IV LUKU.
Juuri siihen aikaan saapui Uuno Viipurista parin päivän käynnille.
Hän tuli varhain aamulla.
Henrik oli silloin suuressa salissa kauppaneuvoksen kanssa puhumassa poikien luvuista, kun Uuno avasi oven ja tuli terveenä, punertavana, nauravalla rähinällä sisälle. Ei tiennyt loistivatko hänen valkoset hampaansa vai siniset silmänsä enemmän.
— No terve, Heikki, — sanoi Uuno ensin Henrikille, antaen hänelle kättä, ja tervehti sitten vasta kauppaneuvosta.
Kauppaneuvos remahti iloiseksi Uunon tulosta ja otti molemmin käsin hänen kädestään, sekä rupesi kohta huutamaan koko taloa kokoon.
Suuresti Henrik kummastui, miten Uuno oli täällä asettunut tuttavalliselle pohjalle. Kauppaneuvos hääri hänen ympärillään vähintäin niin nöyränä kuin vertainen. Uuno puhui kovemmalla äänellä kuin kauppaneuvos ja yleensäkin — hallitsi mielialaa.
Hanna ja Uuno eivät tavanneet toisiansa ennenkuin aamiaisilla, jotka tavan mukaan syötiin seisoalta.
Henrikin suureksi kummastukseksi Uuno tuli esiin kukkavihon kanssa ja vei sen, taitavasti kumartaen, Hannalle. Uunolla oli vähän suurenlainen pään takaraivo, ja tässä tilaisuudessa se erityisesti pisti Henrikin silmään, kun Uuno, annettuaan kukkavihon, perääntyi.
Ottaessaan vastaan Uunon kukkavihkoa Hanna katsahti Henrikiin ja punastui niin onnettoman rajusti, ettei se voinut keltään jäädä huomaamatta.
Hän oli sitten koko päivän poskipäät punasina, nauroi onnellisena Uunon sukkeluuksille ja punastui punastumistaan.
Henrik katseli tätä asiaa ihmetellen.
Hänessä kiehahti yhtäkkiä outoja, repiviä epäilyksiä esille.
Hän kierteli heitä kuin tiikeri kierteli peuraparia siinä kuvakirjassa, joka oli aina ollut vanhan pappilan lastenhuoneen pöydällä. He lapset kyselivät huolestuneina mammalta, hyökkääkö se peurojen kimppuun vai ei, ja vaikka mamma lohdutteli että kyllä peurat vielä ehtivät paeta, niin oli heihin kuitenkin jäänyt jäytävä epäilys. Unissa he vielä näkivät tiikeriä ja surivat viattomien peurojen puolesta. — Nyt oli Henrik itse tiikeri, ja vaikka muisti heidän entisen kauhunsa ja epätoivonsa peurojen puolesta, antoi hän kaikkien suhteiden mennä rikki ja tämä rikkoontuminen vielä enemmän kasvatti ja nostatti häntä tiikeriksi.
"Nyt, Henrik, pois ujous, pois turha, lapsellinen riippuvaisuus ihmisten katseista! Jollet nyt ota, mikä on sinun, niin kadotat ainiaaksi kaikki!"
Henrik tunsi kummallisen väreen käyvän ruumiissansa, niinkuin kylmän tullessa, tai niinkuin rohkean hypyn edellä.
Hän oikasihe. Hän kasvoi. Hänen huulensa vetäytyivät hienosti kurttuun, pää kohosi, olat antoivat tilaa hänen vartalollensa. Ei hän ollut enää Henrik. Ilman pelkoa, varmana kuin kallio hän lähestyi Hannaa. Mutta ei hän sanonut mitään tavatonta, sanoipa vaan:
— No neiti Hanna, minä hävisin viime kroketissa, minun täytyy voittaa takasin!
Mitä merkillistä oli näissä sanoissa? Ja kuitenkin: Hanna, joka ensin oli antamaisillaan leikillisen vastauksen, yhtäkkiä alistuvasti pysähtyi ja pelästyneenä katsahti hänen silmiinsä.
Silloin oli jo ilta tulemassa. He läksivät krokettikentälle.
— Uunon täytyy saada parhain nuija, — sanoi Henrik sinne tultua: —
Saanko valita?
— Tietysti, valitkaa, — sanoi Hanna urkkien vilkaisten häneen.
— Ja tämä neiti Seligille, — jakeli Henrik.
— Ohhoh, — sanoi neiti Selig, — tehän olette tänään jalomielinen, kun valitsette vihollisillenne.
— Me olemme parempia pelaajia, — sanoi Hanna muka naurahtaen, — me tulemme toimeen huonommilla.
