Veljekset / Romaani

by Arvid Järnefelt

III LUKU.

Kauppaneuvos T:n maatila Viipurin läheisellä merenrannalla oli yhtäpaljon ja enemmänkin aijottu vaan hänen ja hänen perheensä kesähuvilaksi kuin taloudelliseksi tuottopaikaksi. Rahoja oli etupäässä pantu puistoon ja puutarhaan, sen kukkalavoihin, nurmikenttiin, käytäviin, tekolammikkoon, kauniiseen laituriin meren rannalla, kahteen uimahuoneeseen, joista toinen seisoi sileäksi hakatun kivijalan päällä, vasten aavaa ulappaa, ja toinen, tuulilta suojatulla puiston varjoisella rannalla, valkosena, reunalistat sinisinä, katto tötterönä, huipussa peilipallo ja metallinen piikkiriuku.

Niin tarkkaan laskeva kuin kauppaneuvos oli kaikissa pienimmissäkin kauppa-asioissa, niin runsaalla, jopa tuhlailevallakin kädellä hän sirotti rahoja tähän maatilaansa ja erittäin kaikkeen siihen mikä oli lähinnä asuntotaloa. Se oli hänen miellyttävä heikkoutensa, sanottiin. Se oli hänen elämänsä aate tämä puisto ja tämä puutarha, sanoivat toiset.

Mitä suurinta huolta oli pantu myöskin talleihin ja niiden hevosten kasvatukseen, sukimiseen ja syöttämiseen, joiden oli vetäminen kauppaneuvosta, hänen perheeseensä kuuluvia jäseniä ja niitä lukuisia sukulaisia ja muita vieraita, joita heillä aina oli. Karjapiha, ruispellot, vuoroviljelys ja lehmärodut eivät olleet erinomaisia, eikä niiden ollut tarkoituskaan tuottaa enempää kuin juuri palvelusväen ja tallihevosten elättämistä. Kauppaneuvokselle, hänen perheelleen ja vierailleen hankittiin suurin osa ruuasta kaupungista sillä pienellä saaristohöyrylaivalla, joka poikkesi joka aamu laiturille.

Mutta kaikkein suurinta huolta oli pantu itse asuntotaloon, sen balkongeihin, suljettuihin ja avonaisiin verantoihin, terasseihin, kukkapylväihin, kevyeihin huonekaluihin ja muuhun sisustukseen.

Sillä niissähän oleskeli ja liikkui hän itse, kauppaneuvos T——, suuri, punertavakasvoinen, vyötäryksistä kolmen miehen mittainen herra, kultasankaiset rillit nenällä, paksu, kultainen kellonketju mahalla, — hän ja hänen perheensä, joita varten oli olemassa koko talo ja kaikki sen vuosikausien kuluessa mietityt, keksityt ja toimeenpannut ja yhä lisääntyvät mukavuudet.

Kauppaneuvosta kehuttiin ja ylistettiin kaikin puolin, ja enimmin juuri siitä, ettei hän ollut monen muun kauppamiehen tavoin unohtanut asioittensa tähden omaa ja perheensä elämää, vaan oli osannut itsellensä ja perheellensä järjestää täydellisen paratiisin maan päälle.

"Niin sitä pitää elää, eikä koko ikäänsä vaan säästää ja säästää", — sanottiin hänestä. Hän oli suorastaan ihannekuva siitä, miten ihmisen on samalla sekä yhä rikastuminen että rikkauksiansa nauttiminen.

Niin sukurakasta ihmistä, kuin kauppaneuvos T—— oli, harvoin saattoi enää nykyaikoina tavata. Jos hän sai vihiä jostain henkilöstä, olkoonpa kuinka vähäpätöisestä tahansa, joka vaan oli jollakin lailla sukua hänelle itselleen tai hänen vaimolleen, niin heti hän otti tästä henkilöstä selvän; — ja jos samainen henkilö sattui olemaan lähiseuduilla, kutsui hän sen aina taloonsa, tai jos se oli puutteen-alaisessa tilassa, toimitti hänet tavalla tai toisella takaisin jaloilleen. Ihmiset sanoivat, että kauppaneuvoksen sukulaisista saattoi kuka tahansa ruveta liikemieheksi ja saada heti joka paikassa täydellisen luoton, sillä kauppaneuvos ei missään tapauksessa olisi sallinut kenenkään heistä tehdä vararikkoa.

Ei löytynyt toista niin kohteliasta ja huomaavaista isäntää ja emäntää kaikkia vieraitakaan talossakävijöitä kohtaan, vaikka kauppaneuvos muuten tosin kuului raha-asioissa usein kieltäytyneen auttamasta ja kannattamasta vieraita. Ja hänellä oli silloin pysyväisenä syynä: "minun täytyy ennen kaikkea pitää huolta sukulaisistani".

Mitä sitten perheen keskinäisiin väleihin tulee, niin siinäkään ei kukaan koskaan ollut vähintäkään moitteen sijaa löytänyt. Kauppaneuvos oli rouvallensa aivan samalla hurskaudella kohtelias, kuin vierailleen, ja rouva puolestaan vastasi samallaisella lempeällä arvonannolla. Toisinaan tuntui — että he vieläkin olivat ikäänkuin rakastuneet toisiinsa.

Muita perheenjäseniä oli: kaksi kauppaneuvoksen tätiä, molemmat hyvin vanhoja; yksi rouvan veli, joka ei ollut alallaan onnistunut ja nyt palveli ylimääräisenä kirjurina lankonsa konttorissa, silloin tällöin todellakin käyden siellä; sitten kolme tytärtä, joista vanhin oli ulkomailla harjoittamassa kaikellaisia taiteita ja kieliä ja muuten sivistymässä, keskimäinen, Hanna, — se, jonka valokuvan Henrik oli nähnyt Uunolla, ja joka oli kotona, samoinkuin nuorin, juuri koulun päättänyt, sukulaisten luona vierailemassa oleva Lissi; ja vihdoin kaksi poikaa, Voldemar ja Aksel, joiden ikäväli oli vaan vuosi ja joita kotiopettajan oli auttaminen ylemmälle luokalle, lukemalla heidän kanssaan erityisiä aineita. Vähempiä sukulaisia ja ystäviä vilisi kauppaneuvoksen kesälinnassa niin paljon, ettei niistä kaikista osannut lukua pitää.

Mitä tulee kysymykseen, miten kauppaneuvos oli rikkautensa ansainnut, niin se oli hyvin tunnettu asia. Hän oli koonnut omaisuutensa, ja yhä sitä kartutti, taitavilla leveranssikaupoilla, toimittaen Suomen tuotteita, erittäinkin halkoja, aluksi Suomeen sijoitetulle venäläiselle sotaväelle, mutta sittemmin myöskin Pietariin ja Kruunstattiin. Hyvin suuressa määrässä hän myöhempinä aikoina myöskin harjoitti viljakauppaa, tuottaen leveranssilaivoillansa venäläistä jauhoa Suomeen.

Mielipiteiltään vihdoin oli kauppaneuvos kaikin puolin vapaamielinen ja suvaitsevainen: elinkeinovapaus muutamilla rajoituksilla, tullivapaus pienillä poikkeuksilla. Hän oli järjellisesti "vapaa" kaikessa, missä vaan saattoi vapaa olla. Myöskin oli hän suuri patriootti ja otti osaa kaikkiin isänmaallisiin juhliin ja päivällisiin merkittävien henkilöjen kunniaksi. Asiat ja afäärit ne olivat erikseen sinänsä, ne toimitettiin eri äänellä, eri liikkeillä ja eri mielentilassa, mutta erikseen oli patriotismi, joka otettiin esiin lepohetkinä kotosalla, juhlissa ja satunnaisissa pyräyksissä, joita vastaan seuraa rakastava kauppaneuvos ei koskaan ollut.

Kielikysymykseen nähden ei kauppaneuvos kuulunut kumpaankaan puolueeseen. Hän piti molempien olevan oikeassa, vaikkei hän suomenkieltä paljon ollenkaan tuntenut. Ja kovasti hän varoitteli riitelemästä, sanoen että milloin emme aavistakaan, saattaa kolmas tulla ja ottaa osansa.

