Veljekset / Romaani

by Arvid Järnefelt

V LUKU.

Tämmöiset olivat Gabrielin asiat siihen aikaan kuin Henrik ja Uuno matkustivat pohjanmaalle Johannesta tervehtimään. He eivät paljon Gabrielista tienneet. Henrik oli kuullut muka epäonnistuneesta koneenkäyttäjä-tutkinnosta ja jostakin "rakkaushistoriasta." Edellinen tieto oli väärä, sillä Gabriel ei ollut vielä alkanutkaan suorittaa tutkintojaan, jotka sitäpait olivat suoritettavat Helsingissä.

Kun Henrik ja Uuno itsekin tunsivat tietonsa Gabrielista kovin vaillinaisiksi, eivät he sen kauemmin panetelleet häntä, vaan lakkasivat puhumasta siitä asiasta.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin juna saapui sille pienelle asemalle, missä heidän oli nouseminen.

Puolen minutin kuluttua juna vihelsi ja jätti heidät yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen.

Pieni asema oli suuren suokanervakankaan keskellä, vasta rakennettu tavanmukaisine ulkohuoneineen ja pienine asemasiltoineen, jonka kiville oli siististi ripotettu punasta hiekkaa. Suora maantie alkoi toiselta puolen ja vei ensin erääseen uutistaloon, jota asemamies sanoi keskievariksi ja jossa oli osaksi vanhoja punasia hirsiä ja osaksi uusia vastapiiluttuja. Siitä tie näytti jatkuvan suorana linjana eteenpäin jotakin tasaista tyhjyyttä kohden.

Ei missään näkynyt ihmisiä, ei elukoita eikä mitään liikettä.
Asemapäällikkö katosi heti junan lähdettyä huoneihinsa.

Mutta Uunolla oli tietysti selvänä mitä piti tehdä.

— Jaha, sanoi hän. — Mene sinä, Henrik nyt tuonne keskievariin hevosta tilaamaan, niin minä käyn sisällä vähän sähköittämässä.

— Mitä ihmeen sähköittämistä sinulla on?

— No katsoppas, niillä siellä Viipurin puolessa, joista oli puhe, on juuri kotiopettajasta puute.

— Entä sitten? — kysyi Henrik ja hänen silmänsä pyöristyivät.

— Kysyn heiltä sähköteitse vieläkö ovat tarpeessa ja ehdotan sinua, — sanoi Uuno mennessään.

— Älä nyt hulluja, mitä sinä ajattelet? — Henrik tuskin sai häntä takinliepeestä kiinni.

— No? — pani Uuno, ja sen hän teki niin kummastuneena että Henrikin piti heti ruveta keksimään, mistä syystä hän on sitä vastaan. Mutta hän ei voinut keksiä. Sillä hän oli koko tuon kotiopettaja-aatteen saanut ensi kerran päähänsä ja kielellensä vasta eilen, puhuessaan Uunon kanssa, ja vaan tätä rauhoittaakseen.

— Enhän minä, — mitä sitä nyt noin äkkiä —. Siinä kaikki mitä hän sai sanotuksi ensi hätään.

— Äkkiä! Eihän voi päästää käsistään hyvää tilaisuutta. Ne maksavat vähintäin sata markkaa kuussa sinulle ja sitäpaitsi vapaa ylöspito! — Uuno oli taas irti hänen käsistään ja jo puolimatkassa asemahuoneen ovelle.

— Mutta minä nyt en voi noin äkkiä päättää semmoisia asioita. Älä mene, sanon minä?

— Minähän vaan aijon kysyä, ei päättämisestä ole puhettakaan, — sanoi
Uuno, hänkin jo vähän kiivastuen, mutta yhä edeten.

Henrik aikoi vielä jotain huutaa, mutta nähden sen turhaksi, pani vaan: tjah! kääntyi ja meni vihoissaan istumaan sillan reunalla olevan pakkilaatikon päälle.

Uuno meni kuin menikin sisälle.

Henrik ei voinut pitkään aikaan tyyntyä. Kerran hän jo nousi jälleen ylös mennäkseen vieläkin estämään, mutta istui kumminkin taas ymmärtämättä mihin purkaa kiukkuansa. "Tuolla lailla mennä toisen asioita järjestelemään!" kiukutteli hän. Mutta samalla hän ei voinut olla ihmettelemättä, että hän oli niin tavattomasti suuttunut, ja kysyi vihdoin itseltänsä syytä siihen. Tietysti syy oli se, että hän itse sydämmensä syvimmässä myönsi, että tämmöinen sivutoimi oli hänelle ei ainoastaan hyvä, mutta ihan välttämätön nykyisissä oloissa. Hänelläkö olisi varaa ja oikeutta viettää koko kesä vapaudessa ja tyhjäntoimittamisessa. Ja mitä hän uhrasi tähtitieteelle, jos hän ensi työkseen matkusti kesää viettämään! Uuno oli siis vaan huomauttanut hänelle hänen kevytmielisyytensä.

Niin että kun Uuno oli asiansa toimittanut ja tuli pois, oli Henrik jo lauhtunut. Hän sanoi vaan:

— Enhän minä muuten, mutta mitä ne ajattelevat kun sinä suositat heille ihan vento vierasta.

— Älä huoli yhtään. He ottavat sinut avosylin vastaan. Minulla on vissiä takeita siihen, — sanoi Uuno merkitsevästi korottaen ääntänsä.

Samassa Henrik tuli ajatelleeksi, että silloinhan hän saa nähdä senkin, jonka valokuva oli ollut hänen kädessään ja hänen sydäntänsä hiipasi omituisesti.

— Etkö luule, että he kummastuvat suuresti tätä sinun hommaasi?

— Mitä ihmeitä he sitä kummastuisivat. He tarvitsevat kotiopettajaa ja minä ehdotan heille, asia on hyvin yksinkertainen. No lähtään nyt.

Ja he tarttuivat molemmat kapsäkkiin toinen toisesta ja toinen toisesta pitimestä ja läksivät epätasaisessa tahdissa koikkelehtien keskievariin päin.

He saivat suuren, kömpelöluisen hevosen linjaalirattaiden eteen ja vanhanpuoleisen miehen kyytiin. Hän alkoi kiivetä taka-istuimelle, mutta Uuno käski tulemaan eteen.

— Istu sie tähän miun sylliin, — sanoi Uuno unohtaen ettei pohjanmaalla viipurinmurretta puhuta.

— Tästä minä plaan ajaa, — vastasi kyytimies ja nousi taka-istuimelle.

— Plaan? — sanoi Uuno. — Sehän on ruotsia: plägar, älä sinä niin sano, sano: tässä on minun tapani ajaa. — Hirveätä murretta! — sanoi hän sitten Henrikille: plaan! Tunnustaakseni kuohuu minussa savolainen vastenmielisyys pohjalaisiin.

Maantie kulki ihan suorana peninkulman verran, niin että saattoi yhtaikaa erottaa miltei kolme virstantolppaa.

— Tämähän on jotain kauhean yksitoikkoista, — sanoi Uuno syventäen rillejään nenäänsä ja katseli arvostelevasti molemmille puolen tietä. Näinkö suorat teidän tienne aina "plaavat" olla? — kysyi hän taaksepäin kyytimieheltä.

— Ei tämä ole meirän kylän.

— Pitkäkö tästä on vielä ihmisasunnoille?

— O'.

Silloin Uuno jätti kyytimiehen ja alkoi koettaa saada Henrikiä puhelutuulelle, mutta Henrik oli vajonnut horroksiin rattaiden tärinästä, nyökytti päätään ja säpsähteli tuon tuostakin puolivalveille. Hän korvaili näin viimeöistä unettomuuttaan.

Vihdoinkin rupesi maa kohoamaan ja lupaili jotakin vaihtelevaisuutta. Tie katkesi taivaanrannassa eikä sen takaa näkynyt mitään muuta kuin valkea pilvi. Mutta ei siitä kohoamisesta tahtonut milloinkaan loppua tulla, tie oli yhtä tasaista ja se, mikä oli näyttänyt harjalta pakeni edestä. Viisi virstaa näin oli ajettu, silloin vasta rupesi etäinen metsänsini pistämään esiin maantien katkeaman takaa, — ajettiin vielä, jo häämöitti kaukana-kaukana niittyjen latoja, aivan kuin olisi ääretön kylä ollut nousemassa. Etäisyyden väräjävässä autereessa ne häipyivät näkyvistä yhteen metsäsinen kanssa, mutta tännemmäs ja tännemmäs ne yhä suurenivat, — niitä oli satoja, tuhansia, minne vaan katsoi.

Uuno katsahti taaksensa ja ihmetteli, että kyytimies siellä vaan pani käppyrässä tulta valkopesäiseen piippuunsa, niinkuin ei mitään outoa olisi auennutkaan eteen. Silminnähtävästi tämä oli hänelle jokapäiväistä. Se oli siis jotain mikä ehkä kuului pohjanmaan ominaisuuksiin.

Nyt noustiin jo mäen harjalle, ja silloin aivankuin loihtimalla, aukesi eteen mahtava näky.

Uuno nykäsi kyynäspäällään Henrikin hereille.

— Katso! sanoi hän.

— Merkillisen kaunista. Mainiota, — sanoi nopeasti Henrik, havahtaen, ikäänkuin todistaakseen ettei hän ollutkaan nukkunut.

— Ei mutta katso sinä!

— Juu, juu, johan minä sanoin, että se on erinomaista. Kylläpä tämä lakeus on asuttua!

— Ne on veikkonen pelkkiä latoja.

— Latoja?

— Mutta katso tuonne! — Uuno näytti kädellään vasemmalle. He olivat todella kohonneet ylängölle, sillä joka suunnalle näkyi maailmata vaikka kuinka pitkälle. Mutta vasemmalla laskeutui mäki kaikkein jyrkemmin.

— Oo! — pani Henrik katsahdettuaan sinne ja nyt todellakin heräsi.

Leveä virta kierteli siellä lakeutta, yhä pieneten etäisyydessä, milloin häipyen näkyvistä, milloin taas tullen esiin kaukaisten koivikkojen takaa. Kaikki sen äyräät olivat asutut, iloisessa ja loppumattomassa sekasotkussa, alkaen töyräistä kauas lakeudelle päin levisi punasia ja keltasia taloja valkosine ikkunalautoineen, maalaamattomia riihiä, aittoja, kaivojen vintejä, pieneten ja kadoten nekin etäisyyteen, silmän kantamattomiin niinkuin kaikki muu: viljavainiot, tummat kesannot, vihanoivat heinäpellot ja kirkkaan viheriät touot. Ihan kuin olisi joku soittanut ja helistänyt ilmoille elämän iloa, vaikka kaikki oli tyyntä.

— Ja sitten sanotaan Suomesta että se on köyhä maa! — virkkoi Uuno.
— Mitä kyliä ne on nämä? — kysyi hän kyytimieheltä.

— Nämä kuuluu Alaklemettilän kappeliseurakuntaan, ja mihnä kirkko näkyy, se on Frantsila.

— Frantsila! — sanoi Uuno hiljaa Henrikille. Hänen halveksimisensa tarkoitti tuota F:ää, joka ei ollut suomenkielen mukainen.

— Odotappas, eikö se Johanneksen Alina ole juuri "Frantsilasta?" — muisteli Henrik.

— Mikä se onkaan Frantsilan nimismies? — kysyi Uuno kyytimieheltä.

— Niinkö mikä?

— Mikä nimeltään?

— Pekki.

Henrik ja Uuno katsahtivat yhtaikaa toisiinsa ja sanoivat nyykäyttäen päätä: — Se se on.

Ja samassa he ajoivat suureen kylään.

Talot olivat vieri vieressä, toinen toisensa jäljessä. Maantielle näkyi tavallisimmasti karjapihat, navetat ja tarhat. Päärakennukset olivat joko samassa ryhmässä, aitauksen eroittamina tai olivat tuonnempana joen varrella. Toiselle puolelle maantietä näkyi talojen takaa loppumattomat viljavainiot.

Paraikaa toimitettiin sonnan ajoa kesannoille, niin että näkyi väkeä paljon, piikoja kirjavissa alushameissa ja pitkäkasvuisia renkiä luomamiehinä sekä poikia ja tyttöjä ajomiehinä.

— Kyllähän se on hyvin rakennettua ja komeata, mutta jos ajattelen että pitäisi asua täällä, — ilman järveä, ilman mitään mäkeä ja metsiköitä, niin en vaikka mikä olisi —! sanoi Henrik. — Millä ihmeellä ne täällä itseään huvittelevat?

— No, onhan niitä muissakin maissa tasankoja, esimerkiksi Saksassa, — sanoi Uuno, ottaen asian yleisisänmaalliselta kannalta. Hän katseli ympärilleen aivan kuin hänen omaisuutensa olisi vaan odottamatta suurentunut. Ja ainoa, mikä häntä vihoitti ja kiihoitti, oli se, että ruotsalaiset F:t olivat tänne eksyneet tehden hänen omistusoikeuttaan epäilyttäväksi.

Kun oli ajettu joen poikki punakaiteisen, sirotekoisen puusillan yli, tultiin Frantsilaan. Se oli kirkonkylä, ja komeus oli vieläkin suurempi. Täällä oli myöskin keskievari, jossa kyytihevonen oli vaihdettava, ja juuri sitä ennen osoitti kyytimies pitkää valkeaksi maalattua taloa, jonka edessä oli ryytimaa ja hyvin säännölliset hiekkakäytävät, ja sanoi että siinä asui vallesmanni Bäck. Jo silloin tulivat Henrik ja Uuno ajatelleeksi, ettei oikein sovi matkustaa ohi käymättä tervehtimässä, mutta vasta keskievariin tultuaan ja kirjoitettuaan nimensä päiväkirjaan he mainitsivat asiasta toisilleen.

— Olisit ennen sanonut, kyllä minäkin sitä ajattelin kun ohi ajettiin, mitäs sitä nyt enää.

— Mutta se näkee nimemme päiväkirjassa ja loukkaantuu.

— Onkohan tuo niin vaarallista, eihän hän oikeastaan ole meille sukua.

— Oho, ajatteles, että esimerkiksi Alinan veljet ajaisivat sen talon ohi, missä mamma asuisi!

— Saakeli sentään. Ettäs kirjotitkin kirjaan. Nyt se näkee.

— Ja ajatteles Johannesta sitten, ehkä se loukkaa häntäkin, ellemme käy.

— Niin, se on totta, no mennään sitten.

Vähän siivottuaan itseänsä maantien pölystä he läksivät keskievarista valkoselle rakennukselle ja tasaisille hiekkakäytäville, jonne he pääsivät pienen pyörivän porttiristikon kautta. Suuri koira nousi sirenien takaa heitä haukkumaan ja samassa ilmestyi ryytimaanpuoleiselle verannalle joku rouvantapainen, avaimet vyötäryksillä ja uteliaalla kohteliaisuudella hitaasti kumarrellen tulijoille.

Henrik ja Uuno nostivat lakkiansa.

— Voisiko saada tavata herra nimismiestä?

Rouvantapainen vähän nolostui, etteivät tulijat ensin esitelleet itseänsä hänelle.

— Herrat ovat hyvät ja astuvat sisälle, — sanoi hän ja vetäytyi pois.

— Olipa siinä lihavata! — sanoi Uuno rouvasta.

— Se taisi olla emännöitsijä. Katsos kun Alina on poissa, niin ei täällä olisi ketään naisihmistä. Hänen on täytynyt ottaa emännöitsijä. Mamma kerran kirjoitti siitä.

— Hyvän on valinnut, — ennätti Uuno sanoa, kun syrjäkamarin ovenkynnykselle ilmaantui pitkä ja roteva vanhus, piippu kädessä, savun seuratessa häntä pitkänä kiemurana huoneesta eteiseen. Hänellä oli tuuhea, joka suunnalle pyrkivä harmaa parta ja ruskean punertavat, vähän pöhöttyneet kasvot. Lapsekkaan siniset, pienet silmät pitivät itselleen vaivalla aukkoa löksöttävien silmälihojen välissä. Käynnissä ja kaikissa jäsenissä tuntui, ruumiin koosta huolimatta, pehmeä höllyys.

Uuno esitti heidät.

Nimismies ei ensin aluksi erottanut oikein nimeä eikä ymmärtänyt esityksen tarkoitusta. Hän katseli heitä jotensakin epäkohteliaasti. Mutta sen sijaan, kun hän hoksasi asian, ei hän voinut kyllin suurella lämmöllä, hämmästyksellä ja painolla huudahtaa:

— Jassoo!

Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan ja hän tarjosi molemmat kätensä tulijoille, nosti heidän palttoonsa naulaan, vei työhuoneeseensa ja, kokonaan unohtaen vanhuutensa, palveli heitä kuin kuninkaan poikia.

Ensimäisen pikku äänettömyyden synnyttyä, sittenkuin kaikki lähimmät kysymykset olivat tehdyt, hän jo nousi ja kurkki ovesta emännöitsijätä antaakseen tälle määräyksiä. Ja vähän ajan perästä kuului, kuinka hän toisessa huoneessa todellakin järjesteli asioita, puhui vuoteiden laittamisesta vintikamariin, ja totin tuomisesta sisälle.

— Hän luulee, että me jäämme yöksi! — sanoi kauhuissaan Uuno.

— Sitä emme missään tapauksessa tee, — sanoi Henrik.

— Tuo äkkinäinen ystävyys ei miellyttänyt minua.

Nimismies tuli samassa sisälle.

— No, siis sinä olet Henrik ja sinä olet Uuno, jaha, jaha. No, minun rakkaat ystäväni, nyt saatte yhden illan viettää ukko Bäckin seurassa ja hän on oleva ylen iloinen siitä, — ylen iloinen.

— Suokaa anteeksi, hyvä setä, mutta kyllä meidän on aikomus vielä tänä iltana päästä määräpaikkaan, — sanoi Henrik.

— Älkää, älkää veikkoseni, älkää tehkö vääryyttä vanhalle sedälle. Eihän teitä odoteta siellä, muuten olisivat vastassa, mutta minulta viette suuren ilon, jos nyt jätätte minut, kun juuri sain teidät tänne.

— Ei, ei, se ei mitenkään sovi, — koetti sekä Henrik että Uuno selittää, mutta nimismies ei ottanut kuuleviin korviinsa.

— Minne te yön selkään menisitte, — sanoi hän, ja kun emännöitsijä toi totitarjottimen:

— No, pankaa lasiin, tehkää niin hyvin. Jaha, vai että olette nyt täällä, no, no, laittakaahan totit. Vai eikö nuori sukupolvi osaakaan?

Ja hän näytti esimerkkiä viskaten kolme suurta sokeripalaa lasiin.

Uuno teki samoin.

— No, entä sinä, Henrik?

— Minä en juo.

— Raittiusmiehiä? No, no, eläköön vapaus. Ja kyllähän täytyy tunnustaa, että paljon, hyvin paljon ovat raittiusmiehet hyvääkin vaikuttaneet. Mutta me täällä pohjoismaissa olemme semmoisia jöröjä, ettei ilman pientä totilasia tahdo suu aueta. — Mutta, niinkuin sanottu paljon ovat raittiuspyrinnöt hyvää vaikuttaneet, erittäinkin yksinkertaisen kansan seassa. Minä olen vanha mies, minä tiedän entiset ajat ja tiedän nykyiset.

Uuno oli jo pari kertaa puhaltanut ilmaa suustansa noille ikuisille, aina ja jokapaikassa uudistuville lauseille raittiudesta. Ja ainoastaan jotain sanoakseen hän sanoi:

— Vai on juoppous vähentynyt pohjanmaalla?

— Kuinkas sitten? Ei voi verratakaan entiseen.

— Ja herra nim… ja setä arvelee, että kiellot ovat sen vaikuttaneet.

— Ei laki yksin, vaan kaikki riippuu siitä kuinka sitä pannaan toimeen. Minä olen vanhan kansan mies, minulla on ollut vielä pamppumetoodikin käytännössä.

— Setä katsoo siis, että virkamies, joka ei ole mitään muuta kuin kansan palvelija, saa myöskin pamputtamisella palvella kansaa.

— Kuinka muuten? — jos pamputtaminen vie hyvään? Kyllä sitä sanotaan ja kirjoitetaan nykyjään paljon kaikellaista roskaa, käräjöimään, edesvastuuseen, sakottamaan käsketään, mutta se on kaikki lorua. Minä annan selkään; ja annan oikeen porvoon mitalla, jos tarvitaan.

Uuno puhalsi taas ilmaa ja osoitti suurta kärsimättömyyttä, aivan kuin olisi tahtonut nousta ja lähteä tiehensä. Tämä pykälä, joka koski suomalaisen kansan ja sen vanhojen ruotsalaisten virkamiesten väliä, oli hänen arimpiansa. — Mutta lähtemisen sijaan hänen piti jotain sanoa, ja hän sanoi:

— Taitaa olla niin ja näin tämän ylpeäksi kehutun pohjolaisrodun kanssa. Itäsuomessa ei pamputtaminen kävisi päinsä.

— Ei, nuori mies, syy on se, että pamppu on hetken työ, mutta käräjät puolen vuoden. On sattunut, että olen pannut ehdolle: pamppu tai käräjät, ja aina on pamppua ennen otettu.

— En voi ymmärtää, kuinka sivistyneessä maassa saattaa toinen lyödä toista, täysikäistä! — sanoi Uuno kärsimättömästi.

— Et sitte tunnekaan oikeita rakkareja. Juu, juu, — sanoi nimismies miettien toista puheen ainetta. Ja syntyi pitkä äänettömyys, jota Uuno ei aikonutkaan lopettaa, vaan päinvastoin näytti ikäänkuin nauttivan siitä.

Henrikiin oli tämä pamppuhistoria myöskin tehnyt hyvin pahan vaikutuksen, ja kun hänen oli muutenkin vaikea sulattaa vallesmanneja niinkuin muitakin sentapaisia virkamiehiä, — ne olivat hänelle olleet vastenmieliset muinaisista pappilan huutokaupoista asti, — niin hänkin olisi mielellään epäsoinnun osoittamiseksi antanut äänettömyyden jatkua. Mutta hänen tuli vähän sääli tätä vanhusta, joka semmoisella gaudiumilla oli heidät vastaanottanut ja niin paljon heistä odottanut, ja nyt niin äkkiä joutunut harhatielle keskustelussaan. Sentähden Henrik sanoi:

— Olette jäänyt ihan yksin sittenkuin Alina muutti pois.

Ukko katsahti kiitollisesti Henrikiin ja sanoi ensin ajattelematta mitä sanoi:

— Niin, niin, kyllä minä jäin ihan yksin, — eihän minulla ole muita lapsia. Nyt on minulla emännöitsijä täällä.

Ja vähitellen hän rupesi itse ajattelemaan mitä puhui ja tuli yhä enemmän liikutetuksi omista sanoistaan.

— Ihan yksinhän minä olen. — Niin, mitä minun pitikään sanoa, sen pampun suhteen saatatte olla ihan oikeassa, eihän ole hyvä lyödä ihmisiä. — Juu, juu, yksin minä olen jäänyt. Hääiltana hän tuli minun luokseni, ihan luo, ja sanoi: pappa, pappa, annathan minulle anteeksi, että lähden sinun luotasi! — Itsehän asiasi tiedät, sanoin minä, sinua varten tämä kaikki on, nämä permannot, sinua varten pihamaa, navetat, lehmät, pellot, aitat, yliset, sinua varten rengit, piiat — sinun tahtoasi täällä kaikki palvelee, sinun mieliksesi kaikki tehdä pyrkivät. Sinä tahdoit jättää kaikki: Hyvä. Mitä meillä siihen on sanomista muutakuin: tee niinkuin tahdot.

