Veljekset / Romaani

by Arvid Järnefelt

IV LUKU.

Gabriel oli perheen vanha suru.

Hänen historiansa kulki jo entisen kotonaolon aikana niinkuin erillään muista veljeksistä. Mutta kotoa lähdettyä se erosi muista niinkuin virran haara, joka on kääntynyt omille urilleen ja jättäen muut laskenut ihan toiseen veteen. Sentähden, kun hänestä rupeaa kertomaan muiden veljesten rinnalla, on niinkuin äkkiä tulisi laajalta niityltä tiheään metsään, — niityltä, josta on näkynyt taloja ja on ymmärtänyt paikat ja suunnat, — metsään, jossa ei näy kuin läheisimmät puut eikä ole tietoa etelästä eikä pohjoisesta.

Ja kuitenkin hän oli yksi veljeksistä, oli saman isän ja saman äidin poika, ja vaikka oli kookkaampi muita, muistutti kasvoiltaan äitiä enemmän kuin kukaan heistä.

Muut veljekset häntä ikäänkuin eivät huomanneet, tai eivät ottaneet lukuun, sillä vaikka hän oli kaikkia heitä väkevämpi, hänellä ikäänkuin ei ollut omaa tahtoa, vaan hän leikki aina sitä mitä muut keksivät, ja totteli muita. Uunoakin, vaikka tämä oli nuorin.

Hänellä ei ollut koskaan ollut halua lukuihin. Kesäisin hän oli kiiriskellyt haoissa, laitellut kaaripyssyjä ja tavoitellut käsiinsä kaikellaisia lintuja, hiiriä ja oravia, siirrellyt muurahaispesiä paikasta toiseen, pannut niitä tappelemaan keskenään. Talvisin hän taas mieluimmin oleskeli tallissa ja renkien mukana töissä. Ja saattoi olla ulkona aamusta iltaan. Ei hän tiennyt sen parempaa kuin istua multakuorman kuskina. Ja hänen hartain toivonsa oli muuttaa kokonaan renkitupaan, jossa ei joka kerta sisäänastuttua saanut toria siitä, että toi mukanaan tallin hajua, kuten nyt ruokasaliin ja saliin tullessa. Mamma ei voinut käsittää, mikä ihme sitä poikaa veti renkien luo, pappa ei ottanut asiaa ajatellakseen, vaan torui Gabrielia mamman pyynnöstä, kun ei mamman omista sanoista enää ruvennut olemaan apua. Gabriel lähetettiin kouluun niinkuin muutkin pojat. Mutta vuosi vuodelta kävi luku häneltä yhä huonommin. Toiselle luokalle hän oli jäädä kolmanneksi vuodeksi, pääsi kuitenkin armosta kolmannelle, mutta täällä hän peräti jätti lukemisen. Sitäpaitsi hän oppi yhä enemmän kujeilemaan, ikävää karkoittaakseen, ja vihdoin alkoi kuulua opettajien puolelta ehdotuksia, että poika otettaisiin kokonaan koulusta. Niin tapahtuikin. Pappa koetti alussa itse lukea hänen kanssaan, mutta hermostui tästä siihen määrään, ettei tuntenut lopulta itseänsä: hän näki, että rupeisi suoraan vihaamaan omaa poikaansa, jos vielä jatkoi opetusta. Ja niin jäi sekin asia. Gabriel oli jo kasvanut yli nuorukaisijän. Hän oli ehtinyt tottua pois renkien töistä ja osasi laiskotella. Eikäpä niistä töistä muuten kukaan kiittänytkään. Häntä huvitti sen sijaan kaikellaisten keksintöjen toimeenpaneminen. Siinä kaukaisessa toivossa että hän vielä saisi halua luonnontieteihin, kuten Linné muinoin, salli mamma hänen käyttää yhtä huonetta renkituvan vieressä jonkinlaiseksi lintutarhaksi. Gabriel asetti sinne kuusen näreitä ja keräsi punatulkkuja, tilhiä, ristinokkia ja muita talvilintuja, joita hän onkivavan päähän kiinnitetyn jouhiansan avulla osasi pyydystää elävinä käsiinsä. Mamma olisi kärsinyt huoneen hirmuista siivoa ja hajua, mutta se osoittautui muuten sopimattomaksi: linnut kuolivat savuun, joka kärysi huonosta uunista, ja kun ei parempaa huonetta voinut saada, jäi koko asia sikseen. — Perpetuum mobilea hän myöskin koetteli laittaa, ja sai pienten sähköpatterien avulla kaksi pyörää käymään. Mutta heti kun ne kävivät, ei asia enää huvittanut häntä.

Hänellä oli sitten aika hyvä käsiharmonikka. Sillä hän taisi soittaa koko pitkän iltapäivän jossain tallin vinnillä, kun isä oli poissa kotoa eikä voinut kuulla. Myöskin oli hän ottanut tavakseen käydä harmonikkansa kanssa jossain tuttavien poikien luona ja oli joskus jo renttuillutkin näiden kanssa. Vähitellen hän ei enää välittänyt siitä, että pappakin kuuli pihan perältä hänen harmonikkansa jankutuksia.

Mutta kerran hän soitteli jo vintikamarissa, ja silloin se tuli hänen asioilleen ratkaisu.

— Käske Gabriel alas, hetipaikalla! — sanoi pappa Uunolle. Uuno säikähti papan terävästi tuijottavaa silmää ja kalvenneita suupieliä. Hän meni nopein askelin, sydän kurkussa vinninrappusia ylös.

— Pappa käski sinun tulla alas, — sanoi hän vintikamarin ovesta Gabrielille, joka virui vuoteessa, ja huoletonna soitteli liimalta haisevaa harmonikkaansa.

Gabriel, ihan kuin olisi aavistanut jotain, nousi nopeasti, ja meni
Uunon edellä alas, harmonikka kainalossa. Uunosta näytti, että
Gabrielkin oli kalvennut.

Pappa odotti alhaalla, vintikäytävän oven luona. Kun Gabriel oli tullut alas ja sulkenut oven jälkeensä, aikoi hän mennä pari askelta eteenpäin, mutta pappa seisoi ihan liikahtamatonna hänen edessään, niin että Gabrielin oli perääntyminen ja hän painoi silmänsä alas.

— Jo kauan olen minä katsellut sinun elämätäsi. Sinä näyt pitävän tätä kotia paikkana, jossa on mukava vetelehtiä ja renttuilla. Anna tänne tuo kapineesi!

Pappa tavoitteli käsiinsä harmonikkaa silminnähtävällä tarkoituksella viskata se säpäleiksi. Mutta Gabriel väisti ylpeästi.

Samassa mamma tuli hätääntyneenä kyökistä ja pysähtyi kynnykselle.
Pappa huusi:

— Panet tuon luotasi, taikka menet ulos!

Uuno vapisi papan julmistunutta ääntä. Hän oli jäänyt heidän väliinsä, eikä hämmästyksissään tiennyt kuinka pujahtaa pois. Mutta Gabriel nosti päänsä ja sanoi yhtä kovalla äänellä kuin pappakin:

— Lähden minä tästä vähemmälläkin huutamisella.

Ja Uunoon tuli kauhea ajatus: voittaisikohan Gabriel papan, jos he rupeisivat tappelemaan? Hän pujahti nyt pois ja siirtyi mamman luo. Pappa sanoi Gabrielille:

— Minun puoleltani ei ole esteitä.

Ja Gabriel meni harmonikka kainalossa tampuriin, lähteäkseen talosta, ja rupesi ottamaan palttoota naulasta. Ulkona oli syksyinen sadesää.

Pappa tuli jo vähän lauhtuneena hänen jälessään tampuriin ja väittääkseen Gabrielin äkkinäistä lähtöä mahdottomaksi, sanoi palttoosta, jota Gabriel haki:

— Onkohan sekään sinun?

Silloin Gabriel loukkaantui vielä enemmän ja tahtoi mennä ulos ilman palttoota. Mutta mamma ei voinut enää hillitä itseään, vaan kapsahti hänen kaulaansa ja rupesi estelemään ja sanomaan että pappa oli vaan kiivastunut.

Pappa jätti nyt asiat mamman huostaan ja meni pois omaan kamariinsa sanomatta sanaakaan.

Mutta Gabrielin mieli oli kuohuksissa, ja mamman estelyt vaan yllyttivät häntä.

Vihdoin mamma toi kuitenkin hänelle hänen palttoonsa ja hän meni ulos ilmaistuaan lohdutukseksi mammalle, missä hän aikoi olla yötä ja missä mamma saisi häntä huomenna tavata.

Suuri suru oli sinä yönä pappilassa, eikä lamppuja sammutettu koko yönä. Pappa ja mamma kuiskuttelivat keskenään papan kamarissa ja mamma nyyhkytti. Pappa puhui sortuneella äänellä ja yski usein. Uuno makasi yksin poikain kamarissa, valvoen, kylmä hiki säärissä. Johannes ja Henrik olivat siihen aikaan kaupungissa koulussa.

Seuraavana päivänä, ennenkuin mamma oli lähtenyt Gabrielia tapaamaan, tuli Gabriel poikain kamariin ja kysyi hiljaa Uunolta: missä pappa on?

Pappa oli lähtenyt ulos pitkävartisissa saappaissa, luultavasti ojatöitä katsomaan suoniitylle.

Gabriel istui poikain kamarin vahavaate-sohvalle odottamaan. Uuno jatkoi läksyjen lukemista, vaikkei ajatellut mitään mitä luki.

Vihdoin, kun pappa ei tullut, Gabriel laski päänsä alas sohvanpäädylle, nosti vähän ajan perästä jalkansakin, venyttäytyi pitkäkseen ja nukkui siihen.

Pappa tuli kotiin, kulki oman kamarin läpi poikain kamariin, katsahti sohvalle, tuli kaapin luo, otti sieltä sisä-takkinsa ja meni jälleen omaan kamariinsa.

Silloin Gabriel heräsi ja kavahti ylös. Hän meni suoraa päätä papan luo ja Uuno kuuli kuinka hän sanoi: anna minulle anteeksi, — ja pappa siihen vastasi: anna sinäkin minulle anteeksi liiallinen kiivauteni, ja kuului kuinka pappa taputti häntä syleillen selkään.

Sitten suljettiin ovi eikä kuulunut muuta kuin että he keskustelivat.
Ja he keskustelivat kahden tunnin ajan.

Sillä välin Uuno meni mamman luo ja kertoi mitä oli tapahtunut ja he yhdessä eivät tienneet kuinka kyllin riemuita pitkän suruyön perästä.

Vihdoin pappa ja Gabriel tulivat pois papan huoneesta. He näyttivät onnellisilta. Gabrielin kasvot olivat punaiset, papalla oli punaiset täplät ohimoissa. He puhuivat jo vähäpätöisistä asioista ja pysähtyivät salissa muka ihmettelemään jonkun ruukkukasvin lehtien omituista kääntymistä ikkunaan päin.

Myöhemmin, kun pappa meni päivällisunelle, kertoi Gabriel mammalle mitä he olivat keskustelleet. Oli tullut päätetyksi, että Gabriel lähtee maanviljelyskouluun, koska hänellä kenties oli juuri siihen enin taipumusta. Ja Gabriel oli luvannut koettaa parastansa.

Kauas hän tulikin kotoa. Erityisten puuhien ja suositusten avulla hän vielä samana syksynä otettiin vastaan Mustialan maanviljelyskouluun. Ja sieltä ei hän päässyt seuraavana kesänäkään kotona käymään.

Tosin kuului pian, ettei hän tässäkään koulussa menestynyt ja olisi tahtonut lukuja välttääkseen siirtyä voutiosastolle. Niinkauan kuin isä vielä eli, suoriutui hän kumminkin jotenkin hyvin. Mutta isän kuoltua, kun hän pappilan huutokaupan aikana oli käynyt kotonaan ja piti jälleen matkustaa Mustialaan, löyheni hänen vähäinen tarmonsa taas kokonaan. Johanneksen täytyi tehdä hänelle semmoinen viittaus, että jollei hän nyt suorita päästötutkintoa, niin voi käydä niin, että hän vielä jääpi köyhän mamman elätettäväksi. Ja mamma puolestaan sanoi, että jo kunnioitus papan muistoakin kohtaan vaatii Gabrielia lopettamaan määräkurssi. Näillä puheilla hän saatiin silloin lähtemään.

Mutta ei ollut kulunut kuin pari kuukautta kuin tuli sana, että hän oli yhtäkkiä jättänyt Mustialan ja ruvennut — konepuhdistajaksi veturitalliin Turussa. Kirjeessä hän mainitsi, että hänelle oli luvattu lämmittäjän paikka verrattain lyhyen harjoitusajan kuluttua ja pyysi vielä jonkun ajan kuluessa lähettämään rahoja niinkuin ennenkin, mutta että pian hän toivoi pääsevänsä omille jaloilleen. Ja kun hän sitten pääsi veturinlämmittäjäksi Turun radalle, lakkasi mamma lähettämästä hänelle niukkoja eläkevarojaan.