Henrik saapui kauppaneuvoksen kesälinnaan kauniina iltapäivänä. Jo silloin kuin hän maantiellä näki kaksi sammaltunutta kivistä porttitolppaa, joiden päässä oli mustat pallot, ja ajoi näiden välitse tuuheaan, hämärään puistoon, sykähti hänen sydämmensä. Puut molemmin puolin tietä olivat niin kauhean korkeat, iänikuiset vääräoksaiset koivut sekaantuivat valtavien kuusien kanssa, ja ainoastaan hiukan taivasta näkyi latvain yläpuolella. Jättiläisrunkojen ja oksien alla puhdas, pehmeä sammaltanner pimeni ja pimeydestä oudon suuret sanajalat vihersivät. Rattaiden rätinä ja hevosen juoksu tasaisella sileällä tiellä tuntui vähäpätöiseltä tämän majesteetisen metsän syvyydessä. Kaikki oli Henrikille täynnä satumaista aavistusta siitä, mikä oli tien päässä, metsän takana, — siitä, minne johti punaset kaideaidat ja sievät ojasillat, joiden yli menoa rattaat eivät tunteneet, vaan ainoastaan erilaisella hurahduksella ilmaisivat.

Eräässä käänteessä jo pilkisti valkoinen päärakennus puiden välistä ja ennenkuin aavisti oli siinä taikalinna esiinloihdittuna tiheimmän metsän reunaan.

Kyytimies ei uskaltanut ajaa hiekkakäytävälle, joka kaarena kiersi pylväskattoisten portaiden eteen ja toisena kaarena pois, vaan tahtoi ajaa vasemmalle, josta näkyi etäämpänä talousrakennuksia ja näiden takaa peltoja. Henrik nousi rattailta, maksoi kyytimiehelle, otti kapsäkkinsä ja meni jalan vallasportaita kohden.

Ei ollut ketään vielä eteisessäkään, josta kaksoisovet johtivat joka haaralle. Kaikki muut ovet olivat suljetut paitsi yhdet, joiden läpi näkyi varjoiseen, melkein pimeään huoneeseen. Sen lattia oli peitetty paksulla matolla ja pimeydestä hohti kultakehyksinen seinäpeili. Siitä huoneesta näkyi sitten avatun oven läpi ulos balkongille, joka oli auringolta suojattu alas asti ylettyvällä markeesilla ja jossa valo läpäisi jonkin kirkkaankeltaisen varjostimen suurilehtisten palmukasvien keskellä. Balkongilla näkyi kolmella jalalla seisova pikku pöytä, sen vieressä matala, hienoista virpilöistä nidottu nojatuoli ja jotain pöydälle jätettyjä ompeluksia, mutta ei ketään ihmistä.

Omituinen, miellyttävä sekoitus ruusuntuoksusta ja inhimillisistä hajuvesistä tuntui tulevan tästä pimeästä huoneesta, jossa, silmän totuttua pimeään, alkoi näkyä mitä viettelevimpiä lepotuoleja ja loikoilusohvia.

Henrik jätti kapsäkkinsä eteisen oven suulle, harjasi hiukan pukuansa harjoilla, suki vähän päätänsä ja päätti avata keskimäisen suuren kaksoisoven, jonka takaa hän oli jostakin kauempaa kuulevinaan nauravia ihmisääniä.

Kun hän kurkisti sisälle oli siellä suuri komea sali, parkettipermanto, valkosia tuolia pitkin seiniä, suunnaton flyygeli, pikku laseista kimalteleva suuri kruunu katossa ja ovet auki avonaiselle terassille, jonka kaiteiden takaa näkyi sypressin tapaisia tummia tötteröpuita ja sitten alkava puutarha.

Salissakaan ei ollut ihmisiä, mutta viereisessä vastaanottohuoneessa tuntui nais-ääniä, ei kuitenkaan herrasväen, vaan suomalaisten palvelustyttöjen, ja silloin tällöin mörähteli miesäänikin leikkisästi joukkoon.

Henrik eteni niin että saattoi nähdä siihen huoneeseen, ja rykäsi.

Silloin tässä huoneessa kaikki vavahti; jokin hyökkäsi, jokin hyppäsi pystyyn, jokin lensi ulos, ja samassa silmänräpäyksessä hiljeni kaikki.

Salin ovelle ilmestyi nyt vierashuoneesta hengästynyt palvelustyttö kysymään mitä asiaa Henrikillä oli.

Herrasväki oli poissa huviretkellä, sanoi hän.

Henrik ilmoitti olevansa odotettu kotiopettaja ja alkoi puhua tytölle suomea, kun huomasi hänen huonon ruotsinsa. Silloin tyttö tuli vapaammaksi ja ollakseen emännän sijaisena, pyysi istumaan, pahoitteli yhtämittaa, että sattui näin hullusti, tarjosi lopulta maisteria varten aijotun huoneen yläkerrassa hänen käytettäväksensä, ja lupasi toimittaa pesuvehkeet kuntoon, jos herra tahtoi peseytyä.

Tyttö puhui tuttua savonmurretta.

— Kyllä minä en ou teältä päin, — vastasi hän Henrikin kysymykseen.

— Et. Sin oot Savosta, — sanoi Henrik.

— Niinpä kyllä, — sanoi tyttö ja veti suunsa nauruun. Ja vähäksi ajaksi katosi heidän väliltään kokonaan palvelijan ja herran suhteet ja he katsahtivat toisiinsa niinkuin kaksi savolaista. Mutta palasivat heti takasin oleviin oloihin, kumpikin osaansa.

Herrasväki oli odotettavissa kotiin vasta illaksi. Mutta Anna — se oli tytön nimi — selitti Henrikille, missä se saari oli, johon herrasväki oli mennyt ja lupasi lähettää pojan soutamaan, jos maisteria halutti päästä sinne.

Henrik sanoi menevänsä rantaan katsomaan, mutta poikaa ei huolinut mukaansa. Hän kulki salin läpi terassille ja laskeutui sen rappusia myöten alas puutarhaan. Täällä leikkeli vanha puutarhuri polvillaan ollen tekonurmikkoa ja hänen vieressään seisoi taaskin kaksi joutilasta palvelijaa, jotka huusivat nauraen jotain muille palvelijoille puutarhan toiseen päähän. Hekin ensin hytkähtivät vieraan nähtyään, mutta sitten rauhoittuivat, ja vaan vähän epätietoisin ja epäilevin silmäyksin seurasivat Henrikiä, sekä rupesivat keskenään nauramaan, kun hän oli päässyt ohitse.

Puutarhan kauneuksia ei Henrik nyt viitsinyt katsella, kun hän tunsi olevansa ainoana vallassäätyisenä ypö yksinänsä tässä palvelusväen meressä, ja hän koetti vaan kiireimmän kautta paeta pois niinkuin vihollisten keskeltä, jotka olivat kaiken alan valloittaneet.

Rannalla oli talon venheitä, jotka eivät olleet lukittuina. Henrik työnsi yhden semmoisen vesille ja alkoi soutaa neuvottuun suuntaan.

Vasta päästyään pitemmälle lahden pohjukasta Henrik huomasi, kuinka tavattoman kaunis se puistoranta oli, jolta hän oli lähtenyt, ynnä sen sinivalkoinen uimahuone puiden varjon vastassa, joka kuvastuksellaan teki tyynen veden mustaksi. Hänen piti heittää airot hetkeksi valloilleen.

"Tuossa ne siis käyvät uimassa — ja siinä minäkin rupean uimaan. Järjestän elämäni säännöllisesti: aamulla menen ensimäiseksi uimaan, sitten tulee ehkä opetustunnit, sitten ehkä aamiainen, sitten menen kävelemään, sitten luen loppuajan, panen kaikki voimani lukuun, — illalla, kuudesta asti, olen vapaa, mutta koetan lukea vielä yli päivämääränkin. Niin teen."

Pikku kalliosaarten välitse, missä Henrik souti, pilkotti tuon tuostakin avomeri, väräjävänä, äärettömänä, täyttäen hänen sydämmensä kummallisella uutuuden ilolla, joka alkoi airon edestä sysätyn viheriäisen, raittiin veden pyörteistä ja levisi joka suunnalle, minne hän katsoi, — etäisyyteen asti.

Erään niemen ohi päästyä hän kääntyi, nousi varovasti seisaalleen veneessä ja alkoi tähystellä siihen saareen päin, jossa huviretkeläisten piti olla.

Sydämmen kyllyydestä Henrik ei malttanut olla itsekseen puhumatta.

— Tuolla eivät ole, tuolla eivät ole, mutta tuolla ovat, ja ovat ihan varmaan. Onpa sinne matkaakin, — sanoi hän ääneen.

