon veturinkuljettajaksi, — lisäsi hän leppeällä äänellä.

— Kyllä, kyllä, mutta siitä lukemisesta vielä. Ei sinulla ole mikään huono pää, ei ensinkään. Mamma kertoi, että papalle kaikki opettajat sanoivat, ettei päässä mitään vikaa ollut. Sinä vaan olit kouluaikana hirveän laiska. Mutta nyt kun olet oppinut työtä tekemään, nythän sinä voisit jälleen lukuakin koettaa.

— Siihen et sinä minua saa. Asia on sitäpaitsi jo päätetty.

— Päätetty?

Henrik siinä silmänräpäyksessä käsitti, mitä se merkitsi. Hän oli jo heti Ingridin seuraan tultuansa huomannut, että tämä se oli, joka määräsi Gabrielin aikeet ja asiat, ja erittäinkin hän pani merkille Ingridin itsepäisen vastarinnan kaikkeen, mikä vähänkin herrassäätyä koski. "Se oli siis Ingrid, joka kannatti Gabrielin huonoa puolta", — ajatteli Henrik, ja jo entisen valmiin vastenmielisyyden lisäksi hänessä nyt kiehahti selvä viha Ingridiä kohtaan.

— Missä merkityksessä päätetty? — toisti Henrik. — Etkö sinä ole vapaa ihminen?

— O-olen. Mutta me olemme tulleet siihen päätökseen, että minun täytyy tulla veturinkuljettajaksi, paitsi että jos tutkinto menee huonosti, silloin jään tänne konepajaan.

— Mikään ei voi olla päätetty niinkauan kuin et vielä ole vihitty. Ei, kuuleppas Gabriel, — sanoi Henrik, pysähtyi ja otti kiinni Gabrielin rintanapista. — Vastaa minulle äskeiseen kysymykseen: mistä syystä lukeminen on sinulle niin vastenmielinen, että ennen voit 12 tuntia seista kuumassa tehtaassa, kuin olla joku 6 tuntia lukutyössä?

Gabriel ei ennen ollut erityisesti tätä kysymystä ajatellut, mutta Henrikin tähden hän nyt pinnisti voimansa ja koetti ajatella. Hän alkoi kulkea silmät rypyssä miettien. Henrik antoi tahallaan hänelle aikaa eikä kiiruhtanut vastausta.

— Siitä syystä, — alotti Gabriel vihdoin pontevasti, mutta keskeytti yhtäkkiä ja sanoi: — Ei, odotas. — Ja taas jatkoi miettimistä. Henrik odotti maltillisesti.

Mikä teki Gabrielille vaikeaksi selittää, oli se, että osaksi se oli Ingridin tahto, että hän oli lopullisesti jättänyt luvut, osaksi taas hän todella omasta puolestaan tunsi, että lukeminen kouluaikana ja vielä nytkin, kun oli kysymys konetutkinnosta, oli hänellä voittamattoman vastenmielinen. Hän olisi nyt voinut näin sanoakin, että kaikki luku oli hänelle vastenmielinen. Mutta se ei olisi ollut totta, sillä kun hän jotain itse tahtoi tietää, luki hän kylläkin mielellään. Äskenkin hän esimerkiksi oli algebraata tarvinnut omissa asioissaan; hän oli lainannut kirjan ja lukenut sen kannesta kanteen ja oppinut yhtäkkiä kaikki tärkeimmät asiat. Se oli häntä vielä jälkeenkin päin niin kiinnittänyt, ettei hän pitkiin aikoihin voinut iltasin panna maata, ellei katsonut kirjaan ja jotain uutta siitä oppinut. Selville oli siis saatava: milloin luku oli hänelle vastenmielinen ja milloin ei. Ja sitä Gabriel nyt miettikin. "Silloin luku ei ole vastenmielinen, kun minä itse tahdon tietää jotakin", — ajatteli hän. — "Siis se on vastenmielinen, silloin kuin minä en tahdo tietää ja kuitenkin pitää lukea. Juuri niin. Mutta se ei ole vielä riittävää, sillä luku ei ole ainoastaan vastenmielinen, vaan se inhoittaa minua. Ihan niinkuin silloin kuin Vilén taotti minulla turhan päiten kylmää rautaa. Minun pitää lukea muka tullakseni joksikin, eikä siksi että tahdon tietää. Se se on, jota minä en kärsi." Nyt oli Gabrielille itselleen asia selvänä.

— Minkä tähden välttämättä pitää tulla joksikin. Minä en kärsi tuota: -ksi, -ksi, — sanoi hän.

Henrik ymmärsi hyvin, mitä hän tarkoitti.

— Mutta jos sinä olet konetehtaassa ja varvailet akseleita, — sanoi Henrik, — niin teethän sinä sitäkin vaan tullaksesi vihdoin joksikin, — tullaksesi veturinkuljettajaksi. Siis myöskin -ksi.

— Siinäpä se juuri onkin, — sanoi Gabriel. — Nyt itse sanoit semmoista, joka selittää asian. Johan sanoin sinulle, etten voi edes koneasioita lukea, jos sitä varten että veturinkuljettajaksi. Mutta akseleita mielelläni varvailen ja teen kaikellaista muuta mitä täytyy tehdä, mutta en siksi että veturinkuljettajaksi, vaan siksi, että laitan akseleita; ymmärrätkö? Ja minä olenkin jo Ingridin kanssa puhunut, että ehkä jäänkin tehtaaseen.

— Siis sinä et tahtoisi olla veturinkuljettajana?

— Sama se minulle on olenko lämmittäjä vai veturinkuljettaja. Lämmittäjänä on vapaampi. Mutta Ingridin tähden olen sentään luvannut koettaa. Ymmärrätkö? Mutta minä itse tahtoisin tehdä vaan sitä mitä minä tahdon tehdä.

— Siinäpä sinä näet, heti kun menet naimisiin, saat luvan tehdä hiukan toisin kuin tahtoisit.

— Etkös sinä sitten koskaan aijo mennä naimisiin?

— Mi-minäkö? — änkytti Henrik. — Ehkä. Luultavastikin.

— No?

Tämä Gabrielin kysymys saattoi hänet niin hämille, että hän punehtui korvia myöten, eikä todella tiennyt mitä sanoa. Hieno hiki nousi hänen otsallensa ja poskien alle. Hyvä oli, että he kävelivät ja Gabriel katsoi eteensä eikä häneen.