Samassa tuli sisälle joku mies, suuri avain kädessä.

— Kas tässä, Kuhna, tässä on Alina neidin lankoja.

Mies katsahti Henrikiin ja Uunoon.

— Päivää, — sanoi hän pitkään, totisena. Enempää hän ei puhunut, vaan kääntyi asioissa isännän puoleen.

Kun hän oli mennyt, sanoi nimismies:

— Tämä sama vouti rakenteli kaksi vuotta rattaita Alinalle. Niiden piti tulla maailman parhaat. Mutta eipäs saanut valmiiksi ennenkuin neiti vietiin. — Ja mitä minäkin, vanha mies, enää tässä teen, — ei koskaan enää Alina kulje ovissa…

Hän veti äkkiä henkeensä liikutusta hillitäkseen.

Uuno nousi ylös.

— No, joko todellakin? — sanoi nimismies kummissaan. Tämä lähtö riisti häneltä harvinaisen tilaisuuden purkaa sydäntään. Henrik ja Uuno olivat hänelle sukulaisuuden tähden niinkuin näkyvä muisto tyttärestä. Alina oli ikäänkuin lähempänä häntä, kun hän sai heitä katsella ja puhutella.

Mutta Henrik ja Uuno puolestaan tunsivat, että he olivat vaan Alinan tähden jotakin tuolle "pehmeä-lihaiselle" vieraalle ukolle. Ja ukon suru tuntui heistä vähän epäkohteliaalta.

— Minä säälin Johannesta, mutta minun täytyy sanoa että jotakin niin epämiellyttävää kuin tuo vallesmanni, olen harvoin nähnyt. Uh! — sanoi Uuno heidän mennessään pois nimismiehen luota.

— Se nyt oli kuitenkin vaan ensimäinen vaikutus.

— Paha vaan, että juuri ensimäinen vaikutus minulla on tavallisesti oikea.

— Eikö mitä, usein päinvastoin hyvät puolet tulevat esiin vasta pitkän tuntemisen perästä.

— Älä nyt ole olevinas, sinä vaan Johanneksen tähden —!

— Olkoon vaikka Johanneksenkin tähden. Minusta semmoista ei pidä ollenkaan sanoa, sillä heti kun on sanonut, niin se on niinkuin leimattua, eikä voi enää muuttaa ajatustaan.

— Sano mitä sanot, mutta minä sanon: uh!

Henrik vaan huokasi.

Ja he tulivat takasin keskievariin, jossa heitä jo odotti uusi kyytihevonen.

Maantie vei joen äyräältä pois ja seudut alkoivat taas tyhjetä ja köyhtyä. Yötä he olivat epämukavassa pienessä keskievarissa. Ja seuraavan päivän he ajoivat yksitoikkoisia viljelemättömiä erämaita, kiertäen suurta, monen peninkulman pituista järveä.

Oli jo iltapäivä, kun he saapuivat tarkoitetun pitäjän pieneen kirkonkylään. Se oli taas suurella lakeudella. Kyytimies lupasi viedä heidät perille asti, kirkonkylästä muutaman kilometrin päässä olevaan kappalaispuustelliin.

Maantiestä erkani pienoinen kapea ruohottunut ajotie aidoitettujen pellonpiennarten välille, joita lampaat pureksivat ja joiden harvoihin leppiin ilta-aurinko vielä heleästi paistoi.

— Ajatteles sentään kuinka on kummallista, — sanoi Henrik: — kohta, ihan tuossa on se paikka, missä mamma ja Johannes ovat, — keskellä näitä pohjolaisia lakeuksia ja vieraita ihmisiä.

— Hm! — pani vaan Uuno.

— Eikö se ole merkillistä! — ihmetteli Henrik yhä. — Kaikki on vierasta ja sen keskellä on kotoinen paikka.

Uuno haukotteli.

— Ja mikä kohtalon kumma leikki on juuri Johanneksen tänne toimittanut, joka oli niin perin pohjin savolainen, ja naittanut hänelle pohjalaisen vallesmannin tyttären —!

— Saamattomuus, — sanoi Uuno, joka oli matkasta väsynyt.

— Ei, ei, et sinä ymmärrä mitä minä ajattelen.

— Mitä sinä ajattelet, en tiedä, tiedän vaan, että Johannes olisi voinut tulla omaan hippakuntaan ja saada ihan lähellä kotipitäjää samallaisen kappalaispaikan, mutta kas siihen olisi tarvittu hiukan niin sanottua puuhaa.

— Johannes tahtoi jättää asian kohtalon ratkaistavaksi.

— Äh, kuinka minä inhoon tuota sanaa: kohtalon ratkaistavaksi! Kohtalo vie hänet pois niistä seuduista, jotka ovat hänelle mieleen, kohtalo naittaa hänelle ventovieraan pohjalaisen tytön, kohtalo pitää häntä erämaassa ja estää tulemasta huomatuksi, estää hänen kykyjensä kehittymistä — tätä kaikkea hän olisi voinut välttää, — ja sittenkin sanotaan: hän tahtoi jättää kaikki kohtalon käsiin! Se ei ole totta, sanon minä: hän jätti asiansa kohtalon käsiin vaan siksi, että hän ei viitsinyt puuhata.

— Uuno, sinä et ymmärrä tätä asiaa.

— En, en ymmärrä, — sanoi Uuno ylenkatseellisesti.

— Tuolla jo näkyy puustelli, osoitti kyytimies piiskan varrella.

Ja sekä Henrik että Uuno samassa unohtivat mitä puhuivat, ja uteliaasti alkoivat tähystää osoitettuun suuntaan.

Näkyviin oli ilmestynyt sininen metsänreuna ja sen kupeella punersi täplä. Se oli kappalaispuustelli.

— Mutta sehän on kuitenkin ihan metsän reunassa, — sanoi Henrik.

Ei koskaan vielä ollut heistä lakeus niin pitkältä tuntunut kuin nyt, mielen tehdessä pian päästä perille.

Punanen täplä suureni verrattain pian, mutta metsä ei tullut lähemmäksi, vaan pysyi yhtä sinisenä. Ja pian näkyi ettei puustelli ollut lähimainkaan metsän laidassa, vaan että sinnepäin oli vielä saman verran lakeutta. Ei se myöskään ollut aivan yksinänsä siinä, vaan sen ympärillä oli kokonainen kylä harmaita rakennuksia.

Kun tultiin vielä lähemmäs, nähtiin että puustelli oli sentään vähän erillään kylästä.

— Siellä ne nyt ovat, eivätkä aavista, — sanoi Henrik.

Ja jonkinlainen puutarha näytti olevan puustellin takana, ainakin suuri vaahtera ja piilipuu. Ikkunalaudat olivat täälläkin valkoiset. Keskellä rakennusta oli kuisti ja sen molemmilla puolilla ikkunoita, mutta toisen puolen ikkunoissa näkyi valkoiset uutimet.

Jo näkyy, että joku istuu kuistilla.

— Se on mamma, — sanoo Henrik.

— Ei se ole mamma, — sanoo Uuno.

— On ihan varmaan, — sanoo Henrik, — minä näen jo sen harmaan tukankin.

— Ole nyt.

Ja he ovat molemmat venyttäneet kaulansa ja suoristuneet, eivätkä näe mitään muuta kuin sen ainoan pisteen punaisen rakennuksen kuistilla. Sydän lyö pampattaen kummallakin.

Puustellin edessä on aidoitettu ala, siinä on kymmenkunta riviä karviaismarjapensaita ja joku matala, harvaoksainen omenapuu. Pari ulkohuone-rakennusta on kummallakin puolella, sitten alkaa pellot. Ne puut talon takana ovat ainoita puita, mitä näkyy seutuvilla — luultavasti se on ainoa varjopaikka talossa. — Johannes parka!

Yhtäkkiä se olento, jota Henrik ja Uuno tähystelivät, näkyy nousevan, panevan jotain pois ja juoksevan sisään.

— Eipäs ollutkaan mamma, sanovat Henrik ja Uuno yhtaikaa.

Vähän ajan perästä tulla tumppasee sisältä toinen olento, katsahtaa eteensä, heihin päin, ja alkaa nopeasti laskeutua kuistin rappusia.

— Se on mamma, — huudahtavat Henrik ja Uuno.

Hetkeksi he eivät eroita sitä omenapuurunkojen ja karviaismarjapensaiden tähden, mutta kun he kääntyvät sille tienhaaralle, joka eroaa kylätiestä puustelliin, selviytyy harmaapää mummo ryytimaan veräjästä tielle ja tähdäten silmillään heihin tulee puolijuoksussa heitä kohden ja huitoo tervehdykseksi käsillään, hämmästyksen ja riemun puna kasvoissa.

Henrik hyppäsi jo rattailta, nostaa myöskin kätensä ilmaan riemun osoitukseksi ja juoksee häntä vastaan. Uuno pysyi rattailla ja joutui vähän ennen kohdalle, mutta ei ehtinyt hypätä alas, ennen kuin Henrik jo syleili mammaa. He seisoivat kauan sylikkäin, ja siinä silmänräpäyksessä heidän sielunsa yhtyivät ja poistivat väliltään kaiken sen ajan, joka oli heitä eroittanut, tutustuen samoiksi kuin olivat ennen pappilassa, niinkuin se kaikki olisi eilen ollut. Sitten he vasta erkanivat ja katsahtivat tuttuina toisiinsa.

— Ai, ai, mamma kuinka harmaaksi sinä olet tullut, — ja niinkuin vähän pienentynyt —!

— Samallainen minä olen kuin ennenkin, — mutta sinähän olet muuttunut, — ja Uuno poikaseni! aivankuin täysikasvanut!

Nyt syleilivät Uuno ja mamma toisiansa, ja kun aikoivat erota, mamma veti häntä toisen kerran luokseen, ja vielä kolmannen kerran, aivankuin hakien samaa äskeistä tutustumista heidänkin sielujensa välillä.

Sitten hän katsahti Uunoon.

— Ohhoh, onpa sinusta todella tullut aika herrasmies ja kuinka siro sitten! — sanoi hän leikillään, etsien Uunon myhähdystä ja heiluttaen edestakaisin hänen kättään. — Sinä, sinä, — jatkoi hän sitten, puistaen häntä lempeästi olkapäistä niinkuin säikkyviä lapsia herättäessä.

— Ja tiedätkö mamma, Uuno aikoo ylioppilaaksi, — sanoi Henrik.

— No mitä minä kuulen?

— Jaa-a, olen jo aika pitkällä luvuissa, — sanoi Uuno. Aloin matematiikasta ja huomasin, ettei se ole ollenkaan mitään vaikeata, sitten rupesin lukemaan historiaa ja se kerrassaan huvitti minua. Muutamassa kuukaudessa olin asioista perillä, ja nyt luen etupäässä kieliä.

— Hm —

— Saksa menee minulta jotakuinkin, mutta venäjä on vähän vaikeampaa, vaikka kyllä siitäkin vielä hyvä tulee. —

— Hm —

— No, entä Johannes, missäs hän nyt on? — sanoi Uuno huomattuaan, että oli liian kauas omiin asioihinsa antautunut ja että oli ensin paljon muuta puhuttavaa.

— Tuolla hän tulee! — huudahti Henrik, osoittaen taloon päin.

He olivat tulleet ryytimaan veräjälle ja juuri rupesivat sitä avaamaan kuin Johannes jo laskeutui alas kuistin rappusia.

Hän ei tehnyt mitään käden liikkeitä, vaan hänen kaikki kasvonsa olivat hymyssä ja punersivat niinkuin hämillä ollessa. Henrikin ja Uunon oli tilaisuus pitkän aikaa tarkastaa Johanneksen ulkonäköä, ennenkuin he ehtivät ryytimaan yli.

Johannes oli aika lailla laihtunut ja näytti sentähden pitemmältä entistä. Hänen tukkansa oli saanut kasvaa jotenkin vapaasti ja oli kihartunut niskassa ja hyvin kovasti erittäin ohimoissa. Silmälasit hänellä myöskin oli, ennen ei niitä ollut, ja ruskottuneet kasvot olivat vähän teerenpilkulliset. Silmät olivat suurentuneet ja entistä enemmän auki, vähän niinkuin säikähtyneellä, ja posket tuntuivat kovin tottumattomilta siihen hymyyn, johon niiden nyt oli pyöristyminen,

— No terve, terve, — sanoi Henrik suomeksi, kun he puristivat ja heiluttivat toistensa käsiä leikillään liian kovasti.

— Ja Uuno! ei mutta katsoppas mamma, kuinka meidän Uuno on miehistynyt, — sanoi Johannes riemulla katsellen Uunoa.

— Mutta sinä veliseni olet aika lailla laihtunut, jos tässä syynäämään ruvetaan, — sanoi Uuno.

— Olenko, — sanoi Johannes nauraen.

— Niin, ja aikoo ylioppilaaksi, — sanoi mamma: — ihan ylioppilaaksi.

— Mitä, ylioppilaaksi? — kysyi Johannes kummastuen ja hymy yhtäkkiä katosi hänen kasvoistaan. — Se tahtoo sanoa: privatistinä tietysti?

— Niin, kuinkas muuten — Ja Uuno kertoi luvuistansa saman kuin äsken mammalle. Ja samalla tavalla huomasi, että liian äkkiä oli tultu hänen asioittensa keskelle, ja sanoi: kas, mimmoinen sievä pikku ryytimaa sinulla täällä on. Mamma on tietysti ollut kaivelemassa, kaikesta päättäen.

Johannes ja mamma katsahtivat toisiinsa.

— Niin, mutta eihän täällä saa aikaan, mitä ennen kotona, — sanoi mamma. He seisahtuivat. — Muistatteko minun karviaismarjapensaitani?

— Joka oksa oli nostettu ja pönkitetty eikä pienintäkään rikkaruohoa juurella, — muisteli Henrik.

— Niin, ja kuinka ne kasvoivat! Suuria, peukalon kokoisia eikä mitään tuommoisia pieniä!

— Tässä pitäisi olla joku käytävä myöskin poikkipäin, niinkuin siellä kotona, ja joku penkki ja pöytä tuossa, — huomautti Uuno.

— Jaa, jaa, — sanoi mamma huokaisten, — tämähän on kaikki vaan väliaikaista.

He läksivät taas liikkeelle ja alkoivat nousta kuistin rappusia jutellen entisestä kotipappilan puutarhasta.

Kun he olivat nousseet ja aikoivat astua sisälle, seisoi oven pielessä
Alina, odottaen että Johannes esittelisi tulokkaat.

Kaikki katsahtivat häneen, Henrik ja Uuno niinkuin olisivat unohtaneet, että hänenkin piti olla vastaan ottamassa.

— Niin, tässä nyt olisi Henrik, minun veljeni, — esitteli Johannes, sama hymy huulilla, niinkuin olisi ollut hämillään.

Henrik kumarsi ja antoi kättä, mutta vaikka hänen huulensa jotain höpisivät, ei hän keksinyt mitä sanoa, ja väistyi Uunon tieltä, joka myöskin tuli tervehtimään. Alina vähän jäykistyi, kun Henrik ei mitään sanonut hänelle.

— Ja tämä on Uuno, maamittari.

Uuno tervehti suu kohteliaassa hymyssä ja reippaasti lyöden saappaiden korot yhteen.

— Tehkää hyvin, astukaa sisälle, — sanoi Alina perääntyen ja kumartaessaan osoittaen kädellään sisäovelle.

Mutta mamma istui samassa kuistin penkille, niin ettei Alinan pyyntöä noudatettu, vaan kaikki jäivät istumaan kuistille.

— Voimme sanoa terveisiä Alinan isältä, — sanoi Uuno entisellä hymyilevällä kohteliaisuudellaan, jonka hän oli nähtävästi oppinut jossain Viipurissa.

Alinan kasvot kirkastuivat.

— Vai niin, kävittekö siellä, — sepä hauska, niin, se on minun entinen kotini, — vai niin, te siis poikkesitte sinne, — voi, voi!

— Ukko käski sanoa hyvin paljon terveisiä. Hän näyttää hyvin kaipaavan
Alinaa, semmoinen hellännäköinen, miellyttävä ukko!

Henrik tuli totiseksi ja kääntyi pois niinkuin Uunon kohteliaisuus olisi häntä haavoittanut.

Mutta Alina lämpeni Uunoa kohtaan ja etsi sanoja jatkaakseen keskustelua isästä ja omasta kodostaan.

— Hän on niin — niin hellä, — sanoi Alina iloisessa vauhdissa ja pyyhki punehtuneilta kasvoiltaan suortuvia korvan taakse. —

Alina oli jotenkin pitkä kasvultaan, niin että näytti Johannesta pitemmältä, kun he eivät olleet toistensa lähellä, jolloin näkyi, että Johannes oli sentään pitempi. Hänellä oli palmikko niskassa ja lyhyenlainen suora hame, musta nahkavyö ja valkoinen puseroröijy. Kasvot muistuttivat isää siinä kohden, että silmät painautuivat näöltään niinkuin turvonneiden luomien alle, mutta silmät olivat ruskeat eikä siniset, niinkuin isällä, ja kasvojen väri vaalea. Heti ensi silmäyksellä Henrik ymmärsi, mihin Johannes oli rakastunut Alinassa. Se oli siinä kapean saksalaisen nenän yhtymisessä pehmeihin silmäosiin, sen sievässä kaareutumisessa, ja vielä teräväsärmäisessä etenevässä ylahuulessa. Molemmat huulet olivat tumman punaiset ja jyrkästi eroittuivat vaaleasta ihosta. Korvissa hänellä oli pienet ja hienot renkaiset.

Ja Alina ei voinut olla kertomatta esimerkkiä isän hellyydestä häntä kohtaan ja siitä, kuinka isä riippui kiinni hänessä. Ei isä esimerkiksi voinut milloinkaan nukkua, ellei tiennyt, että hän, Alina, oli mennyt viereisessä huoneessa levolle ja saanut unen päästä kiinni.

Alina innostui kertomuksessaan yhä enemmän ja alkoi vihdoin selvästi liioitella, kun ei saanut hereille tarkoitettua myötätuntoisuutta kuulijoissa.

— Joskus — sanoi hän, — minä rupesin ihan tahallani kuorsaamaan, että sain papan nukkumaan, ja kun hän nukkui, puin minä päälleni ja — ikkunasta ulos, niin että hytsh vaan! ja ukko siellä vetelee eikä aavista mitään!

Hän nauroi punehtuneena ihan liian kovaäänisesti koettaen saada muita nauramaan. Mutta ei kukaan nauranut ja mamma vaan sanoi:

— No, onkohan se hyvä noin isäänsä pettää.

Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä Alina vähitellen muuttui totisemmaksi. Puheenaineen puutteesta hän vihdoin sanoi huokaisten:

— Juu, juu. — Ja lakkasi kokonaan nauramasta.

Sen jälkeen oli taas pitkä äänettömyys. Vihdoin alkoi mamma puhua.

— No, Henrik ja Uuno, kertokaapa nyt jotain matkaltanne. Mitä, tuntuiko pitkältä?

Alina nousi yhtäkkiä, ja pyöräyttäen itseänsä kantapäällään, aivan kuin uhkamielisenä tai suuttuneena, läksi sisälle paiskaten jälkeensä sisäoven jotenkin kovasti.

Mamma katsahti Johannekseen ja kohautti hiukan olkapäitään. Vähän ajan perästä Johannes nousi ja meni myöskin sisälle, niinkuin jollekin asialle.

— Mitäs se oli? — kysyi Uuno mammalta, Johanneksen lähdettyä, tarkoittaen Alinan käytöstä.

— Suuttui jostakin syystä. Millä tuulella aina sattuu olemaan. Ah, paljon on puhumista kaikista asioista, mutta en tahdo nyt heti, teidän tultuanne. Säälittää vaan vähän Johanneksen tähden.

— Omituista, — sanoi Henrik ihmetellen, — minä luulen, että hän suuttui siitä, ettemme menneet sisälle. Mamma, mennään nyt.

— Mutta olihan se ihan tyytyväinen jälestäpäin, nauroi ja jutteli. Ei, ei se voi olla sitä. Mutta voimmehan mennä. — Ja mamma nousi mennäkseen Henrikille ja Uunolle huoneita näyttämään.

Johannes tuli ovessa vastaan ja kun näki, että he tulivat, huusi sisälle ystävällisellä ja vähän luonnottoman reippaalla äänellä:

— Alina hoi, tuleppas nyt näyttämään vieraillemme pikku kotiamme.

Mutta Alina ei vastannut eikä häntä näkynyt yhdessäkään niistä kolmesta huoneesta, joissa käytiin katsomassa.

Ensimäinen huone oli sali, jonka suuruus vastasi jotenkin heidän entisen pappilansa eteistä. Se oli sisustettu vähän oudonlaisilla huonekaluilla, jotka muistuttivat nimismiehen luona nähtyjä. Erittäin outo oli kahden istuttavaksi tehty keinutuoli, jommoista he eivät olleet koskaan nähneet. Arvattavasti se oli tavallinen pohjanmaalla. Myöskin seinäpeili oli jotakin ihan erilaista kuin mitä olisi kuvaillut Johanneksen peiliksi. Mutta yhtäkkiä Henrik näki kaiken keskellä keltasen kotiharmoonion, jonka mamma oli huutanut itselleen. Ja sen nähtyään Henrikin tuli heti lämmin olla.

— Katsos tuota, — sanoi hän ja tunnusteli harmooniota kädellään. —
Voi sentään, — tätäkin.

Uuno istahti sen ääreen ja alkoi soittaa jotain yksinkertaista renkutusta, jonka hän oli aikoinaan oppinut lukemattomien harjoitusten perästä. Kaikki he rupesivat nauramaan.

— Muistatteko, muistatteko, — puhui Uuno soittaessaan.

— Ja muistatteko kuinka pappa tuli aina kamaristaan, kun Uuno soitti, ja matki Uunoa, — sanoi Johannes, näyttäen kuinka pappa matki.

Hän vähitellen vilkastui äskeisen häiriön jälkeen, ja muistellen entisyyttä he nauraen ja jutellen tulivat ruokasaliin.

Tämä oli vielä paljon saliakin pienempi, ja rikas mahonkipöytä täytti sen melkein kokonaan. Omituinen kaappikello naksutteli harvaan nurkassa.

— Tämä pöytä on aivan liian suuri tähän huoneeseen, — sanoi mamma.

— Mamma ei voi olla sanomatta sitä jokaikiselle, joka käy meidän luonamme, — sanoi Johannes vähän hermostuneesti.

— Sillä pöytä on liian suuri, rakas Johannes, — sanoi mamma.

— Mutta eihän se tule sanomisesta pienemmäksi.

— Koetan olla ensi kerran vaiti, — sanoi mamma hiukan pahastuneena.

Sitten he puhuivat jotain supattaen keskenänsä, arvattavasti selitellen itseänsä, mutta kääntyivät jonkun ajan kuluttua tyytyväisinä ja sovinnollisina takaisin Henrikin ja Uunon seuraan.