Tässä virassa Gabriel sitten pysyi kaksi vuotta ja olisi tyytynyt pysymään kauemminkin, ellei olisi rakastunut erään tullivahtimestarin tyttäreen, Ingrid Vestlundiin Turussa.

Neiti Vestlund rakastui myöskin, mutta ei suinkaan niin, että olisi hellittänyt vaatimuksiaan tavallisen lämmittäjän suhteen. Ei. Hän vaati yhdessä isänsä kanssa tiukkaan, että Gabrielin pitää päästä veturinkuljettajaksi ennenkuin avioliitosta voi tulla kysymystä. Heidän tutustumisensa tapahtui asemasillalla. Neiti Vestlundin oli tapana kävellä iltajunan tuloaikana siellä, ja ensimäinen, jonka hän näki junan tullessa halliin, oli Gabriel, joka pidellen tenderi-bromsista kallistui koko ruumiillaan ulos veturista antaakseen seisahdusmerkkiä masinistille. Neiti Vestlund oli kerran vaan vilkasemalla katsahtanut häneen. Gabriel hyppäsi vallattomasti asemasillalle, ja veturinkuljettajan nauraessa hyökkäsi tekemään tuttavuutta neiti Vestlundin kanssa, tehden kurillaan kaikellaisia herrasharppauksia tämän edessä. Ei hän silloin vielä itsekään tiennyt, että hän sitten kiintyy tähän ihmiseen. Hän vaan kujeili masinistin huviksi. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt poistua neiti Vestlundin vihasilta torjumisilta, hän oli yhtäkkiä nähnyt tämän kasvoissa sen, mihin hän sitten rakastui, ja silloin hän samassa heitti kujeet. Näkikö neiti Vestlund myöskin hänen kasvoissaan jotakin, sitä neiti Vestlund ei kyllä mitenkään osoittanut. Mutta vaikka neiti Vestlund ei yhtenäkään iltana junan tullessa katsahtanut enää ylös, niin Gabrielin ja hänen välillään kuitenkin oli niinkuin kummaltakin puolelta puhuttu lämmin sana, joka merkitsi: sinua, yksinäinen ihminen, minä suojelen ja hoidan, älä ole milläsikään, sinulla on ainainen turva minussa.

Sentähden kun Gabriel vihdoin eräänä iltana junan tultua esitteli itsensä neiti Vestlundille ja tämä käytti mitä kylmimpiä ja vaativimpia sanoja, ei Gabriel uskonut häntä eikä pelästynyt, vaan pyysi seurata häntä kotiin.

— Ettekö ole saanut mitään sivistystä, kun ette ymmärrä, ettei sovi noin vaan tulla itseään esittelemään, — ja sitten hän vielä pyrkii saattamaan!

— No, edes tuonne kulmaan, — sanoi Gabriel, pannen liikkeelle ylimmän myhäilytaitonsa.

— Ei tule kysymykseen, ei koskaan! Hyvästi, — sanoi neiti Vestlund venyttäen ja korottaen viimeistä tavua ja päällään kumartaen.

Gabriel ei uskonut mitään näistä.

Kun neiti Vestlund ei saapunut enää asemasillalle, rupesi Gabriel häntä muualta hakemaan, tapasi pari kertaa iltamassa, mutta aina oli hän yhtä ynseä ja karkoitti yhä Gabrielia luotaan. Gabriel ei sittenkään uskonut, vaan seuraavana päivänä erään pahan kohtauksen jälkeen meni suoraa päätä hänen kotiinsa.

Neiti Vestlundia ei ollut kotona. Joku mies tuli häntä vastaan takitta, kaulassa musta sotamiesten kaulalappu.

— Mitä asiaa herralla on, — kysyi tämä, kun Gabriel astui sisälle.

— Onko neiti Vestlund kotona?

— Ei ole, mutta minä olen hänen isänsä, jos on asiaa —

— Ehkä voin häntä odottaa täällä?

— Miksei, herra on niin hyvä ja tulee sisälle. Ja tullivahtimestari Vestlund vei Gabrielin pieneen huoneeseen, joka oli olevinaan sali. Siinä oli kuitenkin piironki ja sen päällä peili ja pieniä posliinitavaroita. Myöskin oli kokoonpantu sänky, siististi peitettynä valkoisella päällyksellä. Toisella puolella oli pieni, hyvin tiukoilla vietereillä pyöreäksi pullistuva sohva, pöytä ja lamppu, sekä uunisermi pronssatuilla puupuitteilla.

Tämä oli silminnähtävästi yhtaikaa sekä sali että neiti Vestlundin huone. Gabriel huomasi sen, istuttuaan tuolille pöydän viereen, ja hän tuli hyvin hämilleen ajatellessaan, että oli näin tunkeutunut ventovieraan neidin kaikkein pyhimpään.

— Täällä alkaa olla vähän pimeä, — sanoi tullivahtimestari, noudettuaan sillävälin virkatakin yllensä ja tuoden sisälle valkokuuppaista palavaa lamppua.

Gabriel huomasi nyt, ettei huoneessa ollut kaikki semmoisessa järjestyksessä kuin sen haltiatar varmaan vaati ennenkuin päästi ketään sisälle. Ja hänen tuli vielä tukalampi olla.

Kaksi tietä näytti hänestä olevan edessä: joko paeta pois tai sanoa tullivahtimestarille kaikki ja pyytää hänen suostumustaan. Gabriel muisteli jossain lukeneensa, että tyttäriä voi kosia suoraan heidän isiltänsä. Ja hän päätti tehdä sen heti.

— Minä olisin samalla kysynyt sopiiko teille, että minä menen naimisiin hänen kanssaan.

Säikähdys ilmausi tullivahtimestarin kasvoilla. Hän rupesi änkyttämään ja hymyilemään.

— Vai niin — juu, juu, — he, he, — kyllä hän tulee kohta kotiin, — herra on vaan niin hyvä ja odottaa.

Gabriel huomasi nyt vasta, ettei hän ollut vielä edes esitellyt itseänsä.

— Nimeni on Gabriel ——, sanoi hän nousten seisaalleen.

Tullivahtimestari ei ymmärtänyt esitystä.

— Herra on niin hyvä ja istuu vaan, — sanoi hän niinkuin vaaralliselle mielisairaalle. — Joko herra on kauankin Turussa ollut?

— Minä olen veturinlämmittäjä.

— Vai niin, lämmittäjä — jassoo, — sanoi tullivahtimestari rauhoittuen ja hitaasti, ja kiersi hänet hirmuiseksi muuttuvalla katseella kiireestä kantapäähän: — Vai lämmittäjä, juu, juu! — Eikä siitä katseesta osannut päättää valmistuiko tullivahtimestari ajamaan häntä ulos vai kepittämään.

Samassa kuului avain käyvän ulko-oven lukossa ja neiti Vestlund tuli kotiin.

— Mitä — mitä tämä nyt taas on! — sanoi hän niinkuin olisi jatkanut eilistä toraa ja huomaamatta isäänsä.

Tullivahtimestari oli todellakin siepannut jostakin kepin ja tuli nyt uhkaavasti esille.

— Niin. poika, mitä sinä täältä oikein haetkaan, alatko laputtaa —

Mutta silloin neiti Vestlund purskahti itkemään ja otti Gabrielia kädestä.

— Kyllä se on niin, pappa, kyllä se on niin, — puhui hän nyyhkyttäen.
Gabriel loisti.

— No, olisit kohta sanonut, jos se niin on, minä luulin, että mikä mies se on —

Neiti Vestlund esitti nyt Gabrielin papalleen, sanoi täydellisesti hänen etu- ja sukunimensä ja minkä pitäjän papin poika hän oli. Gabriel ei voinut kyllin ihmetellä, mistä hänen morsiamensa oli nämä tiedot saanut. Mutta tullivahtimestari rupesi häntä jälleen herraksi karahteeraamaan; sitten he joivat kolmisin teetä, hyvin juhlallisina ja harvapuheisina.

Neiti Vestlund, vaikka oli sillä kerralla antanut valtaa tunteellisuudelle, noudatti sen perästä sitä tiukemmin ankaruutta käytöksessään Gabrielia kohtaan. Jos Gabriel vähänkin koetti panna käytäntöön hellempiä suhteita ja siinä tarkoituksessa nykäsi häntä hihasta tai vaati käymään käsikynkässä, niin neiti Vestlund kiivastui ja närkästyi.

— Älkää luulko että mitään on vielä päätetty, — hän sanoi, ja lisäsi huokaisten: — Kyllä sitä vielä saamme odottaa, jumalaparatkoon.

— Mutta sinähän puhut aivan niinkuin minä tahtoisin viivyttää asiata. Ingrid, kultaseni, miksi me oikeastaan viivyttelemme. — Mitä sanot siihen että menisimme naimisiin jo huomenna?

— Niin, ehkä aivan ilman kuulutuksia!

— No, kolmen viikon perästä sitten. Mehän olemme vapaita kuin linnut.

— Kyllä kai ei teillä olisi mitään sitä vastaan, ei yhtään mitään, arvaan minä.

— Olisiko sinulla sitten? — Ja Gabriel retuutti häntä kyynäspäästä.

Silloin neiti Vestlund yhtäkkiä taas tulistui.

— Tuommoiset temput saatte jättää sikseen. Ei sormellakaan, sanon minä!

— Anna anteeksi, — sanoi Gabriel nöyränä kuin vuona, huomattuaan, että Ingridin silmiin oli tullut kyyneleitä. — Enhän minä, — leikillähän minä vaan. — Mutta sano nyt, onko niin, että sinä itse tahdot viivytellä?

— Ja minusta on sama vaikka herra jäisi suutariksi. En tuon vertaa minä siitä välitä. — Hän näytti etusormella peukalonsa päätä ja kääntyi hänestä ylenkatseellisesti, pannen: pyh, tuommoinen!

Mutta Gabriel ei uskonut. Hän vaan erottuaan siksi kertaa Ingridistä mietti itsekseen ja muisteli Johannesta, joka oli aina niin halveksinut "epäjohdonmukaisia" ihmisiä. Mitäpä hän nyt sanoisi Ingridistä! Eihän tällä ollut yhtään mitään järkeä, ei järjestystä sanoissaan. Ensiksi Ingrid moitti siitä, että heidän avioliittonsa toteutuu jumalaties milloin, sitten hän suuttui, että Gabriel tahtoi kohta viettää häitä, sitten hän sanoi, että vaikka jäisit suutariksi, ei ole yhtään väliä! Mutta kurjan lämmittäjän ei auttanut ruveta hakemaan viisaita ja johdonmukaisia. Ja olihan Gabriel jo katkaissut muutenkin pään häpeältä. Hän sai siis kaikessa rauhassa olla rakastunut tuohon epäjohdonmukaiseen. Ja hänen oli taas lämmin olla, niin kuin tullessa pakkasesta höyryävään veturiin.

Gabrielin suurena huolena oli päästä selville, oliko se tullivahtimestarin juonia, ettei Ingrid tahtonut ottaa ratkaisevaa askelta. Hän kysyi Vestlundilta suoraan asiata ja huomasi silloin tämän puheista, että isä oli ainoastaan yhtä mieltä tyttärensä kanssa, joka vaati, että Gabrielin täytyi päästä ensin veturinkuljettajaksi. He vaativat sitä yhteisesti.

Siinä sitä sitten oltiin.

Taas oli siis Gabrielilla edessä pakkotyö. Hänen oli ensin palveltava vähintäin kaksi vuotta jossain koneverstaassa ja sitäpaitsi suoritettava tutkinto Helsingissä.

Ingrid ei hellittänyt vaatimuksiaan tuumankaan vertaa: ylin koneenkäyttäjätutkinto oli suoritettava. Hän tuli tässä suhteessa niin ankaraksi, ettei ruvennut ollenkaan sinnepäinkään puhumaan avioliitosta eikä mistään, mikä vähänkään oli sen yhteydessä. Hän yhä teititteli Gabrielia merkiksi, ettei asia ollut vielä päätetty. Ja vasta sittenkuin Gabriel oli todellakin mennyt koneverstaaseen päällelyöjäksi ja eräänä päivänä aivan nokisena ja häpeissään hymyillen tuli kadulla Ingridiä vastaan, sinutteli tämä häntä ensi kerran ja Gabrielin suureksi kummastukseksi saattoi häntä läpi kaupungin hänen kortteeriinsa asti. Ja silloin Ingrid myöskin ensi kerran kosketti sitä tulevaisuuden asiaa. Hyvästiä jättäessään hän vähän viivähti ja sanoi: "voi, voi, kuinka se aika sentään lentää pian: pari kolme vuotta, mitä se on!" — ja hymähti tosin vähän, mutta hyvin ystävällisesti. Jos Gabriel oli ennen sidottu Ingridiin, niin nyt hän oli kahlittu.

Mutta samalla alkoi Gabrielille kovan koetuksen aika.