— Minä aijon mennä naimisiin, mutta semmoisen kanssa, joka ihan ymmärtää minua ja tahtoo mitä minä tahdon.

Nämät sanat olivat Henrikille kuolleita sanoja, joita hän käytti joistakin entisistä jo hyljätyistä ajatuksista ja paremman sanottavan puutteesta.

Gabriel taas otti ne ensin kovin sydämmelleen. Ne tuntuivat hänestä väitteeltä, että hän, Gabriel, menee naimisiin semmoisen kanssa, joka ei häntä ymmärrä eikä tahdo mitä hän tahtoo. Ensin hänestä näytti, että niin se onkin, ja hän ja Ingrid työntäytyivät yhtäkkiä erille toisistaan. Mutta heti hän kuitenkin huomasi, ettei asia ollut niin, ja rauhoittui, jopa rupesi myhäilemään. Hän tunsi sydämessään yhtä hyvin kuin päivän näki silmillään, miksi Ingrid tahtoi häntä juuri veturinkuljettajaksi: Juuri siksi, että Ingrid oli pannut merkille, millä nautinnolla Gabriel silloin piteli tenderibromsista ja kallistui ulos veturista, kun juna vieri asemahalliin. Mutta eiväthän he voineet elää ilman tuloja, jos kerran menivät naimisiin.

— Miksikäs sinä sitten aijot? — kysyi Gabriel.

Tämä kysymys heitti lopullisesti Henrikin alas siitä ylemmyydestä, johon hän oli Gabrielin suhteen asettunut. Yhtäkkiä häntä hävetti että hän oli semmoisessa suhteessa ollutkaan. Yhtäkkiä tuntui, että sen sijaan kuin isällisesti neuvoa hänen olisi parempi itkeä Gabrielin edessä julki koko ääretön kehnoutensa ja päinvastoin pyytää neuvoa. Gabriel oli mies, joka tiesi mitä tahtoi, mutta hän, Henrik, — viisi vuotta hän oli turhaan kuluttanut yliopistossa, löytämättä "alaansa", ja kuudennella saanut villin aatteen — mennä naimisiin!

Henrikin tuli vallan omien ajatustensa vuoksi niin tukala olla, ettei hän voinut olla kenenkään seurassa. He tulivat juuri sopivaan kulmapaikkaan, josta edempänä puuttui rakennuksia ja alkoi plankkuaita. Henrik pysähtyi ja antaen kättä Gabrielille sanoi:

— Anna nyt anteeksi, Gabriel, etten minä tule sinun luoksesi —

— Noh, mitäs siitä, ymmärränhän minä, että sinun on mukavampi hotellissa.

Mutta Henrik ei eronnut nyt sentähden, että hänen oli mukavampi hotellissa, vaan sen vuoksi, että hänen välttämättä täytyi olla yksin.

— Huomenna minä odotan sinua tehtaan portilla ja tulen sinun luoksesi.
Niinkö? — sanoi Henrik.

— Hyvä vaan, tehdään niin, — sanoi Gabriel. Ja he erosivat.

"Mitäs mieltä minä siis olen Gabrielin suhteen?" — ajatteli Henrik. "Mitä varten minä olen tullut tänne? Kuinka minä voin olla niin varma siitä, että Ingrid on sopimaton Gabrielille? Ja että Gabriel menee hunningolle, ellen minä häntä pelasta? Joko uskoa Gabrielin asiat kohtalolle, pitää Ingridiä kaikkien muiden ihmisten veroisena, etsiä hänestä hyviä puolia, — tai tarmokkaasti ryhtyä toimeen, niinkuin olin alkanutkin ja niinkuin Uuno varmaan olisi tehnyt. Hän ei olisi lähtenyt kaupungista ennenkuin Gabriel olisi suostunut polyteknikumiin tai muuhun sellaiseen. E-ei! Mutta minulta äsken ihankuin kaikki aseet kirposivat käsistäni."

"Minä olen taas hukannut itseni ja iloni. Kuinka se nyt taas olikaan?"

Mutta ajatukset eivät hänen käydessään totelleet häntä.

Alakuloisena hän palasi hotellihuoneeseensa.

Ja se tunto, että hän on jotakin loukannut, — se sama tunto, joka hänellä oli äskettäin tässä samassa huoneessa raskaan päivällisunen jälkeen ja jota hän oli luullut vaan tavalliseksi painajaiseksi, tuli nyt uudestaan hänen ollessa ihan valveilla. Eikä voinut olla mitään epäilystä, että ne olivat hänen omia esiinpyrkiviä ajatuksiaan, ja että niitä ei enää sopinut välttää.

Huoneessa oli ikkunat auki. Laskeva aurinko paistoi suoraan sisälle ja taas kuului tuo kaukainen soitanto jostakin puistosta. "Merkillistä kun ihmiselämässä samat hetket voivat uudistua!" ajatteli Henrik. Tuntien että hän voisi jälleen ruveta nojalleen ikkunaa vasten ja katsomaan ulos, hän meni ja sulki ikkunat, ollakseen uskollisempi omalle itselleen kuin silloin, veti vielä tummat uutimet eteen, niin että huoneeseen tuli jotenkin hämärä. Hän heittäytyi istumaan pehmeälle sohvalle, venytti käsiään, ja haukotteli; huomasi että häntä janottaa, meni ja joi ja tuli samaan paikkaan jälleen istumaan. Sitten tuntui, että toinen saapas vähän puristaa; hän veti molemmat jalasta ja heitti pois, sekä riisui samalla myöskin takin, ja istui uudestaan.

"No tulkaa nyt sitten", — ajatteli hän omista ajatuksistaan ja piteli käsiään silmiensä edessä.

Ensin oli vaan pimeä ja jonkinlaista kaksi rinkiä kulki vasemmalta oikealle. Henrik seurasi niitä, mutta hänen huomionsa kiintyi hyvin kirkkaaseen vihertävään ristintapaiseen kuvioon, joka seisoi paikallaan pimeässä. Hän tuijotti siihen. Silloin sen väri muuttui muuttumistaan, tummeni punaiseksi ja siitä rupesi kellertämään, kirkastui jälleen ja aukeni niin omituiseen, ihanaan, uuteen valoväriin, ettei Henrikillä ollut ikinä ollut semmoisesta väristä aavistusta. Hän katsoi suljettujen silmäinsä pimeään, ja ihmetteli.