Mammalla oli erikoinen huone, ja sinne kun katsahdettiin, niin sieltä lehahti ihan tuttu kotoinen henki. Silmään vilahti ensimäisenä tuo vanhanaikuinen korupöytä kaareutuvine jalkoineen, joka oli Henrikille niin rakas muisto. Sitäkin hän nyt käsillään siveli. Myöskin piironki oli vanha rakas tuttu. Kukat olivat mammalla samanlajiset kuin ennenkin ja samanlaiset olivat myöskin valkoset peittotäkit kokoonpantavan puisen sängyn päällä. Kaikki nuo tutut esineet olivat vaan liiaksi liketysten, huoneen tavattoman pienuuden tähden.

He ikäänkuin nyt vasta tutustuivat jälleen keskenään ja jokin omituinen hyvätuuli tapasi heidät: he olivat nyt kuin kotonaan täällä Johanneksen väliaikaisessa pikku pappilassa.

Yksi huone oli vielä katsomatta. Ja se oli kaikkein jännittävintä, sillä siellä uinaili Johanneksen puolenvuotias pienokainen, Aarne.

— No ja nyt, — sanoi mamma, lähestyen varpaillaan tämän huoneen ovea, — nyt tulee pääasia.

Hän tarttui oven kahvaan ja odotti että kaikki ensin saapuivat oven luo. Silloin hän sen juhlallisena avasi.

Mutta siellä seisoi Alina käsi toisen puolen kahvassa.

— Aarne nukkuu, — sanoi hän lyhyesti, ja pani oven melkein heidän nenänsä edestä kiinni.

Henrik ja Uuno menivät, tietämättä mitä tehdä ja mitä sanoa, edellä takaisin kuistille. Mutta mamma ja Johannes jäivät saliin.

— Mitähän niillä on oikein? — sanoi Uuno Henrikille, kun he olivat kuistilla.

— Varmaan oli jotain jo ennenkuin me tulimme.

— Se näyttää olevan aika lailla olevinaan.

— Älä nyt taas tee itsellesi mielipidettä ensimäisen vaikutuksen perustuksella, — sanoi Henrik levottomana, sillä häneenkään ei Alina ollut tehnyt hyvää vaikutusta.

— Ja ihan pappansa näkönen, — jatkoi Uuno.

— Hän on varmaan kasvanut hyvin vapaasti kotonaan, — arveli Henrik.

— Ja ollut siellä hyvin lellitelty. Kuuluihan se jo isän puheestakin:
Alina, Alina, oli hänellä joka toinen sana.

— Semmoinen ylpeä tyttö sopisi paremmin jollekin luutnantille kuin meidän Johannekselle, — lankesi Henrik tuomitsemaan.

Uuno valmistui juuri sanomaan jotain myrkyllistä ja alkoi jo tapansa mukaan heiluttaa sitä varten etusormeaan, mutta silloin Johannes ilmestyi sisäovelle ja sanoi ankarasti:

— Henrik ja Uuno, tulkaa nyt vaan katsomaan.

Tosin hänen ankaruutensa ja rypyt silmien luona tarkoittivat nähtävästi jotain mikä oli siellä sisällä tapahtunut, mutta Henrik ja Uuno sen johdosta tottelivat paikalla ja menivät hänen jälessään.

Mamma oli lapsen huoneessa ja levitteli jotain kapalovaatetta. Alina seisoi ikkunan luona, kasvot poispäin ja naputteli sormillaan pöytään ikäänkuin odottamisensa merkiksi. Keskellä huonetta oli lapsen vaunut ja lapsentyttö seisoi niiden ääressä, vähän neuvotonna.

Johannes, yhtä ankarana kuin ennenkin, tuli päättäväisesti vaunujen luo ja tempasi hermostuneesti syrjään kuomu-uutimen, joka valon tähden oli laskettu nukkuvan, lapsen eteen.

Tyttö läksi silloin pois.

— Tässä se nyt on, tulkaa lähemmäksi, — sanoi Johannes Henrikille ja
Uunolle.

Henrik ja Uuno astuivat vaunujen ääreen.

Hämillään siitä, ettei mamma eikä Alina puhuneet mitään eivätkä tulleet lasta näyttämään, ja myöskin siitä, että tottumattomina näkemään kapalolapsia heistä tuntui tuo turpeaposkinen ja lihavaleukainen, hiukseton olento jotenkin rumalta, tuijottivat he lapseen voimatta keksiä mitä sanoa. Henrikin kielellä pyöri lause: "kylläpä se on sievä," mutta hän ei uskaltanut päästää huuliltaan tätä valhetta tähän äänettömyyteen. Äänettömyys kasvoi ja Johannes alkoi osoittaa kärsimättömyyttä tehtäväänsä. Koko tämä katselmus, joka kuitenkin oli tuntunut olevan sekä Johanneksen, mamman että Alinan valtti, päättyi siihen, että Henrik väännellen itseänsä ja Uuno lyhyesti hokien: jaha, jaa-a, juu, juu — perääntyivät vaunujen luota. Onneksi Uuno keksi sanoa vielä:

— Suu on aivan selvään Alinan, ja muutenkin taitaa olla enemmän Alinan näköinen.

Niillä hyvillä he läksivät lapsenkamarista.

Johannes tuli mukaan. Hän huokasi helpoituksesta, kun he olivat tulleet saliin. Ja täällä Henrik löi häntä olalle ja sanoi:

— No, Johannes, mitä sinulle nyt oikein kuuluu?

Johannes huokasi vielä enemmän vapauttavasti ja otti Henrikiä molemmin käsin hartioista.

— Jaa, jaa, — sanoi hän, — tässä sitä nyt ollaan.

Henrik sanoi sitten:

— Tiellä juuri Uunon kanssa puhelimme, että kuinka merkillistä on sentään, että sinä olet joutunut näille lakeuksille.

Johannes naurahti kummastuneena, aivan kuin hän olisi ensi kerran tullut ajatelleeksi siinä olevan jotain merkillistä.

— Kuuleppas, etkö sinä olisi voinut muuallekin päästä, jos olisit hommannut, — sanoi Uuno.

— Ei, kyllä minun asiani ovat käyneet niinkuin niiden pitikin. Minä alan yhä enemmän ymmärtää miksi se oli minulle tarpeen.

— Se tahtoo sanoa: kuinka niin "tarpeen?" — kysyi Uuno: — jos olisit puuhannut, niin olisithan muualla.

— Ei löydy mitään "jos". Että minä olen täällä, se on minun kohtaloni ja minun asiani on tyytyä siihen ja ymmärtää sen ajatus. Sinä tahdot sanoa: jokainen on oman onnensa seppä, mutta se ei ole totta; ihminen ei voi mitään järjestää itselleen, vaan kaiken järjestävät muut hänelle — ja myöskin tapaukset, sanalla sanoen, kohtalo.

— No ei nyt vielä ruveta filosofeeraamaan, — sanoi Henrik, kun huomasi että Uuno valmisteli vastaväitettä. Ja tahtoen pysyä siinä äskeisessä mielialassa, joka syntyi heidän tultuaan saliin, Henrik otti Johannesta kainalosta ja sanoi:

— Ja nyt sinä näytät meille vähän "ympäristöjä."

Ja hän sanoi Uunolle, kun tämä jäi jälemmäs:

— Tule sinäkin.

Ja Johannekselle:

— Emmekö voi mennä kolmisin?

— Kyllä, kyllä, — sanoi Johannes ottaen avainta ovenpielestä.

He tulivat ulos kyökkitietä ja menivät pihan yli.

— Siis ei ihminen ollenkaan olisi kohtalonsa herra, — tarttui Uuno heti perille tultua.

— Ei olekkaan. Ihminen on ainoastaan niinkuin ajelehtiva lastu: laineet sitä heittelevät ja sen on vaan pysytteleminen pystyssä siellä missä kulloinkin on.

— Ja kuitenkin, jos olisit hiukan paremmin pitänyt varasi, niin et olisi täällä, vaan ihan toisaalla, — ei Uuno voinut olla sanomatta.

— Sitä vastaan on minulla varalla väite, joka on hyvin pätevä, sanoi
Johannes: — jos olisin joutunut muualle, enhän silloin olisi tavannut
Alinaa!

Johannes katsoi Uunoon niinkuin olisi lausunut ihan peräymättömän todistuksen, ja odotti Uunon vastausta.

Uuno puolestaan katsahti Henrikiin ja heidän katseensa tapasivat toisensa. He muistivat mitä juuri äsken olivat puhuneet Alinan sopivaisuudesta Johannekselle.

— Silloinhan se olisi vaan sattuma, että minä tapasin Alinan ja nyt olen hänen kanssaan naimisissa, — toisti Johannes, kun epäili, ettei Uuno ymmärtänyt. Hän katsahti sitten Henrikiin, mutta tämäkin oli vaiti.

— Ei mutta näyttää todellakin niinkuin ette ymmärtäisi! — Ja korottaen ääntänsä hän jatkoi tavu tavulta: — Minä sanon, että eihän se voi olla sattuma, että minä ja Alina olemme tulleet yhteen! Se tahtoo sanoa: kaikki mikä nyt muodostaa minun elämäni, sehän olisi silloin vaan sattuma: Alina, Aarne —!

Ja taas Johannes katsoi heihin, vastausta odottaen. Hän vihdoin kiivastui, ja hänen hermokkaat silmänsä tällöin vielä enemmän pyöristyivät.

— No sanokaa nyt mitä ajattelette!

Henrik ei löytänyt mitä sanoa, sitä vähemmin, kun kiirehdittiin. Mutta
Uuno keksi:

— Sinä sanot, että ihmisen kohtalo ei riipu hänestä itsestään, vaan jostain muusta. Hyvä. Mutta olethan sinä pappi ja se nyt kumminkin oli ihan sinun oma aikomuksesi ja tahtosi jo puolikymmentä vuotta sitten.

Johannes nosti silmäkulmansa ja katsoen Uunoon sanoi:

— Kuka sen on sanonut?

Uuno mietti vähän ja sanoi sitten varmasti:

— Sen sinä olet itse sanonut.

— Minä olen voinut sanoa paljon, mutta sen minä tiedän itsessäni, että minä, oikea minä, en ole koskaan aikonut erittäin juuri papiksi tai miksi muuksi. Mutta olot ja asianhaarat ovat minun puolestani päättäneet ja ratkaisseet kaikki.

Uunon mielestä tämä lause oli epäselvä ja hän otti sen peräytymisen merkiksi ja sanoi voitonvarmana:

— Sinä sanot että niinkuin lastu laineilla, mutta minä sanon, että muodostan elämäni juuri siksi miksi tahdon: luen ylioppilaaksi, sitten maisteriksi, sitten ehkä vielä edemmäs — ja antaudun sitten yleiseen — valtiolliseen elämään. Niin teen minä ja sitä vasten vaan keinunkin laineilla.

— Sinä et ole vielä merellä ollutkaan, — sanoi Johannes hiljaa, ja oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten hän taas suuttuneesti sanoi: — Sehän nyt on merkillistä, etten saa ymmärtämään! Sinäkin Henrik!

Henrik, joka oli suu auki kuunnellut tätä keskustelua ja ihmeissään tuijottanut Johannekseen, ihan säpsähti, kun tämä kääntyi hänen puoleensa ja hänen piti jotain sanoa.

— Katsos, Johannes, et sinä sentään ihan oikeassa ole. Voihan ihmisellä olla kaikellaisia haluja, jotka hänen elämäänsä määräävät — —

— Johan sanoin, että mitään erityistä — — alkoi Johannes taas samalla pänttäävällä äänellä, mutta Henrik keskeytti hänet:

— Ei, odota, — sanoi Henrik, — en minä sitä tarkoittanut. Sanon vaan, että ihmisellä saattaa olla erityisiä haluja ja toiveita, jotka hänen tulevaisuuttansa luovat — —

— Ei koskaan onnistu, — sanoi Johannes väliin.

— Olkoon sitten, ei koskaan onnistu, mutta ainakin kaikki hänen pyrintönsä ja puuhansa tarkoittavat sitä yhtä, ja voihan ajatella että kun kaikki sitä yhtä tarkoittaa niin vihdoin toive toteutuukin. Esimerkiksi nyt tuo meidän toivomme, että kerran yhdymme jälleen vanhassa kodissa. Miksei se voisi toteutua, mutta jos se toteutuu, niin meidän halumme tähdenhän se silloin on toteutunut. Siis me olemme luoneet kohtaloamme.

— Tietysti, se nyt on niin päivän selvää, — sanoi Uuno melkein ylenkatseellisesti, kun ei muka niin yksinkertaista asiaa ymmärretä.

Mutta Johannes oli keskipaikoilla Henrikin puhetta yhtäkkiä vaipunut ajatuksiinsa. Hän meni ihan sanattomaksi, nyppi vaan pieniä viiksiään ja tuijotteli milloin minnekin.

Ja sittemmin, koko aikana kun he olivat Johanneksen kodissa, Henrik huomasi, että joka kerta kun vaan tuli puhe tästä heidän tulevaisuudenhaaveestaan Johannes samalla tavalla vaipui ajatuksiinsa, meni sanattomaksi ja tuijottaen nyppi huuliaan.

Hän, Johannes, joka sinä huutokauppa-yönä oli noussut ylös ja sanonut: minä rupean papiksi, hän nyt ei ruvennut puhumaan tästä heidän toivojensa toivosta! Ja eikö se kuitenkin ollut ratkaisevana juuri hänelle silloin? Oliko hän siis vähitellen kadottanut uskonsa siihen?

He tulivat pois, ja Johannes oli koko ajan niin ajatuksissaan ettei pystynyt mihinkään puheihin.

Vasta illallispöydässä, teetä juodessa, Johannes alkoi jälleen voida seurata mitä juteltiin, ja kun hän huomasi, että Alina on itsepäisesti vaiti, rupesi hän sitä peittääkseen epäluonnollisen puheliaaksi.

Heti illallisen jälkeen Alina katosi ja Johannes tuli taas hajamieliseksi ja alkoi nyppiä viiksiään. Yhtäkkiä hän silmät rypyssä meni päättäväisesti siitä samasta ovesta, minne Alinakin oli mennyt. Silloin mamma sanoi Henrikille ja Uunolle:

— Ja tulkaa te nyt minun huoneeseeni.

He menivät sinne.

Mamman vuode oli jo laitettu. Ikkuna oli auki ja läpinäkyvät ikkunaverhot hiljaa pullistuivat tuulessa liikutellen sisäkukkien lehtiä.

— Istu vaan, — sanoi hän Henrikille, joka haki itselleen paikkaa ja epäili istua pehmeälle vuoteelle.

Uuno istui tuolille hänen suurilehtisten palmukasviensa väliin. Ja mamma itse nojatuoliin.

— Ja tuossa on kitarrikin vielä, — sanoi Henrik huomattuaan seinässä mamman vanhan kitarrin. — Ja siinä on kaikki kielet. Soita mamma, ei mutta todellakin —.

— Enpä taitaisi muistaa, vaikka olenhan minä sitä kielissä sentään pitänyt.

— Mamma soittaa nyt vaan, — sanoi Uuno ja nousi ottamaan kitarria alas.

Silloin oli vähän hämärä, sillä taivas oli mennyt pilveen niin ettei kesäinen koi valaissut. Avatusta ikkunasta kuului tuulen suhina vaahteran ja sireenien lehdissä ja ihan ikkunan luona kukkiva omenapuu tuoksahteli sisään.

Mamma näppäsi sormillaan kitarrin kieliä ja jo tämä viritys viritti heti myöskin Henrikin ja Uunon mielen.

— Voi, voi, — sanoi Henrik.

— Kuinka tuo on tuttua, — sanoi Uuno.

Mamma alkoi soitella vanhoja nuoruutensa ajan lauluja, joita ei enää kukaan nykyajan ihminen tuntenut. Ne olivat viattomia, reippaita, usein marssin tahtiin meneviä kappaleita, ja toisinaan, omituinen innostus tuntui niiden äkillisesti muuttuvissa repriiseissä. Kitarrin heikko, hymisevä ääni vei mielen kauas pois nykyhetkistä, kauas entisyyteen, hänen omiin, Henrikille ja Uunolle tuttuihin kertomuksiin hänen nuoruutensa päivistä, silloisista tavoista ja tapahtumista. Mitä mamma oli ennen näin kertonut, se oli niin painunut poikien mieliin, että he näkivät jokaisen yksityiskohdan ihan elävänä edessään — jokaisen luonteen, jokaisen ulkonäön, jokaisen tilaisuuden, jonka mamma oli kuvannut. Kaikki hänen sukulaisensa olivat vanhoja aatelissukuja, maakartanoiden omistajia, ja kaikilla niillä oli omituiset vaiheensa, pitkät romaaninsa. Myöskin papan kosimishistorian hän oli monasti kertonut, — kertonut oman romaaninsa, kuinka hän oli jättänyt papan tähden kuuluisan komean kotinsa, jossa hänellä oli valta tehdä mitä ikinä tahtoi, — jossa kaikki olivat häntä palvelleet ja sanoneet "armolliseksi fröökinäksi", — jättänyt ja muuttanut sydänmaan yksinäiseen pappilaan, jossa he usein saivat puutettakin kokea. Ja liikutuksella olivat lapset aina kuulleet tätä mamman kertomusta, se oli heille pyhä kertomus, sillä hehän olivat papan ja mamman, kertomuksen sankarien lapsia.

Ja kun nyt kitarri alkoi soida, vyörähti taas kaikki tuo mieleen — kauan sitten olleet ja eläneet ihmiset, tapaukset, — ne ihan kuin kuiskuttelivat huoneessa, ihmiset puhuivat yhä vieläkin sitä mitä ne silloin olivat puhuneet, — elivät yhä vielä samoin kuin silloin, kärsivät, rakkauden nimessä jättivät sukunsa ja mukavuutensa — —

— Ei mutta missä Johannes on, kun hän ei ole kuulemassa, — sanoi
Henrik haltioissaan, kun mamma oli lopettanut vanhan poloneesin: —
Hänen pitää välttämättä tulla.

Ja Henrik ei voinut pidättää, vaan meni toisiin huoneihin Johannesta hakemaan. Hän tuli saliin, mutta siellä ei ollut ketään; niin hän meni ruokasaliin. Siellä oli Johannes ja Alina.

He seisoivat molemmat vieretysten. Ja Henrik huomasi, että Alina pani äkkiä kätensä pois Johanneksen kaulalta ja että he luultavasti olivat suudelleet toisiansa. Henrik tahtoi ensin vetäytyä takaisin, mutta sekään ei enää oikein sopinut. Silloin hän sanoi:

— Voi, voi, tulkaa nyt kuuntelemaan, mamma soittaa niin mainioita vanhanaikaisia kappaleita, teidän pitää tulla.

— Mennään vaan, — sanoi Alina ja otti Johannesta kainalosta.

Johannes tuli kovin hyvilleen ja he menivät kaikki mamman kamariin.

Kun he tulivat, pani mamma kitarrin pöydälle.

— No, soitappas nyt vaan mamma, — sanoi Johannes leikkisällä äänellä.

— Enhän minä niitä osaa, muuten vaan tässä hupsuttelin. Mutta Alina soittaa myöskin. No? Otappas kitarri.

— Minäkö? — sanoi Alina sysäten kitarria luotaan, — en vaikka! Johan nyt soittaisin noin monelle kuulijalle.

Tuli jotakin toista kuin mitä Henrik oli tarkoittanut ja sentähden hän ei enää vaatinutkaan mammaa soittamaan. Henrikistä näytti asiat tämmöisiltä: Johannes ja Alina olivat sopineet keskenään, mutta mamma ei tiennyt heidän sopineen, sillä muuten hän ei olisi kieltäytynyt soittamasta. Parasta oli siis jättää tuo soitanto johonkin toiseen tilaisuuteen, jolloin Alinaa ei ollut saapuvilla, ja nyt ruveta pian puhumaan jostakin kaikille yhteisestä aineesta. Mutta kun Henrikin piti keksiä jokin semmoinen aine, ei hän sitä keksinytkään. Hän pani kaikki voimansa pakoittaakseen itseänsä löytämään, mutta vaikka hiki nousi hänen otsaansa, ei hän löytänyt. Sen sijaan hän vaipui mietiskelemään ihan joutavia asioita, kenkänsä kärkiä, siitä meni ikkunan läpi vaahteraan, tuli takaisin ja ajatteli että voisi ruveta puhumaan siitä hirveän suuresta palmikosta, jonka hän oli nähnyt eräällä neidillä. Jos alottaisi näin: tuosta Alinan palmikosta juontuu mieleeni — j.n.e. Mutta näitä arvellessa aika kului eikä keskustelusta tullut mitään. Vihdoin hän teki viimeisen ponnistuksen ja suoraan käski itsensä puhumaan, tuli mitä tuli.

— Tämä pohjanmaa on kaikki vaan yhtä tasankoa, — sanoi hän.

— Niin, eikö teillä siellä Savossa ole tasankoja, — vastasi Alina katsahtaen kulmiensa alta epäilevästi Henrikiin, jonka kanssa hän nyt ensi kertaa puhui.

— Eikö Alina ole Savossa ollut? — sanoi Uuno.

— En koskaan.

— Siellä on maa ihan epätasainen, mäkiä yhtämittaa ja laaksoja ja järviä jokapaikassa, — se on niin vaihtelevaa ja hauskaa, — pääsi Henrik puhumaan.

— Vai niin, — sanoi Alina.

— Ja kun me matkustimme puolitoista päivää ja oli vaan yhtä lakeutta, ja kyliä, talot taloissa kiinni, minä ajattelin koko ajan: millä ihmeellä ne ihmiset tuommoisessakin kylässä saavat päivänsä kulumaan!

— Oi voi, — sanoi Alina: — joka tähän on tottunut, ei ikinä vaihtaisi muuhun. En minä missään, en missään muualla tahtoisi elää kuin Pohjanmaalla.

— Ihmeellistä, — sanoi Henrik. — Mutta kun Alina ei ole nähnytkään
Savoa.

— Kyllä minä tiedän, se on semmoista pientä-nättiä, — ei näe pitkälle, mäet ja metsät ovat edessä — — mutta täällä meillä on taivaanranta auki, näkee niin pitkälle kuin silmä kantaa, täällä tuntuu olo niin vapaalta, saa hengittää pohjaan asti, — voi, voi!

— Niin, ja hyvä olisi, jos joskus vähän vähemmänkin näkyisi, että paremmin näkyisi mikä aina on silmäin alla, — sanoi mamma tuntuvan hermollisesti.

Alina sävähti punaiseksi.

— Ja sen minä sanon, etten ikipäivinä tahtoisi muuttaa täältä pois, — en vaikka! — sanoi hän kiihkoisesti.

— Sen sinä olet sanonut niin monta kertaa, että kyllä se jo tiedetään, — sanoi Johannes synkästi.

Alina rupesi rummuttamaan sormillaan pöytään.

Kaikki olivat vaiti.

Ja tämän äänettömyyden aikana Henrikille selvisi paljon asioita. Siinä se siis oli syy, ettei Johannes ruvennut puhumaan heidän yhteisestä tulevaisuudenhaaveestaan!

Äänettömyyden lopetti mamma. Hän nousi ja sanoi.

— Eiköhän meidän matkailijamme ole väsyksissä? Aika taitaa jo olla panna levolle.

Kaikki muut nousivat nyt myöskin.

Hyvää yötä sanoessa Alina pidätti Henrikin kättä niinkuin olisi tahtonut jotakin sanoa, mutta muutti sitten aikeensa ja vaan itsekseen huokasi. Hän meni ensimäisenä ulos huoneesta.

