Veneh'ojalaiset

by Arvid Järnefelt

ENSIMÄINEN OSA

1.

Läntisen Hämeen sydänmailla, vesien takana, asuskelee hajallansa veneh'ojalaisia. Ne tunnetaan kaikki pitkistä käsivarsistaan, kieroista sääristä, ulkonevista poskiluista ja isosta pään takaraivosta, joka aina töröttää päähinettä ulompana, minkään tavallisen lippalakin tai edes huopalakinkaan voimatta sitä suojaansa käsittää.

Monet sanoivat heitä nähdessään: kuinka he ovat muodottomia! Ovatko ihmisen poskiluut rakennetut vaan virnistystä varten, jotta hän niiden avulla saisi silmänsä suojaan hankien häikäisyltä? Onko ihminen luotu pelkäksi maan tonkijaksi? Onko tarkotus, että hänen käsivartensa pikemmin maahan ulottuakseen kasvaisivat polviin asti, kämmenet tuommoisiksi lapioiksi laajenisivat, ja jalat menisivät koukkuisiksi? Onko myös tarkotus, että hänen pääkallonsa takaraivo noin mahdottomasti paisuisi? Mikä muodoton moukka! Mikä kollo!

Mutta tämä on väärä tuomio. Sillä mainitut ruumiinviat ja muodottomuudet ovat järjestänsä veneh'ojalaisten suurista ansioista peräisin. Mitä erityisesti tuohon heidän merkillisimpään ominaisuuteensa eli pään suureen takaraivoon tulee, josta heitä tyhmiksi tuomitaan, niin ovathan peräaivot muistokyvyn ja perinnöllisen viisauden säilytyspaikkana. Senvuoksi, jos takaraivo rupeaa ylenmäärin paisumaan, ei se tarvitse todistaa muuta kuin että tämä viisaus ei ole voinut löytää luonnollista laskua ympäristöänsä hedelmöittääkseen, koska ihminen on ihmeellisten olojen ja vaiheiden pakotuksesta asettunut korpeen elämään, erilleen muiden ihmisten kyliltä ja hänen lapsensa ja lapsenlapsensa, täysi-ikäisiksi kerittyänsä, eivät jää isäinsä asunnoille, vaan yhä syvempiin korpiin painuvat.

Oliko heissä siis joku erikoinen roturakkaus korpeen? Tai kammo ihmisyhteyteen?

Silloinpa olisikin voinut sanoa heitä tyhmiksi, sillä totisesti on se ihminen tyhmä, joka erakoksi eriytyy, kun hänen päänsä kaikki Väinämöisen viisaudet sisältäisi.

Mutta seuraavasta näkee, että veneh'ojalaisten koko elämäntaistelu onkin päinvastoin ollut pelkkää kovaa ja turhaa taistelua juuri korpeen ajautumista vastaan.

Paholaisen elkeet kuuluvat olleen perimmäisenä syynä siihen, että veneh'ojalaisten hurskas suku joutui kylästä hajallensa. Sillä ei alusta niin ollut, vaan tämä suku oli muinoin kauneudestaan, viisaudestaan ja taidostaan maan kuulu. Paholainen vihasi heitä sammumattomasti heidän hurskautensa ja lujan kyläyhteytensä vuoksi. Kaikkialla muualla aina joku tarttui hänen pauloihinsa, mutta kun hän nuottansa Veneh'ojan yli heitti, luvaten suuria rikkauksia sille, joka hänen palvelukseensa erkanisi, ja veti nuotan maalle, ei siinä koskaan yhtäkään Veneh'ojan miestä ollut.

Silloin pukeutui paholainen hienoksi neuvosherraksi, meni kuninkaan puheille ja sanoi: Teidän Majesteettinne, minä olin valtakunnassanne matkoilla tarkastellakseni onko kaikki niinkuin olla pitää, ja tultuani Veneh'ojan kylään huomasin, että sen miehet olivat suuria ja naiset ylen kauniita, mutta Teidän Majesteetistanne ei siellä kukaan tiennyt yhtään mitään.

Koska neuvosherra nämä sanonut oli, muuttui kuninkaan hahmo ja hän kysyi: Ketä he siis tottelevat ja ketä he kunnioittavat?

Paholainen sanoi: Yksi heillä on viisauden ja laulun kuningas, jota sanovat Veneh'ojan Heikiksi, sitä he kaikki kuuntelevat.

Ja valtakunnan herra sanoi: Käske kaikki, joilla viisauden lahjaa ja laulun ääntä on tänne minun kaupunkiini; täällä he laulelkoot ja minä olen heitä palkitseva itsekutakin ansionsa mukaan. Mutta että se Veneh'ojan Heikki on itsensä kuninkaaksi tehnyt, hakkautan minä häneltä pään.

Neuvosherra sanoi: Sata Heikkiä nousisi sijalle ja viimeinen villitys tulisi ensimäistä pahemmaksi.

Ja tämän kuultuansa kuningas tuli surulliseksi ja sanoi: Siksi sinä olet neuvosherra että sinä neuvon tietäisit, mutta et sinä mitään keksi.

Ja neuvosherra sanoi: anna minulle kolme valtaa, jotka ovat jakajan valta, sovittajan valta ja kieltäjän valta, ja minä sinulle sen kylän hajotan niin ettei veneh'ojalaisista koskaan enää kahta tai kolmea yhteen tule.

Ja nämä kolme valtaa kuninkaalta saatuansa paholainen pukeutui maamittariksi, ja meni Veneh'ojaan. Mutta Veneh'ojan nuoriso oli kylän keinulla. Koska he siis keinun pysäyttivät, sanoi maamittari: olen kuninkaalta lähetetty teille maita jakamaan, että jokaisella olisi omansa. Ja suuri riemu nousi nuorten joukossa, jotka eivät uskoneet pirua olevan. Mutta vanhat, jotka uskoivat pirun olevan, katsoivat karsaasti maamittariin ja sanoivat: emme tahdo jakaa, vaan elämme koko kylä yhtenä pesänä niinkuin tähän asti. Tämän kuultuansa nuoret huusivat: kuningas lupaa meille maat omiksemme! Ja suuri riita nousi vanhojen ja nuorten välille. Mutta kun riita oli ylimmillään, pukeutui paholainen tuomarin pukuun ja tuli Veneh'ojaan ja sanoi: minun kuninkaani on rauhaa rakastava mies eikä hän salli riideltävän, vaan on minun lähettänyt sovittajaksi teidän välillenne.—Ja avasi lakikirjan ja luki: Olkoon valta sen, joka jakaa tahtoo. Ja vahvisti maamittarin jaon antaen kiinnekirjat itsekullekin ja tuomiten jokaisen muuttamaan riitaisesta kylästä hajalleen, kunkin omille maillensa. Mutta ettei heille tulisi erakkoina ikävä opetti paholainen heille viinankeiton.

Näin hajosi Veneh'ojan kylä ja näin joutui Veneh'ojan Heikki rintaperillisineen takamaille, vaikka hän oli tähän asti kylän johtomiehenä ollut, vaikka oli viisaudestaan ja hurskaudestaan kuulu ja oli kaikkea ihmisyhteyttä rakastaen aina ollut emäkylän yhdistävänä siteenä.

Tämän isonjaon suoritettuansa paholainen muutti sihteeriksi kauppalaan.
Sillä ei hän vielä uskonut sitoneensa Veneh'ojan Heikkiä.

Kului muutamia vuosikymmeniä ja Heikin maat olivatkin kuokittuina, kannot juurinensa pengottuina, ojat kaivettuina.

Jakamattomille takamaille oli Veneh'ojan Heikin ympärille uusi kylä syntynyt, pojat kasvaneet ja menneet naimisiin, tyttäret tuoneet kylään kotivävyjä. Ja Heikin peräaivot, jotka korpielämässä, luonnollisen laskun puutteessa, olivat ruvenneet arveluttavasti pään takaraivoa paisuttamaan, pysähtyivät vähitellen kasvussaan, kun hänen perinnöllinen viisautensa ja mahdoton muistinsa alkoi jälleen löytää hedelmöittävää vaikutusalaa ihmisyhteydessä.

Eleli siis yhteisessä kyläkunnassa taas Veneh'ojan Heikin rintasuku. Ja he tekivät keskenänsä perinnönjakoja vaan lain sakkoja välttääksensä. Mutta toista haaraa heistä sanottiin nyt Tyrvännäisiksi, joiden isä oli naapurikylästä ensimäisenä kotivävynä tähän uuteen Veneh'ojan kylään tullut. Ja kun Tyrväntäinen rupesi miniänsä perintöosaa erilleen vaatimaan, eivät he antaneet asian mennä lakiin, vaan sopivat hänen kanssaan niin että ositus- ja lohkokustannusten välttämiseksi vävy otti emätilan omiin nimiinsä, mutta Heikki poikinensa asettui lain edessä niinkuin hänen perinnölliseksi vuokramieheksensä.

Näin elettiin lähemmäs puoli vuosisataa, kunnes tapahtui kummallinen selkkaus. Vanhin Tyrväntäis-vainajan pojista, toivoen suuria rikkauksia, möi itsensä paholaisen palvelukseen. Sanottiin hänen tehneen haavan käteensä, vuodattaneen omaa vertaan korpin sulkaan ja kirjottaneen tällä nimensä paperille, jonka oli vienyt sen suuren Hiidenkiven alle, missä vanhan Veneh'ojan kylän jaettujen talojen rajat käyvät yhteen.

Paholainen ei ollut kuitenkaan näyttäytynyt, vaan oli antanut
Tyrväntäiselle käskyjänsä viattomien ihmisten suulla.

Niinpä kerran kauppalan torilla Tyrväntäinen hevosta myydessään oli kuullut takaansa jonkun sanovan: »haasta se käräjille»; mutta kun hän taaksensa katsahti ei siellä ketään ollut ja hän sillä hetkellä ymmärsi noiden sanojen tulleen paholaisen suusta. Tyrväntäinen mietti päänsä puhki mitä olisi paholaisen käskyn johdosta tekeminen, ketä haastettava käräjille ja minkä syyn varjolla. Kolme päivää hän maleksi kauppalan katuja, vaikka markkinat olivat jo toisena päättyneet ja kadut tyhjenneet. Neljäntenä päivänä juoksi muutamasta portista kaksi ämmää hänen ohitsensa, joista toinen sanoi toiselle: »kolkuta sihteerin ovelle». Ja koska Tyrväntäinen taaksensa katsahti olivat he kulman taa menneet eikä ketään näkynyt. Piru voi olla yhtä lailla hameessakin, ajatteli hän ja kääntyi oikopäätä siitä portista pihalle; eikä sydän ehtinyt pampatuksellaan häntä herpaista ennenkuin hän oli jo koputtamassa sihteerin kyökinovelle. Sieltä neuvottiin valkosen salin läpitse kilisevän kynttiläkruunun alitse peräkamariin, missä istui keinuskellen pieni mies, pitkä piippu hampaissa, punanen nokka savuisissa parroissa, mutta muu pää kumotti kaljuna ja kelmeänä; sarven alkuja näkyi siellä täällä pääkallossa. Tyrväntäinen tiesi nyt visusti, että hänen edessään oli pirujen pääpappa itse.

Sihteeri alkoi kysellä ja tiuskia ja, kun ei päässyt muka millään puheilla Tyrväntäisen asiasta perille, oli vihdoin suutuksissaan ajavinaan ulos. Vasta ovessa kysyi nimeä. Tyrväntäinen antoi nyt neuvotun merkin, koskettaen toisella kädellä niskaansa ja toisella kantapäätänsä. Silloin sihteeri rykäsi, meni pöydän ääreen ja paiskasi auki suuren kirjan. Ja koska hän oli aikansa kirjan lehtiä käännellyt, nosti hän katseensa Tyrväntäiseen.—Ketä sinä aijot käräjille haastaa?—Olkoon vaikka sen vanhan Veneh'ojan Heikin, sanoi Tyrväntäinen peläten sihteerin muutoin hänen niskaansa lentävän.—Mutta sihteeri ei ollut Veneh'ojan Heikistä tietävinään ja kysyi viattomasti: Kuka on Veneh'ojan Heikki?—Naapuri.—Mikä talon nimi?—Tyrväntäinen selitti Veneh'ojan Heikin omistavan kahdeksan yhdeksännestä samaa Veneh'ojan emätaloa, josta Tyrväntäisellä oli yksi yhdeksännes. Taas katsoi sihteeri kirjaansa ja taas nosti silmänsä Tyrväntäiseen, sanoen: Sinulla näkyy kuitenkin olevan kiinnekirja koko taloon.—Taitaa se olla muorin kirstussa.—Millä paperilla Veneh'oja viljelee?—Liekö sillä papereita.—Nyt istui sihteeri pöytänsä ääreen ja kirjotti, ja koska hän siitä jälleen nousi, käski hän todistajiksi kaksi vierasta miestä ja Tyrväntäinen piirsi nimensä paperiin. Välikirja oli tehty sellainen, että Tyrväntäinen lupasi sihteerille puolet kaikesta siitä mitä käräjillä hänen hyväkseen mahdollisesti voitetaan. Näin Tyrväntäinen oli toisen kerran piirtänyt nimensä pirun papereihin.

Mutta ei kaksi kolmetta mene.

Veneh'ojan Heikki sai haasteen talvikäräjille ja tuomittiin muuttamaan maaltansa, koska ei ollut niiden omistaja eikä osannut viljelysoikeuttansa millään paperilla tukea. Asian oikeudessa päätyttyä kutsui sihteeri Tyrväntäisen sivukamariin ja sanoi:—Sinä olet voittanut.—Veti esiin valmiin velkakirjan ja sanoi: Kirjotas nyt tuohon. Ja niin kirjotti Tyrväntäinen kolmannen kerran nimensä pirun paperiin.

Veneh'ojan Heikki ei paljonkaan näistä tällaisista tuomioista ymmärtänyt, ajatteli, että ne on vaan niitä lain välttämättömiä temppuja, joilla tahtovat ehkä pakottaa häntä tilusten lohkomiskustannuksiin. Eikä liioin Tyrväntäinen uskaltanut kylässä mitään muutoksia esitellä tuomion johdosta, jonka merkitystä ei hänkään ymmärtänyt. Ja ajatteli jo peruuttaa koko liittonsa paholaisen kanssa.

Mutta jonkun kuukauden kuluttua siitä kuin tuomio oli saanut lainvoiman ilmestyi vallesmanni ajaen Tyrväntäisen taloon ja rupesi maksettavaksi joutuneen velkakirjan nojalla vaatimaan sihteerin palkkaa, joka teki monta sataa riikin talaria.

Silloin asiasta vasta tosi tuli. Tyrväntäinen ei päässyt paholaiselta puuhun eikä kantoon. Sihteerille rahoja hankkiakseen hän nyt kiristi veneh'ojalaisia joko maksamaan vuotuisia verorahoja, niinkuin olisivat hänen torppareitaan olleet, tai sitten jättämään maansa hänen myytäväkseen. Ja ne riitaisuudet, jotka ennen isojako oli synnyttänyt, olivat pelkkää pienten pilpatusta niiden temmellysten rinnalla, jotka nyt alkoivat tyrvännäisten ja veneh'ojalaisten välillä.

Vähältäpä oli mennä veneh'ojalaisten omassakin keskuudessa kaikki välit rikki, sillä toiset tahtoivat panna kovan kovaa vastaan, nostaa tappelun tyrvännäisiä vastaan ja lyödä kuoliaaksi, toiset taas panna alulle uudet käräjät ja sitten suostuttaa Tyrväntäisen maksamalla puolet sihteerin palkasta.

Ainoastaan vanha Veneh'ojan Heikki itse ei malttiansa menettänyt, vaan pysyi hurskaudessaan yhtä jäykkänä.—Ei tehdä kumpaakaan, puhui hän nuorille,—ei tapeta Tyrväntäistä eikä liioin hänelle veroa makseta. Nurkumatta ottakaamme vastaan Herran vitsaus.—Ja niin suuri oli Heikin vaikutusvoima, että hän tyynnytti enimmän osan laumaansa, käräjöimiset keskeytettiin ja siirryttiin uusiin korpiin. Ainoastaan harva perhekunta nöyrtyi Tyrväntäisen torppareiksi, ja jokunen tappelupukari vallesmannin rautoihin.

Ne maat, joille vanhaa Heikkiä seuranneet veneh'ojalaiset nyt karjoineen ja irtaimistoinensa muuttivat, olivat suureen sukutilaan kuuluvia autioiksi jääneitä torppia muiden hajallaan olevien asuttujen köyhäin ja ränsistyneiden torppain seassa. Kartanon herra päästi veneh'ojalaiset sinne valtoinansa myllertämään. Lupasi autiotorppien maita viljellä ja metsiä rakennuksiin ja kotitarpeiksi vapaasti käyttää, eikä verojakaan sanonut toistaiseksi vaativansa. Kymmeneen vuoteen ei käynyt katsomassakaan. Ja jo alkoi vanha Veneh'oja jälleen tuntea iloa sydämmessään. Taas oli Veneh'ojan miesten sitkeä tarmo ja heidän naistensa voimakas hedelmällisyys tehnyt tehtävänsä. Kyläinen yhteisyys alkoi jälleen syntyä. Vieraatkin torpat elpyivät tästä eloisasta naapuruudesta, yhtyen samaan kyläkuntaan. Hajoavat seinät pönkitettiin, uudet hirret alkoivat paistaa lahojen paikalta, ja missä vallan uudet pirtit laitettiin, siellä ne laitettiin pitkät ja iloiset, että koolle mahtui muutakin kuin vaan oman talon väkeä.

Yhdentenätoista vuotena eksyi kartanon herra metsästysretkeltänsä veneh'ojalaisten uuteen kylään eikä voinut uskoa silmiänsä. Hänen mielensä ilahtui niinkuin sen, joka äkkiä huomaa olevansa rikkaampi kuin luulikaan. Sillä missä hän muisti ennen olleen vaivaisia töllejä ja hajanaisia peltotilkkuja korpirämeikköjen erottamina, siellä nyt pitkät yhtenäiset sarat työnsivät tieltään metsänrintaa ja iloiset kyläkujat luikertelivat taloista taloihin. Kaikki oli kuin jättiläiskäden luomaa. Missä nurmi oli käännettynä, siellä oli aura viiltänyt nurin kyynärän paksulta pohjasoraa ja juuria. Missä suota oli perattuna, siellä ojat olivat sylen syvyisiksi luotu, siellä yksi ainoa kuokan irrottama kokkare olisi kokonaisen talvikuorman täyttänyt, siellä kannot ja juuret kohosivat talon korkuisiin läjiin. Ja ihmeellinen, muusta maailmasta tietämätön, sisäänpäin kääntynyt vapaa suunnitelma tuntui kaikkialla, ikäänkuin kaikki olisi ollut yhden ainoan, järkevän miehen luomaa.

Kartanon herra oli tullut ratsain. Mutta hänen vieressänsä ratsasti voudiksi pukeutunut paholainen.

—Merkillistä! Merkillistä! sanoi kartanon herra ihastellen peltoja ja ymmärtämättä mikä se tämän ihastuksen ohella pyrki hänen mieltänsä samalla niin painostamaan.

Tämä metsäkulma täällä kuunteli ikäänkuin jotakin omaa keskustansa, viisasta, vapaata, sille rakasta, ja kopeassa itsenäisyydessään ei näyttänyt tietävän mistään suuremmasta maailmasta. Se ärsytti ja kuitenkin tahtoi mieli siihen kaihoten rakastua.

Kaksi nuorta, ylen muodokasta naista, toisella raskaasti heilahteleva punainen alushame, tuli pellon piennarta. Kiipesivät kuja-aidan yli, katsahtivat ohimennen ratsastajiin, sitten kiipesivät toispuolisen aidan yli ja painuivat kylään päin, omiaan keskenänsä jutellen. Tuonnempana tuli mies kirves olalla kujaa myöten. Hän talutti nuorta hevosta ja lauloi raikuvasti. Hetkeksi sentään hillitsi laulunsa, nyykäytti päätään tervehdykseksi, mutta ohi päästyään kajahutti kahta äänekkäämmin. Eivät tunteneet kartanon herraksi tai jos tunsivat eivät välittäneet sen enempää.

Kartanon herra sanoi voudillensa:

—Sellaiset miehet ja sellaiset tytöt voisivat minua kartanossakin palvella, mutta minä en ole nähnyt yhtäkään heistä kartanossa. Minä kaipaan lähempää yhteyttä alustalaisteni kanssa, minä olen kansaa rakastava mies. Johda asiat siis niin, että tämä kunnon väki muuttaa lähemmäksi kartanoa ja tarjoo nuorisonsa minun palvelukseeni. Tämä metsäkulma kelpaa huonommallekin väelle.

Tähän vouti vastasi:

—Teidän armonne, jos me veneh'ojalaisille parempaa maata antaisimme vaikka kohta kartanon tarhan takaa, niin ei heistä yksikään kartanon rengiksi rupeisi. Sitä vastoin jos me heidät lähettäisimme tästä heidän kylästänsä korpeen, niin voisi heidän nuorisonsa siellä ikävystyä ja ehkä joku pitäisi parempana muuttaa kartanoon.

Kartanon herra sanoi:

—Neuvosi on niin viisas, että onpa aivankuin olisin sen itse keksinyt. Me verotamme tämän kylän maat niin lujasti, etteivät he näitä voi viljellä, vaan ennen muuttavat korpeen. Nuorisolle lupaan kartanossa lämpimät huoneet ja hyvät palkat. Lähetä siis korpeen.

—Ymmärrän, teidän armonne; lähetän korpeen hajallensa, annan kullekin eri töllin ja eri maat, hajalle toisistaan. Ja iloliemen keitto olkoon heiltä kielletty.

Kun he tulivat kylään ja päätös tuli kylän tietoon, niin eivät miehet enää laulelleet eivätkä naiset omiansa joutaneet haastelemaan. Vaan lapsetkin nostivat äläkän. Eikä koskaan tuuli paiskonut ovia niin tuimasti kuin nyt akat paiskoivat hakiessaan huivejansa. Miehet jättivät työnsä kesken. Pikemmin kuin tulipalon sattuessa koko kylä juoksi kokoon.

Kartanon herra ilmotti nyt tahtonsa. Mutta ihmeellistä! Vaikka hän oli luetellut mielestään kaikkein ankarimmat verovaatimukset, suostuivat veneh'ojalaiset niihin kuin yhdestä suusta.

Mikä ihmeellinen vastenmielisyys uutismaihin! ajatteli herra ja hän piti vanhoille puheen kieltäen korpimaita vihaamasta. Sanoi usein itsekin ratsastavansa ihan huvikseen synkkään korpeen. Ihmisen pitää, sanoi, rakastaa jylhääkin luontoa.

Suu auki veneh'ojalaiset kuuntelivat kartanonherran puhetta. Eikö hän ymmärtänyt tätä asiaa vai oliko niin paha, ettei välittänyt heidän kyläisestä yhteydestään, vaan ainoastaan heidän raa'asta ruumiinvoimastaan, jota tahtoi käyttää korpiensa raivaamiseen?

Puheensa pidettyään kartanonherra nousi jälleen ratsun selkään. Mutta kun hän vielä kerran katsahti kokoontuneen kylän väkijoukkoon, kävi hänen sääliksi vanhojen veneh'ojalaisten huolestuneet kasvot, nuorten poispäin käännetyt päät ja lasten liikkumaton ällistys. Ja hän päätti antaa armon käydä laista, ja jatkaen puhettansa ratsun selästä sanoi:

—Katsoen kuitenkin Veneh'ojan Heikin korkeaan ikään saatte olla muuttamatta niin kauan kuin hän elää.

Sillä hän luuli Heikin huomenna kuolevan.

Ja tyytyväisenä osottamaansa hyvyyteen hän, lihava lyllerö, pompahteli poispäin juoksevan ratsunsa selässä, ajatellen mielessään kuinka hänen takanaan kylän miehet ja naiset nyt toruivat toisiaan etteivät olleet kohta tunteneet ja lakinnostoilla tervehtineet mahtavata ja samalla niin hyvää herraansa.

Mutta vanhan Heikin edessä ei nyt ollut muuta tehtävää kuin olla kuolematta.

Ja niinkuin hän kaikki elämänsä asiat oli viisaasti ja sitkeästi päähän asti vienyt, niin hän tämänkin tehtävänsä suoritti, eläen sadan ja kahdeksan ajastajan ikäiseksi.

Seitsemän poikaansa ja kolme pojanpoikaansa ehti jo sillä välin ikämiehinä hautaan mennä, mutta ukko itse elämistään eli, ja kylä kasvamistaan kasvoi.

Jo kuoli kartanonherrakin ja hänen riitainen poikansa otti sukutilan haltuunsa. Koviin rettelöihin tosin joutuivat veneh'ojalaiset tämän uuden isännän kanssa, sillä hän tahtoi häätää heidät kaikki, koska aikoi tehdä heidän kylästänsä itsenäisen ulkokartanon. Mutta kun veneh'ojalaisten nuorempi sukupolvi teki kiivasta vastusta, todistaen vanhan herran ilmeiset lupaukset, jäi häätö nuorenkin herran puolelta aina tuonnemmaksi siinä toivossa, että se vanha Veneh'oja viimeinkin kuolee ja silloin heidän kaikki oikeutensa lakkaavat.

Mutta vanha Veneh'oja ei kuollut.

Ei päässyt edes kangistumaan, sillä vihreillä koivuvihtasilla häntä miniät vuoden umpeensa saunoittivat, ja hän eli elämistään.

Ei ollut hänellä lopulta kuin yksi ainoa etuhammas, sekin pahoin liikkuvainen, mutta nuorikot syöttivät ohrarieskalla niin pehmeällä, että se hampaan koskematta siihen kielelle suli; ja kun sekin hammas meni, laittoivat makosia maitovellejä, joita aivan hampaatonkin alas suljutti, ja hän elämistään eli.

Meni häneltä jo näkökin ja silmäin kohdalla vaan tihrurakoset enää hymyilivät, mutta tyttöset häntä kädestä taluttivat ja hänelle elämäniloa pilpattivat.

Ja kun ei tahtonut enää päästä käymään, ja tuli elonkorjuu, niin vuoleskelivat poikaset tukisauvan, ja katso, hän nojasi sauvaan ja tutisten käveli elopellolle, ja vaikkei nähnyt mitään, kuuli sirpin kalskeen ja elämistään eli.

Rakastui lopulta ehkä vähän liiemmäksi saunaan, liekö sieltä lämmintä hakenut vai muuten lepoa elämän iloiselta humulta.

Jäi kerran yksiksensä lauteille, sanoi nukahtavansa siihen lämpimään. Kun ei kuulunut kotvaan ja yö jo oli, mentiin lyhty kädessä katsomaan, niin olikin ainaiseksi silmänsä ummistanut. Ja vainajan kasvot tuntuivat huolestuneina pyytävän anteeksi: »Enhän minä, mutta kun nukutti niin kovasti. Kaivakaahan kuoppa ja siirtäkää minut hiljaisuudessa sinne maata, etteivät soita kelloja ja herätä kartanonherraa.»

Mutta sitä käskyä eivät veneh'ojalaiset täyttäneet, vaan soitattivat kirkonkelloja ja rämisyttivät yli koko seudun vanhan vaarinsa kuolinsanoman, ja kartanonherra heräsi.

Rettelöt alkoivat kohta, sillä kovasti oli kartanonherra iskenyt silmänsä Veneh'ojan kylään, joka oli sekä asemansa että maittensa suuren tuottavuuden vuoksi sangen sopiva muodostamaan itsenäisen ulkokartanon. Herra ei siis suostunut mihinkään uusiin veroihin, joita veneh'ojalaiset olisivat hänelle luvanneet, vaan olisi ottanut heitä muonamiehiksi, tarjosi heille renki- ja piikapaikkoja uudessa kartanossa, tai kyllä myös samoja korpimaita, joita vanhakin herra.

Ja veneh'ojalaisten kesken nousi riita siitä, mitä vanha Heikki vainaja olisi tässä tilassa tehnyt. Toiset väittivät, ettei nyt ollut asema sama kuin Tyrväntäisen riidassa ja ettei nyt Heikki olisi lähtenyt kylästä ennenkuin olisi viimeisen paitansa kuittiin käräjöinyt. Johon nuoremmat sanoivat vielä, että häätäjille olisi käräjäin asemesta annettava kirkasta rintaan ja kartanonherran henkeä uhattava. Toiset taas arvelivat välttämättömäksi taipua kartanonherran tahtoon ja ruveta vanhempien hänen muonamiehikseen ja nuorempien hänen rengeikseen ja piioikseen.

Ja niin tapahtui, että niiden välillä, jotka olisivat muonamiehiksi suostuneet, ja niiden, jotka olisivat käräjiin tai tappeluun turvautuneet, syntyi hajaannus, ennenkuin kylä oli hajonnutkaan ja katkerampi kuin aikoinansa Tyrväntäisen synnyttämä.

Silloin vanhin Heikki vainajan vielä elossaolevista pojista, hänkin jo harmaa hapsinen ja Heikki nimeltänsä, nousi ja läksi poikineen, karjoineen ja irtaimistoinensa korpeen. Ja katso, suurin osa veneh'ojalaisia, toinen toisensa jälkeen, seurasi häntä. Ainoastaan jokunen taaskin nöyrtyi kartanon muonarengiksi, ja yksi ainoa teki väkivaltaa, lyöden kirveenpäällä kartanonvoudin otsaluun sisälle. Hän olisi siitä teostaan joutunut Siperiaan, mutta pelastui pakenemalla.

2.

Tämä ainoa väkivallantekijä oli myös Heikki vainajan pojan poika, mutta ei sen pojan, joka korpeen ensimäisenä läksi. Kuitenkin oli tämänkin nimi Heikki. Hän oli hakenut itselleen vaimon vanhasta Tyrvännäisten kylästä—sillä vaikka suvut olivatkin ikiriidassa, tapahtui aina vaan vieläkin, että tyrvännäisten tyttöjä haettiin Veneh'ojaan emänniksi. Tämä vaimo oli synnyttänyt hänelle tyttären, mutta itse kuollut synnytykseensä, jota Heikki suuresti suri.

Väkivallantyön tehtyänsä hän otti evässäkin selkäänsä ja kirveen olalleen ja samosi metsään niin kauas ettei miltään suunnalta hallin haukunta enää kuulunut eikä savupatsasta näkynyt. Ja hänen tuli nälkä ja hän istui mättäälle syömään eväitänsä, mutta syötyänsä heittäysi selällensä lepäämään ja sininen taivas paistoi petäjän latvain välistä hänen silmiinsä. Ja koska hän voudin vajonneen otsan muisti, tuli hänen mieleensä katumus ja hän ajatteli mennä jälleen ihmisten ilmoille ja antaa itsensä rautoihin panna. Mutta taas hän ajatteli: ihminen taitaa myös toisella tavalla rikoksensa sovittaa. Ja se paikka, kussa hän näitä ajatteli, oli kauniilla kunnaalla, jossa käki kukahteli yhtä rakkaasti kuin Veneh'ojan pihkaisessa hongikossa, mutta maa oli perältään vielä mullakkaampaa kuin Veneh'ojan parhaissa pelloissa. Ja hän nousi ja sanoi: tähän rakennan minä majani ja vastaisen elämäni jumalan pelkoon perustan. Ja iski kohta kirveensä petäjän juureen. Mutta koska hän päivän työstä leväten tähtiä lueskeli, kulkivat hänen aatoksensa toivon kultaisilla kunnahilla. Kun maja valmistuu, hakee hän tähän emännäksi toisen Tyrväntäisen tyttäristä ja suuri heimo on heistä alkunsa saava; sillä joka jumalanpelvolle rakentaa, hänen siemenensä pitää sukukunnasta sukukuntaan siunatuksi tuleman. Ja taas on kirjoitettu: autuaat ovat siviät, sillä he saavat maan periä. Ja kun hänen kylänsä kasvaa niin suureksi, että sen maine tulee veneh'ojalaistenkin korviin, silloin hän aukaisee suunsa ja sanoo heille: »Muistatteko sen eksyneen veljen, joka muinen erehtyi väkivallan töihin? Herra vei hänet korpeen ja siellä hän katui tekoansa, ja joka teiltä hyljätty oli, sen on nyt Herra kulmakiveksi rakennukseensa asettanut!» Ja sen sanottuaan hän antaisi veneh'ojalaisten yhtyä hänen kyläänsä, unohduksen hymy huulilla ja sovituksen kirkas kyynel silmässä ilmottaen heille: »Tulkaat minun ilooni!»