"Mitäpä jos taivaassa, meidän herättyämme, saamme kokea juuri näin jotakin ihan, ihan uutta", — ajatteli Henrik. — "Johannes sanoi, ettemme voi taivaasta mitään tietää, ja että meillä on ihan kylläksi näkemistä ja ajattelemista tämän maan asioita. Hän sanoi, että jumalaa voi vaan tuntea eikä ajatella. Ei, hän sanoi, että sitä voi kuulla, — varmaankin juuri näin omain silmäin pimeydessä —."

Henrik avasi yhtäkkiä silmänsä, käännähti, katsahti sivuilleen ja vihelsi keskipaikan eräästä laulunpätkästä.

"No, ettehän te tulleetkaan", — ajatteli hän taas omista ajatuksistaan ottamatta lukuun edellistä, joka oli tapahtunut jossakin vielä syvemmällä tavallisia ajatuksia.

"Missähän se on se minun keltanen ristini", — ajatteli hän ja pani silmänsä taas kiinni. Siinä ei ollut enää kuin heikko sininen viiru, joka toisinaan näkyi, toisinaan hälveni. Hän avasi silmänsä ja aikoi nousta avaamaan myöskin uutimia, mutta häntä raukasi tänpäiväiset pitkät kävelyt. Olisi voinut mennä maatakin, mutta oli vähän liian varhaista. Hän nosti jalkansa sohvalle ja asettui mukavammin, puoleksi makuulle. Ajatukset tulivat ja menivät. Hän muisti jostakin syystä sen issikan, joka oli hänen vanhassa kortteerissaan seinän takana asunut, muisti lukunsa, sitten: kuinka hän kerran haki valkoista kaulahuivia ja jäi tanssihuveista pois, kun ei sitä löytänyt. "Olisinhan minä voinut mennä ostamaan, minä hölmö, mutta minä en tullut sille päällekään. Minä kuvailin, että se oli ihan ratkaiseva este. Olikohan se minun luontoni syy, vai oliko se kohtalo?"

"Johannes sanoo, että paitsi kuulla Jumalaa, voi myöskin nähdä Jumalaa, se on: nähdä kuinka kohtalo johtaa kaikkia tapauksia. Johanneksen mukaan minun pitäisi pysyä yhä edelleen hiljaa paikallani, ja antaa asiain muodostaa minua miksi tahtovat. Johanneksen mukaan jumala ei yhtään moiti minua siitä, etten minä ole löytänyt alaani. Päinvastoin minun pitäisi vieläkin vaan pysyä hakevalla kannalla, eikä turvautua edes tähtitieteeseen, sillä olihan sekin oikeastaan keksittyä. Johanneksen mukaan minulla ei ole mitään omaa tulevaisuutta, vaan kaikki on annettava kohtalon käsiin: siis myöskin tuo rakastuminen. Pitäisi jättää kaikki ajatuksetkin sinnepäin. Ehkä se tulee itsestään; ehkä ei. Nyt heti pitäisi jättää. Tästä hetkestä riippuu kaikki. Kaikki riippuu siitä jätänkö nyt vai en —"

"Mutta minun iloni, minne se sitten joutuu?"

Henrikin nousi tuskallinen hiki otsalle.

Sohvan yläpuolella seinässä oli valkonen sähkönappi ja hänen ajatuksensa, paeten vaikeaa ratkaisua, kiintyivät siihen.

"Tuohon jos painan, tulee kyyppari ja kysyy mitä tahdon, ja minä pyydän sanomalehtiä. Painanko siis vai enkö paina? Kuinka hullunkurista! Riippuuko nyt kaikki todellakin siitä että minä painan tai en paina?"

"Joutavia! Voinhan minä lukea vähän sanomalehtiä välillä. Tietysti voin."

Henrik painoi valkoista nappulaa ja kuuli kaukaa seinien ja käytävien takaa vastaavan kellonkilinän. Hän nousi sohvalta, huokasi keventyen, ja työnsi uutimet ikkunan edestä. — Aurinko oli juuri laskennut. Hän avasi molemmat puoliskot ja ulkoa lehahti tuore illan-ilma ja rattaat rämisivät kadulta.

Kyyppari tuli sisälle.

— Tuokaa minulle sanomalehtiä — Nya Pressen, Åbo Tidning.

— Jaha — sanoi kyyppari ruotsalaisella murteella ja meni.

"Kun en minä kerran ymmärrä, mitä väärää siinä olisi, että minäkin rakastun, kuten kaikki muut ihmiset!"

Kyyppari koputti, tuli sanomalehdet kädessä, asetti ne pöydälle, kumarsi ja läksi.

Henrik otti turkulaisen lehden ja meni ikkunan ääreen lukemaan. Mutta hän ei vielä ehtinyt taittaa lehteä sopivaan muotoon kuin hänen silmänsä ensi sivulla sattuivat tutun lääkärin nimeen, ja hän luki ilmoituksen, että lääkäri C—— on jälleen saapunut kaupunkiin ja ottaa sairaita vastaan.

"Sepä mainiota!" — ajatteli Henrik. — "Jospa minä nyt paikalla lähdenkin hänen asuntoonsa, ehkä tapaan hänet. Kello on vasta vähän yli 9".

Sen enempää hän ei vitkastellut. Ahtaanlaiset saappaat olivat tuossa tuokiossa jälleen jalassa, kaikki napit kiinni ja takki yllä. Hotellin rappusia alas mennessään hän oikein tahallaan koetti kuinka pian hänen jalkansa taisivat siirtyä portaalta portaalle. Alhaalla vestibyylissä kaikille vieraille ystävällinen portieri, huomattuaan Henrikin tyytyväiset kasvot, avasi ovet ja päästi myhäillen hänet ohitsensa.

— Skön afton! — ei hän voinut olla sanomatta.

— Härlig, — vastasi Henrik pysähtymättä ja meni vihellellen ja rintaansa pullistellen kaupungille.

Kaikesta siitä mitä hän äsken oli ajatellut, ei ollut jäljellä muuta kuin tämmöinen tunne: äsken istuin itsekseni ja ikävöin, nyt elän jälleen.