Sitten hän istui taas selin saareen päin ja alkoi soutaa, pantuaan suunnan merkiksi erään kalliosärkälle jäävän vaivaisen petäjän. Olisi ollut parempikin merkki, mutta hän valitsi säälistä tämän raukan, koska se tietysti, vaatimattomana ja vaivaisena siellä kivien välissä, oli onnellinen, että joku oli ottanut sen merkiksensä.

Kun hän seuraavan kerran lakkasi soutamasta ja kääntyi katsomaan eteensä, näkyi saaren rannassa, kallioita ja metsää vasten, ihan jo selvästi punasia ja valkosia ja muunvärisiä pilkkuja, sekä savupatsas nuotiosta.

— Aha, siinä ne ovat, — sanoi Henrik, asetti melkein ympäri kääntyneen veneen jälleen vanhan merkin mukaan, ja taas alkoi soutaa.

Ensi katsahduksella erotti jo liikkuvia kirjavapukuisia olentoja, ja vielä lähemmäksi tultua näkyi hiekkarannalla nuotion ääressä puuhailevia naisia, sitten vähän ylempänä, kallion kupeella, ryhmä herroja ja naisia ja siellä täällä metsässä yksinäisiä valkosia liikkujoita. Joitakin lapsia juoksenteli sinne tänne ja niiden huudot kuuluivat selvästi pitkin tyyntä vettä.

Henrik ei voinut olla muistamatta äskeisiä huviretkiään juhannuskokoilla Turussa. Silloin häntä soudettiin ja hän istui kuninkaana perässä, ja kaikki olivat vaiti, ja ujostelivat ja arastelivat häntä, odotellen mitä hän suvaitsee sanoa. Nyt, sitävastoin, hän souteli itse, ja oli levotoin niinkuin kuninkaan portin edessä.

Näky oli tavattoman kaunis, mutta Henrik ei enää malttanut rauhallisesti katsella. Hän tuli levottomaksi ajatellessaan, että hän kohta on suuressa seurassa, jossa ei tunne ainoatakaan sielua.

Ottaen taas suunnan ja pantuaan toisen merkin petäjän sijaan, jota ei enää näkynyt, Henrik alkoi taas soutaa.

"Nyt ne ovat ehkä jo huomanneetkin minut", — ajatteli hän. "Täytyy pysyä hyvin suunnassa, etteivät luule huonoksi soutajaksi."

Henrik huomasi vähän ajan kuluttua soutavansa aivan liian kiihkeästi ja olevansa siksi hengästynyt. Hän hiljensi. Myöskin oli hän ihan tarpeettomasti jännittänyt kaikki jäsenensä. Hän koetti päästää jännityksen auki ja soutaa luonnollisesti. Entiseen luonnolliseen mielentilaan päästäksensä hän haki vieläkin sitä vaivaispetäjää, mutta sitä ei voinut enää eroittaa. "Enkö todella voi olla luonnollinen, vaikka tahdon", — ajatteli hän, ihmetellen sitä voimaa, joka vastoin hänen tahtoansa jännitti ja jäykisti koko hänen olentonsa. — "Koketeeraankohan minä?" — ajatteli hän katsellen luonnottoman miehekästä soutuansa ja tuntien kuinka hänen päänsä kekottaa pystyssä ja kääntää profiilia saareen päin.

Hän katsahti eteensä ja näki, että äärimmäisellä rantakallion kielekkeellä seisoi kaksi neitosta, toinen punasessa, toinen valkosessa puserossa, — seisoivat käsikynkässä, ja joka oli kokonaan valkosessa puvussa, varjosti toisella kädellään silmiänsä katsellen Henrikin venheeseen päin.

"Se se on!" — ajatteli hän, ja hänen sydämmensä alkoi jostakin syystä jyskyttää, niin että hänen täytyi vetää monta kertaa syvään henkeä ja olla katsovinaan pilviin. Hän valitsi paikan kallion luona, jonne aikoi laskea, ja otti takaansa viimeisen kerran merkin. Luonnollisuutta hän ei enää ollenkaan ehtinyt ottaa lukuun, vaan eli jo kokonaan siinä sen ajatuksen vallassa, mitä hän on sille seuralle, jonka katseet tuntuivat selässä, päässä, käsissä, jopa korvain nipuissakin. "Kumartaako jo venheestä, vai nousta ensin maalle?"

"Merkillistä, mikä minun sydämmelleni on tullut! Onhan tämä vähäpätöisimpiä asioita, mitä maailmassa voi tapahtua, enkä minä voi asettua sen yläpuolelle!" Vene tuli rantaan. Henrik katsahti taakseen, mutta nousi sitten tervehtimättä maalle, veti venheen hiukan ylös, kääntyi ja vasta sitten nosti kaarevassa liikkeessä ja vähän jäykästi lakkiansa, parhaimman taitonsa mukaan.

Naiset vastasivat hymyillen uteliaalla hämmästyksellä.

Se, joka oli valkosissa, oli todellakin se, jonka Henrik oli nähnyt Uunon valokuvassa. Hänellä oli samalla tavalla kuin valokuvassa kihartuneita tukansuortuvia irrallaan pään ympärillä. Tukka oli vaalea, samoin kasvot vaaleanveriset, ihossa terve kellertävä väri ja poskien alla jonkinlaista hienoa rokonarpisuutta, niinkuin Henrik oli jo valokuvastakin huomannut. Kuitenkin näytti hän nyt nuoremmalta ja vähemmin vaativalta kuin valokuvassa, — joka seikka hyvin rohkaisi Henrikiä ja yhdellä kerralla antoi hänelle varmuuden.

— Nimeni on Henrik ——, — esitteli hän itseään. — Kotiopettaja —

— Vai niin, — sanoi valkopukuinen neiti nähtävällä ilolla ja vähän hätääntyen, erosi punaisesta ja tuli Henrikiä vastaan, tarjoten kättä. — Terve tuloa!

Hänen katseensakin oli juuri semmoinen kuin Henrik oli ajatellut valokuvasta: sininen ja kiilloton, ja jonkinlaiset lisäringit olivat silmäkeskuksen ympärillä.

— Pappa, mamma, se on maisteri ——, — huusi hän taaksensa.

Jotkut seurasta, joka oli sijoittunut metsän reunaan, olivat jo alkaneet nousta, niiden joukossa suuri, lihava herra, pieni kangaslakki päässä. Henrik arvasi, että se oli papaksi puhuteltu kauppaneuvos. Vaivaloisesti ja varovasti pujotellen jalkojaan kivien välitse se teki tuloa alas hiekkarannalle päin. Vielä yksi nuorempi herrasmies seurasi häntä, edellä odotellen. Muut, naisväki, jäi ylhäältä tähystelemään tapauksien menoa.

— Kuinka ihmeessä, maisteri olette tänne osannut? Se nyt oli hyvä että tulitte. Sinnehän ei jäänyt ainoatakaan ihmistä, — puhui valkonen neiti.

— Siellä oli paljon ihmisiä, — sanoi Henrik.

— Niin, niin, — nauroi neiti.

— Hyvin tehty, herra maisteri, hyvin tehty, — huusi kauppaneuvos päästyään hengästyneenä tasaiselle maalle ja tuli täyttä vauhtia Henrikiä kohden. — Terve tuloa, terve tuloa. Veljellenne kiitos, että hän toimitti teidät tänne. No, pojat, — tulkaapas tänne, — pojat hoi!

Lapsien joukosta, jotka leikkivät rantahiekassa erottautui kaksi yhdenkokoista poikaa, haluttomasti kiemurrellen ja hakien viivyttelemisen syytä.

— Tässä esitän tyttäreni, Hannan, — sanoi kauppaneuvos, — ja neiti
Selig. Tässä lankoni — herra Stråhlman. Pojat, pojat!

Neiti Selig oli se punapuseroinen. Hänellä oli omituinen veitikan vino hymy, kun hän antoi Henrikille kättä, ja vaikka hymy oli ihan aiheeton, niin se kuitenkin pani Henrikin ajattelemaan: "no tuosta nyt saadaan ainakin ensi hätään ystävä".

Herra Stråhlman oli tavattoman kohtelias nuori mies, silmät epävakavina päässä, nauru omituisella tavalla tuleva ja samassa taas menevä, jättäen kasvot yhtäkkiä ihan totisiksi. Tervehtiessä hän sähisi kovasti pelkästä kohteliaisuudesta, mutta ei siltä sanonut mitään. Päässä oli hyvin vähän hiuksia. Hän muuttui totiseksi, kun kaikki oli tehty, sekä rupesi katsomaan merelle.

— Pojat! — huusi nyt kauppaneuvos, tällä kertaa vaan rahtusen erilaisella äänenväreellä, jolla oli se kummallinen seuraus, että pojat tulivat kuin piilit paikalle.