Tällaisia hurskaita ajatuksia ei hänellä ennen ihmisten ilmoilla ollutkaan. Mutta ah mitä voikaan katumus ja parannus korven yksinäisyydessä aikaansaada, ihmetteli hän, ja haltioissaan jo viritteli virsiäkin, paljastaen päänsä, ja polvensa sammaleiselle mättäälle notkistaen.

Mutta kun hän seuraavana päivänä iski kirveensä petäjän juureen kuului kaatuvien puiden ryske metsävahtien korviin ja he tulivat kysymään: mikä mies sinä olet? ja sanoivat: ei tähän saa rakentaa, tämä on kruunun maata.

Sillä niinä vuosina kun veneh'ojalaiset kartanon maita viljelivät, oli maamittari jakanut muutkin kylät ja tuomari hänen jakonsa vahvistanut. Ja oli jakanut metsää taloille niin paljon kuin kukin tahtoi ottaa, mutta liikamaan pannut kruunun nimiin. Kun Heikki sentähden vaelsi kauemmas, ei hän mistään enää sellaista maata löytänyt jota olisi voinut viljelykseen ottaa tulematta kruunun tai talollisten torppariksi. Mutta torppareilta oli esivalta viinanpolton kieltänyt, niin ettei rikastua voineet muut kuin talolliset, jotka viinaa rengeilleen ja alustalaisilleen kauppasivat. Kuinka olisi siis Heikki torpparina sen suuren kyläaatteensa toteuttanut? Ei ollut hän turhaan perinyt suurta pään takaraivoa, vaan muisti hyvin veneh'ojalaisten pitkän historian. Juuri kun hänen vastainen heimonsa olisi suurimmillaan ja kylänsä kukoistuksissaan, tulisi maanomistaja sanomaan: muuta korpeen tai rupee rengikseni.—Ja hän vaelsi aina vaan edemmäs ja edemmäs, syvemmäs ja syvemmäs metsään. Sillä jossain, jossainhan piti sentään olla maata, joka ei ollut kenenkään. Eihän ilman sitä jumalaakaan voinut olla olemassa.

Eväät alkoivat ehtyä ja ruumista rupesi kangistamaan. Ei mistään hän pystynyt löytämään niin pitkiä metsiä, joita ei maamittari ja tuomari jo olisi ehtinyt kruunulle ja talollisille jakaa. Miksei Jumala katumuksen ja parannuksen tehneelle näyttänyt missä sellaista maata oli? Jos olisi näyttänyt, niin hän olisi vanhan Israelin tavoin kymmenykset kaikista mintuistansa ja vaikkapa puoletkin tuloistaan koko elinaikanansa ja lastensa ja lastensa lasten aikana kaikkien ihmisten nähden Jumalalle uhrauttanut.

Mies alkoi hakuihinsa väsyä.

Ja niin tapahtui, että hänen eteensä nousi mahdottoman suuri vuori, jonka yli ei hän enää jaksanut kavuta, vaan yöpyi korpeen tähtien alle, päänsä kallistaen karhunsammaleiselle turpeelle.

Ja näki ihmeellisen näyn.

Kirves, jolla hän oli kartanonvoudin otsan puhki lyönyt ja jonka hän nukkumaan pannessaan oli viereensä asettanut, alkoi kasvaa suuremmaksi. »Vai sinä minulla pikkuherroja kolistelet, puhui kirves,—nytpä et jaksa nostaakaan!»—Katsotaan, sanoi Heikki, nousi pystyyn ja alkoi myös kasvaa, pysyäkseen rinnalla. Kirves kasvoi niin suureksi, että kun sen terä kumotti laakson pohjalla, niin varsi vuoren ylimpään huippuun nojasi. Mutta Heikin pää yletti jo yli vuoren, ja korkeuden vinhat tuulet hulmuttivat hänen tukkaansa. Kirves huusi: »Etpä jaksa heilutella!»—Katsotaan, sanoi Heikki, ja vuoren huippu oli jo hänen jalkainsa astinlautana. »Et uskalla lyödä, mihin lyötävä on!» kiljui kirveen säkenöivä terä.—Katsotaan, sanoi Heikki, ja hänen silmänsä tulta iskivät ja Veneh'ojan satavuotiset kärsimykset nostivat hänessä huimaavan vihan voiman, ja hän tarttui kirveeseen ja heilahutti kerran päänsä ympäri. Ei ollut vielä vauhti hyvä. Heilautti toisen kerran. Ei ollut vauhti vielä hyvä. Heilautti kolmannen kerran, ja kirveen terä upposi päinensä taivaankannen sydämmeen. Kilisten ja kalisten tippuivat tähdet maahan. Ja taivas meni kahtia. Paljastui Jumala itse valtaistuimellaan. Ja kun Heikki näki, ettei kirves ollutkaan satuttanut pääsyylliseen, heitti hän sen kädestään, tarttui jumalata partaan, kiertäen kämmenensä ympäri niinkuin ohjakset, tempasi itse ylisen luojan valtaistuimelta ja alkoi retuuttaa alas maahan, suu vaahtoisessa vimmassa huutaen:

»Ellei saa häätäjätä tappaa, niin näytä missä täällä on maata muualla!»

Uni oli kestänyt koko yön, sillä hänen herätessään peipponen jo piiperteli viserrystään ja tähdet olivat sammuneet aamuruskon tieltä.

Ja kun hän näki pienen, vaivaisen kirveen vieressänsä, tuli häneen tuskainen ihmismitättömyyden tunto, ja hän selvään ymmärsi, ettei yliluonnollisitta voimitta voi taivasta halkoa eikä veneh'ojalaisille maita vapaiksi ostaa.

Kaksi oli hänen tietääkseen yliluonnollista voimaa: toinen jumalan, toinen perkeleen. Ja kun hän nyt oli Jumalan kanssa mielestään riitaantunut, nousi hän nopeasti makuultaan ja samosi Tyrvännäisten kylään ottamaan selkoa siitä miten on menetteleminen, kun itsensä pirulle myydä tahtoo.

Ja niin tapahtui, että hurskaan ja varmasti autuaitten mailla lepäävän Veneh'ojan pojanpoika, leveäkämmeneisin ja voimakkain, lujin ja pelottomin heistä kaikista avasi kätensä hurmeen vuotaa ja töhri verisen puumerkin paholaisen paperiin lupautuen hänen orjaksensa siellä, jos se vaan tekee hänet rikkaaksi täällä. Olisiko kukaan toinen hänen sijassansa tämän teon tehtyänsä saanut yön rauhaa, tarvitsematta kauhistuksen tuskissa itseänsä väännellä, on epätietoista. Mutta Heikin rinta hengitti rauhallisesti kuin myrskyn jälkeen tyyntyneen meren maininki, tai niinkuin sen rinta, joka kauan eksyksissä harhailtuaan vihdoin näkee valontuikkeen ja ennen lähtöänsä viimeiselle toivon taipaleelle autuas hymy huulilla nukahtaa lepoon.

Kohta seuraavana päivänä valmistui hän tappamaan postia, jonka oli määrä viedä kruunun maarahoja. Mutta koska postin aisakello jo maantieltä kuului ja Heikki näreikössä odotteli, näki hän että tapettava olisi ollut kyytipoikakin, joka oli hänelle tutun Tyrväntäisen poikia. Ja kirves vaipui hänen kädestänsä ja posti ajoi ohitse. Ja samassa kuuli hän paholaisen sanovan:

»Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sinä kollo!»

Ja hänen sydämmensä säpsähti riemusta. Mene siihen kaikista isoimpaan herraskylään, sanoi! Ei sanonutkaan: tapa posti!

Tietämättä vielä mikä ja missä se kaikista isoin kylä oli, mutta tuntien varmasti, että käsky oli pettämättömän oikeaan osattu, Heikki valmistautui nopeasti matkaan. Hän poikkesi ensin hätimmiten veneh'ojalaisten uusille korpeen rakennetuille vuokra-asumuksille, möi siellä vähäisen perintöosuutensa karjaan ja irtaimistoon, ompeli sitten säkin sarkaisesta vaatteesta, pani siihen pienen tyttärensä, nosti selkäänsä ja läksi maailmalle.

Hurskaat veneh'ojalaiset tulivat ihmetellen köyhistä tölleistänsä kummaa matkamiestä näkemään, kun se, sarkasäkki selässä ja pienen lapsen pää säkinsuussa, reippain askelin oikasi veräjältä suoraan metsätielle.

—Ostatko meille kylän omaksemme, jos rikastut? huusi muuan akka hänen jälkeensä.

Heikki pysähtyi, kääntyi taaksensa ja näki ihmeekseen, että koko jumalinen Veneh'oja pirun palvelijalta vastausta janoo.

—Katsotaan! hän huusi ja hänen rintaansa paisutti jälleen väkevän uhman lieska niinkuin koska hän vuorella päänsä ylitse kirvestä heilutteli ja sen taivaankanteen sinkautti.

Sitten ei enää kertaakaan taaksensa katsahtanut. Ja niin veneh'ojalaisten näkyvistä iäksi häipyi heidän tähtensä helvetin hirmukitaan viskautunut ihmislapsi.

Heikki pani matkansa määräksi saman kauppalan, jossa se vanha
Tyrväntäinenkin kuului ennen muinoin paholaisen sanoja tietää saaneen.
Se oli suuren kosken partaalla ja sitä kauppalaa sanottiin isoksi
kyläksi; mutta isoonpa kylään oli paholainen Heikin käskenytkin.

Ensi kerran eläessään hän tuli tähän liikepaikkaan, ja kohta näki, ettei se ollut mikään oikea kylä, sellainen kuin vanhat veneh'ojalaisten kylät olivat olleet, vaan tavallinen vaivaiskylä. Rikkaat olivat lyöttäytyneet yhteen asumaan ja palveluttivat itseänsä niillä nöyrtyneillä ihmisillä, jotka eivät korpeen menneet eivätkä myös voutien kalloja murtaneet. Sellaisia kyliä Heikki sanoi mielessään renkikyliksi, ja oli hän niitä paljon ennenkin maanhaku-vaelluksillansa tavannut, tämä oli ennen nähtyjä vaan suurempi.

Ja hän nyt ajatteli olevansa paholaiselta lähetetty sytyttämään tämä kauppala tuleen ja ryöstämään sen rikkaudet.

Mutta koska hän jo turulla seisoi sytytysaineista kauppaa tehden, niin katso, lapset tulivat hänen selkänsä taa puhelemaan sen kanssa, joka sarkasäkissä istui, ja ojensivat sille rinkeliä. Ja hän kääntyi taaksensa, katsoi lapsia ja ajatteli: palaisivatko nämäkin? Ja meni pois ja istui murheissansa rannan kivelle. Mutta siinä paikassa oli laituri ja haaksi täynnänsä viinaa ja viljaa, ja miehet irrottelivat köysiä rantalepistä haahden lähteä.

Suuri oli sillä hetkellä työ hänen aivoissansa ja hyvä oli myös että oli aivoilla tilaa liikkua, sillä ties kuinka muutoin olisi käynyt.

Mitään pirun sanoja ei hän ihmisten suun kautta kuullut, mutta sittenkuin oli turulta lähtenyt, oli pirun peli hänen aivoissansakin pysähtynyt. Jumalako vai perkele se oli pannut hänet ottamaan tämän kakaran selkään ja nyt sille vielä loisten kakarain kautta rinkeliä syöttänyt? Polttamaan käskee saatana, sillä kuinka tässä kaupungissa muutoin rikkaaksi pääsee? Ei hänellä ollut maata, josta olisi veroa ottanut ja rengeillä itsellensä rikkautta teettänyt. Kaiketi olisi itsen pitänyt ruveta rikkaiden rengiksi. Mutta mitä rahoja siitä lähtee! Ei koko Veneh'ojalle kylänmaita pienillä rikkauksilla osteta. Rannan veteen on tämä tyttö säkkineen upotettava, koska hän viattomat silmänsä uneen ummistaa, ja sitten kaupunki poltettava. Mutta voi ettei saatana, joka hänelle tehtävän antoi, siihen myös voimaa antanut!

Ja hänen pääkoppansa oli haljeta aivojen puristuksesta.

Aikansa siinä tuskailtuaan hän löi kätensä otsaan sanoen: Tyhmä olet sinä Heikki, sillä jos paholainen on tämän kaupungin rakentanut, ja hän on totisesti sinun mestarisi, niin meneekö kukaan mestarinsa rakennusta tulee sytyttämään? Ja kenen töitä sinä teet, jos sinä perkeleeltä hänen kaupunkinsa hävität? Perkeleenkö vai jumalan? Jumalan töitä sinä silloin teet. Anna siis kaupungin kunniansa palmuissa kukoistaa. Niin käskee saatana.—Ja tyhmä sinä olet vielä sittenkin, sillä

—Onkos tämä se kaikista isoin kylä? kysyi hän haaksimiehiltä.

—On niitä isompiakin, sanoivat he, ja isompi sekin on, johon me nämä viinat ja nämä viljat viemme.

Näes nyt, ajatteli Heikki,—ja sinä olisit tänne pysähtynyt paholaiselta hänen omaa tervapyttyänsä polttamaan! Ja eikö hän sanonut sinulle: mene siihen kaikista isoimpaan kylään, sinä kollo!

Hän hyppäsi säkki selässä haahteen, kun se jo liikkeellä oli, ja rupesi miesten kanssa välipuhetta tekemään, että he hänet mukaansa ottaisivat. Ja koska ankkuriköysi oli selvitetty ja haahteen saatu, panivat he hänet kokeeksi ensin pienempää venettä soutamaan. Mutta sillaikaa kuin Heikki kilvoitteli, kokoontuivat he ihmetellen sarkasäkin ympärille pientä tyttöä katsomaan ja kyykkysillänsä istuen kukin paraansa mukaan koettivat puhutella lasta. Mutta se katseli ympärilleen ja naposteli rinkeliä eikä sanonut mitään. Ja miehet mielistyivät, että heidän haahteensa sellainen asukas tullut oli. Kun Heikki oli soutanut, ja vaikka hän väkeväkin oli, puuttui kilpakokeesta viisi aironmittaa. Mutta tytön tähden he hänet mukaansa ottivat. Silloin Heikki ajatteli:

»Turhaan sinä häntä veteen upottaa tahdoit, sillä totisesti on tämä tyttö pääosakas saatanan suuriin tarkotuksiin.»

Ja niin läksi haaksi veden selville selille ja maat taivaanrantaan loittonivat. Ja koska tuulet kävivät ja aallot loiskuivat haahden laitoja vasten, laittoivat miehet vesiruovoista ja kaislankorsista tytölle vuoteen, jonka he purjeen alle vipuun ripustivat ja visusti tuulilta suojasivat. Ja tyttö nukkui kohta siihen. Ja he istuivat vuoronsa mukaan kaislavasua heiluttamaan.

Mutta kun he saaren suojaan saapuneet olivat ja päivän töistä nuotion ääressä lepäsivät, alkoivat he Heikiltä kysellä hänen kotiperäänsä, ja hän kertoi heille entisen elämänsä vaiheet ja kautta rantain mainitsi myös nykyisistä rikastumisen aikeistansa sekä pirun palvelukseen rupeamisesta. Mutta he sanoivat: ei sellaisia yksin tehdä, vaan täytyy olla sakki, niinkuin Riikilläkin on. Ja he kertoivat hänelle moninaisia maankuulusta Riikistä ja sen pelottavasta joukosta, jotka parihevosilla ajelevat maita mantereita, viinanpoltosta rikastuneita talollisia ryöstäen. Kun Riikki joukkoinensa taloon tulee, sanoivat, hän käskee aitat avata ja hopeat esille kantaa, ja jos isäntä on aarteensa piilottanut eikä kätköpaikkaa ilmaise, sidottaa Riikki hänen kätensä yhteen, ja pitelee palavaa pärettä kämmenien alla, kunnes tunnustavat. Eivät he ketään tapa. Rikkailta ottavat, köyhille antavat.

Mutta ei Heikki sillä kertaa sen enempää Riikin joukosta kysellyt, vaan pani heidän eteensä pulmallisen kysymyksen: mistä herrat rahoja ottavat, vaikkei kaikilla maitakaan ole, että viinanpoltolla rikastuisivat, eivätkä myös talollisia ryöstä?

Silloin alensivat haaksimiehet äänensä, ja Heikki sai kuulla kumman salaisuuden.

Olipa yksi heistä etelän puolelta, ja oli sielläpäin ollut kartanon renkinä. Niin sen herran luo sanoi joka vuosi juhanin aikaan pirun ajaneen suurella huminalla ja mustilla parihevosilla, joiden suusta tuli soitti niinkuin lohikäärmeen suusta. Ei ketään syrjäisiä silloin päästetty kartanon huoneihin. Ja koska piru jälleen lähti, niin kun riihen kohdalle ennätti, rusahtivat hevoset mustana lepakkona kujaan ja kaikki hävisi näkyvistä. Mutta toisena vuotena se tuli taas ja taas lähti samalla tavalla. Ja viljalti oli aina pirun käytyä ollut kartanossa rahaa, niin ettei sitä keltään puuttunut.

Ja näin he kertoivat kukin kotipitäjästään paljon juttuja niistä, jotka olivat itsensä pirulle myöneet. Niillä sanoivat kaikilla olevan suuren liiton keskenänsä aina vieraista valtakunnista asti. Ja kerran vuodessa sanoivat niillä olevan kokouksen Linnanmäellä. Siellä oli silloin suuret tanssit, ja jotka eivät olleet liiton käskyjä pitäneet, ne piru parkitsi niin että tulivat sieltä paidat verisinä. Toiset sanoivat, ettei piru parkinnut, vaan toverit parkitsivat.

Nämät kaikki pani Heikki visusti mieleensä.

Ja matka kesti kolme viikkoa myötätuulessa ja tyvenessä. Ja taas kun vastatuuli puhalsi, saattoivat he lautan suojaan, hakivat kyläin huitukoita ja viettivät hurjia ilonpäiviä.

Ja suuresti Heikki mielistyi heihin, sillä nämä täällä, jospa olivatkin kauppiaan palkkarenkiä, olivat kuitenkin osanneet varastaa vapauden mukaansa vesille. Eivätpä he vaivaisrenkien tavalla palkkojansa säästelleet, että vasta isänniltä torpan kerjättyänsä olisivat naimisiin menneet, vaan naivat milloin luonto nousi ja muutoin tuulilta soveltui, mutta palkallansa tuottivat tisleerattua osto-iloa, joka heidän haahtensa teki laveaksi kisakentäksi, huimaavaksi kirkkotantereeksi muutti, ja vedet ja maat yhteen ainoaan maailmaa syleilevään riemunremakkaan yhdisti, ikäänkuin eivät he koskaan olisikaan kotikyliänsä jättäneet ja rengeiksi ruvenneet.

Ja Heikki ajatteli: ostankin niillä pirun rahoilla huikean lautan ja tuon koko Veneh'ojan pontulle ja niin lähdetään laulaen ja riemuiten kunne vapaa virta viepi.

Tapahtui myös niin, että he pitkien vastatuulten sattuessa menivät maihin jättäen haahden Heikin vahdittavaksi. Ja viikonpäivät juopoteltuansa ja mellastettuaan, rikottuansa kyläin veneitä ja tuuliajolle hajotettuansa airoja, tanssittuaan ja tapeltuaan raukeina palasivat yksitellen takasin, vaatteet revittyinä, sinelmät silmäin alla, kallot vanteissa. Ja myötätuulen jälleen lehahdellessa taas alkoivat hiljaiset työpäivät haahdella. Eikä heillä enää levähtäessäkään muita mielihaluja ollut kuin puhella viattomia lapsen kanssa, laittaa sille salkkionkia, syöttää sitä, pestä sen vaatteita, harjata sen päätä, lepoon tuudittaa, niinkuin muistivat muinoin äitinsä tehneen heille itselleen tai heidän pilpattaville sisarilleen.

Ja kun lapsi jo nukkui ja yön kuudan kimalteli haahden edessä lipovan veden virissä, lauloi valvova haahtelainen kaihoisasti ikäänkuin olisi ikimennyttä muiston untuville vielä elvytellä tahtonut.

Ja Heikki valvoi ja kuunteli laulua ja vannoi uuden valan pirulle, ettei hän suinkaan ole pelkäävä sitä kaikista isointa kylää tuleen sytyttää, kunhan piru hänelle apulaisia antaa, niinkuin Riikille.

Ja kolmantenakolmatta päivänä sen jälkeen kuin he matkalle lähteneet olivat, kun ilta jo hämärsi, saapuivat he Hämeenlinnan lahteen. Ja koska Heikki oli jälleen sarkasäkin selkäänsä ottanut ja he astuivat maihin, teki yksi haaksimiehistä hänelle merkin ja he läksivät muista erinänsä.

Mutta kaupungissa oli suuret hevosmarkkinat. Ja sen torit ja kadut olivat täynnänsä huutoja ja villiä ajoa ja humaltuneita väkijoukkoja eikä yövartijat saaneet soitoillaan ja puhalluksillansa ihmisiä hajoamaan, vaikka jo pimennyt oli. Ja kaupungin porvarien kesken oli suuri pelko rosvon tähden, jonka sanottiin joukkoinensa markkinoille tulleen.

Ja se haaksimies johdatti Heikin väkijoukkojen läpi kaupungin toiseen laitaan, ja he pysähtyivät suljetun portin eteen, joka lautaiseen aituukseen tehty oli. Ja koska hän koputti, aukeni portti ja he astuivat pimeälle pihalle, jonka perällä oli matala maja, eikä sen luukuissa mitään valoa näkynyt. Mutta se, joka portin oli avaissut, käski heidän odottaa ja meni majaan, ja kun hän mennessänsä majan oven avasi, leimahti sieltä päreitten loimu ja näkyi savupatsas ja paljon miestenääniä kuului. Kun he olivat hetken odottaneet tuli majasta kookas mies pihalle, palava tuohus kädessä. Ja hän kiroili pitkään.—Ettekö te saatanat, sanoi, tiedä että kolmesataa kasakkaa on kaikille maanteille hajotettu minua kiinniottamaan, ja te portille koputatte! Mutta haaksimies teki hänelle merkin ja he menivät erinänsä. Ja hetken kuluttua se pitkä mies tuli Heikin luo ja sanoi: Vai olet myynyt itsesi, ja paljostako hinnasta? Heikki sanoi: Sen isoimman kylän rikkauksista.—Hyvä, hyvä, sanoi pitkä mies, ja kuka sinä olet, en minä tahdo tietää, en nimeäsikään, mutta minä olen Riikki.

Ja näin sanoen hän kiersi loimuavan tuohuksen niskansa taakse ja avasi ammottavan kitansa, nähdäkseen pelkääkö Heikki. Mutta Heikin silmä ei värähtänyt.

—Hyvä olet, sanoi Riikki, sinuapa tässä juuri tarvitsenkin, sillä tänä yönä me sytytämme kokot kaupungin ympärille. Ja kunhan käskyni täytät, saat jo tänä yönä paholaisen rikkauksista maistaa. Mitäs seljässäsi kannat?

Ja Riikki valaisi tuohuksella sarkasäkin suuta, pisti sormensa lapsen leuan alle ja kohotti sen päätä. Mutta lapsi nukkui suu auki, että maitohampaat näkyivät, ja sen pää retvahti kallelleen isän niskaa vasten. Silloin Riikki naurahti.

—Oletkos jo kauan emännättä ollut? kysyi hän. Ja sanoi hetken mietittyänsä: onhan meillä vielä aikaa.

Eikä vienytkään majaan miestensä sakkiin, vaan vaihetti Heikin kanssa lakkia, avasi portin ja johdatti kujaa pitkin lähes kymmenen kivenheittämän väliä toiseen majaan.

Heidän mennessänsä sanoi Riikki:

—Viedään lapsi talteen.

Ja kotvan vaiti oltuansa sanoi taas:

—Mennään Sandran luo. En minä ole häntä vielä tuntenut. Sinä saat hänet.

Heidän sisälle tullessaan paloi pesässä hiiltyneet rangot ja tyttö odotteli Riikkiä, yksinänsä vuoteella maaten, mutta huomattuaan että heitä kaksi oli hyppäsi jaloillensa. Ja Heikki näki, että Sandra Riikkiä kovin pelkäsi.

Riikki nosti lapsen Heikin selästä ja antaen Sandran syliin sanoi:

—Ota sinä tämä niinkauan kuin me asioissa ollaan. Eikä lapsi herännyt. Ja koska Sandra sen hellästi vuoteelle asetti, oli hän Heikin mielestä kauniimpi kuin kaunein Tyrvännäisten tyttäristä.

Mutta Riikki sanoi Heikille:

—Jos kasakat sinut tavottavat, annan minä tytölle viisikymmentä hopearuplaa ja hän katsoo lapsen.

Ja koska hän näki, että he toisiansa lempeästi puhuttelivat, sanoi hän viekastellen Sandralle:

—Taitaisi olla hänen morsiamenansa parempi? No, jos hän elävänä leikistä pääsee, tuo hän sinulle kultaa ja hopeata ja ottaa emännäksensä.

—Sen vannon valehtelematta, sanoi Heikki.

Ja Riikki sanoi:

—Jokos mennään. Ja oli menevinään hänen kanssaan ovelle.

Silloin Sandra ojensi salaa kätensä Riikin selän takaa ja tavotti Heikkiä hihasta, ettei hän vielä menisi. Mutta Riikki näki sen ja rupesi nauramaan.

—Taidat olla nälissäsikin? sanoi hän Heikille, ja Sandralle sanoi:—Syötä ja juota häntä kunnes minä palaan.

Ja meni pois eikä tullut ennenkuin aamupuoleen yötä.

Ja kun he tytön kanssa jo kaikesta keskenänsä sopineet olivat ja rakkaudessa sikeästi nukkuivat, koputti Riikki ovelle ja huusi: Joudu!

Ja heidän tultuansa kujalle oli siinä toinen mies Riikkiä puolta lyhyempi. Ja Riikki sanoi:

—Nyt on kaikki valmiina. Minun muut mieheni sytyttävät kaupungin pohjosen, lännen ja etelän puolelta, sytytä sinä idän puolelta. Mutta joutuin, ennenkuin päivä valkenee.

Ja annettuaan Heikille omat tuluksensa hän hävisi nopeasti.

Mutta Heikki meni sen lyhyen miehen kanssa itäpuolelle kaupunkia ja mies opasti häntä ja näytti kuhunka tervakset olivat koottu ja mihin olkikasat kannetut. Ja oli viisi paikkaa, jotka sytytettämän piti, lähes kolmen kivenkantaman päässä toisistansa.

Ja Heikki iski kohta tulen pakuriin ja sytytti ensimäisen tervaskasan, joka hajotetun oljen kanssa oli pihavajaan kätketty. Ja suuri valkea roiskahti kohta ilmaan. Mutta tuulenhenki kävi idästä. Sen tehtyään hän juoksi toista tervaskasaa sytyttämään, joka oli kotaan koottu. Kolmas oli rakennettu rikkaan talon ympärille, jossa oli lasi-ikkunat. Ja hän sytytti senkin. Mutta koska hän neljättä sytytteli, kuuli hän ensimäisestä paikasta heräävien ihmisten huutoja. Ja juostessansa viimeisen kasan luo alkoi kaupungilla rumpu päristä sotaväkeä kokoon kutsuen. Kun hän sen viidennen oli syttymään saanut meni hän katsomaan paloivatko muut. Ja valkean kohina oli kaikkialla suuri ja korkealle loimut kohosivat valaisten itäpuolen kaupunkia ja taivaan pilvet. Ja Heikki näki ihmisten juoksevan edestakaisin ja kuuli heidän hätähuutonsa. Ja hän meni läheiselle kummulle nähdäksensä olivatko Riikin miehet työnsä tehneet niinkuin hän. Mutta pohjoinen, etelä ja länsi olivat pilkko pimeinä, ja rumpu pärisi jo kujalla hänen allansa. Villinä vihurina ensimäinen kasakkaparvi nelisti hänen ohitsensa, ja koska hän sivuillensa katsahti, näki hän ratsujoukkojen rientävän pohjoisen, etelän ja lännen puolelta, palopaikkaa joka kulmalta piirittääksensä. Silloin Heikki ajatteli: nyt on paras paeta, kunnes Riikin kokot syttyy. Mutta mennessään palavan talon ohitse hän näki ihmisten hyppivän akkunoista ulos, ja he olivat jättäneet partasuu äijän sinne yksinänsä hosumaan, joka ei omin voimin ulos päässyt. Niin Heikki kapusi akkunasta sisälle häntä auttaaksensa. Mutta äijä rupesi kynsimään vastaan ja huutamaan: Riikki tappaa! Ja ihmiset huusivat: Riikki! Riikki! Ja osottivat kasakoille, mistä Heikki sisälle oli kavunnut. Ja kasakat huusivat: kolii, ja heittivät häntä kujalta keihäillänsä. Ja koska hän oli savun ja tulen läpi kantanut äijän ulos, ja sammuttanut hänen partansa, vangitsivat kasakat Heikin, sitoivat hänen kätensä satuloihin ja veivät hevosten välissä pois. Ja ihmiset riemuiten huusivat: nyt on Riikki kiinni! Ja Heikki käänsi päätänsä ja katsoi hevosten yli pohjoiseen, länteen ja etelään, mutta siellä oli pimeys. Silloin hän ymmärsi, että Riikki oli hänet pettämällä itsellensä pakotien avannut.

Ja Heikkiä tutkittiin raastuvassa ja käytettiin monilla käräjillä, sillä he kantoivat hänen päällensä kaikkinaisista Riikin pahoista töistä. Ja kun hän yhden ajastajan linnassa istunut oli, tuomitsivat he hänet kuolemaan.

Ja Heikki ajatteli: Miksikäs menin minä sitä äijää tulesta ja savusta tuomaan! Oikein he minut kuolemaan tuomitsivat, sillä tähän asti en ole ymmärtänyt, ettei piru ihmisestä ulkona ole, vaan ihmisen on itse itsessänsä piru oleminen.

Mutta kun Heikki jo kuolemaan valmistunut oli ja linnan holvissa pyöveliänsä odotti, joka hänen oikean kätensä olisi miekalla katkaissut ja hänen päänsä poikki lyönyt, avasivat he holvin oven ja toivat hänelle paperin. Ja kun Heikki oli siihen puumerkkinsä piirtänyt, veivät he paperin jälleen pois ja hän istui linnassa taas kolmen kuukauden päivät. Niin neljännen kuukauden ensimäisellä neljänneksellä he sanoivat hänelle: Sinä olet armon saanut, eikä sinun pidä kuolemalla kuoleman, vaan olet ikipäiviksi Siperiaan tuomittu.

Mutta kun aika tuli, että Heikki piti muiden pahantekijäin kanssa
Siperiaan vietämän, oli linnan portille yksi mies lähetetty, joka heidän
ulosastuissansa sanoi Heikille: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt.
Eikä muuta sanonut vartijain ja sotaväen tähden, jotka siinä olivat.

Ja niin läksi Heikki pitkälle taipaleelle. Ja oli kevät ja maamiehet jäivät peltojansa äestämään ja varikset istuivat aidan seipäihin lennoistansa lepäillen ja jäivät Suomeen. Mutta Venäjän metsänrinnasta kukahti käki: Sandra on sinulle pojan synnyttänyt! Ja Heikki ajatteli: Vielä ei ole minun asiani maan päällä loppunut, vaan piru on minut jälleen palvelukseensa ottanut, että kerran näen valani täyttyvän, jonka Veneh'ojan miehille vannoin.

3.

Sandra oli torpan tyttö Hauhon suuresta kylästä, jonka myös maamittari oli jakanut ja hajottanut ja tuomari jaetuksi vahvistanut. Kun torppareilta viinankeitto kiellettiin kurkisti köyhyys Sandran kotitupaan ja hän pantiin piiaksi sille talolliselle, joka oli kiellon antanut ja siten itse rikastunut. Mutta Sandra ikävöitsi kotiansa, ja kun Riikki tuli joukkoinensa taloon, antoi Sandra hänelle salaa aittain avaimet ja Riikki ryösti talon puhtaaksi. Mutta kauniin Sandran vei mukanansa Hämeenlinnaan.

Sittenkuin Sandra oli Heikille pojan synnyttänyt lähetti Riikki hänelle
kolmekymmentä hopearuplaa eikä sen enempää hänestä tietänyt. Sen jälkeen
Sandra elätti itseään ja molempia lapsia myymällä tisleerattua viinaa
Hämeenlinnan kasakoille.