Henrik oli juuri avannut sen kaksinkertaisen kivimuurin alaoven ja tullut hengästyneenä kiviportaille, kun yläkerrasta kuului kovaäänistä puhetta. Sanoja tosin ei voinut erottaa tavattoman kaikumisen vuoksi, mutta Henrik kuitenkin heti tunsi sen ystävänsä ääneksi. Tohtori puhui ovelta sisään palvelijallensa, jonka ääni kuului yhtaikaa. Sitten kuului kuinka ovi naksahti kahdesti lukkoon ja askeleet tulivat nopeasti rappusia alas.

— Mitä minä näen? Henrik! — huusi iloisesti keskikokoinen herra pysähtyen kummastuksesta ylemmäksi Henrikiä ja levittäen hansikoidut kätensä. Hänellä oli vaalea ranskalainen suippoparta, silinterihattu päässä, vaalea kesäpalttoo auki ja toisessa kädessä kävelykeppi.

— Mistä, kuinka, miksi, minne? — sanoi hän iloisesti.

— No, muuten vaan, minulla on täällä sukulaisia.

Sinä olet menossa kävelemään?

— Ei, ei, tule ylös vaan Henrik! Sepä odottamatonta! Kyllä tulit kreivin aikaan. Minä juuri mietiskelin kenen saisin käsiini.

Hän veti Henrikiä vastustamattomasti ylös, soitti, ilmaisi yhä hämmästystään, ja kädellään työnsi Henrikiä takaa, kun tämä siekaili ovessa.

— Käy sisään, käy sisään vaan!

Sievä palvelustyttö auttoi Henrikiltä palttoon naulaan, ja he menivät saliin ja sieltä keltaväriseen vastaanottohuoneeseen.

— He-hei vaan, — sanoi Henrik kehuvasti, — kylläpä sinä oletkin asettunut komeasti. — Ja hän katseli ihmettelevällä uteliaisuudella ystävänsä työhuonetta. Ikkunan luona pienillä mustilla pöydillä oli kaikellaisia lasipurkkeja ja lääkärin tarvekaluja, samoin lasisessa kaapissa, sinisamettisilla aluksilla. Paitsi tavallista turkkilaista sohvaa ja matalia tuolia ilman selustimia, oli huoneessa vielä kaikellaisia sairaan-istumia ja suuri sairassohva.

— Katsos, katsos vaan! — pani Henrik.

— Mitä niin? — kysyi tohtori tyytyväisyyden hymy huulilla, sillä hän vallan hyvin tiesi toisen ihailevan näitä hänen laitoksiaan.

— Täällä sinä vaan Turussa? — sanoi Henrik katsellen kuviteltuja seiniä, omituisia naisten valokuvia, joilla oli kellä vaan jokin harso yllä, kellä tukka hajalla, kellä jalat vedessä, — yksi liehui ilmassa pienten kiharatukkaisten enkelien kanssa, toinen oli menossa uimaan, kolmas muuten loikoili ilman vaatteita joutsenien parissa.

— Turkulainenhan minä oikeastaan olenkin. Mutta jo minä olen tähän pesään kyllästynyt.

— No?

— Muutan Helsinkiin.

Tohtori oli jo istunut, mutta nousi jälleen ylös, tuli Henrikin luo ja, puistaen häntä olasta, sanoi:

— Minä olen kihloissa, mies. Hurraa!

— Hurraa, hurraa! — sanoi Henrik, mutta ajatteli itsekseen: "noin ne kaikki menevät kihloihin, eikä se tälle ainakaan ole mikään kärsimyksen tie". — Ja he huusivat yhtaikaa:

— Hurraa! — ja ottivat toisiaan hartioista.

— Ei, ei se käy tämä nuoren miehen elämä enää, naimisiin sitä pitää mennä, — sanoi tohtori istuen nojatuoliin.

— Niinkö arvelet, heh, — sanoi Henrik.

— Minä saan ehkä paikan kirurgissa. Täällä Turussa minä olen liian tuttu ihmisille — niin ja syyskuussa menen naimisiin. Minulla on jo kortteeri Helsingissä. Häiden jälkeen matkustamme kuukaudeksi Italiaan.

— Mutta kenen kanssa, kenen kanssa?

Tohtori nimitti morsiamensa ja näytti valokuvan.

— Henrik vähän ihmetteli, että juuri semmoiseen voi rakastua. Neiti oli kyllä kaunis, tai ainakin hyvin maukkaasti puettu, mutta hänellä oli Henrikin mielestä aivan liian paksut huulet.

— Juu, juu, — sanoi Henrik katsellen valokuvaa.

— Mitäs sanot?

— No mitäs muuta kuin onnea vaan! Milloin sinä häneen tutustuit?

— Oikein hävettää vastata, — ainoastaan pari kuukautta sitten.

— Sinä rakastuit paikalla?

— Ihan paikalla näin että siinä se on minun.

— Mitäs kummaa siinä on! Voihan rakastua valokuvastakin, sanotaan, — sanoi Henrik katsellen kysyvästi ja jännityksellä ystäväänsä. Mutta kun tämä ei vastannut, hän kysyi:

— Etkö ollut ennen ajatellut naimisiin-menoa?

— Katsos, se on minulle aivan välttämätöntä, — sanoi tohtori, vaipuen hetkeksi mietteihinsä.

Henrik katsahti tohtoriin ja ymmärsi, että se oli tälle välttämätöntä siveellisistä syistä. Henrikillä ei ollut tämmöisiä syitä. Hän huokasi, ja jatkaakseen keskustelua sanoi:

— Ja kaikki on päätetty?

— Katso! — sanoi tohtori vastaukseksi ja näytti paksua kultasormusta. — Häät vietetään Heinolassa. Tiedätkö, se on pikkuinen nätti kaupunki lahtien, salmien ja lehtojen keskellä. Lähdemme sieltä laivalla, sitten junalla Hankoniemeen ja siellä Lyybekkiin. — Mutta hauskimmaksi ajattelen sentään tuloa uuteen kotiimme Helsinkiin. Tiedätkö ne on kerrassa erinomaiset huoneet, korkeat, hyvin maukkaasti maalatut. Ne tulevat sisustettaviksi Iiriksen johdolla. Niin — sivumennen sanoen: mehän tulemme kumpikin kaksi kertaa rikkaammiksi, kun yhdymme.