Henrikille ja Uunolle oli makuusijat valmistetut saliin. Sänkyjen puutteesta oli toinen sija laitettu lattialle. Henrik sanoi rakastavansa maata lattialla ja otti siis sen sijan. Se oli oven vieressä, josta mentiin lapsenkamariin, eli Johanneksen ja Alinan makuuhuoneeseen. Johannes oli lapsen synnyttyä muuttanut työhuoneensa vinnille.

Salissa oli suuri epäjärjestys syntynyt Henrikin ja Uunon vuoteiden vuoksi. Harmoonio oli siirretty uunin eteen, laaja keinutuoli nurkkaan. Henrikin tyynyn ympärillä seisoi korkeita kolmijalkaisia kukkatelineitä, jotka olivat sinne siirretyt Uunon sängyn tieltä. Täytyi liikkua varovasti, ettei jotakin maahan kukistaisi. Vesikarahvi ja kaksi juomalasia oli pantu pöydälle keskelle lattiaa.

— Kylläpä hänessä on pippuria! — sanoi Uuno, heti heidän päästyään saliin ja ovien sulkeuduttua joka puolelta.

Henrik huokasi ja alkoi riisuutua.

Samoin teki Uuno, eivätkä he sen koommin mitään puhuneet, paitsi juuri mennessä peitteen alle Uuno sanoi:

— Kyllä minä Johanneksen sijassa sen opettaisin. "Vaimo seuratkoon miestänsä", ja sillä hyvä. Meidän Johannes se vaan liiaksi punnitsee ja ottaa sydämmelleen kaikkia pikkuseikkoja.

Kun ei Henrik vastannut mitään, ei Uunokaan enää puhunut sitten muuta, vaan kääntyi äkkiä seinään päin ja hiljeni.

Lakanat vuoteissa olivat uuden uutukaiset, — hyvin hienot, ja niissä näkyi suurilla punasilla ompeluksilla merkittynä: A. B.

Uunon puolelta jo alkoi kuulua hiljaista pihinätä, joka vähitellen muuttui rauhalliseksi kuorsaamiseksi.

Mutta Henrikin päällä oli jokin kamala painostus. Jokin suuri suru teki tuloa, tai oliko jo tullut. Kauan hän ei saanut sanoja ilmaistakseen itselleen hänen oman surunsa syytä. Ja niinkauan hän saattoi toivoa, että se voi puhaltua poiskin. Mutta sitten ne sanat tulivat, — tulivat säälimättöminä, musertavina ja kahlitsivat surun pysyväiseksi hänen sydämmeensä: "Johannes on onnettomasti naimisissa!" sanoi hän itsekseen ajatuksissaan.

Ja niinkuin kahlittu, vaikka tietää kahleet rautaisiksi, ensi hetkenä koettaa riuhtoa itseänsä irti, niin Henrik, heti kun nuo sanat tulivat, viskautui niiltä pakoon.

"Suutelivathan he toisiansa", — ajatteli hän. Mutta kahle tempasi hänet takaisin: "Alina on kaunis, nenä niin nätisti pyöristyy ja musta etuhuuli niin viehättävästi tulee eteenpäin: — se suuteleminen on ihan eri asia."

"Mutta tämäniltainen tapaus saattoi olla sattuma, — jotain ikävää oli varmaan tapahtunut ennen meidän tuloamme." Ja siihenkin oli heti vastaväite: "Huomattava oli päinvastoin kuinka kaikki, mamma, Alina ja Johannes koettivat jotakin salata, puhuivat vähän epäluonnollisesti ja usein joutuivat tuskalliseen äänettömyyteen. Selvä on, että he salasivat juuri tätä onnettomuutta."

"Mutta Johanneshan niin kiivaasti väitti avioliittoa kohtalon määräämäksi välttämättömyydeksi, — sanoi sitä ainoaksi elämäkseen!" — Ja vastaväite sanoi: "Voihan onnettomuuttakin pitää välttämättömyytenä."

"Kuinka voisi ajatellakaan, että tämä avioliitto olisi muuta kuin onneton! Johannes sanoi, että hän on papiksi tullut päästäkseen papiksi kotipitäjään, eikä ensiksi sisällisestä vaalista. Se on: hän tahtoi toteuttaa heidän yhteisen elämänihanteensa. Mutta Alina teki tämän toteutumisen mahdottomaksi, — onnellisen toteutumisen. Tässä on siis edessä suuri, syvä tragediia."

Näitä miettiessä Henrik kuuli, että viereisen huoneen toisessa ovessa joku kulki ja ikäänkuin vihaisesti, vaikkei kovasti, paiskasi oven kiinni. Askeleista päättäen se oli Alina. Arvattavasti oli lapsi, vieraiden tähden, siirretty tästä huoneesta mamman huoneeseen, koska Alina liikutteli esineitä hyvin kovalla kolinalla, aukasi ja taas työnsi kiinni jonkun laatikon, sitten kolisteli muualla ihan kuin olisi pannut jotain kokoon.

— Joko taas! Tuskin on entisestä selvitty, — kuului nyt Johanneksen hillitty, synkkä ääni saman seinän takaa.

Alina ei vastannut mitään vaan jatkoi entistä kolinaa.

— Ajattele vähän mitä vieraammekin tästä sanovat.

— Saattepahan sitten rauhassa istua mammanne ympärillä. Mutta sen minä näytän, että semmoisia sanoja ei sanota minulle!

— Mitä hän sitten sanoi erinomaista, en minä mitään erityistä huomannut.

— Et huomannut! Sinä et huomaakaan mitään, kun minua loukataan ja kun se vaan on sinun mammasi, joka loukkaa.

Nyt kuului se toinen ovi jälleen avautuvan. Ja mamman ääni sanoi:

— Pyytäisin, ettei minun tähteni riideltäisi. Jos tässä joku lähtee, niin kyllä minäkin olen valmis siihen. Sanoissani pysyn, enkä voi ottaa niitä takaisin: Alinan käytös oli "raaka".

Nyt kuului jalanpolkasu permantoon ja vimmastuneella äänellä Alina huusi:

— Jassoo, te vielä toistatte! Mutta minä kiellän sen! Ei kukaan ole koskaan uskaltanut minulle semmoista sanoa, ei kukaan!

— Minä pyydän vaan, ettet huutaisi Alina, — sanoi Johannes, — sinähän herätät heidät.

Mutta mamma sanoi kiihoittuneella ja omituisen kylmällä äänellä, jommoista Henrik ei ollut vielä koskaan kuullut:

— Ja jos ei kukaan ole tähän asti uskaltanut, niin hyvä on että vihdoin joku uskaltaa.

— Minä kiellän sen, kuuletteko minä kiellän!

— Mitä sinä oikein luulet olevasi, ettei sinulle saa puhua. Sinä — sinä olet tavallinen — huonosti kasvatettu sinä ainakin olet!

— Vait!

Se oli Alinan raivokas ääni. Henrikin sydän kouristui, sillä hänestä näytti, että sen sanan kanssa oli tehty joku ruumiillinen uhkaus. Tämän perästä hiljeni kaikki. Joku tuntui rupeavan liikkumaan. Mutta se olikin vaan Uuno toisella puolella huonetta. Hän heräsi puoli valveille, katsahti pelästyneesti Henrikiin ja sanoi:

— Mitä se oli?

— Ei mitään, ei mitään, olet varmaan nähnyt unta, — sanoi Henrik hiljaa hänelle.

— Aha, — pani Uuno ja nukkui taas, pari kertaa rauhallisesti nielaistuaan.

Mutta seinän takaa kuului taas jotain sanoja, joita Henrik ei eroittanut Uunon kanssa pidetyn välikeskustelun tähden. Hän eroitti vaan Alinan loppusanat:

— omassa huoneessani, niin minä lähden matkaani.

Ja Alina kulki, avasi oven ja meni toiseen huoneeseen.

— Alina! — sanoi Johannes hänelle, mutta hän ei vastannut. Siinä äänessä oli surua, nöyrtymistä, hätää, rukousta.

Sitten kaikki menivät siitä huoneesta ja tuli haudan hiljaisuus.

Ei epäilemistäkään enää! Kaikki on rikki. Henrikiä rupesi niin itkettämään, että hänen piti painaa kasvonsa tyynyyn tukahuttaakseen tyrskähdykset.

Ikäänkuin paetakseen sitä rajatonta surua, joka häntä uhkasi, hän katsahti vaistomaisesti ulos, näkyisikö siellä yhtäkään tähteä, ja löytäisikö hän sieltä saman lohduttajan, kuin huutokauppayönäkin. Mutta taivas oli harmaassa puolihämärässä ja se pilkutti epäselvästi kukanlehtien välitse. — Hän koetti ajattelemalla pakottaa esille vanhan tunnelmansa. Silloin hän muisti, että hänen lohduttajansa sanoi muinoin: "minä olen teidän kaikkien yläpuolella, kaikki mitä on nyt tapahtunut, on vaan pienen pieni osa siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu maailmassa". Tämä oli tarkoittanut lohdutusta silloisen huutokaupan vuoksi. Mutta jos saman sovittaisi tähän tapaukseen tänä yönä, silloin pitäisi ajatella: kaikki, mitä tuolla seinän takana äsken tapahtui, on vaan pienen pieni osa samallaisista tapauksista, jotka tapahtuvat maailmassa. Ja ihanhan se sopiikin. Eihän tässä oikeastaan ollutkaan esillä mitään muuta kuin kaikkialla tavalliset asiat: anopin ja miniän väliset suhteet, joista hän oli niin paljon ennen kuullut ja lukenut. Siis tämäkin todella oli "pienen pieni osa"!

Tämä ajatus tuntui ikäänkuin arvostelevan myöskin mammaa, ja sitä Henrik ei ollut vielä ikänään tehnyt. Sentähden koko ajatus tuntui hänestä katkeralta ja kolkolta ja hän olisi mielellään torjunut sitä luotaan, mutta se tuli itsestään, sillä se oli selitys ja tavallaan lohdutus. Mamman ei olisi pitänyt pistellä Alinaa! Miksei mamma soittanut! Miksi mamma soimasi Alinaa niin moneen kertaan, vaikka näki Alinan olleen poissa suunniltaan! Eikö mamma nähnyt, että tämä ristiriita repii Johanneksen sydäntä, että Johannes vaan siksi on niin kurjan näköinen.

Ja Henrikin ajatukset toivat yhtäkkiä niin paljon syytöksiä mammaa vastaan, että hänen piti ruveta etsimään puolustuksia hänelle:

Mamma raukka rakasti Johannestansa ylitse kaiken, ja kun hän tiesi, että Alina on esteenä Johanneksen sisimmän toivon täyttymiselle, ei hän voinut rakastaa Alinaa, vaan luultavasti vihasi tätä.

Siinähän tämän ristiriidan synkkyys onkin, että sen syyt ovat niin selvät ja niin mahdottomat muuttaa: Alina on pohjalainen, pohjalainen luonteeltaan, kasvatukseltaan, puheenparreltaan, ajatuksiltaan, mieliteoiltaan; — Johannes sitävastoin elää vanha koti mielessä, ja riutuu hiljakseen kadottaessaan päivä päivältä luottamustaan siihen tulevaisuuteen, jonka nimessä hän on valinnut elämänsä tehtävän, mamma taas näkee selvästi ristiriidan eikä voi sulattaa sitä, että onnettomuus pesiytyy Johanneksen elämään heille kaikille vieraan, kehittymättömän olennon vuoksi.

Mitä enemmän Henrik ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle tuli, kuinka mahdoton on sopusointu noiden niin erilaisten ihmisten välillä. Ja hän vaan ihmetteli, kuinka hän ennen ei ollut tullut asiaa tältä kannalta ajatelleeksi, vaan oli kuvaillut suhteita täällä erinomaisiksi ja luullut vaan tekevänsä pienen huvimatkan veljensä lämpimään kotiin.

Oli kulunut jo hyvä aika Henrikin näitä miettiessä.

Silloin ovi seinän takana taas aukeni ja kaksi astui hiljaa sisälle,
Johannes ja Alina. Henrik kuuli selvästi, että Alina itki katkerasti.
Sitten kuului, että he riisuutuivat ja menivät vuoteihinsä, mutta eivät
puhuneet sanaakaan keskenään.

Henrik oli otaksunut, että Alina lähti aikeessa jättää kotinsa, ja hän oli luullut, että jokin suuri ratkaisu oli tapahtunut. Mutta nyt hän huomasi, kuinka järjetön hänen otaksumisensa oli ollut. Mihin olisi Alina yöllä voinut lähteä? Ei suinkaan maantielle! Ja eihän heillä ollut edes muita huoneita, jossa hän olisi voinut viettää yönsä erillään. Ja miksi hän olisi oikeastaan erillään maannutkaan!

"Se on sentään suuri onni, että he ovat pakoitetut olemaan yhdessä huoneessa," — tuli Henrik ajatelleeksi. "Ja eivätkö he jo sanoneetkin jotain toisilleen?" Henrik oli pelkkänä korvana.

Tämä takaisin-tulo kovasti rauhoitti Henrikin mieltä, niin että hän yhtäkkiä suu auki nukkui, jaksamatta ottaa selvää rupesivatko Johannes ja Alina keskenään puhumaan vai ei.

Seuraavana aamuna, kun he tulivat ruokasaliin kahville, tutki Johannes hyväähuomenta sanoessa Henrikin silmistä oliko tämä mitään kuullut, ja jäi nähtävästi siihen uskoon, että kaikki oli siltä puolelta hyvin. Tämän jälkeen hän kuiskutteli jotain mamman kanssa, ja heidän mielialassaan ei koko sinä päivänä saattanut huomata mitään erilaista verraten eiliseen. Alina, joka näyttäytyi vasta päivällisen aikaan, oli myöskin aivan samallainen kuin ennen.

Kolme päivää kului näin ilman mitään erinomaista. He tekivät visiitin vanhan rovastin luo, sitten kävivät yhdessä pappilanväen kanssa kuuluisalla Suomensodan taistelupaikalla ja toisena päivänä kävivät muutamien sivistyneiden talonpoikien luona, joissa paikoissa kaikkialla aterioittiin ja kestitettiin sanomattomasti ja Alina osoitti tavatonta sukkeluutta seurustelukeskustelussa, — ominaisuus, joka heidän muiden luonteelle oli ihan vieras. Alina jätti sentähden heidät kaikki täällä kovin pieniksi ja ihan takapajulle, ja Henrik teki kaikessa hiljaisuudessa sen johtopäätöksen, että täällä Alina vasta oli sitä mitä hän oli, ja että hänen mielitekonsa oli juuri seurustelu ihmisten kanssa, jota vastoin Henrik ja erittäinkin Johannes vetäysi mielellään pois paljojen ihmisten läheisyydestä ja nautti luonnosta. Mutta kun nyt pohjanmaalla ei luonnosta mitään nautintoa ollut, niin olihan se ihan luonnollista että täkäläisten ihmisten nautinto oli oleva jotain muuta.

Kotimatkalla Henrik kysäsikin mammalta, jonka kanssa hän ajoi, rakastiko Alina seuraelämää.

— Ensin alussa, — sanoi mamma ja hänen kasvoissaan värähti kylmyys ja epäystävyys, — juoksi meillä alituiseen kaikellaisia tyttöjä, Alinan tuttavia, rupesivat tulemaan suurissa seuroissa hänen entisestä kotipitäjästään asti. Kyllä oli naurua ja kikatusta kaikissa huoneissa silloin, — olivat kuin kotona meillä, ja Johannes raukka pakeni ja piiloutui niin hyvin kuin taisi. Alina otti asian hyvin leveästi, — sinä tiedät, hän on niin kasvanut isänsä luona, — aina kahvi pöydällä, monenlaista leipää — menot nousivat ihan uskomattomiin. Noh, se on totta, omasta kodistaanpa hän rahat on tuonut, se ei kuulu minuun, — mutta Johannes raukka, häntä minun oli sääli. Kuitenkin, — se tunnustus minun täytyy Alinasta antaa, — kun hän vihdoin huomasi kuinka vastenmielistä tuo alituinen seuraelämä Johannekselle oli, lopetti hän kerrassaan kaikki, mutta — niinkuin hän on äärimmäisyyksien ihminen — meidän talomme muuttui melkein liiankin yksinäiseksi.

— Se on kummallista, — sanoi Henrik, — ja hän näyttää kuitenkin niin säälimättä panevan vastaan muutamissa muissa asioissa, joita Johannes toivoo.

— Sinä huomasit? Niin, niin, — huokasi mamma, — hänessä on tuota inhoittavaa pohjalaista itsepäisyyttä ja ylpeyttä.

— Mutta minä en ymmärrä, mitä siinä ylpeydellä on tekemistä?

— Minua vastaan, rakas Henrik, minua vastaan hän on. Hänestä näyttää, että niinkauan kuin Johannes on pohjanmaalla, niin Johannes on hänen, mutta jos he muuttavat meidän puolelle, niin hän ikäänkuin luopuu Johanneksesta ja antaa hänet minulle. Sitä hän pelkää, rakas Henrik, sitä vaan. Parempi ikuinen sota, näetkös, kuin sitä. Parempi kiduttaa, riuduttaa —

— Mamma, sinä puhut hänestä niinkuin hän olisi hyvin paha ihminen?
Kuinka se nyt oikeastaan onkaan?

— Oh, Henrik, jos se mies kestää tätä kaikkea, niin minä ihmettelen.

— Niin, minä kuulin kaikki, mamma, — tunnusti nyt Henrik.

— Sen arvasin. No, oliko kaunista?

— Se oli hirmuista.

— Te raukat, tulitte tänne, ja semmoista pitää teidän näkemän! Se on anteeksiantamatonta!

— Mutta mamma, — sanoi Henrik vähän ajan kuluttua, — ehkä olisi parempi, jos sinä vetäytyisit täältä pois?

Mamman silmät vettyivät ja sen huomattuaan lisäsi Henrik:

— Joksikin ajaksi vaan —

— Olen paljon sitä ajatellut, mutta sitä en voi, — sanoi mamma kyynelien läpi. — Ja ajattelehan itse, minä olen ainoa, joka täällä tuen Johannesta, ymmärrän häntä ja toivon sitä, mitä hän toivoo. Muuten kaikki sekin menisi ikuisiksi hukkaan.

— Mutta jospa se saakin mennä, — sanoi Henrik ja hän sanoi, mitä nyt itsekin ensikertaa tuli ajatelleeksi: — jospa se on meneväkin hukkaan! — sanoi hän.

— Niin ei ajattele Johannes, minä tiedän sen, hän elää yhä, yhä samasta toivosta.

— Oletko varma siitä? — sanoi Henrik. Mutta vastauksen sijasta mamma sanoi:

— Ja minne minä menisin?

Henrik koetti ajatella minne, mutta hän ei keksinyt.

Hänen piti oikein katsahtaa mammaan, sillä ensikerran eläissään hän tuli ajatelleeksi, että tämä mamma on samalla myöskin yksi ihmisistä, — että hänen todella täytyy jossakin erityisessä paikassa asua ja tulla toimeen.

— Ja sitten olen minä ihan turha kapine maailmassa, — sanoi mamma yhä enemmän kyyneltyen. — Te muut olette hajallanne, sinä asut Helsingissä, jonne minun on hyvin, hyvin vaikea tulla, — Johannes on ainoa, jota minä voin auttaa ja palvella. — Mutta sama se, voinhan kysyä Johannekselta itseltään.

Henrik tunsi, että hän oli tullut alalle, jossa hän ei ollut ratkaisija, ja hän vaikeni.

Kotiin tultua ja illallisen syötyä, kun he istuivat kuistilla ennen maatapanoa ja Alina oli sisällä Aarnea kylvettämässä, kysyikin mamma Johannekselta, kuitenkin teeskennellen asian ihan keveäksi itselleen:

— Ja mitä sinä sanoisit, Johannes, jos minä alkaisin niinkuin lähteä teidän luotanne?

Johannes vilkasi ensin Henrikiin epäillen, että tämä oli jossakin tekemisissä mamman kysymyksen kanssa. Mutta kun hän ei löytänyt sieltä mitään perustusta epäilykseensä, sanoi hän iloisesti mammalle:

— Ja milloin sitten?

Ennenkuin mamma ehti vastata, tuli Alina samassa ulos kuistille.

— Kuuleppas Alina ihmeitä, — sanoi Johannes: — mamma kun aikoo lähteä matkoille.

Alina samalla tavalla ensin käännähti ja vilkasi ympärilleen kaikkiin. Heti sen perästä veri syöksähti hänen kasvoihinsa ja terve riemastuksen puna tuli hänen poskiinsa, jota peittääkseen hän kääntyi muka korjaamaan kuistin pylväiden väliin ripustettua verhouudinta.

— Vai niin, — sanoi hän poispäin kääntyneenä, pitkään, teeskennellyn ihmettelevällä äänellä: — Milloin mamma sen on päättänyt?

Mamma ei vastannut mitään, vaan penkkiin katsoen hieroi sormellaan siinä jotain rakoa.

Henrikiin teki tämä keskustelu kovin kipeätä, sillä mammahan oli vaan aikonut Johannekselta kysyä mitä tämä ajattelisi jos hän lähtisi, mutta Johannes ja Alina otaksuivat hänen jo miettineen minne matkustaa ja tehneen päätöksensä. Ja ainakin Alinan riemastus oli jotenkin huonosti salattu.

Samassa Alina kuitenkin näytti huomaavan asian outouden, ja yhtäkkiä kääntyen päin hän sanoi todellisesti kummastelevalla äänellä.

— Mutta minne mamma sitten matkustaisi?

— Ehkäpä sitä minullekin paikka löytyisi missä olla, — sanoi mamma.

— Jassoo. Minä luulin että se oli tosipuhetta, — sanoi Alina tuikeasti, kääntyi ja meni jyskyttäen sisälle.

Mamma kalpeni eikä voinut kiihoittumisensa vuoksi mitään sanoa.

Johanneksen kasvoihin ilmaantui taas tuo omituinen rikki revityn ihmisen ilme, niin että Henrikin teki ihan mieli juosta hänen avuksensa.

Kaikki olivat vaiti. — —

Jonkun ajan kuluttua tuli lapsentyttö eteisen ovensuulle ja sanoi:

— Pastorska käski pyytää ruustinnaa sisälle.

— Sano, että minä olen täällä, — sanoi mamma suuttuen omista sanoistaan vielä enemmän.

Tyttö meni.

Alina kulki jyskyttäen eteisessä, avasi kolinalla nurkkakaapin oven ja rupesi ottamaan jotakin rohtopulloa.

Silloin mamma kääntyi säikähtyneenä sinnepäin.

— Mikä nyt on?

Alina vastasi kolkolla alttoäänellä:

— Aarnen vatsa on taas viheriä. — Ja kulki takasin.

Mamma nousi nopeasti, ja mennä tumssutti tohveleissaan sisälle Alinan jälkeen.

Kun he sitten molemmat sieltä tulivat, puhuivat he Aarnesta, tuoden kumpikin esiin asianhaaroja, joiden nojalla ulostuksen viheriäisyys oli muka selitettävissä ja vaaraton.

Henrikiä ihmetytti, että Johannes ei ilostunut nähdessään heidän äskeisestä huolimatta juttelevan keskenään Aarnen asioista. Mutta Henrikin katsahdukseen Johannes kohautti ja taas laski päänsä niin, että Henrik ymmärsi, että vaikka mamma ja Alina puhuvatkin sovussa Aarnesta, se ei kuitenkaan merkitse mitään.