Mutta Riikin joukko kasvamistaan kasvoi. Sillä oli paljon miehiä, jotka ennemmin ryöstivät talollisia kuin olivat heidän renkeinänsä. Ja kun heidän vallattomuutensa kävi niin suureksi, ettei kukaan voinut enää olla kullastaan ja hopeastaan varmana, tuli keisarilta ja senaatilta käsky, että rautatie oli rakennettava Hämeenlinnan ja Helsingin välille. Ja paljon Riikin miehiä tuli kruunun töihin ja vallattomuus lakkasi.

Mutta Sandra, joka oli huonon elämän tähden kaupungista ajettu, rupesi ruuan ja viinan myyjäksi rautatien rakentajille, lautakojuansa siirtäen sen mukaan kuin rautatie valmistui.—Silloin oli hänen poikansa, jonka hän Franssiksi nimittänyt oli, kymmenen vuotias. Mutta Kustaava, jonka Heikki oli hänelle sarkasäkissä tuonut, oli viisitoista täyttänyt ja jäänyt Hämeenlinnaan saunoittajan toimeen.

Rautatie rakennettiin alkaen yhtaikaa kummastakin päästä, Hämeenlinnasta ja Helsingistä. Kun päät tulivat yhteen, loppui työ ja miehet saivat vapaan kyydin toiset pohjoiseen päin toiset etelään. Mutta Sandra jäi kojuinensa keskelle kaupunkien väliä.

Ja hän alkoi maanteillä viinaa kaupiten ja poikaansa kerjuulle lähettämällä itseänsä elättää, painuen eteläänpäin ja kuoli Helsingissä väsymyksen ja tautien runtelemana.

Parinkymmenen vuoden kuluttua Sandran kuolemasta oli hänen poikansa jo rikas mies.

Eräällä pääkaupungin syrjäkadulla, jossa nykyään on vieri vieressä suuria kivimuuria täynnänsä ylhäistä hyyryväkeä, oli viime vuosisadan 70-luvulla mataloita, harmaan ruskeiksi siveltyjä puutaloja, joihin mentiin pihan puolelta, sillä niissä ei asunut niin ylhäistä väkeä, että olisivat erityistä katuovea kaivanneet. Yhdessä tämmöisessä talossa asui hyyryllä pihan perällä myös issikka n:o 16, Frans Henrikson, jotenkin pienipäinen, valkotukkainen pitkä ja lihava leskimies, jonka etuhampaista oli ainoastaan joka toinen tallella, vaikka ikää oli vaille kolmekymmentä. Se oli saman Sandra vainajan poika.

Hänellä oli kaksi pulskaa hevosta tallissa, vajassa hyvänlaiset ajurinrattaat, roskat, kahdet reet. Sanomalehti oli tilattuna vuodeksi, ja hän paraikaa hieroskeli kauppaa ostaaksensa omakseen sen talon tonttineen, jossa asui, sillä tonttien hinnat nousivat vuosi vuodelta, joten säästörahoille ei olisi parempaa sijotuspaikkaa voinut löytyä.

Tyhjästä hän oli alkanut.

Rikastumisen suuri salaisuus oli hänelle selvinnyt jo hänen pikku poikana ollessaan, kun hän kerjäilevän äitinsä kanssa maantieltä saapui tähän suureen kaupunkiin. Äiti oli aina opettanut kerjäilemällä ja varastelemalla kokoomaan. Mutta semmoisesta ei milloinkaan rikkautta syntynyt, vaikka olisi kuinkakin monta hopealusikkaa hänelle tuonut. Varastettua tavaraa ei voi panna talteen, vaan se muuttuu viinaksi ja laiskuudeksi, kuten äidillä. Mutta rikkauden salaisuus on siinä, että tavaraa voi panna talteen ja se siellä itsestänsä kasvaa, sillä aikaa kuin toista tavaraa hankitaan. Vielä on varastelemisen suuri vika siinä, että tahtoo joutua rikkaiden kanssa riitaan ja polisien ajettavaksi, mutta rikastuminen riippuukin vaan siitä, osaako tekeytyä rikkaiden ystäväksi ja polisien lellipoikana pysyä.

Salaisuus oli hänelle selvinnyt oikeastaan jo ensi päivänä, kun hän äitinsä kanssa maantien tomusta pääsi kaupungin puhtaille kaduille.

Silloin oli ollut kauhean kuuma päivä.

Äiti oli istunut lepäämään kirkon rappusille. Mutta Frans oli niin janoinen, että olisi lätäköstäkin juonut, jos vaan olisi sellaisen mistä löytänyt. Vettä hakiessaan hän näki kuinka muuan suuri roimahousu ryssä kantoi keskellä katua pönttöä päänsä laella ja pysähtyen aina rikkaitten talojen kohdalle huusi kukon tapaan kiekahtaen: »Maroosina karoosi!» Pieni valkonen impi avasi nyt akkunan ja kohta juoksi ryssä ketterästi akkunan alle, täyttäen immeltä saamansa astian helakan punaisella puurolla, jota hänellä oli pöntössänsä. Ja impi antoi ryssälle rahasetelin. Nyt tuli Frans viereen katsomaan kuinka ryssä antaa immelle pikkurahoja. Rahat olivat sillä pyöreään, kovaan lakkiin piilotetut. Sillä jos ne olisivat sillä taskussa olleet, arveli Frans, ei ryssä olisi voinut päälaella pideltävän pöntön tähden niitä varkailta varjella. Ei Frans ollut eläessään niin paljon rahoja nähnyt kuin nyt näki ryssän lakissa, hopeita, kuparia, seteleitä. Kun se oli pyyhkinyt hikisen otsansa, rahat jälleen piilottanut ja lakin päähänsä pannut, huomasi se kerjäläispojan, otti pöntöstä pienen luisen lusikan kärkeen sitä samaa puuroa, irvisti ja pisti Fransin suuhun. Ensin Frans aikoi sylkäistä pois, kun se oli jääkylmää. Mutta se alkoikin sulaa janoiselle kielelle, levisi suupieliin, herahti kuivaan kitaan ja yhtäkkiä, kun oli jo nielty, alkoi maistua—maistua äärettömän hyvälle, niin sanomattoman, niin ihanan autuaalle—eikä tullut enään takasin imemälläkään, ei sitä ollut enää missään—ei missään. Frans oli varmaan ollut taivaan avattujen porttien edessä eikä mennyt sisälle ennenkuin ne jo sulkeutuivat! Hän hyökkäsi ryssän jälkeen, mutta tällä oli pönttö jo kiinni ja päälaella.

Imelä unohtui kyllä pian. Mutta rikastumisen salaisuus oli hänelle tästä hetkestä selvinnyt iki päiviksi: täytyi palvella rikkaita kaikkein makoisimmalla.

Ei tosin hänestä milloinkaan marosinaryssää tullut. Mutta on maailmassa muutakin makeata, josta rikas rahansa antaa.

Hän meni naimisiin lesken kanssa, joka oli toistakymmentä vuotta häntä vanhempi ja neljän poikalapsen äiti. Joku oli sanonut: tuosta miehestä ei tule ikinä rikasta. Mutta malttakaa! Leskellä oli kaupungin laidassa velkainen talorähjä, jossa hän harjotteli luvatonta viina- ja olutkauppaa, juottaen kuorma-ajureja ja satamalastaajia ja vuokrasi huoneita katutytöille. Kun Frans pääsi lesken ja liikkeen herraksi, muutti hän asiat kokonaan toisin päin. Mitään luvatonta ja poliseille salattua ei hänen periaatteensa mukaan saanut harjottaa, sillä kaikki sellainen teki polisin ja rikkaitten vihamieheksi. Sitäpaitsi eivät ajurit eivätkä lastaajat olleet niitä, joita palveleman piti, vaan rikkaat rahoilla eläjät. Frans toimitti lesken alaikäiset lapset oppipojiksi verstaihin, kaksi vaunumestarin pajaan, yhden suutarinoppiin ja yhden räätälinverstaaseen. Sitten löi kivijalkaan katuoven ja laudotti kellariin huoneen, josta tuli laillinen viini- ja portterimyymälä. Mutta ylähuoneiden korjaamiseen hän pani kaikki omat roposensa ja viimeisetkin lesken varat. Huoneet tapitseerattiin punasilla seinäpapereilla, sisustettiin punasilla mööpeleillä, komeilla sängyillä, ikkunoihin ripustettiin kaksinkertaiset verhot, seinille hankittiin peilejä ja koristuksia, saliin saatiin vanha pianokin. Kun kaikki oli valmista, rupesi leski emännäksi siihen komeuteen ottaen huoneihin asukkaiksi hienoja ruotsinmaalaisia ammattinaisia. Mutta Frans itse rupesi rengiksi lähimmäisen talon ajuri-isännälle. Eikä hän tähän vaatimattomaan ammattiin ryhtynyt sen vuoksi, että oli kaikki varansa pannut talon sisustukseen, vaan siksi että saattoi ajaa taloonsa yövieraita ravintoloista ja siten tehdä liikettänsä tunnetuksi. Ja tytöt maksoivat huikeita hintoja lesken huoneista ja kestityksestä, ja herrat yhtä huikeita Fransin viinistä ja portterista. Pian oli hänellä oma hevonen, pian kaksi, pian neljä, omat tallit, omat liiterit, reet, rattaat ja ajurirengit.

Ja ties kuinka rikkaaksi hän olisikaan päässyt, ellei leski olisi äkkiä kuollut. Frans ei voinut löytää sopivaa emäntää liikkeeseensä.

Oli hänellä sisarpuoli Hämeenlinnassa, se Kustaava. Tästä Kustaavasta hän oli kuullut, että se oli joku vuosi sitten saanut siellä lapsen, ja oli Franssilla senvuoksi hyvä toivo, että Kustaava ottaa toimen mielellään vastaan. Mutta kun Kustaava kuusivuotiaan lapsensa kanssa Helsinkiin tultuansa huomasi, mitä elkeitä Fransilla oli ja Frans suoraan suositteli hänelle emännän paikkaa liikkeessänsä, oli Frans saada häneltä korvillensa.

Kustaava ei kuitenkaan enää palannut Hämeenlinnaan, vaan jäi Helsinkiin ja rupesi elättämään itseänsä pyykin pesulla.

Toisen kerran otti Frans saman asian puheeksi vasta parin vuoden perästä ja katsoi silloinkin varovaisuuden vaativan pitää ensin esipuhe rikastumisen salaisuuksista ylimalkaan. Kustaava kuunteli toisella korvalla, mutta vähitellen alkoi käsitellä esineitä yhä vihasemmin. Ja kun Frans pääsi siihen asti, että sanoi pyykkiä voivan kyllä tyhmempienkin ihmisten pestä, ymmärsi Kustaava mihin hän tähtäsi ja lennätti kauhan hänen silmillensä.

Nyt katsoi Frans tarpeelliseksi pitää vieläkin pitemmän väliajan. Mutta ei tuumasta sentään luopunut. Hän vuokrasi tyttöhuoneuston vieraalle emännöitsijälle ja piti toistaiseksi ainoastaan ajurinliikettä ja viinikauppaa, kunnes toivoi Kustaavan taipuvan. Kustaava oli hänelle suurimpana kummana mikä milloinkaan oli hänen eteensä tullut. Elää saunoittajana vallattomassa kaupungissa upseerien ja sotamiesten keskellä, joutua häpeään, saada lapsi ja sittenkin halveksia tällaista rikastumisen ja hyvityksen tilaisuutta, ja muuttua jo kolmenkymmenen viiden ikäisenä äreäksi, miehiä luotaan lykkiväksi pyykkiakaksi, se oli Franssille selittämätön arvotus. Mutta mitä vihasempi ja tuittupäisempi Kustaava oli, sitä enemmän hän Franssia miellytti ja sitä enemmän Frans taivuttamisyrityksissään kiihottui.

Kustaavan poika, Hannes, oli jo kahdentoista ikäinen silloin kuin Frans, tarkoin asianhaaroja harkittuansa ja punnittuansa, teki vihdoin kolmannen taivuttamisyrityksen. Ja tämäpä poika se nyt juuri olikin pääpykälänä hänen suunnitelmassaan. Kustaava rakasti poikaansa ylitse kaiken ja Frans oli päättänyt todistaa hänelle, että Kustaavan rikastuminen oli pojan kasvatuksen vuoksi välttämätön.

Asia oli tällainen:

Vaikka Frans oli rikas mies, vaikka hän pyhäisin kävi ponsuuriin puettuna ja paksu kultainen kellonvitja roikkui taskusta taskuun hänen möhöisen mahansa ylitse ja kantasormukset kiristivät hänen punaisia, pulleita sormiansa, eikä olisi luullut häneltä ikinä mitään puuttuvan, oli hänelläkin sentään pahat harminsa. Sen tuottivat hänen kolme poikaansa, jotka leski oli hänelle synnyttänyt. Ne eivät vaan voineet seurata isäänsä parempien ihmisten kirjoihin, siksikö että Frans oli liian nopeasti itsekin kohonnut vai ehkä siksi, että olivat jo luonnostaan hulttioimia. Frans eli heidän tähtensä alituisessa vaarassa tulla polisien kanssa rettelöihin—seikka, joka oli Franssille perin vastenmielinen. Kaksi kertaa hän oli jo ollut käskettynä polisikamariin heidän vehkeittensä vuoksi. Tämä kaikki syntyi siitä, ettei heille voinut keksiä mitään työtä. He kasvoivat ensi luokan katupojiksi, joiden tähden saattoi minä hetkenä tahansa odottaa ikävyyksiä. Selkäsaunasta ja arestikurista ei ollut mitään apua.

Mutta tulipas vihdoinkin apu asiaan.

Eräänä lauhkeana keväisenä iltapäivänä Frans istui paitahihasillaan pihakamarissaan, avatun akkunan ääressä lueskellen Suometarta. Hän kyllä kuuli kadulta sitä tavallista kirkunaa ja tiesi ketkä siellä taas harjottavat vallattomuuksiaan. Myös tunsi, että olisi pitänyt mennä niitä kurittamaan ennenkuin polisi tuo ne niskasta pidellen hänen eteensä. Mutta tässä sattui olemaan niin merkillinen kirjotus, että jos pojat olisivat nyt vaikka virsikirjat kainalossa kotia ilmestyneet, hän olisi ne piiskalla takasin kadulle ajanut.

Aluksi hän ei osannut muuta kuin suu auki töllistää Suomettareensa. Hän luki kirjotuksen uudelleen ja taas uudelleen. Vuoroin naurahteli vuoroin meni totiseksi, katseli lehteen milloin kaukaa milloin aivan läheltä. Niin siinä seisoi ja niin se oli, ei siitä päässyt puuhun ei kantoon.

Siinä seisoi, että koulu avataan suomalaisille kansan lapsille, josta he kahdeksan vuoden kuluttua pääsevät yliopistoon.

Tästä kummasta hän kyllä oli kuullut epäillen puhuttavan, mutta nyt nähtyään asian Suomettaressa täytyi asian uskoa todeksi.

Siinä samassa hetkessä oli hänelle selvänä, että hän panee kaikki poikansa tähän kouluun. Tämä eriskummallinen koulupuuha oli aivan kuin häntä vaan odottanut,—että hänen asiansa olisivat kypsyneet: hän rikastunut ja hänen poikansa kouluikään tulleet. Hyväpä oli, ettei hän niitä vielä verstaisiin ollut ehtinyt antaa, joka olisikin ollut taka-askel hänen nopeassa edistyksessään.

Mutta niinkuin tämä omain poikain kouluun paneminen häntä innostikin, oli hän vielä enemmän innoissaan siitä vaikutuksesta, minkä ehdotus oli tekevä Kustaavaan. Kaikki seikat nyt kiertyivät siihen, että Kustaava tulee lopultakin taivutetuksi. Asia oli nimittäin sellainen, että vaikkei Frans varmasti tiennytkään Kustaavan pojan isästä, oli hänellä aina ollut epäilys, että se oli muuan hieno sotakapteeni. Tämän vuoksi Franssin pojat olivat antaneet Kustaavan pojalle kapteenin haukkumanimen. Mutta Kustaava oli sen kuultuansa kerran raivoissansa huutanut: kyllä minä teille piruille hänestä kapteenin teenkin! Josta Frans päätti, ettei Kustaava tiedä mitään suurempaa kostoa maailmalle kuin jos saisi poikansa herraksi. Sentähden hän nousi ja meni Kustaavaa hakemaan.

Hän löysi sen Kaivopuiston rannasta pyykinpesusillalta, jossa Kustaava suuren paukutuksen keskellä muiden pyykkiakkain mukana virutteli ja kierteli hienoja liinavaatteita jääsohjun seassa. Kun Frans malttamattomuudessaan kutsui hänet erikseen ja lyhyesti mainitsi Hanneksen panemisesta herraskouluun, lensivät Kustaavan kasvot tulipunaisiksi ja hänen täytyi hämmästyksestä istua vaatekorin päälle. Frans oli osunut keskelle hänen sisintä sydäntänsä.

Frans ei sillä kertaa sen enempää puhunut, vaan meni myhäillen kotiinsa odottamaan. Ja aivan oikein: jo kolmantena päivänä Kustaava tuli hänen luoksensa, vaikkei muutoin koskaan käynyt. Tultuansa Kustaava tietysti ei sanonut uskovansa sanaakaan kaikesta siitä mitä Frans oli hänelle koulusta puhunut.

Silloin Frans haki Suomettaren ja luki siitä.

Ei Kustaava vaan uskonut, nousi ja rupesi kiukkuisesti Franssin huonetta luutuamaan.

Silloin Frans todisti hänelle asian toisella tavalla. Hän kertoi viime talvena kerran yön aikaan odotelleensa Kaisaniemen ravintolan luona muiden ajurien mukana milloin siellä kestit loppuisivat. Mutta kun herrat tulivat ulos, olivat muutamat liikutetut ja heidän välillänsä nousi suuri riita. Silloin hyppäsi yksi verannan pöydälle seisomaan ja alkoi selittää tätä samaa koulu-asiaa, ja he vetivät hänet alas, ja yksi rupesi hosumaan kepillä ja sanomaan: issikkainko lapsia te siihen kouluun panette? Toiset sanoivat: eikö issikka ole ihminen? Ja, jotka enemmän juopuneita olivat, rupesivat tappelemaan. Mutta toiset istuivat rekiin, ja ne, jotka hänen rekeensä tulleet olivat, puhuivat samasta asiasta vielä sittenkin kun hän heitä tyttöjen luo ajoi, ja hän kuuli selvästi heidän moneen kertaan sanovan: toiset ajat tästä syntyy! Perille tultua, kun Frans kumartui taakseen vällyä kiinnittämään, yksi herroista löi häntä olalle ja sanoi: onkos sinulla lapsia? Frans vastasi: on.—Pane ne kouluun, niin saat ne herroiksi. Tästälähin suomalaisetkin saavat sivistystä.

Kustaava oli tullut hyvin levottomaksi ja kiihottuneeksi. Kun Frans lopetti, sanoi hän: sinulle ne koulun laittavat, joka rikas olet.

Silloin Frans sanoi: Miksi ei Kustaavakin voisi rikkaaksi tulla?

Mutta Kustaavan rupesi molemmat leuat vapisemaan, eikä hän saanut sanaakaan suustansa, ja meni niin kotiansa.

Sinne tultuaan hän rupesi kohta vitsa kädessä kiivaasti hakemaan poikaansa pihalta, mutta poika pakeni nurkasta nurkkaan. Kustaava juoksi perässä ja torui:

—Vai olet taas noin rypenyt! Sisso, poika, kyllä minä sinut opetan!

Ja asettui edeltäpäin kaikkiin aukkoihin ja soliin mistä poika olisi voinut hänen käsistään livahtaa vapaalle kadulle.

Mutta poika pakenikin äitiä ainoastaan nimeksi, sillä hän oli tullut sangen uteliaaksi. Tämmöiset ilman vähintäkään syytä toimeenpannut selkäsaunat ennustivat aina jotakin suurta tapahtumaa eli käännettä hänen elämässään. Hän senvuoksi, vaikka näki, että tällä kertaa uhkasi mitä perusteellisin selkäsauna, antautui melkein omin ehdoin. Mankelihuoneen ylisparven alta äiti koppasi hänet kiinni, paukahutti tillin kummallekin korvalle, tukisti ja sitten niskasta pidellen vei sisälle saamaan oikeata pehmitystä. Siellä kukisti pojan, riisui häneltä pöksyt ja alkoi hutkia vitsalla:

—Vai meinaat aina vaan porsaana elää, vai meinaat, vai meinaat! hän saneli lyöntinsä tahtiin.

Poika kiljui sentään vaan niinkuin viran puolesta. Silmät pyöreinä ja odottavina kysyivät äidiltä: Mikä siis on asiana? Onko se hyvää vai pahaa?

Mutta äiti ei ruvennut kohta antamaan selityksiä näihin ilmeisiin kysymyksiin. Selkäsaunan piti olla asian tärkeyttä vastaava.

Kun toimitus oli vihdoin suoritettu, nousi hän äärimmilleen kiihottuneena seisaalleen ja rupesi puhumaan vienon hiljaisella äänellä, niinkuin se, jonka valta toisen ihmisen yli on ylimmilleen kohonnut ja joka senvuoksi ei tarvitse kovalla äänellä käskyjänsä antaa.

—Kädet ristiin, poika, pane kädet ristiin!

Poika vaikeni ja pani sormet ristiin, niinkuin kirkossa tehtiin, ja odotti nöyränä ja uteliaana.

—Osaatko isämeitää? Lue isämeitää. Jaa, jaa, lue isämeitää!

Poika rupesi höpisemään isämeitää, mutta ei osannut kuin puoliväliin.

—Vai et osaa isämeitää? Jaha, täytyy panna kouluun, että opit isämeitää. Mene kouluun. Vaatteet ovat hyllyllä ja saappaat ovat hyllyllä. Ota jalkaas ja mene kouluun…

Kustaava aikoi vielä sanoa jotain, mutta sen sijaan istui tuolille ja voimatta hillitä itseään purskahti äänekkääseen itkuun:

—Että minun pitikin synnyttää sinut tämän auringon alle!

Ja taas hyppäsi pystyyn, polkasi jalkaansa ja komensi:

—Sisso! Pese itsesi ja kampaa tukkasi!

Ja hän otti pojan vaatteet ja saappaat hyllyltä ja nakkeli yksitellen permannolle ja meni itkien pois.

Tasan kuukauden kuluttua tästä merkillisestä päivästä he kulkivat molemmat jälekkäin ajuri Henriksonille päin, äiti edellä, silmät mielenliikutuksesta turpeina, juhlaliina päässä ja juhlallinen päätös kasvoilla. Pojalla oli jalassa kömpelösti kolisevat saappaat, vähän liian pitkät housut ja täys'ikäisen lainalakki päässä. Paljaskinttuiset katutoverit osottelivat ihmetellen häntä sormellaan. Mutta hän ei kääntänyt päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ja ainoastaan silmillään seurasi heidän kadehtivaa ihmettelyään.

Henrikson oli myös valmistanut poikansa kouluun vietäviksi, kaikki kolme. He seisoivat saappaat jalassa portilla ja odotellen katsoivat kadunkulmaan päin. Ja kun näkivät Kustaavan tulevan kaukaa poikansa kanssa, sanoivat toisillensa: tuolla tulee kapteeni. Ja juoksivat sanomaan isällensä, joka oli huoneessansa, piha-ikkunassa istuen.

Silloin Frans työnsi jalallansa oven auki sisempään huoneeseen ja huusi sinne:

—Vaari hoi, Kustaava tulee pojan kanssa!

Sillä siellä sisemmässä huoneessa asui vanha äijä, jota lapset sanoivat vaariksi ja Franssin olisi pitänyt sanoa isäksi, mutta sanoi vaariksi, ja piti ikäänkuin piilossa ihmisiltä, koska äijä oli aikoinaan ollut murhapoltosta vankina Siperiassa ja sieltä karannut. Merkillinen äijä senkin puolesta, ettei se osannut puhua muusta kuin menneistä ajoista ja taitamattomuudessaan rupesi aina kertomaan karkuretkistänsä, olipa sitten kuulijana ollut vaikka polisimestari itse. Senkin tähden eikä ainoastaan häpeän vuoksi hän oli ihmisiltä salattava.

Franssin huutoon vaari käänsi makuultaan päätänsä, katsoi hetken eteensä ja alkoi sitten:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen palasin…

Frans huusi keskeyttäen:

—Kustaava tuo poikansa kouluun!

—Jaa mihin tuo?

—Kouluun.

—Turhaan minä sen sarkasäkissä maailmalle kannoin, sanoi vaari ja katsoi hetken eteensä.

—Meitä oli kymmenen, alkoi hän, jotka Siperiasta läksimme ja lautalla virran ylitse tultiin, mutta Aunuksen rajalle päästyä ei ollut kuin minä ja Matti. Sitä on näes huikeasti matkaa. Kolme vuotta kesti käydä ja kahdesti tauti tapasi kaverin. Mutta koska minä Suomeen takasin tullut olin…

Kustaavan tulo keskeytti hänen kertomuksensa, kuten sen aina jokin keskeytti. Hän kääntyi toiselle kyljelleen eikä tullut etuhuoneeseen, sillä hän ei pitänyt Kustaavasta eikä välittänyt hänen pojastaan. Hän välitti vaan Franssin lapsista. Niiden vehkeitä hän aina tarkkaan seurasi, ja kun ne varastelivat tai murtivat lukkoja tai joutuivat polisin kynsiin, kasvoivat vaarin toiveet yhä suuremmiksi. Paljon, paljon hän niistä pojista odotti. Ja milloin Frans voivotteli lapsiansa, silloin vaari niistä enin iloitsi.

Mutta eipä vaari ollut oikein tyytyväinen itse siihen poikaan, jonka
Sandra oli hänelle synnyttänyt, sillä heidän välillensä oli noussut
jyrkkä erimielisyys jo kohta siitä päivästä pitäen, jolloin hän
Siperiasta palattuaan Franssinsa löysi.

Ilokseen hän tosin ensin näki, että myöskin Frans ennen kaikkea muuta, ajatteli rikastumista. Mutta Franssin »rikastumisen salaisuus» ei miellyttänyt vaaria, sillä vaarilla oli mielessä toinen salaisuus.

Siperiassa hän oli, seurustellessaan maankuulujen pahantekijäin kanssa, oppinut venäläiseltä ammattirosvolta väärän rahan valmistamistaidon. Vehkeet olisivat vaarilla olleet kaikki kunnossa vaikkapa uusia Suomen kultarahoja valmistaa, ja sattui vielä niin onnellisesti, että Frans oli hopeasepän opissa käynyt, joten hän olisi tuntenut koko joukon tärkeitä seikkoja, jotka väärän rahan valmistamiseen kuuluu. Mutta Frans ei tahtonut ottaa kuuleviin korviinsakaan vaarin suunnitelmia. Ei tahtonut muka tehdä mitään laissa kiellettyä eikä joutua polisin kanssa rettelöihin. Rahoistakin, jotka vaari oli hänelle tuonut, ensin kysyi, mitä rahoja ne olivat. Ja vasta sittenkuin vaari oli kertonut, että ne olivat hänen ammutun kaverinsa ryöstämiä ja hänelle talteen jättämiä, oli Frans suostunut ottamaan ne vastaan. Mutta saatuaan rahat ei ruvennutkaan niillä rahaverstasta kuntoon laittamaan, vaan kaikki pani talonsa sisustuksiin. Ei uskaltanut. Ei ollut hänessä miestä. Tahtoi rikastua vaan omiksi huvikseen, ilman tarkotusta, että olisi vaan punaseen naamaansa aina saanut kaapista viiniä kaataa ja huitukoita silitellä. Maitten vapaaksi ostamisesta ei ymmärtänyt mitään.

Mutta jos oli Frans vaarin mielestä huono, niin sitä enemmän hän odotti pojista. Odotti niistä kerran tulevan semmoisia miehiä, jotka tietävät, että piru on ihmisessä itsessään, eivätkä sentähden mitään tekoa tunne, mihin ei heidän kätensä uskaltaisi kohota.

Paniko Frans heidät kouluun taikka ei, se oli vaarin mielestä vähäpätöinen kysymys.

Ja sentähden vaari vaan käänsi kylkeänsä eikä välittänyt kuunnella poikansa ja tyttärensä puheita koulusta.

Mutta Frans sanoi Kustaavalle, kun he olivat istuneet:

—Ottaisit aluksi vaikka tämän viinipuodin hoitoosi.

Kustaavan värähtivät taas leuvat. Mutta hän sanoi hillitysti:

—Jos koettaisin sentään ensin pyykinpesulla.

Fransin naama venyi pitkäksi, mutta hän ajatteli kärsivällisesti: ehkä koulutat pari vuotta, mutta poika kasvaa ja kerran sinä sittenkin taivut!

He nousivat ja menivät viemään poikiansa koulun rehtorille.

4.

Seitsemänkymmenen luvulla ei ollut Tähtitornivuorella vielä mitään ihmiskäden laitoksia, ei istutuksia, ei harvinaisia puulajeja, ei runkoruusuja, ei nurmikkoja, ei käytäviä, ei haaksirikkoisten länteen kääntyvää hätähuutoa eikä sopivaa paikkaa Suomen oikeuksia vartioivalle eduskuntatalolle.

Vuoren huipulta näkyi etelän puolelle esteettömästi avomeri ja pohjosen puolelta satama, tori, valkonen Nikolainkirkko ympäröivine kivimuurineen, yhtä komeana kuin nytkin, ja loitompana joka suunnalle matalien puurakennusten epätasainen taistelu yhä taajemmin nousevia tiilitaloja vastaan. Länteenpäin näkyi etenevä saaristo. Mutta itäänpäin yhtä esteettömästi Viaporin linnoitus vallinensa ja kasarmineen.

Vuoren itäisen osan ylitse luikerteli kivittämätön tie jalankulkijoita ja niitä kuorma-ajureita varten, jotka kuljettivat kaupunkiin kalliosta louhittuja kiviä. Myös koko läntinen puoli oli louhoksien vallassa ja oli käynti siellä kiviröykkiöiden tähden vaikeata. Epätasaisuutta lisäsivät vielä suuret soraläjät, sillä tätä osaa vuoresta käytettiin kaupungin yleisenä kaatopaikkana.

Jospa hienommat kävelijät siis välttivätkin Tähtitornivuoren särmäkkäitä kivirotkoja, pullojen sirpaleita ja tiilisoraa, niin kuitenkin suuri joukko kultaisen pääkaupungin asukkaista jo silloin rakasti vuorta lempipaikkanansa. Niihin kuului ennen muita satamalastaajat, jotka laivoja ulapalta tähystellessään, mielellään siellä pulloansa kallistelivat, kaartilaiset ja heidän huitukkansa, ja muut joutolaiset, joilla oli aika vetäytyä kaupungista louhikkojen vapauteen juopottelemaan.

Mutta niihin kuului myös erään koulun oppilaskunta, sillä hekin olivat vuoren valinneet olinpaikaksensa.

Tämä koulu oli ensimäinen ja ainoa suomalainen alkeiskoulu pääkaupungin monien muunkielisten sivistyskoulujen keskellä, ja sen pojilla oli siis suuria vastuksia voitettavana. Sillä heidän oli käyminen alituista, sitkeätä taistelua arvonsa ja kunniansa ylläpitämiseksi muiden koulujen monilukuisia joukkoja vastaan, jotka heitä joka suunnalta piirittivät ja luonnollisina vihollisinaan pitivät. Tappeleminen oli ensiksikin »norsseja» vastaan, joiden koulu oli keskikaupungilla, sitten »rottia» vastaan Kasarmintorin kulmassa, ja vihdoin »ryssiä» vastaan, jotka sijaitsivat Välitorin kulmassa. Näistä kaikista olivat »rotat» rohkeimmat, purevimmat ja lähimpänä heitä. Ne olivat myös kaikkein vahvimmat. »Norssit» taas pahat siitä että olivat usein pampuilla varustetut tai iskuraudoilla, joka teki heidät vielä vaarallisemmiksi. Mutta ryssät olivat lukuisimmat.