— Suokaa anteeksi, mutta minä aijoin pelata neiti Seligin kanssa, — sanoi Henrik.
Hanna katsahti taas kummastuneena ja kysyvästi Henrikiin, arasti, niinkuin olisi epäillyt jotenkin loukanneensa häntä.
Mutta Henrik, yhä sama mahtava varmuuden ja päättäväisyyden tunto joka jäsenessään, ei ottanut huomatakseen mitään vivahduksia kenenkään kasvoissa.
Hän määräsi vuorot ja pyysi Uunoa alottamaan.
Uuno, tuntien taitavuutensa ja aikoen tietysti voittaa, alkoi pelin loistavasti, mutta keskiporttien luona, kun piti kulkea viidennen läpi, oli ruoho niin kasvanut, että Uunon pallo kimposi ohitse ja hänen pelinsä pilaantui. Uuno ei osannut salata harmiansa, vaan suuttui syyttömästi Henrikiin.
Neiti Selig ja Hanna hermostuivat vähän toisiinsa samojen ruohojen tähden, kun neiti Selig rupesi repimään niitä pallonsa edestä pois, mutta Hanna väitti semmoista luvattomaksi.
Ainoastaan Henrik pysyi yhä alkuperäisessä maltissaan. Hän repi nyt tarkasti ruohot Hannan pallon edestä, mutta tuli itse viimeisenä ja sivuutti kaikki, lennättäen Hannan pallon kentän ulkopuolelle ja auttaen neiti Seligin asentoon.
Uuno teki parastaan, mutta kun hänen aikeensa tulivat tyhjäksi, hermostui hän taas Henrikille, joka ei ollut kuitenkaan siitä nytkään tietääksensä.
Kun peli oli loppumassa, oli Uuno, Hanna ja Selig ilmeisesti kiihoittuneet.
Henrik koetti kaikin tavoin sovittaa.
Vihdoin kun Hanna oli jo palannut ja hänen pallonsa seisoi Uunoa odottamassa pari kyynärää puikosta ja Henrik oli antanut Seligin tappaa itsensä, tuli Henrik Uunon palloon kosketettuaan Hannan pallon viereen. Hän olisi voinut koskettaa Hannan palloon ja taas lennättää se pois, mutta hän katsoi Hannaa naurahtaen silmiin ja löi samalla pallonsa syrjään, ikäänkuin muka osumatta.
— Aha, aha, — huusi nyt Uuno työntäen innoissaan rillejään nenälleen ja valmistuen lyömään. Hän löi ja he voittivat.
— No kyllä osasitte pilata pelin, — sanoi neiti Selig happamesti
Henrikille.
— Kaikki syy on minun, — sanoi Henrik.
Niin että ainoastaan Hanna tiesi hänen vaan rauhan nimessä tahallaan luopuneen voitosta.
Siitä saakka kuin Henrik ensin pyysi krokettia pelaamaan, mutta erittäin tämän pelin loppuessa Hanna koko ajan katseli häntä ja ihmetteli, koetti lähestyä ja tahtoi osoittaa erityistä ystävyyttä, mutta ei tiennyt mitä sanoa, kun Henrik ei ottanut häntä vastaan. Hänestä se ei ollut Henrik, Se oli joku ihan toinen, voimakas henkilö, joka yhtäkkiä oli ottanut hänet valtaansa, josta hän riippui, — jota hän olisi pitänyt onnena rakastaa, jos olisi uskaltanut, ja tiennyt ettei se ole vihoissaan hänelle.
Henrik ei koko aikana millään tavalla osoittanut muuta kuin kohteliaisuutta, ainoastaan että illalla hän ei katsahtanut ulos, kuten oli tullut tavaksi Hannan ja Seligin mennessä makuulle valkoiseen rakennukseen, vaan veti rullakartiinin jo edeltäpäin alas omassa huoneessaan.
Ja tiesi että hän sillä vaan yhä enemmän vangitsi Hannaa.
Seuraavana päivänä Hanna lähestyi taas Henrikiä alistuvalla ja etsivällä katseella, niinkuin olisi kysynyt millä voisi palvella, millä lepyttää, millä hyvittää. Mutta Henrik, vaikka näki kaikki, ei ollut mitään näkevinänsä, ja katseli Hannaa avonaisella, riippumattomalla, ikäänkuin muita asioita ajattelevalla katseella.
Sisässään hän tunsi, että yksi ainoa hellä sana, jolla hän kutsuisi Hannan luoksensa, tekisi kaikki, ja sitten Hanna seisoisi hänen vieressään ja painaisi päänsä hänen rintaansa vasten ja kiertäisi kätensä hänen kaulansa ympäri. Ainoastaan siksi, että hän oli niin varma siitä, ei hän kiirehtinyt.