Työnjohtaja ehdotti, että hän olisi vuoden pajassa, toisen osaksi viilariverstaassa ja osaksi varvi- ja muiden koneiden ääressä. Ensimäinen vuosi oli kovin. Hän joutui kiukkuisen ja hermostuneen vanhan sepän apulaiseksi. Tämä seppä oli ollut hyvin vihoissaan siitä, että hänelle annettiin Gabriel päällelyöjäksi, sillä hän varoi, ettei olisi lupa haukkua ja komentaa herrasväen poikaa. Mutta pian hän huomasi, ettei ollut mitään pelkäämistä tältä puolelta ja karkoittaakseen apulaisestaan kaikki vaatimukset yhdellä kertaa, hän pani Gabrielin hyvin lujalle. Kiusalla pyöritytti selän takaa moukaria jäähtyneen raudan päällä ja muuta semmoista.

Ei mennyt viikko umpeen, niin Gabriel jo kyllääntyi. Kun seppä ei saanut hitsiä onnistumaan ja alkoi haukkua Gabrielia, ettei tämä ollut ehtinyt karistaa kuonaa raudastaan, menetti Gabriel malttinsa.

— Saatana tässä sinua palvelkoon! — huusi Gabriel kalveten, ja nakkasi moukarin päänsä yli kauas luotaan. — Perkele — lisäsi hän vielä mennessään pajan ovelle päin.

Seppä katseli hymyillen hänen jälkeensä. Muut sepät molemmin puolin ja päällelyöjät kääntyivät ahjoiltaan ja alasimiltaan häntä kohti ja alkoivat nauraa virnistää.

— Kas osaa se poika kiroillakin, en mää sit tiennykkä, — sanoi joku heistä.

— Mihkäs ny' menet, älä me, älä me, et pääse takaasin, — ilkkuivat he.

— Pojan tarttee saara lämmint maitoo mammaltaas välill — pani joku.

Mutta Gabriel kulki sivuilleen katsahtamatta kiroillen pois. Ja vasta kun hän oli päässyt ulos pihalle ja kirkas päivänvalo tuli hänen silmiinsä, huomasi hän mitä oli tapahtunut.

"Niin, niin, Ingrid", — huokasi hän ja istui pajan suuren ränniammeen laidalle. — "Menenkö konttoriin vaatimaan takasin työkirjaani, vai mitä pitää minun tehdä?" — Hän päätti kuitenkin parhaaksi olla mitään tekemättä, ennenkuin oli kysynyt Ingridin mieltä.

"Mustialaan minun olisi sittenkin pitänyt jäädä", ajatteli hän. "Mutta sitten en olisi tavannut Ingridiä. siis minun piti tulla tänne." Ja samassa heräsi hänessä mainio tuuma: jospa olisi palata Mustialaan, eiköhän Ingrid siihen tyytyisi yhtähyvin kuin veturinkuljettajan paikkaan. Paljon korkeammalle hän siten pääsisi. Inspehtoreja sanotaan ainakin herroiksi. Hän hyppäsi ammeen laidalta ja alkoi pitkin askelin harpata kaupunkiin päin, ja hän myhäili hienostaan jo edeltäpäin ajatellessaan minkä vaikutuksen hänen uusi ehdotuksensa tekee neiti Vestlundiin.

Hän pistäytyi hätimmiten kotonaan, peseytyi, pani toisen takin yllensä ja läksi Ingridiä tapaamaan.

Juuri kun Gabriel oli menemässä tullivahtimestarin asunnon portista sisälle, huomasi hän Ingridin kääntyvän kulmasta ja tulevan kotiin päin. Gabriel meni häntä vastaan ja he kääntyivät yhdessä poispäin kävelemään. Ingrid näytti ihmettelevän, mutta ei kysynyt ensiksi mitään.

— Ja minulla on sinulle hyvin tärkeitä asioita puhuttavaa, — sanoi
Gabriel, kun he olivat istuneet puistikon penkille.

Ingrid katsahti häneen epäilevästi.

— Niin, niin, eikö minulla voi ollakaan mitään tärkeitä asioita, — sanoi Gabriel koettaen lyödä leikkiä ja edeltäpäin voittaa Ingrid puolelleen. — Katsos nyt, ja kuuntele tarkkaan, mitä sinulle sanon. Koko tämä minun nykyinen tuumani koneenkäyttäjätutkinnon kanssa on — pelkkää hullutusta.

— Vai niin, — sanoi neiti Vestlund lyhyesti, oikasihe ja jäykisti kaulansa. Ne oli kaikki pahoja merkkejä.

— Kuulehan ensin mitä sanon, — hyvitteli häntä Gabriel.

— En ole kuuro, — vastasi Ingrid yhtä lyhyesti.

— No niinpä niin, kosket ole kuuro, niin sanon sinulle, että minun on paljon viisaampaa jatkaa Mustialassa, jossa jo olen yli vuoden ollut ja varmaan pääsisin toisen vuoden kurssille takasin. Minulla olisi tie auki sieltä inspehtorin paikkoihin suurilla maatiloilla ja ehkä joskus voisin päästä omankin maatilan isännäksi, — kuka sen tietää! — Mitä?

— Teidänhän on valta tehdä niinkuin tahdotte, aivan niinkuin tahdotte.

— Niin, mutta mitä sinä sanot asiaan?

— Mitäkö minä sanon asiaan, ha-ha, sepä kysymys! Mitä ihmeen asiata minulla on? Ei minulla ole mitään asiata teille. Jos te menette Mustialaan tai vaikka johonkin insinöörikouluun tai tulette miksi suureksi herraksi tahansa — mitä minulla on siihen sanomista! Jag har äran gratulera! — venytti hän ja matki onnentoivotuskumarrusta.

Silloin Gabriel huokasi ja hänen tarmonsa katkesi. Hän tiesi, että kun
Ingrid kerran pääsee tuohon epäjohdonmukaisuuden kuiluun, niin ei häntä
sieltä mikään uita selville vesille. Hän ei tehnyt edes yritystäkään.
Sen sijaan hän kertoi kaikki mitä oli pajassa tapahtunut.

— Hävyttömät vielä nauroivat minulle, kun minä tifileerasin heidän ohitsensa, kyllä minä niille perkeleille näytän! — sanoi hän.

— Herra ——, tuo puhe on sopimatonta teille, — sanoi neiti Vestlund totisesti.

Gabriel katsahti hämmästyneenä Ingridiin, sillä siinä oli jotakin muuta kuin epäjohdonmukaisuutta. Se sana kävi Gabrieliin kipeästi, ja yhtäkkiä hänen äskeinen pajassa liikkeelle päässyt raivomielensä alkoi jälleen kokoon kuohua.

— Minä tiedän itse mikä minulle sopii, mikä ei, — sanoi hän ja hänen huulensa vapisivat ja hän meni ihan kalpeaksi. Hän muisti hämärästi, että juuri noin tuntui kerran ennen, silloin kuin hän nousi pappaa vastaan, ja että nytkin ehkä kaikki täytyy loppua anteeksipyyntöön.

Neiti Vestlund nousi ylös.

— Niin no, minä olen siis tarpeeton, — sanoi hän.

Mutta kun Gabriel huomasi, että Ingrid teki näillä sanoilla lähtöä, nousi hän ja ennätti edelle ja teki niin että hän jätti Ingridin, eikä Ingrid häntä, — tuli mitä tuli.

Tosin hän oli kuulevinaan niinkuin joku olisi hänen jälkeensä sanonut: "Gabriel!" Mutta vaikka se tuntui hänestä hyvältä, sillä se oli hellyyden ilmaus, hän ei katsahtanut taaksensa. Penkillä vielä istuessaan hän oli jo ehtinyt päättää mennä kostoksi kapakkaan ja juoda itsensä juovuksiin, ja vaikka Ingridin hätäinen huudahdus ja entiset muistot nöyrtymisen välttämättömyydestä kehoittivat muuttamaan tätä päätöstä, ei hän enää malttanut hillitä jalkojaan, jotka jo nopeasti ja ylpeästi astelivat kapakkaan päin. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että ehkä pieni levottomuus hänen tähtensä tekee hyvää Ingridille ja saa häneltä esille vielä samallaisia odottamattomia hellyyden ilmauksia, jahka se vaan oikein ehtii pelästyä.

Heti humalaan päästyään rupesi hän kuitenkin tekemään tyhmyyksiä. Hän meni pajaan jatkamaan. Siellä hän piti hyvin kovaa ääntä, haukkui kaikkia yhteisesti ja heitti kousulla vettä ahjoihin, kunnes sai pomon niskaansa ja vietiin pois. Illalla hän toisen kapakan edustalla, jonne pyrki sisään, joutui tekemisiin kolmen juopuneen herran kanssa, joita hän koetti kummastuttaa ja nolata tiedoillaan, mutta kyllästyi heihin ja survasi luotaan niin että ne menivät läjään päällekkäin ja rupesivat huutamaan polisia. Kaikki vietiin polisikonttoriin, nimet kirjoitettiin, mutta laskettiin menemään ja käskettiin tulemaan seuraavana aamuna kello 8.

Kun Gabriel seuraavan päivän aamuna avasi silmänsä ja muistojen esirippu juhlallisesti kohosi, oli siinä yhtaikaa edessä melkein enemmän kuin Gabriel jaksoi kantaa. Mustimpana kaikesta oli väli Ingridin kanssa, ahjojen sammuttaminen ja käsky tulla polisikonttoriin kello 8.

Hän kopasi tuolilta taskukellonsa. Se oli jo 1/2 8. Viime hetkenä hänessä syntyi semmoinen pelastava ajatus, että hän pukeutuu herraksi! Epätoivoisella kiireellä hän, päänsärystä huolimatta, pesi kasvonsa, tempasi kaapinlaatikosta jotenkin kiiltävät patinakengät ja monta kertaa pantattuna olleen pitkän verkatakin. Oli hänellä myöskin olemassa kaulus ja kaulustin. Ja yhtäkkiä hän oli jälleen herraspuvussa. Ei puuttunut kuin toinen mansettinappi, jonka sijaan hän pujotti tulitikunpuolikkaan. Peilissä hän kiireimmän kautta viimeisteli itseänsä. Kampasi tukkansa pystyyn ja harjoitteli vähän herrasryhtiä päänliikkeillä. Ja sitten issikalla polisikonttoriin!

Hän tuli polisikonttoriin juuri kello 8.

Odotushuoneessa oli paljon kummallista väkeä: muutamalla oli posket sidottuina, toiset seista jomottivat mietteissään, oli epäillyttäviä naisia, passittomia kulkijamia, likasia, kohmeloisia rantajätkiä, jotka olivat saaneet täällä viettää yönsä. — Gabriel ei voinut mennä sisälle istumapaikkaa hakemaan, vaan jäi häpeissään ovensuulle, ikäänkuin ei olisi kuulunut tähän joukkoon. Veri nousi hänen päähänsä, kun hän tuli ajatelleeksi, kuinka pitkälle hän alentumistilassaan jo oli tullut. Ja hän päätti lujasti itsekseen, että jos hän vaan tästä jutusta nyt suoriutuu, niin kyllä hän vielä osaa kohota: hän menee kuin meneekin Mustialaan ja lopettaa tilanomistajana, vielä uhkeammassa verkatakissa ja istuvammassa kauluksessa. Ja jääkööt ikuisiksi kaikki sepät ja rantajätkät!

Samassa tuli komisarjus sisäovesta ja kulki odotushuoneen läpi sitä ovea kohden, missä Gabriel seisoi.

— Mitäs herralla onkaan asiata? — kääntyi hän ruotsiksi Gabrielin puoleen.

Gabriel pisti karkeat kätensä selän taakse, ettei ne näkyisi, ja puoleksi nauraen puoleksi ikäänkuin nuhdellen itseänsä sanoi niinkuin vertaiselleen herrastoverille:

— Sattui tässä vähän ikävyyksiä eilen. —

— No jaa, no jaa, — pani komisarjus ottaen heti samallaisen herrasmiinin kasvoihinsa. — Nimenne, — jos saan luvan kysyä? — sanoi hän kohteliaasti ja anteeksianovasti.

— Gabriel ——.

— Gabriel ——, — toisti komisarjus venyttäen, — selaillessaan kirjastaan tätä nimeä. — Mutta tässähän seisoo: lämmittäjä. Se on tietysti erehdys, — lisäsi hän ennenkuin Gabriel ennätti sotkeentua, ja huusi sitten kirjastaan, kääntyen huoneeseen päin, peräkkäin noiden kolmen herran nimet, jotka Gabriel oli eilen läjään viskannut.

— Eivät näy olevan vielä täällä, — sanoi hän, kun ei kuulunut vastausta. — Kello on jo 1/2 9. No jaa, hm, herra on niin hyvä vaan —, hän teki päällään viittauksen, että Gabriel saa lähteä ja silmää iskien ja nauraen sanoi hiljaa: sattuuhan semmoista, sattuuhan semmoista. — Ja he nauroivat molemmat kumartaessaan toisilleen: he-he-he, he-he-he, he-he-he.

Juuri kun he olivat eroamaisillaan lähestyi heitä huoneesta kurjan näköinen, punanaamainen ja puoleksi kaljupäinen mies pitkässä kellastuneessa palttoossa, joka teki takin virkaa, punanen huivi sidottuna rusetiksi paljaan kaulan ympärille. Joku kunniamerkki oli hänellä rinnassa. Hän tuli ihan Gabrielin luo pitäen vaalistunutta hattuaan toisessa kädessään ja toisella antaen jotakin likaista, kokoontaitettua paperia.