Alituisen sotatilan vuoksi tuli koulun oppilaiden kesken ainoaksi arvonmitaksi tappelukelpoisuus. Muut arvonmitat, kuten käytös, ahkeruus, tarkkuus, taito, sääty—ne olivat merkitystä vailla. Ahkerat, osaavaiset ja ylempisäätyiset pidettiin pikemmin ala-arvoisina, koska olivat tavallisesti voima-asioissa takapajulla ja suoriutuivat rotista ainoastaan toisten vahvempien turvissa. Tappelukokemus ja siitä lähtevä kunnia saavutettiin yksityisissä ja yhteisissä otteluissa kohtaavan vihollisen kanssa, mutta yhtäpaljon myöskin varsinaisissa taisteluharjotuksissa, joiden leiripaikkana oli Tähtitornivuori.

Eräänä kevätiltana pari päivää ennen odotettua yhteentörmäystä norssien kanssa kokoontuivat koulun tappelukykyiset sinne sotaharjotuksiin. Hinkin, heidän kuninkaansa, oli määrä käytännössä näyttää heille uutta suunnitelmaansa, miten vihollisen voima petetään hajalle teeskennellyn pakenemisen avulla. Odottaessaan tätä Hinkkiä he harjottelivat tavallisia sotaharjotuksia, jommoisia olivat nähneet ryssän sotamiesten tekevän Kampin kentällä. He olivat tällä kertaa ottaneet mukaansa myöskin sen ainoan aatelispojan, joka koulussa oli. Poika oli tosin tappeluihin liian heikko, mutta kun sen isä oli Venäjän palveluksessa oleva suomalainen eversti, saivat he siten käsiinsä pitkän laahustavan miekan, joka räminällään suuresti lisäsi sotamieltä. Tekivät hänestä tilapäisen päällikön ja keppikivärit olalla, rivittäin kulkivat, juoksivat, hajosivat ketjuksi, paneutuivat pitkäkseen ampuma-asentoon, taas hyökkäsivät pystyyn, kertasivat rivejä ja tekivät rynnäkköjä suljetussa joukossa. Liput liehuivat kivärien päissä, ja ne, joilla oli leikkipyssyjä, paukuttivat nalleja.

Kuitenkin oli tavalliseen verraten suuri alakuloisuus nyt vallalla. Eikä kauan kestänyt ennenkuin he jättivät harjotuksensa ja istuivat sinne tänne hajallensa odottelemaan eikö kuningas lopultakin sentään saavu.

Alakuloisuuteen oli syynä suuri, harvinainen, mieliä tärisyttävä tapaus heidän koulu-elämässään.

Se poika, joka heidän keskuudessaan kantoi kuninkaan nimeä ja todella oli kaikkivaltias, ei ollut voimakkain heistä. Hän oli sukkelin, hän oli viekkain, taitavin tappelussa, nerokkain suunnitteluissa, hän petti opettajat paraiten, hän poltteli tupakkia melkein heidän nenänsä alla, meni kuiskauksien avulla läpitse vaikkei lukenut mitään ja sai toimeen lupapäiviä melkein milloin vaan hänelle paraiten soveltui, sillä kun hän käski, ulisi koko koulu, kunnes rehtorin täytyi suostua. Mutta voimakkain hän ei ollut. Voimakkain oli toinen poika, jota sanottiin »kapteeniksi».

Ja nämä kaksi olivat tänäpäivänä tapelleet keskenään koulun pihalla.

Mitä leikkisotia saattoi tulla kysymykseen, kun tappelun valtava näky oli syöpynyt mieliin ja jokaisen ajatuksiinsa vaivutti ja pani eteensä tuijottamaan!

Jotakin oli Hinkki ensin »kapteenille» sanonut, ei kukaan ollut kuullut mitä. Se vaan tiedettiin, ettei kapteeni kärsinyt tätä haukkumanimeä. Kapteeni oli heti rajusti käynyt päälle ja paiskannut kuninkaan maahan. Hinkki hyppäsi pystyyn ja löi korvalle, mutta kapteeni paiskasi hänet jälleen maahan ja piteli siinä kunnes Hinkki tunnusti olevansa voitettu. Pystyyn päästyänsä Hinkki kuitenkin heti raapasi kapteenia kasvoihin, mutta joutui uudestaan alle. Kolmasti hän näin petti voittajansa. Silmät pyörivät vertyneinä Hinkin päässä ja vaahtoa tuli suusta hänen raivokkaan huohottaessaan maassa. Monet ajattelivat, että hänen olisi ollut parempi kuolla kuin nousta siitä häpeästä. Neljännellä kerralla hänen täytyi kaikkien kuullen vannoa olevansa voitettu. Ylös noustuaan hän koetti nauraa, mutta ei voinut kuin irvistää, ja sanoi hiljaa hengästyksen katkaisemat sanat: me—koetamme—iltapäivällä—uudestaan.

Heti iltapäivätuntien päätyttyä hän oli käskenyt kaikki harjotuksiin vuorelle, mutta kapteenin kanssa he olivat kadonneet muuanne.

Senvuoksi eivät sotaleikit sujuneet. Hirveältä tuntui ajatella, että ne nyt jossain kenenkään näkemättä temmelsivät elämän ja kuoleman kamppausta. Ehkä olivat ottaneet veitsiä mukaansa, ainakin kuningas, eikä vaahtoisessa raivossansa osannut olla sitä käyttämättä.

Mutta sitä suurempi oli hämmästys ja ilo, kun joku äkkiä huusi: mikäs tuolta tulee! ja kaikki kääntyivät sinnepäin ja näkivät molempien ilmestyvän ihkasen elävinä kasarmin kulmasta, vieläpä käyden rinnakkain välinsä jo sopineina.

Kuningas oli kapteenia lyhyempi ja solakampi. Myöskin hänen kasvonsa olivat melkein naisellisen hienopiirteiset. Viehättävän sinisistä silmistä ei olisi hänen kuninkuuttansa voinut päättää. Mutta käynti oli todellisen kuninkaan. Se hetkahteli miesmäisesti joka askeleella niinkuin satamalastaajilla ja ruumis heilahteli puolelta toiselle ylpeästi. Takki oli auki, helyvyö kannatti housuja tuuman verran liiviä alempana, että siniraitainen paita näkyi väliltä. Peukalot hän piti vyön alla antaen muun kämmenen valtoinansa retkottaa. Sekin painoi vyötä alas.

Kapteeni oli pitempi ja rotevampi Hinkkiä. Kulki tämän kanssa samassa tahdissa, mutta käynti ei hetkahdellut eikä ruumis heilahdellut kummallekaan puolelle. Hänen päänsä oli pyöreä ja sen takaraivo isonlainen. Ruskean ja vihertävän sekaiset silmät katsoivat totisina ja rehellisinä suoraan eteenpäin, niinkuin olisivat joka hetki tahtoneet pudistautua vapaaksi kaikkinaisesta valheesta, mikä ihmisten ympärille tahtoo väkisin tarttua. Leuvassa oli juova, joka antoi hänen totisille kasvoilleen loukkaantumisen liikuttavan ilmeen, niinkuin joskus lapsella, jolle vääryyttä tehdään. Mutta silmät ikäänkuin tästäkin pyrkivät irti ja värähtelivät vaan rehellisesti totuuteen päin.

Kun nämä molemmat sankarit tulivat muiden luo, sanoi Hinkki aivan kuin sopimuksesta:

—Joka häntä tästä edes vielä uskaltaa kapteeniksi sanoa, sen minä lyön nuuskaksi.

Tämän sanottuaan Hinkki meni syrjään ja antoi kapteenille tilaa.

Kapteeni astui nyt vuorostaan esille ja silmät maahan luotuina, niinkuin valehtelijan, sanoi ikäänkuin tunnustaen:

—Kyllä Hinkki voittaa minut.

Hinkki katsahti vihasesti ja ankarasti ympärilleen, nähdäkseen uskoiko jokainen erikseen mitä kapteeni oli sanonut.

Mutta kapteeni ei katsonut kehenkään, vaan meni ja istui syrjään. Hänen silmänsä olivat turpeina eikä voinut olla epäilystäkään siitä, että hän oli katkerasti itkenyt. Hänen surunsa sen johdosta, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, näytti niin syvältä, että häntä katsoessa tahtoi muidenkin mieli masentua.

Kun Hinkki näki, että kaikki uskoivat, tuli hän laupeaammaksi ja kertoi heidän sopineen jutun niin, että Hannes tästälähin (se oli kapteenin oikea, mutta melkein tuntematon nimi) tuo hänelle kouluun joka päivä viisi penniä veroa. Ja uudelleen kielsi sanomasta häntä enää kapteeniksi.

Sitten Hinkki rupesi katsomaan heidän patterejansa, jotka he olivat laatineet kivensirpaleista kiintonaisten kivien väliin, ja nauroi, että he aikoivat antaa nallipaukutusten käydä tykkitulesta. Hän nauroi myös heidän sapeliansa, veti miekan huotrasta ja löi linkkuveitsen terällä miekan terään lovia osottaakseen ettei sen miekan teräs mihinkään kelpaa. Vielä hän nauroi lippujakin. Ei hän oikeastaan välittänyt mistään leikkisodista, eikä yleensä pitänyt taisteluja ryssiä, norsseja ja rottia vastaan minään leikkinä ollenkaan, vaan hänen sotakavaluutensa, vihollisvihansa, pampuniskunsa olivat aina täyttä totta, oikeata, intohimoista tappelua. Eipä hän muutoin kuningas olisi ollutkaan.

Hän veti nyt esiin parin korttelin pituisen sytytyslangan ja sanoi että täytyy mennä ruutia hakemaan.

Kun he kysyivät, mistä hän ruutia saapi, nauroi hän vaan, että kyllä hän aina saa, ja sanoi huomenna näyttävänsä miltä oikea pamaus kuuluu. Osotti kivenkolon, jonka sanoi lataavansa täyteen, reunoja myöten, ja määräsi valmiiksi mihin eri suuntaan kunkin piti paeta, kun polisit alkaisivat juosta vuorelle.

Että Hinkki oli tuon mustan sytytyslangan saanut käsiinsä, se oli jo kylläkin suuri ihme, mutta mistä hän aikoi niin paljon ruutia saada, se meni yli jokaisen ymmärryksen. Hinkille oli kaikki mahdollista. Hänen kuninkuutensa ei perustunut voimaan, vaan siihen että hän joka alalla tunsi maailmata paremmin kuin muut, tunsi ja tiesi sellaista, mitä muut osasivat vaan suu auki ja posket hehkuvina kuunnella, milloin hämmästyen, milloin kauhistuen, milloin surren, milloin tuleen syttyen.

—Menkää te muut kotiin, mutta Hannes tulee minun kanssani, sanoi hän.

Sykkivin sydämmin, täynnä ihmeellistä odotusta hajosivat kaikki vuorelta.

Mutta Hinkki ja kapteeni menivät vuoren itäiselle harjalle.

Siellä he paneutuivat pitkäkseen kalliolle illan hämärtymistä odottamaan.

Kun kapteenin rinnasta kohosi silloin tällöin itkun jäljiltä vieläkin hytkähdyksiä, katsoi Hinkki säälien häntä, niinkuin olisi tahtonut sanoa: älä enää viitsi valittaa. Ja kun he vähän aikaa siinä vielä olivat, kuului kasarmilta iltasoitto. Sitten kuului soitto päävahdista ja rummunpärinää Viaporista, ja Hinkki nousi pystyyn.

—Nyt täytyy saada kaksi punttia tolanderia, sanoi hän.—Onko sinulla 5 penniä?

Kapteeni sanoi:

—Kaksi tolanderipunttia maksaa markan. Mitä sinä viidellä pennillä teet?

Hinkki sanoi:

—Se on sinun päivärahas. Anna tänne.

Ja kapteeni antoi hänelle viisi penniä.

—Nyt mennään tästä alas, sanoi Hinkki, ja johdatti kapteenin jyrkimmästä paikasta kadulle vuoren taakse. Siinä oli vähän matkan päässä katolin-uskoisten pieni kirkko, jonka luota alkoi puisto ja kylpylaitokseen meren rannalla johtava vanha lehmuskäytävä.

Puistossa soitteli musiikki.

Hinkki osotti sormellaan kirkon luona seisovaan pieneen äijään, joka olan yli heitetyllä hihnalla kannatti edessään laatikkoa ja möi siitä appelsiinejä ja paperossia puistoon kulkeville.

—Mene sinä, sanoi, toista kautta ja kun minä tulen täältä päin ostamaan siltä paperossia, niin tule vastaan äläkä ole tuntevanas minua. Kun minä rupeen juoksemaan, niin kiroo sinä ja juokse minun perässäni ja ole ottavanas minua kiinni. Ymmärrätkö?

Kapteeni sanoi:

—Pitääkö minun ottaa sinut kiinni?

Hinkki katsoi häneen, naurahti ja sanoi:

—Ota, jos saat. Mutta mene nyt, ja muista, älä ole tuntevanas.

Kapteeni kiersi kokonaisen asuinkorttelin, ja kun hän lähestyi äijää seisoi Hinkki jo siinä ja otti tulta paperossiinsa. Mutta kohta kun kapteeni ehti kohdalle, heitti Hinkki paperossin äkkiä suustansa ja alkoi juosta puistokäytävää alas.

Äijä huusi: ottakaa kiinni! ja alkoi laatikkoineen ontuen linkuttaa perässä. Kapteeni kirosi nyt käskynmukaisesti ja rupesi juoksemaan Hinkin jälkeen.

Kun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja kierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin päästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut tehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä.

Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin kapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä hengästys talttuisi.—Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän paperossiäijästä.

Levättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan, jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita veneitä.

Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli kaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu köyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs rantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin löyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin pidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse perään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla mustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä katkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen.

—Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän levottomana ympärilleen katsellen.

Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään sinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua.

—Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän.

—Tokan savupiippu, sanoi kapteeni.

—No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla, mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö?

Kapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt.

Hän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas kuin maalla.

He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo keinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko paistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä suurenevina kohosivat taivaan laelle asti.

Hinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse selkäkenoon perälle.

—Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän.

—Harakan vallit, sanoi kapteeni.

—Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle, ummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan.

Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä ja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen.

Vihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi katselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla noussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia maailmoita näkemään.

Vene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta valoisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.

Vene pysähtyi kokonaan.

Kun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi ylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta.

Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi:

—Mitä sinä noin venettä heiluttelet?

—Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.

Hän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan.

Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan sortui.

Kapteeni oli kuin hulluna.

—Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne helvettiin sinä olet soutanut!

Näin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni alkoi vedellä.

Lähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan, joka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut jättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella. Kylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut.

Kapteeni ei sanonut laivasta mitään, vaan kysyi:

—Mitä ne kranaatit oikein ovat?

—Ne ovat kanunankuulia, selitti Hinkki.

—Mutta sinä kerran sanoit, että niissä on ruutia?

—Näes nyt, sanoi Hinkki, kranaatti on niinkuin pieni kanuna, joka pannaan suuren kanunan sisään ja ammutaan ulos niinkuin kuula, mutta siinä on perässä ruuvi, josta pannaan ruutia sisälle, ja päässä on nalli, ja kun se sattuu vaikka laivaan taikka sitten tuonne kaupunkiin, niin se räjähtää ja palaset lentävät ja sattuvat ihmisiin ja ihmiset kuolevat.

—Vaikkako eivät olisi mitään pahaakaan tehneet?

Hinkki ei ruvennut sellaisiin kysymyksiin ollenkaan vastaamaan.

—Mutta kuinka ihmiset lainkaan uskaltavat olla sivelistejä?

Hinkki ei pitänyt tätäkään kysymystä vastauksen arvoisena.

—Tahtoisitko sinä olla upseeri vai sivelisti? kysyi kapteeni viimein.

—Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset lasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.

Ja vähän ajan perästä sanoi:

—En minä vaan. Merille minä karkaan.

Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä.

Merille,—se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta ihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä hetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä.

Taas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi:

—Mihinkäs me nyt mennään?

—Katso taakses, sanoi Hinkki.

Ja kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti merestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta linnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan.

Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä.

Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.

—Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille ihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta.

Kertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet monta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja toinen läpi ylhäällä merelle päin.

—Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen läpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään.

Kapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin.

—Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki.

Ja kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien huokauksia ja valituksia.

He tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan veteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin.

—Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää vasten.

—Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten rupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella.

Kapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten.

Lieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän aukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän kuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä, ikionnettomuutta itkeviä.

Hän kallistui uudestaan seinään kiinni.

Ei epäilystäkään. Ne huokailivat—huokailivat.

Kapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen.

—Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän.

—Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja mahdottomaksi huomannut.

—Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni.

—Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki.

—Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni.

—Täytyy läksyjä lukea, sanoi Hinkki ivallisesti, ja kapteeni heräsi haaveistaan.

—Saatana! huusi hän kalpeana, nousi pystyyn ottaen airon käteensä ja ylimalkaisessa raivossa aikoi sillä ruveta huitomaan ympärilleen.

Hinkki säikähti ja koetti kapteenia tyynnytellä, mutta kun kapteenin silmät pyörivät päässä yhä kummallisemmin, hän huusi:

—Vahti näki meidät, souda pois, se ottaa kiinni ja pistää linnaan, joutuin, joutuin!

Ja kapteeni istui ja vetäsi vettä airoilla niin lujasti että toinen niistä siihen katkesi:

—Mitäs nyt tehdään?

—Ojenna tänne ehjä, sanoi Hinkki, ja saatuaan airon hän nousi pystyyn, pani perässä olevaan loveen ja rupesi kierrellen melomaan, niinkuin tekivät punamustain korkeiden englantilaisten kivihiililaivain matruusit, kun he nokisessa paidassaan kiipesivät pikkuvenheeseen ja seisten sen perällä yhdellä airolla soutivat köyden pollariin.

Hinkki seisoi melotessaan selin veneen kokkaan eikä pitänyt mitään kiirettä.

—Ethän sinä kaupungin rantaan soudakaan, huomautti kapteeni.

Mutta Hinkki ei ollut kuulevinaan, vaan vihelteli hiljakseen, ja vene eteni joustavan nopeasti Viaporin linnoitusta kohden.

—Annas kun minä tulen soutamaan, sanoi kapteeni toivoen samalla saavansa veneen käännetyksi kotiin päin.

—Et osaa tämmöistä soutua, sanoi Hinkki ja veneen kokka osotti aina vaan Viaporia kohden.

Linnoituksen vallit, jotka kaupungista päin näyttivät tavallisilta ruohokummuilta, kasvoivat yhä suuremmiksi. Ne kohosivat vihdoin kuin mahtavat vuoret kallioiden päällä ja suuret tykit ammottivat aukoista merelle päin. Pieniksi pilkuiksi hävisivät vahtimiehet, jotka kiväärit olalla korkealla vallien harjalla kulkivat nopeasti edestakasin.

Jo tuli esille linnatelakan hirmuinen veden yli kallistuva nostohana, ihmeelliset muurit, salaperäinen laituri ja linnotukseen vievä rautaportti. Kaikki suurenemistaan suureni, nousi heidän eteensä aivankuin nielläkseen pienen veneen. Ilma pimeni, jylhistyi, kylmeni kosteammaksi.

Hinkki vaan meloi suoraan surman suuhun.

Kaukana idän taivaan takana on suuri valtakunta, jonka laumat hallitsevat puoli maailmaa. Tämä valtakunta on rakentanut linnoituksen mereen ja pannut sotamiehensä sen valtaa vartioimaan. Mutta Hinkki soutaa vihellellen kohti kitaa.

—Älä herran tähden, kuiskasi kapteeni kiihkeästi. Ryssä tappaa meidät!

Hinkki kääntyi katsomaan.

Kiviportaalla, alhaalla muurin juurella vahdissa oleva ryssä alkoi todella huitoa käsillään ja puiden nyrkkiä kielsi heitä lähestymästä.

Hinkki antoi rohkeasti veneen mennä eteenpäin.

Silloin haki ryssä vahtikopista kivärinsä ja rupesi suurilla liikkeillä muka sitä lataamaan.

Hinkki ei vaan ollut tietääkseenkään.

—Herran tähden, Hinkki! Hinkki!

Heti kun vene oli tullut niin lähelle muuria, etteivät ylhäällä kulkevat vahdit heitä enään voineet nähdä, veti Hinkki taskuistaan punaset paperossipuntit, ja antoi sitten veneen kääntyä pitkittäin porrasta vasten.

—Anna ruutia, kuiskasi Hinkki, ja rupesi ruudin syttymistä matkimaan: puh, puh,—että ryssä ymmärtäisi.

Ryssä rupesi tavottamaan puntteja Hinkin kädestä.

—Älä luule, poika, sanoi Hinkki ja työnsi veneen ulommas.—Ni ponimai poruski. Hellitä vaan ruuti ensin.

Ryssä pani nyt kivärinsä jälleen vahtikojuun ja katosi pienestä portista muurin sisäpuolelle.

Heidän odotellessaan sanoi Hinkki:

—Täältä kaikki kivimiehetkin ruutia ostavat, ja jos olisi viinaa, saisimme paljonkin.

—Mistäs ryssät itse saavat ruutia? kysyi kapteeni.

—Kranaateista raapivat.

Tämän kuultuansa kapteeni tunsi yhtäkkiä olevansa kuin kotonaan keskellä näitä pilviin nousevia valleja ja hirmumuureja. Hinkki oli näyttänyt avaimen ja avannut niiden sisimmän salaisuuden. Ja yhdellä iskulla hajosi linnotuksen jylhä taika kapteenin mielestä.

Iloissaan hän alkoi kovalla äänellä morista Hinkin opettamaa englantilaista merimieslaulua:

Hel Viktooria, hel Viktooria!
Tshilivili vippan boi!

—Ole hiljaa, sanoi Hinkki.

Ryssä toi pussissa naulan ruutia ja otti Hinkiltä vastaan paperossit.

Kun he paluumatkalla lähestyivät jälleen Kaivopuiston rantaa, nousi Hinkki pystyyn ja kauan tähysteli maalle päin. Oli jo niin hämärä, ettei hän voinut nähdä. Silloin hän käski olla soutamatta ja kuunteli kauan.

—Kaljaasin miehet hakevat venettä, sanoi hän tyynesti.

Rannalta päin kuului ääniä ja saappaitten rapinata kivien päällä.

—Ne tulevat tänne päin. Päästä minut maalle, sanoi Hinkki.

Kapteeni päästi Hinkin maalle ja alkoi itse melota venettä, saaden vihdoinkin tilaisuuden tehdä niinkuin Hinkki ja niinkuin kivihiililaivain nokiset merimiehet.

Ensi innostuksessa vene läksi menemään suoraan ulapalle, sillä kapteeni ei huomannut sen suunnasta vaaria pitää. Mutta suunnan pitäminen siinä konstissa oli vaikeinta. Ja niin tapahtui, että kun hän Harakan salmelle ehti, kuuli hän huutoja rannasta, jotka hänelle suuntaa neuvoivat ja niitä totellen hän löysi pesulautan, sitoi veneen köyden pätkällä kaidepuuhun, missä muutkin veneet olivat ja tuli rantaan.

Kaksi saarelaista oli siinä, jotka olivat suuntaa huutaneet ja sanoivat hänelle: kenen luvalla olet veneen ottanut ja köyden katkaissut ja vielä aironkin taittanut? Ja rupesivat häntä polisikamariin vaatimaan.

Silloin tuli Hinkki rantaan, keppi kädessä ja sanoi miehille:

—Mitä hän on tehnyt?

Miehet sanoivat mitä pahaa hän oli tehnyt, ja Hinkki sanoi:

—Taitaa olla sama poika, joka meidänkin veneen on vienyt. Sallikaa minun antaa hänelle selkään.

Ja rupesi tulemaan keppi ojona kapteenin päälle. Mutta kapteeni pakeni ja Hinkki rupesi ottamaan häntä kiinni ja he alkoivat juosta ylös pimeätä lehmuskäytävää, niinkuin olivat äsken alaskin juosseet. Sillä se oli Hinkin ainainen konsti.

Pari kivenheittämän väliä juostuansa Hinkki sanoi: seisata, ei ne osaa juosta, ne on saarelaisia.

He pysähtyivät ja rupesivat kulkemaan rauhallisesti eteenpäin.

—Olisiko ollut lysti polisikamarissa istua, sanoi Hinkki, kun he olivat päässeet kadulle.—Ei siellä lystiä ole.

—Oletko ollut? kysyi kapteeni.

—Olen, sanoi Hinkki. Siellä on ikävä. Tule saattamaan minua.

—Löivätkö ne?

—Eivät lyöneet, käskivät papan lyödä.

—Löikö se?

—Löi.

Tähtitornivuoren yli tultua Hinkki piilotti ruutipussin alhaalla olevan saunan kellariluukkuun.

Kun he tulivat hänen asunnolleen, oli portti suljettu ja kapteeni ehdotti, että Hinkki kapuaisi hänen olkapäiltään portin ylitse. Mutta Hinkki tiesi paremman keinon. Hän nosti toisesta päästä portin alla olevaa lautaa ja pudotti sen lappeelleen, jonka jälkeen laskeutui maahan pitkäkseen ja notkeana kuin orava pujahti portin alitse pihalle.

—Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa.

—Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla.

Ja he erosivat.

Siinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia poikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi katsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet.

5.

Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun hän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki,—vaarin lempipoika.

Peräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin merkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen permannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti heillä tuli usein riita.

Vaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas ei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan Siperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä merkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin kymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen rakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän asian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat kärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on, mitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä vähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki olisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi.

Sitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat ja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin viereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki.

Vaari sanoi vaan:

—Jos näillä tehtäis rahoja niin paljon, että koko Veneh'oja vapaaksi ostettaisiin!

Ja koko Hinkki oli liekkinä. Silmät hehkuivat, posket paloivat. Ei tosin siksi, että Veneh'oja vapautettaisiin, vaan siksi, että rahoja tehtäisiin. Taas saattoi vaari kauan aikaa sen kustannuksella puhua Veneh'ojasta.

Vähän aikaa kuunneltuaan Hinkki sanoi:

—Pitäisi ruveta polisiksi. Sitte ei kukaan arvaisi.

Ja nämät sanat kuultuansa vaari taas hämmästyi Hinkin suurta neroa ja näki selvään, että hänestä tulee se mies, joka ei usko mitään ihmisestä ulkona olevaa pirua, vaan rohkenee olla piru itsessänsä. Mutta hän rakasti Hinkkiä niin, ettei uskaltanut vielä opettaa, peläten hänelle vaaraa. Sitäpaitsi Veneh'ojan asiain ymmärtämättömyyden takiakin hän päätti jättää lähemmän opettamisen kunnes Hinkki paremmin miehistyy. Ja sanoi:

—Olet huonoissa kirjoissa, eivät ota polisiksi.

Ja kun Hinkki rupesi miettiväiseksi, sanoi, tietäen Hinkin mielihalun:

—Menisit ensin merille, niin sieltä tultuasi saisit uudet kirjatkin.

Hinkki ihastui.

Ja siitä pitäen neljännelle luokalle asti hän ei muuta ajatellut kuin keinoja millä saisi isänsä ottamaan hänet koulusta, sillä laivan kapteenit eivät alaikäisistä karkureista huolineet, vaan vaativat holhoojan suostumusta.

Nyt oli asianlaita kuitenkin sellainen, että mitä korkeammille luokille Hinkki tuli, sitä enemmän opettajat halusivat päästä hänestä. He eivät pitäneet Hinkkiä nerona, niinkuin vanha vaari. Eivät myöskään olleet samaa mieltä kuin Hinkin toverit, joiden joukossa hän oli juuri mittaamattoman neronsa vuoksi kuninkaaksi kohonnut. Opettajat kutoivat siis verkon hänen ympärillensä ja kun Hinkki käski kapteenin naulaamaan opettaja Örbomin kalossit eteisen lattiaan, jonka johdosta Örbom meni nokillensa, vetivät he verkon päät yhteen ja nostivat Hinkin koreasti maalle, eli toisin sanoen erottivat koulusta.

Jättäessään koulun Hinkki sanoi tovereille:

—Totelkaa Hannesta, niin ei ne teille mitään mahda.

Ja kapteenin rinta kohosi ylpeästi.

Opettajat olisivat kyllä hänetkin erottaneet yhdessä Hinkin kanssa, mutta he toivoivat hänen vielä parantavan tapansa, kun Hinkin vaikutusvalta nyt lakkasi. Senvuoksi he päättivät jättää kapteenin toistaiseksi kouluun.

Koulun sisäiset asiat pääsivätkin kohta Hinkin lähdettyä sille tolalle, jota opettajat olivat tarkottaneet perustaessaan tämän opiston pääkaupunkiin vastaisen suomalaisen kulttuurin kulmakiveksi, kasvattaakseen oman suomalaisen sivistyssäädyn. Oppilaat alkoivat uskoa opettajiansa. Ahkeruus, tarkkaavaisuus ja sääty tuli arvon mittapuuksi. Kaikki muuttui.

Kun siis kapteeni tuli Hinkin jälkeen kuninkaaksi, kasvoi hänen ympärilleen heti, tiedon, taidon ja säädyn perustuksella pikku kuninkaita, jotka Hinkin aikana eivät olisi uskaltaneet päätänsäkään nostaa. Kapteeni ei ymmärtänyt missä vika oli, vaan rupesi ajattelemaan, että hänen täytyy, valtansa vahvistamiseksi, haastaa kaksintaisteluun norssien, rottain ja ryssäin kuninkaat ja siten osottaa voimansa suuruus. Norssien ja rottain kuninkaat kaatuivat ensi törmäyksessä. Ryssät taas houkuttelivat hänet kaksintaistelun varjolla koulunsa pihalle, mutta siellä hyökkäsivätkin kaikki hänen kimppuunsa. Ja nyt tuli kapteenin eteen tosi voimankoe. Hän taisteli kuin karhu. Sillä aikaa kuin hän nurkkaan ajautuneena koetteli vapautua käsiensä ja jalkojensa ympärille takertuneista harmaista pikkuryssistä, takoivat suuret häntä nyrkeillänsä päähän. Silloin pani kapteeni silmänsä kiinni ja ajatteli: nyt vaikka maa allani haljetkoon ja helvetti minut nielköön! Ja samassa huikeasti ärjähtäen äkki tempauksella irrotti kätensä. Osa pikku ryssistä kaatui, osa peräytyi hätkähtäen ja heti vapautti hänen jalkansa. Kapteeni hyppäsi ilmaan ja sitten hurjassa raivossa kätensä hajottaen kyykistyi kuin tiikeri lauman päälle hypätäkseen. Silloin soi ryssäin kello ja kapteenin päästellessä villiä huutoja he pakenivat kaikki toinen toistaan jalkoihinsa sotkien.

Porttikäytävään juoksivat kapteenin toverit ja he todistivat sitten kaikille kapteenin yksin voittaneen ryssät.

Mutta merkillistä! Vaikka hän oli avonaisessa kamppailussa kaatanut norssien ja rottain kuninkaat,—vaikka hän oli yksin ajanut koko ryssäin koulun pakoon, ei hänen valtansa sittenkään vakiintunut, vaan kaikellaiset pystynokat tietokuninkaat pyrkivät häntä sittenkin viisasteluillaan nolaamaan ja päätä lyhyemmät naskalit tekivät hänen urotöistänsä ivaa, niin että joskus melkein kolmas osa luokkaa jo uskalsi olla tottelematta, kun hän johonkin asiaan komensi.

Tämä kävi häneen kovin kipeästi,—ei senvuoksi että hän olisi tahtonut itsellensä kunniaa, vaan senvuoksi, että jos hänen valtansa olisi päässyt höllistymään, niin olisi saattanut tapahtua, että olisivat vähitellen uskaltaneet ruveta jälleen sanomaan häntä kapteeniksi. Varjelkoon sellaista tapahtumasta!

Ilmeistä oli, ettei voima yksin riittänyt. Eipä Hinkkikään ollut voimakas. Hinkki oli tosin antanut luulla olleensa kaikkein voimakkain ja oli siinä tarkotuksessa saanut kapteeninkin valheellisesti tunnustamaan pojille, että Hinkki oli hänet muka voittanut. Mutta oikeastaan oli Hinkki ollut vaan kaikista viekkain. Hän oli ollut niin paha niille, jotka häntä eivät tunnustaneet, että sellaisten elämä oli käynyt mahdottoman happameksi ja heidän oli lopultakin aina täytynyt taipua. Itki tai parkui, kyllä Hinkki sai vihdoin aina armoille heittäytymään. Mutta kapteeni ei millään osannut olla kovuudessa niin sitkeä kuin kuninkuus olisi vaatinut. Erittäin oli hänen mahdoton kauan toisia itkettää; niskurin ei tarvinnut kuin parahtaa, niin kapteeni jo heltyi ja päästi käsistään. Ei auttanut kapteenin teeskennellä julmuria, kertoa hirmuisia ryövärijuttuja omasta säälimättömyydestään, äkkiä ärjähdellä, mulkoilla silmillään, paukahutella kämmeniään yhteen ja hyppiä villisti ilmaan ikäänkuin olisi ollut valmis tuossa tuokiossa tuhoamaan koko koulun. Kaikki tiesivät, että hän olisi kyllä saattanut rikkoa pulpetit ja taulut ja lennättää opettajan tuolin ikkunasta, mutta että tarvitsi vaan ruveta itkemään niin hän heti päästi.