Ei Henrik tänäkään iltana katsahtanut ulos. Raosta hän näki, että Hanna ja Selig katsahtivat.
Uuno makasi Henrikin kanssa hänen huoneessaan.
He eivät olleet vielä alkaneet juttelujaan, jotka edellisenä iltana olivat kestäneet yli puolen yön.
Uuno riisuutui äänetönnä ja kiipesi vuoteeseensa. Siellä hän rutisti pehmeän tyynyn kyynäspäänsä alle ja nojautui poskellaan kättänsä vasten.
— Kuules, Henrik, — sanoi hän: — mitä sinä oikein pidät Hannasta?
Tämän hän sanoi ei yhtään tavallisella Uunomaisella, vaan viattoman lapsellisella, melkein tytön äänellä, eli semmoisella kuin hänellä oli ennen muinoin kotona.
— Ooja, — sanoi Henrik: — onhan se. — Ja kävi kädellään leukaansa.
— Niin minustakin, — sanoi Uuno: — se on oikein hyvä tyttö.
— On se, on se, — myönsi Henrik.
— Niin ihmeesti, noin, kuinka sanoisin —
— Niin juuri. No kuule ja sinähän toit sille kukkavihon.
Uuno hämmästyi ja keikahutti itsensä toiselle kyljelle.
— Ha-ha-ha-ha, — nauroi hän. — Ei, nyt täytyy ruveta maata.
— Kuka sinun tietää? — sanoi Henrik muka leikkien.
— Ole nyt. Ei, no hyvää yötä vaan.
— Sammuta toki ensin.
— Jaa se on totta, — sanoi Uuno ja puhalsi kynttilästä tulen. —
Hyvää yötä.
— Hyvää yötä.
Ihan samalla tavalla he taas makasivat pimeässä kuin silloin yöasemalla, eivätkä kumpikaan nukkuneet. Jotakin oli kuitenkin ihan päinvastaista silloiseen verraten. Ja se oli, että Uuno oli nyt Henrik ja Henrik oli Uuno.
Henrikin sänky oli semmoisessa asennossa, että Uuno ei voinut nähdä häntä, mutta Henrik taisi nähdä Uunon. Vähän aikaa nukuttuansa hän heräsi siihen, että Uuno raapasi jälleen tulen kynttilään ja nousten puoli koholle kääntyi hiljaa katsomaan oliko Henrik hereillä. Ja oli sillä lailla vähän aikaa liikkumatta. Sitten kohosi istuilleen, otti tuolilta, takkinsa povitaskusta lompakon, ja taas kuunteli kauan oliko Henrik valveilla. Henrik oli varjossa kynttilältä, melkein pimeässä, ja teeskenteli nukkunutta, vaikka silmät olivat raollaan.
Uuno ottaa nyt lompakosta esille valokuvan, Hannan valokuvan, ja katsoo sitä kauan, käännähtää välillä äkisti päänsä Henrikiin päin, ja sitten taas katsoo, katsoo ja katsoo. Sitten hän lähentää valokuvaa suutansa kohden, mutta taas kääntää päänsä Henrikiin, kuuntelee, jättää tekemättä mitä aikoi, ja panee valokuvan takasin lompakkoonsa. Hän huokaa ja heittäytyy selälleen makaamaan, korkealle tyynylle, kädet pään alle, kyynäspäät pystyssä. Näin hän makaa kauan-kauan.
Henrik on heräävinään.
Uuno sammuttaa kynttilän, kääntyy seinään päin ja parin minutin päästä nukkuu.
"Ei ole epäilemistäkään", — ajattelee Henrik, — "Uuno on rakastunut, on ollut jo ennen minua."
Ensin oli Henrikistä kaikki niin kummallista ja uskomatonta. Puoleen yöhön hän vaan ihmetteli ja toisti toistamistaan ajatuksissaan kaikkea sitä, mikä oli tapahtunut valokuvan ensimäisestä näkemisestä näihin päiviin asti.
Sitten tuli kauhistus: Seuraukset kuvastuivat mieleen toinen toisensa jälkeen.
Suhde Uunoon täytyy rikkoontua.
Henrik ymmärsi nyt paremmin kuin ennen, että rakkaus todella oli se voima, jonka rinnalla, kuten tuossa Turun matkalla luetussa, hänen ystävänsä ylistämässä novellissa sanottiin: kaikki muut suhteet ja siteet saavat alempiarvoisina väistyä ja murskaantua.
Niin se todella oli. Ei mikään, ei mikään maailmassa saa estää Henrikin yhtymästä Hannaan ja ottamasta vastaan Hannan rakkautta, joka jo oli syttynyt!