Komisarjus nauroi.

— Siinä saatte kohta kundin, kyllä niitä täällä on neuvonkysyjiä! —
Mitä sinä tahdot, — ärjäsi hän kaljupäiselle juopolle.

Tämä alkoi änkyttää esille p:llä alkavaa lausetta ja pöpöttikin jotain hyvän aikaa komisarjuksen ymmärtämättä mitään.

— Jaa, jos herra hyväntahtoisesti rupee sinua kuuntelemaan. Minun kanssani puhutaan tuolla toisessa huoneessa, — sanoi hän, uhkaavasti viitaten päällään polisioikeuden istuntohuoneen ovelle. Ja iskien taas keskinäisen ymmärryksen silmää Gabrielille läksi omalle puolelleen.

Hänen mentyään tuli ilmi, että kaljupäinen olento osasikin mainiosti puhua ja selittää. Niinkuin iilimato hän tarttui Gabrieliin. Hänellä oli nyt kädessään kaksimarkkainen, jota hän näytti aikovan tarjota Gabrielille, päästyään puheensa päähän.

Ja yhtäkkiä melkein kaikki huoneen yleisö ympäröitsi hänet. Jokaisella oli pyyntöjä esitettävänä, kunhan vaan pääsisi vuorolle. Jotkut eivät vuoroa odottaneet vaan löpisivät yhtaikaa. Erittäin tiukasti takertui häneen eräs viheriä-hameinen, hammastautia sairastava sidottu mummo, joka sysäili kaljupäistä tieltään ja väkisin työnteli viismarkkaista Gabrielin käteen, kunhan tämä vaan olisi ottanut häntä ensin kuullakseen.

"Noin sitä vaan viisimarkkasia satelisi, jos olisi herrana", — ajatteli Gabriel, — "se on toista kuin päällelyöjänä tienata hikipäässä 2 markkaa päivässä."

Ja puoleksi väkisin irtauduttuaan rahantarjoojista hän riensi polisikonttorista ja läksi melkein juosten Ingridiä tapaamaan.

Vaikka tuntui niinkuin kokonainen vuori olisi omaatuntoa painanut, näki Gabriel nyt kuitenkin edessään omituisen pääsyn siitä. Oli tullut jotakin, joka painoi yhtäpaljon toisessa vaa'assa ja näin voitti kaikki pahat muistot ja niiden muuten välttämättömät seuraukset. Tämä toinen oli hänen äskeinen uudistunut herraksi-tulemisen aatteensa. Hänestä oli nyt selvää, että hän oli hullu kun ei käyttänyt hyväkseen niitä suuria etuja, joita hänen syntyperänsä ja hänen verrattain hyvät tietonsa ja taitonsa tarjosivat. Miksi hän rupeaisi päällelyöjäksi, kun hän kerran osasi lukea, kirjoittaa, laskea murtolukuja, korkolaskua, panna kokoon velkakirja ja mikä hyvänsä kiinteimistön kauppakirjakin! Ja miksi hän antaisi immen odottaa vuosikausia, kun hän kuitenkin saattoi yhdellä nykäsyllä kohottautua melkein miksi tahansa! Etteikö hän muka pysty lukuihin! — Gabriel naurahti itsekseen kaikille, jotka sitä luulivat? — Hän vaan ei ollut tahtonut! Mutta nyt oli tullut jotain, joka sai aikaan, että hän tahtoi. — Vaikka ylioppilaaksi hän vielä lukee, jos niikseen tulee. Ja se on menevä niinkuin leikki vaan.

Yksi seikka sai kuitenkin hänen vauhtinsa vähenemään. Jos hän kertoo Ingridille kuinka tämä ajatus syntyi, niin tulee ilmi että hän oli polisikonttorissa. — Mistä syystä? — kysyy Ingrid. Gabriel koetti mielessään vastata niinkuin oli vastannut komisarjukselle: "sattui pieniä ikävyyksiä!" Mutta se ei käynyt ollenkaan päinsä Ingridiin nähden. Pitäisi sanoa asia niinkuin se oli: kävin uudelleen pajassa, priiskoitin vettä ahjoihin, minut ajettiin ulos, menin jälleen kapakkaan, sitten toiseen, mälläsin kolme herrasmiestä pitkäkseen, — huuh! Veri nousi Gabrielin päähän ja hän pysähtyi kokonaan.

"Tämä asia on salattava tyystin Ingridiltä", — ajatteli hän, ja saadakseen kauemmin miettiä, valitsi kiertotien torin ympäri. — "Missä olit?" kysyy Ingrid. — "Kotona minä olin koko illan," — hänen pitää vastata. Se olkoon hänen ensimäinen ja viimeinen valheensa.

Ennenkuin Gabriel ehti neiti Vestlundin asunnolle, tapasi hän tämän, ihme kyllä, juuri samassa puistikossa, missä oli hänestä eronnut, Hän tuli kauppatorilta, kori kainalossa.

Gabriel hypähti hänen luoksensa ja niinkuin kohtelias herra sieppasi korin hänen käsistään.

Toinen ensin vähän hätkähti ja punehtui, mutta pian voitti malttinsa takasin ja tervehti hyvin kohteliaasti, ainoastaan vähän vieraasti.

— Nyt alkaa tälle pojalle toinen elämä, tiedätkös Ingrid, — sanoi Gabriel vilkkuen joka sanalla neiti Vestlundiin, joka ainoastaan yhdellä pitkällä katseella mittasi hänet kiireestä kantapäähän ja sitten nytkähytti tuikeasti päänsä pois.

— Niinkuin sanoin, toinen elämä tästä nyt alkaa, — alotteli Gabriel uudestaan.

— Minä aijon, — no, se on sama mitä aijon, — pääasia vaan, että saat nähdä, että ihan toista tästä nyt rupee tulemaan.

Neiti Vestlund oli katselevinaan pilviä tai puunlatvoja, joissa hän arvattavasti huomasi jotain tavatonta.

— Kolme vuotta olet antanut minulle valmistumisen aikaa, — niin, niin, Ingrid, itse olet määrännyt tämän ajan. Hyvä. Minä en pyydäkään enempää. Mutta tietysti saan tehdä sillä ajalla vähän enemmän kuin mitä minulta vaaditaan, — sanoi Gabriel koettaen taas lyödä leikiksi.

Samallainen uudistettu mittaus kiireestä kantapäähän.

— Sanalla sanoen, minä näytän sinulle. Aikomukseni on jatkaa lukujani ja suorittaa ylioppilastutkinto. Ja mitä toimeentuloon tulee, niin eipä se mitään vaikeata ole, kun kerran osaa kirjoittaa ja muutenkin —

— Tästä minun täytyy mennä, — sanoi nyt neiti Vestlund ja ojensi kätensä koria ottaakseen.

Gabriel näki nyt, että leikit olivat kaukana. Neiti Vestlundin silmäluomet olivat paisuksissa ja silmät pyöreinä ja pieninä. Hän oli nähtävästi itkenyt. Mikä ihme siinä oli: kaikki Gabrielin suuret ehdotukset lyötiin yhtä kylmästi takaisin. Ainoastaan veturinkuljettaja kelpasi!

— Ingrid, et suinkaan ole minulle suutuksissasi? — sanoi Gabriel anteeksi anovasti.

— Minulla ei ole oikeutta siihen, ettehän ole minua mitenkään loukannut.

Tämä kohtelias vastaus oli pahin kaikista. Jos Ingrid olisi suinpäin töytäissyt hänen kimppuunsa ei se olisi ollut niin pahasti selitettävissä kuin tuo kolkon vieras ja kylmä kohteliaisuus.

— Minä pyydän korini.

— Ingrid, onko kaikki lopussa, — sanoi Gabriel vapisevalla ja hiljaisella äänellä.

— Itsehän niin tahdotte.

— Minäkö, sanotko että minä niin tahdon!

— Niin, jos tuommoista olette miettinyt eilen, niin siitä kyllä näkyy
— Ja mitä tässä puhunkaan. Saanko korini.

— Ingrid, istutaan tähän penkille niinkuin eilenkin.

Yhtäkkiä Gabriel lyyhistyi vartaloltaan ja syvään huokaistuaan sanoi:

— En minä mitään miettinyt eilen. Menin kapakkaan. Niin. Join itseni juovuksiin, renttuilin, kävin uudestaan pajassa, tein siellä tyhmyyksiä, niin että tulin ajetuksi ulos, sitten jouduin polisin kynsiin ja tänä aamuna olen käynyt polisikonttorissa, — sieltä juuri tulen. Semmoista minä olen miettinyt eilen. Anna minulle anteeksi, jos voit!

Sillaikaa kuin Gabriel epätoivoisella äänellä tätä puhui, kääntyi Ingrid penkkiin päin ja he todella istuivat siihen. Ingridin kasvot olivat Gabrielin puhuessa ihan muuttuneet ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun Gabriel pääsi loppuun.

— Ai, ai, Gabriel, kuinka olet saattanut? — nuhteli hän, voimatta salata onneansa.

Gabriel katsahti kummastuneena ylös. Tuo sinutteleminen soi hänelle niinkuin suloinen lohdutuksen ja sovituksen sävel.

— Niin, mutta mitä minun siis nyt on tehtävä? — kysyi hän.

Ingrid pani kätensä hellästi hänen polvelleen ja sanoi:

— Eihän siinä ole muuta kuin pyytää anteeksi Viléniltä. (Vilén oli se seppä, jonka päällelyöjänä Gabriel oli.)

"Anteeksiko?" — ajatteli Gabriel iloissaan. "Silläkö vaan taaskin pääsee kaikista ikävyyksistä ja suhde Ingridiin tulee entiselleen. Hän oli taas ilonen ja onnellinen. Kuinka elämä oli sentään helppoa ja miellyttävää, kun vaan pyysi anteeksi ja koetti aina tehdä niinkuin joku oikein hyvä ystävä tahtoi. Veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi, veturinkuljettajaksi!" — ajatteli hän ja löi itseään nyrkillä otsaan varmemmaksi vakuudeksi. Ainoa pilvi tällä hetkellä oli se ajatus, joka Gabrielissa ihan itsestään heräsi: "Mitähän äiti ja veljet sanoisivat, jos saisivat tietää että hän, Gabriel, on pakotettu pyytämään anteeksi — sepiltä!"

Ja kuitenkin, ei ollut mitään muuta pelastusta. Sillä Ingridistä hän ei koskaan voi luopua ja Ingrid ei myöskään koskaan voi luopua veturinkuljettaja-aatteestaan. Ja eikö sepätkin ole ihmisiä! — ajatteli hän, hakien pönkitystä horjumisilleen.

Gabriel meni koreasti kotiinsa, riisui herraspukunsa, pani ylleen entiset pajavaatteet: polvista kiiltävät housut ja lyhyen työtakin tamperelaisen ruskean, tomuttuneen paidan päälle. Ja näin tehtyään ja kerran huoaistuaan alkoi astua pajalle päin.

— "Jag är nu hvad jag är," sanoi hän itsekseen vanhalla kotikielellä vastaukseksi niihin nuhteihin ja ihmettelyihin, joihin entiset kotolaiset hänen ajatuksissaan puhkesivat nähdessään hänen jättävän taas kaikki hyvät lukuaikeet ja kulkevan entistä alentumisen tietään.

"Olen mikä olen. Menkööt he sielläpäin, minä menen täälläpäin. Eronneethan olemme kumminkin, ja eivät he minusta tarvitse mitään tietää. Minä olen Ingridin."

Konetehtaalle päästyään hän ensiksi meni pajan värkmestarin luo, joka asui yläpuolella varastohuonetta, toisessa kerroksessa. Siellä oli värkmestarilla kaitojen puurappusten ylimmässä päässä eksyttävien ullakko-ovien keskellä pienoinen huone ja kyökki. Hänellä oli vaimo, mutta ei lapsia. Itse hän oli keuhkotautinen ja käytti kaikki lepohetket maatakseen selällään sohvalla, kukilla täytetyssä huoneessa, missä ei kuulunut mitään koneiden eikä vasarain melua ja vaimokin kävi tohveleissa, häiritsemättä häntä. Sepät vihasivat häntä niinkuin paholaista, sanoivat, ettei sen ilkeämpää miestä löydy taivaan alla. Hän oli ollut hyvä niinkauan kuin oli tavallisena seppänä, mutta värkiksi päästyään oli ihan muuttunut ja pelkästä kiukusta saanut keuhkotaudin.

Nytkin kun Gabriel tuli, hän makasi selällään sohvallansa.

— Tässä minä olisin, — sanoi Gabriel tervehdittyänsä. — Vieläkö minua otetaan työhön, jos pyytäisin?

— Miksei, miksei, jos vaan Vilén huolii. Eihän nyt ensi kerrasta pois panna, kun et vaan juopottelemaan rupee, — puhui värkmästari noustessaan ja sohvatyynyä korjaillessaan. — Vai tulit takaisin, minä luulin, että olet viisaampi, etkä tule enää. Pakkokos sinun on näihin koiran virkoihin, huhhuu, — ei mitään pakkoa yhtään, taitamattomuutta ainoastaan, huhhuu. — Minä tulen mukaan, mennään pajaan, kysytään Viléniltä, jos se "suuri herra Vilén" huolii sinusta — —

Värkmestari puheli näin puoleksi itseksensä. Vilén oli ennen ollut hänen toverinsa ja ystävänsä. Nyt he vihasivat toisiaan kuin kissa ja koira. Hän pani lakin päähänsä ja he menivät alas.