Ja niinpä sitten tapahtuikin, että yhteisesti pihalla telmittäissä joku satutettu uskalsi heittää hänelle laumasta jälleen tuon kamalan haukkumanimen, jonka hän oli luullut kaikilta jo unohtuneen.

Ainoastaan lähimmät silloin näkivät, että hän kävi äkkiä totiseksi. Muut eivät huomanneet mitään. Ja vasta useiden päivien jälkeen alkoivat kaikki ihmetellä suurta, käsittämätöntä muutosta kapteenin koko olennossa ja käytöksessä;

Hän alkoi lukea.

Todella alkoi osata läksyjä, nousi ja vastasi lyhyellä käheästi mörähtävällä äänellänsä ja vastattuaan istui tuiman näköisenä, ympärilleen vilkuilematta.

Hän tuli nyt kouluun karkea tukka aina vedellä kasteltuna ja harjalla silitettynä, selaili lakkaamatta kirjoja, koska oli kaikessa jälkeen jäänyt ja paljosta piti selville päästä. Kävellen edestakaisin luki ja pänttäsi päähän väliajoillakin, kehenkään katsomatta ja ketään kuuntelematta. Käytävät vaan kumisivat hänen yksitoikkoisesti jonottavasta mörinästänsä.

Ei kukaan ymmärtänyt mitä tämä kaikki merkitsi. Summa vaan oli, että kapteeni ihmeellisesti alkoi tiedossa ja taidossa varttua. Opettajatkin jo ihmetellen katsahtelivat häneen ja ensin ikäänkuin koetteeksi tekivät hänelle sellaisia kysymyksiä, joita he muuten ainoastaan parhaille tekivät. Kapteeni rypisti silmäkulmansa, vastasi lyhyeen ja täsmällisesti ja istui kohta vastauksen jälkeen, silmät alas luotuina, ikäänkuin häveten tietoansa.

Oliko siis kapteeni luopunut kuninkuuden tavottelusta? Oliko lakannut tuntemasta olevansa vallanperijä Hinkin jälkeen tai tahtomasta olla valtijaana? Ei. Sillä jos kuningas näkee valtansa hajoavan, niin syyttää hän itseänsä huonommaksi heikointa alamaisistaan, joka sikoja paimentaessaan on valtansa sikojen yli säilyttänyt. Ei yksikään kuningas salli sanottavan: valta meni hänen käsistään. Sentähden, jos vaikka hän aikoisi vallasta luopua, vahvistaa hän ensin valtansa. Hän tutkii ja ajattelee päänsä ympäri: miksi olen minä kelvoton? Ja nähtyänsä missä kohden hänen asemansa on heikko, käyttää kaiken kykynsä ja järkensä ja tarmonsa valtansa vahvistamiseksi siltä heikolta puolelta.

Niin teki myös kapteeni.

Huomattuaan että tietokuninkaat hänen valtaansa jäytävät hän päätti voittaa heidät heidän omilla aseillaan. Päätti voittaa heidät tiedossa ja taidossa. Ja kun Kustaava oli hänen päänsä suurenlaiseen takaraivoon antanut hänelle Veneh'ojan viisauden perinnön, ei tarkotus ollutkaan hänelle vaikea saavuttaa. Hän löi pystynokat tietokuninkaat perinpohjin. Lakkasivat nenästelemästä ja muiden mukana alkoivat nöyrinä, epätietoisen uteliaina katsoa ylöspäin hänen silmiinsä. Voimakkain ja samalla viisain! Onko yksikään kuningas koskaan osannut lujemmin valtaansa turvata? Sellainen on totisesti kaikkivaltias!

Mitä olisikaan Hinkki tällaisesta asiain käänteestä sanonut! Kapteenin ei ollut omatunto tähän aikaan hyvä, vaan muuan seikka teki nämä uudet kuninkuuden valjaat hirmuisen hankaliksi. Hinkiltä perittyyn ja kapteenin uskollisesti omistamaan kuningashenkeen kuului ehdottomasti opettajiston sitkeä vastustaminen kaikilla mahdollisilla keinoilla, uppiniskaisuudella, lunttaamisella, nenästä vetämisellä, kiusanteolla,—sanalla sanoen, opettajien vallan vähentäminen. Asia olikin kapteenista ollut päivän selvä ja luonnollinen niinkauan kuin hän oli kuten Hinkki opettajiston avonainen vihollinen. Mutta nyt olivat asiat muuttuneet ja hän joutui ilman Hinkkiä kuin yksin tuntemattomalle ulapalle. Se seikka, että hän nyt aina osasi läksynsä ja ymmärsi kaikki opettajain kysymykset teki opettajat väkisinkin hänen ystävikseen. He katsoivat häneen lempeästi, välistä ikäänkuin hänen suosiotansa tavottaen. Hinkki olisi tietysti teeskennellyt vastaystävyyttä ja takanapäin yhä hurjemmin ilvehtinyt. Mutta kapteenilla piti aina kaikki asiat olla joko niin taikka näin eikä koskaan molempaa yhtaikaa. Näyttelemiseen ja teeskentelemiseen hänen suorain kasvojensa lihakset eivät taipuneet, ja pyöreät silmänsäkin olivat semmoiseen jo luonnostaan liian jäykästi avonaiset. Olisi jäljellä ollut ainoastaan suora vastustus, vaikka osasikin läksynsä ja vaikka opettajat kilvan kiittivät. Tämä oli kuitenkin mahdoton ristiriita, koska läksyjen osaaminen oli jo itsessään täysi myönnytys ja kädentarjous opettajille. Ja kapteeni oli kuin terävällä miekan terällä. Ristiriita tuli hänelle sietämättömäksi, josta oli seurauksena, että hän päivä päivältä, ehdottomastikin yhä enemmän luopui Hinkin hengestä ja antautui opettajain henkeen. Hän lohdutti itseään sillä, että Hinkki tätä kaikkea ei näe ja että koulun käyntiä ei kestä ikuisesti. Neljän, sanoo neljän vuoden kuluttua hän on täysi herra, päässä valkea ylioppilaslakki, ja silloin hän on vapaa teeskentelystä.

Ja niin tapahtui, että kapteeni suljahtikin kokonaan Hinkin vastaiselle tielle, avasi takaraivonsa kaikki onkalot tiedon ja taidon hedelmöittäviksi. Veneh'ojalaisten vanha viisauden perintö, joka siellä läntisen Suomen sydänkorvissa heidän pääkoppiinsa visusti kätkettynä odotteli maiden vapautumista ja kansan kokoontumista vapauden kyliin, pääsi nyt kapteenin kautta ennen aikojansa päivän valoon, ulos pursuessaan löytämättä vapautuneita maita, auroja, multaa, uuden kylän salvoshirsiä, vaan pelkkää sivistystä ja opettajia, jotka hiki päässä tekivät työtä ravitakseen sitä kylläiseksi algebralla, latinalla ja kuninkaiden historialla, ettei se taaksensa näkisi ja peruansa kysyisi ja voimaansa tuntien nousisi koulun omaa sivistystyötä tuhoamaan.

Ja onkin mahdollista, että jos kaikki olisi päässyt jatkumaan niinkuin oli nyt alkanut, niin kapteenista olisi tullut samallainen tulevaisuudessa eläjä kuin ne, jotka suuren maailman täyttävät haaveillaan ja rajattomilla vaatimuksillaan. Johan hänkin alkoi salata sukuperäänsä, karttoi johtamasta ketään tietämään missä asui, saamaan vihiä hänen Siperiassa olleesta vaaristaan, eno Fransista, joka piti porttolaa, ja äidistä, joka Kaivopuiston rannassa paukutteli parempain ihmisten likariepuja.

—Hän on äpärä, sanoi vaari, kuultuansa kapteenin erinomaisesta menestyksestä koulussa.

Mutta ennenkuin lukuvuosi loppui, tapahtui sellaista, joka antoi asioille uuden käänteen.

Hinkki näet astui vielä kerran näyttämölle.

Hinkki oli erotettu syksyllä, juuri kun hän oli alottamassa V:ttä luokkaa. Silloin olivat purjelaivat jo saapuneet kotiin tai jääneet talvehtimaan ulkomaille, joten Hinkin ei sinä vuonna enää onnistunut päästä merille.

Jonkun kerran hän oli talven kuluessa tavannut kapteenia. Entisissä suhteissa vielä pysyen Hinkki silloin oli kysellyt koulun kuulumisia ja kapteeni koetti puolestaan myöskin teeskennellä entisiä välejä haukkumalla opettajia. Mutta Hinkki katseli häneen huolestuneesti ja epäluuloisesti, jonka vuoksi kapteeni ei voinut katsoa häntä silmiin, vaan käänteli päätänsä sinne ja tänne.

—Näytäs tuota, sanoi Hinkki tavattuaan kerran kapteenin koulusta tulemasta. Kapteeni antoi hänelle ainevihkonsa. Ja heidän kulkiessaan Hinkki selaili vihkoa. Siellä oli aineita »Kesän vietosta», arvosana 9, »Kaarle Suuresta», arvosana 8, »Lapsuuden uskosta», arvosana 10, ja niin poispäin. Hinkki ojensi vihon takasin ja kapteeni oli mennyt tiilenkarvaiseksi häpeästä.

Senjälkeen he eivät olleet voineet puhua mitään keskenänsä, ja he tapasivat toisensa vasta keväällä, jäidenlähtöaikaan. Hinkki oli silloin jo mönstrattu suureen purjelaivaan, joka otti lastia eteläsatamassa lähteäkseen Espanjaan ja sitten Välimeren satamiin.

Viimeisenä pääsiäispäivän aattona, pari iltaa ennen merille lähtöä hän ilmestyi kapteenin luo, jolla nyt oli jo oma eri kamari, kirjahylly, pesukomooti ja harmaalla viltillä peitetty rautasänky. Hinkki tuli ikäänkuin hyvästijätölle, olipa pukeutunut uusiin, hänen yllänsä oudon hienoihin vaatteihin. Oli tullut pyytämään kapteenia läksijäisille, joita sanoi vietettävän morsiamensa luona.

Kapteeni tuli kovin ihmeihinsä, että Hinkillä oli jo morsian; sitä hän ei ollut aavistanutkaan. Itsellä hänellä tosin kyllä myös jo oli mielitietty, viaton, vielä lyhythameinen tyttö, joka suuresti rakasti häntä ja alituiseen oleskeli Kustaavan luona. Mutta kapteeni oli tätäkin asiaa ruvennut ikäänkuin tukehuttamaan, sillä se tyttö oli yhtä pimeätä sukuperää kuin hän itsekin: erään palvelijan avioton lapsi, joka palvelija oli jostakin vaarin hämäriltä kotiseuduilta kaupunkiin tullut, ja kapteeni tahtoi kaikki semmoiset asiat painaa maailmalta salaan.

Hinkki kertoi morsiamestaan, että se hänen morsiamensa oli hirveän fiini, oikein semmoinen, jolla on rannerenkaita, punaisia rusetteja, kraji ja sinjonki—sana jota kapteeni ei ymmärtänyt, mutta sitä hartaammin kunnioitti. Hinkki ei todella näyttänyt koulun ulkopuolellakaan lakkaavan olemasta kuningas. Kaunis hän oli, viehättävämpi kuin koskaan ennen, eikä olisi yhtään ollut kummasteleminen, vaikka hienoimmat prinsessat olisivat häneen rakastuneet.

Kapteeni rupesi siis pukeutumaan Hinkin läksijäisjuhlaan. Hän tahtoi pukeutua parhaimpansa mukaan, koska Hinkki itsekin näytti olevan tavallista hienommissa tamineissa. Erittäinkin somensi Hinkkiä valkea paidankaulus hänen tavallisen siniraitaisen asemesta. Ja sentähden päätti kapteenikin panna kauluksen kaulaansa, mutta oikein tärkätyn.

—Ei sitä tarvita, sanoi Hinkki.

Mutta kapteeni oli itsepäinen ja suurten ponnistusten jälkeen sai takana nuppineulan ja edestä napin avulla kauluksen pysymään paikoillaan, vaikka se työntäytyikin ehkä liian korkealle pönköttämään, kun pehmeä aluspaita ei pitänyt vastaan. Hinkki sitoi hänelle rusetin, yksipuoliseen solmuun.

Kellon tultua kuusi he läksivät.

Hinkin morsian asui Hietalahden rantakadulla. Ja kun he sinnepäin kulkivat tuli heitä vastaan jonottain telakan työmiehiä iloisesti rupattaen ja kiiruusti käyden. Keväinen ilta-aurinko paistoi vielä vinottain talojen räystäs-ikkunoihin ja kattojen piippuihin. Vesi lorisi ojissa; hanget olivat katujen reunoista sulaneet ja siellä täällä oli ainoastaan alta veden kalvamia ja päältä mustuneita jääkuoria, jotka hauskasti kopisivat ihmisten käydessä niiden ylitse. Tähän aikaan kapteeni tavallisesti tuli koulusta; luettavien läksyjen paljous pakotti karkottamaan mielestä keväistä meren tuoksua ja sanomatonta halua piilottaa kirjat johonkin kivijalan luukkuun ja lähteä epämääräisesti eteenpäin pitkin hämärtyviä katuja rantakaduille asti, missä suuret, teloille nostetut laivain rungot häämöttivät ja meri huokui suolaa ja laiturien tervaa. Nytpä he kulkivat Hinkin kanssa—ei koulusta kotiin läksyjä lukemaan, vaan hämärtyviä katuja myöten epätietoiseen, viehättävään vapauteen. Sillä Hinkin läikkyville merille lähtevä mieli heitti suuresta yltäkylläisyydestään leiskauksen kapteenillekin. Ja jo veteli kapteeni syviä huimaavia savuja Hinkin paperossista, kokonaan hänen henkeensä antautuen.

Hinkki kulki nopeasti edellä ja ikäänkuin tuntien jälleen entistä valtaansa kapteeniin hän hytkähteli joka askeleella, antaen saappaittensa korkorautain rytmillisesti raapaista katukäytävän laakeita kiviä.

Äkkiä hän kiersi kadulta talon pihalle, niin että kapteeni vauhdista meni hyvän matkaa edelleen pitkin katua ja sitten juosten saavutti Hinkin, kun tämä oli jo talon pihalla nousemassa portaita ylös.

Hinkki koputti ovelle ja he päästettiin kyökkiin, jonka johdosta kapteeni ensin luuli, että Hinkin morsian olikin vaan palvelustyttö. Mutta ei. Palvelustyttö meni naurahtaen sisälle ja selvästi kuului kuinka se siellä ilmotti heidän tulonsa, sanoen: neiti Magdan vieraat ovat tulleet.

Oven avautuessa kapteeni ehti vilkaista sisälle suureen huoneeseen ja näki silloin Magdan sisaret—arvatenkin ne olivat Magdan sisaria. Ne kampasivat vasta päätänsä ja kumartuen vatien yli pesivät itseään niinkuin suureen juhlaan; joku oli vielä alushameisillaan ja yhdellä oli musta kalotti päälaella.

Kapteeni korjasi kaulustansa ja silitti vaatteitaan. Suuri hetki oli tulossa. Nähtävästi oli tässä aikomus viettää todella juhlaa Hinkin kunniaksi, vaikka he olivat tulleet liika aikasin. Ja onko ihme, että juhlaa vietettiin, kun Hinkki, kuninkaallinen Hinkki läksi merille!

He käskettiin nyt kyökistä toiseen huoneeseen, joka oli hyvin hieno, niin ettei kapteeni ollut koskaan vielä semmoisessa käynyt. Hän oli tosin kerran ollut vieraissa everstin poikain luona, ja ovien avautuessa hätimmiten tarkastanut vierashuonetta, nähnyt pianon, peilejä, pehmeitä nojatuoleja ja muuta ihmeellistä, mutta täällä oli vielä hienompaa ja punasempaa, punasta silkkiä ja samettia, ihmeellisiä varjostimia, kirjavia linnunsulkia. Peiliin katsahtaissa he Hinkin kanssa olivat parhaissakin vaatteissaan kuin mitäkin kadulta tulleita hampuusia, mutta Hinkki sanoi aina vaan: ei se mitään tee, ja rohkaisi kapteenin mieltä.

Keskellä huonetta oli pyöreä pöytä, jolle oli katettu appelsiinejä, omenia ja pitkäkaulaisia viinipulloja. Kapteeni ei olisi uskaltanut ajatellakaan, että tuo kaikki oli heitä varten, mutta Hinkki sanoi: se on meitä varten.

Ylimmilleen nousi sentään kapteenin ihastus, kun sisäovi avautui ja morsian ilmestyi. Se lensi kohta Hinkin kaulaan, ja vasta sitten tervehti kapteenia, sanoen: tämäkö on Hannes?

Eipä ollut Hinkki liiotellut kehuessaan morsiantansa. Häikäisevän kaunis ja komea oli tämä hänen ihana morsiamensa. Ihmeellisenä tornina kohosi tukkalaitos päälaelle, ja edessä se oli kammattuna oikealle puolelle päätä. Korvarenkaat kilisivät hänen korvissaan ja kaulaa somisti rinnoille asti avonainen pystykaulus ulospäin pyöristyvine kulmineen. Monia rannerenkaita hohti hänen käsivarsillaan, jotka alastomina katosivat väljiin, avonaisiin hihoihin. Mutta kasvot olivat sentään kaikkea kauniimmat. Ihon väri oli maidon valkea ja poskipäillä helotti mitä ihanin ruusunpuna. Kulmakarvat olivat hienona mustana viivana, mustat olivat myös silmäripset sekä ylä- että alaluomissa. Ja silmäin sini ui niissä niin viehkeästi, että katsoessa sydän kuoristui ja mieli juopui.

Ihmeellinen oli sentään se Hinkki! Kuinka se oli osannut itselleen hankkia näin taivaallisen morsiamen, sitä oli mahdoton käsittää. Eikä kuitenkaan ollut itse millänsäkään koko asiasta. Vieläpä näytti ikäänkuin häpeävän morsiamensa hellyyksiä ja hyväilyjä, sillä aivan huomattavasti ja useampaan kertaan hän työnsi Magdan poispäin, kun tämä tahtoi häntä suudella.

Kapteeni koetti parhaansa mukaan korjata Hinkin epäkohteliaisuutta, tarjoili Magdalle tuolia ja teki kaikkein hartaimpia kumarrusharppauksia lyöden kantapäänsä yhteen ja muuta sellaista mitä suinkin oli oppinut everstin pojilta.

Kun Hinkki ei tullut Magdan viereen sohvalle istumaan, vaan meni tuolille pöydän ääreen, missä kapteenikin istui, koetti Magda ruveta juttelemaan vieraittensa kanssa. Mutta Hinkin ja kapteenin juttelemisesta ei tullut mitään. Silloin Magda avasi pianon ja rupesi soittelemaan polkkaa.

Kapteeni ajatteli:

—Kyllä totisesti on tämä Hinkin morsian sentään toista kuin se minun heitukkani, se saparoniska, jonka sitkeät kiharat eivät pysy palmikossa, vaan kaikille suunnille töröttävät, ja joka kävelee avojaloin, vaikkei vielä kaikki lumikaan ole sulanut. Hinkin morsiamen iho on valkea kuin hienoin perunajauho ja sanomattoman ihana tuoksu lähtee hänen vaatteistaan, mutta se minun tyttöni on ruskea kuin kahvipapu eikä suinkaan aina hyvältä tuoksu.

Kuinka monta kertaa olikaan kapteeni pyytänyt äitiä, että sille hankittaisiin kengät ja tukka kammattaisiin, mutta sillä taisi olla sellainen luonnonvika, että se mieluummin käveli avojaloin ja tukka pörröisenä. Nyt kapteeni päätti uhata, että jollei se mene kansakouluun, niin hän sen kokonaan hylkää.

Nämä ikävälle suunnalle joutuneet ajatukset, äskeinen suuri mielenjännitys, appelsiinien syöminen, viinin maisteleminen, illan hämäryys ja kauan kestänyt soitanto vaikuttivat kaikki yhteisesti, että kapteenia rupesi sanomattomasti nukuttamaan, niin että hänen täytyi tehdä hirmuisia ponnistuksia pitääkseen silmäluomia edes raoilleen avoinna.

Hinkki torkkui myöskin, leuka tuolinselkää vasten nojattuna.

Vihdoin lakkasi morsian soittamasta ja käski palvelustytön korjaamaan pöydältä kaikki mitä siinä oli.

Kapteeni nousi nyt lähteäkseen, sillä hän luuli juhlan loppuneen; mutta
Hinkki sanoi: istu, ei tämä ole vielä loppunut.

Ja hän olikin oikeassa, sillä pöydälle tuotiin valkonen liina, asetettiin neljä lautasta, veitset ja kahvelit, sitten tuotiin leipälaitos, jossa oli rivittäin vehnä- ja hiivaleipää, ihmeellinen, korkea voitorni, josta lähti ulospäin niinkuin kielekkeitä,—sinappia, etikkaa, pippuria, kaikennäköisiä pikku asetteja, joissa oli sardiinia, anjoovista ja kravunlihaa.

Sisälle astui nyt vanhanpuoleinen hyvin lihava vaimoihminen, joka ei ollut läheskään niin hienoissa pukimissa kuin Magda, ja oli kaiketi tämän äiti taikka täti. Hänellä oli povessaan kaksi veden kirkkaalla aineella täytettyä pulloa, ja tirrikkalaseja joka sormen välissä.—Ohhoh, sanoi hän, kaksi kavaljeeria ja yksi daami, se ei käy laatuun. Ja aikoi näin sanoen mennä huutamaan lisään daameja, mutta Magda kielsi. Sitte avasi lihava rouva viinapullot, kaasi laseihin ja sanoi: saako herroille luvan olla ryyppy?

Hinkki kulautti heti koko sisällyksen kurkkuunsa ja ähkäsi päälle, jonka jälkeen myöskin kapteeni teki samoin; mutta koska hän ei ennen ollut eläessään viinaa suuhunsa ottanut, karvasteli hänen kurkkuansa niin että vesi puristautui silmistä. Silloin Magda, ojentaen molemmat kätensä häntä kohden, tuli ja sanoi: Voi, voi, eikö Hanneksen tehnytkään viina hyvää? Minä otankin tämän Hanneksen, koska Henrik ei minusta huoli.—Näin sanoen hän kietoi käsivartensa kapteenin kaulan ympäri ja suuteli häntä. Kapteeni käsitti tämän leikiksi, ja äkkiä hän tunsi olevansa täällä yhtä kotona kuin ennen muinoin Viaporin kanunavallien alla, kun ryssä avasi linnan rautaoven ja toi heille kranaatista kaiverrettua ruutia. Oikein hänen teki mieli hihkaista eikä hän vierastellut enää ketään.

Nyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää hopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni myös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen.

—Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa.

Magda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi
Hinkiltä kysymään:

—Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka…

Totta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä kesken.

Ja Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja käytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon sävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi. Ei huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti.

Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi sanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa sentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen mitä tahansa. Tässä ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet viimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissä alkoi huonekin jo ilonhypyissä tanssahdella. Ei hän paljon enää erottanut kuka meni ja kuka tuli; ainoastaan sen hän näki, että huoneeseen tuli ja meni paljon Magdan sisaria, jotka joivat heidän kanssansa, ja että Hinkki istui sohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yönuttu, ja Magda taas koko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa päätänsä hänen rinnalleen, jotka asiat hän selitti itselleen niin, että Magda tahtoo kostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle.

—Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni hänelle hiljaa.

Mutta vastaukseksi Magda yhä hellemmin painautui hänen rintaansa vasten tai pani armaat käsivartensa hänen päänsä ympäri.

—Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda,—tulkaa toisen kerran, mutta älkää enää olko täällä.

Mutta ei kapteeni halunnut lähteä, sillä hänen oli kauhean hauskaa ja hän oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi.

Magda pyysi vielä toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut.

Kello neljännestä vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa kanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta kuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivät yksitellen pois.

Kapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitä ääniä ne olivat ja mistä ne oikeastaan kuuluivat, sillä koko maailma tanssi aukeana ja iloisena hänen ympärillään, ja voihan olla, että Hinkki oli käskenyt muitakin toverejaan tähän samaan iloon ja että kohta väliovet avataan ja he kaikki yhtyvät hirmuiseen riemun remakkaan. Eläköön, eläköön Hinkki! Eläköön laiva, joka hänet viepi, eläköön sen laivan kapteeni ja matruusit, eläkööt sinisen meren laineet, eläköön koko maailma huikeassa tanssissansa.

—Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen hänen kaulassansa.—Katso, johan kaikki muutkin ovat menneet.

Sen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel
Viktoria——!

Kun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiä, nousi hän hakeakseen Hinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse, pysähtyi hän äkkiä niinkuin salaman lyömänä, silmät aukenivat, kulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken hän kuunteli liikahtamatta.

—Mitäs miehiä ne ovat? kuiskasi hän käheällä äänellänsä.

Magda rupesi tulemaan hänen luoksensa.

—Katsos nyt, sanoinhan minä sinulle, että olisit mennyt!

Mutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven avaimenreikään.

Magda silloin lukitsi nopeasti oven.

—Sano herran nimessä mitä miehiä ne ovat! kähisi kapteeni.

—Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minä—tämä on kaikki Hinkin peliä, hän tahtoi että sinä jäisit näkemään. Voi, voi, Hannes kulta, elä suutu…

—Oletko sinä Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Hänen kulmakarvansa olivat aina vaan yhtä koholla, silmät yhtä pyöreinä ja kasvot yhtä verettöminä. Hän oli aivan selvinnyt.

Magda rupesi muka vetistelemään,—sillä hän oli jo huomannut kapteenin hellän luonteen,—ja itki niin runsaasti, että nokea vuoti silmäripsistä hänen maalatuille poskilleen. Miksi ei hän mielelläänkin olisi Hinkin morsiamena—valitteli Magda,—mutta kun Hinkki nyt hänen poloisen jättää ja menee merille, eikä kukaan, ei kukaan huoli hänestä enää. Hinkki olisi jättänyt hänet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun sai nyt tietää hänen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta!

—Elä poraa, tyttö, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, että häntä alkoi Magdan itku säälittää.—Missä on Hinkki? kyseli hän ja alkoi vihaa puuskuen kävellä ympäri huonetta. Että se Hinkki olikaan hänet tällaiseen soppaan johdattanut! Hän vihasi porttoloita ja porttoja enemmän kuin mitään muuta. Ne inhottivat häntä, hän vihasi kaikkia, jotka porttoloissa kävivät, ja nyt itse oli täällä ja kuuli seinän takaa oman opettajansa juopuneen äänen! Kapteenin tahtoi mennä pää sekaisin, vaikka hän olikin humalasta selvinnyt.

Samassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto:

—Mag-da!

Selvä oli, että he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja kuivasi pian kyyneleensä. Vähän ajan perästä kuului taas yhteen ääneen, mutta vielä kovemmin:

—Mag-da!

—Tulen, tulen, vastasi Magda.

—Et tarvitse mennä sinne, sanoi kapteeni.

Mutta Magda oli jo peilin luona ja nopeasti otti pois rannerenkaita ja korvarenkaita sekä korjasi poskimaalausta, silmäripsiä ja pani uutta jauhoa ohimoille ja otsaan.

Taas tuli oven takaa hirmuisena karjuntana:

—Mag-da!

—Et saa mennä! toisti kapteeni.

—Ohoh, mitä sinä ajattelet, sanoi Magda riisuen hänen nähtensä hamettaan,—ja mitä emäntäkin sanoisi! Täytyy minun mennä, ennenkuin oven särkevät.—Minä tulen, huusi hän.

—Elä mene, sanon minä.

—Otatko sinä minut? Et ota. Ja opettajaas sinäkin tottelet.—Magda otti ylleen yöpuvun. Hänellä ei ollut nyt mitään koristeita. Hän oli valkosessa väljässä yönutussa yhtä kaunis, mutta ei yhtään enää välittänyt olla hieno, sittenkuin kapteeni tiesi mikä hän oli.

—Jospa minä ottaisin sinut, niinkauan kuin Hinkki on merillä, sanoi kapteeni, valmiina Hinkin tähden lyömään rikki kaiken tulevaisuutensa.

Magda rupesi äänekkäästi nauramaan, sulki käsillään hänen suunsa ja silittäen hänen kasvojansa puhui liikutettuna:

—No niin, niin, sinä otat minut, ja tulet sitten minua hakemaan, minun poikaseni, rakas, rakas,—mutta nyt minun täytyy mennä vähän heidän luoksensa, ymmärräthän, täytyyhän sinunkin totella opettajia, no minun täytyy totella emäntää,—ja kun sinä sitten tulet, minun poikaseni, ehkä sinulla on silloin jo pitkät viikset tässä näin, niin, ja sinä otat minut vyötäisistä ja minä olen sinun vaimosi, hieno ja hellä—juuri niinkuin äsken tässä, kun et vielä tiennyt … eikö se ollut lysti?

—Mag-da! kuului salista kuin sadan miehen suusta.

Ja Magda nopeasti irtausi kapteenista, avasi ovenlukon ja pujahti saliin, jossa seiniätärisyttävä tervehdyskarjunta otti hänet vastaan.

Kun kapteeni pitkän ajan kuluttua heräsi tunteittensa sekaisesta huumeesta, näki hän Hinkin seisovan kumarruksissa oven luona ja tirkistävän avaimenreijästä saliin, josta kuului huikeita huutoja ja pianon rämpytystä.

—Meinaavat ruveta tanssimaan,—sanoi Hinkki nostamatta päätään lukolta.

—Tule pois, sanoi kapteeni. Hän oli ottanut päällystakin yllensä ja suuren karvalakin päähänsä.

Hinkki sanoi: varro vähän. Ja jäi katsomaan.

Nyt alkoi salista kuulua kauheata tanssin töminää, että lasit ja pullot kilisivät siinä huoneessa missä Hinkki ja kapteeni olivat. Lattiakin hytkyi ja suuri koristeruukku ylhäällä vaatekaapin päällä jyskyi seinää vasten.

—Maisteri on riisunut takkinsa, kertoi Hinkki,—ja menee kuin ajakka. Näes, näes vaan! Noin pojat! Muista antaa Hannekselle 10, kun se kesän perhosista sinulle kirjottaa!

—Tule pois! sanoi kapteeni tuimasti.

—Ja, ai-ai sitä meidänkin likkaa, jatkoi Hinkki,—kun nostaa hameitaan, katos noin:

Hinkki rupesi matkimaan kapteenille Magdan tanssia. Pidellen käsillään muka hameita mahan päällä hän hyppi yhdellä jalalla eteenpäin ja toisella jalalla potki hurjasti ilmaan. Sitten meni vesissä suin taas katsomaan avaimenreijästä.

—Nyt potkii maisterikin, puheli hän sieltä. Varro sinä maisteri kulta, kun me vaarin kanssa mynttiä ruvetaan lyömään, vielä se likka sinun käsistäsi ostetaan!

—Tule pois, sanon minä, huusi kapteeni.

—Varro, sanoi Hinkki, ja rupesi nyt keksimään omiansa.

—Mikäs tuokin vanha kapteeni on? oli hän avaimenreijästä näkevinään.—Tule sinä katsomaan, jospa tuntisit…

»Kapteenin» nimen kuultuaan ei Hannes enää voinut hillitä itseään. Mitta oli täysi. Vaikkei hän uskonutkaan Hinkin viittausta että tuolla seinän takana olisi todella ollut se mies, joka oli antanut hänen syntyä maailmaan äpäräksi, riitti sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin kuohuttamaan hänen mieltänsä yli reunojen; sillä maisterin tanssi oli loukannut ainoastaan häntä itseänsä ja hän olisi ollut valmis lähtemään hiljaa pois, mutta kapteenin nimi pani saman loukkauksen ulottumaan hänen äitiinsä ja koko hänen elämäänsä. Ja niinkuin hän oli kerran koulunpihalla hyökännyt Hinkin kimppuun, kun tämä oli uskaltanut kapteenin nimellä haavoittaa hänen äitiänsä, niin hän nyt sydänveriin haavoittuneena sekä omasta että äitinsä puolesta hyökkäsi ovelle, paiskasi Hinkin tieltään ja yhdellä ainoalla tempauksella riuhtasi lukitun oven selälleen.