Tuossa makaa Uuno eikä aavista mitään, ei aavista, ettei hän koskaan, ei koskaan Hannaa saa, ei aavista mitä on edessä, — että Henrikin ja hänen suhteensa kohta rikkoutuvat! Henrikin teki niin kipeätä, että hän väänteli itseään vuoteessaan. Mutta muuta keinoa ei ollut: huomispäivänä oli Uunolle sanottava suoraan kuinka asiat olivat.
Ja monella tavalla kuvautui Henrikin mieleen se keskustelu, joka aamulla oli syntyvä hänen ja Uunon välillä. Milloin hän oli säilyttävinään rauhallisuutensa, milloin taas yltyvinään, jolloin tuli sanotuksi ratkaisevat katkeruuden ja eron sanat. Henrik tapasi itsensä kiihoittuneesti hengittämästä, täynnänsä intohimoista vihaa Uunoa vastaan. Ja kuitenkin häntä itseänsä kauhistutti tämä viha. Päästyään siitä hetkeksi vapaaksi, hän koetti huokaista sen pois niinkuin olemattoman ajatuksen.
"Enhän minä ainakaan vielä vihaa häntä, omaa Uunoani, ja voihan olla että hän ottaa asian tyynesti, ja kaikki selviää itsestään kun aamu tulee," — ajatteli hän ihankuin painajaisen tuskissa.
Ja aamu tuli Henrikin saamatta unta koko yönä. Aamu tuli ja valaisi huoneita kartiinin läpi. Kyökistäkin, joka oli Henrikin huoneen alla, alkoi jo kuulua jotakin jyskytystä, ja kardemumman hajua levisi huoneeseen.
"Tänään on Hannan syntymäpäivä, varmaan on aikomus kaakkua leipoa," — ajatteli Henrik. — "Hannan syntymäpäiväksihän Uuno siis onkin saapunut."
Jo kuului pihamiehen vihellys, joka valjasti hevostaan, ja sitten hänen tynnyrinsä kumina, kun hän ajoi kaivolta vettä ammentamaan.
Vielä kaksi tuntia, ja jo oli muidenkin nousuaika.
— Hehei — sanoi jo Uunokin, venytellen käsiään. — Huomenta.
— Huomenta, — vastasi Henrik kääntymättä päin.
— Etkö aijo vielä nousta? — kysyi Uuno.
— Kohta. Anna minun vähän vielä nukkua.
Uuno rupesi, hiljaa viheltää sihistäen, hyvällä mielellä pukeutumaan; nähtävästi hän kiirehti pian puutarhaan, jossa tytöt tavallisesti olivat aamulla.
"Nyt minun täytyy puhua, nyt ennenkuin hän menee, tai se tulee kymmentä kertaa pahemmaksi," — ajatteli Henrik.
Hän alkoi myöskin pukeutua, ja saavutti Uunon silloin kuin tämä oli pesuhommissa. Mutta kun piti sanoa, tuli niin sääli Uunoa, ettei sana syntynyt.
"Minun täytyy sanoa, juuri nyt täytyy", — ajatteli Henrik.
— Sinä taidat olla vähän pahalla tuulella? — sanoi Uuno kuivatessaan itseänsä.
— En nukkunut. Päätä kivistää.
— Ai-ai, kun ei vaan olisi ollut häkää, täällä tuntuukin jonkinlaista kyökkikäryä.
— Ei se tee mitään.
Nyt oli Henrik sanomaisillaan, mutta sydän löi liian kovasti.
Uuno pani vikkelästi liivin napit kiinni, sujahutti takin yllensä ja sanoi mennessään ovessa:
— No sinä tulet sitten.
Näin Henrikiltä jäi kuin jäikin sanomatta.
Kaksi kertaa hän oli ollut aukasemassa suutansa, mutta sydän oli molemmilla kerroilla lyönyt niin, ettei hän voinut alottaa. Ei voinut koko sinä päivänä.
Sanoa Uunolle — se olisi ollut sama kuin ikuisiksi määrätä kaikki. Uunon olisi senjälkeen täytynyt jollakin erityisellä tavalla suhtautua tähän ilmoitukseen, eikä mitään voinut enää koskaan peruuttaa. Joka kerta kun hän koetti lähestyä Uunoa sanomisen aikomuksessa, tuntui Henrikistä selvään, että vaikeneminen on parempi kuin puhuminen, sillä vaikenemisesta ei voi mitään pahaa seurata, mutta puhuminen lähettää sarjan määrättyjä, kylmiä, luonnonlaeista riippuvia seurauksia tulevaisuuteen.
Hän ajatteli sitten, että antaa Uunon itsen huomata. Olkoon puhuminen tämän huomion seurauksena. Ja vaikka hän tiesi sen vielä vaikeammaksi, oli se kuitenkin tulevaisuuden asia, ja siksi tuntui helpommalta.