— Tässä on nyt maisterinne.

Pojat kumarsivat päällänsä ja löivät saappaan korot yhteen, ja kättä antaessa kumarsivat toisen kerran erinomaisella huomaavalla ja arvonantavalla kunnioituksella. Tehtyään tämän velvollisuudentyön he kertaakaan katsahtamatta edes minkä näköinen Henrik oli, poistuivat ja olivat jälleen leikeissänsä.

"Lapset eivät osaa peittää välinpitämättömyyttänsä", — ajatteli Henrik kadottaen osan ilostansa ja rupesi heti tutkimaan olivatko nuo aikaihmisetkin hänelle vaan kohteliaat, vai todella ystävälliset niinkuin näyttivät.

Naiset metsänrinteellä olivat niin täynnänsä ystävällisintä hymyä ja niin luonnolliselta tuntuvaa huomaavaisuutta, että Henrik siellä unohti tarkastuksensa ja saavutti jälleen entisen hyväntuulen.

Neiti Selig oli tavattoman sievä. Hän oli puettu kuin kevein keijukainen, vaaleanpunaseen lyhyeen hameeseen ja samanvärisiin sukkiin, käsivarret puoleksi paljaina. Hän oli tummaverinen, ja punavuorinen hattu yhdessä punasen liivin kanssa heijastuivat hänen kasvoihinsa, jotka siitä saivat taikamaisen viehättävyyden.

Kauppaneuvoksetar otti vastaan maisterin istualtaan. Hän oli lihava, vaatteilla hyvin pingoitettu; kasvot olivat vertyneet, harmaan punertavat. Otsatukka oli pantu hienoihin kiharoihin, päässä pitsilaitoksia, samoin kaulassa, vaalean, sinipunervan silkkiliivin päällä.

Kaksi hyvin vanhaa, arvostelevannäköistä, tummapukuista tätiä istui kauppaneuvoksettaren kummallakin puolella. Toinen katsoi lornjetilla Henrikiä.

Vielä oli muita ihmisiä kauempana, mikä metsässä mikä rannalla, joiden kanssa Henrik tutustui myöhemmin tai ei tullut ollenkaan esitetyksikään.

— Suokaa anteeksi, maisteri, että olette saaneet nähdä niin paljon vaivaa meitä löytääksenne, — sanoi kauppaneuvoksetar.

"Tästä hetkestä riippuu kaikki!" — ajatteli Henrik.

— Oh, mikä vaiva se oli minulle! — sanoi Henrik niinkuin olisi ollut maailman vapain seuramies. — Minä rakastan soutua, ja matka tänne on todellakin erinomaisen —

— Mutta kuinka osasitte, — kuka teille neuvoi?

— Oo, siellä oli kyllä neuvojia. Minä otettiin vastaan sangen ystävällisesti, näytettiin huone yläkertaan, — odottakaapas: — Anna oli hänen nimensä, jos oikein muistan.

— Aivan oikein. Olipa onni, ettei hän ollut sulkenut ovia ja lähtenyt.

— Mitä vielä, päinvastoin, minä kun tulin, luulin ensin, että talossa on kestit: kuulen naurua, kikatusta, mitä vilkkainta konversatsioonia. Avaan oven saliin, ei ketään. Vierashuoneessa! ajattelen. Rykäsen: psiuh, kuuluu kuinka kaikki vieraat hajoovat niinkuin akanat tuuleen.

Kaikki purskahtivat nauruun ja Henrik ihan tunsi kuinka paljon hän oli voittanut tällä vilkkaalla kertomuksellaan, jonka hän tosin oli jo venheessä ajatellut jotenkin näin kertoa.

— Istukaa maisteri, olkaa niin hyvä, — sanoi kauppaneuvoksetar osoittaen kiveä vieressänsä. — Tuoli on kovanlainen, eikä meiltä ole kysytty sen mallia. — Niin että te siis tulette pidoista pitoihin? — sanoi hän tarjoten teelasia. — Kenties pidot siellä olivat tanssin kanssa?

— Arvattavasti puuttui vaan pianisti, — jatkoi Henrikkin leikkiä, — mutta muuten tuntui siellä kyllä olleen kaikki tanssiin tarpeelliset sukupuolet.

— Todellakin.

Kauppaneuvos ja kauppaneuvoksetar vaihtoivat keskenään katseen ja tädit koettivat Henrikin huomaamatta supattaa toisilleen.

— Eikö totta, tee maistuu mainiolta näin saaressa, ulkoilmassa? — sanoi emäntä yhä kääntyen Henrikiin ja muuttaen jyrkästi puheaineen. — Mutta ottakaahan toki leipää.

— Mainiolta, — sanoi Henrik keräten teeleipää kuppivadin reunalle. Hän oli alkanut omasta mielestään sangen vapaasti ja sujuvasti, ja ilo sen johdosta lisäsi yhä hänen vauhtiansa ja sukkeluuttansa.

— Mutta rakas Emelie, — puuttui nyt kohtelias lanko puheeseen, — sinä et ole kysynyt, olisiko maisterilla ehkä nälkäkin.

Henrik ei olisi epäillyt tämän kohteliaisuuden alla mitään pahaa, mutta hän oli näkevinään, että kauppaneuvoksetar rypisti varoittaen silmiänsä kohteliaalle veljelleen ja tämä sen johdosta kääntyi väliäpitämättömästi pois. Henrikiin iski nyt ajatus, että tuo oli piikki hänen runsaan leipäkokoelmansa johdosta ja hän vasten tahtoansa ja ponnistuksistaan huolimatta alkoi punastua.

Jonkun ajan kuluttua oli vilkas keskustelu täydessä käynnissä ilman Henrikin osanottoa, eikä hän enää ollut huomion keskuksena, vaan päinvastoin, — hänellä oli hyvä aika itsekseen hävetä äskeistä riehahdustaan.

Ja istuessaan nyt siinä teensä kanssa ja järjestäessään noita onnettomia leipiä polvelle, hän yhtäkkiä muisti mamman ja kuinka mamma ennen latoi heille leivoksiaan, ja hänen tuli niin ikävä, että leuka tahtoi värähtää. Ikävä oli siksi, että kaikki tuntui yhtäkkiä vieraalta ja yksinäiseltä tässä ihmispaljoudessa.

Hän haki pian ajatustensa joukosta oman lohduttajansa, johon hänen tämmöisissä tapauksissa oli aina tapana tarttua, ja löysikin, mutta siihenpä ei nyt voinutkaan tarttua, sillä sen kanssa hänellä oli Turusta asti epäselvyyksiä eli ikäänkuin huono väli, jota ei nyt joutanut selvittämään, niin että hän kääntyi apein mielin siitäkin.

Mutta kun hän oli juonut teensä ja kieltäytynyt toisesta lasista ja noussut seisaalleen muka näköalaa katsellakseen, kohtasi hän neiti Hannan katseen, joka ikäänkuin vähän levottomasti tarkasteli häntä. Saman ilmeen oli Henrik ennenkin hänessä huomannut, ja jo silloin se tuntui hänestä selittämättömältä ystävyydeltä.

— Te varmaan hyvin rakastatte luontoa; jos tahdotte minä näytän teille mainioita paikkoja, — sanoi neiti Hanna.

Tämä oli Henrikille kovin iloista ja lohduttavaa, sillä epäluulo, että kaikki tyyni oli vaan kohteliaisuutta ei ollenkaan sopinut neiti Hannaan, jonka ehdotus oli ystävyyttä; se tuntui erehtymättömän varmalta. Neiti Hanna näytti vaan pitävän huolta siitä, ettei Henrikin olisi mitenkään paha olla.

— Tulkaa minun kanssani rantaan, minä näytän teille.

He menivät, ja Henrik hengähti vapaasti niinkuin satimesta päästetty.

"Tietysti minä olen erehtynyt," — ajatteli hän. — "Minä olen vaan niin kauhean epäluuloinen välistä. Nämä ihmiset ovat mitä herttaisimpia."

— Nyt menemme vaan tuon kallion yli ja sitten koetamme voimmeko kulkea vähän matkaa pitkin rantaa, — sanoi neiti Hanna.

— No miksi se olisi niin vaikeata? — kysyi Henrik.

— Ettekö näe? missäs siinä kulkee, kun oksat ovat ihan veden päällä!
— Mutta me otamme veneen, eikö niin? Tulkaa.