Koko talo vaan kerran hirmuisesti jysähti.

Tanssi pysähtyi. Kaikki meni äänettömäksi. Kuului vaan ovesta puupirstaleiden mukana irtauneen lukon putoaminen maahan ja jonkun pienen lasiastian kilahtava särkyminen.

—Mikäs sälli se on? kysyi äänettömyyden keskeltä uhkaavasti nouseva humalainen ääni.

Vastaukseksi kapteeni sieppasi tuolin ja päänsä yli lennätti salissa olijain joukkoon.

—Ulos kaikki! hän huusi.

Naiset juoksivat kirkuen eri suunnille poliseja huutamaan. Mutta miehistä vaan yksi ainoa totteli kapteenin käskyä. Se oli maisteri. Hän pujahti nopeasti pitkin seinävieriä, ällistyneiden ihmisten välitse eteiseen ja katosi ulos.

Kaksi vahvinta hyökkäsi kapteenin kumpaiseenkin käsivarteen heittääkseen hänet ulos. Mutta onnellisena siitä, että ei mitään sotaherraa näkynyt, että maisteri oli paennut ja siis murha vältetty, hän päätti ottaa loput tavallisen voimakokeen kannalta. Selkä edellä perääntyen hän antoi heidän työntää itseänsä ovelle, siitä eteisen läpi aina rappusille asti, mutta siihen tultua äkkiarvaamatta riuhtasi ensin toisen heistä ja sitten toisen käsistään, ja molemmat lensivät suinpäin alas rappusia. Samaa tietä meni seuranneesta joukosta vielä yksi, jonka hihasta hän ehti saada kiinni. Kaksi muuta pakeni vapaaehtoisesti ja muut perääntyivät takasin saliin, jossa nyt suurin temmellys alkoi kapteenin ja varajoukon välillä, joiden seassa oli vielä seuran vahvin. Mutta kesken taistelua kaatui korkeajalkainen lamppu pianon päältä ja sammuen meni pirstaleiksi lattialle. Silloin pakenivat useimmat. Käsirysy jatkui nyt vaan heidän kahden kesken pimeästä huolimatta ja loppui siihen, että kapteenin suuri vastustaja lensi kolisten rappusia alas.

Tällä oli kapteeni nyt puhdistanut talon, jossa ei yksikään enää uskaltanut päätänsä esille kurkottaa.

Huohottaen tuli hän vilposelle pihalle. Sekin oli tyhjä. Kelmeä kevätkuutamo kiilui räystäiden hienoissa jääpuikoissa. Portti oli suljettu. Sen takaa kuului kadulta kiivasta puhelua ja selittelyä.

Silloin Hinkki tuli varkain esille pihan pimeästä nurkasta ja sanoi kohta iloisesti:

—Lähdeks merille?

Aivan kuin olisi odottanut, että kapteeni ilahtuen lyö häntä olalle ja yhtä reippaasti vastaa: Lähdetään vaan!

Mutta kun Hinkki oli tämän sanonut, näki kapteeni edessänsä kohtalon sysimustan seinän, jonka hän oli tänä lyhyenä yönä eteensä kasvattanut. Ja maahan tuijottaen hän kirosi.

Sen kuultuansa Hinkki huokasi pettyneesti. Sillä hän oli tämän kauan mietityn suuren suunnitelmansa toteuttanut siinä varmassa uskossa, että kapteeni nähtyänsä maisterin tanssin heti luopuu opettajien alamaisuudesta. Hinkin laskujen mukaan kapteenin olisi tämän perästä pitänyt vaatia äidin ottamaan hänet koulusta ja viimein karata, johon Hinkki olisi tarjonnut hänelle tilaisuuden. Mutta nyt näkyi, ettei kapteeni ollutkaan vielä tämmöiseen tekoon kypsä. Ja kun ei kapteeni vapaaehtoisesti tahtonut, katsoi Hinkki velvollisuudekseen pelastaa hänet polisien kynsistä.

—Anna tänne karvalakkis, sanoi hän, ja otti sen itse kapteenin päästä, kun kapteeni ei kohta totellut, sekä pani oman lippalakkinsa kapteenin päähän.

Tämän tehtyänsä hän rupesi nopeasti kiskomaan päällystakkia kapteenin hartioilta.

—Mitä, mitä nyt? kysyi kapteeni hajamielisen kiukkuisesti.

—Täytyy vaihtaa, sanoi Hinkki sillä käskevällä äänellä, jota kapteeni ei tavallisesti milloinkaan vastustanut.—Etkös kuule, polisit on porttien takana. Vai lähdetkö siis merille?

—En, sanoi kapteeni toistamiseen.

He vaihtoivat nyt päällystakit, ja tuskin oli kapteeni ehtinyt väistyä siihen vajan nurkkaan, jonka Hinkki hänelle osotti, kun suljettu portti avattiin ja koko lauma ulosajettuja vieraita hyökkäsi polisien johdolla pihalle.

—Tuossa hän on! huusivat he heti, osottaen keskellä pihaa seisovaan
Hinkkiin, joka muka koetti paeta ja teeskenteli juopunutta.

Kun polisit ottivat häntä kainaloista ja alkoivat viedä portille, kuului Hinkki panevan vaan heikosti semmoista menettelyä vastaan. Hänen monisanaiset ja tahallisen sekaiset vastalauseensa hukkuivat muiden voitonriemuiseen ulvontaan.

—Hän se oli! huudettiin poliseille,—hän se oli,—juuri tuollainen lakki sillä oli…

Polisit huusivat ajurin, Hinkki nostettiin roskaan, ja, sittenkuin hän oli ottanut itsetietoisen mukavan asennon, mennen lyyhyksiin istuimen ja ajuripenkin väliin, niinkuin oli nähnyt juopuneille tehtävän, ja polisit olivat asettuneet istuimelle ja panneet jalkansa Hinkin ylitse, ajaa huristettiin poliisikamariin.

Vasta tänne tultua Hinkki alkoi pontevammin todistella viattomuuttansa. Hän tuli yhä kovempiääniseksi ja vaati poliseille edesvastausta siitä, että he olivat muka sotkeneet hänet väkivaltaisesti roskain pohjaan ja istuneet hänen päällensä. Sen yön hän tosin sai viettää polisiputkassa, mutta seuraavana päivänä itse paikalla toimitetussa kuulustelussa kävi hänen viattomuutensa selville ja juttu raukesi, kun oikean syyllisen nimeä ja asuntoa ei kukaan osannut ilmaista.

Mutta vaikka Hinkki näin saikin kapteenin onnellisesti polisien kynsistä, ja kapteeni olisi voinut häiriöttä jatkaa koulunkäyntiänsä, tuli asia kuitenkin ilmi itse koulussa ja siellä se ei päättynyt kapteenille suinkaan onnellisesti.

Opettajaneuvostossa jotkut nuoremmat koettivat puolustaa kapteenia ja löytää lieventäviä asianhaaroja, mutta valtava enemmistö sentään oli jo ennen kokousta siinä varmassa vakaumuksessa, että moisten luonnonvoimain kurissapitäminen kuuluu poliseille ja vankiloille eikä sille koululle, joka oli perustettu luomaan Suomen kansallista sivistyssäätyä.

Kapteeni erotettiin koulusta.

Hinkki ei tästä kapteenille onnettomasta asiain käänteestä saanut tietää, sillä hän purjehti silloin jo kaukana meren sinisillä ulapoilla.

6.

—Hän tulee vaariinsa, sanoi ajuri Frans Henrikson, kun kuuli kapteenin surkeasta tepposesta. Erittäin tarkan tiedon tapauksesta hän sai toiselta pojaltansa, joka sinä yönä oli ajamassa ja—veljensä Hinkin huomaamatta—vei tämän polisikamariin. Frans olisi tahtonut kurittaa Hinkkiä, mutta Hinkki oli lähtenyt merille ilmestymättä enää hänen eteensä. Ainoastaan vaarille oli Hinkki hyvästi sanonut.

Kapteenin menettely oli Franssille suuresti vastenmielinen. Hän ei voinut kärsiä mitään väkivaltaisuuksia, ja kaikkein vähin sellaisia, joilla ei ollut mitään käytännöllistä tarkotusta. Ryöstöä, murhapolttoa—niitä kaikkia hän ymmärsi, vaikkei polisinvastaisina tekoina hyväksynytkään; mutta että joku ilman mitään tarkotusta, pelkän tunteen vuoksi rupesi mellastamaan, se oli hänelle niin vierasta ja vastenmielistä, että hän oli vähältä mennä sisarensa Kustaavan luo tarjoamaan apuansa kapteenin löylyttämiseen.

Kustaavan suru sen johdosta, että hänen poikansa erotettiin ainaiseksi koulusta ja näin katkaistiin kaikki ne suunnitelmat, joita varten hän oli suuret uhrauksensa tehnyt pojan kouluttamiseksi, vaatettamiseksi, kirjain, vihkojen, kynien, paperien ja muiden koulutarpeiden ostamiseksi, ilmeni aluksi siten, että hän puristi huulensa yhteen eikä puhunut asiasta halkaistua sanaa. Että jotain muuta oli kuitenkin tulossa, sen tiesi kapteeni hyvästi. Mutta tämä sanaton väliaika oli hänelle vaikein kestää. Jos äiti vaan olisi ruvennut jotain puhumaan, olisi Hanneksellakin ehkä ollut millä lohduttaa. Sillä tällä välin hän oli jo tehnyt tulevaisuutensa suhteen sellaisen päätöksen, joka aivan varmaan olisi äitiäkin tyydyttänyt, jopa uutta keskinäistä ymmärrystä heidän välillensä luonut. Hän ajatteli näet ruveta polisiksi, niinkuin Hinkki, mutta ei tosin lainkaan samoissa tarkotuksissa. Polisiksi hän aikoi sen vuoksi, että kohottuaan komisarjukseksi ja siitä polisimestariksi hän saisi vallan kieltää kuoleman uhalla kaikki sellaiset talot ja laitokset, joissa Hinkki oli äsken häntä käyttänyt. Tämän tarkotuksensa hän aikoi pitää ihmisiltä visusti salassa, ettei kukaan pääsisi häntä estämään saavuttamasta sitä suurta valtaa, mikä aikeen toteuttamiseen tarvittiin. Mutta tuuma oli muuten senkin puolesta hänen mielestään viisaasti harkittu, että vaari ja eno Frans tulisivat, tietämättä hänen salaisesta tarkotuksestaan, antamaan aineellista apua ja kannatusta, ja äiti taas varmaan tyytyisi, koska polisikomisarjus kiiltonappinensa oli ehdottomasti herraksi luettava. Sentähden Hannes malttamattomalla hartaudella odotti sitä suloista hetkeä, jolloin äiti ei enää voi hillitä itseänsä ja vanhan, lapsuuden ajoilta yhä jatkuvan tavan mukaisesti rupee häneen käsiksi antaen hänelle tukkapöllyä.

Eivät kaikki sentään olleet tapauksesta kauhuissansa. Näihin kuului vaari. Hän ei tavallisesti ottanut korviinsa mitään kaikesta siitä, mitä Kustaavasta tai tämän pojasta sanottiin. Kustaavaa hän ei vieläkään ajatellut muuten kuin sarkasäkkiin mahtuvana pikkutyttönä ja hänen poikaansa ei senvuoksi voinut paljonkaan vaaksaa pitemmäksi arvostella. Mutta nyt hän höristi korviansa.

—Mitä, mitä mä kuulenkaan? sanoi hän, kun Hinkki tuli jättämään hyvästiä ja kertoi hänelle kapteenin asiasta. Ja koska hän Hinkille hyvästi sanonut oli, nousi hän kolmantena päivänä vuoteeltansa, kampasi päänsä, löysi sauvansa, pani lakin päähänsä ja meni Kustaavan majaan. Ja pojan nähtyänsä hän hämmästyi sen suurta kokoa, sillä tähän päivään asti hän ei ollut kertaakaan sen puoleen silmiänsä kääntänyt.

Mutta Kustaava oli murheissansa, että poika koulusta oli erotettu. Ja koska vaari näki, että Kustaava jo oli vanha ja itki niin katkerasti, tuli hänen häntä surku, ja hän meni kotiansa ja otti vuoteensa alle kätketyn kirstun ja luki käteensä sata Suomen markkaa, jotka hän Kustaavan pojalle vei, ja sanoi:

—Nämät annan minä sinulle, ja sinun pitää vielä enemmän saaman, jos minun käskyni täytät.

Mutta Kustaavalle sanoi:

—Pane hänet valurin oppiin.

Eikä hän tätä sanonut, että olisi pojasta paljon apua itsellensä odottanut, sillä pojan silmät olivat uskolliset ja lempeät, mutta että hänen oli Kustaavaa surku. Ja meni jälleen kotiansa ja laskeusi vuoteelleen.

Mutta Kustaava ei totellut vaaria eikä pannut poikaa valurin oppiin, vaan sonnusti itsensä ja meni koulun rehtorin puheille rukoillakseen, että poika armahdettaisiin ja vielä kouluun otettaisiin. Ja lupasi kurittaa niin että kyllä muistaa olla toisten tekemättä. Mutta rehtori rupesi nauramaan ja sanoi: eipä sille vahvat miehet kuulu pystyvän selkään antamaan, saatikka te. Ja vähän mietittyänsä sanoi: pankaa se sotaväkeen, kyllä ne siellä siltä puhdin ottavat, ja voihan se sitten päästä alaupseeriksi tai ehkä vääpeliksikin. Ja Kustaavan jo hyvästellessä lisäsi: minä kysyn asiasta everstiltä, ja ilmotan teille. Hyvästi.

Oli vielä yksi, joka ei surrut tätä kapteenin onnettomuutta, ei surrut, vaan päinvastoin iloitsi. Se oli Kerttu Fagerlund, kapteenin saparoniska morsian.

Kerttu oli kapteenin suuresta onnettomuudesta yhtä iloinen kuin jos maailman suurin onni olisi hänen osaksensa tullut. Ja syy hänen iloonsa oli se, että Hannes oli nyt kadottanut mahdollisuuden tulla joskus herraksi ja Kerttu siis päässyt ainaisesta pelostansa, että Hannes kerran hylkää hänet. Erittäin suureksi paisui Kertun ilo, kun Kustaavan retki rehtorin puheille oli mennyt myttyyn. Salatakseen tämän pursuavan, hytkyttävän, kaikella tavalla näkymään pyrkivän ilonsa syytä hän koki tehdä parastaan oman ulkoasunsa saattamiseksi sellaiseen kuntoon, ettei vastakohta hänen ja parempain ihmisten välillä olisi liian räikeänä silmiin pistänyt. Ilmestyi Kustaavan luo korskeasti narahtelevissa kengissä—mistä lieneekin ne lainannut,—ja kiharansa oli kastanut niin märiksi ja niin kireästi palmikoinut, että ainoastaan korvain luona jokuma oli päässyt sittenkin valloilleen. Esiliina oli pantu hameen etupuolella olevaa nelikulmaista repeämää peittämään ja kaulassa oli merkillinen litteä rusetti, jonka oli löytänyt ja repinyt irti Franssin naisten vanhoista puolikengistä.

Mutta eräänä päivänä, kun Hannes oli jo käynyt valurintöitä tiedustamassa ja Kustaavakin, joka tosin aina vaan oli yhtä puhumaton, näytti siihen jo pakostakin ikäänkuin suostuvan, huomasi Kerttu ikkunasta, että heidän pihalleen tuli hienopukuinen nuorukainen, parempain ihmisten lapsia. Ja Kertun sydän sykähti pahasta aavistuksesta, sillä hän epäili sitä everstin pojaksi.

Poika näytti kapteenin ikäiseltä, katseli ympärilleen mistä sisälle mennään, aikoi tulla heidän portaistaan, mutta jostakin syystä ei tullut, kun oli valkosella, hienolla etusormella ja peukalolla raottanut ovea ja katsahtanut rappusille.

—Asuuko täällä Hannes? hän kysyi ylös ikkunaan, josta Kerttu kurkotti.

—Ei ole kotona, sanoi Kerttu, vaikka Hannes oli mennyt vaan vähän asialle.

—Mutta Hanneksen äiti?

Kerttu sulki ikkunan ja sanoi Kustaavalle, että Hannesta kysytään. Mutta oliko nyt Kustaava kuullut, että kysyttiin häntäkin,—alas pihalle se ainakin meni. Ja siellä vaan vähän aikaa puhui everstin pojan kanssa, joka oli jo menossa, kun Kerttu raotti ikkunaa kuullakseen mitä he puhuvat. Ei kuullut.

Kustaava tuli sisälle ja rupesi kohta pukeutumaan.

Ei ollut siis epäilemistäkään: hän oli käsketty everstin puheille.

Niinkuin se, joka on valmistunut nimipäiväänsä viettämään, mutta kutsuvieraiden sijaan saakin luoksensa kuolinsanoman tuojan, niin Kerttu kauhistui tätä asiaa ja ilo pakeni hänen pienestä sydämmestään. Sillä hän aavisti, että tässä on kysymys Hanneksen tekemisestä herraksi.

Kun Kustaava oli mennyt, tuli Hannes asialta.

Kerttu pakotti itsensä nauramaan muka ihan kuollakseen, koska sanoi nähneensä niin hassun unen.

Hannes kysyi mikä uni se oli.

Kerttu sanoi: se oli semmoinen uni, että Hannes oli tullut polisimestariksi.

—Älä herran nimessä! Mistä sinä sen olet keksinyt?

—Ja kaikki kumarsivat Hannesta.

—Mutta sittenhän Kerttukin oli fiini rouva, sanoi Hannes.

—Eipä. Unessa oli niin, että Hannes otti toisen, joka oli paremmista ihmisistä. Mutta ei hänen olisi pitänyt niin tehdä, sillä—en tiedä viitsinkö kertoakaan … unessa on niin hassua.—

—Sano vaan.

—Oli semmoinen musta kuoppa ja Hannes raukka putosi siihen ja kun nousi, kaikki viskasivat lokaa hänen päällensä ja Kerttu olisi yksin ollut hänen ystävänsä.

—Sanoppas sinä Kerttu, mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin-niin hieno ja valkonen iho ja toisilla taas sellainen ruskea.

—Parasollista se tulee, sanoi Kerttu.

Mutta Hannes naputti sormellaan Kerttua niskaan ja sanoi:

—Onkohan Kerttu pessyt itseänsä?

Kerttu väisti ja sanoi:

—Mutta sanoppas sinä Hannes, onko vääpeli herra vai ei?

Hannes vastasi:

—Vääpeli ei ole herra.

—Mutta vänrikki? kysyi Kerttu.

Hannes vastasi:

—On.

—Niin minäkin luulen, sanoi Kerttu.

Hannes selitti tarkemmin:

—Herra on se, jolla on palvelijoita ja jonka vaimo ei keitä ruokaa.

—Mutta sekin vänrikki—mikä sen nimi taas on—sillä ei ole palvelijoita ja se syö klupilla. (Kerttu tiesi näistä asioista, sillä hänen äitinsä palveli kasarmilla.)

Hannes joutui pulaan.

—Sinä et voi näitä asioita ymmärtää, sanoi hän.—Näes nyt, vänrikki syö klupilla, mutta sinun mammas tiskaa klupin kyökissä astiat, mutta vääpelin astiat tiskaa vääpelin muija ja vääpelin saappaita kiillottaa vääpeli itse taikka muija, mutta vänrikin saappaita ei vänrikki kiillota, vaan sotamies taikka sinun mammas.

Kerttua ei tämä määritelmä tyydyttänyt ja oli ilmeistä, että hän mietti uusia kumoavia esimerkkejä.

—Ja siksi toiseksi, sanoi Hannes lisäselitykseksi, vääpeli on sotamiesten korkein virka, mutta vänrikki on herrain alhaisin.

Tämä oli Kertusta vieläkin hämärämpää, sillä ne esimerkit, joita hän nyt ajatteli, eivät olleet mitään virkamiehiä, vaan lapsia, ja sittenkin oli yhtä selvä ja jyrkkä ero. Kun hän siitä Hannekselle sanoi, selitti Hannes, että lapsi on sitä mitä hänestä »meinaa» tulla. Niinpä Hanneskin oli yhtä hyvä kuin herra niinkauan kuin hänestä meinasi tulla ylioppilas, mutta nyt ei hän enää ollut mikään herra.

—Valurimestari Liimatainen on myöskin herra, sanoi Kerttu.

—Omasta mielestään, sanoi Hannes, mutta ei herrain mielestä.

—Mutta sillä on palvelijoita eikä muija keitä ruokaa, sanoi Kerttu.

Nyt huomasi Hannes rusetin Kertun kaulassa.

—Mitäs valurimestari tähän kuuluu? sanoi hän kiivastuen.

Ja hän huomasi esiliinan ja narisevat kengät.

—Kerttu vissiin meinaa tulla valurin rouvaksi, mutta pois semmoiset meiningit, sanon minä. Pane pois kohta tuo kaulastas.

Kerttu riisui pelokkaasti rusetin kaulastaan.

—Vai semmoisia, vai semmoisia! puhui Hannes ja suutuksissaan käveli nopeasti keittiön nurkasta toiseen.

—Itsehän olet käskenyt mennä kansakouluunkin ja kengät panna jalkaan.

—Hiljaa! sanoi Hannes uhkaavalla äänellä.—Kerttu ei saa viisastella, kyllä minä opetan. Ei Kerttua kukaan kasvata eikä kurita, siis minun täytyy se tehdä. Vai sinä tässä fröökinäksi rupeisit!

Näin sanoen Hannes tuli Kertun luo ja tukisti häntä aimo lailla.

Kerttu rupesi itkemään, mutta oli oikeastaan onnensa huipulla. Nyt oli ainakin selvää, ettei Hannes miksikään herraksi enää meinannut.

Vähän itkettyään Kerttu tuli Hanneksen eteen esiliinan kulmalla silmiään pyyhkien, niiasi ja pyysi anteeksi.

—No-no, sanoi Hannes.—Kerttu muistaa vaan, ettei toisten enää…
Kerttu saa nyt istua pallille, niin minä kerron Kertulle taas historiaa.

Ja kun Kerttu oli istuutunut, alkoi Hannes pasuunamaisella, osaksi opettajaa ja osaksi komentavaa kenraalia matkivalla äänellä kertoa Austerlitsin tappelusta, johon he edellisiltä kerroilta olivat joutuneet. Senjälkeen rupesi kyselemään.

—Muistaako Kerttu kuinka monta miestä Napoleonilla oli tässä taistelussa?

—Kahdeksankymmentä ja yhdeksän tuhatta, sanoi Kerttu.

—Ei. Niinpaljon oli liittoutuneilla. Napoleonilla oli kuusikymmentä viisi tuhatta, siis lähes kaksikymmentä viisi tuhatta vähemmän.—Nyt kerro kuinka Napoleon voitti.

—He meinasivat kiertää oikealta puolelta…

—Liittoutuneet aikoivat kiertää Napoleonin oikean siiven,—oikasi
Hannes.—Jatka.

—Mutta hän meni keskeltä…

—Ai, ai, Kerttu, kuinka Kerttu noin—! Kuuntele: Napoleon, saatuansa tietää vihollisen aikeen, peräytyi, ja jättäen oikean sivustan suojattomaksi vietteli vihollisen taistelemaan sitä vastaan; mutta hyökkäsi itse joukkoinensa vihollisen heikontunutta keskustaa vastaan, ajoi sen pakoon ja kiersi oikealla sivustalla taistelevan vihollisen selkään, joka näin joutui kahden tulen väliin. No, kerro uudestaan.

Mutta ennenkuin Kerttu ehti päästä alkuun, huomasi Hannes, joka istui ikkunarahilla, että Kustaava juhlallisena ilmestyi portille, tullen kaupungilta.

—Missäs mamma on ollut? kysyi hän Kertulta. Kerttu näki, ettei Hannes odota häneltä vastausta, vaan uteliaasti katselee äitiä,—ja jätti vastaamatta, sillä sydän pampatti niin.

—Nyt taidan minä saada kyytiä, sanoi Hannes;—aina kun sillä on silmäluomet noin alhaalla, tulee ilmanmuutos. Mene sinä Kerttu pois.—

Kerttu meni, mutta ainoastaan viemään laskiämpäriä pihanperälle. Kun hän toinen käsi ilmaa huitoen ja kieli vasemmassa suupielessä kantoi raskasta korvoa Kustaavan ohi, kysyi tämä: onko Hannes kotona? Kerttu sanoi: se lupasi laittaa valkean, kun on puut niin märkiä.

Kerttu viipyi vähän aikaa pihalla, sitten varovasti rupesi nousemaan rappuja ja raotti keittiön ovea.

Hannes oli arvannut oikein. Heti sisälle tultuansa Kustaava, mitään esipuheita pitämättä, oli tarttunut hänen tukkaansa ja pöllyytti nyt sitä ankarasti. Hannes, vaikka oli joku aika sitten ajanut puolen tusinaa täysikäisiä miehiä kadulle, otti vastaan äitinsä kurituksen nöyrästi kuin lapsi. Ja niinkuin lapsena ollessaan hän nytkin tunsi että jokin suuri käännekohta on hänen elämässään tapahtumassa, koska äiti häntä näin kurittaa. Ja oli onnellinen siitä, että äidin raskas vaitiolo nyt vihdoin purkautui sekä myöskin siitä, että on joku, joka hänen kohtaloansa onnettomuudessakin valvoo.

Myöskin Kerttu katseli ovenraosta Hanneksen kurittamista hartaana kuin olisi jotakin pyhää toimitusta suoritettu, ja muisti Hanneksen sanat: »Sinua Kerttu ei kukaan kurita, siis minun täytyy se tehdä», ja uudestaan päätti häntä aina totella. Kerttu oli melkein aivan varma siitä, ettei Kustaava ollut everstin luona mitään asiata saanut toimitetuksi. Ja sen hän päätti etenkin Kustaavan tutisevista huulista, jotka ilmaisivat mitä suurinta mielenliikutusta.

Toimituksen päätyttyä Kustaava, punakasvoisena, luomet aivan alhaalla, silmäinraot täynnä kyyneleitä ja suljetut huulet yhä tutisevina sanoi hiljaisella valtijaan äänellä ja sormella osottaen: Mene kamariis. Ja Hanneksen mentyä meni itse hänen jälkeensä sekä sulki oven.

Kerttu nyt nopeasti riisui narisevat kenkänsä, pujahti sukkasillaan keittiöön ja hiipi oven taakse kuuntelemaan. Hänen sydämmensä pampatti niin hurjasti, että olisi luullut sen päässeen irroilleen puseron alle.

Nyt he puhuvat.

Hannes sanoo jotakin—ei kuulu mitä.

Nyt sanoo Kustaava, hyvä jumala, mitä hän sanoo? Puhuu sotakoulusta!

Hannes vastasi: Kyllä minä olen sen verran ryssää oppinut.

Kustaava sanoo: Ensin, sanoo eversti, täytyy sinun vuoden olla kaartissa—

Kaartissa!—

—Ja kun sen vuoden olet siivosti palvellut, ettei mitään muistuttamista ole, ja kaartin herrat upseerit ja korkea päällystö kuin myös alipäällikkökunta—

Hyvä jumala, niin mitä sitten?

—Ovat sinuun tyytyväiset ja sinä opit sotakurin säännöt, niin he komentavat sinut Ryssänmaalle junkkarikouluun.

Junkkarikouluun! Mitä se on—junkkarikouluun? Ja Ryssänmaalle!

Hannes sanoo: On Suomessakin sotakoulu—Haminassa on kadettikoulu.

Kustaava sanoo:—Hannes on hyvä ja kuuntelee vaan eikä puhu mitään. Suomessa on sotakoulu, sanoi everstikin, mutta ei sinne ketä tahansa oteta; parempain ihmisten lapsia sinne otetaan eikä semmoisia, joita on toisesta koulusta erotettu ja jotka tappelevat.

Nyt olivat kauan aikaa ääneti kumpikin.

Sitten sanoo Kustaava:

—Hannes ei saa vihotella.

Kaiketi Hannes kiristeli yhteen hampaitansa, ehkä itkikin, koska
Kustaava näin sanoi. Voi, hyvä jumala!

Taas Kustaava puhuu:

—Kolmen vuoden kuluttua, sanoo eversti, pääset vänrikiksi.

—Ai, ai, ai, ai—rupesi Kerttu itkien huutamaan, ja sekä Kustaava että
Hannes tulivat katsomaan mikä hänen oli.

Kerttu ulvoi ikkunarahilla.

—Kun poltin sormeni, selitti hän heidän kysymyksiinsä.

—Eihän täällä valkeatakaan ole, ihmetteli Hannes.

—Näytä tänne sormes, sanoi Kustaava.

Mutta Kerttu työnteli itsensä kyynärpäillään irti heidän käsistään ja meni rappusille ja itki koko päivän, pimeään iltaan asti.

Kuitenkaan ei olisi Kertun pitänyt vielä itkeä, vaan itkeä vasta vuoden perästä. Sillä eihän Hannes vielä Suomesta lähtenyt, vaan läksi Suomesta vasta vuoden perästä. Unohtaa lintukin surunsa, kun syksyyn on vielä pitkälti ja aurinko joka aamu aina uudestaan nousee metsäin takaa; miksi ei olisi Kerttu unohtanut, kun hän vuoden mittaan joka päivä näki Hanneksen.

Olivat kaikki hämmästyneet Hanneksen komeutta, kun hän ensi kertaa Keisarillisen kaartin kolmannen Suomen tarkk'ampuja-pataljoonan I komppanian ensimäisen plutonan miehenä, pitkässä harmaassa sinellissä, pajunetti vyöllä, siniset olkalaput helottavina, napit kiiltävinä, kokardilakki vähän kallellaan ilmestyi ihmisten eteen. Hänet nähtyään ei kukaan olisi enää tahtonut nähdä häntä muuna kuin sotilaana. Oli kuin luotu siksi. Sitä varten hänen kokonsa, sitä varten hänen rehellisesti räpyttelevät silmänsä, sitä varten hänen jäykkä niskansa ja suora ryhtinsä, sitä varten hänen voimansa. Se kaikki mikä oli hänelle sivilinä ollut kompastukseksi, se nyt kaartissa näytti nostavan hänet kunniaan ja arvoon.

Hämmästyivät ja ihastuivat kaikki.

Yksin vaarikin kallisti päätänsä toiselle puolelle Hannesta katsellessaan.

Kustaavankin totisissa kasvoissa käväsi hymähdys vuosimäärien takaa, sillä ei kukaan muistanut hänen sitä ennen hymyilleen.

Ja Franssilta pääsi hieno, kateellinen älähdys. Hän oli aikoinaan vaivoin saanut Kustaavan myöntymään kouluuttamisasiaan. Nyt oli hänen oma Hinkkinsä ties millä merillä, mutta Kustaavan Hannesta odotteli junkkarikoulu, sapelit ja kilisevät kannukset.

Minä myös! ajatteli Frans. Ainakin toinen pojistani, se rotevampi, menköön kaartiin. Jos Kustaavan poika kelpaa junkkarikouluun, niin miksei minunkin. Tästä Franssin aatteesta ei tullut kuitenkaan sillä kertaa vielä mitään, sillä kun hän vei molemmat poikansa tarjolle, vaadittiin mainetodistuksia, ja ne nähtyä luvattiin ottaa vasta poikien täysi-ikäisiksi tultua, jos papinkirjoissa ei silloin enää mitään mustaa ollut. Ja niin pojat jäivät toistaiseksi edelleen isänsä ajurinrengeiksi.

Sen vuoden piti Hannes Kertulle koulua niinkuin ennenkin, milloin kotona kävi, erittäin Napoleonin sotahistoriaan pääpainoa pannen. Oikasi hän sentään laskuvirheetkin ja kovisti ankarasti, kun Kerttu alkoi lauseen pienellä kirjaimella, mutta kirjotti ja-sanan isolla J:llä.

Vaikeinta ei Kertusta kuitenkaan olleet isot eikä pienet j:t, ei laskut eikä Napoleonin vasemmat ja oikeat sivustat, vaan Hanneksen yhä ankarampien käyttäytymisvaatimusten noudattaminen.

Kerttu ei mitenkään osannut olla hänen mieleensä eikä voinut päästä perille hänen vaatimustensa johtolangasta.