Koko päivänä hän ei ollut lähestynyt Hannaa, ja kuitenkin kaukaa hallinnut tätä vielä suuremmalla voimalla kuin edellisenä päivänä.
Illalla, kun he kaikki olivat puutarhassa ja Hanna seisoi erillään, hän vihdoin lähestyi. Nyt oli tullut ratkaiseva hetki. Hän tuli ihan hiljaa Hannan luo, niinkuin ei olisi ollut mitään erinomaista heidän välillään, ja seisahtui ensi kerran tänäpäivänä hänen viereensä.
Hanna kääntyi puolittain poispäin ja koko hänen ruumiinsa vapisi niin, että Henrik taisi sen nähdä.
Henrik aikoi juuri sanoa hänelle jotain, mutta jäi sen sijaan katsomaan häntä, eikä sanonutkaan. Sanomisen sijaan tuli kovasti surku Hannaa ja taas Henrikistä tuntui niinkuin hän olisi ollut tiikeri, joka on ajanut toisen vuonan kalliojen väliin vapisemaan ja toisen jo tappanut metsään. Taas tuntui myöskin, että vaikeneminen oli paljon, paljon parempi kuin puhuminen.
"Jätä, Henrik, hänet", — ajatteli hän.
Tätä ajatusta vastaan tulvahti ensin joka haaralta voimakkaat, palavat vastalauseet, muistui luettu novelli, muistui tohtorin "rakkauden faktumi", välähti oma nouseva tulevaisuus, alotettu lainoppi, — näkyi unohtuminen, näkyi entisen epätietoisuuden, vähäpätöisyyden harmaa hämärä, vasta voitetun tarmon herpoutuminen. Mutta tämä sama ajatus, niin uusi ja niin perin mahdoton kuin se olikin, ei jättänyt häntä, vaan yhä enemmän hämmensi hänen mieltänsä.
Kaikkein syvimmässä sydämmessä tuntui, että tämä ajatus vei häntä ikäänkuin kotiin päin, mutta puhuminen vei johonkin vieraaseen.
"Olkoon sitten", — ajatteli Henrik: — "minä olen erilainen kuin kaikki muut."
Niin hän ei sanonutkaan mitään, ja tunsi päästävänsä käsistään tilaisuuden, joka ei ole enää koskaan palaava.
Hän meni pois erilleen, puutarhan ympäri kulkevan syrjäisen käytävän käänteeseen, yksinäiselle penkille, ja siellä rupesi itkemään.
Itkun kanssa tuli ensimäinen lohdutus:
"Minne sinä aijoitkaan lentää! Aijoitko unohtaa vanhat polkusi, tutut maat vaihtaa vieraihin korkeuksiin! Pysy vaan alallasi Henrik. Tunnustele, tunnustele, sinun alasi on tämä tuttu, tasainen, näkymätöin —"
Ennen pitkää hän huomasi itkun asemesta tavoittelevansa sirenin lehtiä käsiinsä ja paukahuttavansa niitä rikki toisen käden nyrkin päällä.
Hän alkoi miettiä, että pian tullaan häntä hakemaan. Mutta ihmisiä ei hän nyt tahtonut millään tavalla nähdä.
Ainoa keino oli sanoa itsensä sairaaksi, — päätä kivistää — tai jotain sellaista. Niin ainakin sai olla häiritsemättä yksinäisyydessä, kunhan vaan ensi kysymykset olivat onnellisesti vastatut ja sivuutetut.
Henrik meni puutarhasta ylös omaan huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen välittämättä siitä mitä huomiota tämä herätti.
Pian tultiinkin kysymään, mikä häntä vaivaa, ja Uuno toi Hannalta terveisiä ja kukkia ja rupesi, voimatta samalla hillitä onneansa, ehdottamaan lääkärin kutsumista sekä pitämään kovaa ääntä.
— Jos sinä rakastat minua Uuno, niin älä puhu lääkäristä, — sanoi
Henrik hänelle.
— No, no, — sanoi Uuno, — antaa olla ellet tahdo, mutta minä istun sinun luonasi, koko illan istun tässä.
— Minä voin jo paremmin Uuno, kiitoksia vaan, — sanoi Henrik ja puristi hänen kättänsä.
— Tulet ehkä illallisellekin.
— En, en. Mene sinä vaan.
— No ehkä sitten menenkin. Siellä jo käskettiin.
Uuno meni.
Se palvelija, joka tuli vuodetta laittamaan, toi illallisella olevalta herrasväeltä kaikellaisia ehdotuksia toimenpiteistä sairautta vastaan, sekä lasillisen kuumaa kamomillateetä.