— Vai niin, hänkin on varakas.

— Tuoda vaimo omaan kotiin ja ruveta asumaan, se mahtaa olla taivaallista.

— Sen nyt arvaakin, — sanoi Henrik.

Tohtori kääntyi nyt Henrikiin päin, löi kämmenillään polviinsa ja sanoi, niinkuin uutta puheainetta alottaessa:

— No, entä sinä, Henrik?

— Minäkö? Minä olen ajatellut antautua lakitieteen alalle.

Henrik keksi tämän asian juuri nyt ja ihmetteli, ettei hänelle ilmestynyt mitään vastaväitteitä tämmöistä aijetta vastaan, jos se olisi ollut tosi.

— No mikä sinut juristiksi on saattanut, — sanoi tohtori; — sinä olit ennen semmoinen filosoofi ja luonnontieteilijä.

— Ei filosofia elätä.

— Ei, se nyt on varma, — sanoi tohtori yhtyen leikkiin, mutta samalla pitkään katsellen Henrikiä. — Vai juristiksi, vai juristiksi. Hm, hm. — Tohtori etsi mitä hän voisi sanoa muuta kuin mitä ajatteli. — Niin, olenhan minäkin yhden termiinan juristina ollut, — sanoi hän. — Meidän vanha professorimme sanoi aina: juridiikka se ei ole mitään muuta kuin "läran om mitt och ditt". — Hm, vai niin, vai niin. — Vaikka kyllähän se niin on, että kun kerran muuten on kypsynyt, niin antautuipa mille alalle tahansa, se menee puolta lyhyemmässä ajassa.

— Tietysti, — sanoi Henrik. — Grölssi, esimerkiksi! Hän suoritti oikeustutkinnon puolessatoista vuodessa, ja sitä ennen hän ei ollut juriidista kirjaakaan avaissut. Eikä kuulu menevän sitäkään, jos oikein lujalle pannaan.

— Apropos: hän on naimisissa, — sanoi tohtori.

— Grölssi?! — huusi Henrik.

— Niin-niin. Mitäs kummaa siinä on.

— No en olisi ikinä uskonut. Grölssi naimisissa! — ihmetteli Henrik, suu mehellä.

— Ja hänellä on ainakin kuudentuhannen tulot. Kuuluu makselleen jo velkojansakin.

— Niin se maailma menee ylösalasin.

— Kuuleppas, Henrik, sinä et varmaankaan ole vielä syönyt. Me menemme ulos kaupungille, kun on näin kaunis ilma. Mutta muista, sinä et lakkaa olemasta vieraani.

He nousivat ja menivät etehiseen.

Kun Henrik heitti palttoota hartioillensa, huomasi tohtori sen taskussa kirjan, veti sen ulos ja katseli kansilehteä.

— Jaha, tuo. Minä olen sen lukenut. Mainio novelli.

— Pidätkö?

— Juuri ihan niinkuin se onkin: me ihmiset olemme todellakin hulluja, laitamme itse lakeja itsellemme ja kuvailemme olevamme niiden sitomia. Mutta kas rakkauttapa et vaan sitonutkaan!

— Kuinka tarkoitat, mitä niin lakeja?

— No esimerkiksi: ei sinun pidä rakastuman veljesi vaimoon. Mutta rakkaus tulee, eikä kysy onko se veljesi vaimo vai ei.

— Ja sinä ajattelet, että vaikka se on — että se ei ole mitään pahaa, — että vaikka se on veljen vaimo —

— Ajattelen, että rakastumisen faktumi on ylin laki, — sanoi tohtori pannessaan ovea ulkopuolelta lukkoon.

— Sinä et siis luule, että sitä voi voittaa?

— Ei ikipäivinä. Se tahtoo sanoa: kyllä voi, mutta se ei ole ihmisen tehtävä. Se kostaa itsensä: ihminen kadottaa terveytensä. Ja useimmissa tapauksissa se on sitäpaitsi ihan mahdotontakin.

Kun he tulivat ulos kadulle, jatkoi tohtori puhettaan edelleen:

— Minulla on tämmöinen teoria: kaikki mikä vaikuttaa haitallisesti ihmisen terveyteen, se on pahaa; kaikki mikä vaikuttaa siihen edullisesti, se on hyvää,

Henrik ei ollut ennen koskaan asiata tältä kannalta ajatellut. Ja se tuntui hänestä hyvin selvältä ja yksinkertaiselta. Myös tuli hänen eteensä taas hakeva, rasittuneen näköinen Johannes. "Ehkä Johannes ei olisi semmoinen, jos hän toisella lailla ajattelisi avioliitostaan; — ottaisi sen reippaammalta, kevyemmältä kannalta", — ajatteli Henrik.

— Kuihtuva ihminen, — puhui tohtori, — siinä on aina jotakin väärää pohjalla, siitä saa olla varma.

Ja hän innostui omaan teoriaansa yhä enemmän.

— Luonto se on meidän kaikkien äitimme, — sanoi hän. — Se antaa meille rakkauden, ja sitä vastaan älä mene sotimaan. Kaikki lakisi ja laitoksesi ja yleiset mielipiteet alistukoot sen alaisiksi.

"Kuinka ihan päinvastoin tämä on kaikkeen siihen, mitä Johannes puhui", — ajatteli Henrik iloiten itsekseen, että hän oli löytänyt tämmöisen tieteellisen tukeen omille väitteilleen Johannesta vastaan.

He menivät Samppalinnaan kävelemään. Söivät ja joivat ravintolassa ja kuuntelivat musiikkia. Talrikit kilisivät edestakasin liehuvien kyypparein käsissä, maukas biffin haju sekaantui musiikin ääniin, ja kaikki tuntui Henrikistä niin perin keveältä, selvältä, iloiselta ja toivehikkaalta.

Merkillistä oli myöskin, ettei häntä ollenkaan mitkään ajatukset vaivanneet, kun hän myöhään yöllä palasi hotelliin ja laittautui alkoviin vuoteellensa. Ei ollut vähintäkään kysymystä siitä, että hän nyt yksinäisyydessä olisi muka vajonnut toisellaisiin ajatuksiin. Hän ajatteli edelleen ihan niinkuin oli ajatellut Samppalinnassa, ja iloitsi suuresti.