He ottivat sen ruuhen, jolla Henrik oli tullut ja soutivat pitkin lahden rantaa. Henrik souti ja neiti Hanna käänteli melalla venettä minne tahtoi. Hän katseli omituisen luonnollisesti ja avonaisesti Henrikiä silmiin, vaikka puhui kaikellaisista vähäpätöisyyksistä, niinkuin siitä, että valkoset lumpeet olivat hänen mielestään paljon kauniimpia kuin keltaset, tai että kahilan lehti kerran leikkasi syvän haavan hänen sormeensa, ja muusta semmoisesta.

Henrik oli olevinaan myöskin ihan luonnollinen ja heillä oli hyvin lysti. Mutta koko ajan tuntui Henrikistä, että neiti Hanna ei ole vielä päässyt puhumaan siitä, mistä oli tahtonut.

He soutivat jotenkin pitkälle. Lahti kärkeytyi pieneen niemeen, jonka päässä oli matala, ainoastaan pari korttelia ylempänä vedenpintaa oleva kallio, joka tyynen aikana oli kuivanut vaaleaksi. Keskellä kasvoi muutamia miehenpituisia vanhoja tervaleppiä, ja oli pieni lätäkkö.

— Välistä saa kummallisen halun: tekisi niin mieli olla juuri tuossa ja astua jalallaan tuon sileän valkosen päälle, — sanoi neiti Hanna.

— Siis lasketaan sinne, — sanoi Henrik ja rupesi kääntämään venettä.

— Ei, ei, antakaa olla, minähän vaan sanoin. — Ja hän koetti melalla voittaa Henrikin soutua.

— Mutta minua myöskin haluttaa kävellä siinä.

— No se on eri asia se.

He nousivat tuolle matalalle kalliolle, ja kun neiti Hanna oli kävellyt sen ympäri, istui hän ihan veden rajan luo.

Henrik istui ruuhen kokan varaan.

— Kuka se olikaan, se nuorempi herra, kyllä hän esitettiin minulle, mutta minä en huomannut, — sanoi Henrik alkaakseen keskustelun.

— Ah se on mamman veli, — sanoi neiti Hanna äänellä, joka osoitti, ettei se henkilö ole pidettävä minään tärkeänä olentona täällä. — Hän on vaan semmoinen. — Mutta sanokaa nyt vihdoin minulle, mistä te oikein tulette?

Tämä oli sanottu niinkuin nyt vihdoinkin olisi päästy oikeaan aineeseen.

— Turusta viimeksi, — vastasi Henrik.

— Ettekö te siis ollutkaan Pohjanmaalla? — sanoi neiti Hanna avaten silmänsä niinkuin peljästyessä.

— Olin kyllä, sitä ennen.

— Niin, niin: sitä ennen. Tuota noin — sehän taisi tulla lyhyeksi se visiitti?

— Olisin ehkä jäänytkin, mutta kun tämä tuuma tässä tuli väliin —

— että teidän piti lähteä? — ja te läksitte ihan yksin?

— Veljeni kanssa.

— Aha. No — no — tuota noin — te matkustitte sitten yhdessä
Turkuun?

— Niin.

— Teillä oli varmaan asioita Turkuun?

— Niin, minulla on siellä sukulainen.

— Kuka niin?

— Veli.

— Todellakin, sitä en ole tiennytkään. Mikä hän on siellä?

— Hän on mekaanikeri.

— Mekaanikeri, mikä se on? Ah niin, se on insinööri?

— Kas kuinka kaunista tuonnepäin todellakin on! — sanoi Henrik.

— Juu, onhan se. No tuota te asetuitte sitten sen veljenne luokse?

— Ei, hänellä on vaan pikkuinen huone. — Mutta katsokaahan tuonne, neiti, se on suuremmoista, — sanoi Henrik koettaen jo muuttaa keskustelun ainetta toisaalle.

Neiti Hanna katsahti taas ja sanoi vaan: "ai kuinka kaunista". Sitten kääntyi taas takasin ja hänellä oli selvästi mielessä vielä kysellä samoja asioita, mutta hän ikäänkuin epäili, ja sanoi vaan yleisesti:

— No kertokaa minulle jotain Turusta. En minä ole koskaan siellä käynyt.

Neiti Hanna kuunteli Henrikin kertomusta kuitenkin vaan puolella korvalla. Muutamin paikoin hänen uteliaisuutensa tosin näytti ihan odottamatta heräävän, Henrikin pääsemättä perille missä nimenomaan, mutta se sammui yhtä odottamatta. Silminnähtävästi neiti Hanna ei vieläkään ollut tullut pääasiaan.

— Ja sitten te matkustitte yksin Viipuriin?

— Niin.

— Vai niin, — sanoi hän huokaisten.

Henrik rupesi ajattelemaan, että neiti Hanna ehkä ei löydä keskustelun ainetta.

— No soudammeko siis sitä kaunista paikkaa katsomaan? — sanoi hän.

— Ah se on totta, sitähän meidän piti —

Neiti Hanna nousi istualtaan, mutta veneeseen menosta ei tahtonut tulla mitään. Hän istui vuorostaan sille paikalle, josta Henrik oli jo noussut pois.

Taas neiti Hanna huokasi alakuloisesti ja vaikeni, mutta ei noussut veneen kokalta.

Henrik ajatteli, että häntä varmaan huvittaa kuulla ihmisistä, ja rupesi kertomaan veljestänsä Johanneksesta ja Alinasta, mutta huomasi pian, että neiti Hanna tahtoi olla tarkkaavainen vaan kohteliaisuudesta. Silloin hän rupesi kertomaan eräästä helsinkiläisestä tuttavastaan, mutta sitä neiti Hanna silminnähtävästi ei ollenkaan kuunnellut.

— Onko veljenne Johannes vanhin? — kysyi hän kesken kaikkea.

— On.

— Ja nuorin se, joka jäi Turkuun?

Henrik luuli hänen tarkoittavan Gabrielia, ja sanoi:

— Ei, nuorin on Uuno.

Neiti Hanna sai silmänsä suuriksi.

— Mutta eikös hän juuri jäänyt Turkuun?

— Ei hän edes ollutkaan Turussa.

Neiti Hanna vilkastui suuresti. Hän rupesi nauramaan ääneensä.

— Mutta tehän juuri vastikään sanoitte: me matkustimme Turkuun!

— Kuinka, sanoinkohan minä?

— Ihan varmaan sanoitte. Te sanoitte: me matkustimme Turkuun. Niin te sanoitte.

— Mahdotonta.

— Ja minä vielä ajattelin: hän on siis jäänyt sen lääkärin luokse.

— Uunoko?

— Niin.

— Ei, hän erosi jo Toijalassa minusta.

— No sitähän minäkin. — Ai, mutta pitihän meidän soutaa sitä paikkaa katsomaan.

Henrik työnsi veneen jälleen vesille ja neiti Hanna asettui istumaan soututuhdolle.

Ja tästä lähin hän oli ihan kuin muuttunut: ilo tulvi kaikista hänen sanoistaan ja liikkeistään, eikä ollut yhtään huokausta.

Henrik ei voinut päästä nytkään asian perille, mutta tuntui, että tuo pääasia nyt jo oli ohitse.

— Osaatteko tekin laulaa? — kysyi neiti Hanna. Hän oli vuorostaan ruvennut soutamaan ja Henrik meloi.

— Kukas vielä osaa? — kysyi Henrik.

— Ei, mutta osaatteko te?

— En minä niinkään, mutta veljeni Uuno — hän laulaa jotenkin hyvin.

— Vai niin?

— Kuinkas, kertoihan se minulle laulaneensa täälläkin? — sanoi
Henrik.

— Jaa niin, se on totta, — sanoi neiti Hanna hienosti punastuen. — Voi, voi, kun ei teidän vaan tulisi ikävä meillä, — sanoi hän koettaen voittaa punastustansa.

— Minunko ikävä?

— Ei sitä tiedä.

— Tämmöisessä kesälinnassa ei voi tulla ikävä.

— Pidättekö? Niin, kyllähän täällä on kaunista.

— En minä ainakaan ole sen vertaista ennen nähnyt.

— Hm, onhan se.

— Juuri noin minäkin järjestäisin oman kotini, jos olisin — jos voisin.

— Ja minä taas tyytyisin vaan pieneen, pieneen mökkiin.

Henrik olisi kohta sanonut, että niin hänkin tyytyisi: pieneen-pieneen mökkiin, — jos olisi vaan sopinut heti äskeisen jälkeen niin sanoa. Äskeinen ei ollutkaan sitä paitsi totta. Ei Henrik ollut tarkoittanut sitä, mitä Hanna näytti tarkoittavan: elämää ystävän kanssa.