Henrik seisoi pöydän luona odottaen kun palvelija muihin toimiin kiirehtien kohenteli häthätään alusta, löi tyynyjä ja laitteli vuodetta. Yksinäinen kynttilä tuikki sameasti hänen silmäänsä komoodilta.
Kun vuode oli laitettu ja Henrik mennyt makuulle, ajatteli hän itsekseen:
"Jos on joku jumala, niin vaan semmoinen, joka antaa ihmisten elää onnekseen. Mutta minulta on onni mennyt. Missä tarkoituksessa siis enää eläisin."
"Voi jospa todellakin nyt voisin sairastua ja vähitellen kuolisin pois maailmasta. Jospa olisi joku jumala, jolta voisin sitä pyytää."
* * * * *
Uuno matkusti, mutta sanoi tulevansa syksyllä vielä uudestaan käymään. Kenties hän oli jo tällä käynnillään aikonut kosia ja mennä salakihloihin, mutta nyt hän nähtävästi siirsi asiansa syksyyn.
Uunolle hyvästiä sanoessaan Henrik vielä varmemmin ymmärsi, että hänen on luopuminen kaikesta.
Hän pysytteli niinpaljon kuin mahdollista yksinäisyydessä, jätti kaikki lukunsa ja käytti vapaat hetket kuljeskelemiseen metsissä ja kaukaisilla takamailla, sillä paikallaan istuessa hän ei voinut hallita ajatuksiaan, mutta kävellessä ja vastaanottaessa ulkoa tulevia vaikutuksia hänen oli paljon helpompi.
Se, mikä ensi hetkellä oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta, alkoi vähitellen antautua mahdolliseksi.
Hän huomasi hyvin pian, että hänellä oli kahdenlaisia hetkiä: toiset semmoisia, joina todella ei ollut ajattelemista vastaansotimisesta, vaan oli paras luvata itselleen nähdä Hannaa ja seurata häntä, mutta toiset semmoisia, jolloin hän oli vapaampi ja saattoi pitää kaikellaisia filosoofisia keskusteluja itsensä kanssa.
"Jos minä häntä rakastan", — ajatteli hän silloin, — "miksi tarvitsen että hän minua rakastaisi? Oikea rakkaus on semmoinen, ettei se riipu vastarakkaudesta. Minun pitäisi voida tehdä hänelle hyviä töitä vaikka hän olisi toisen morsian."
"Voisin tehdä niin, että hän tahtoisi lähestyä minua. Tunnen selvään että voisin. Silloin hän jättäisi Uunon ja varmaan sekä itse sitä surisi että Uuno tulisi onnettomaksi; minä taas kadottaisin lohduttajani ja siirtyisin ihan toiseen elämään, — tulisin juristiksi, voisin olla sydämmetön enkä välittäisi olla edes rehellinen. Jos ajattelen silmät ummessa, pimeyden edessä, niin se on vaan tuo syleileminen, joka minua tenhoo. En ollenkaan minä ajattele hänen parastansa, vaan ainoastaan seista hänen vieressänsä kädet hänen kaulansa ympärillä ja suudella hänen päätänsä. Mutta jos ajattelen hänen hyväänsä, silloin en ollenkaan tarvitse syleillä häntä, en edes näkyä hänelle; päinvastoin teen paraiten, jos estän hänen mieltymästä minuun samalla kummallisella tavalla, jolla minä olen häneen mieltynyt." —
"En ennen ole ymmärtänyt, mutta nyt ymmärrän, että se on tuo syleilemisen tyhmä kuva, joka minua estää voittamasta itseäni. Koetan siis siitä päästä."
Ja tämmöisistä päätöksistä huolimatta, kun hän sitten tuli tuohon toiseen mielialaan, niin se tempasi hänet niin, että hän olisi ollut valmis paikalla juoksemaan Hannan luo ja pyytämään häntä omakseen. Ja ainoastaan ihan ulkonaiset asiat estivät häntä siitä.
Sentähden koko Henrikin taistelu muodostui taisteluksi tähän mielialaan tulemista vastaan.
Tässä auttoi häntä se seikka, että ihan samallaista taistelua mielialoja vastaan hän oli ennen voitollisesti käynyt paljon alhaisemmilla asteilla, ja hän saattoi nyt käyttää hyväkseen kaikki silloiset kokemukset tähän.