Tämän mykän ajatusten vaihdon kautta Johannes ikäänkuin antoi Henrikille luvan ajatella ja arvostella heidän perheellisiä asioitaan, ja Henrikistä tuli entistä lämpimämpi olla. Hän oli nyt ikäänkuin osakas tämän perheen elämään ja sai miettiä keinoja olojen parantamiseen.

Ensimäinen yritys, mihin Henrik päätti tämän johdosta ryhtyä, oli se, että hän koettaa saada aikaan keskustelun Alinan kanssa.

Kun oli sanottu hyvää yötä ja he Uunon kanssa taas olivat sulkeutuneet saliin ja Uuno nukkunut, otti Henrik tämän asian oikein miettiäkseen. Hän ajatteli, että pitäisi Alinalle huomauttaa, kuinka Johanneksen elämä voi mennä pilalle, ellei hänen toiveensa toteudu ja kuinka Alina siten itsekin joutuu onnettomaksi.

Hirmuisen lujaa tahdon voimaa tähän yritykseen vaadittiin Henrikiltä. Kuinka hän ensiksikin alkaisi puheensa, kuinka pyytäisi saada puhutella, hän kun ei vielä kertaakaan ollut Alinan kanssa kahdenkesken ollut eikä suurin mitään hänelle erikoisesti sanonut tai edes tarttunut koskaan hänen sanaansa. Ja kerran, kun rovastin luona oltaessa oli pyydetty illalliselle ja he jäivät muiden mentyä viimeisiksi verannalle, kahdenkesken, niin Henrik oli tuntenut olonsa sangen tukalaksi, ei ollut voinut katsoa Alinaa silmiin eikä keksiä mitään puhuttavaa.

Johanneksen tähden hän kuitenkin tahtoi tehdä ankaran yrityksen ja pakoittaa itsensä puhumaan, niin vaikealta kuin se näyttikin.

Mutta seuraavana päivänä — se oli jo perjantai ja sunnuntai-iltana he olivat tulleet, — ennenkuin hän vielä ehti mitään tehdä aikeensa toteuttamiseksi, kävi niin, että Alina itse pyysi saada puhua hänen kanssaan kahdenkesken.

Se tapahtui niin odottamatta, ettei Henrik ehtinyt valmistua ja oli ensin hyvin hämillään, ei voinut sinnepäinkään nostaa silmiänsä Alinaan; hän näki ainoastaan mitä oli maassa, eikä olisi sentään sitäkään katsellut.

— Kun minusta näytti, että Henrik voi ymmärtää mitä toinen, — taikka, minä tarkoitan, kun Henrik — kun minä näen että Henrik on huomannut kaikki, — alotti Alina, mutta hylkäsi esipuheensa, ja sanoi suoraan: — — Eikö Henrikistäkin tämä elämä ole ihan kauhea!

— Mutta eikö sitä voisi parantaa, — sanoi Henrik ja vilkasi Alinaan, jonka jälkeen hänen silmänsä pysyivät jo metrin verran ylempänä maanpintaa.

— Parantaa? Niin no mitä muuta tässä koetetaankaan? Mutta se on — huh, se on vaan niin mahdotonta, niin mahdotonta —.

— Niin, sanoi Henrik, — teillä taitaa olla niin erilaiset sympatiat —

— Mitä Henrik tarkoittaa?

— Muuten vaan, kun Alina esimerkiksi ei mitenkään tahtoisi asua muualla kuin Pohjanmaalla.

— Oi voi, senkö Henrik on pannut mieleen mitä silloin puhuttiin — silloin mamman kamarissa? Minulle on aivan yhdentekevä missä me asumme, tässäkö puustellissa vai Savossa, — ihan yhdentekevä. — Johan minä olen kotini jättänyt, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä ja Henrik huomasi, että hänen sieramensa liikahtivat ja alaleuka värähti. — Kyllä se oli minulle vaikeata, minä rakastin niin kotiani, — voi, voi, — kaikkea mikä oli kotona, ja ystäviäni. — Voi tietääkö Henrik, meillä oli Putte niminen hevonen, joka tunsi niin minua — minä kun annoin sille sokeria ja leipää, mitä sattui olemaan taskussa ja minä kannoin aina jotain taskussa vaan sitä varten, — niin se tunsi niin minua, että kun vaan näki, heti paikalla rupesi tulemaan luokseni, valjaissakin, voi, voi, ja kerran minä viettelin sen rappusille, se nousee ensimäiselle asteelle, sitten toiselle, sitten kolmannelle, ja voiko Henrik ajatella! tulee kuin tuleekin porstuaan, — palkit ryskäävät ja narisevat, — mutta Putte astuu vaan yhä edemmäs ja minä sain sen narratuksi papan kamarin ovelle asti, mutta ne kuulivat — meillä oli vieraita, kuten aina, meillä kävi hirveän paljon vieraita, aina talo täynnä vieraita, — niin, ne kuulevat ja juoksevat kauhistuneina, kädet ilmassa porstuaan. Syntyi hirveä hälinä, joku rupesi huutamaan apua. Pappa ei saanut Puttea kääntymään, porstua oli ahdas, piti viedä omaan kamariinsa ensin ennenkuin sai Puten kääntymään, ja ukko — (tässä Alina nauroi niin ettei voinut kertoa edemmäs) — ja ukko — hahahaha — ja ukko — hahahaha. Enhän minä voi — hahahaha —

Henrik rupesi nyt nauraen mainitsemaan heidän samantapaisesta hevosestaan Pollesta siellä vanhassa kotipappilassa. Silloin vasta Alina sai naurunsa hillittyä, ja melkein totisena saneli Henrikin kertomukseen: jaa, — jaa. Mutta heti sen loputtua hän muuttui ihan totiseksi ja jatkoi siitä, missä ei vielä ollut hevosesta puhunut:

— Kaikki minä jätin, ja päätin elää vaan Johannesta varten. Minun ystäväni eivät ensin ymmärtäneet että minä olin niin päättänyt. He tulivat usein meidän luoksemme tänne ollakseen minun kanssani niinkuin ennenkin. Mutta vähitellen he ovat huomanneet, että minä tahdoin heistäkin erota. Ei minulla ole mitään muuta kuin Johannes. Kuinka Henrik siis luulee, etten minä olisi valmis muuttamaan hänen kanssaan tästä puustellista toiseen! Mutta jos olen jättänyt kaikki, joille minä olen jotakin ollut, niin tahtoisin nyt olla sen sijaan jotakin hänelle, mutta sitä minä en saa, en, sillä mamma tekee hänelle kaikki, mitä hän tarvitsee, melkein kaikki, hoitaa hänen lapsensakin. — Enhän minä sano, kyllä meillä on hirveän paljon apua mammasta, mutta kuitenkin. Ja jos nyt me vielä muutamme sinne, niin mitäs minä sitten —! Ei Henrikin pidä luulla, että minä tahtoisin että mamma muuttaisi meiltä. Minä vaan en tahdo sinne muuttaa; kyllä Johanneksen kanssa sinnekin, mutta ei hänen. Kun mamma eilen sanoi, että hän matkustaa, niin minä tulin iloiseksi, niin, en tiedä itsekään miksi, mutta minä luulin, että hän aikoo vaan joksikin ajaksi —. Mutta kyllä minä suostun, että hän asuu meillä täällä, mutta ei vaan siellä. — Ymmärtääkö Henrik? — sanoi Alina lopuksi, kun Henrik, vastaamatta mitään, pysähtynein katsein tuijotti häneen.

— Kyllä, kyllä, — tokasi Henrik heräten ajatuksistaan. Hän ei ollut kuullut monimutkaista loppuosaa Alinan puheesta. Sen sijaan oli alkuosa, eli kertomus Alinan kodista, niin elävästi vaikuttanut häneen, että hän ikäänkuin nyt vasta tutustui Alinaan. Tähän asti hän oli Alinasta ajatellut vaan: Johanneksen vaimo, mutta nyt hän ensi kerran ajatteli: ihminen. Ja siitä hetkestä saakka hän taisi katsoa Alinaa silmiin, eikä ainoastaan että taisi, vaan vieläpä tuijotti niihin voimatta kääntää katsettaan pois. Tuolle vieraalle, nuorelle, elävälle ihmiselle hän saattoi sanoa "sinä" ja sai olla ihan-ihan tuttava! Se tuntui Henrikistä tällä hetkellä tavattomalta etuoikeudelta ja suorastaan onnelliselta. Ja kaikki hänen ajatuksissaan kääntyi ihan nurinpäin: Sehän olikin Alina, joka oli kadottanut vanhan kotinsa, tutut uksen ulvahdukset, kotivaahterat, aitat ja yliset, — ei tosin minkään huutokaupan tähden, vaan rakkaudesta Johannekseen, Henrikin tuttuun veljeen, — jättänyt omin ehdoin, jättänyt vanhan pappansa ja nuoret ystävänsä, joiden kanssa seurusteleminen oli ollut hänen elämänsä.

Henrik olisi vieläkin suu auki tuijottanut Alinaan, mutta kun tämä kysyi: ymmärtääkö Henrik? — täytyi hänen pian vastata: kyllä, kyllä, — ja teeskennellä niinkuin hän olisi kuullut kaikki.

Alina rupesi jatkamaan, mutta silloin Henrik vajosi taas omiinsa. Ja kun hän jälleen heräsi, puhui Alina jo ihan toisista asioista, — kesän lämpimyydestä, Henrikin tietämättä milloin hän oli mennyt yli tähän aineeseen.

Ollakseen näyttämättä tyhmältä Henrik sanoi:

— Minusta vaan tuntuu, että kaikki tulee vielä hyväksi.

Alina katsahti vähän kummastuen, mutta iloisesti Henrikiin.

— Hyväksikö? Kuinka niin? — sanoi hän.

Siis Henrikin sanat eivät olleet mikään vastaus Alinan viimeiseen puheeseen. "Mitä ihmettä hän onkaan minulle puhunut?" — ajatteli Henrik, mutta itse asiassa ei hänestä tuntunut tarpeelliselta saada sitä tietää, sillä Alinan alkusanoista hän oli tämän niin perin pohjin ymmärtänyt, että kaikki seuraavat sanat olivat tarpeettomat, — ymmärsi yhtä hyvin kuin olisi ymmärtänyt oman sisarensa tai itsensä.

— Minusta Alina niin sopii Johannekselle, ettei kaksi ihmistä voi sen paremmin toisilleen sopia, — sanoi Henrik.

— Niinkö? — sanoi Alina eikä voinut pidättää itseään kyyneltymästä:

— Ja minä aijon puhua noista asioista mamman ja Johanneksen kanssa, — sanoi Henrik.

— Mitä Henrik aikoo puhua? — sanoi Alina säikähtyneenä ikäänkuin peläten, ettei Henrik ollut sittenkään kuullut mitä hän oli puhunut.

— Ole vaan ihan rauhassa.

— Niin, — sanoi Alina, — tiesinhän minä, että sinä ymmärrät minua.

Ja hän antoi kättä Henrikille kyynelten puhjetessa hänen silmiinsä.
Heidän mennessään, kutitti myöskin Henrikin nenää.

Henrik oli nyt kaksinkertaisesti perheen sisäisimpiin asioihin vihitty.
Ja se teki hänet tavallaan onnelliseksi tässä onnettomuudessa.

Puhumaan hän ei sentään tullut tilaisuuteen Johanneksen kanssa koko seuraavana päivänä. Sillä se oli lauantai ja Johannes istui aamusta asti ylhäällä vintikamarissaan työskennellen seuraavan päivän jumalanpalvelusta varten. Hän sen kuin pistäysi vaan syömässä ja kahvia juomassa.

Nyt kun veljet olivat tulleet, tahtoi hän valmistaa jotain erinomaisempaa, sillä he eivät olleet vielä koskaan kuulleet hänen saarnaavan.

Hän koetti sovitella kokoon parhaimpia paikkoja entisistä saarnoistaan ja keksiä uusia ajatuksia.

Mutta vaatiko hän itseltään liikoja, vai mikä siinä oli, ei hän tahtonut saada aikaan mitään tyydyttävää: kaikki tuntui niin kaukaiselta. Teksti oli 1 Joh. 4: 16-21:

"Ja me tunsimme ja uskoimme sen rakkauden, jolla Jumala meitä rakastaa. Jumala on rakkaus, ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa, ja Jumala hänessä. — Siinä täytetään rakkaus meissä, että meillä olisi turva tuomiopäivänä; sillä niinkuin hän on, niin olemme me myös tässä maailmassa. — Ei pelko ole rakkaudessa, vaan täydellinen rakkaus ajaa pois pelvon, sillä pelvolla on vaiva; mutta joka pelkää, ei hän ole täydellinen rakkaudessa. — Me rakastamme häntä, sillä hän rakasti meitä ensin. — Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelia; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe? — Ja tämä käsky on meillä häneltä: joka Jumalata rakastaa, hänen pitää myös veljeänsä rakastaman."

Tekstin toinen osa oli kertomus rikkaasta miehestä, joka helvetin liekeissä tuskaillen pyysi Abrahamia lähettämään kerjäläinen Latsarus kastamaan sormensa pää veteen ja jäähdyttämään sillä hänen kuumaa kieltänsä. Se on: ettei Jumalan edessä ollut eroitusta kerjäläisen ja rikkaan välillä.

Yhdistää näitä aineita tuntui Johanneksesta tällä kertaa tarkoituksettomalta. Sillä ei hän tahtonut puhua siitä kuinka rikkaan täytyy köyhää rakastaa ja tälle osoittaa hyväntekeväisyyttä. Hän aikoi puhua jotain omista kokemuksistaan, rakkaudesta yleensä, — ylemmästä ymmärryksen langasta ihmisten välillä, samalle tasalle kehittyneiden ihmisten sielujen yhteydestä.

Katsoessaan vintikamarin ikkunasta Johannesta vei milloin mikin ajatus mukanansa äärettömiin syvyyksiin. Näin eivät ajatukset olleet vielä koskaan häntä temponeet, kuin nyt, hänen tietäessään että veljet tulevat kuulemaan. Hänellä tuntui olevan ihan äärettömät ainehistot, — mistä lienevätkään nyt yhtäkkiä esiinkumpuneet. Hän koetti kirjoittaa ne niin hyvin kuin taisi paperille ja pani suurta huolta muotoon. Aina hänellä oli jotakin vielä korjattavaa, ne eivät tyydyttäneet häntä semmoisina kuin olivat paperilla. Ei hän myöskään saanut niitä tyydyttävästi yhdistetyiksi, sillä vaikka kauniina itsessään, ne sisällisesti rikkoivat toisiansa. Sen monimutkaisen, hienon kutouksen asemesta, jota hän taisi pitää koossa ajatuksissaan, hänelle tahtoi tulla paperille jonkunlaista köyhää, kömpelöä, epätasaista ja ikävää filosofiaa.

Sentähden mitä enemmän aika kului, sitä tuskallisemmalla voimainponnistuksella Johannes koetti saada jotain kokonaista syntymään. Hän soimasi itseään, ettei ollut ennen alottanut, ja hän vihdoin päätti ryhtyä vieläkin johonkin toiseen tavallisempaan aineeseen, mutta samassa taas sanoi itselleen, ettei hän toisesta aineesta enää ehtisi mitään kunnollista saamaan. Niin että Johanneksen kasvot olivat jotenkin rypyssä ja hermot valloillaan, kun hän sunnuntaiaamuna varhain tuli alas ja yhtyi siellä oleviin kirkonmatkapuuhiin. Kaikki häntä hermostutti, enin kuitenkin mamman kunnioitusta ja ihailua säteilevä kysymys:

— No, ja mistä sinä saarnaat tänään?

Sen sanottuaan mamma, ihan kuin pelästyen, katsoi häntä silmiin.

Johannes hillitsi itseänsä kuitenkin jotenkin hyvin, paitsi juuri lähtiessä hermostus taas oli päästä purkautumaan, kun hänen mielestään ihan turhaan viivyteltiin ja tehtiin liian suuria varustuksia. Aivan kuin hän olisi luvannut jotain erinomaista! Hän itse oli jo kauan ollut lähdössä, ryytimaan keskipaikoilla.

— Eikö siitä nyt vihdoinkin päästä liikkeelle, — sanoi hän kääntyen taloon päin ja antaen molempien kämmeniensä retkahtaa vauhdilla alas.

Vähän aikaa hän seisoi ja hengitti nenäänsä, mutta kun mamma kuistilta taas kääntyi sisälle jotakin vielä hakemaan, sanoi Johannes kaiken malttinsa menettäen:

— Ja nyt minä menen. — Kääntyi ja läksi menemään.

Näin hän tuli kulkemaan muiden edellä, jotka huomattuaan hänen kärsimättömyytensä kiiruhtivat perässä.

Päivä oli jo aamusta asti kovin lämmin. Pelloilla oli vielä eilinen tukahduttava kuumuus, joka tyynen yön aikana ei ollut ehtinyt hälvetä.

Uuno oli saavuttamaisillaan Johanneksen, ja mamma tuli kiirehtien, punaisena ja hengästyneenä, liian pitkillä askeleilla, pidellen rinnallaan astuvan Henrikin käsivarresta. Kun hekin olivat saavuttamassa, kääntyi Johannes taaksensa.

— No, entä Alina? — sanoi hän suurin silmin ja tilille vaativasti katsoen mammaan, ikäänkuin mamma olisi estänyt Alinaa tulemasta.

— Ei hän tullut.

Henrik tiesi, että mamma oli päinvastoin kehoittanut Alinaa tulemaan mukaan. Mutta Johannes nähtävästi kuvaili, että mamma ei ollut sitä tehnyt, kohautti hermostuneesti olkapäitään ja läksi edemmäs.

Mamma rupesi nyt nopeasta astunnasta epävakaisella äänellä takaa kertomaan tarkasti kuinka asia oli, mutta Johannesta hermostutti tämä kertomus vieläkin enemmän.

— Kulkekaa te edellä, — sanoi hän yhtäkkiä, ummistaen suunsa ja päästäen pitkän hengityksen nenänsä kautta, ja pysähtyi.

Mamma ja pojat pujahtivat edelle.

Johannes jättäytyi tahallaan kauas jäljelle.

— Älkää olko tietääksennekään, — sanoi mamma Henrikille ja Uunolle, — se tapahtuu joskus hänelle, hän raukka on niin hermollinen, ja sitten se vaivaa häntä itseään niin kauheasti jälestäpäin.

"Mikä eroitus!" — ajatteli Henrik näiden mamman sanojen johdosta, ehdottomasti pannen rinnakkain nämä sanat ja sen, mitä mamma olisi sanonut, jos Alina olisi näin hänelle hermostustaan osoittanut. "Miksi mamma siis ei voinut rakastaa yhtäpaljon Alinaa? Kun mamma kuitenkin tietää, että kaikki olisi toisin, jos hän rakastaisi Alinaa yhtäpaljon, niin miksi hän ei rakasta? Mamma luulee, että hän alentuisi, jos Alinankin edessä olisi yhtä nöyrä kuin oli äsken Johanneksen, mutta Henrikin silmissä hän ei ollenkaan alentuisi, vaan päinvastoin olisi juuri silloin se oikea mamma. Voisihan mamma itsekseen kuvailla, että Alina on hänen lapsensa. Eikö mamma siis todellakaan näe, miksi Johannes, jota hän rakastaa, on niinkuin kahtia revitty. Siis mamma, joka rakastaa Johannesta, tuottaa hänelle hirmuisia kärsimyksiä."

Henrikille oli selvänä, että mitään onnettomuutta ei ollut Johanneksen ja Alinan välillä, vaan että kaikki paha tuli siitä, että mamma ei voinut rakastaa Alinaa yhtä paljon kuin Johannesta.

Sentähden Henrik yhä enemmän varmistui siinä, että mamman pitäisi välttämättä jättää heidät, ja että silloin ei olisi mitään estettä olemassa Johanneksen ja Alinan onnelle. Tämä ero oli tavalla tai toisella saatava aikaan, — päätti Henrik itsekseen.

Johannes, siellä perässä, synkkeni synkkenemistään. Kaikki hänen aikeensa tuoda saarnassaan esiin jotain erinomaista näytti auttamattomasti menevän myttyyn. Seista puolen tunnin kuluttua saarnastuolissa ja puhua — rakkaudesta! Rakkaudesta tämmöinen tunne sydämmessä!

Johannesta tympäsi hirmuisesti. Kirkkoon meneminen tuntui hänestä nyt äärettömän vastahakoiselta.

Mutta kirkkoväkeäkin jo näkyi joka suunnalta. Varmoina ne ajoivat sinne, selkä koukussa. Olihan heillä palkattu pappi, joka oli heille saarnaava puolen tunnin perästä. Sukeltua sammakoksi ruislaihoon viileiden ojaruohojen siimekseen olisi hänestä tuntunut nyt ainoalta toivottavalta, — kadota näkymättömäksi ja levätä, levätä, levätä. — Kuka on tehnyt sen, kuka on luonut sen vääryyden, että minun täytyy saarnata määrättyinä aikoina, avata suuni silloinkin kuin mieli on syttä pimeämpi. Sen suurempaa vääryyttä ei maailmassa ole. Tekisi mieli huutaa apua, paeta, tai ottaa itsensä vaikka hengiltä, — ja kuitenkin täytyy astua kirkkoa kohden, tervehtiä ystävällisesti pitäjäläisiä, heittää ohi mennessä heille pari sanaa, suu luonnottomassa irvessä, avata sakastin ovi, pukea yllensä musta viitta ja nousta saarnastuoliin.

Kirkkomäelle tultuaan, hymyiltyään tutuille, hän astui sakastiin. Ja tervehdykseksi lukkari ilmoitti sen harmillisen uutisen, että rovasti ei tule saapuville. Johanneksen oli siis toimittaminen alttaripalveluskin.

Lukkarin mentyä Johannes istui masentuneena tuolille, toinen käsi pöydälle ja toinen polvelle. Ohimo painui pöydän reunaa vasten ja silmä katsoi lakastuneena jotain rakoa permannossa.

"Jumala sinä, auta minua, — anna minulle anteeksi kaikki minun syntini! Minä tiedän että sinä sanot: mene ja sovi ensin sen kanssa, jolla on jotain sinua vastaan. Mutta enhän voi mennä nyt heitä puhuttelemaan, kun täytyy ensin saarnata. Minä teen sen jälestäpäin, kunhan nyt vaan autat minua, niin että voisin pitää ajatuksiani koossa ja onnistuisin."

Mutta ei hän tuntenut mitään vahvistusta. Päinvastoin, Hän ikäänkuin tuli vaan varmemmin vakuutetuksi siitä, ettei Jumala ollenkaan käskenyt hänen mennä nyt laulamaan alttarille ja saarnaamaan. Hänen silmänsä painuivat väsymyksestä kiinni. Ajatus liikkui pimeässä tyhjyydessä, niinkuin avaruudessa, jossa ei ole päivää eikä yötä eikä mitään rasitusta.

"Taitaisi se olla suuri urotyö Sinun kunniaksesi, joka olet totuus, jos minä pakenisin täältä. Tai menisin kirkkoon ja sanoisin, etten voi saarnata, en nyt, enkä koskaan, ja selittäisin syyn siihen. Selittäisin, että koko tämä kirkko ja se, että kello on 10, on pelkkää lasten leikkiä totuuden rinnalla. En menisi alttarille, vaan istuisin poikittain kaiteelle, jalat kirkkoon päin; tai palmunoksa kädessä kulkisin ja huiskisin ja huutaisin: ulos, ulos täältä! Ei totuus ole täällä!"