Nyt katsahti Henrik — aivan kuin olisi yhtäkkiä muistanut jotain — Hannaan. Ei katsahtanut enää ainoastaan hänen päähänsä, vaan hänen ulkonaiseen olentoonsa kokonaisuudessaan. Hanna veti katseensa pois ja taas vähän punastui. Hän souti hiljaa, jalat ojennettuina ruuhen pohjakaarta vasten ja äskeisen punastumisensa vuoksi katseli poispäin vedelle. Henrik näki yhtaikaa kaikki: hänen hienot sormensa vierekkäin puristamassa airoa, hänen vartalonsa, — tukan, hatun — nenän ja huulien, leuan ja kaulan linjan, ja ihmeellisen sievän, leveän nahkavyön hänen vyötäryksillänsä, — yhtaikaa koko hänen olemuksensa.

Ja se, mitä hän oli tuntenut jo silloin kuin hän Uunolla näki valokuvan, — se, mikä sitten Johanneksen luona oli kaukaisena mutta sykähtävänä aavistuksena liikahtanut hänen sydämmessään, — se, mitä hän vielä äsken Turussa oli yhä selvenevällä tajunnalla ja hurmauksella ajatellut, pukenut sanoihin, nimellä nimittänyt, — se oli nyt ihan elävänä hänen edessään, vaan pienen välimatkan päässä, samassa ruuhessa, tuossa mustan tervapohjan eroittamana, ainoastaan kahden kaaripuun takana.

Tuo, tuo on se vieras nainen — ajatteli Henrik, — vieras ja kuitenkin niin äärettömän tuttu nainen, jonka vieressä hän tahtoo seista ja suudella häntä, niinkuin Johannes ja Alina seisoivat ruokasalissa, ja suutelivat toisiansa, ja Alina piti kättään Johanneksen kaulan ympärillä.

Henrikin sydän alkoi oudosti sykkiä ja veri syöksähti voimakkaasti hänen suonissansa. Hän pelkäsi, että Hanna kääntää päänsä häntä kohden, ja rupesi sentähden itse katsomaan ruuhen toiselle puolelle.

Samassa heitä huudettiin rannalta, Hanna käänsi päänsä, mutta Henrik käytti tilaisuutta kääntyäkseen taakseen, katsomaan huutajia.

— Kas niin, emme ehtineetkään perille. Se olisi ollut tuon niemen takana, — sanoi Hanna. — Nyt täytyy palata, muutoin he kaikki hermostuvat.

— Ja minä tulen soutamaan, — sanoi Henrik nousten seisaalleen.

— Ai, ai, varovasti ruuhessa, älkää nousko; pappa sanoo aina, että täytyy näin vaan kyykkysillään siirtyä toisensa ohi. Tulkaa te nyt ensin hiljakseen tännepäin.

Henrik teki niinkuin neiti Hanna pyysi. Ja nyt nousi neiti Hanna myöskin, ja painaen molemmin käsin hänen olkapäitänsä vasten pujottautui hänen ohitseen perätuhdolle.

Tämä kosketus huumasi Henrikiä, — eikä hän sen jälkeen enää ollenkaan voinut katsoa luonnollisesti Hannaan; silmät hakivat hänen katsettansa, mutta pakenivat sitä, kun löysivät.

Kun he tulivat rantaan, olivat muut jo lähdössä.

— Kiitoksia, — sanoi Henrik tarjoten kättä Hannalle.

Hanna ensin antoi kätensä, mutta sitten katsahti vähän kummastuen
Henrikiin.

— Mistä te oikeastaan kiitätte? — sanoi hän.

— Halutti vaan kiittää teitä, — ja kiitän vieläkin.

— Mistä täällä nyt ollaan niin kiitollisia, — sanoi sievä neiti Selig tullen heidän luokseen ja sekaantuen puheeseen. — Mennään me kolmisin tällä ruuhella, — ehdotti hän ja rupesi työntämään ruuhta jälleen vesille.

Henrik hyppäsi ruuheen ja rupesi sitä airolla työntämään sopivan nousukiven luo.

— Hanna ja Olga tänne! — huusi kauppaneuvos. — Olkaa niin hyvä, maisteri, teillekin on tilaa suuressa venheessä, — sanoi hän Henrikille. Molemmat neidit samassa jättivät ruuhen ja menivät muiden seuraan, jotka jo suurimmaksi osaksi olivat sijoittuneet paikoillensa.

Kaksi renkiä, jotka olivat tähän asti pysyytyneet jossain piilossa, pitelivät venettä kohdallaan, seisten sen kummallakin puolen, polvia myöten vedessä.

— Kukas tämän sitten soutaa? — sanoi Henrik.

— Olkaa huoletta, tulkaa vaan tänne.

— Ei, ei, kyllä minä hyvin mielelläni soudan tämän, koska sen toinkin.

— Herra maisteri, se ei tule kysymykseen, minä pyydän.

Tämän sanoi kauppaneuvos semmoisella omituisella hiljaisemmalla mutta samalla ehdottomasti käskevällä äänellä, että Henrik heti heitti ruuhensa ja asettui muun seuran yhteyteen veneeseen.

Ruuhi sidottiin perään, rengit kiipesivät vedestä etutuhdolle ja alkoivat seuran selkäin takana äänettöminä soutaa pitkillä airoillaan suurta venettä, jossa Henrikin ruuhen hidastuttavat nytkähdykset tuon tuostakin tuntuivat. Seura oli heti hyvin vilkkaassa ja sotkuisessa puhelussa. Muutamat nauraa kikattivat keskenään, toiset puhuivat käsittämättömillä lyhennyksillä ja viittauksilla, ja ainoastaan kauppaneuvos, jonka ääni hallitsi koko seuraa, jakeli armollista huomiotansa yhdestä toiseen.

Pojat oli käsketty Henrikin viereen. Ne istuivat yksi kummallakin puolen häntä ja puhelivat keskenään kurottautuen hänen ohitsensa.

Henrik puolestaan tunsi turvallisuutta vaan siksi, että tiesi Hannan istuvan kohta toisella puolella neiti Seligiä, jota herra Stråhlman hakkasi toiselta puolen. Muuten hän olisi ollut taas painuksissa, sillä kun pojat komennettiin lähtiessä hänen viereensä, tuntui hänestä yhtäkkiä niinkuin hänelle olisi sanottu: tiedä sinäkin asemasi ja tehtäväsi! Mutta kauppaneuvoksen kohteliaat seurustelusanat, jotka kummallisella tavalla puhuivat ihan toista, antoivat hänen luulla loukkaantumistansa taaskin erehdykseksi.

Kesken Stråhlmanin, neiti Seligin ja koko muun seuran kovaäänistä seurustelupalpatusta, kumartui neiti Hanna rivin ulkopuolelle ja katsahti kauniilla silmillään Henrikiin sekä sitten ulapalle, vaatien näin häntä huomaamaan kuinka tyyni ja suurenmoinen meri oli. Henrik teki niin ja sitten pudisti Hannalle päätä, merkiksi ettei sen näön ihanuutta voi kielin kertoa.

Mutta hänen oli niin äärettömän hyvä olla tämän mykän ajatuksenvaihdon jälkeen, ettei hän ollenkaan enää tuntenut yksinäisyyttä eikä loukkaantumista, vaan koskettaen kädellään eväskorin päällä olevaan vaippaan kysyi kauppaneuvoksettarelta eikö olisi syytä viileyden vuoksi ottaa sitä hartioilleen.

— Todella, antakaa vaan tänne, — sanoi rouva peräpenkiltä, ojentaen kätensä vaippaa ottamaan.

Henrik tunsi tällä vähäpätöisellä huomaavaisuudellaan saavuttaneensa menestystä ja kohottautui jälleen seurahengen pinnalle. Mutta pohjalla tuntui koko ajan vaan hänen suhteensa Hannaan, ja se, mitä ja miten hän puhui perässä-istujille, oli vaan siksi, että Hanna, joka istui keskellä venettä eikä puhunut samalla kertaa toisten kanssa, täytyi kuulla hänen puhettansa; kaiken puhelumelun takaa hän tunsi, että Hanna koettaa erottaa hänen ääntänsä ja kuunnella sitä.

Kun Henrik illallisen syötyä tuli omaan huoneeseensa, oli hän yhä vielä samassa jännittyneen virkeässä mielentilassa.