Niimpä hän tiesi panna suurimman painon kaikkiin pikkuseikkoihin, esimerkiksi: katsoako ulos ikkunasta, kun hän illallisen jälkeen tuli huoneeseensa ja vähän ajan perästä kuuli tyttöjen sipsuttavan hiekkakäytävällä valkoiseen rakennukseen päin, — katsoako vai ei. Halutti niin, että silmät melkein väkisin kääntyivät. Hän piti suurena voittona, ettei hän katsahtanut, josta hän iloitsi vielä seuraavana aamuna. Ja ensi kerroilla se oli jo paljon helpompi, ja sai ryhtyä vaikeampiin.
Melkein vaikeinta oli Henrikistä puhua luonnollisesti Hannan kanssa, niinkuin he puhuivat silloin kuin Hannan puolelta ei vielä mitään ollut. Tahtoi väkisinkin antaa hänen aavistaa sanojen alla jotakin salamyhkäistä, osoittaa katkeruutta, tehdä viittauksia. Mutta joka kerta kun Henrik vähänkään sai itsensä tässä suhteessa voitetuksi, näki hän kuinka Hanna ikäänkuin vapautuu niistä kahleista, joihin Henrik oli hänet kahlinnut, muuttuu taas iloiseksi ja luonnolliseksi ja he tulevat ikäänkuin entisiksi ystäviksi toisilleen.
Nämät ankarat ponnistukset tekivät Henrikin muuten ympäristölleen käsittämättömäksi. Kaikki luulivat, että hän on aina pahalla tuulella, niinkuin hän tavallaan olikin; ja tämä selvä aleneminen muiden silmissä oli Henrikille myöskin tavattoman vaikea kantaa, — erittäinkin mitä Hannaan tulee.
Neiti Selig jätti hänet tähän aikaan kokonaan, ja suostui Stråhlmaniin.
Juriidisia kirjojaan ei Henrik voinut enää nähdä silmiensä edessä. Hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli siihen määrään saattanut valehdella itsellensä. Tietysti hän oli ostanut ne ja ruvennut lukemaan niitä vaan saadakseen merkitystä ja voidakseen kosia Hannaa. Mutta vielä ihan äsken lukiessaan niitä, hän oli todellakin kuvaillut lukevansa siksi, että hänellä oli muka tiedonhaluinen henki!
Myöskin muuttuivat suhteet kauppaneuvokseen, jota Henrik oli ollut niin ihailevinaan. Se oli kaikki ollut vaan siksi, että niistä piti tuleman hänen sukulaisiansa kärsimyksen tiellä. — Nyt hän ei voinut ymmärtää kuinka hän oli saattanut ihailla tätä miestä. Kuinka ihmeessä hän ei ollut ottanut lukuun, että kauppaneuvos ylläpiti kesälinnaansa eli onneansa semmoisella toimella, joka ei olisi koskaan voinut tyydyttää Henrikiä. Hankkia halkoja, lihaa, patruunakoteloita Pietarin kasarmeihin ja Viaporin linnaväelle! Niillä rahoilla hän palvelutti itseänsä ja perhettään, palvelutti rengeillä, piioilla, puutarhureilla, kuskeilla, bonneilla ja kotiopettajilla!
Merkillisintä oli, että Henrikille tuli myöskin poikien opettaminen yhtäkkiä ihan sietämättömän vastenmieliseksi, tuntui tyhmältä ja tarkoituksettomalta.
Kaikki kreikkalaiset, roomalaiset, germaanilaiset, saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset kansat, joiden urotöitä, kuninkaita, tappeluja ja näiden vuosilukuja hänen oli opettaminen, rupesivat näyttämään hänestä tavattoman itserakkailta. Ne olivat kirjoittaneet jokainen oman historiansa, ja nuo heidän kuninkaittensa sukutaulut, hallitusvuodet ja naurettavat ylistelemiset tuntuivat kokonaan tarpeettomilta opetusaineilta. Kun Henrik ei parhaalla tahdollakaan voinut löytää käytetystä historian oppikirjasta mitään muuta kuin vaan tämmöistä kansallisen itserakkauden valhetta, olisi hän, ollen muutenkin pahalla tuulella, mielellään viskannut koko kirjan mäsäksi permantoa vasten. Suomenkin historia inhoitti häntä, koska se tuntui olevan kirjoitettu matkimalla muiden kansain historioita, ja kaikellaisista olemattomista asioista oli vaivaisesti parsimalla tehty suurtapauksia.
Kaikki tämä olisi tosin saanut jäädä Henrikiltä muuten rauhaan, mutta kun sitä piti opettaa noille lihakkaille, pani se Henrikin sisälliseen raivoon ja hammasten kiristykseen.
Myöskin maantieteen opetus rupesi hänestä yhteen menoon näyttämään pelkältä palvelustyöltä, johon rikas kauppaneuvos palkkasi vaivaisia lukumiehiä, semmoisia kuin Henrik oli. Kirjassa ei ollut sanaakaan vieraiden maanosien luonnosta, muukalaisista roduista, näiden uskonnoista, ajatus- ja elämäntavoista, vaan oli pelkkiä paikannimiä ja luetteloja teollisuuden tuotteista, — vastaisten kauppaneuvoksien tarpeiksi!