Erään kerran sanoi Hannes: Kun me tänään tultiin ampumaharjotuksista, näin minä tulliportin luona nelijalkaisen. Minä kysyin mikä se on. Muut sotamiehet sanoivat: se on lehmä. Tietääkö Kerttu minkä vuoksi minä heiltä kysyin.

Kerttu ei tiennyt.

Senvuoksi, että Kerttu kävelee juuri niinkuin se nelijalkainen. Saako kävellä katsomatta eteensä ja astua minne tahansa?

Kerttu katsoi jalkoihinsa ja—varmaan hän oli astunut johonkin puolikuivaan lätäkköön, sillä ison ja keskivarpaan välissä oli savipötky. Kerttu ymmärsi nyt Hanneksen tahtovan, että hän kävisi kengissä. Mutta kun hän sitten ilmestyi niissä narisevissa lainakengissä, suuttui Hannes.

Yhtä paljon saattoi Hannes suuttua, kun Kerttu ilmestyi äitinsä vanhoissa kengissä ja ne lotkahtelivat jalassa.

Vielä vaikeampi oli arvata Hanneksen vaatimuksia päähineiden suhteen. Hän ei kärsinyt, että Kerttu juoksi kadulle paljainpäin. Mutta pääliina ei ollut myöskään hänen mieleensä. Nyt syntyi kysymys: mikä siis oli Hanneksen mielestä päähän pantava? Sillä kun Kerttu sai Franssin poikain kautta lahjaksi hienolta naiselta hatun, jossa oli oikein paperista tehtyjä kukkia, ja ilmestyi siinä, odottaen Hanneksen ihastuvan, raivostui Hannes niin että tahtoi ilmaan hypätä.

Vielä esimerkki: Jos Kerttu koetti—Hanneksen vaatimuksia arvaillen—käyttää jotakin sanaa, jota säätyläiset käyttivät, saattoi se ensi kerralla onnistua mainiosti. Hän huomasi selvästi, että Hannes salavihkaa katsahti häneen ja tyytyväisesti hymyili. Mutta toisen kerran taas—vaikka Kerttu käytti juuri samaa sanaa, Hannes torui, heristi sormea ja ilmotti, ettei oppi ja sivistys ole mitään ihmisten matkimista, sekä otti esille sen kauhean ikävän vieraskielisen kirjan, josta vaivaloisesti parin tunnin aikana käänsi Kertulle vanhoja viisauden lausuntoja, kuten:

§ 1. Älä naura kauan, ei usein eikä liian kovasti.

§ 2. Ole useammin ääneti, tai sano ainoastaan mikä on tarpeellista, ja vähillä sanoilla.

§ 3. Ihmisen hienous tulee hyveistä eikä syntymästä.

§ 4. Kun Antistheneelta kysyttiin, mikä oppi on tärkein, hän vastasi: olla oppimatta turhia.

§ 5. Älä puhu ihmisistä milloinkaan pahaa, älä naura heitä äläkä vertaa heitä toisiinsa.

Ja niin edespäin.

Kesäkuuman tultua matkusti kaarti leiriin Venäjälle ja Hannes vietiin mukana. Tämä oli Kertulle vastaisen pitkän eron esimakua.

Mutta Kerttu käytti aikaa hyväkseen.

Yksikseen jäätyäänkin hän lakkaamatta tutki käyttäytymissääntöjä, joista nyt kerran koko hänen vastainen onnensa ja elämänsä näytti riippuvan.

Kaikista Hanneksen opetuksista, suuttumisista ja leppymisistä oli Kertulle jäänyt varmimmaksi tulokseksi se tieto, että Hannes ei kärsinyt Kertun matkivan muita ihmisiä. Siitä tahtoi Kerttu nyt tehdäkin itsellensä periaatteen, ja pienellä nyrkillänsä lyöden otsaan koetti takoa sitä opetusta päähänsä. Mutta juuri tämäpä Hanneksen vaatimus se tekikin kaikki niin vaikeaksi. Sillä kuinka saattoi ilman mallia tietää millaisena pitää olla! Ja sitäpaitsi Kerttu suuresti epäili, että Hanneksella itsellään oli jokin salainen malli, jonka mukaan hän arvosteli ihmisten käyttäytymistä. Jo kauan aikaa oli Kerttu epäillyt, että everstin perhe, josta Hannes ei Kertun kanssa koskaan puhunut, koska piti häntä siihen liian ymmärtämättömänä, oli juuri se Kertulta salattu »kaikkein pyhin», josta Hannes ammensi tietonsa ja vaatimuksensa mitä käyttäytymiseen tulee. Nyt oli everstillä paitsi poikia myöskin neitejä. Ja Kerttu sentähden pani ensimäiseksi tarkotusperäksensä päästä näitä neitejä näkemään ja niistä jotain mallia itsellensä ottamaan. Ei tietysti hän toivonut koskaan voivansa laittaa itseänsä niin hienoksi kuin kuvaili everstin neitien olevan, mutta ehkä hän jotain sinnepäin voisi saavuttaa—tai ainakin päästä edes ymmärtämään mikä se oikeastaan Hannesta ihmisissä miellytti.

Eikä kestänyt kauan ennenkuin Kerttu pääsi jo niin pitkälle tässä tarkotuksessaan, että tutustui everstin palvelijain kanssa. Köksä lupasi hänen istua odottamassa sattuisiko joku neideistä tulemaan kyökkiin, että Kerttu olisi saanut niitä nähdä. Mutta odottamisesta ei ollut apua. Köksä kyllä kertoi herrasväestä kaikellaista ja sai Kertun uteliaisuudesta melkein pakahtumaan, mutta elävää mallia ei Kerttu vaan saanut nähdä. Kerran kävi everstinna. Katsahti vähän oudoksuen Kerttuun ja meni, jonka jälkeen palvelija sanoi: nousisit ylös, kun herrasväkeä tulee. Kerttu punastui, mutta pani visusti mieleensä tämän ensimäisen käyttäytymis-säännön. Ajatella, että Hannes tulee kerran upseerina sisälle ja Kerttu ei edes ymmärrä nousta ylös!

Vasta talven jälkeen, kun ensimäinen laiva oli jo vienyt Hanneksen meren yli Rääveliin, ja Kerttu, itkettyänsä kyllältä, tuli köksänsä luo lohdutuksille, onnistui hänen saada nähdä molemmat everstin neitoset. Sisäpiika tuli kyökkiin ja, tietäen hänkin Kertun asian, sanoi: nyt juuri lähtevät neidit kävelylle. Eikä hänen tarvinnut sanoa toistamiseen, sillä Kerttu juoksi vikkelästi kadulle. Samassa neidit tulivat katuovesta ulos.

Kertun hämmästys oli suuri. Sata kertaa fiinimpiä hän näki joka päivä kaduilla. Nämä olivat niin yksinkertaisia, että oikein häntä nauratti. Hän rupesi kulkemaan heidän jälessänsä ja tarkasteli tyystin kaikki paikat heidän puvuissansa. Päässä niillä oli vaan mustavillainen, hienokiharainen karvalakki ja kaulassa samallainen korkea kaulus, ja kaikki muukin oli tosin hyvin puhdasta ja istuvaa, ehkä myös kallista, mutta semmoista, jota Kertun ei ollut suinkaan mahdoton ajatella kerran saavuttavansa.

Mitä kauemmin hän kuitenkin kulki heidän jälessänsä sitä uteliaammin hän alkoi tarkastella heitä. Jotakin oli heidän liikkeissänsä, askeleissansa, pään käänteissä, joka väkisin kiinnitti heihin,— kiinnittämistään kiinnitti. Ja Kerttu seurasi heitä lakkaamatta ja tuli hyvin lähelle heidän taaksensa. Nyt hän näki että heidän ihonsa oli hyvin hieno. Toisella heistä kurkotti nahkakauluksen alta hienon hieno ryyshivaatteen reuna, ja vaikka niskatukan irtautuneet haivenet sitä hieroivat oli se kuitenkin aivan puhdas, samoin myös niska. Tätä katseli ja ajatteli Kerttu senvuoksi, että muisti Hanneksen kerran sanoneen: mistä se tulee, että muutamilla ihmisillä on niin hieno iho, … ja kysyi oliko Kerttu niskaansa pessyt… Mutta vielä viehättävämpää oli Kertusta katsella heidän poskiansa, kun he käänsivät päänsä kohti toisiaan ja nauraen puhuivat keskenään. Kaikki oli yhtä puhdasta ja hienoa. Ja silmäin seudut ja ohimo erittäinkin vetivät puoleensa.

Erään suuren puodinikkunan eteen he pysähtyivät ja rupesivat katsomaan siihen näytteille pantuja kuvia.

Nyt oli Kertun tahtomattaankin kulkeminen heidän ohitsensa ja silloin hän kuuli heidän puhuvan keskenään suomea. Hänen täytyi oikein säpsähtää, niin kummalliselta se tuntui. Sillä ei hän ollut vielä ikinä kuullut parempain ihmisten puhuvan suomea, vaan suomea puhuivat ainoastaan huonompi väki, semmoiset kuin Kerttu ja muut siellä Punavuoren kaduilla, kaikellaiset paljasjalkaiset. Kerttu ei ensi kerralla uskonutkaan korviansa, vaan meni vielä toistamiseen heidän ohitsensa. Suomea he puhuivat,—ja millaista suomea! Niin kauniisti he puhuivat, ettei hän uskaltanut ajatella sitä todella hänen omaksi suomeksensa. Samaa, juuri samaa se oli sittenkin—ihan tutut sanat—noin, noin juuri mekin sanotaan. Ja kuitenkin oli aivan kuin eivät ihmiset olisi puhuneet, vaan enkelit soittaneet harpuilla Kertun kieltä.

Eipä ihme, eipä todellakaan ihme, että Hannes oli heihin niin kiintynyt, koskapa Kerttukin oli jo suoraan rakastunut heihin—poismenneen Hanneksen asemesta oli rakastunut heihin! Ei olisi malttanut enää jättää heitä ollenkaan näkyvistä. Ties milloin niitä enää saa nähdä, ja niin tulee kaikki kolkoksi ja pimeäksi: ei ole Hannesta eikä ole heitä.

Ja Kerttu seurasi heitä koko heidän kävelynsä ajan, milloin kauempaa milloin lähempää. Mutta kun he jo kulkivat kotikatua poispäin keskikaupungilta, kulki Kerttu hyvin lähellä ja ajatteli pysäyttää ja sanoa: Kunpa ottaisitte minut mukaanne kadulta! Minä tulisin teidän palvelijaksenne, minä palvelisin teitä aamusta iltaan, kunpa ottaisitte minut! Minä pesisin laattiat, minä pyyhkisin pölyä teidän tieltänne, etteivät teidän valkoiset kätenne milloinkaan tahraantuisi, minä lämmittäisin teidän huoneenne, minä laittaisin vuoteenne, minä harjaisin päällysvaatteenne ja pesisin alusvaatteenne, minä riisuisin teidän kenkänne ja minä jälleen ne pauloittaisin, aamusta varhain ja iltaan myöhään minä teitä palvelisin, enkä itselleni mitään pyytäisi, kunpa ottaisitte minut ja minä näkisin ja oppisin—ja kelpaisin hänelle.

Mutta eihän Kertulla ollut mitään valmiita sanoja siihen mitä hän ajatteli ja tunsi. Hän olisi voinut vaan kömpelösti pysäyttää hihasta ja sanoa: seisahtukaa, ja kun he olisivat seisahtuneet, sanoa päivää ja kysyä palveluspaikkaa. Johon he olisivat nauraneet ja sanoneet: kyllä meillä on palvelijoita ennestäänkin.

Nyt he jo työnsivät auki asuntonsa raskaan katuoven. Kolisten, ulvahtaen kohosi toisella puolella ovipaino ja neitien mentyä sisälle ovi vetäysi jymähtäen kiinni.

Suuri suru vallotti Kertun sydämmen, paljon suurempi suru kuin se, joka häntä oli polttanut silloin kuin Hannes meni laivaan ja laiva erkani laiturista merelle. Sillä silloin hän vielä toivoi kerran kelpaavansa Hannekselle, mutta nyt, nähtyänsä ja kuultuansa everstin neitejä, ei hän toivonut enää mitään.

7.

Niinä viitenä vuonna, joina Hannes viipyi Venäjällä sotakoulussa, Kustaava teki jättiläisponnistuksia voidakseen pyykinpesulla ylläpitää poikaansa. Minkä hän päivin pesi, kuivasi tai mankelissa käytti, sen hän yöllä silitteli. Lisäksi oppi vielä kiillottamisen salaisuuden, ja Kertun toimelias äiti hankki hänelle töitä kaartin hienoimmilta perheiltä.

Myöskin Frans, joka edelleen vietti ilotonta elämäänsä ja yhä useammin aukoili kaappinsa konjakkipulloa, tarjosi Kustaavalle apuansa. Frans oli aina ollut enemmän huvitettu sisarensa kohtalosta kuin omastaan. Ja nyt kun hänen kaartissa palvelevien poikiensa pääsemisestä junkkarikouluun ei voinut olla kysymystäkään—sillä ne istuivat arestissa yhtä usein kuin olivat vapaina—jätti hän heidät herran nimeen, tunnusti kerran kaikkiaan Kustaavan menneen hänestä edelle ja antautui täydellä innolla tämän asioihin.

Huomattuaan miten Kustaava raataa, miten se käsien ankarassa kolotuksessa kärsii saamatta niiltä edes unenkaan lepoa, pääsi Frans nyt tilaisuuteen soutaa aina valmiina olleen veneensä vihdoinkin esille. Tällä kertaa hän kuitenkin suoritti asian mitä suurimmalla varovaisuudella, souti kautta rantain, niin ettei kokka ollut koskaan suoraan Kustaavaan päin kääntyneenä. Eräänä päivänä hän aivankuin satunnaisena mieleenjuolahduksena esitti, että Kustaava rupeisi myymään eräänlaista tupakkia, jonka valmistelun ja muun käsittelyn hän kyllä lupasi opettaa, samoin kuin myös hankkia polisin varalta valmistukseen ja myyntiin tarpeelliset oikeudet. Tätä ehdotustaan Frans alkoi nyt lakkaamatta uudistella luvaten vihdoin myynnistäkin pitää huolta, kunhan Kustaava vaan ottaisi valmistaakseen. Ja niinpä, kun hän kymmenennen kerran otti asian puheeksi, huokasi töihinsä tuskaantunut Kustaava syvään ja huoaistessaan antoi suostumuksensa.

Nyt Frans vilkastui. Hänen alituisesta kaappiryypyistään tihkuisesti kimaltelevat silmänsä kirkastuivat ja kaikkiin liikkeihin tuli vanha eloisuus. Asian käytännöllinen järjestäminen oli hänelle aivan vähäpätöinen homma. Pian oli Kustaavalla tarpeelliset kojeet ja vehkeet. Tupakka osottautui heti niin merkillisen halutuksi tavaraksi, että Kustaava sai ainakin puolet entisestä pitkästä työajastaan käyttää tähän käsiä lepuuttavaan ja samalla monin verroin tuottavampaan työhön.

Kun asia oli nyt alulla, tunsi Frans kuitenkin ottaneensa vasta ensimäisen askeleen voittoon päin. Mutta hän jatkoi väsymättä.

Frans oli aivan viime vuosina rikastunut tavattomasti, vieläpä itse siitä melkein tietämättä; ainakaan ei ollut tikkua ristiin pannut tämän rikastumisensa vuoksi. Kaupunki oli vaan ruvennut Franssille aivan tuntemattomista syistä huikeasti kasvamaan. Sanottiin norjalaisten insinöörien tulleen maahan ostamaan talollisilta tukkipuita ja maksavan niistä ennen kuulumattomia hintoja, niin että jolla metsää oli, hän rikastui kohta. Mutta niitä asioita ei Frans ymmärtänyt. Hän näki vaan, että rahaa alkoi tulla kuin syytämällä kaupunkiin. Ihmiset väljensivät kukkaroitaan, toiset eivät päässeet rahoistaan heittelemälläkään, kassat täyttyivät, pankit paisuivat, tehtaat tupruttelivat savujaan, junat vihelsivät, laivat puhalsivat. Mutta kaikista tulliporteista tulvi tulvimalla maattomaksi ja metsättömäksi jäänyttä kansaa raha-ansiolle. Ja kun kerran tulivat, eivät koskaan enää lähteneet. Niinpä kasvoi kaupungin väkiluku Franssin aikana 20 tuhannesta lähes 100 tuhanteen. Mutta Franssin rikkaus tuli ilmi näin: Hän rupesi panttaamaan vanhaa taloansa saadakseen lainan, jolla aikoi ostaa sen talon, missä Kustaava asui. Kun hän rupesi rahapaikoista rahaa tiedustamaan luvattiin hänelle lainaa kolmas osa talon arvioidusta arvosta, mutta sen johdosta tapahtuneen arvion mukaan teki tämä kolmas osa kolme kertaa suuremman summan kuin minkä Frans oli alkujaan talostaan vaarin rahoja maksanut. Näin huomasi Frans olevansa tonttien huikean hinnannousun vuoksi lähes kymmenen kertaa rikkaampi kuin oli itse luullutkaan. Ajaa huristella öisin jonkun vuoden pitkin katuja, ryypiskellä, nautiskella, sitten mitään tekemättä maata selällänsä ja herätä sadantuhannen omistajana! Taikalinna, satujen ihmemaa oli hänelle tämä kultainen kaupunki ehtymättömine rikkaudenlähteineen.

Semmoisesta pikkuasiasta kuin Kustaavan pienen talorähjän ostamisesta ei hänen asioissaan siis kannattanut puhuakaan. Sitä taloa ei oltu koskaan arvioitu ja hän sai sen halvasta. Itse hän jäi vaarin ja poikien kanssa sentään asumaan vanhaan taloon siirtäen ainoastaan viini- ja portterikaupan uuteen.

Tämä tuli kaikki jotensakin Kustaavan tietämättä. Frans selitti hänelle syyksi puodin siirtoon sen, että tämä paikka oli viinikaupalle paljon edukkaampaa kuin entinen, koska sekä vastapäätä että aivan lähellä kummallakin puolen oli taloja, joihin meni lujasti viiniä ja portteria kaikkina vuorokauden aikoina. Tämän hän oli näin tunnustavinaan Kustaavalle, mutta muuten, pelosta, ettei Kustaava vaan alkaisi mitään suunnitelmia hänen puoleltaan epäillä, oli kokonaisen vuoden ajan ihan hiljaa, ainoastaan kaikin tavoin yritteli Kustaavan viihtymistä edistää ja ennakolta arvata hänen vähimpiäkin toiveitaan mitä mukavuuksiin tulee. Vasta vuoden perästä ja muuttoajan onnellisesti mentyä ohitse hän taas souti veneensä esille:

Kustaavan sairastellessa lähes kuukauden päivät niin kovaa luunkolotusta, ettei päässyt makuulta eikä voinut mitään ansaita, ehdotti Frans, että sisar nyt ottaisi haltuunsa hänen viinikauppansa, jossa tapauksessa he vaikka tasaisivat voiton keskenään ja Kustaava voisi silloin varmaan jättää kokonaan sikseen ei ainoastaan pyykinpesun vaan silityksenkin ja saada käsivartensa jälleen terveiksi. Nämä syyt eivät vielä olisi saaneet Kustaavaa suostumaan Franssin ehdotukseen. Mutta Frans rupesi yhä suuremmalla ponnella todistelemaan, kuinka vaikeissa oloissa Hannes oli saadessaan kärsiä toveriensa rinnalla köyhyyden häpeää. Sellainen ei sovi upseeriksi aikovalle, sanoi Frans; sillä upseeri on korkean esivallan palvelija; suutari pysyköön lestissänsä, voivat Hannekselle sanoa, ja ehkä sellaisesta kitsastelemisesta hänen majesteettinsakin saattaa suuttua. Ajattelepas sitä, Kustaava kulta!

Tämmöinen puhe vaikutti Kustaavaan, sillä hän myönsi veljensä olevan oikeassa. Eikä Franssin tarvinnut kuin pari kertaa terästellä näitä samoja sanojaan, niin Kustaava taas raskaasti huokasi ja huokaistessaan suostui viini- ja portteripuotiin.

Frans sai aivankuin uutta elämisen intoa. Raskas paino, jolla hänen sisarensa mykkä tuomitseminen oli toistakymmentä vuotta alinomaa häntä painanut, ja joka oli saattanut hänet ikäviinsä väkeviä maistelemaan, helpponi nyt tuntuvasti. Sillä mitään muuta omaatuntoa kuin tämän sisarensa mielipide ei Franssilla ollut. Mutta haave, että Kustaava kerran suostuu alkamaan rikastumista samalla tavalla kuin hän itsekin oli alkanut, oli sentähden hänen mielessään valoisimpana, vapauttavimpana tulevaisuuden toiveena. Hei vaan! Jos kerran niin kävisi, saisi hän sellaista tarmoa, että pääseminen kivimuurien omistajaksi ja vaikkapa pääkaupungin kaikkein rikkaimmaksi mieheksi olisi hänelle pelkkää leikintekoa. Maailman me sinun kanssasi valloittaisimme, Kustaava kulta!

Franssin laskut, mitä viini- ja portterikauppaan tuli, näyttäytyivät täsmälleen oikeiksi. Menekki oli uudessa paikassa lähes kolminkertainen. Ja kun hän sai aikaan vielä sen, että sisar otti talon puotineen vuokralle, nousivat Kustaavankin tulot kohta niin suuriksi, että saattoi lähettää Hanneksellensa toista sataa markkaa kuukausittain.

Saatuaan näin sisarensa sidotuksi viini- ja portteriliikkeeseen Frans ryhtyi tekojensa kauniiseen viimeistelyyn.

Hanneksen tulevaisuuteen vetoaminen oli näin osottautunut siksi pettämättömäksi sillaksi, jota myöten Kustaavan sai astumaan kaikkien entisten epäilyksiensä ylitse.

Punaseen nokkaansa nuuskaa töhertäen Frans nyt rupesi sanomaan:

—Kuuleppas Kustaava kulta, oletko sinä nähnyt minkään upseerin keskellä päivää kulkevan näillä meidän kaduillamme?

Kustaava vastasi:

—En ole kyllä nähnyt.

Frans aivasti ja sanoi: Et ole nähnyt, sillä upseerinpuku on arka kunniasta ja ainoastaan hienoimmat kadut ovat heille kyllin hienoja.

Hetken vaiti oltuaan ja annettuaan Kustaavan rauhassa sulattaa näitä viisauden sanoja Frans jatkoi:

—Mutta Hannes—jos hän joskus tahtoisi tulla vanhaa kotiansa katsomaan, saisi kai niellä häpeän.

Taas antoi Frans Kustaavalle sulattamisaikaa ja nyt vielä pitemmän. Nähtyään että Kustaava jo alkaa olla tästä uutisesta hämillään ja liikuttelee huuliansa Frans sanoi: Noh', mitä me voimme kadullemme, se on sen näköinen kuin on, mutta voisimme ainakin laittaa tämän oman hökkelimme vähän parempaan kuntoon, ettei hän ainakaan tänne sisälle astuessaan häpeää tuntisi.

Kustaava hämmentyi kokonaan. Hän ei ollut tätä asiaa tullut koskaan vielä ajatelleeksikaan. Nyt kun Frans sen sanoi, tuntui hänestä itsestäänkin aivan mahdottomalta, että Hannes upseerina ollen istuisi näille mustuneen keittiön penkeille ja söisi yhdessä heidän kanssaan heidän ruokakupeistaan kattamattomalta pöydältä. Uusi ajatus tuli niin äkkiä, että Kustaava peräti hätääntyi.

—Sinunhan tämä talo nyt on, kun olet sen minulta vuokrannut, mutta kyllähän minä sinua autan tässäkin asiassa, jos vaan tahdot, sanoi Frans—ja jos vaan enää ehdimme, ärsytteli Frans edelleen.—Syksyllä pitäisi hänen jo olla upseerina ja silloin hän varmaan tulee käymään.

Kustaava tarttui kuin tarttuikin Franssin avuntarjoukseen. Mutta ei hän sentään sellaista siitä tulevan aavistanut kuin mikä tuli.

Eräänä aamuna varhain hän heräsi omituiseen yksitoikkoiseen kivien kilahtelemiseen ja kun hän katsoi ulos oli siellä kolme kuorma-ajuria, jotka laittoivat tiilikiviä neliskulmaisiin läjiin hänen pihallensa.

Mitä tästä nyt tulee? ajatteli Kustaava. Mutta hänen ihmetyksensä kohosi korkeimmilleen, kun pihalle rupesi tulemaan hirsiä, lankkuja, lautoja ja niin suuriin läjiin, että koko piha täyttyi, jokainen nurkka ja sopukka. Viimein tuli Frans ja esitti, että Kustaavan olisi paras muuttaa joksikin aikaa hänen kortteeriinsa niiden »pienten korjausten vuoksi», sanoi hän, joita talossa tulisi tehtäväksi.

Kustaava ei pitänyt kiirettä.

Mutta jo taas eräänä aamuna hän sai hypätä vuoteeltaan säikähdykseen, kun koko talon vesikatto suurella pauhinalla romahti alas pihalle. Sitten alkoivat vuorilaudat lentää irti seinistä, ovet irtaantuivat saranoistaan ja kannettiin syrjään, ikkunat reväistiin säpeistään, uunit kolisteltiin alas ja hävitys lähestyi Kustaavan huonetta niin nopeasti, että kiireimmän kautta hän sai korjata vaatteensa ja kamsunsa ja paeta Franssin luo. Franssin »pienet korjaukset» päättyivät siihen, että koko vanha rakennus purettiin maan tasalle ja aivan uusi rakennus nousi kuin loihdittuna sijalle. Alakerta oli siinä tiilestä. Siihen tuli huoneisto viini- ja portteripuotia varten ja toiselle puolelle holvattua pihakäytävää huoneisto Kustaavaa varten. Yläkerta taas laitettiin jotensakin samalla tavalla kuin Franssin talossa. Huoneet verhottiin valoisilla seinäpapereilla, kaakeli-uuneihin pantiin siroja koristuksia, suuret, isoruutuiset ikkunat katsoivat kadulle päin. Frans selitti Kustaavalle, että jos niin kävisi ettei Hannes saisikaan upseerin paikkaa kaartissa, niin kyllä tämä yläkerta kelpaisi sitten muillekin hienoille ihmisille vuokrata; ja kun Kustaava tämän johdosta katsahti häneen vähän pitkään, lisäsi: no, no, eipä siltä, tietysti Hanneksesta tulee kaartin luutnantti. Tällainen asunto, sanoi hän, on sittenkin vielä kaikista huonoin, mihin kaartin upseeri voi asettua asumaan, ja hän piti välttämättömänä että huonekaluston suhteen kaikki jätettäisiin hänen, Franssin, huostaan. »Kyllä minä olen ennenkin osannut huoneita sisustaa», sanoi hän.

Mitä enemmän Frans näin hommasi, sitä paremmin Kustaava alkoi myöntää, kuinka tuiki välttämätöntä tämä oli, kuinka kehnossa tilassa hänen asiansa todella olisivat Hanneksen tultua olleet, ellei Frans olisi ajoissa puuhiin ryhtynyt.

Näin Frans tuli vihdoin täydelliseksi isännäksi kaikkiin Kustaavan asioihin ja hän nautti elämästä täysin siemauksin, aivan suunnattomia tulevaisuuden tuumia päässänsä pyöritellen.

Hannes ei tullut kuitenkaan vielä syksyllä, mutta tasan viiden vuoden kuluttua siitä kuin hän oli lähtenyt Suomesta, toukokuussa, siihen aikaan kuin tuiman, paljolumisen talven perästä lauhkea kesäilma äkkiä laskeutui maahan ja herätti elämän.

Kustaava varhain aamusilla rupesi irrottamaan yläkerran sisäpuolisia talvi-ikkunoita. Silloin hän näki postiljoonin tulevan kirje kädessä pihalle. Tuli ylös, ojensi kirjeen hänelle ja meni.

Kustaava otti kirjeen ja pani viereensä penkille, jolla seisoi ikkunoita aukomassa. Hän ei osannut lukea. Veri lensi hänen kasvoihinsa ilosta ja uteliaisuudesta, sillä että kirje oli Hannekselta, sitä ei hän hetkeäkään epäillyt. Nyt kun vaan Kerttu tulisi iltapäivällä ja lukisi hänelle mitä siinä seisoo.

Kustaava rupesi muka jälleen ikkunoita irrottamaan, mutta katse lensi tavan takaa rahille silloinkin kuin käsien olisi pitänyt olla ojennettuina ylös ja silmäin tarkata ikkunain rakoja, joista pumpulit tippuivat. Ei, ei hän voinut jatkaa työtänsä ennenkuin oli ainakin vähän aikaa istunut kirje käsissä. Ja hän istui rahille ja silitteli kirjettä sylissään. Siinä, siinä nyt oli kaikki mitä varten hänen sydämmensä tykki, vastaukset vuosien kysymyksiin ja kaipauksiin: missä sinä olet? mitä ne tekevät sinulle? ajatteletko äitiäsi? tuomitsetko häntä, kun hän on sinut viskannut vieraalle maalle vieraitten ihmisten pideltäväksi?

Kustaava varovasti avasi peukalollaan kirjekuoren kulmaa, aukasi enemmän, kunnes kirje alkoi liikkua, vielä vähäsen repäsi kuoren paperia ja kirje irtausi. Kun ei nyt vaan olisi tullut tehtyä mitään tyhmyyttä, hän ajatteli,—mutta ei malttanut olla avaamatta kirjettä levälleen. Oli siinä sivun verran rakasta töherrystä. Ja tuo on varmaan nimi; sellaisen tapaista Kustaava oli ennen nähnyt Hanneksen kouluvihkojen päällä.

Ettei sentään voinut tietää, vaikka piteli käsissään,—vaikka oma poika oli tuon ja tuon siihen piirrellyt! Kustaavalta putosi kirjotukselle märkää, jonka hän säikähtäen pyyhki siitä pois. Oliko hän jotenkin muita mitättömämpi, huonompi, koska ei elämä ollut hänelle antanut mitä hän olisi nyt pitänyt omaa hengitystänsäkin tärkeämpänä, kykyä saamaan tietää mitä hänen oma poikansa, hänen synnyttämänsä, hänen imettämänsä, hänen kätkyessä heiluttamansa tässä hänen edessään, tässä hänen käsissään hänelle puhui? Frans ja hänen poikansa ja monet lapsetkin lukivat, ja lukivat kuin lystiksensä, ei muun vuoksi kuin saadaksensa tietää sotauutisia ja muuta mitätöntä—Herra Jumala ja taivaallinen isä! jospa Hannes kirjottaakin lähtevänsä sotaan! lämähti nyt Kustaavan mieleen.

Hänen rupesi sydän pelosta niin sykkimään, että täytyi mennä kohta tapaamaan Kerttua kenraalin herrasväen luo, missä Kerttu palveli, vaikkei työaikana saanutkaan käydä palvelijain luona vieraisilla. Ikkunat jäivät auki läpättämään.

Onneksi olivat herrasväki vielä makuulla, kun Kustaava tuli Kertun luo. Toinen palvelija oli mennyt torille ja Kerttu sentähden hoiti tämänkin tehtäviä; seisten hellan luona hän paraillaan odotteli kahvin kiehautumista.

—Nyt en minä jouda, täti kulta, sanoi Kerttu.

Ettei Kerttu säikähtäisi hirmuista uutista, sanoi Kustaava hänelle kohta:

Näin kauheata unta … Hannes vietiin sotaan…

Kerttu rupesi nauramaan:

—Mihin sotaan?

—Turkin sotaan, sanoi Kustaava.

—Voi täti kulta, Turkin sota on jo päättynyt, luuletteko etten minä ole sitä asiaa seurannut.

Kustaavan vierähti kuin kivi sydämmeltä.

—Minulla olisi tässä kirje, sanoi hän asettuen Kertun paikalle hellan viereen, jossa kahvin höyry pannun kantta jo koholle puskutteli.

Kerttu lensi hehkuvan punaseksi; otti nopeasti kirjeen ja silmänräpäyksen siihen katsottuansa kävi Kustaavan kaulaan ja yhtaikaa sekä nauraen että itkien rupesi sanomaan: voi, voi, voi, voi! Sitten nauru voitti ja hän rupesi riemuissaan pyörittämään Kustaavaa ympäri.

—Hannes tulee! Hannes tulee!