Seuraavan päivän aamulla hän oli yhtä hyvällä tuulella, ja vaikka hän koetteeksi tahallaan rupesi ajattelemaan entiseen ankaraan suuntaan, ei ajatukset menneet sinnepäin.

Ja Henrik kohotti päänsä ja ajatteli näin: "Jos niin, niin minä nyt jo hankin itselleni juriidista lukemista sinne Viipuriin."

Hyppäsi istuiltaan, rupesi kävelemään ja ääneensä hyräilemään, — ja sama Johanneksen luota tuotu ilo oli täydellisesti palannut, vieläpä saanut ikäänkuin perustan ja pohjan. Hän vietti koko tämänkin päivän lääkäriystävänsä seurassa, ja hyvästiä sanoessa he ottivat toisiltaan lupauksen, että Helsingissä rupeavat usein käymään toistensa luona.

Illan suussa Henrik meni konetehtaalle Gabrielia tapaamaan. Hän oli
päättänyt puhua viimeisen kerran suoraan tämän kanssa hänen asioistaan.
Ja nyt sen viimeistään pitikin tapahtua, sillä huomis-aamuna oli
Henrikin määrä lähteä Turusta.

Hän tapasi Gabrielin tulemasta jo hyvän matkaa tehtaalta poispäin. Gabrielilla oli tällä kertaa tavalliset nahkakengät jalassa, ja nappiin pantu takki työpaidan päällä. Kasvonsa hän oli nähtävästi tehtaasta lähtiessä pessyt, sillä tukan reuna oli korvan luota märkänä; siihen paikkaan oli jäänyt vähän nokea. Mitään kannua ei hänellä myöskään ollut nyt mukana. Gabriel tuli vastaan suu toiselle puolelle vinossa, niinkuin hänellä aina oli nauraessaan ja vähän hämillä ollessaan. Henrik selitti sen syyksi nyt tuon hänen peseytymisensä, joka oli ilmeisesti tapahtunut Henrikin vuoksi, ja hän rupesi sentähden pilalla tarkastamaan Gabrielin päätä ja nosti ylemmäs hänen lakkiansa.

— Tuohon on vielä jäänyt, — sanoi hän näyttäen nokea korvan luona.

Gabriel rupesi nauramaan ja ilmaisi sillä, että hän todellakin oli ollut loukkaantunut Henrikiin ja siitä syystä peseytynyt. He tällä ikäänkuin sopivat, ja rupesivat juttelemaan keskenään entistä avonaisemmin ja tuttavallisemmin.

He juttelivat Johanneksesta ja Henrik kertoi Johanneksen saarnasta, koettaen tehdä selkoa noista kahdesta eri tiestä, täydellisyyden ja kärsimyksen, ja siitä, kuinka Johanneksen mielestä kaikki riippuu kohtalosta.

Sitten sanoi Henrik:

— Miten sinä, Gabriel, oikein jumalaa ajattelet?

— En minä mitään jumalaa usko, vaan kaikki riippuu minusta itsestäni, — vastasi Gabriel, ja Henrik ihmetteli, että hänellä oli vastaus näin kohta valmiina.

Henrik tuli hyvin uteliaaksi.

— Etkö yhtään mihinkään, et mihinkään, — kysyi hän.

— En.

— Mutta kuinka sinä sanot, että kaikki riippuu sinusta itsestäsi?

— Niin juuri, sillä minähän itse ajattelen jumalaakin, ja jos tahdon, voin olla hyvä, ja jos tahdon, voin olla paha, ja voin tappaakin itseni.

— Etkä kuitenkaan tapa. Luulet voivasi, etkä sittenkään voi.

— Usko minua, kyllä voin, mutta en tahdo.

— Mikset tahdo?

— Siksi, että on tullut semmoisia asioita. —

— Sepä se.

— Ei yhtään "sepä se", vaan siksi, että toiset tarvitsevat minua. Vaan siksi.

Henrikin teki mieli kysyä, "ketkä toiset", mutta se tuntui sopimattomalta. Henrik kääntyi takasin yleisemmälle kannalle:

— Sinä sanot: kaikki riippuu sinusta, ja kuitenkin sinä olet vaan pieni atoomi maailman kaikkisuudessa. Huomaa, että ei edes meidän maapallomme ole kuin pieni hitunen äärettömän maailman rinnalla. Ja niitä on asuttuja maailmoita muitakin kuin tämä; vieläpä paljon suurempiakin kuin meidän maapallomme. Ihan hurjaa on ajatella, ettei olisi mitään jumalaa, joka johtaa kaikkea.

— Johtakoon vaan, mutta minua ei johda kukaan muu kuin minä itse.

Henrik alkoi tulla jo itsensäkin vuoksi uteliaaksi, sillä tämä oli juuri hänen omaa kysymystänsä, jonka edessä hän paraikaa oli kahdenvaiheella.

— Etkö siis ole huomannut, että kohtalo johtaa sinua ja omin päin järjestää sinun elämäsi? — kysyi hän.

— En ole koskaan mitään sellaista huomannut.

— Sinä siis väität, että voit järjestää elämäsi ihan niinkuin tahdot?

— En minä ole koskaan tahtonutkaan järjestää, muut ne tahtovat.
Sinäkin tahdot minua polyteknikumiin, että minä tulisin joksikin.

Henrik ei tiennyt mitä tähän sanoa. Hänelle oli aivan uutta se, että Gabriel osasi keskustella tällaisissa järjen kysymyksissä, jopa saada hänet kiinni epäjohdonmukaisuudesta. Eikä hän voinut olla ihailematta Gabrielin selvänäköisyyttä. "Kuka hänen tietää, minkälaisia taipumuksia hänessä ehkä piilee", — ajatteli hän itsekseen. "Ja tännekö hänen pitää hautaantua sivistymättömien ihmisten keskuuteen ja vähitellen tylstymistään tylstyä!"

— Koska "minä" sinusta merkitsee niin paljon, että kaikki on sen käsissä — alkoi Henrik, mutta Gabriel keskeytti:

— Ei kaikki minä, mutta semmoinen erityinen, luonnollinen — kuinka sanoisin.

— Niin, niin no — jos se nyt merkitsee niin paljon, niin sinä siis uskot sielun kuolemattomuuteen?