Kalisten nousi oviluoti ylös rullaansa kohden, kun värkmestari piloilla lennätti pajaoven selko selälleen Gabrielin edestä.

Sepät ensin tavan mukaan tarttuivat työhönsä, kun kuulivat oven käyvän, mutta sitten vilkasivat kaikki tulijoihin.

Värkmestari kulki edellä, Gabriel tuli perässä. Mutta sepät kääntyivät selin heihin, niinkuin eivät olisi mitään huomanneet. Ja ainoastaan pieni ja laiha Heikkilä — jolla oli aina suuri vilttihattu päässä — näytti nauravan. Sen ilmaisi hänen pyöristyneet poskipäänsä, joita punainen ahjotuli valaisi. Joku tuntui myöskin rykäisevän, vaikkei yskittänyt.

Vilénin luo päästyä Gabriel heti sanoi:

— Ei suinkaan Viléni pahaa tykkää siitä eilisestä.

— Jaa, jaa, sleka käteen vaan! Mitä täss' on enää puhumista! — ärjäsi hän katsahtaen kulmiensa alta.

Se poika, jolla oli moukari, kun he tulivat, antoi sen Gabrielille ja läksi pois. Värkmestari läksi myöskin, suu naurussa.

Mutta Viléni veti puolikuuman pultin ahjosta ja alkoi lyöttää sitä moukarilla, aivan kuin olisi jatkanut eilistä keskenjäänyttä peliä. Gabriel aavisti pahaa ja säästi voimiansa, mutta ne alkoivat sittenkin jo pettää, kun seppä vihdoin napautti vasarallaan alasimeen taukoomisen merkiksi. Huohottaen kuin sonni Gabriel istui moukarinsa varaan.

— Kyllä minä pojat opetan, — sanoi Vilén heittäen pultin ahjoon ja aukaisten tuulikraanan.

— Koksi on lopussa! — tiuskasi hän. Gabriel otti suuren nokisen kopan niskaansa ja meni pihalle kivihiiliä hakemaan.

Siellä hän pyhki likasella hihalla hikeä otsastaan. Mutta sydämmessään hän iloitsi suuresti, sillä kaikki oli taas entisellään ja Ingridin omistaminen tuntui varmemmalta kuin jos kultainen rinki olisi hänen sormessaan kiiltänyt. Hän olisi laulanut, jos olisi ilennyt, ja silmäluomia kutkutti niinkuin itkettäissä.

Tämän koetuksen perästä Vilén muutti käytöksensä Gabrielia kohtaan. Entisen ylenkatseellisen röyhkeyden sijaan oli tullut tutunomainen luottamus. Eivät muutkaan sepät, kun he kaikki päivällistunnilla poikkesivat ruokapaikkaan, enää puhuneet entisistä, vaan ensi kerran he kohtelivat häntä niinkuin toveria.

Ja Gabriel ajatteli taas: "jag är hvad jag är", ja hän oli ajatuksissaan panevinaan lukon taakse koko entisyytensä, veljensä ja muistonsa. Ja puolustaessaan itseään sillä, että "olisinhan minä voinut syntyä työmiehen perheessä", hän saattoi tuntea sitä turvallista iloa, jota hän oli rakastanut jo silloin kuin oli tahtonut pappilassa muuttaa renkitupaan.

Illalla kun hän läksi työstään oli Ingrid konetehtaan portilla häntä odottamassa ja tuli saattamaan niinkuin kerran ennenkin, pait että hän nyt oli vieläkin ystävällisempi ja viehkeämpi, ja koko ajan sinutteli.

Ja nyt hän ensi kerran myöskin rupesi puhumaan omista kotiasioistaan, joista hän ei ennen koskaan tahtonut puhua.

Hänen äitinsä oli kuollut viisi vuotta sitten, — sanoi hän, — ihan vaan surusta. Heitä painoi suuri perheonnettomuus, sillä yksi sisaruksista, Heddi, oli joutunut ihan hunningolle. Se oli juuri äidin lempilapsi. Se sai ensin steederskan paikan eräässä konditorissa, jossa myytiin limonaadia, torttuja, liköörejä ja viinejä. Kun hän oli hyvin nätti kasvoiltaan, niin ne herrat, jotka kävivät siellä, huomasivat hänet ja rupesivat kujeilemaan. Konditorin emäntä tahtoi nyt Heddiä bufettineidiksi yhdessä sen pitkän ruotsikon kanssa, joka jo ennestään siellä oli. Konditorissa rupesi silloin käymään kaksi kertaa enemmän herroja, joilta Heddi ei saanut rauhaa päivällä eikä yöllä. Ja ne saivat sen tytön ihan suunnilta pois. Kahdesti koetti isä ja äiti ottaa hänet kotiin ja pitää silmällä, mutta ne kulkivat yöllä hänen huoneensa ympärillä, ja kerran hän karkasi ikkunan kautta heidän kanssaan keskellä yötä. Vielä olisi ollut toivoa, sillä eräs nuori käsityöläinen olisi ottanut hänet vaimokseen ja hän alkoi jo suostua. Mutta juuri kun hän piti viimeisiä läksiäisiä konditorin emännän luona, joutui hän yöllä polisin käsiin, ja sen jälkeen ei hän enää parannuksesta mitään tahtonut tietää, antoi rukkaset Lehtoselle — se oli käsityöläisen nimi, — ja jatkoi vielä hurjempaa elämää kuin ennen. Äiti kuoli suruun. Isä heitti kaikki toivonsa eikä enää koskaan hae häntä eikä tahdo tietää hänestä.

— Ja minä kun niin rakastin Heddiä, Heddi raukkaa, — sanoi Ingrid purskahtaen itkuun.

— Onko hän vielä täällä Turussa? — kysyi Gabriel.

— Helsingissä, taitaa olla jo polisin kirjoissa, — itki Ingrid.

— Mutta ei ne herrat sentään kaikki semmoisia sikoja ole, — sanoi
Gabriel.

Ingrid tempasi päänsä ylös nenäliinasta.

— Kaikki kaupungin hienoimmat herrat, kaikki, niin monta kuin niitä on, joka — joka ikinen!

— Kyllä niitä sentään on toisenlaisia. Esimerkiksi minun veljeni eivät ole semmoisia.

Ingrid ei sanonut mitään.

— Ei ne ole semmoisia, — toisti Gabriel.

Mutta Ingrid itsepäisesti oli vaiti, joka merkitsi yhtäkuin: en tahdo sinua loukata, mutta kyllä sinun veljesikin ovat yhtä sukua, sitä sukua jota minä inhoon ylitse kaiken, joka on minun ja minun isäni ja äitivainajani ja merillä olevan veljeni ja koko meidän yhteiskuntaluokkamme verivihollisia, ovat ja ovat iankaikkisesti olevat!

Gabriel huokasi.

Iltatähti oli juuri heitä vastapäätä, kun he tulivat pitkin katua ja Gabrielin tyhjän läkkikannun sanka vinkui hiljaa kannun heiluessa. Hänelle selvisi niin moni asia sillä kertaa, selvisi erittäinkin tuo Ingridin omituinen inho Mustialaa ja yliopistoa kohtaan. Siinä oli hänestä jotain surullista: ikäänkuin jokin juopa olisi tahtonut aueta Ingridin ja hänen väliin sentähden vaan, että hänessä ei ollut sitä inhoa kaikkia herroja vastaan, joka oli Ingridissä, ja joka nähtävästi oli suureksi osaksi tehnyt Ingridin siksi, mikä hän oli; ainakin oli alkusyynä tuohon Ingridille omituiseen sähähtämiseen ja kiivastumiseen ilman ymmärrettävää syytä. Kun olisi saanut Ingridille selväksi sen, että muutamat kyllä olivat semmoisia, joita saattoi vihata ja joita Gabrielkin vihasi, mutta ettei kaikki — että löytyi herrassäädyssäkin sentään hienoja, hyvin hienoja, semmoisia esimerkiksi kuin hänen veljensä Henrik. Mutta eihän Ingrid tuntenut yhtään semmoista, ja turhaa oli koettaa häntä vakuuttaa — sen Gabriel tiesi hyvin. Jos Ingrid olisi yhdenkin poikkeuksen myöntänyt, olisi hänen täytynyt luopua vihastaan koko herrassäätyä vastaan.

Kun Gabriel pistäytyi heillä sisällä, otti Ingrid piirongin laatikosta valokuvan ja näytti Gabrielille.

Siinä oli nuori, ylen määrin koristettu neitonen puoleksi loikovassa laiskan asennossa sohvalla, toinen käsi posken alla, toisessa sohvan tupsu. Tuuhea, kihara tukka oli kammattuna alas silmäkulmien tasalle, silmistä kiilui teeskentely.

— Se on Heddi se, — sanoi Ingrid ja taas rupesi itkemään.

Silloin Gabrielin tuli niin sääli häntä, että hän melkein oli mennä hänen puolelleen ja tunnustaa vihaavansa hänkin kaikkia järjestään, mutta hän muisti veljensä Henrikin, eikä voinut olla ihan Ingridin puolella, ja vaan huokasi uudestaan.

Tämä asia oli ainoa varjo Ingridin ja Gabrielin välillä. Joskus se näytti Gabrielista tavattoman vähäpätöiseltä, mutta toisen kerran taas se omituisesti eroitti heitä toisistaan, teki niinkuin vieraiksi toisilleen. Ingrid rupesi puhumaan hänelle niinkuin hän, Gabriel, olisi vietellyt Heddin, ja Gabrielista tuntui niinkuin Ingrid olisi vihannut juuri häntä ja hänen sukuansa. He erkanivat tunteissaan silloin niin kauas toisistaan, ettei kaksi ihmistä voi toisistaan sen kauempana olla, eivätkä voineet puhua mitään keskenään. Mutta kun he kuitenkin olivat samassa huoneessa ja katselivat toisiansa, tuli heidän toisiaan sääli ja he kapsahtivat itkien toistensa kaulaan sekä rupesivat sitten puhumaan muista asioista, jotka eivät heitä eroittaneet. Gabriel ymmärsi nyt selvästi miksi hänen piti päällelyöjästä, sepästä, viilarista, varvarista, tulla vähitellen veturinkuljettajaksi, joka oli oleva hänen korkein huippunsa. Hän ei tosin olisi sitä syytä voinut kellekään sanoin selittää, mutta itsekseen hän sen tunsi ja ymmärsi täydellisesti. Ja itsekseen hän vielä tunnusti, että tämä oli ainoa tie, jolla hänestä saattaa tulla mies, ja piti sentähden sydämmessään Ingridiä tältäkin kannalta johtavana tähtenään.

Gabrielin heikkoudeksi jäi ainoastaan se, ettei hän voinut luopua esiintymästä herrana silloin kuin häntä joku semmoisena piti. Oli muutamia herraspiirejä, joihin hän kuului ja joissa hän oli ihan toinen kuin tavallisuudessa, puhui varomattomasti, oli valmis pilkkaamaan ja keksimään hävyttömiä sukkeluuksia. Tämä piiri oli eräs metsästysseura, jossa hän hyvänä ampujana oli jäsenenä. Salaisuudessa hän olisi välttänytkin tätä seuraa, sillä hän ei itsekään ollenkaan rakastanut itseänsä tuona reippaana, jokseenkin tunnottomana ja aina pilkkaan valmiina herrasrenttuna, jommoisena hän siinä pakostakin esiintyi. Mutta kun he vaan hänet tapasivat ja ehdottivat jotakin yhteistä hommaa, oli hän olevinaan heti valmis kaikkeen ja ryhtyi itse panemaan toimeenkin metsästysretkiä. Ingridille hän ei olisi ikinä näyttäytynyt semmoisena kuin hän siellä oli. Sillä ne olivat kaikki ja hän heidän mukanansa sekä puheissaan että käytöksessään juuri niitä, joita Ingrid vihasi ja joita Gabrielkin oli Ingridille sanonut vihaavansa ja vihasikin, kun vaan ei ollut heidän seurassaan. Mutta kerran tultuaan heidän seuraansa hän antoi kaikki anteeksi ja hänestä olivat heidän puheensa ja pilkkansa hyvin sukkelia, samoinkuin ne vallattomuudet, joihin he juovuspäissään ryhtyivät. Ingridinkin vuoksi oli Gabrielilla sentähden vielä pahempi omatunto siitä, että hän ei irroittunut tästä metsästysseurasta.

Mutta irrottautumisen sijaan hän yhä useammin joutui siihen seuraan. Se tuli hänelle ensin jonkinlaiseksi vastapainoksi raskaalle pajatyölle ja sitten varsinaiseksi keinoksi, jolla hän haki vapautusta tästä työstä muka seuran asiain vuoksi. Metsästysseura tuli näin vähitellen pääasiaksi ja pajatyö semmoiseksi ikäväksi velvollisuudeksi, josta aina teki mieli päästä. Seuraavana vuonna perustettiin vielä purjehdusseura, johon kaikki metsästysseuran jäsenet olivat itseoikeutetut kuulumaan. Gabriel oli silloin juuri tullut koneosastolle, ja sen vuoden kuluessa täytyi ruveta valmistumaan tutkintoihin.