Johannes kavahti ajatuksistaan, jotka alkoivat huimaisten hämmentyä uneksi. Ja hän näki taas tutun sakastin ja kuuli urkujen sävelen ja ihmisjoukon astuntaa ylös rappusille ja sitten sisälle kirkkoon.

"Sitä en minä voi tehdä", — ajatteli Johannes ja rupesi koneentapaisesti pukeutumaan asianomaiseen pukuun. — "Puhun mitä sylki suuhun tuo. En välitä onnistuuko taikka ei."

Kirkosta kuului jo viimeinen virrenvärssy. Väkeä oli kokoontunut vähänlaisesti, enimmäkseen vaimoväkeä ja vaan harvakseltaan ukkoja oikealle puolelle. Lehterit olivat melkein tyhjät.

Henrik ja Uuno istuivat oikealla, neljännellä penkillä ensimäisestä, mamma istui eri tuolilla vasemmalla, penkkien edessä.

Kirkko oli valkonen sisältä, ristiin rakennettu ja valkoset kahdeksankulmaiset pilarit kannattivat lehtereitä. Kirkossa oli viileämpi kuin ulkona. Suuret ikkunat olivat auki ja niistä näkyi kirkas, auringonvalaisema puiden vihreä. Pääskyset lentelivät vapaasti ulos ja sisään.

Tämä seikka Henrikin mielestä hyvin muistutti heidän kotikirkkoansa. Sielläkin kesäisinä sunnuntaina vaahteran lehdet paistoivat kirkon varjoisaan sisustaan ja pääskyset lentelivät ikkunasta sisälle.

Ukot näyttivät hänestä myöskin samallaisilta, ja hän taisi hyvin kuvailla kuinka nämäkin olisivat ostelleet heidän vintitavaroitaan ja liikkuneet heidän pappilassaan niinkuin kotonaan, koska se oikeastaan oli heidän talonsa, heidän varoillaan rakennettu ja kunnossa pidetty. Eivät he ainoastaan olleet samallaisia, vaan ikäänkuin enemmän itsetietoisia veisatessaan ja odottaessaan paimentaan, joka oli heidän palkkaamansa.

Kun Johannes vihdoin tuli esille, Henrik melkein säpsähti ja veri jätti hänen kasvonsa. Hän pelkäsi Johanneksen puolesta. Ja kuinka hän olisi toivonut, ettei tätä tilaisuutta olisi tarvinnut olla! Johanneksen tukka oli entistä enemmän irrallaan päästä, hänen kasvonsa näyttivät tavattoman kapeilta, laihoilta ja kalpeilta. Hän kääntyi tavan mukaan ensin selin yleisöön ja asettui rukousasentoon. Ristiinnaulitun alttarikuva riippui hänen yläpuolellansa, Maria ja joitain muita naisia kuvattuina jalkain juureen itkemään.

Johannes suoritti alttaritoimituksen yhä sama riutumus sydämmessä. Kaikkein vastenmielisintä oli hänelle tällä kertaa laulaminen. Hän katseli suoraan eteensä, mutta sittenkin pilkotti hänen silmiinsä toiselta puolen Henrik ja Uuno, ja toiselta mamma. Ääni katkesi pari kertaa, tehden vähän oudonlaisen taitteen. Johannes nosti nenäliinan otsallensa ja pyyhki pois hiostuksen.

"Enhän minä voi!" — jatkoi hän entistä ajatustaan, — "älä jätä minua, vaikka minä kuljenkin omia teitäni!" Hän kohottautui, oikasihe ja kasvojen ilme kylmeni.

Lukiessaan alttarilta tekstin molempia osia Johannes jo huomasi, ettei hän voi jättää Latsarus-historiaa saarnansa ulkopuolelle, kuten hän kotona oli ajatellut. Se tuli luetuksi yhtä kovalla äänellä, ihan yhtä tärkeänä osana ja kesti saman verran aikaa kuin edellinen osa. Vieläpä se, viimeiseksi luettuna, teki odottamattoman voimakkaan vaikutuksen ja löi kerrassaan kumoon ne erikoiset ajatukset, jotka hän oli solminut ensin luetun epistola-tekstin yhteyteen.

Teksti kuului näin:

"Niin oli yksi rikas mies, joka vaatetti hänensä purppuralla ja kalliilla liinavaatteella, ja eli joka päivä ilossa herkullisesti. Oli myös yksi kerjääjä, nimeltä Lazarus, joka makasi hänen ovensa edessä täynnänsä paisumia: Ja pyysi ravittaa niistä muruista, jotka rikkaan pöydästä putosivat: mutta koirat myös tulivat, ja nuolivat hänen paisumansa. Niin tapahtui, että kerjääjä kuoli ja vietiin enkeleiltä Abrahamin helmaan: niin kuoli myös rikas, ja haudattiin. Ja koska hän helvetissä vaivassa oli, nosti hän silmänsä, ja näki Abrahamin taampana, ja Lazaruksen hänen helmassansa. Ja hän huusi, sanoen: isä Abraham armahda minun päälleni, ja lähetä Lazarus kastamaan sormensa pää veteen, että hän jähdyttäisi minun kieleni; sillä minä kovin vaivataan tässä liekissä. Niin sanoi Abraham: poikani, muista, että sinä sait sinun hyväs, niin myös Lazarus pahaa: mutta nyt hän lohdutetaan, ja sinä vaivataan. Ja paitsi kaikkia näitä, on meidän ja teidän välillä suuri juopa kiinnitetty, että ne, jotka tahtovat täältä sinne teidän tykönne mennä, eivät he voi, eikä sieltä tännekään tulla. Niin hän sanoi: minä rukoilen siis sinua, isä, ettäs lähetät hänen minun isäni kotoon: Sillä minulla on viisi veljeä, todistamaan heille: etteivät hekään tulisi tähän vaivan siaan. Sanoi hänelle Abraham: heillä on Moses ja propheetat; kuulkaan niitä. Mutta hän sanoi: ei, isä Abraham: vaan jos joku kuolleista menisi heidän tykönsä, niin he parannuksen tekisivät. Hän sanoi hänelle: elleivät he Mosesta ja propheettaita kuule, niin eivät he myös usko, jos joku kuolleista nousisi ylös."

Lukiessaan tätä tekstiä Johannes tuli ehdottomasti ajatelleeksi: tarvitsisinkohan minäkin, että joku kuolleista nousisi ylös ja vakuuttaisi minulle, että kerjäläisen rakastaminen on todella välttämätöntä? — Hänelle oli samassa ihan selvä, ettei hän voi mennä tekstin ohi.

Tultuaan takaisin sakastiin hän nojautui kyynäspäin korkealla olevaa ikkunalautaa vasten ja ajatuksissaan muodosti ihan uuden saarnan pääpiirteet.

Sen sijaan kuin puhua tuosta hienosta ymmärryksen langasta eli jonkinlaisesta ylemmästä rakkaudesta ihmisten välillä, aikoi hän nyt kokonaan hylätä tuon aineen ja mennä pohjaan asti, tuoda esiin sen äärimmäisen päämäärän, johon inhimillinen elämä tähtää: kaikkien ihmisten veljistymisen. Hän oli ikäänkuin suuttunut itselleen, että hän oli aikonut veljiensä tähden puhua muka jostakin vielä hienommasta rakkaudesta kuin siitä, minkä on yhdistäminen kaikkia ihmisiä eroituksetta. Hän oli — nyt hän sen huomasi — ajatellut saarnaansa veljiensä edessä eikä Jumalan. Mutta hän päätti muuttaa asian, ja jo tunsi kuinka rauha vuoti hänen sydämmeensä.

Oikea syy, miksi hän ei tahtonut kerjäläisestä puhua, oli se, ettei hän tahtonut näyttäytyä erittäinkään Henrikille semmoisena, mimmoisiksi hänen mielipiteensä olivat heidän erottuaan muodostuneet. Sydämmensä syvimmässä hän jo oli itsekin luopunut vanhasta päämäärästään: palaamisesta kotipitäjään. Eikä hän ollut tehnyt sitä Alinan tähden yksistään, vaan omasta puolestaan. Hän näki tässäkin asiassa kohtalon johtoa ja tahtoi vapaaehtoisesti taipua sen alaiseksi. Että siinä todella oli kohtalon käsialaa, selvisi hänelle silloin kuin hänelle selvisi hänen nykyisen elämänmuodostuksensa tarkoitus. Tarkoitus oli se, että hänen piti oppia rakastamaan vieraita ihmisiä ja vieraita seutuja. Että tämä tuotti hänelle kärsimyksiä, siihen hän oli itse syynä. Siihen oli syynä se, että hän oli aina "potkinut tutkainta vastaan", aina niin kauas kuin hän muisti, tahtonut välttää kohtaloa ja järjestää elämänsä oman erikoisen makunsa mukaan. Kohtalo oli vienyt häneltä voiton, kääntänyt kaikki mitä hän teki aikeensa toteuttamiseksi, erittäinkin hänen pappeutensa, omaksi hyväkseen ja asettanut hänet keskelle Pohjanmaata. Hän kärsi yhä edelleen ja kuitenkin hän yhtaikaa tyytyi. Hän tunsi, ettei hän vieläkään, ei lähimainkaan, tahdo sitä mitä kohtalo tahtoo, ja sentähden hän piti ihan luonnollisena, että hänen on yhä kulkeminen kärsimyksen tiellä.

Kun hän kirjoitti saarnaansa, oli tämä hänen sydämmensä totuus kumma kyllä joutunut ihan unohduksiin. Hän oli alkanut kirjoittaa koristeltua kukkaiskieltä jonkinlaisesta korkeammasta yhteydestä sielujen välillä, antanut hienon surunleiman lauseillensa, kun muka tämä elämä polkee jalkainsa alle sitä, mikä on todellisesti hienoa. Hän oli saanut kokoon mitä ihanimpia lauseita, viimeistellyt, huiputtanut ne, — ja nyt tunsi yhtäkkiä selvästi, etteivät ne kelpaa mihinkään. Nyt hän ei tarvinnut mitään valmistaa, eikä mitään kaunistaa. Hän tiesi mitä hänen oli sanominen tekstien johdosta: yksinkertaisesti vaan, mitä ne sisälsivät. Ja ne vastasivat täydelleen hänen omaa totuudentietoansa.

Ajan tultua hän sentähden meni päättäväisesti saarnastuoliin, luki tavalliset rukoukset, esipuheet, päivän molemmat tekstit ja Isämeidän. Sitten hän alotti puhua näin:

"Jumala on rakkaus. Joka sanoo tuntevansa Jumalan, eikä rakasta, hän valehtelee. — Näin sanotaan tekstissä. Meidän pitää siis rakastaa, että me tuntisimme Jumalaa.

"Ketä meidän pitää rakastaa?

"Rikas mies, jolle pitkin koko hänen elämänsä aikaa oli saarnattu rakkauden välttämättömyydestä, luuli, että hänellä oli rakkautta. Sillä hän rakasti veljiänsä, jotka hänen kanssaan seurustelivat ja istuivat hänen pöytänsä ympärillä, joille oli yhtä lämmin, ja yhtä valoisa, kuin hänelle, jotka olivat yhtä sivistyneet kuin hän.

"Mutta vaikea, mahdoton on minun ajatella, että se ryysyinen, likainen kerjäläinen, joka avaa minun kyökkini oven, on minun veljeni! Ja kuitenkin puhuu päivän teksti lahjomatonta kieltä. Se on niin. Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset tuntisivat toisensa veljikseen.

"Rakasta kerjäläistä, mitä se on? Antaako hänelle niistä muruista, jotka putoavat minun pöydältäni? Sitä minä kyllä ehkä teenkin. Mutta se ei ole rakastaa kerjäläistä. Rakastaa kerjäläistä se on tunnustaa hänet todelliseksi veljekseni. Ja sitä minä en tee. Sillä jos minä kenen tunnen veljekseni, niin enhän salli että minun oloni on parempi kuin hänen, en salli että hän nälkäisenä katsoo kuinka minä syön, vaan me syömme saman pöydän ääressä ja jaamme kaikki keskenämme. Siksi että rakastan veljeäni. Mutta vieraan kerjäläisen sallin seista ovellani ja olen ilonen kun hänestä pääsen niillä muruilla, jotka pöydältäni putoovat.

"Onko siis Jumalalla sukulaisia, tai onko minun lihallinen veljeni Jumalalle läheisempi kuin se ihminen, joka on jäänyt minun oveni taakse? Ei, ja tuhat kertaa ei. Vaan Jumalan edessä ovat kaikki yhtä ja sentähden Jumala ei salli että me keskenämme pidämme erilaisuutta, niinkuin rukoilemme: tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin se tapahtuu taivaassa.

"Mutta onkohan asia sittenkään niin? Oudolta kajahtaa korvaan sana: rakasta tuota vento vierasta niinkuin omaa lihallista veljeäsi. Emme usko sitä, ja kuitenkin se on niin. Tekstimme opettaa sen meille, jonka mukaan yksi meistä rikkaista, kuoltuaan ja jouduttuaan helvetin tuskiin, pyytää että Abraham lähettäisi hänen vielä eläville sukulaisilleen erikoisen sanan, että se on niin. Rikas mies tietää, että nämä hänen sukulaisensa eivät usko tavallisia puheita ja kirjoituksia, ja sentähden vaatii, että joku kuolleista kummastuttaisi heitä ylösnousemisella ja saisi niin heidät uskomaan tätä ylen tärkeätä asiaa, josta koko autuus ja kadotus riippuu. Mutta — Aabraham hylkää hänen pyyntönsä ja sanoo, että asia on kylläksi ilmoitettu ja saarnattu maailmassa.

"Jos siis asia kerran on niin, niin kaiken elämän tarkoitus on lähestyttää meitä sinnepäin."

Sitten Johannes alkoi puhua siitä kuinka elämä vastoin ihmisen tahtoakin viepi häntä tätä päämäärää kohden, ja tuli tällöin hyvin lähelle itseänsä. Vihdoin hän puhui suoraan itsestänsä.

"Niin, te katsotte ylös minuun, — sanoi hän, — ja ajattelette: sinä puhut kauniisti rakkaudesta, mutta syökö kerjäläinen sinun omassa pöydässäsi sinun rinnallasi? Ja minä vastaan ja tunnustan: ei, ei syö, vaan kuivan leipäkannikan saatuansa palautetaan kyökistä takasin mierontielle. Minä olen yksi heikoimmista ja huonoimmista tässä saapuvilla olevista. Minä tiedän asian, eikä tarvitse että joku kuolluista nousee ylös minulle sitä ilmoittamaan, ja kuitenkaan minä en rakasta kerjäläistä niinkuin veljeäni. Minä, niinkuin ehkä moni muu tässä seurakunnassa, kuljen Jumalaa kohden niinkuin uppiniskainen, pakosta. Minä tahdon aina poiketa tieltä omille poluilleni, kuoleman poluille, mutta kärsimykset tuovat minua jälleen takasin ja pitävät minua pakostakin elämässä.

"Jumala on rakkaus, niinkuin tekstissä sanotaan. Se on: Jumalan tuntee ainoastaan se ihminen, joka rakastaa lähimmäistänsä. Ja niitä on ollut ja on ihmisiä, jotka kokonansa antautuvat Jumalalle eli lähimmäisillensä, palvellen näitä erotuksetta ja vapautuen omista himoistaan ja toiveistaan. Nämät kulkevat täydellisyyden tietä. Heillä ei ole kärsimyksiä, sillä mikä ikänä heille tapahtuu, he ottavat sen vastaan niinkuin Jumalan tahdon. Heillä ei ole kärsimyksiä, sillä heillä ei ole omaa tahtoa, jota kohtalo voisi rikkoa. Jumalan tahdon mukaan he rakastavat ja palvelevat vieraita ihmisiä niinkuin olisivat kaikki heidän omiaan. He jättävät omaisensa ja kotinsa. Ja heille käy niinkuin kirjoitettu on: 'Totisesti sanon minä teille: ei ole kenkään, joka jätti huoneen, taikka veljet eli sisaret, taikka isän eli äidin, taikka vaimon eli lapset, taikka pellot minun ja evankeliumin tähden; ellei hän saa jälleen satakertaisesti nyt tällä ajalla, huoneita, ja veljiä, ja sisaria, ja äitejä, ja lapsia, ja peltoja, ja tulevaisessa maailmassa iankaikkisen elämän.' — Tämä on täydellisyyden tie. Mutta on myöskin kärsimyksen tie. Niitäkin ihmisiä, jotka eivät voi luopua pyrkimästä järjestämään elämäänsä oman tahtonsa mukaan, viepi elämänkoulu eteenpäin, vaikkakin vastoin heidän tahtoansa. Ketä meistä ei kohtalo ole eroittanut rakastetusta ympäristöstä ja vienyt vieraaseen tai erilaiseen tai vastenmieliseen ympäristöön. Ja kuka meistä voi sanoa, että hänen on käynyt niinkuin hän vuosi sitten ajatteli, — että se elämä, missä hän nyt elää, on se tulevaisuus, jota hän muinoin itse tarkoitti. Ei kukaan. Se, mikä tapahtuu ulkopuolella tai vastoin meidän tahtoamme, sitä sanomme kohtaloksi. Mutta jolla on silmät nähdä, se näkee, että kaikki on tapahtunut ja tapahtuu vaan kohtalon käskystä, ja on tuottanut ja tuottaa kärsimyksiä sille, joka ei omasta tahdostaan luovu.

"Puhun tätä ei niinkuin opettaja, vaan niinkuin se, joka tunnustaa oman erhetyksensä ja kertoo oman kokemuksensa. Sanon vieläkin: minä en voi luopua omasta tahdostani, vaikka näen, etten sitä voi saavuttaa ja vaikken tarvitse, että joku nousee kuolluista minulle siitä ilmoittamaan. Mutta minä iloitsen kärsimyksestä, sillä ymmärrän, että joku minua taluttaa — taluttaa kiertoteitse oikealle polulle. Ja kun minä tunnustan, että minun pitää vierasta kerjäläistä rakastaa veljenäni, niin minä tunnustan oman kehnouteni. Sen vaan voi sanoa: älkää koskaan unohtako tätä Latsarus historiaa; älkää koskaan lakatko uskomasta että elämänne päämäärä on veljistyminen kaikkein viimeisimpäin, vieraimpain ja kurjimpain ihmisten kanssa."

Sitten Johannes taas palasi alkuperäiseen aineeseensa, että Jumala on rakkaus ja että Jumalaa ei muuten voi tuntea. Hän sanoi, että Jumalaa on turha hakea viisaustieteestä, turha myöskin pilvistä ja tähtimaailmoista, ja jälleen teroitti, että Jumalan ilmoittaa vaan rakkaus toiseen ihmiseen ja maailmaan.

Tämä oli pääasia Johanneksen saarnasta.

Hän piti tavalliset päättäjäisrukoukset ja meni alas.

Virren aikana Henrik mietiskeli Johanneksen sanoja siitä, ettei Jumalaa saa hakea tähdistä, ja oli vähän tyytymätön niihin. Hän päätti sopivassa tilaisuudessa ottaa asian puheeksi, ja kehoittaa Johannesta lukemaan Flammarionin kirjoja. Johanneksen kanta tuntui muutenkin Henrikistä vähän niinkuin ahtaanlaiselta ja hänen käsityksensä Jumalasta ikäänkuin liiaksi sidotulta tähän maailmaan.

Hän läksi mamman ja Uunon kanssa kirkosta kotiin ilman Johannesta, jonka täytyi ajaa ensin rovastin luo ja ottaa sieltä posti.

Kun he läksivät, rupesivat he kohta puhumaan saarnasta.

Uunonkin mielestä tuntui tämä saarna vähän oudolta, se ei ollut hänestä ollenkaan saarnan näköinen ja sentähden hän ei voinut sanoa oliko se hyvä vai huono.

Mamma sanoi, että täytyi tuntea Johannesta, ennenkuin hänen saarnojaan saattoi oikein käsittää. Ja sanoi vielä, että kirkossa käyvä rahvas ei tainnut oikein niistä pitää.

— Sopiikohan papin noin alentaa itseänsä? — arveli Uuno. — Miksi puhua itsestänsä? Tulee ajatelleeksi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista.

— Katsos, hänellä nyt on aina tuo aate mielessä, että on ikäänkuin kaksi tietä: toinen täydellisyyden tie, jota myöten valitut kulkevat, ja toinen kärsimysten tie, jota myöten hän sanoo kulkevansa.

— Mutta jos on kerran pappi, niin pitäisi toki olla valittujen tiellä, — sanoi Uuno.

— Kyllä hän on, rakas Uuno, — on jos kukaan, mutta hän itse sitä ei näe, eikä hän kärsi toista puhuttavan. Ja kansa taas ei tiedä mitä ajatella.

— Se nyt on niin Johanneksen näköistä tuo, — sanoi Uuno nuhtelevasti etusormellansa takoen.

Henrik kulki heidän vieressään eikä puhunut mitään, mutta hän oli taipuvainen yhtymään Uunon mielipiteeseen, eikä myöskään oikein tiennyt miltä kannalta saarnaa arvostelisi. Johannes säälitti häntä vähäsen, sillä ei hänen saarnansa ollut juuri mitään innostusta kuulijoihin herättänyt. Nämä tulivat ulos kirkosta silmät rypyssä, kovin ajatuksissaan, ja näyttivät iloisilta, kun saivat kirkonmäellä taas ruveta pakinoimaan jokapäiväisiä, istua rattaille ja lähteä kilvotellen kotimatkalle. Eikä Henrik myöskään voinut kieltää, että Uuno oli oikeassa kun sanoi: mitä varten hän sitten saarnaa muille, jos hän on huonoin kaikista?

Hän päätti itsekseen jollakin sopivalla tavalla huomauttaa Johannekselle myöskin sen, että vähän suurempi itseluottamus, — tai miksi sen sanoisi, — ei haittaisi, kun kerran oli seurakunnan pappina.

Kun Johannes tuli kirkonkylästä kotiin, meni hän ensimäiseksi mamman luo ja pyysi anteeksi, sitten pyysi myöskin muilta, syyttäen itseänsä pahaksi ihmiseksi. Hän antoi postilaukun mammalle ja meni itse ylös vintikamariinsa, kahvia juomatta. Alinaa hän suuteli ohimennen.

Kahvin juotuaan Henrik nousi ja meni hänen jälkeensä. Siellä Johannes pesi kasvojaan, pärskyttäen vettä ympärilleen, josta tavasta hän siis ei vieläkään ollut oppinut pois. Henrik tiesi, ettei hänen kanssaan auta puhua, ennenkuin pesutoimitus on kaikella säntillisyydellä tehty ja suoritettu. Hän istui sentähden odottamaan ja mietiskeli, kuinka ja missä järjestyksessä hänen oikein oli sanominen kaikki ne asiat, joita oli kerääntynyt.

Kun Johannes oli pärskytyksensä lopettanut ja ryhtyi kuivaamaan itseään käsiliinalla, katsoi Henrik ajan tulleen, ja sanoi muka välinpitämättömästi:

— Kuules, Johannes, et suinkaan sinä ole lukenut Flammarionin teoksia?

Johannes kuivasi juuri korvantaustoja, eikä sentähden heti ehtinyt vastata.

— Flammarionia? Mikä se on?

— Näetkös nyt, et ole edes nimeäkään kuullut, — sanoi Henrik ja alkoi selittää: — Flammarion, se on minun mielestäni yksi aikamme suurimpia neroja. Hän on kääntänyt ihmisten huomion siihen, että tämä heidän maapallonsa ei ole suinkaan ainoa paikka, missä on elämää.