Huone oli sievä ja rikkaasti, kaikilla mukavuuksilla sisustettu. Hän tunsi taas täälläkin samaa kuin hotellissa, että kaikki häntä palveli ja sama omanarvon tunto nytkin jousti hänen jäseniään ja liikkeitään. Hän ryki ääneensä ja kolisi ylenmäärin, hypisteli olemattomia viiksiään, eikä huomannut siinä mitään luonnotonta.

Hän avasi kapsäkkinsä ja paiskasi pöydälle juriidiset kirjat, jotka hän oli ottanut Turun kirjakaupasta; sitten ripusteli kaappiin vaatteensa ja oli vaativinaan, että siinä olisi pitänyt olla hyllyjä.

Ikkunasta näkyi sireenien ja pehkojen sisältä toinen, matala, valkoinen rakennus, jossa oli taitekatto ja suuri, kolmiosainen vintikamari-ikkuna.

Juuri kun hän oli vetämässä alas mukavaa vieterikartiinia — tai oikeastaan leikki sen kanssa, vedellen alas ja taas päästäen ylös, — kuuli hän kovalta santakäytävältä keveitä askelia, ja samassa näki Hannan ja Seligin sipsuttavan nopeasti samaa vastapäätä-olevaa valkoista rakennusta kohden. He aukasivat oven ja kääntyessään pysähtyivät ja katsahtivat Henrikin ikkunaan. Henrik katsoi takaisin. Silloin Hanna pujahti nopeasti pois sisälle, mutta neiti Selig tietysti ei voinut olla ensin nyykäyttämättä päätä ja vasta sitten meni sisälle.

Vähän ajan kuluttua he näyttivät tulleen ylös vintikamariin, vetivät uutimet ikkunan eteen ja sytyttivät lampun, jonka valo näkyi selvästi uutimien läpi, ja jos tarkkaan katsoi saattoi erottaa liikkuvien hahmot.

Henrik sytytti myöskin lamppunsa ja veti tumman vieterikartiininsa alas. Mutta raosta, joka jäi sen ja ikkunan väliin, saattoi hän nähdä kuinka kauan vastapäisessä ikkunassa oli valoa. Ja hän sammutti vasta jälkeenpäin.

Näin alkoi Henrikin olo rikkaan kauppaneuvoksen kesälinnassa.

Se opettajatoimi, jota varten hän oli tänne tullut, ei häntä kuitenkaan oikein miellyttänyt. Nuo lihavat pojanlylleröt, erittäinkin toinen heistä, olivat hyvin haluttomia lukuihin, ja armottoman hitaita käsittämään. Tottuneina kotiopettajiin he heti paikalla asettuivat samalle kannalle kuin sairasvoimistelija, joka antautuu liikuteltavaksi ja pudisteltavaksi ja hytkyteltäväksi aikomatta tehdä omasta puolestaan pienintäkään ponnistusta. Mutta Henrikin tehtävä oli kerran kaikkiaan määrätty: hänen oli toimitettava niin, että nuo molemmat pytyt pääsivät luokalta; sitä varten hänelle maksettiin sata markkaa kuussa paitsi hyvää ylläpitoa.

Kun hän huomasi, että pojat kohtelivatkin häntä vähän niinkuin palvelijaansa, alkoivat ne häntä inhoittaa. Mutta tämän taas huomattuansa hän rupesi tahallaan herättämään itsessään hellempiä tunteita heihin, joka oli mahdollista sen ymmärryksen perustuksella, että ne kumminkin olivat lapsia. Toisinaan hän semmoisissa tapauksissa saikin heidän silmistään kiinni sen, mitä haki: lapsiraukan. Mutta heti oli hänelle silloin selvänä, että ne pitäisi panna johonkin ihan muuhun työhön, viedä johonkin kauas, jylhään Suomen erämaahan, kertoa heille totisia muinaissatuja, että heidän silmänsä suurenisivat ja he laihtuisivat henkisemmiksi. Ja tuntui vielä, että kaikki se vaiva, jolla hän otsa hiessä koetti päntätä heidän päähänsä yleistä sivistystä, ei ollut missään yhteydessä tämän heidän todellisen olentonsa kanssa, vaan yhteydessä ainoastaan hänen palkatun tehtävänsä kanssa.

Kauppaneuvos oli tekevinään Henrikiin mitä parhaan vaikutuksen. Se esiintyi hänelle jonkinlaisena mallina onnellisesta ihmisestä: siinä oli iloisuutta, siinä arvonsa tuntemista, siinä varmuutta, siinä riippumattomuutta. Omituisella tavalla tämän ihmisen ruumiillinenkin suuruus ja vankkuus herätti pienempikokoisessa ala-arvoisuudentunnon hänen rinnallaan ja pani tekemään mielisteleviä ja hätäileviä kohteliaisuuden harppauksia hänen edessään. Hän oli kuin ruhtinas maatilallaan. Hänen pienimmätkin toivot tulivat toteutetuiksi, mutta myöskin jos rouva huomautti mitä tahansa puutetta puutarhassa tai rappeutumista rakennuksissa, kohta oli tuo paksuilla kultasormuksilla koristettu käsi viitannut työmiehet paikalle asiata auttamaan ja yks kaks oli kaikki tehty. Ei Henrik voinut ymmärtää, mikä salainen mahti ylläpiti tätä ihanteellista järjestystä ja komeutta kaikkialla. Ei koskaan paiskattu mitään ovea, ei koskaan kuulunut mitään ääntä tai näkynyt mitään vastahakoisuutta palvelijoissa, ja kuitenkin kaikki tapahtui nopeasti ja nöyrästi niinkuin olisi piiska uhannut.

"Mitä ihmettä täytyy ihmisen tehdä, saavuttaakseen tällaista onnea!" — ajatteli Henrik lakkaamatta. Se oli hänen pysyväinen kysymyksensä, joka aina uudistui, mihin ikinä hän katsahti täällä.

Mitä emännyyteen tulee, niin ei se ollut vähemmän ihmeteltävä, ja taaskin tuon omituisen sulavuuden, meluttomuuden vuoksi, joka talon kaikissa liikkeissä oli huomattavana. Päivällispöydässä oli Henrikistä todellinen nautinto tarkastella, kuinka tämä rouva pelkillä silmänkäänteillä ja huomaamattomilla, vaikkakin ankaroilla mulkaisuilla hallitsi palvelijarykmenttiänsä, samalla hetkeksikään keskeyttämättä mitä ystävällisintä ja hymyilevintä vuoropuheluaan lukuisten päivällisvieraiden kanssa. Palvelustyttöjen poskipäät punottivat heidän suhahtaessa kuulumattomasti ruokasalista kyökkiin ja kyökistä ruokasaliin. — Henrik, jolla poikien keskellä istuessa oli kyllä tilaisuus tehdä havaintojansa, ei voinut ensin päästä perille, miten palvelustytöt ymmärsivät juuri ajallansa hyökätä sisälle, kun lautaset olivat vaihdettavat, tai muu nopea toimitus suoritettava. Vihdoin hän sen kumminkin huomasi: pöydässä, emännän kohdalla oli salainen sähkönappula, joka antoi kuulumattoman merkin kyökkiin. Emäntä ei koko päivällisaikana vaihtanut ainoatakaan sanaa yhdenkään palvelijan kanssa, muutakuin silmillään.

Henrikin ensi havaintoja oli myöskin seuraava:

Se savolainen palvelustyttö, joka oli ottanut Henrikin vastaan, oli myöskin Henrikin huoneen siivoojana.

Henrik koetti yhä edelleen ylläpitää ystävällistä suhdetta hänen kanssaan, mutta hän näyttäytyi jo seuraavana päivänä hyvin omituiseksi. Jo aamulla, kun hän tuli kenkiä hakemaan kiilloitettaviksi, herätti hän Henrikin huomion itsepäisellä vaikenemisellaan. Henrikin leikkisiin aamutervehdyksiin hänellä ei ollut pienintäkään myhähdystä, vaan läksi hän pois välttämättömimmät palvelukset suoritettuansa.

Seuraavina päivinä Henrik kummakseen näki hänen silmänsä ihan turvonneiksi itkusta, ja jonkun päivän kuluttua häntä ei enää ilmestynyt ollenkaan huonetta siivoomaan, vaan oli hänen sijassaan toinen, jota Henrik ei ollut ennen nähnytkään. Samaan aikaan, vaikka ei ollut mikään muuttoaika, tapahtui kuitenkin monen muunkin palvelijan eroittaminen, — kaikessa hiljaisuudessa: entiset äänettömästi hävisivät ja uudet ilmestyivät vähitellen sijalle.