Luvunlaskukin ja kirjoitus inhoitti, sillä hän ei voinut olla mielessään ajattelematta kuinka hänen oppilaansa vastaisuudessa siirtelevät sormillaan laskulaudan luunappuloita tiskin takana tai kirjoittelevat verolistoja rahatoimikamareissa.
Syksyn lähestyessä, kun Henrik jo luuli olevansa tunteittensa herra, tulikin hänelle kovin taistelu vielä eteen.
Uuno ilmoitti kirjekortilla tulostansa.
Henrik tahtoi lähteä ennenkuin Uuno tulee, mutta tämä juuri oli vaikeata, ja kun hän tutki itseltänsä, miksi se oli vaikeata, pääsi hän selville, että hänestä tuntui niinkuin hän silloin ratkaisevasti luopuisi Hannasta ja antaisi hänet Uunolle.
Heti kun hän tämän asian ymmärsi, päätti hän matkustaa ennen Uunon tuloa, mutta helpommalta ei se siltä tuntunut.
Hanna näytti olevan hänen lähtöpäivänänsä ikäänkuin taas epäselvillä hänestä. Tämä tuotti vieläkin Henrikille jonkinlaista mielihyvää, sillä se antoi hänelle tunnon, niinkuin yhä vieläkin olisi joku mahdollisuus jäljellä kääntää asiat toisin päin.
Kun hän oli jo jättänyt muille hyvästi ja tuli Hannan luo, sanoi tämä tahtovansa tulla häntä saattamaan parkkiin kivisiin porttipylväihin saakka.
He menivät.
Parkin tielle oli jo pudonnut paljon kellastuneita lehtiä.
He antoivat hevosen kulkea edellä ja tulivat käyden jälempänä.
Ja tällä tiellä, mahtavien, pimentävien puiden alla, oli Henrik nyt antautumaisillaan kiusaukseen. Hän ei ruvennut luonnolliseksi, vaan antoi Hannan käydä rinnallaan ja tunsi hänen taas huolestuneen epätietoisena katselevan syrjältä hänen kasvoihinsa.
Henrik tiesi, ettei hän itse alota mitään, mutta hän tunsi, että hän voi vaitiolollaan pakoittaa Hannan puhumaan ja että se sitten voi antaa syytä hänellekin purkaa tunteitansa, hänen olematta enää vastuunalainen siitä. — Tässä pimentävässä parkissa, kenenkään näkemättä, pysähtyä, ottaa häntä kädestä, katsoa häntä silmiin — —
Kuitenkin, se oli jo kuollut ajatus Henrikille, se oli jo ikäänkuin irrallaan ja sen aistillinen vaikutin näkyi hänelle selvästi.
Kun Hannan huolestunut levottomuus oli korkeimmillaan, sanoi Henrik iloisesti:
— Ei mutta Hanna! Sanoinko minä hyvästi herra Stråhlmanille?
Hanna tuli iloiseksi kuin lapsi, nauroi ja puhui kauan siitä asiasta.
Kuitenkaan ei Henrik vielä voinut laskea kaikkea käsistänsä. Kun
Hanna näin selvästi ilmaisi iloansa, vaikeni Henrik taas ja antoi
Stråhlman-aineen vähitellen häneltä loppua.
Taas he olivat molemmat vaiti ja kulkivat rinnakkain.
Kivitolppain luona Henrik sanoi hyvästi ja nousi rattaille.
Hevonen läksi liikkeelle.
Jos hän nyt käänteessä ei katsahda taaksensa Hannaan ja nyykäytä ystävällisesti päätä, niin epäselvyys jää heidän välillensä ja asia pysyy ikäänkuin ratkaisematta.
Kaikki nousi vielä kerran vimmattuun taisteluun Henrikissä: "En katso, en katso!" — ajatteli hän. — "Minullakin on oikeuteni!"
Mutta juuri käänteessä hän ajatteli: "Henrik, katso nyt vielä kerran Hannaan." Hän käänsi päänsä, ja iloisena voitosta saattoi ihan luonnollisesti ja ystävällisesti hymyillä. Hän heilutti hattuansa loppuun asti ja näki kuinka Hanna hätäisesti tempoi hameensa taskusta sinne takertunutta nenäliinaansa ja saatuaan sen esille alkoi innokkaasti huitoa, taas ihan selvänä Henrik-ystävästänsä. Silloin se oli kaikki tehty ja ratkaistu.
Toisen osan loppu.