— Ei, mutta minä uskon, että sama luonnollinen minä on aina maailmassa ja vaikka minä siis kuolen, niin minä kuitenkin elän niinkuin ennenkin, vaikkei minun nimeni tietysti tarvitse enää olla Gabriel, niinkuin nimi ei nytkään oikeastaan mitään merkitse.

— Mistä sinä olet tuon ajatuksen saanut? — kysyi Henrik.

— Omasta päästäni vaan olen siihen tullut. Tai oikeastaan se oli niin, että minä kerran ostin karpaloita puodista ja niiden ympärillä oli mikä lie rikkinäinen painettu paperi, — niin siinä oli siitä, että minä on aina maailmassa — ja se selvitti minulle tämän asian. Eikä siitä olekaan kauan. Mutta siitä saakka minulle se on niin — niin selvä, etten voi sanoakaan.

Henrik käänsi puhe-aineen toisaanne.

— Kävin eilen ja tänään erään ystäväni luona täällä Turussa. Ehkä tunnetkin tohtori C——.

— Kyllä tiedän.

— Puhelimme hänen kanssaan sinustakin. Hän sanoi, että hyvin mielellään ottaa sinut vastaan, jos käyt hänen luonansa niinkauan kuin hän on vielä Turussa.

— Vai niin.

— Ja hänen kauttaan voisit sitten tutustua muidenkin intresanttien ihmisten kanssa, joita täällä ihan varmaan on.

— Se sama tohtori on kuitenkin eleskellut jotenkin huonosti täällä Turussa, — sanoi Gabriel, ja Henrik ei huomannut, kuinka hänen huulensa tällöin kalpenivat ja vavahtivat.

— No jaa, no jaa, — pani Henrik, niinkuin olisi sanonut: "mitäs nyt siitä!" — Henrik tiesi hyvin, että hänen ystävänsä oli ollut äärimmäisiin asti kevytmielinen naisasioissa. Mutta ei hän koskaan ollut tullut sille päällekään, että olisi sen johdosta moittinut häntä tai pitänyt vähemmin ystävänä. Päinvastoin tuo vapaa elämä ikäänkuin sopi hänelle, teki hänestä sen, mikä hän oli.

— Hän on nyt sitäpaitsi kihloissa, — puolusteli Henrik.

— Vai niin, — sanoi Gabriel: — sitä pahempi.

— No, Gabriel, ei sitä pidä asettua noin tuomitsevalle kannalle. Onhan jokaisella virheensä.

Gabriel aikoi jotakin sanoa, mutta pidätti itsensä.

— Hän on erinomaisen intelligentti ja sinulle voisi monessa suhteessa olla hyötyä hänestä, — jatkoi Henrik.

Siihen päättyi heidän avonaiset välinsä.

Gabrielilla oli jotakin sanottavaa, jota hän ei sanonut. Henrik taas, kun kerta oli tullut tälle alalle, päätti niin jatkaa loppuun asti ja sanoa kaikki sanottavansa.

— Merkillistä on, — sanoi Gabriel pitkän äänettömyyden perästä, kun he jo lähestyivät hänen kortteeriansa, — että sinä annat kaikki anteeksi semmoisille kuin hän on, mutta toisilta taas kylläkin vaadit.

— Keiltä toisilta?

— No eipä ne sinua vaan miellyttäneet, joiden luona kävimme.

— Miksei. Semmoisinaan ne kyllä voivat miellyttää minua, mutta ei vaan sinun tuttuinasi.

— Mikäs minä sitten olen?

— Sinä olet sivistyneestä perheestä.

— En ole käynyt koulua.

— Olkoon, mutta kaikki sinun käsityksesi, koko sinun ajatustapasi, on jotakin toista.

— Ethän sinä niitä tunne.

— Noh, ei ole vaikeata nähdä.

— Ja mitä erinomaista on minun käsityksissäni. Viléni on paljon viisaampi minua.

— Sehän nyt kumma on, ettet tahdo ymmärtää.

— En ymmärrä.

— Vaikka hän olisi kymmenen kertaa viisaampi sinua, niin teidän välillänne sittenkin on suuri eroitus — ja kyllä sinä sen itsekin tiedät. Älä nyt viitsi, Gabriel, kinata.

— Hm, — sanoi Gabriel.

He olivat molemmat niin kiinni siinä, mistä puhuivat, että ihan koneen tapaisesti tulivat kortteerille, avasivat oven, astuivat sisälle ja yhä puhuivat, huomaamatta että olivat tulleet.

— Sinä et ole koskaan tuntenut ainoatakaan semmoisista ihmisistä — sanoi Gabriel kuumasti, koko ajan ajatellen "semmoisten ihmisten" joukkoon myöskin Ingridiä.

— Ei mutta, Gabriel, ihanko sinä todella vielä väittelet! Olkoon sitten. Sitä erotusta sivistyneen ja sivistymättömän välillä ei voikaan niin sanoilla selittää, mutta se tuntuu. Ja minä tiedän hyvin, että sinä sen tunnet yhtä hyvin kuin minäkin.

Nyt vasta Gabriel hoksasi, että hehän jo olivat hänen huoneessaan.

— Istuhan, Henrik, — sanoi hän ja veti tuolin erille pöydästä. Itse hän istui sänkynsä laidalle.

Henrik meni ikkunan luo ja avasi sen.

Ilta oli yhtä tyyni ja kaunis kuin eilenkin. Hän muisti luvanneensa ystävälleen, jos suinkin ehtii ja muuten soveltuu, tulla Samppalinnaan vielä tätäkin iltaa yhdessä viettämään. Hänen piti vaan saada ensin sanotuksi Gabrielille kaikki mitä oli päättänyt. Ja pääasia oli vielä sanomatta.

Hän kääntyi ikkunalta muka vähän hyräillen, suuntasi askeleensa Gabrielin ohi, mutta luo tultua istahti hänen viereensä sängyn laidalle.

— Kuules nyt, Gabriel, — sanoi hän tutunomaisesti ja pani kätensä Gabrielin harteille. — Älä pane pahaksesi, että minä sanon sinulle suoraan niinkuin ajattelen. Se on tietysti minun velvollisuutenakin veljenäsi.

— Sano vaan, mikäs siinä on! — sanoi Gabriel kohottautuen vähän ja sitten taas laskien käsivartensa vastakkain polvilleen.