Näihin metsästys- ja purjehdusseuroihin kuului myöskin sen konetehtaan konttoristi, jossa Gabriel oli työssä. He eivät tosin tehtaassa paljon tavanneet toisiansa, mutta sitä enemmän seuroissa. Tämä konttoristi oli tunnettu "hulivili". Juomasyntejään hän hyvitti sillä, että oli sitä hienompi selvänä ollessaan. Hänellä oli silloin kaulassa aina tavattoman fiini valkonen silkkihuivi, jota hän pöyhisti esille palttoonsa alta ja maltillisilla päänliikkeillä varjeli rutistumasta. — Hänellä oli tapa jättää konttori vähää ennen kuin Gabriel pääsi työstä, ja sentähden hän oli usein sattunut näkemään neiti Vestlundia, joka odotteli portilla Gabrielia. Joskus Gabriel sattui tapaamaan tuon puhtosen konttoristin portissa eikä häneltä jäänyt silloin huomaamatta, että tämä herra lähetti kevytmielisiä silmäyksiä Ingridille, — tosin kääntämättä kaulahuivin vuoksi paljonkaan päätänsä, mutta sitä imelämmin silmiänsä pyöritellen ja itserakkaasti hymyillen.

Gabrielin mielestä Ingrid ei osoittanut kyllin selvää inhoa näiden katseiden johdosta, mutta hän ei kuitenkaan sanonut vielä silloin mitään.

Seuraava uutinen tässä asiassa oli Gabrielille se, että hän eräänä päivänä huomasi konttoristin tervehtivän Ingridiä. Tämä tervehdys tapahtui niin, että konttoristi sitävarten melkein pysähtyi ja Gabrielin mielestä inhoittavan sulavalla, hitaalla kädenliikkeellä kohotti hattuansa jääden semmoiseen asentoon niin kauan kuin Ingrid kulki ohitse ja koko ajan seuraten häntä silmillään. Ja — Ingrid vastasi hänen tervehdykseensä, ja vasta sitten huomasi Gabrielin portissa, ja punehtui.

— Mikäs katututtavuus se on? — kysyi Gabriel tuntien että hänen suupielensä kalpenivat ja sydäntä huimasi.

— Eikö hän ole sinun ystäväsi? — kysyi Ingrid viattomasti ja tottelevaisesti katsoen Gabrieliin.

— Mutta sinä et ole esitetty hänelle.

— Niin, ajatteles, kuinka omituista, tutustuin hänen kanssaan juuri niinkuin sinunkin kanssasi: hän itse esitteli itsensä ja pyysi tulla saattamaan minua.

Nyt Gabriel vuorostaan punastui. Hän katsoi syrjästä Ingridiä eikä voinut päättää tahallaanko tämä näin sanoi vai viattomasti. Ja kuitenkin juuri tämä asia olisi ollut hirmuisen tärkeä ratkaista. Sillä jos hän sanoi tahallaan, niin kenties koko juttu oli vaan aijottu Gabrielille jonkinlaiseksi opetukseksi, ja silloin olisi kaikki huoli lähtenyt hänen sydämmeltään. Mutta jos se oli sanottu vaan ilman sen suurempaa merkitystä, niin saattoi luulla, että Ingrid piti imelää konttoristia jotenkin yhtä suuressa arvossa kuin Gabrielia. Näin tärkeätä olisi ollut saada selville Ingridin oikea tarkoitus; mutta vaikka Gabriel kuinka katseli ja tutki, ei hän voinut vähimmässäkään määrässä ratkaista kysymystä eikä keksiä mitä kysyä tai kuinka urkkia päästäkseen totuuden perille. Ingridin kasvoilla leikki mitä viattomin ja hilpein mieliala.

Gabriel lakkasi tervehtimästä konttoristia, jonka aikeiden vilpillisyydestä hän ei hetkeksikään ollut kahden vaiheilla.

Mutta konttoristi ei ollut siitä millänsäkään, myhäili vaan ylenkatseellisesti kun tuli Gabrielia vastaan. Silminnähtävästi hän ei paljon välittänyt jonkun viilarin lakin-nostoista. Ingridiä hän sen sijaan hakkasi kahta sitkeämmin ja vahti häntä kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa.

Eräänä iltana myöhään Ingrid kulki Gabrielin kanssa kadulla ja ennen eroamista sanoi salamyhkäisellä, paljon merkitsevällä hymyllä:

— Ja nyt saat kuulla vielä suuren uutisen: ystäväsi herra konttoristi on kosinut minua papalta — jaapas!

Gabriel, joka ei ollut yhtenäkään hetkenä uskonut konttoristin aikomusten rehellisyyteen, seisoi siinä kuin salaman lyömänä. Hänelle oli heti ihan selvänä, että tuon kosimisen tarkoitus oli vaan päästä Ingridiä niin lähelle kuin mahdollista, eikä sitten mitään muuta. Jos hän ei olisi satoja kertoja kuullut metsästysherrain puheita tytöistä ja keinoista näiden taivuttamiseen, niin hän olisi voinut ajatella, että konttoristilla oli tosi mielessä, ja olisi voinut antaa hänelle anteeksi tämä teko. Mutta nyt hän ei ollut ainoastaan kuullut, vaan itsekin ottanut osaa noihin juominkipuheihin; hän oli omin korvin kuullut heidän luettelevan, kuinka talonpoikaistyttö on otettavissa, kuinka piika, kuinka tehtaalainen, kuinka puotineiti, ja oli silloin nimenomaan ollut puhe siitä, että mestarien ja pikkuporvarien tyttäriä piti kosia heidän vanhemmiltaan, jotta vaan kaikki sopivaisuuden vaatimukset tulivat noudatetuiksi — ja sitten vaan purkaa kihlaus niinkuin yleinen tapa vaatii.

— Ja mitä sinun isäsi vastasi hänelle? — sanoi Gabriel vaivalla hilliten itseänsä.

— Pappa tuli vähän hämilleen, tienmä, eikä antanut mitään varmaa vastausta.

Gabriel muisti oman kosimisensa ja näki nyt herra Vestlundin ihka elävänä edessään vastaamassa konttoristille samoilla hämmästyneillä sanoilla, kuin ensin hänellekin.

— Tietysti, tietysti, — sanoi Gabriel, — mitä syytä hänen olisi ajaa sitä ulos.

Nyt purskahti Ingrid nauramaan, kun muisti kuinka pappa oli keppi kädessä uhannut ajaa ulos Gabrielia.

— Ylihuomenna meillä on metsästysretki, silloin kysyn itse konttoristilta mikä hänen meininkinsä oikein on.

Näillä sanoilla kääntyi Gabriel lähteäkseen omalle suunnalleen ja jo ottikin pari askelta, mutta sitten kuitenkin pysähtyi, kääntyi takaisin ja sanoi vähän liian juhlallisesti.

— Hyvästi, Ingrid. — Mutta hän itse huomasi, että se oli liian juhlallista, ja lisäsi: — Tarkoitan, että voithan tämän lyhyen matkan yksinkin mennä kotiin.

— Kyllä, kyllä, — sanoi Ingrid, ja Gabriel läksi.

Puolikuu valaisi heikosti toista puolta katua, toinen, missä Gabriel kulki, oli varjossa, ja Ingrid näki hänen rotevan vartalonsa vähitellen katoavan hämärään. Ei hän kertaakaan katsahtanut taaksensa.

Ingrid seisoi vähän aikaa kahden vaiheilla paikallaan, pani oikein kätensä sydänalalle pelkästä epävarmuudesta, mutta sitten läksi kiirein askelin kotiinsa päin.

Seuraavana päivänä Gabriel vaihtoi vanhan revolverinsa uuteen, niin hyvään, että piti antaa 4 markkaa väliä. Hänen piti vielä hankkia koiria jostakin ulkopuolelta kaupunkia, mutta hän kieltäysi siitä puuhasta eikä ottanut mitään toimia vastaan. Rihlapyssyänsä hän rupesi illalla puhdistamaan, otti kaikki auki, katseli piipun läpi, veti parikertaa laastikulla edestakasin, katsoi taas, mutta silminnähtävästi ei ollenkaan ajatellut mitä teki, jätti pyssynpiipun polvelleen pitkäksi ajaksi ja tuijotti nurkkaan. Sitten ei hänellä ollut tahdon voimaa kootakseen pyssyn eri osat yhteen, vaan hän otti taskustaan paperia ja aikoi pyyhkäistä kaikki ruuvit ja rautaset toistaiseksi siihen. Mutta sitäkään hän ei tehnyt. Hän vaan jotenkin varomattomasti pudotti tukin ja piipun nurkkaa vasten, jätti kaikki semmoisekseen ja meni ulos. Hän kulki torille asti ja kiersi sen ihan ympäri; sitten hän pysähtyi siihen katukulmaan, mistä Ingrid tavallisesti tuli kotoansa, ja katsoi kelloonsa. Kymmenen minuuttia hän seisoi siinä kello kädessä. Kun ne oli kuluneet, hän pisti päättäväisesti kellon taskuunsa ja, viimeisen kerran katsahdettuaan Ingridin katua pitkin, kääntyi ja meni jälleen kotiinsa. Nyt hän todella otti paperin, rutisti siihen kaikki pyssyn pikku-osat ja heitti samaan nurkkaan, missä piippukin jo oli. Revolverin hän sitävastoin otti varovasti kotelosta ja tarkasteli. Sitten otti kaapin alalaatikosta, vanhojen saappaiden ja sinne eksyneiden, pyykkiin aijottujen alusvaatteiden seasta patruunarasian, ja latasi revolverin kuudella patruunalla. Tämän hän teki hyvin pian ja pani sitten revolverin kiireesti luotansa, ensin pöydälle, mutta sitten, kun hän heittäytyi vuoteelle ja se näkyi hänen silmäänsä, nousi ja vei sen piirongille, mutta siitäkin hän sen vielä siirsi samaan alalaatikkoon.

Gabriel ei voinut sietää revolveria, se on, hän sitä aina vähän pelkäsi. Kerran pienenä poikasena hän oli saanut jonkun hyvin kalliin ja kauan halutun pikku kapineen käteensä ja sen kanssa hän oli kulkenut pitkin uimahuoneen siltaa. Yhtäkkiä hän otti tämän kapineen — ei hän nyt enää muistanut mikä kapine se oikein oli, vaan ainoastaan, että se oli hyvin rakas hänelle, — otti sen taskustaan, pysähtyi ja nojautui kaidepuita vasten katsellen alas veteen, joka oli korkeimmillaan ja siinä kohden sylen syvyinen. Hän otti tuon esineen peukalon ja etusormen väliin ja piteli sitä ulkopuolella kaidepuita veden yläpuolella. Ja ajatteli: kuinka omituista, sen kuin vaan aukaisi nuo sormet, niin esine putoo veteen eikä minulla enää sitä ole. Hän piteli ja piteli eikä voinut irtautua siitä ajatuksesta. Nyt jos päästäisi, nyt, nyt! Mutta sormet pitelivät hänen puolestaan. Ja vakuuttuakseen, että asia todella riippui hänestä itsestä eikä sormista, hän aukasikin ne ja esine pulahti veteen. Kauan hän katseli alas, kuunteli veden lotinaa uimahuoneen vihertynyttä pohjaa vastaan, ei tiennyt juuri surrakaan, oli vaan hyvin totinen, eikä koskaan kertonut tätä tapausta kellekään. — Mutta sitten jo täysikäisenä, kun hän tuli ensimäisen revolverinsa omistajaksi — hänellä oli silloin jo välit selvänä Ingridin kanssa ja hän vaan aiko ruveta harjoittamaan pilkkaan-ampumista revolverilla — istui hän kerran kotona, ladattu revolveri kädessä, käänsi sen piipun piloilla kasvojansa kohden, lähensi, lähensi, avasi suunsa niin, että luoti olisi suoraan kitaan lentänyt, jos hän olisi painanut liipasinta. Ja ihan samallainen ajatus syntyi hänessä, kuin hänen poikana pidellessä rakasta esinettä veden päällä: ei muuta kuin vähän painaa sormella tuota liipasinta, niin on kaikki lopussa. Sormi ei painanut. Ja hän tunsi kuinka hänen sydämmensä kouristui, sillä hän oli juuri painamaisillaan, osoittaakseen itselleen että asia todella riippui vaan hänestä itsestään.

Sen jälkeen hän pelkäsi revolveria.

Ei kukaan ihminen voinut aavistaa kuinka lähellä hän silloin oli itsemurhaa. Ja häntä kummastutti ja pelotti tämän tapauksen muisto erittäin siksi, että silloin kaikki hänen asiansa olivat mitä loistavimmalla kannalla: hän oli juuri päässyt varmuuteen Ingridin suhteen, elämä hymyili hänelle ja oli nyt jos koskaan hänelle "rakas esine". Juuri siksi se myöskin niin muistutti tuota tapausta poikavuosilta.