— Vai niin, — sanoi Johannes yhä äänellä, joka osoitti, että hän piti pesua tärkeämpänä kuin Flammarionia. Hän kuivaili nyt nenänpieliä.

— Minun mielestäni, — sanoi Henrik, — se on äärettömän tärkeätä, että ihmisten tietoisuuteen painuu se totuus, että elämä ylettyy muihinkin planeetteihin kuin vaan meidän köyhään pikkuiseen maapalloomme.

— Hm — pani Johannes sovitellen henkselejänsä ja ruveten sitten potkimaan ja täristämään jaloistaan pois tärkätyn paidan johdosta syntyneitä epämukavuuden tunteita.

Henrikiä koko lailla harmitti tämä välinpitämättömyys, mutta ei auttanut muu kuin koettaa vielä selvemmillä sanoilla herättää Johanneksen mielenkiintoa.

— Erittäinkin tärkeätä se on siksi, että koko käsityksemme jumalasta silloin muuttuu.

— Kuinka niin, — sanoi Johannes ja koetti nähdä viiksiänsä.

Henrik hermostui ja sanoi kiivaasti:

— Siksi vaan, ettei voi kuvailla, että jumala on vaan meitä ajatellut ja lähettänyt tänne ainoan poikansa.

Nyt Johannes todellakin käänsi huomionsa Henrikin puheeseen.

— Jaha, jaha, — sanoi hän ja istui tuolille panematta takkia päälleen, — kuinka sinä sanoitkaan?

— Että miksi jumala olisi ainoan poikansa juuri meille lähettänyt.

— Kellekäs sitten?

— No samallaisia eläviä olentoja, kuin me, on muuallakin.

— Mistä sen tietää?

— Koska tietää, että on toisia maailmoita, jotka ovat suurempia, rikkaampia, valoisampia ja tuhat kertaa sopivampia elämälle kuin meidän maapallomme.

— Saattaa olla, mutta emme me niihin asioihin voi mitään perustaa, sillä emme voi koskaan saada niistä tietoa.

— Siinäpä juuri erehdytkin. Me voimme saada niistä tietoa ja saamme yhä enemmän. Ja minä sanon sinulle: se, mikä elättää minua, on juuri toivo, että kerran saamme siitä tiedon, — jollei minun eläessäni, niin ainakin minä tahdon parhaan kykyni mukaan myötävaikuttaa sinnepäin.

— Niin, — sanoi Johannes miettiväisenä, — Uuno sanoi minulle, että sinä aijot ruveta työskentelemään observatoriolla?

— Minä en riipu observatorioista, — sanoi Henrik.

Sitten oli vähän aikaa äänettömyyttä heidän välillään. Johannes rupesi hiljaa silittämään etusormellaan pöydän reunaa ja katsoi samaan paikkaan. Sitten hän sanoi:

— Tiedätkös, minä luulen, että tuo tähtitiede on yksi niitä hienoimpia viettelyksiä: se lupaa niinkuin muka tietoja jumalasta, mutta itse asiassa lykkää kaikki tyyni tulevaisuuteen. "Emme vielä tiedä, mutta saamme tietää," — sanot sinä. Mutta Jumala eli totuus, pitää kuitenkin olla semmoinen, jota jokainen aina voi oppia tuntemaan, jos vaan tahtoo katsoa ja kuunnella.

— Katsoa ja kuunnella?

— Henkisellä silmällä ja henkisellä korvalla. Jumalaa voi nähdä siten, että näkee kuinka jokainen tapaus, jokainen otettu askel minun elämässäni ja sen seuraukset on vaan hänen johtoansa, — se on niin kummallista, mitä enemmän sitä vaan katsoo, — niin äärettömän kummallista! Ja kuulla taas jumalata voi siten, että ymmärtää hänen tahtoansa: rakkauden käskyä. Muuta tietoa jumalasta meillä ei voi olla.

Henrikin mielestä Johannes oli nyt takertunut tämän maapallon asioihin ja tuntui juuri sentähden raskaalta ja vähän ahdasmieliseltä. Ja hän mietti sopivaa vastaväitettä. Myöskin tahtoi Henrik vähän kostaa hänelle tähtitieteen puolesta, ja alkoi sentähden toisesta päästä, näin:

— Kuinka sinä Johannes puhuit, että veljistyminen kerjäläisen kanssa olisi ihanne, päämäärä, mutta sittenhän pitäisi luopua kaikesta omaisuudesta, sillä kerjäläisiä on aina.

— Eikös ole sitten sanottu: "anna pois kaikki mitä sinulla on ja seuraa minua?"

— Mutta ethän sinä itsekään luovu omaisuudesta?

— Koko tänpäiväinen saarna ei ollut mitään muuta kuin tämän asian selitystä, etkä sinä sitenkään ymmärtänyt. Minähän sanoin itsestäni, että minä en kulje täydellisyyden tietä, niinkuin pitäisi, vaan kärsimysten. On kaksi tietä: toinen se, jolla ihminen itsetietoisesti kulkee jumalan tahdon täyttäminen mielessä, ne on niitä harvoja valittuja, ja toinen, jolla ihminen liikkuu eteenpäin vaan siksi että kärsimykset häntä liikuttavat. Ja minä kuljen tätä toista, kiertotietä. Minä ainoastaan ymmärrän sen oikean tien, mutta olen itsekäs, täynnä himoja, ja rakkautta ei minussa ole juuri ollenkaan; tiedätkö, minä olen ihan sympatiiojen ja antipatiiojen vallassa, minä voin hirveästi pitää muutamista, mutta inhoon toisia, — ja talonpoikia kohtaan ei minulla ole juuri mitään tunteita. Se on hirveätä, mutta niin se on.

— Sinä olet vaan rehellisempi kuin muut.

— Älä sekoita. Sinä et ollut tyytyväinen minun saarnaani, ja tosin minä ensin aijoinkin puhua vähän toista, mutta nyt sanon, että se mitä puhuin, on ainoata, mitä hyvällä omallatunnolla voin puhua, se tahtoo sanoa, puhua siitä, että minulla ei oikeastaan olisi mitään oikeutta puhua.

— Mutta kuinka sitten voit ollenkaan olla pappina, — sanoi Henrik, niinkuin Uunokin oli sanonut.

Johanneksen kasvoihin tuli taas tuo Henrikille jo tuttu rikkirevityn ilme.

— Sehän se on minun elämäni suurin ristiriita. Nyt sinä kerrankin osasit ytimeen. — Älä koeta parantaa, — sanoi hän, kun Henrik tahtoi ruveta lieventämään. — Minä en voi enkä saa olla pappina, ja kuitenkin olen. Sehän se minua kiduttaakin, mitäs muuta sinä luulit?

— Mutta eihän sitten kukaan voi olla pappina. — Miksei? Sanovathan muut, että he ovat sisällisestä kutsumuksesta tulleet papiksi. Mutta minä en ole tullut sisällisestä kutsumuksesta, — jos mennään oikein pohjaan asti. — Minähän tein päätökseni silloin — sinä tiedät. Ja nyt kun tuo silloinen vaikutin alkaa olla poissa, niin ilmaantuu, että minä olen pappina vaan toimeentulon vuoksi.

— No mutta Johannes —!

— Älä sekoita. Ei suinkaan totuudesta mihinkään pääse. Silloin kuin päätin, olin lapsellinen; nyt ymmärrän asian, ja minun pitäisi takaisin, mutta — toimeentulo!

Niin kuin Henrikiä surettikin, että kaikkialla Johanneksen ympärillä oli näin rikkinäistä ja särjettyä, tunsi hän kuitenkin omituista riemastusta siitä, että siis Johanneksellakin, juuri niinkuin hänellä, oli toimeentulokysymys ikäänkuin kaikkien muiden kysymysten keskuksena. Heillä oli siis pohjaltaan ihan sama kysymys ratkaistavana. Johanneksella vaan vielä selvempänä ja voimakkaampana. Ja se kiinnitti häntä Johannekseen. Hänen teki mieli tarttua Johannekseen yhtaikaa niinkuin veljeen ja opettajaan.

— Tiedätkö mitä, Henrik? — sanoi Johannes hetken kuluttua, ihan rauhallisesti: — elämässäni on yksi merkillinen asia: minulle ei onnistu mikään. Niin kauas kuin muistan lapsuuteen, muistan myöskin tämän asian. Jos lyötiin krokettia tai erittäin jos jossain leikissä heitettiin arpaa, minä aina hävisin. —

— No jokohan? — sanoi Henrik epäilevästi nostaen päätänsä.

— Ei, ei, älä nyt luule että minä jotenkin säälin itseäni, — sanoi Johannes valmiina hermostumaan, — se on minun huomioni: aina minulle, ihan kuin tahallaan, ei onnistu. Se on ollut niin silmiinpistävää, niin tuntuvaa. — Muille edes joskus onnistuu, yhtä usein onnistuu kuin ei onnistu, mutta minulle aina ei onnistu. Ja niin se on aina ollut.

— "Silmiinpistävää ja tuntuvaa" — ja minä en ole koskaan mitään semmoista huomannut sinun suhteesi! — väitti Henrik.

— Siksi, että sinä et voi mennä minun sisääni. Se on minun asiani ja sinun pitää uskoa, kun minä sanon. Ymmärrätkö, siinä saattaa olla jokin tarkoitus, sillä se on epäilemättä ihan tahallista. —

— Voi, voi, mitä sinä puhut, — sanoi Henrik.

— Katso muita: he elävät onnellisina, menevät naimisiin, saavuttavat tarkoituksensa, — mutta minä — kaikki käy ihan päinvastoin kuin mitä tarkoitin! — Uuno sanoo, että minun olisi pitänyt puuhata, mutta hän ei tiedä, että minä jo silloin olin rakastunut. Ja tietysti minun piti rakastua pohjalaiseen, — tietysti.

— Mutta sinähän se olit itse, joka rakastuit.

— Minä en voinut olla rakastumatta, tai ainakaan en ymmärtänyt, että siitä tuli jokin este minulle. Katsos siinä on taas esimerkki. Minulle ei saa mikään onnistua. Ja se nyt on juuri niinkuin olla pitää, se on juuri sitä, mitä minä sanon elämän kouluksi: minun täytyy luopua tahtomasta mitään. Minä ymmärrän sen hyvin, ja sittenkin tahdon itselleni kaikellaista. Eihän siinä voi olla muuta edessä kuin kärsimyksiä. Ne polttavat minusta vähitellen pois minun oman tahtoni, itsekkäisyyden.

— Mutta onkohan tuo oikein, — sanoi Henrik happamesti. — Mitä varten ihmisen pitää luopua omasta tahdostansa, jos se ei ketään vahingoita.

— Siksi, että hän oppisi tahtomaan vaan muiden ihmisten hyvää.

— En minä semmoisia ymmärrä.

— No että hän oppisi rakastamaan kaikkia ihmisiä.

— Niin, niin, kyllä minä tiedän, sinä jo puhuit siitä, — sanoi
Henrik.

— Ja kun minä en voi kulkea oikeata tietä, niin minulla pitää olla kärsimyksiä, minä voin oppia vaan kärsimysten kautta.

Henrik huokasi.

Johannes mietti taas hyvän aikaa. Sitten oli juuri alkamassa puhua, mutta pani suunsa kiinni ja jatkoi miettimistä.

Henrik rupesi puhumaan muusta.

— Kuules, Johannes, sinulla pitäisi olla täällä oma hevonen, — sanoi hän, — että pääsisit edes ajelemaan milloin haluttaa.

— Odotappas, — sanoi Johannes keskeyttäen. Hän tahtoi nähtävästi vieläkin selittää. Sanoppas, Henrik, — alkoi hän, — onko maailmassa ketään vierasta, jota sinä rakastat?

— Kuinka niin? Eikö olisi? — sanoi Henrik kummastuen ja hän selaili ajatuksissaan tärkeimmät tuttavistaan, mutta ymmärtäen että Johannes tarkoitti: rakastaisit niinkuin veljeäsi, hän ei todella löytänyt yhtäkään heistä, joita olisi voinut sanoa rakastavansa.

— Näetkös nyt. Mutta avioliitossa tutustuu ihan vieraaseen ihmiseen, jota rupee rakastamaan.

— Niin, semmoisella rakkaudella!

— Ensin semmoisella, mutta sitten semmoisella että pelkää esimerkiksi rattaiden kaatuvan, jos hän lähtee yksin, — tuntee mitä hän meinaa ja rakastaa hänen ajatuksiaan. Näetkös, vierasta ei tahdo tulla ihan lähelle, sen ruumis on vastenmielinen. Mutta kun on semmoinen rakkaus, niin päinvastoin rakastaa toisen ruumista, ja samassa nyt oppii myöskin rakastamaan hänen ajatuksiaan ja yleensä mitä hän meinaa, ja niin hän tulee vähitellen yhtä läheiseksi kuin veli tai sisar. Katsos nyt: hän oli vieras, mutta muuttui yhtä läheiseksi kuin veli; siinä se juuri on plus. Ja huomaa vielä, tämä Jumalan tahto: vieraiden ihmisten veljistyminen, tapahtui tässä tapauksessa ihan ilman minun osanottoani. Minä vaan rakastuin.

Nyt Henrik myhäili tyytyväisyydestä. Hän oli yhtäkkiä päässyt Johanneksen ajatuksen perille ja ymmärtänyt nuo Johanneksen "kaksi tietä", — ymmärtänyt aivan niinkuin se olisi ollut hänen oma ajatuksensa, jota hän olisi ennen itsekin ajatellut, vaikkei koskaan ollutkaan.

— Sinä varmaan kysyt, — jatkoi Johannes, — miksi minä sanon tätä kärsimyksen tieksi; siksi, että minä tarkoitin naimisella omien toiveiden toteutumista, mutta sijaan on tullut, että minun on täytynyt luopua kaikista omista toiveistani. Nyt minä kyllä ymmärrän iloita siitä, että on tapahtunut tämmöinen "plus", joka on elämän ainoa tarkoitus, mutta koko elämäni tähän asti on ollut toiveiden silpomista pala palalta. Ja se on niinkuin olla pitää. Jospa tietäisit kuinka paljon minulle on maksanut tulla tähän päätökseen. Ohhoh.

— Jaha. sitäkö sinä tarkoititkin, — sanoi Henrik, ja nyt hän alkoi puhua Johanneksen kanssa ei väitellen, vaan jatkaen Johanneksen ajatusta omallansa: — Ihminen niskoittelee, mutta luonto itse vie hänet yhteen. Se on todella merkillistä! Ja siksihän useimmin juuri niin erilaiset ihmiset rakastuvat toisiinsa, ihan eri yhteiskuntaluokasta, — ja aina se kummastuttaa ihmisiä, että juuri nuo kaksi rakastuivat toisiinsa, mutta sillä onkin tarkoituksensa. Ihmeellistä! Koska sinä olet tuon aatteen keksinyt?

— Lienenkö sitä keksinyt, elämä on itse opettanut, — sanoi Johannes.

— Ja täydellisyyden tie taas on, — jatkoi Henrik, — kun ihminen luopuu omista toiveistaan ja vapaaehtoisesti antautuu palvelemaan kaikkia ihmisiä veljinänsä. Semmoiselle ihmiselle on tietysti avioliitto merkityksetön. Hän ei hae sitä.

— Niin, niin, — sanoi Johannes. — Se ei ole enää kärsimyksen tie, vaan elämän.

— Mutta se vaan ei ole oikein inhimillinen tie, — sanoi Henrik.

— Jaa, — pani Johannes, vaikkei enää ajatellut niin; hän vaan ei tahtonut joutua heti taas väittelyyn.

— Se tahtoo sanoa, ainoastaan semmoiset kuin Kristus on sitä kulkenut, — lisäsi Henrik.

— Niin, mutta onhan Kristus sanonut: seuraa minua.

— Niin, jaa, eiköhän se ollut tarkoitettu enemmän vaan opetuslapsille, — sanoi Henrik kallistellen arvostelevasti päätään.

— Ei, — sanoi Johannes, voimatta enää salata totuutta. — Sinä olet ihan väärin ymmärtänyt minua. Minä tarkoitan, että jollei pyri täydellisyyden tielle, jollei joka päivä pidä sitä silmiensä edessä, niin ei sillä sitten ole mitään merkitystä.

Mutta Henrikiin ei vaikuttanut tämä oikasu.

— Noh, — sanoi hän vaan: — minä nyt ainakin olen niitä syntisiä.

— Ja mitä syntisempi, sitä tärkeämpi, että on selvä päämäärä, — takoi Johannes: — Ymmärrätkö, koko asia on siinä, ettei anna perää päämäärästä.

— Juu, juu, kyllä, kyllä, mutta tarkoitan: ihmiset sentään aina kulkevat sitä toista tietä, jota sinä sanot kärsimyksen tieksi.

— Hm, — pani Johannes ja venytti huuliaan peittääkseen ihmettelyään, ettei Henrik sittenkään ymmärtänyt.

— Se on sentään suurenmoista, — sanoi Henrik innostuneena. — Kun ajattelee, mitä on todella ihmiselämä muuta kuin yhtämittaista pakollista yhtymistä kesken kaikkea vihollisuutta. Suvut ovat vihollisia keskenään, Romeo rakastuu Juuliaan ja luonnon mahtava voima solmii vihollismieliset suvut yhteen. Kyllä se on sittenkin tuo vanha, ylistetty sukupuolirakkaus, joka on kaikki kaikessa, — joka synnyttää uusia suhteita, joka luopi uutta elämää. Ja kun kaikki käy ympäri, niin se on sittenkin ihmiselämän suurin onni.

Johannes mietti, mitä hän voisi sanoa Henrikin innon mukaista, ja sanoi:

— Enhän minä sano, kyllähän kärsimyksen tielläkin voi olla onnea, — onhan omasta lapsestakin suuri ilo, kun se alkaa hymyillä ja puhella, mutta ei se ole sitä onnea, mitä me tavoittelimme, vaan se on sitä, mitä Jumala armostansa tahtoo sirottaa kärsimyksenkin tielle.

Henrik ei kuunnellut Johannesta, vaan mietti pukua omille yhä uhkuvammin esille pyrkiville ajatuksilleen, jotka kaikki rikkaana suihkuna johtuivat tuosta yhdestä Johanneksen aatteesta, että sukupuolirakkauden merkitys oli yhdistää kaksi toisilleen ventovierasta ihmistä.

— Niin, — niin, — hoki Johannes epäilevästi Henrikin innokkaaseen puheeseen, niinkuin hän olisi koko ajan tahtonut lisätä "mutta" —. Hänen ajatuksensa ei ollut aijottu niin varmaksi, kuin Henrik oli sen ottanut. Henrik oli nähtävästi tehnyt sen pääajatukseksi, jonka rinnalla ei näkynyt mitään muita asianhaaroja, mutta Johanneksella olisi näitä ollut paljon ja osaksi semmoisia, jotka puhuivat ikäänkuin vastaankin.

— Mutta, katsos, tie menee kuitenkin kärsimyksen kautta, — sanoi hän taas; — täytyy luopua omista haluistaan ja tuumistaan. —

Henrik tosin katsahti häneen, mutta ei nytkään ottanut miettiäkseen mitä Johannes oli sanonut.

— No niin, niin, — hän vaan sanoi, — tietysti täytyy luopua, kummin puolin, sitähän rakkaus juuri onkin, että luovutaan itsekkäisyydestä, — intoili hän.

Hänen mielestään oli tuo "kärsimyksen" tie paljoa viehättävämpi kuin se toinen. Hänelle oli tullut päivän selväksi Johanneksen huomautus, että hänellä, Henrikillä, ei ollut ainoatakaan vierasta ihmistä, jota hän olisi ehdottomasti ja ilman mitään rajoituksia rakastanut, niinkuin rakasti omaisiaan. Ja nyt yhtäkkiä herännyt ajatus, että hänkin kerran rakastuu johonkin vento vieraaseen naiseen, hurmasi häntä. Hän ei voinut enää paikallaan istua, vaan hänen piti kävellä ja puhuessaan huitoa käsiään, ja hän aukasi ikkunan ja hengitti välillä sireenien tuoksua, sitten taas puhui, sitten lauloi, ja oli ihan kuin toinen mies.

— Pojat, tulkaapas alas! — kuului mamman ääni alhaalta vinnin ovelta.

— Mamma huutaa meitä, — sanoi Henrik. — No, Johannes, mennään nyt! — Ja Henrik otti Johannesta puoleksi leikillä ja puoleksi niinkuin lohduttamisen aikeessa kaulasta ja rupesi vetämään mukanaan.

Johannes nousi heti, ja he menivät vinninrappusia alas.

Mamma seisoi ovella, silmälasit työnnettynä kauas nenän päähän, ja odottaen katseli ylöspäin, joku kirje kädessä.

— Mitä? — sanoi Johannes puolivälistä rappusia. Mamma ei vastannut, vaan odotti kunnes he tulivat ihan alas, ja sanoi sitten:

— Kauniita uutisia!

— No? — sanoivat yhtaikaa Johannes ja Henrik.

— Lukekaa itse, — sanoi mamma ja antoi heille kirjeen.

Se oli Gabrielilta, — ainoastaan muutama rivi.

"Rakas mamma.

Täten pyydän mammalta 300 markkaa. Lähetä niin pian kuin mahdollista. Ellen saa rahoja, ammun minä itseni.

Gabriel."

— Hm, — pani Johannes ja antoi kirjeen Henrikille.

Henrik kalpeni eikä voinut sanoa mitään.

Johannes vaipui mietteihin ja hänen silmänsä pysähtyivät yhteen kohti.

— Se poika tarvitsisi vitsaa, eikä mitään muuta, — sanoi Uuno tullen salista etehiseen, peukalot liivin aukoissa. Hän oli nähtävästi jo puhunut mamman kanssa ja sanonut mammalle samaa.

— Mitä sanotte tähän? — kysyi mamma, liikahtamatta katsoen heihin.

— Minulla on vaan 50, — sanoi Henrik, vetäen lompakkonsa esiin.

— No, no, ei ole kiire rahojen kanssa, kysymys on siinä lähettääkö ollenkaan, — sanoi Uuno.

— Uuno! Mitä sinä sanot, etkö ole lukenut kirjettä? Sehän ampuu itsensä ellei saa, — sanoi Henrik kauhuissaan.

— Eikö mitä, — sanoi Uuno.

— Minulla ei ole penniäkään, — sanoi mamma, — ja pensioonirahat tulevat vasta ensi kuussa.

— Jos ei ole rahoja, — sanoi vihdoin Johanneskin ikäänkuin mietteittensä johtopäätöksenä, — niin emme voi lähettää. Ja sattuu todella niin, ettei minullakaan ole nyt.

— Täytyy hankkia jostain, — sanoi Henrik. — Ja pian.

— Posti menee vasta torstaina, — selitti Johannes.

— Kyllä siihenkin neuvo keksitään, jos vaan yleensä on syytä lähettää, — sanoi Uuno.

— Mikä neuvo?

— Mehän matkustamme Henrikin kanssa jo tiistaina. Panemme postiin
Toijalassa.

— Niin, se on totta, — sanoi Henrik, vaikka hän ei ollut suinkaan ajatellut matkustaa Uunon kanssa.

— Lähteekö Henrikkin? — kysyi Johannes kummastuen.

— Niin, saa nyt nähdä, puhutaan siitä sitten, — kaikissa tapauksissa
Uuno lähtee.