— Katsos, minun mielestäni, ei se neiti Vestlund sovi sinulle, ei se voi ymmärtää sinua, — hän nyt on kasvanut ihan toisenlaisissa piireissä ja toisenlaisissa käsitystavoissa, — ja ennen tai myöhemmin sinä sen ehkä tulisit huomaamaan, kun perääntyminen voisi olla jo mahdoton. Sentähden olin päättänyt varoittaa sinua ajoissa.

Gabriel huokasi syvään ja nosti toisen kätensä otsaa vastaan, niin että hänen pitkänlainen taapäin kammattu etutukkansa jäi sormien väliin.

— Miksi sinä niin luulet? — sanoi hän hiljaa.

— Noh, en tahdo ruveta väittelemään, — sanoi Henrik ja otti kätensä Gabrielin harteilta. — Pidin vaan velvollisuutenani sanoa syvimmän vakaumukseni, ja sen olen tehnyt ja tarkoittanut sillä sinun omaa onneasi.

— Niin, niin, — kiirehti Gabriel lohduttamaan Henrikiä, ja vaikeni siihen.

Henrik katseli häntä ja odotti hänen vielä jotain sanovan, eikä hän voinut olla näkemättä kuinka syvältä tämä asia koski Gabrieliin.

Henrikin piti silloin ruveta hakemaan puolustuksia ja lisäperustuksia siihen, että hän oli näin neuvonut Gabrielia. Hän ajatteli itsekseen:

"Minähän olen sanonut ainoastaan mitä olen ajatellut. Se ottaa tosin ensin alussa kovalta, mutta lopuksi on Gabriel kiittävä minua. En vaan mitenkään saa antautua heikkouteen ja säälistä peruuttaa jotakin. — Parasta sentähden on, että poistun ja jätän hänet nyt itsekseen miettimään tätä asiaa."

— Sanon vieläkin sinulle, — kääntyi hän Gabrielin puoleen nousten hänen vierestään, — älä pane pahaksesi minun suoruuttani, ja anna anteeksi minulle, jos olen erehtynyt, mutta minun piti sanoa se mikä oli sydämmelläni.

Henrik puhui niin kauniisti, ja oli niin huolissaan siitä, että Gabriel mahdollisesti loukkaantuu, — että tämän täytyi lopulta ruveta taas lohduttelemaan ja näyttää huolettomalta.

— Niin, niin, ymmärränhän minä, — sinä sanoit niinkuin sinusta näyttää, — sanoi Gabriel myöskin nousten ylös.

— Minä sanoin vaan ajatukseni ja sinä tietysti teet niinkuin parhaaksi näet.

— No niin, niin.

— Eikä siitä siis sen enempää.

Ja veljekset ottivat toisiansa olasta ja Henrik vähän taputti Gabrielia sovinnon merkiksi.

— Kyllä minä pääsen tehtaasta sinua saattamaan huomen-aamuna, — sanoi
Gabriel hyvästiksi.

Mutta Henrikin mentyä hän taas istui sängyn laidalle ja huokasi vielä syvemmin kuin äsken; — ei sen vuoksi, että olisi itse ruvennut epäilemään suhdettansa Ingridiin, vaan senvuoksi, että "mitä Ingrid olisi sanonut, jos olisi saanut tietää Henrikin puheesta!" Henrikiähän Gabriel piti ainakin varmana poikkeuksena niistä herroista, joista Ingrid sanoi: "kaikki, joka ikinen he ovat samallaisia". Ja nyt juuri Henrik —!

Ei. Gabriel sittenkin ymmärsi Henrikiä. Henrik ajatteli "me" itsestään, Gabrielista ja kaikista muista heikäläiseen piiriin kuuluvista, joiden ajatuksia hän tunsi, mutta Vilénistä, vahtimestari Vestlundista, Ingridistä, värkmestarista ja muista semmoisista hän ajatteli "he", eikä ollenkaan tuntenut heitä samoiksi kuin "me". Sen Gabriel hyvin ymmärsi. Eikä hän siitä surrut. Vaan ei voinut voittaa suruansa siitä, ettei siis koskaan, ei koskaan voi syntyä mitään ymmärrystä Henrikin ja Ingridin välillä. Tämä asia poltti ja repi häntä ja hivutti hänen voimiansa.

"Kun vaan voisin olla kertomatta tätä Ingridille", — ajatteli hän. "Mutta minä olen niin tyhmä, että minun aina pitää saada kaikki kerrotuksi, mitä vaan on omissa ajatuksissani."

"Ja se on Ingridin oma syy. Hän aina katsoo ja kysyy: mitä sinä taas suret? Minä sanon: en mitään, mutta silloin juuri rupeankin totiseksi. — Etkö sinä tahdo sanoa minulle, mitä on sinun sydämelläsi? — kysyy hän, ja silloin minä en voi olla kertomatta."

"Jos minä nyt menen hänen luoksensa, niin on ihan varma, etten voi pitää naamaani niin, ettei hän huomaa. Tietysti vähän väliä rupean ajattelemaan ja tulen totiseksi."

Gabriel nousi ja pani ikkunan Henrikin jäljiltä kiinni. Aurinko jäi seinälle hänen sänkynsä yläpuolelle.

Sitten hän meni kaapilleen ja veti sieltä kartonkilaatikkoon huolellisesti suljetun harmoonikan, puhalteli siitä tomua, katsoi, onko joku kulmalappu irtaantunut, veti pari valtavaa akordia ja istui sitten taas sängyn laidalle hiljaa soittelemaan.

Hän soitteli ensin joitakuita vanhoja valssia, ja sitten alkoi, tavoitellen sinne tänne, muistella erästä nuottia, jota hän olisi niin kovin halunnut juuri nyt osata. Pitkien yritysten jälkeen hän vihdoin pääsi perille ja onnistui mielestään mainiosti. Siinä oli erittäinkin yksi käänne, joka hiipasi hänen sydäntään ja jokin suloinen, saavuttamaton surunsekainen tunne aukeni hänelle muistojen maailmasta joka kerta kun hän sen paikan soitti. Tämän käänteen vuoksi hän soitti uudestaan ja yhä uudestaan samaa kappaletta, soitti hyvin kauan samalla nautinnolla. Vihdoin ei auttanut enää soittaa. Hän nousi huokaisten, pani harmoonikan yhtä huolelliseen talteen kaappiin ja alkoi hiljakseen riisuutua levolle.