Gabriel heittäytyi vuoteellensa puolipukeissa. Ei hän nyt mitään osannut tehdä loppuun asti. Ei hän myöskään osannut nukkua, kun kuu kumotti huoneeseen ja valaisi hämärästi kaikki esineet, joita hän ei malttanut olla tarkastamatta.

Harvoin Gabriel antautui miettimään pilventakaisia asioita, mutta nyt, kun hän saamatta unta makasi selällään ja nosti toisen säärensä koukistetun polven päälle, hän katsahti tähän sääreensä ja hänen tuli perin kumma olla: tuoko nyt olen minä, ajatteli hän. Hänen täytyi katsella myöskin käsiänsä, ja se oli yhtä kummaa. Toisen käden sormella hän paineli toisen käden selkäpuolta ja toisti ajatuksissaan: minä, minä! — "Ihmeellistä! Ja tämä minä jostakin syystä takoo ja viilailee. Mitä varten? Elääksensä onnellisena Ingridin kanssa. — Mutta jos nyt ei tätä tarkoitusta olisikaan, mitä varten hän sitten eläisi? Ei mitään varten. Siksi vaan että sydän itsestään tykkii ja pulpattaa verta suoniin, tai että sormi ei uskaltanut painaa revolverin liipasinta, että hän pelkäsi revolveria ja oli piilottanut sen laatikkoon. Vaan siksi."

Ja Gabriel nousi ylös, meni ja otti revolverin laatikosta, asetti sen tuolille viereensä ja heittäytyi jälleen pitkäkseen. Hän ei olisi voinut ajatella vapaasti eteenpäin, jos revolveri ei olisi ollut nyt siinä hänen käytettävänään.

Kannattiko hänen oikeastaan elää, kun oli tullut eteen semmoisia suuria sekaannuksia? Hänen täytyi — sen hän oli päättänyt — kysyä huomenna konttoristilta, mikä tämän aikomus oikein oli. Ja revolverin hän oli hankkinut sitä varten, että hän ampuu konttoristin, jos tämä ei voi tyydyttävästi vastata. Ei hän hetkeksikään epäillyt että hänen on näin menetteleminen, mutta se tuntui ainoastaan hyvin vaikealta, ja senvuoksi hän kysyi itseltään: eikö olisi parempi ampua itsensä, niin pääsisi kaikista sekaannuksista, eikä tarvitsisi mihinkään ryhtyä. Hän ottikin todella revolverin käteensä, koettaakseen miltä tällä kertaa tuntui tähdätä vasten kasvoja, mutta mitään ampumisen kiusausta ei tullut. Hän ei tahtonutkaan tappaa itseänsä, vaikka sormi puolestaan olisi nyt kyllä ollut valmis painamaan liipasinta, kun ei ollut mitään kallista menetettävänä.

"Minun siis täytyy kuin täytyykin kysyä siltä perhanan konttoristilta.
Voi sitä mies parkaa, jos se aavistaisi, kyllä se vapisisi!" —
Pelkäämättä enää revolveria hän asetti sen jälleen tuolille, veti
peitteen ylitsensä ja nukkui sikeästi.

Aamulla hän heräsi niin myöhään, ettei olisi enää ennättänyt muiden seuraan. — "Mutta se ei tee mitään, — hän ajatteli, — minä menen jälkeenpäin yksinäni ja tapaan hänet jossain jänistä väijymässä."

Gabriel pukeutui kiireesti, otti revolverin vyölle takkinsa alle ja meni rantakadulle, missä saaristolaiva jo teki lähtöä ja oli eronnut laiturista. Hän hyppäsi rohkealla harppauksella höyryvenheeseen, joka läksi ensin jokea pitkin ja sitten rupesi kiertelemään sisäisen merisaariston ahtaita väyliä. Pannun edessä seisova perämies kertoi pyöränsä takaa, että hän oli ensi reissulla vienyt koko metsästysseuran koirineen ja eväineen — "de va fina varor me', skall jag säga", sanoi hän silmää iskien Gabrielille, tarkoittaen juomatavaroita. Gabriel tapasi itsensä nauramasta entiseen herrasmalliin, mutta tämä nauru tympäsi häntä, hän tuli yhtäkkiä totiseksi ja siirtyi peräpuolelle laivaa. Siellä taas oli paikat täynnänsä huvilayleisöä ja Gabriel tunsi täällä vielä enemmän vieraisuutta pitkävartisissa saappaissaan ilman pyssyä, joka edes olisi ilmaissut hänet metsästäjäksi. Hän meni etummaiseen kokkaan, missä oli pieni kokkakaappi ja halkoja. Siihen hän seisahtui vasten vinhaa aamutuulta, niin ettei laivan tukutusta kuulunut, ja katseli saarien välistä siintävää avomerta.

"Minä en ole mikään, — ei missään ole minulla pohjaa. Saisin edes olla tuona tiirana ja liidellä noiden punasten kallioiden kohdalla ja tuolla tuulessa merenhajussa huutaa alakuloisesti niinkuin sekin: ti-rääy!

"Ei olisi seppiä, ei Ingridiä, ei minun mustaa mieltäni, eikä ketään tarvitsisi tappaa."

Ja Gabriel säpsähti. Oliko hän todella matkalla tappamaan? Mistä kummasta tuo ajatus oli häneen niin syöpynyt. Kysyähän hänen vaan pitää, mikä konttoristin tarkoitus on, eikä ampua muussa tapauksessa kuin että tämä vastaa pahasti. Sitäpaitsi hän ei ammu kaikkia patruunia, vaan säästää pari viimeistä itseänsä varten, ja sittenhän on hänen ollakseen jotenkin yhtä hyvä kuin tuon tiiran: surullinen, mutta huoleton.

Höyryvene tuli vihdoin sille sillalle, missä Gabrielin piti nousta maihin.

Se ei ollut saari, vaan mannermaa ja sieltä pääsi kaupunkiin myöskin maanteitse.

Sillan yläpuolella oli pieni torppa, josta oli tie taloon. Mutta Gabriel läksi metsäpolkua myöten tiheän havumetsän läpi sille metsästysmaalle, jossa hän tiesi seuran olevan.

Mitään ajoa ei kuulunut miltään suunnalta. Arvattavasti metsästyksen ensimäinen jakso oli lopussa, koirat ketjuissa ja aamiainen katettuna toisen metsätorpan tuvassa, — kuten tavallisesti ennen.

Gabriel lähestyi hiljaa ja haluttomasti tätä paikkaa. Ja jo alkoi kuulua torpalta päin iloisia ääniä. Aamiaista todella syötiin, mutta ei tuvassa, vaan nurmikolla, torpan pihan edessä. Hän tunsi leppien takaa vänrikin lakin, näki myöskin kaljupäisen kamreerin seisovan polvillaan maahan katettujen aamiaisruokien ja pullojen edessä ja konjakkilasi kädessä pitävän leikillistä puhetta nauraville syöjille ja juojille, näki hänen nostavan takajaloista jänistä ja kuuli samassa naurun remahtavan ylimmilleen, muutamat hurrasivat, ja kaikki joivat jonkin maljaa. Sitten rupesivat jotkut sanomaan, että metsästys alkaa uudestaan, joku näkyi nousevan, joku pujottavan pyssyä olallensa, joku alkoi laulaa glunttia, ja vähitellen kaikki olivat seisaallaan, lähtemässä.

Gabriel perääntyi väijyksistään peläten että häntä huomataan.

Koirat päästettiin irti ja vinkuen ja ulisten ne heti alkoivat kierrellä metsässä. Yksi tuli ihan hänen ohitsensa, katsahti häneen, heilahutti häntää ja jatkoi matkaansa.

Ei kulunut kuin joku minuutti, niin alkoi ajo käydä, ja tuntien tarkalleen sekä maat että metsästäjät Gabriel läksi sinne, missä koirat kuuluivat kiertelevän.

Tultuaan ahon reunaan, missä metsä alkoi harveta, hän kuuli takaansa huohotusta ja näki kuinka konttoristi juoksi punasena läähättäen yli näreiden ja risujen, haulikko ilmassa. Hänen kintereillään tuli toinen herra, jota Gabriel ei ollut ennen nähnyt. Tämä oli ihan kömpelö näreiden seassa, rillit yhtä mittaa putosivat hänen nenältään, niin ettei hän ennättänyt nostaa lakkia silmiltään, ja hän huohotti sentähden vielä tulisemmin kuin hänen johdattajansa. Molemmat herrat juoksivat Gabrielia huomaamatta hänen edelleen ja pysähtyivät siihen, missä metsä loppui. Jäljessä juossut herra rupesi heti järjestämään itseänsä, pyyhki vaalenneita suupieliään ja niskaansa ja tuskin tuli toimeen valloille päässeen hengästyksen kanssa. Hän oli nähtävästi ensikertalainen, sillä konttoristi piti kovaa huolta hänestä, määräsi hänelle seisontapaikan siirreltyään häntä sinne tänne, neuvoi hänelle mistä jänis arvattavasti tulee, käski vetää hanan auki ja pitää pyssyä ampumiseen valmiina. Ensikertalainen asettui ryntäävään asentoon, yhä vielä huohottaen.

Gabriel katseli semmoisella nautinnolla heidän vehkeitänsä, että melkein unohti mitä hänen oli puolestaan tässä tehtävä. Hänen tuli jostakin syystä sääli tuota toista herraa, joka oli nähtävästi aika mammanpoika ja nyt oli ensikerran antautunut sotaan jänistä vastaan, — tuli sääli senkin vuoksi, että se muistutti vähän Johannesta, tai ainakin olisi Johannes tämmöisessä tilaisuudessa juuri tuolla tavalla pannut suunsa irveen, jos jänis millä hetkellä tahansa olisi ollut odotettavissa ja Gabriel olisi käskenyt hänen vahtia. Ja jonkinlainen anteeksi-anto levisi tästä syystä myöskin konttoristin osalle. Mutta samassa Gabriel muisti, että konttoristi oli pahoissa aikeissa kosinut Ingridiä, ja veri kuohahti taas hänen päähänsä.

Konttoristi oli jättänyt toverinsa ja kiertänyt ahon syrjää polkua myöten tuonnemmaksi.

"Antaa niiden sitten saada se jäniksensä ensin", ajatteli hän, ja jäi paikalleen, mistä näkyi ensikertalainen ja osa ahoa.

Koirat lähenivät hyvin kaukana vielä, ainoastaan yksi kuului lähempää. Mutta jänis tuli jo hiljakseen toiselle puolelle ahoa, nuuski maata, harppasi pari askelta, pysähtyi, istui takajaloilleen, haisteli ilmaa, pörhisti korviaan, taas nuuski maata ja tuli pehmosesti koikaten sopivalle ampumavälille. — Ensikertalainen oli yhä entisessä jännittyneessä hyökkäysasennossa, valmiina ampumaan jos vaan näyttäytyy, mutta hän ei huomannut jänistä ja katsoi tiukkaan toiselle suunnalle.

Gabrielin metsämiesvaisto otti nyt voiton kaikista muista asioista, olipa ne mitä tahansa, ja hän veti esiin revolverinsa ampuakseen edes sillä jäniksen, kun se kohta juoksee ohitse.

Jänis lähestyikin samassa, mutta kiersi kauempaa Gabrielista. Ja nyt sen huomasi myöskin väijyvä pyssymies, kun se oli jo melkein ohitse. Hätääntyneenä hän hyppäsi ympäri koko käänteen ja rupesi taisteluun edessä olevan kuusenoksan kanssa, johon pyssy ja rillinauha kaikeksi onnettomuudeksi takertui. Kun hän vihdoin olisi ollut selvä tähtäämään, ei jänistä näkynyt.

— Den kommer! — hän huusi neuvotonna konttoristille.

Samassa jo kuului pamaus tämän pyssystä ja vähän ajan kuluttua konttoristi tuli kiroillen ja kovin kiukuissaan selittämään toverilleen kuinka tyhmästi tämä oli menetellyt.

Gabriel ajatteli, että nyt on paras hetki, muuten ne lähtevät matkaansa. Veri jätti hänen päänsä ja hän meni heitä kohden.

Konttoristi huomasi hänet ensiksi. Hänen silmänsä pyöristyivät ja hänkin kalpeni, mutta kadottamatta hetkeäkään hän sieppasi toverinsa pyssyn.

— Si på den fan, — hän sanoi ja ikäänkuin henkensä pelastukseksi nosti pyssyn ja pamahutti suoraan Gabrielia vastaan.

Haulit pösähtivät Gabrielin pään yli. Gabriel ei tiennyt sattuiko häneen vai ei, ei myöskään tiennyt aikooko toinen ampua uudestaan, hän vaan tiesi, että nyt hänen täytyy ampua, muutoin hän ei tee sitä mitä pitää.

Ja hän ojensi revolverinsa konttoristia kohden ennenkuin savu oli ehtinyt äskeisestä pamauksesta hälvetä. Konttoristin jalat jo näkyivät savun alta, mutta Gabriel odotti, että savu poistuisi päänkin kohdalta.