Henrik kysyi nyt asiata neiti Seligiltä, ja tämä, vannotettuaan häntä ensin mitä ehdottomimmalla vaitiolon lupauksella, kertoi, että palvelijat olivat erotetut palveluksesta, kun kuuluivat herrasväen poissa ollessa pitäneen iloa sisähuoneissa, päästäneen muun muassa vesirengin sisälle.

— Ja te olette ilmiantaja, — sanoi neiti Selig, mutta kun huomasi, että Henrik hämmästyi, lisäsi: — no, no, kyllä minä tiedän ettette tahallanne, se oli vaan teidän sisääntulo-valttinne — hha-ha-ha-ha.

— Minä en todellakaan aavistanut, — sanoi Henrik peittäen hämmästystään sen johdosta, että neiti Selig oli nähnyt hänen läpitsensä: — En olisi ikinä luullut, että tämä ystävällinen isäntäväki on niin ankaria.

— Oo, — pani neiti Selig nostaen päätänsä ja silmiään ummistaen: —
Järjestys ennen kaikkea!

Henrik ei oikein ollut varma miltä kannalta hänen oli ottaminen tämä asia. Hänen tuntui kyllä kipeältä se, että hän oli syynä niin monen ihmisen onnettomuuteen, mutta ei hän nytkään voinut olla ihmettelemättä ja ihailematta sitä hiljaisuutta ja tarmoa, millä noin suuret mullistukset talossa pantiin toimeen. Kun ennen muinoin mamma sattui joutumaan jonkun palvelijan kanssa riitaan, ja tuli kysymys sen eroittamisesta, niin vaati tämä asia sekä aikaa että punasia poskipäitä ja kyyneleitä, eikä sittenkään tullut varmaa päätöstä, mutta täällä ei näkynyt edes pienintäkään keskeytystä hymyilevässä seurustelukohteliaisuudessa, ja kuitenkin ne hävisivät kuin akanat.

"Ainoastaan tämmöisellä isännyydellä ja emännyydellä on mahdollinen tämmöinen järjestetty onnela", — päätteli Henrik.

Innolla Henrik ryhtyi omiin juriidisiin lukuihinsa. Tottuneena ottamaan selvää ja käsittämään monenlaisia tieteitä ja niiden perusteluja ei Henrikille ollut mitään vaikeata päästä hyvin pian myöskin lakitieteen perille.

Yhtäkkiä hänen eteensä avautui aivan kuin uusi maailma, josta hän ei ollut aavistanutkaan, vaikka oli elänyt sen keskellä.

Hän oli aina ennen ajatellut tästä yhteiskunnasta, että se on jotakin perin pahanpäiväistä, joka täytyisi kiireimmän kautta laittaa parempaan kuntoon. Mutta nyt hän tuli ihan toiseen käsitykseen: tämän yhteiskunnan tarkoitus oli varjella juuri hänen omia oikeuksiansa niitä vastaan, jotka mahdollisesti aikoivat niitä loukata. Ja hänellä todella oli oikeuksia: joita ei hän ennen tiennytkään, suuria, laajoja oikeuksia, oli personaoikeuksia, oli perheoikeuksia, oli kansalaisoikeuksia, oli yhteiskunnallisia, oli valtiollisia oikeuksia. Hän tosin ei näitä oikeuksia itse puolestaan paljon tullut käyttäneeksi, kun oli hiljainen mies, mutta sitä enemmän hän niitä tulee tarvitsemaan, jos hänkin kerran pääsee niin merkitseväksi olennoksi kuin esimerkiksi tämä kauppaneuvos.

Mutta vielä suuremman vaikutuksen teki Henrikiin se kaikilta suunnilta valaistu ja paksusti alleviivattu ilmoitus, että koko tämän uuden maailman: valtion, kansan ja yhteiskunnan perustus on Perhe. Eli että perhe on kuin onkin ihanne!

Hänen silmänsä avautuivat.

Johannes oli siis yksin ei ainoastaan Luterusta, vaan myöskin kaikkea tiedettä vastaan!

Henrik alkoi lukea yhä suurenevalla huomiolla.

Kirjoista tulvi niin paljon uutta hänelle, niin voimakkaasti, niin vakuuttavasti, että hän tunsi kaikki entiset ajatuksensa ja perustelunsa kukistuvan.

Perhe oli se pohja, se "valtio pienessä", johon ihmisen ennen kaikkea oli rakentaminen; kaikki muu: yhteiskunta, valtio, isänmaa ne olivat vaan rakennuksen huippu. Ja Johannes kun sanoi perhettä "kärsimyksen tieksi!"

Tämä oli Henrikille ihan odottamaton kannatin sille suunnalle, mihin hänen mielitekonsa muutenkin nyt kallistui.

Tavatoin elämänilo tempasi Henrikin uudella voimalla, eikä hän mitään epäillyt enää, — ei välittänyt entisistä epäilyksistään.

Hän oli rakastunut korvia myöten.

Hän ei voinut mitään muuta ajatella kuin vaan Hannaa; ne paikat ja polut, missä hän tiesi Hannan kulkeneen, olivat hänelle rakkaita, — ne ovenkahvat, joita Hannan käsi oli koskettanut, ne krokettinuijat, joita Hanna valitsi, ne sanat, joita Hanna sanoi, ne huviretkiehdotukset, joita Hanna teki, ne romaanit, jotka Hanna luki, kaikki, kaikki se oli Henrikille rajattoman rakasta.

Mutta rakkainta oli se hänen utukuvansa, että hän seisoo Hannan vieressä ja Hannan käsi on hänen kaulassansa!

"Sitä ei Johannes sittenkään osannut selittää", — ajatteli Henrik, tultuaan eräänä iltana omaan sievään kamariinsa yläkertaan, — "sitä, että minä niin äärettömästi, niin rajattomasti haluan palvella tuota naista, — sitä, että minä olisin valmis antamaan kaikki, henkenikin."

"Niin hullunkuriselta kuin se näyttääkin, mutta minä melkein toivon, että hänelle sattuu joku onnettomuus, josta minä hänet henkeni uhalla pelastan!"

"Oikea rakkaus on sitä, että uhraa toiselle, ja sitähän minä juuri tahdon, — en ainoastaan tahdo, vaan se on minun suurin onneni, minä elän ainoastaan voidakseni palvella häntä, — niin juuri: palvella häntä!"

"Tämä rakkaus on siis oikea, pyhä rakkaus."

Hanna ei ensin huomannut mitään Henrikin suhteen, mutta itse hän puolestaan kiintyi Henrikiin päivä päivältä yhä enemmän eikä mitään niin rakastanut kuin jutella kahden kesken Henrikin kanssa kaiken maailman asioista, enin kuitenkin omistaan.

Kun hän sitten vihdoin huomasi Henrikin tunteiden laadun, alkoi hän usein punastua tämän seurassa ja näytti epätietoiselta, ei enää niin vapaasti hakenut kahdenkeskisyyttä, ja piteli mielellään Seligin käsivarresta, kun tämä oli läsnä, pysyytyen itse taaempana.

Kävi niinkuin joskus näyttämöllä, kun jonkun näyttelijän erehdyksen takia kaikki sekaantuvat eivätkä tiedä mitä sanoa.

Sillä samaan aikaan huomasi Henrik, joka ei tiennyt Hannan tehneen oman huomionsa, että neiti Selig oli rakastumaisillaan ellei jo rakastunut häneen, Henrikiin.

Tämä Henrikin huomio, omituista kyllä, ei lainkaan kiinnittänyt häntä neiti Seligiin eikä herättänyt palvelemisen halua, vaan ihan päinvastoin: neiti Selig alkoi häntä vähän niinkuin hermostuttaa, erittäin senvuoksi, että alinomaa katseli häneen, kääntämättä silmiään, — ihaili häntä.

Neiti Selig muuttui tästä syystä vähän totisemmaksi, kun hänkin puolestaan huomasi kestä toinen piti, ja he kävelivät Hannan kanssa haaveksien metsissä, niinkuin semmoiset, jotka ovat uskoneet surunsa toisilleen, tai semmoiset, joiden aikeet ovat menneet nurinpäin.

Asiat kävivät vielä monimutkaisemmiksi, kun herra Stråhlman huomasi Seligin suhteet. Hän tuli mustasukkaiseksi ja alkoi kaikin tavoin kiusata neiti Seligiä ja vainota Henrikiä.

Niin että kesän loppuosa uhkasi tulla ulkonaisissa suhteissa sangen pilviseksi ja myrskyiseksi.