— Odottakaas, — sanoi mamma, — onhan minulla ne Hildan säästörahat, 200 markkaa. Ne voimme ottaa.

— Johan olen sanonut, että niistä asioista kyllä suoriudumme, — sanoi Uuno: — Minulla on vaikka koko summa, jos niikseen tulee. Mutta kysymys on vaan siitä, onko tarpeellista lähettää tuommoisten kirjeiden johdosta. Se on lievimmin sanoen hävytöntä Gabrielilta.

— No Uuno, mistä sinä tiedät! — sanoi Henrik moittivasti.

— Ensiksikin on jo sopimatonta pyytää rahaa, erittäinkin kun se ei ole suinkaan ensikerta, kuten mamma sanoo. Mutta suorastaan hävytöntä on tuommoisella uhkauksella pelottaa mammaa.

— Mutta ajatteles nyt, Uuno, — sanoi Henrik, — jos hän todellakin on päättänyt ampua itsensä, niin täytyyhän hänen silloin pyytää!

— Pyytäköön, ja ellei saa, ampukoon, mutta älköön uhatko, — sanoi
Uuno ylpeästi. — Ei yksikään gentlemanni olisi noin menetellyt.

Uunon varma esiintyminen vaikutti, että kaikki ehdottomastikin rupesivat kallistumaan samaan mielipiteeseen, ja jotenkin epäedullisesti ajattelemaan Gabrielista.

Johannes sanoi:

— Kun ymmärtäis edes, mistä syystä hän tarvitsee yhtäkkiä noin paljon.

— Varmaan joku velka, jota haetaan ulos, — arveli mamma.

— Mutta sehän on kauheata, — sanoi Henrik. — jos todellakin haetaan ulos eikä hänellä raukalla ole.

— Minä luulen, että se on jotakin toista, — sanoi Uuno. — Hän on varmaan suorittanut jotain semmoista, josta voi vaan rahalla päästä. Se on kanssa kaunista, ettei mainita syytä, vaikka kirjoittaa. Me vastaamme vaan yhtä lyhyesti, että rahoja tällä kertaa erityisistä syistä ei lähetetä.

Johannes ei voinut olla naurahtamatta Uunon varmoille päätelmille, ja kun Johannes, niin mammakin ja Henrik naurahtivat.

Ja he menivät kaikki saliin, jo vähän rauhoittuneina.

Mennessä sanoi Johannes Henrikille:

— Kummallista, ensi silmänräpäyksessä, kun luin Gabrielin kirjeen, heti ajattelin: mitähän kallista minulla on, jota voin myydä ja lähettää rahat Gabrielille. Enpä olisi niin ajatellut, jos joku vieras olisi pyytänyt; olisin vaan tyytyväisenä sanonut: ei minulla ole.

— No onhan siinä sentään suuri eroitus.

— On tosin eroitus, — sanoi Johannes ja mietti kuinka hän voisi selittää asiaa käyttämättä sanaa jumala, tai käyttää sitä niin, ettei se hieno ajatus, jota hän aikoi sanoa, menisi piloille. — On tosin eroitus, eroitus on, paha kyllä, mutta jumala tahtoo, ettei olisi. (Hän sanoi "jumala" nielasemalla ja nopeasti.)

— Tjah! — sanoi Henrik ja meni jotain Uunolta kysymään.

Gabrielin asia ei kuitenkaan voinut näin sammua, vaan mamma yhä uudestaan rupesi siitä puhumaan ja yhä suuremmalla huolestumisella.

— Ajatelkaa, jospa hän todella on tehnyt jotain luvatonta, — kiivastuksissaan, — hän on aina ollut niin vaarallinen, kun joskus tulee sille päälle, — ja nyt ehkä tarvitaan nuo 300 markkaa asian parantamiseksi. Semmoinen olisi ihan Gabrielin tapaista.

Mamman levottomuus kasvoi vihdoin niin, että toisten piti keksiä kaikellaisia lohdutuksia hänen tyynnyttämiseksi, ja hän rauhoittui vasta sittenkuin Uuno lupasi toimittaa rahat postiin heti kun pääsi rautatielle. Hän tahtoi mennä heti hakemaan Hildan säästörahoja, mutta Uuno ei suostunut, vaan sanoi panevansa kaikki omastaan, kunnes muut ehtivät antaa osansa tähän yhteiseen uhraukseen. Tietysti ei takaisin-maksamista voinut Gabrielilta odottaa.

— Ja pane postiin, heti rautatielle tultuasi, — eikä vasta Toijalassa, jossa et ehkä ehdi, ja niin se myöhästyy. Minä kirjoitan samalla Gabrielille.

— Ole ihan huoletta mamma, kyllä minä toimitan, — sanoi Uuno. — Me matkustamme tiistaina.

Taas Henrik kuuli, että hän matkustaa tiistaina. Ja kun hän katsahti Uunoon, tämä hymyili ja veti esiin kirjekuoren, jossa oli postin kautta saapunut sähkösanoma.

— Tämmöisen olen minä saanut, — sanoi hän ja täristi paperia ilmassa.

— Mitä se on? — kysyi Henrik hypähtäen tuoliltaan, sillä häntä jo aavistutti pahat.

Uuno antoi hänelle sähkösanoman.

Se oli kuin olikin Viipurista, kauppaneuvos T:ltä. Ja siinä oli sanat:

Veljenne tervetullut. Odotamme.

Se tahtoo sanoa: Henrik oli hyväksytty kotiopettajaksi, asia päätetty, ja nyt vaan odotettiin. Henrik käänsi kysyvän katseensa Uunoon, mutta tämä ei voinut katsoa häntä silmiin.

— Tästähän tulee hyvin vaikeaksi perääntyä, jollen minä suostukaan, — sanoi Henrik.

— Mitä vielä, — sanoi Uuno kevyesti, albumia selaillen, — voihan siinä tapauksessa sähköittää uudestaan. Kyllä ne nyt aina saavat kotiopettajia, vaikka kymmenen joka sormelle.

Mutta nyt oli tullut jotakin lisäksi tähän kysymykseen — ei Henrik itsekään ymmärtänyt mitä se nimenomaan oli, — joka vaikutti, että hänelle matka Viipuriin, kauppaneuvoksen suurelle maatilalle, josta Uuno oli kertonut, ei tuntunutkaan enää vastahakoiselta. Tuntui niinkuin hän äskeisen keskustelun jälkeen Johanneksen kanssa jo olisi saanut kaikki, mitä hän voi saada häneltä — ainakin niin paljon, ettei hän yhdellä kertaa huolinut enempää mukaansa ottaa. Se omituinen keveä ilo, jonka Johannes oli sytyttänyt, yhä lakkaamatta kyti hänessä, niin että hänen oli koko ajan ikäänkuin vilppaampi olla ja avarampi nähdä, Gabrielinkin juttu tuntui sivuasialta. Hän meni ja aukasi taas täälläkin ikkunan ja se tuulahdus, joka lehahti sisälle, uudinta kohottaen, tuntui hänestä tulevan jostain kaukaa meriltä, jossa suuret ulkomaan matkustajalaivat kyntävät vettä, ja tuntui niin hauskalta ja vapaalta, kun hän ei ollut sidottu mihinkään tämmöiseen nurkkaan, kuten Johannes. Hän sanoi Uunolle sykähtävällä sydämmellä:

— Me siis matkustamme.

— Mikäs siinä on, — sanoi Uuno ja nousi venytellen itseään.

— Ihanko todella matkustatte tiistaina, sinäkin Henrik? — sanoi mamma.

— Niin, mamma kulta, mikäs siinä auttaa, eihän minulla ole varaa kustantaa itselleni kesälomaa. Täytyy — sanoi hän aivankuin virkamies, ja kohautti olkapäitään.

— Luulimme ainakin että olisitte juhannuksen yli, — sanoi Johannes, ja lisäsi surullisesti: kuka sen tietää milloin enää tapaammekaan!

Siinä Johanneksen sanassa oli monta värettä, jotka heti kajastivat Henrikin mielialassa, mutta ennen kaikkea tuntui, niinkuin hän olisi sanonut: hyvästi siis, ja anna anteeksi minulle, että olen ikuisiksi luopunut vanhan kodin takaisinvoittamisen ajatuksesta.

Henrik tahtoi häntä lohduttaa. Henrik ymmärsi Johannesta ja olisi itse menetellyt samoin Johanneksen sijassa.

— Kylläpä teillä on sentään hyvin kodikasta täällä, — sanoi hän Johannekselle, katsoi sanoessaan ympärilleen ja tuli ajatelleeksi, että täällä todellakin oli erinomaisen siistiä ja sievää, niin ettei hän siis suoraan valehdellut.

Johannes ymmärsi hänet ja hänen silmäluomiensa reunat vertyivät, ja hän räpytteli silmiänsä kääntyen poispäin.

"Mikä paradiisi noilla kahdella voisi olla täällä, Johanneksella ja Alinalla!" — ajatteli Henrik. — "Molemmat he ovat eronneet vanhoista rakkaista kodeistaan, ja heillä on nyt pieni yhteinen uusi oma koti, jossa he ikäänkuin elävät vaan toisilleen. Mikä ääretön onni on kätkettynä tähän pieneen taloon! Se on liian lähellä heitä, ja vaan siksi he eivät sitä löydä. Kaksi toisiansa ymmärtävää, toisiinsa tutustuvaa vierasta ihmistä samojen seinien sisäpuolella, kahdenkesken —!"

Henrik päätti puhua mamman kanssa vielä kerran näistä asioista ja hakea siihen sopivaa tilaisuutta. Kahdenkesken täytyi Johanneksen ja Alinan olla, siinä se oli koko juttu.

Heti kun hän löysi tilaisuuden eikä ollut pelkoa häiritsemisestä, sanoi hän mammalle nostaen tämän kerää ja istahtaen hänen viereensä:

— Älä nyt vaan pahastu, mamma, mutta minä vieläkin sanoisin sitä samaa: kaikesta mitä olen huomannut minä luulen sittenkin, että jos sinä — esimerkiksi joksikin ajaksi — jättäisit heidät, niin se voisi olla hyödyksi Johanneksen ja Alinan kehitykselle.

— Et ole sitten huomannut kaikkea, — sanoi mamma.

— Ei, ei, älä ymmärrä väärin, — sanoi Henrik, — minä juuri puhelin
Johanneksen kanssa —

— Minun lähdöstänikö? — keskeytti mamma vähän loukkaantuen.

— Ei, ei yhtään siitä, vaan siitä, että avioliiton oikea tarkoitus on yhdistää toisilleen vieraita ihmisiä, vieraita elementtejä, ja siten toteuttaa elämän tarkoitusta, ihmisten yhdistymistä ja veljistymistä.

— Kaikki olisi niin hyvä, mamma vaan on esteenä, — sanoi mamma hymähtäen.

Henrik vähän hermostui.

— Ei mutta mamma, miksi sinä otat asian tuolta kannalta. Johannes ajattelee niin suuremmoisesti ja jalosti. Ja minun mielestäni ja tietysti myöskin sinun mielestäsi kaiken, mikä suinkin estää heidän täydellistä yhtymistänsä, pitäisi väistyä.

— Sinusta, rakas Henrik, voi näyttää kummalta, että minä sittenkin olen toista mieltä, mutta niin se nyt vaan on.

Sitten hän oli vähän aikaa vaiti, jolla ajalla kyyneleitä alkoi kertyä hänen silmiinsä, ja liikutukselta hän vaivoin sai vapisevalla äänellä sanotuksi:

— Kesken ei saa koskaan mitään jättää.

Henrik ei ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti tuolla keskenjättämisellä, ja ihmetteli, että vaikka hän oli sanonut niin suuren ja selvän aatteen, siinä oli jotain sanomista sen ylitse ja sen ulkopuolella. Mutta ei hän katsonut voivansa mammaa vastaan väitellä.

— Minä ottaisin niin mielelläni sinut luokseni Helsinkiin, — sanoi hän vaan: — ainakin nyt aluksi.

— Entä jos sinäkin sitten menisit naimisiin, minne minä joutuisin? — kysyi mamma puoleksi leikillä.

Henrikille pani tämä kysymys vaikean arvoituksen eteen. Hänelle oli juuri äsken tullut selväksi, ettei äitien sovi asua naineiden poikiensa luona, joiden täytyy vaimonsa kanssa kehittää rakkauselämä kahden sielun välillä korkeimpaan huippuunsa. Mutta mamman kysymys teki hänelle samalla selväksi, että jossainhan mammankin täytyy olla. Ja sentähden Henrik luopui alkuperäisestä vaatimuksestaan ja sanoi mammalle näin:

— Kun osaisi olla niin, ettei missään asiassa tekisi oman mielen jälkeen, vaan antaisi heidän tehdä ihan niinkuin he tahtovat, vaikka he tekisivätkin alussa väärin.

— Niin, Henrik, "kun osaisi". Mutta tiedätkö sinä, ettei maailmassa löydy mitään niin vaikeata, kuin oppia palvelemaan toista, vaikka näkeekin tämän käskyt vääriksi ja kokemattomiksi. Ei löydy. Ja onhan lapsi myöskin minulle läheinen.

Henrik ei ollut ajatellutkaan lapsenhoitoa. Ja sentähden tämä mamman sana taas selvitti hänelle paljon asioita. Myöskin tuntui mamman vastauksessa, että hän on kyllä pannut parastaan voidakseen olla tahdoton. Henrikin juolahti tämän johdosta mieleen, että miksei mamma voisikin asettua kokonaan samalle kannalle kuin palvelija, joka kaikessa tottelee emäntää. Mamma on niin korkealla kehityksen kannalla, ettei sen pitäisi tuntua hänestä nöyryyttävältä.

— Jos olisikin asettua niinkuin vaan palvelijaksi, — sanoi Henrik arasti hymähtäen.

Mamma sanoi tähän:

— Vanhat palvelijat tekevät silmäin edessä rouvan mukaan, mutta selän takana aina niinkuin heistä näyttää oikealta, mutta minä en voi teeskennellä, enkä voi tehdä vastoin selvää tietoani. — Ehkä pitäisi voida, en tiedä.

Hän pani näin sanottuaan neuleen kainaloonsa ja kätensä poskelleen.
Hänen silmänsä katsoivat surullisissa mietteissä kauas pois.

— Ja tietysti pitäisikin, — sanoi hän sitten, ja rupesi taas kutomaan. Vähän ajan perästä hän huokasi pois surunsa ja katsahti silmälasiansa yli Henrikiin.

— No Henrik, kerroppa nyt tarkemmin aikeistasi ja tuumistasi. Nyt lähdet ensin Viipuriin; entä sitten?

Henrik aikoi kertoa tähtitieteestä, mutta oli kumma kyllä epävarma, aivankuin olisi itsekin epäillyt koko hommaa, ja kun mamma mitään sanomatta valmistui tarkkaan kuuntelemaan, ei hänellä ollutkaan mitään siitä asiasta selittelemistä. Hän ei mitenkään enää muistanut omia vaikuttimiansa tähtitieteen suhteen.

— Minä aijon vaan yleensä ryhtyä ankaraan työhön. Katsos minä olen semmoinen, että tarvitsen kauheasti miettimisen aikaa. Mutta nyt olen miettinyt kyllikseni, ja alan tuntea, että seison vihdoin itsenäisesti jaloillani. Tästä tämmöisestä teen nyt kerrankin lopun.

— Niin, — sanoi mamma, — voihan se olla hyvä. Kuitenkin riippuu kaikki siitä, mitä työllä tarkoittaa.

Henrik katsahti yhtäkkiä mammaan ja tapasi hänen lempeät silmänsä katsomassa lasien yli häneen. Henrik painoi katseensa samassa alas. "Olisiko mamma todellakin nähnyt hänen läpitsensä." Pujahtaakseen pois mamman katseen alta ja myöskin hyvittääkseen mammaa, jota vastaan hän hämärästi tunsi tehneensä vääryyttä, käänsi Henrik puheen Gabrieliin.

— Mutta mitähän me sen Gabrielin kanssa oikein teemme, — sanoi hän.

Mamma heti kaikkineen siirtyikin taas tälle alalle ja he keskustelivat uudestaan asiasta juurta jaksain. He kutsuivat vihdoin Uunonkin esille, ja Gabrielin suhteen tuli nyt päätetyksi niin, että Henrik, ennen Viipurin matkaa, poikkee Turkuun ja itse viepi hänelle rahat. Samalla hän ottaa selkoa yleensä Gabrielin asioista, ja kirjoittaa viipymättä tänne mammalle ja Johannekselle. Kaikki tämä suuresti rauhoitti mammaa.

Ja niin lähestyi vihdoin lähdön aika, — lähestyi juuri silloin kuin
Johanneksen elämä rupesi yhä uusilta puolilta avautumaan Henrikille.

Vasta viimeisenä päivänä Henrik huomasi, että olisi pitänyt paremmin tarkastaa Alinan lasta, jota he kolme olivat tuontuostakin pujahtaneet katsomassa, — että olisi pitänyt kysellä monista muistakin heitä koskevista asioista, ja että se, mitä Henrik luuli tietävänsä heidän elämästänsä, ei ollut lähimainkaan koko heidän elämänsä. Ennen kaikkea häntä myöskin vaivasi se, että hänen olisi välttämättä pitänyt ruveta Alinan kanssa uudestaan puhumaan, sillä olihan asiat jääneet sille kannalle, että Henrikin piti puhua mamman ja Johanneksen kanssa siitä mitä he olivat Alinan kanssa puhuneet. Alina epäilemättä odotti saada tietää tuloksen. Mutta kun kaikki tuo oli niin monimutkaista ja vaikeata selittää, oli Henrik yhä lykännyt tuonnemmaksi ja vihdoin oli ikäänkuin olevinaan myöhäistä parantaa asiata, vaikka hän vaan ei viitsinyt.

Tosin hänellä vilahti ajatus: "koeta nyt itse rakastaa tuota vierasta niin, ettet häntä laiminlyö." Mutta hän oli liiaksi kiintynyt omaansa, että olisi tuohon sen enempää huomiota pannut. Hänellä oli olevinaan kiire lähteä, ja kuitenkin tuntui, ettei pitäisi lähteä. Kiire oli sen vuoksi, että aavistutti, että se sanoin selittämätön ilo, joka pysyi yhä siitä saakka kuin hän oli Johanneksen kanssa puhunut ja jota hän aikoi kaikin tavoin hoitaa ja häviämästä varjella, ei tuntunut voivan enää kasvaa Johanneksen luona olemisesta, vaan uhkasi päinvastoin ruveta vähenemään. Hänen ilonsa ja reippautensa, alituinen halunsa hoilottaa tai ainakin viheltää ei enää sopinut täällä vallitsevaan surunsekaiseen ja hiljaiseen mielialaan.

Merkillistä: äsken vielä hän itse oli juuri samallainen: epätietoinen, epävarma, hapuileva. Mutta nyt, vaikka tähtitiedekin oli horjahtanut, kaikki häntä ilahutti, ilahutti linnun piiperrys, hattara, ja muurahainen, joka ponnistellen voimiansa raastoi eteenpäin tikkua, ilahutti sekin, että toinen hänelle suruansa valitteli. Hän ei tarvinnut muuta kuin muistaa sitä ainoaa: vieras nainen, johon hän rakastuu!

Erittäinkin juuri viimeisenä iltana, kun he istuivat kuistilla, tuli tämä muiden ja hänen mielialojen eroavaisuus esille, ja Henrikin täytyi suorastaan hillitä itseään pysyäkseen toisten mielialassa ja ollakseen osoittamatta tavatonta iloaan melkein juuri eronhetkenä. Kun oli istuttu ja hiljaa jutellen selailtu surunvoittoisia tunteita, kun kostea kastesumu jo alkoi tuntua öisessä ilmassa, ja mamma nousi, sanoi Henrik, joka oli ollut vaan puoleksi mukana, — sanoi ikäänkuin lähtijäisiksi:

— Ja mitä sitä suree, ehkä tässä vielä kerran yhdymmekin, kuka sen tietää!

Mutta hän heti huomasi, kuinka tyhmästi se oli sanottu, sillä eihän Johannes ollut leikkiä puhunut, vaan se oli hänen todellinen kohtalonsa, ja toiveiden toteumattomuus ei ollut hänen pelkkä luulonsa, vaan uskonsa. Ja nämä Henrikin ilosanat tahtoivat sentähden viedä hänet vähän takaisin siitä keskinäisen ymmärryksen korkeudesta, mihin hän tunsi Johannekseen nähden päässeensä, ja hän olisi mielellään sanonut taas jotain totisempaa, häivyttääkseen edellisen vaikutuksen, mutta ei keksinyt.

Niin he menivät viimeisen kerran kukin huoneihinsa, Henrik ja Uuno saliin yhä samalla tavalla syrjään työnnettyjen kukkien ja huonekalujen väliin laitettuihin vuoteihin, ja Henrikistä tuntui lystiltä, että he kohta Uunon kanssa taas matkustavat.

Seuraavana päivänä jo varhain seisoi hevonen valjaissa pihalla ja
Henrikin ja Uunon kapsäkki oli sidottu nuorilla istuimen taakse.

He joivat aamutuimaan kuumaa kahvia. Kaikki olivat ruokasalissa, Lapsi kuului rupeavan itkemään, mutta Alina ei säpsähtänyt eikä juossut pois kuten tavallisesti ennen. Siellä oli lapsentyttö.

— No, ja mitäs nyt muuta kuin vaan hyvästiä sanomaan, ja — alkoi Uuno sanoa ojentaen kättä mammalle, joka heti veti hänet luokseen ja upotti syliinsä ennenkuin hän oli loppuun päässyt.

Henrik antoi kättä ensin Alinalle, ja hän huomasi kummakseen, ettei hän taaskaan voinut katsoa häntä silmiin, vaikka Alina nähtävästi juuri sitä haki.

Mamma oli tietysti yhtenä kyynelvirtana.

Viimeiseksi Henrik tuli Johanneksen luo hyvästiä sanomaan. Silloin he olivat jo kuistilla.

Johannes pani kätensä Henrikin olalle ja sanoi liikutettuna:

— Voi sinua, kun olet vapaa!

Henrik ihmetteli Johanneksen kaihoisaa, kyyneltyvää katsetta, eikä oikein ymmärtänyt sitä. "Ei suinkaan Johannes vaan tarkoittanut avioliittoaan! Pitikö hän siis todellakin vapautta korkeampana kuin avioliittoa?" Tuo puhe täydellisyydentiestä oli Henrikistä tuntunut enemmän vaan teorialta, johon ei hän luullut Johanneksen täydellä todella uskovan. Ja kuitenkin Henrikiä epäillytti, että Johannes oli tarkoittanut avioliittoa, eikä hän puolestaan voinut nytkään semmoista kantaa hyväksyä.

Kun he olivat rattailla ja kiertäen pihalta tielle ajoivat ryytimaan ohi ja vielä kerran katsahtivat jääneihin, seisoivat nämä kuistilla, ensin Alina, sitten harmaapäinen mamma ja rappuista alempana Johannes, — seisoivat erillään kaikki kolme ja liikahtamatta katselivat poisajavia. Puut juoksivat heidän ohitsensa, ensin yksi: vielä he näkyivät, sitten toinen ja kolmas: vilahtivat vieläkin peräkkäin Alina, mamma, Johannes; sitten tuli tuuhea tuomi ja kaikki muut puut, — eikä heitä enää näkynyt.

Ensimäisen osan loppu.