Tämä odotus oli kaikille onneksi, sillä Gabrielin ehti taas tulla sääli ja hän muutti aikomuksensa ja tähtäsi jalkoihin.

Laukaus sattui konttoristin vasempaan jalkaan, riipaisten pienen haavan pohelihaan.

— Hjälp, hjälp, — alkoivat molemmat herrat huutaa, ja vastaukseksi kuului metsästyksen keskeyttävä torventörähdys jotenkin läheltä ja sitten halloo-huutoja miehestä mieheen.

Gabriel kääntyi silloin skandaalin välttämiseksi pois ja läksi polkua myöten nopeasti taloon päin, josta maantie kulki kaupunkiin.

Mitä kauemmas hän tuli sitä nopeammin hän kulki, kunnes lopulta juoksi. Yksi ainoa ajatus hänellä oli: nähdä Ingridiä ennenkuin tapahtuu jotain, joka panee sille esteen. Ja hänen mieleensä kuvautui polisikonttorin odotushuone ja lähestyvä komisarjus ja mahdottomuus puolustaa itseänsä sanomalla: "sattui pieni ikävyys," kuten kerran ennen.

Kun hän nääntyneenä pääsi tullivahtimestarin asunnolle, oli tämä onneksi poissa kotoa, luultavasti sunnuntaikävelyllä uudessa virkapuvussa. Ingrid sitävastoin haki paraikaa lankarullaa, joka oli pudonnut ompelukoneen taa, ja oli kyykkysillään maassa.

— Sieltäkö se metsästäjä tulee, — sanoi hän nousten ylös ja tyrkkien näkyvistä ompeluksia, jotka ilmaisivat hänen olleen työssä sunnuntaina.

— Ei mitään hyviä, Ingrid, — sanoi Gabriel ja istui tuolille väsyneenä.

— No? — sanoi Ingrid, pisti langan hampaihinsa ja sujutti sitä sormiensa välissä odottaen mitä Gabriel sanoo.

— Minä ammuin häntä.

— Ammuit? — kiljahti Ingrid, mutta hänen kasvoilleen levisi samalla myöskin voitonriemu. Kaikki säikähdys katosi, kun hän sanoi ylpeästi ja hitaasti.

— No, Gabriel, ymmärrätkö nyt, että ne ovat kaikki sellaisia, kaikki, joiden kanssa sinä metsästät ja purjehdit!

— Mitä sinä tarkoitat, Ingrid?

— Tarkoitan vaan, että mitä hän aikoi tehdä minulle, sen he ovat jo tehneet Heddille, mutta sinä et suuttunut, kun minä silloin kerroin Heddistä.

— Silloin en ajatellut enkä ymmärtänyt, mutta nyt rupean ymmärtämään.
Ingrid, en ikipäivinä mene enää heidän seuroihinsa.

— En minäkään menisi sinun sijassasi. Niidenkö seuraan, jotka eivät pidä meitä ihmisinä!

— Niin, niin — sanoi Gabriel — he halveksivat meitä.

Ja sanoessaan tuon sanan meitä Gabrielista tuntui, että hän sanoi jotakin ihan uutta omalle itselleen, niinkuin hän olisi antanut lupauksen ainiaaksi siirtyä sieltä, missä hän oli ollut ennen, tähän uuteen, missä hän ei ollut vielä ihan kotona. Ja hän olisi mielellään selittänyt tarkemmin, mitä hän tarkoitti.

Mutta yhtäkkiä Ingridin kasvoihin tuli taas entinen säikähdys ja hän juoksi Gabrielin kaulaan.

— Oma Gabriel, sanoitko että olet ampunut häntä? Herra jumala,
Gabriel!

— Sattui jalkaan, muuta en tiedä.

— Anna anteeksi minulle, Gabriel, — sanoi Ingrid vapisten ja itkuun valmiina. — Olisinhan minä voinut heti karkoittaa hänet luotani — —

— Olisit.

— Mutta minä tahdoin opettaa sinua, että sinä ymmärtäisit mitä ne ovat
Heddille tehneet.

Ja Ingrid ei voinut enää hillitä itseään, vaan purskahti itkuun.

— En ikipäivinä mene enää heidän seuraansa — toisti Gabriel Ingridille lohdutukseksi, mutta tunsi heti vielä tärkeämmäksi selittää yhtä asiaa, sanoa ainakin se, että niiden joukossa saattoi olla sittenkin joku poikkeus, kuten esimerkiksi hänen veljensä, erittäinkin Henrik. Mutta katsoen siihen, että hänen lauseensa niin lohdutti itkevää Ingridiä, hän sentään jätti tällä kertaa mitään selityksiä tekemättä ja antoi Ingridin luulla, että hän oli nyt muuttanut rotua ja piti kaikkia vallassäätyisiä luonnollisina vihollisinaan, kuten Ingridkin.

— Mitä ne nyt sinulle tekevät, rakas, oma Gabriel! — sanoi Ingrid puristautuen häneen kiinni.

Mutta Gabriel ei nyt ajatellut sitä. Hän tunsi, ettei Ingrid vielä koskaan ollut niin lähellä häntä ollut ja niin selvästi ja peittelemättä ilmaissut rakkauttansa häneen. Ja tämä tunto teki Gabrielin onnelliseksi. Se oli tullut hänelle ihan odottamatta, juuri silloin kuin hän oli menetellyt tyhmästi. Ja kun hän nyt painoi Ingridin päätä hiljaa rintaansa vasten, ajatteli hän itsekseen sitä tietä, joka oli hänet tuonut Ingridin luo, ajatteli, että hänen täytyy ruveta yhä enemmän tuntemaan sitä, mitä Heddille oli tehty, loukkaukseksi häntä itseänsä vastaan. Ja koko kysymys näytti hänestä olevan siinä, miten kulkea tätä tietä Ingridin luo ja kuitenkin olla kiroomatta omia veljiänsä ja niitä muita poikkeuksia, joita ihan varmaan oli. Mutta tämä ristiriita ei tuntunut ihan mahdottomalta selvittää, vaikka siihen aikaa tarvittiin. Ja sentähden Gabriel koetti rauhallisena katsoa alas Ingridin tummatukkaiseen päähän, joka oli hänen käsiensä välissä.

— Jospa ne vievät sinut oikeuteen! — sanoi Ingrid ja nosti pelokkaasti päänsä ylös katsoakseen häntä silmiin.

Silloin Gabriel vähän säpsähti. Ja yhtäkkiä hänestä taas tuntui alakuloisesti huutavan tiiran elämä paremmalta kuin hänen. Oikeuteen! Verkatakissako vai viilarinpuvussä? Tulla julkisen huomion alaiseksi, sanomalehtiin! Ei, ennen kuula otsaan!

Irroittuen Ingridistä hän huokasi, ja istui tuolille.

— Se ei saa milloinkaan tapahtua, — sanoi hän: — ei milloinkaan!

Eihän mitään vaikeutta olisi tässä asiassa ollut, jos Gabriel olisi vielä ajatellut niinkuin ennen: että konttoristi on ammuttava. Hän olisi mennyt ja ampunut sen. Mutta Gabriel ei ajatellut enää niin. Siitä saakka kuin hän, odottaen savun nousemista ylemmäs, alkoi sääliä sitä perhanaa ja laski sitä jalkoihin, näki hän sydämessään, ettei hän voi vihata herrasmiehiä, niinkuin hän oli kuvaillut hankkiessaan itselleen revolveria. Ingrid ei ymmärtänyt sitä, että jos ne olivat vihattavat, niin ne myöskin olivat ammuttavat.

"Mitähän tästä vielä tulee tästä asiasta", — ajatteli Gabriel kauhuissaan tultuaan omaan huoneeseensa, kun aika kului kulumistaan eikä hän ampunut itseänsä.

Sekaannuksia hän vihasi enemmän kuin kuolemaa, mutta nyt näytti kaikki menevän sekasin.

Yhtäkkiä välähti hänelle aate. Anteeksi pyytämään! Sehän oli aina ennenkin auttanut, — auttanut varmasti ja ehdottomasti. Ingrid ehkä voisi ihmetellä, mutta Ingridille ei tarvitse mitään sanoa. Eikä tarkoitus ole pyytää anteeksi mistään muusta kuin itse ampumisesta.

Mitä jos silloin kaikki selviää ja Gabriel taas on vapaa, taas saa hengittää. —

Hän tuskin malttoi odottaa huomista päivää, vaan jo aamulla varhain pukeutui siistiksi, kampasi tukkansa ja läksi konttoristin asunnolle.

Konttoristi oli vielä aluhousuissa ja ilokseen huomasi Gabriel, ettei haava — jos sitä paljon olikaan — tehnyt mitään estettä liikkumiselle.

Konttoristi oli ensin hyvin ylpeä, huusi ja uhkasi oikeudenkäyntiä, niin että Gabrielin oli hyvin vaikea olla lentämättä hänen niskaansa, ja hän jo läksi paiskaten oven jälkeensä ja aikoen siis elää ainoastaan oikeuden päivään asti.

Mutta konttoristi aukasi oven hänen jälkeensä ja huusi:

— Maksa 300, niin sovitaan.

Sillä kertaa ei Gabriel siihen mitään vastannut, ei edes kääntynyt takasin, vaikka ensin aikoi. Mutta kotiin päästyään ja mietittyään asiata kaikilta puolin, sekä keskusteltuaan tullivahtimestarin, Ingridin, värkmestarin ja Vilénin kanssa, hän tuli siihen päätökseen, että paras oli maksaa vaaditut 300, ja päästä hyvällä eroon koko asiasta.

Hän vei konttoristille tullivahtimestarin ja värkmestarin takauksen, että summa tulee maksetuksi vuoden kuluessa, ja konttoristi lupasi odottaa.

Tämä tapaus pani uuden pakon Gabrielin hartioille. Hänen piti ruveta säästelemään palkastansa, piti ruveta toden teolla lukemaan tutkintoa varten, ja ennenkuin hän ehti päätänsä kääntää, oli hän jälleen kaikellaisten semmoisten velvollisuuksien ympäröimänä, joita hän aina oli kammoen paennut. Ingridin tähden hän vielä olisi lukenutkin, mutta kun siihen tuli lisäksi nuo 300 markkaa, oli se aivan sietämätöntä hänelle, — näytti niinkuin hän olisi viilaillut ja varvaillut vaan konttoristin käskystä, ja kaikki vapaus tuntui olevan poissa.

Talvi kului Gabrielin saamatta mitään säästetyksi. Säästäminen oli hänelle aina ollut hyvin vaikea asia, mutta nyt konttoristin hyväksi se oli ihan mahdotonta. Kevätpuolella. kun lumet alkoivat sulaa ja Gabrielin lempiaika olisi muutoin ollut käsissä, hän päinvastoin alkoi yhä enemmän riutua. Hän oli kauhukseen huomannut, että vaikka hän puolet palkastaan säästäisi, ei hän enää ennättäisi määräajaksi koko summaa saada. Tosin hän olisi ehkä saanut jostain lainankin samoilla takuilla, mutta juuri tuo riippuvaisuus, jota takasinmaksamisen pakko synnytti, tappoikin hänen tarmoansa. Ei kukaan ihminen voinut sitä ymmärtää, eikä hän sitä siis kellekään voinut valittaa.

"Merkillistä!" — ajatteli hän sentähden itsekseen. "Merkillistä, ettei ihminen saa elää hiljakseen ja tehdä mitä tahtoo, vaan aina pitää sekaantua! Vaikka kuinka koettaisi välttää, aina lopultakin sekaantuu."

"Tunnustaakseni sekaannus alkoi jo silloin kuin minä rakastuin ja rupesin ajattelemaan naimista ja häitä ja muuta semmoista, mihin sen johdosta pitää ryhtyä. Siitähän se veturinkuljettaja-historiakin on alkunsa saanut. Mutta veturinkuljettaja tai lämmittäjä on sentään melkein yhtä. Tämä ampumishistoria sitävastoin — se se vasta on pirullisten sekaannuksien alku!"

"En ikipäivinäni ammu enää ketään, annan kaikkien olla rauhassa, en suutu kehenkään, panen silmät ja korvat kiinni, puhukoot mitä tahansa. Tästedes ei mikään asia maailmansa kuulu minuun, ei ikinä mikään!" — Näin vannoskeli Gabriel itsekseen, mutta ajatteli vielä: "Vaikka mihin se minut auttaisi?"

"Vaikka panenkin silmät ja korvat kiinni, en pääse leikistä sillä, vaan korkoa koron päälle kasvavat nyt sekaannukset, niinkuin se 300-markkanen."

"Kaikista entisistä sekaannuksista olen päässyt puhtaaksi sillä, että olen pyytänyt anteeksi. Niin oli papan kanssa, niin seppien ja niin Ingridin kanssa. Kaikki oli ensin näyttänyt menevän nurin, mutta kun pyysin anteeksi, selvisi asiat vielä paremmiksi kuin ennen olivatkaan. Mutta tässä asiassa ei auta anteeksi pyytäminen. Hän tahtoo itse 300 markkaa ennemmin. Ja niin minä olen kuin olenkin joutunut satimeen, josta en pääse milloinkaan irti."