Kustaavan piti istua, sillä jalat eivät kannattaneet seista näin suuren uutisen jälkeen. Kaikki meni sekasin hänen päässään. Viiden vuoden perästä äkkiä yhtenä päivänä kaikki on ratkaistu!

Mutta sekasin meni kaikki kyökissäkin. Kello pirisi sisällä. Kahvi kuohui ylitse. Kansi oli jäänyt Kustaavan käteen. Kerttu ennätti paraiksi pelastamaan pannun tulelta. Kahvitarjottimen kanssa Kerttu juoksi sisälle. Kun hän tuli pannua ja leipää hakemaan, oli Kustaava saanut sen jo pyyhityksi, ja ennätti kysymään:

—Milloin?

Leikellessään tulisessa kiireessä ranskanleipää Kerttu selitti yhtaikaa sekä ilosta vapisevana että kahvin kohtalosta närkästyneenä:

—Kolmen päivän perästä—illalla—iltajunassa Pietarista—niin, niin!—Ja nyykäyttäen päätä, säteilevänä ilosta ja punasena kiukusta meni taas sisälle.

»Kolmen päivän perästä—yö—päivä—yö—päivä ja Hannes seisoo hänen edessänsä! ajatteli Kustaava itseksensä. Valtavasti löivät tällä hetkellä hänen sydämmensä tyyntyneen myrskyn mainingit.

Kerttu tuli silmät rypistyneinä taas kyökkiin.

—Teillähän se on! sanoi hän temmaisten kannen Kustaavan käsistä ja taas meni.

Kunpa Kustaava nyt olisi saanut Kertun luoksensa tänä heidän elämänsä ehkä onnellisimpana päivänä! Siellä ne kahvit vasta olisi keitetty! Ja he olisivat istuneet ja puhuneet Hanneksesta kolme päivää ja kolme yötä. Mutta Kerttu tuli ja sanoi:

—Nyt täti kulta, menkää, en jouda—ja paha on vielä sekin, että illalla juuri kolmen päivän perästä täällä on vieraita enkä voi silloin tulla Hannesta näkemään, mutta mitä siitä!

—Kuinka et sinä tulisi, johan Hannes pahastuisi!

Kerttu nosti silmäkulmansa ja alas katsoen sanoi:

—Vielä mitä, hän nyt siitä välittäisi!—Mutta itse oli onnensa huipulla
Kustaavan sanoista.

Ja taas otti äkkiä Kustaavan kaulasta, retuutti, pyöritti häntä ja nauraen työnteli ovesta ulos.

Kolmantena päivänä alkoi Kustaavan luo alakertaan kokoontua naapureita ja sukulaisia odottamaan Hanneksen ilmestymistä. Vaikka kirjeessä, jota moneen kertaan luettiin, seisoi selvästi ja kahdessa eri paikassa: tulen _ilta_junassa ja ajan kohta kotiin, älköön kukaan tulko asemalle, minä tulen siis illalla, muistakaa—, niin siitä huolimatta vaari ilmestyi jo aamulla. Frans oli hänelle sanonut: vaari menee nyt Kustaavan luo, siellä on pidot. Ja tietämättä pitojen syytä oli vaari ajellut parranhaivenensa ja pitkän, korvain taa kiertyvän harmaansekaisen tukkansa vedellä kastellut ja harjalla silittänyt.

Ylleen oli saanut Franssilta lainaksi mustan syrtuutin, joka oli hänelle kovin väljä ja vähän lyhythihainen, sillä vaarilla oli kookkaan miehen pitkät kädet. Tämä hihain lyhyys oli vaarille hankalaa sen puolesta kun hänen piti tavan takaa pyyhkiä silmiänsä, jotka olivat ruvenneet vuotamaan. Toiset sanoivat: niissä on tauti; toiset taas sanoivat: hän itkee. Niin sanoi etenkin Kerttu, sillä hän oli pannut merkille, että vaari rupeaa aina pyyhkimään silmiänsä, kun tulee puhe Hinkistä, joka viiteen vuoteen ei ollut antanut sanaakaan itsestään tietoa ja jota vaari oli alkanut pitää hukkuneena.

Niistä kahdesta muusta Franssin pojasta, jotka kaartissa palvelivat, ei vaari suurtakaan lohdutusta saanut, vaikka kyllä heitäkin rakasti. Hän oli kaikki kuppinsa ja vehkeensä piilottanut, sillä näistä pojista hän selvään näki, että niinkuin ne vääriä rahoja halusivatkin tehdä eivät he Veneh'ojasta ilmoisena ikänä mitään olisi ymmärtäneet.

Tänäpäivänä, vaikka Kustaavan luona ei kukaan Hinkistä mitään maininnut, rupesi vaari pyyhkimään silmiänsä heti kun oli sisälle tullut ja ympärilleen katsahtanut. Sentähden Kustaava puolestaan ajatteli: tauti niissä silmissä on, sillä kukapa tämmöisenä riemupäivänä itkuun hyrähtäisi! Ilahuttaakseen vaaria Kustaava sanoi: varmasti hän tänäpäivänä tänne sisälle astuu.

—Jaa kuka? sanoi vaari.

—Hannes, Hannes.

—Paniko ne sen taas koulusta? kysyi ukko elpyen ja selviten kyyneleistään.

—Vai paniko koulusta! Upseerina hän tulee, kapteenin he hänestä tekevät!

Tämän sanan sanottuaan Kustaava ei malttanut istua, vaan nousi seisaalleen, hengitys tahtoi ahdistaa kurkkua ja kädet vavahtelivat. Hän oli voittamaisillaan. Pilkkanimestä oli hän tekemäisillään Hannekselle kunnianimen. Sanokaa koreasti häntä kapteeniksi kaikki!

Mutta vaari ei voinut näin suuria asioita heti ensikuulemalla käsittää. Hänen piti kaikissa tapauksissa ensin saada ajatella omiansa, jonka vuoksi hänen silmäluomensa rupesivat painautumaan ikäänkuin uneen, kunnes aukenivat ja hän alkoi vanhan virtensä:

—Siihen aikaan koska minä Siperiasta Suomeen kävelin—

Mutta Kustaavalla oli nyt paljon muuta tekemistä ja ajattelemista eikä hän senvuoksi kuunnellut sanaakaan.

Jo aikasin saapui myöskin Frans.

Hän oli ottanut tapauksen täydellisen juhlan kannalta ja maistellut pitkän päivän varoiksi kaapistansa niin vahvasti, että kasvot olivat turpean punaisina ja silmät tahmeina.

Oli tuonut mukanaan kaksi suurta, loistavanväristä öljypainokuvaa, jotka esittivät Heidän Majesteettejään Keisari Aleksanteri III:tta ja Hänen Korkeata Puolisoansa Keisarinnaa kruunauspuvuissa. Tästä keksinnöstään itse melkein kyyneliin asti liikutettuna Frans nyt ehdotteli kuvat ripustettaviksi seinään niin, että ne heti näkyisivät ovesta sisään astuville ja panisivat tuntemaan, mikä suuri siunaus oli tätä matalaa majaa kohdannut, se kun oli nyt Hanneksen kautta tullut ikäänkuin suhteisiin valtakunnan korkeimpien huippujen kanssa. Ehkä oli tässä majassa niitä, jotka olivat eläessään vääryyttä tehneet, ehkä niitäkin, jotka olivat suoraan esivaltaa vastaan rikkoneet, nyt oli sentään kaikki sovitettu ja lainkuuliainen nöyryyden ja alamaisuuden henki oli tästedes täällä vallalla. Kuvien seinään kiinnittäminen ja naulojen naputtaminen suoritettiin äänettömällä juhlallisuudella. Ne muut vieraat, jotka olivat silloin jo saapuneet, vaihtoivat ajatuksia kuiskuttelemalla, ja jotka olivat sukua Kustaavalle tunsivat olevansa vieraampien kadehtimia. Loviisa, Kertun äiti, se hienon maailman tuntija, joka oli saanut lomaa kasarmilta ja myöskin tullut Kustaavan luo, katseli kuvia päätänsä kallistellen ja pitäen nyrkkiään toisen silmänsä edessä, jonka jälkeen sanoi kuvat erittäin onnistuneiksi. Tämä Loviisan käytös kohotti myöskin suuresti juhlatunnelmaa.

Kustaavan huone täyttyi illemmalla vieraista. Saapuneet olivat myöskin Franssin neljä poikapuolta, hänen vaimovainajansa lapsia ensimäisistä naimisista, Albert, Eemil, Johan ja Oskar, jotka Frans oli jo pieninä toimittanut pois läheisyydestänsä oppipojiksi verstaihin. He olivat nyt lähes 30-ikäisiä, juroja, karkeakouraisia työmiehiä, seisoivat seinävierillä ujostellen väen paljoutta. Muut kaikki istuivat suuressa ringissä, punakasvoisina viinin ja kahvin paljosta juomisesta, juhlallisen äänettöminä.

Viimeiseksi saapuivat Franssin omat pojat, kaartilaiset Haagert ja Vilhelm; he olivat molemmat kookkaita, ylpeän näköisiä miehiä, ivan hymy huulilla.

Frans nosti kysymyksen, oliko sopivaa, että sotamiehet esiintyivät samassa huoneessa kuin upseeri, mutta Haagert ja Vilhelm sanoivat itse paremmin ymmärtävänsä sen asian, eikä tarvittu muuta kuin luutnantin sisään astuessa komentaa: »staatj!» sekä nousta seisaallensa, jonka jälkeen luutnantti antaa merkin kädellä ja he saavat jälleen istua. Frans arveli tähän, että samasta komennuksesta olisi paras muidenkin nousta seisaalleen, mutta Loviisa vastusti jyrkästi tätä mielipidettä ja neuvoi, että tervehdys oli tapahtuva näin: ensin menee Kustaava kynnykselle vastaan ja tervehtii, sitten tervehtii Frans ja sitten muut.

—Vaarin unehutit, sanoi Haagert Loviisan takaa bassollansa. Ja kun kaikki katsahtivat vaariin, istui tämä muista syrjässä, rintaperillistensä ja jälkeläistensä lauman takana, joka oli kotimaastansa tietämättömäksi tähän kaupunkiin syntynyt, ja itki niin katkerasti, että pää tutisi. Silloin kaikki rupesivat sanomaan: ei silmissä vikaa ole, mutta joku suru sitä vaivaa. Ja jättivät hänet omillensa.

Sillä välin kun vieraat näin istuivat ringissä Hannesta odottamassa, oli hän kuitenkin aikaa sitten Helsingissä. Hän oli tullut jo aamulla voidakseen ensin käydä komendantin ja pataljoonan päällikön luona tervehdyksellä ja rauhassa suorittaa muut viralliset asiansa. Asemalta hän oli ajanut hotelliin ja ottanut siellä itsellensä huoneen niiksi päiviksi, joina aikoi viipyä Helsingissä; mutta kotiinsa aikoi mennä vasta hämärtäessä, kun oli kaikista muista asioista vapaa, ja myöskin—kun ei hänen liikkumisensa niillä kaupungin huonomaineisilla laitakaduilla olisi tarpeettoman julkista.

Riemu sydämmessä, veikeänä, nuorena viiksiniekka upseerina hän asteli niitä kotikaupunkinsa katuja, joilla oli koulupoikana juoksennellut, joista joka soppi ja käänne oli hänelle tuttua ja kodikasta. Kulkiessaan nopeasti toimehikkaan näköisenä niinkuin tärkeissäkin asioissa hän vasemmalla kädellään piteli miekkaa, ettei se jaloissa hoippunut, ja oikealla taas oli aina valmis sotilastervehdyksiin. Joka toinen vastaantulevista, tai joka kolmas, jos vaan olivat pääkaupunkilaisia, tunsi hänet näöltä, mutta melkein kaikki ällistyivät vähän liian myöhään, niin että hän, nopeasti kulkiessaan, oli jo ehtinyt ohitse silloin kuin toinen vasta pääsi perille siitä kummasta, että tuokin nyt on siis upseerina. Odottakaa, odottakaa, soi hänessä riemuisa lupaus vastaantulijoille. Odottakaa, tämä on vasta alkua!

Ei hän sentään malttanut iltaan asti kulkea kaduilla poikkeematta sille pienelle torille, mistä tiesi kotitalonsa kaukaa näkyvän tutussa rivissä muiden katutalojen kanssa. Sykkivin sydämmin hän lähestyi sitä katujen kulmaa, sillä kuka ties juoksee Kerttu paljasjalkaisena kadun yli, ihan elävänä se Kerttu, jota hän oli monta vuotta saanut ainoastaan ajatuksissaan kuvailla. Ehkä myös äiti, Frans tai joku muu sattuu olemaan tulossa tai menossa. Mutta kun hän siihen paikkaan saapui, ei hän voinutkaan kotitaloa nähdä. Joku vieras talo oli asettunut eteen. Hän katseli puolelta ja toiselta ja yhä enemmän hämmästyi, sillä sen vieraan, tiilisellä jalustalla seisovan, uudelta hohtavan rakennuksen täytyi olla juuri hänen kotitalonsa paikalla, se oli uutisrakennus, josta hän ei ollut tiennyt mitään. Ja se on kaksinkertainen, toisessa kerroksessa suuret ikkunat, yksi, kaksi, kolme, ja vielä neljäs, ei, vielä viideskin. Tiilijalustassa on kyltti—Hannes meni sinnepäin kunnes erotti kyltissä sanat Viini- ja Portteripuoti. Silloin hän kääntyi nopeasti takasin aivankuin joku olisi hänet nähnyt ja hän ruvennut pakenemaan.

Niinkuin pimeä pilvi olisi äkkiä tullut hänen iloisen mielensä eteen; tunteet ja ajatukset viskautuivat valtoinaan joka suunnalle hänen tietämättään vielä mikä ne oli lentoonkaan ajanut.

Ensin hän koetti vaan käyntinsä nopeudella ja hienolla viheltämisellä tukahuttaa nolouden tunnetta. Sitten alkoi hakea jotain ajatusta, joka olisi samaa noloutta lieventänyt.

Kuinka olenkaan voinut tähän asti kuvailla, että minua olisi näin kauan elätetty pelkällä pyykinpesulla. Enkö ole saanut yli sata markkaa kuussa? Johan äiti raukan kädet olisivat tyngille kuluneet. »Viini- ja portteripuoti», onko siinä mitään pahaa, eikö tuossakin ole paljon suurempi viinikauppa, ja eikö tuossa ole ravintola ja eikö koko kaupunki elä sillä kaupalla? Mitä siis siitä että joku on sillä kaupalla tullut upseeriksi! Mikä hölmö minä olen!

Moisista sekaisista ajatuksista rupesi yksi yhä sitkeämmin tekemään itsellensä tilaa, kunnes mitkään muut ajatukset eivät voineet sitä enää karkottaa, vaan se itse syrjäytti kaikki.

Millä rahoilla äiti on rakentanut?

On voinut saada jonkun lainan—saahan niitä semmoisia—koetti hän ajatella, mutta se yksi tunki semmoiset kaikki tieltään, selvästi ilmoittaen:

Tietysti eno Franssin rahoilla.

Hän koetti vieläkin irrottautua:

Entä sitten. On voinut lainata eno Franssilta. Ja onko eno Franssin myntti kruunun mynttiä huonompi!

Mutta se yksi toitotti vielä kuuluvammin:

Talo on juuri samanlainen kuin eno Franssin oma eikä ole siis mitään syytä olla varma siitä, ettei meidänkin yläkerrassa tanssita—! Näin ollen minä en ole ainoastaan viinin ja portterin kaupalla upseeriksi tullut, vaan—. Uskallanko ajatella loppuun asti?

Hannes oli rohkea ja itsepäinen. Hän otti uudestaan etulauseesta vauhtia ja ajatteli loppuun asti:

Näin ollen minä en ainoastaan viini- ja portterikaupalla ole upseeriksi tullut, vaan sillä kaupalla, jonka hävittämistä varten olen upseeriksi tullut!

Hänen kulkiessaan rupesi selkää ja päätä kuumottamaan niin, että hänen piti nenäliinalla kuivata ohimoitaan.

—Olkoon! mutta minä olen sittenkin upseeri ainoastaan hävittääkseni kerran sen pahuuden, ja jos olen sellaisilla rahoilla upseeriksi tullut, niin juuri senvuoksi minä vielä enemmän hävitän, juurinensa hävitän, maan tasalle hävitän!

Se oli minulle rangaistus ja terveellinen muistutus. Enkö juuri äsken vielä ollut innoissani näistä mitättömistä kiiltonapeista ja miekastani. Niinkuin Hinkki muinoin pisteli neuloilla rintaansa sinisen laivankuvan, joka ei siitä ikinä voi lähteä, niin pitäisi minun kirjottaa kulumattomilla kirjaimilla lihaani ja vereeni: porttolain ja kapakkain hävittäjä, muista!

Tanssikaa! mutta niillä rahoilla, jotka tanssitte kokoon, luotte te oman hävittäjänne!

Odottakaa! minä jo ymmärrän, ettei polisimestarilla ole valtaa teitä hävittää. Ei myös tällaisella luutnantti pahasella. Mutta katsotaan, eivätkö minun siipeni kannata ylemmäksi lentää! Kannattavathan muiden, jotka vaan leikillänsä lentelevät, miksi eivät sen, jolla on tosi lento mielessä.

Valtaan, ylimpään valtaan! mutta niin että he kaikki luulevat minunkin vaan huvikseni ilmoihin kohoovan, sillä muuten he minut ampuisivat alas. Siis keveyttä, kasvot iloisiksi, kumarruksia, viiksien voitelua, siroja lauseita!

Ja Hannes saikin heti tilaisuuden esiintyä sellaisena suurmaailman temppuihin tottuneena upseerina, jonka sekä ulkonaisen että sisällisen olennon hän Venäjällä ollessaan oli mitä seikkaperäisimmin tutkinut ja mielestään sangen hyvällä menestyksellä omaksunut, ja jonka matkiminen sitä paitsi—miksei hän sitä olisi avonaisesti itsellensä tunnustanut—tuotti hänelle monessa suhteessa hauskuutta.

Näissä kiihottuneissa ajatuksissa hän oli tietämättään kulkenut keskikaupungille asti. Ylioppilastalon luona äkkiä joku huusi hänen nimeänsä, ja kun hän katsoi taakseen saavutti hänet entinen toverinsa, everstin poika, hänkin jo täysikäisenä, valkonen ylioppilaslakki päässä. Sanoi tulevansa eilispäivän juhlasta.

—Mistä juhlasta?

—Etkö sinä todellakaan tiedä? Koko kansa on siihen ottanut osaa, mutta sinähän tuletkin näen minä Venäjältä.

Ne asiat, joista tämä toveri nyt alkoi innostuneesti kertoa, olivat Hannekselle aivan tuntemattomia. »Koko programmi toimeen!» hoki toveri, ja niin paljon Hannekselle hänen puheistaan selvisi, että tarkotus oli saada yliopisto, koulut, virkamiehet, hallitus, sotaväen päällystö, polisikunta, kaikki suomalaisiksi, että olisi omat suomalaiset sota-upseerit, omat suomalaiset polisimestarit, omat suomalaiset senaattorit j.n.e.

—Se sopii minulle, ajatteli Hannes,—he valmistavat minulle tietä!

Ja hän innostui kuuntelemaan toverinsa puheita. Kaikki tuo oli todellakin syntynyt aivan kuin häntä varten, avaamaan hänelle mahdollisuuksia. Hänen katseensa sattui kelmeän kuun hahmoon, joka laskevan auringon mukana näkyi keväisellä taivalla, ja sykäyttävä riemu täytti hetkeksi hänen rintansa. Tämmöisen riemun tunnossa oli hänen käyntinsä niin notkeata, koko hänen käytöksensä niin sulavan veisteltyä, että sen ehdottomasti täytyi tehdä vaikutuksensa. Hänen toverinsa pysähtyi, peräytyi pari askelta hänestä, katseli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi: sinun täytyy tulla meille.

—Kelpasin! ajatteli Hannes.

—En paraalla tahdollakaan jouda, vaikka tunnustan, että olisi velvollisuuteni, sanoi hän.

—Mitä vielä, kyllä sinä joudat. Saat meillä tänä iltana nähdä Suomen kaikki suurmiehet, tulet heille esitetyksi—. Me teemme sinustakin suurmiehen.

—Elä herran nimessä!

—Sinun täytyy kerran tulla Suomen vasta perustetun sotaväen päälliköksi. Niin juuri!

—Tämähän jo alkaa kuulua kapinalliselta, leikki Hannes.

Mutta hänen toverinsa rupesi nyt suurin sanoin esittämään tätä päähänpistoa niinkuin se olisi hänellä ollut jo kauan sitten harkittu suunnitelma. Kaikki riippuu siitä millaisissa piirteissä uskaltaa ajatella, sanoi hän. Mitä uskaltaa, sen saa. Eikö teidän omissa piireissänne sanota: huono on se sotamies, joka ei toivo kerran kenraaliksi pääsevänsä?—Ajatteleppas vaan, he ovat panneet siihen henkilön, joka ei osaa sanaakaan suomea! Suomen sotaväkeä, jonka on antaminen verensä, komentaa mies, joka ei tunne edes sen kieltä! Se ei saa tapahtua! Siihen täytyy ennen tai myöhemmin tulla umpi suomalainen. Ja sinä olet oikea mies, sinä olet ainoa suomalainen heidän joukossansa. Uskalla vaan ajatella! No! Onko tällä keväällä, onko tuolla taivaalla rajoja? Miksi pitää siis olla ihmisen uskalluksella rajoja?

Vaikka Hannes kyllä ymmärsi, että tämä innostus oli liian pitkälle jatkuneen juhlan jälkikaikua, hämmästyi hän kuitenkin merkillistä yhteensattumaa näiden puheiden ja hänen omien tulevaisuuden suunnitelmiensa välillä. Niin korkealle ei hän tosin itse ollut ajatellut kohota, mutta jos uskallus ja tarmo todella ovat jotain tekijöitä ihmiskohtaloissa, niin ei hänellä ainakaan niitä tekijöitä ollut puuttuva.

Hannes seurasi toveriansa tämän asunnolle asti ja tahtoi siitä kääntyä, sillä alkoi jo hämärtää, mutta toveri veti hänet puoli väkisin mukaansa sille kadulle, jossa heidän asuntonsa oli. Ja vihdoin Hannes, kun hänellä juuri sattui olemaan paras pukunsa yllään, paraat hansikkaansa sormissa, paras jäykkyys viiksissä, ja parhaan parturin hajuvedet vaatteissa, lupasi tulla hetkeksi sisälle.

Siellä oli myös sama juhlatunnelma vallalla. Kenraalitar—sillä Turkin sodan jälkeen oli eversti tullut kenraaliksi—otti Hanneksen hyvin ystävällisesti vastaan. Tyttäret samaten iloista hämmästystä ilmaisevin katsein mittasivat Hanneksen olentoa joka suunnalta ja hymyilivät hänelle sangen armollisesti. Tämä ilmeinen menestys antoi hänen liikkeihinsä ja puheluunsa yhä enemmän varmuutta ja aito pietarilaista sulavuutta, jopa niin että hänen onnistui taidokkaasti kääntää tietämättömyytensä suuren kansallisjuhlan vaiheista omaksi ilmeiseksi eduksensa. Teeskennellen mitä hartainta mielenkiintoa hän sai neitoset kiihkeällä, keskenään kilpailevalla vilkkaudella kertomaan viikon suurista tapahtumista, valmistuksista, sen loistavasta onnistumisesta, juhlan sankarin suuremmoisesta henkilöstä, miten hän oli astunut sisälle, mitä puhunut, mitä sanonut sille tai tuolle. Vielä he kertoivat hänelle kaikkien pääkaupungin kansallismielisten naisten aikeesta lahjottaa voittoisalle ylioppilaskunnalle sininen lippu kultakirjaiminensa: »sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto»; puhuivat hänelle kukista, seppeleistä, kevään ihanuudesta ja tulevaisuuden valoisuudesta. Ja kaiken aikaa Hannes, samalla kuin tuo mieletön aate Suomen sotaväen päällikkyydestä tuon tuostakin ihmeellisellä tavalla muuttui tunteissa mahdollisuudeksi, oli mitä elävimmällä osanotolla mukana neitosten riemukkaassa juhlahumussa, huudahteli ihastuksesta, innostui, tuli haltioihinsa, niin että kun hän nousi lähteäksensä neitoset eivät mitenkään olisi siihen suostuneet ja kenraalitar vaati kiven kovaan luutnantin juomaan ainakin lasillisen teetä ennenkuin lähtee.

Samassa astui sisälle kenraali itse.

Hannes kavahti pystyyn, löi joustavasti kantapäänsä yhteen ja meni sitten Pietarin ratsukaartin ylimysten malliin jäykässä kumarrusasennossa kenraalia vastaan, joka oli ojentanut hänelle kätensä. Tervehdys onnistui odottamattoman hyvin. Kenraali suvaitsi kysellä Venäjän sotakouluoloista ja siirtyi sitten puhumaan oman maan vasta perustetuista pataljoonista, erinomaisesti kiittäen sitä, että nuori vänrikki oli pyrkinyt ja päässyt Itä-Suomen lääniin, jonka väestö—arveli kenraali—enemmän kuin mikään muu kaipasi sotilaallisen kurin ja järjestyksen kasvattavaa vaikutusta.

Kenraalin puhuessa Hannes huomasi että palvelustyttö oli jo pitkän aikaa seisonut hänen edessään teetä tarjoten. Mutta hyvin tuntien etiketin vaatimukset hän ei ollut sitä huomaavinaan ja silmää räpäyttämättä katsellen kenraaliin odotti milloin tämä kädellään viittaamalla pyytää teetä ottamaan. Juoda teetä seisaaltaan ja tehdä se niin, ettei kenraali huomaa vähintäkään kömpelyyttä tai vaivautumista eikä sentähden tule pyytäneeksi istumaan, kas se on kaiken taitavuuden huippu. Ja hän päätti suoriutua tästä kokeesta sitä suuremmalla loistolla, kun tunsi jäsenissään että neitoset kaiken aikaa seuraavat uteliaisuudella hänen esiintymistään voimatta löytää sitä heikkoa kohtaa, joka oikeuttaisi heitä ajattelemaan: siinä se sittenkin ilmaisi plebeijisyytensä.

Mutta kun kenraali vihdoin pyysi ottamaan teetä ja Hannes kumarrettuaan kääntyi tarjoojan puoleen, niin kenen kasvot näki hän tarjottimen takaa? Kertun ihastuksesta ja riemusta punehtuneet kasvot sieltä loistivat häntä vastaan.

Hanneksen silmät värähtivät, kulmakarvat kohosivat ja luomet alkoivat nopeasti räpyttää. Ohimoihin nousi sankka puna, mutta suun ympärykset kalpenivat.

Viiden vuoden aikana Venäjällä ollessaan hän oli hartaasti tutkinut pientä elämänviisautta sisältävää kirjasta nimeltä »Les maximes d'Epictète philosophe stoïcien» saavuttaakseen sotilaalle tarpeellista mielenmalttia ja tahdonlujuutta elämän äkkiarvaamattomissa kohtauksissa; oli sekä sinisellä että punasella kynällä ja paikotellen kummallakin viivannut paraat, mieleen pantavimmat kohdat siitä, mutta nyt, kun hän olisi juuri tarvinnut niistä viisauksista tyyneyden voimaa ammentaa, hän ei muistanut ainoatakaan. Lasi alkoi tutista hänen käsissään, katse harhaili pitkin seiniä ja kenraali sanoi heti: mutta istukaahan herra luutnantti! sekä jätettyään hänet naisten seuraan poistui omalle puolelleen.

Kuinka oli Kerttu joutunut palvelijaksi, kuinka Kerttu oli juuri tänne keksinyt hakeutua, oliko Kerttu ilmaissut täällä suhteensa häneen, ne olivat kysymyksiä, joihin Hannes turhaan koetti tavottaa vastausta.

Naiset olivat pian jälleen virittäneet samat vilkkaat puheet, jotka kenraalin tulo oli äsken keskeyttänyt. Mutta sen mukaan kuin Hannes pääsi heistä perille, ettei Kerttu ollut mitään ilmaissut, lakkasi hän ponnistamasta voimiaan näiden puheiden kuuntelemiseen. Nauramatta missä olisi pitänyt nauraa ja nauraen missä ei sopinut nauraa hän koneellisesti myönteli kaikkeen ja sanoi vai-niin sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin. Asema tuli yhä tukalammaksi, sillä hän lopulta ei nähnyt, ei kuullut, ei ymmärtänyt mitään. Ei nähnyt edessään muuta kuin Kertun olennon, sen ihmeellisesti solakistuneen vartalon mustissa hienosti istuvissa vaatteissa, sen ihanat, irtautuneiden suortuvain ympäröimät kasvot ja sirot liikkeet. Ja niinä hetkinä, jolloin Kerttu tuli sisälle, Hanneksen huomiokyky lakkasi kokonaan tottelemasta häntä kääntyen väkipakolla Kerttuun, jopa väkipakolla kääntäen hänen päätänsäkin sitä kohden missä Kerttu liikkui. Joten hän oli itse minä hetkenä hyvänsä ilmaisemaisillaan sen minkä Kerttu oli nähtävästi osannut salata.

Ja kansalliset suurmiehet tulivat, ja hänet esitettiin suurmiehille, mutta hän ei nähnyt mitään, ja suurmiehet söivät ja joivat ja puhuivat sekä yksitellen että yhteisesti keskustellen maan tulevaisuudesta ja hän ei kuullut mitään, sillä hän ajatteli ja ihmetteli vaan sitä yhtä, sitä, että se nainen, joka oli tarjottimen takaa katsonut häneen riemusta loistavin, rakastunein silmin, oli Kerttu.

—Mutta mikä teitä oikein vaivaa, herra luutnantti? kuuli hän vihdoin nuoremman neideistä nauraen kysyvän.

Silloin hän huomasi, että hetkenkin viipyminen täällä voi neideissä herättää perusteellisia epäluuloja hänen ja Kertun keskinäisestä tuttavuudesta ja tulla siten hänen tulevaisuudelleen mitä tuhoisimmaksi.

Senvuoksi hän hyvästeli ja katosi.

Vähän ajan perästä tuli Kerttu saliin ja katseli ympärillensä, teki asiaa herrain kamariin ja katseli ympärillensä, meni vierashuoneeseen ja katseli ympärillensä. Ja meni kyökkiin ja sanoi köksälle: Enkö minä ole teitä aina auttanut? Köksä sanoi: Olet. Kerttu sanoi: Nyt auttakaa te minua; he ovat syöneet, ja ennenkuin lähtevät ehdin minä juosta Kustaavan luo. Köksä sanoi: Ole rauhassa; näin minäkin hänet oven raosta, ai, ai, kuinka komea luutnantti hänestä on tullut, mutta kyllä hän ei sinusta enää huoli, juokse nyt vaan sentään itse kysymään häneltä.

Kerttu oli jo juossut ulos. Liina päässä hän huristi sen matkan muutamassa minutissa.

Kustaavan luona ei ollut enää ketään vierasta. Kun Kerttu juoksusta hengästyneenä tempasi oven auki ja kynnykseltä katsahti Kustaavan huoneeseen paloi siellä yksi ainoa kynttilä, mutta Hannes istui kuin istuikin Kustaavan vieressä.

—Täällä hän istuu ja tuliaisiksi toruu minua, sanoi Kustaava Kertulle puoleksi leikillä ja puoleksi todella valittaen.

Tervehtimättä Kerttua Hannes nousi ylös ja rupesi kävelemään nopeasti edestakasin niinkuin hän ennen muinoin teki, kun Kerttu ei osannut läksyjänsä. Silmäkulmat olivat hänellä nytkin samalla tavalla koholla, huulet hörössä ja ankara katse harhaili pitkin permantoa, sopivia torumasanoja hakien.

—Hän toruu minua, kun olen muka pannut sinut palvelukseen, mutta minäkö sen olen tehnyt? sanoi Kustaava Kertun puolustusta pyytäen.

—Tästä pitää tulla paikalla loppu, sanoi Hannes kiivaasti, melkeinpä ettei jalkaa polkaissut.

Kerttu luuli hänen tarkottavan, että heidän suhteestansa piti tulla paikalla loppu. Ja senvuoksi niinkuin Kerttu oli vielä ovella, jota ei ollut vielä jälkeensä kiinnikään vetänyt, alkoi Kerttu maahan katsellen sormillaan nopeasti hieroa oven kahvaa, josta piteli, ja suu aukeni noloon, kärsivään ilmeeseen.

—Voiko olla mitään sen tyhmempää! puhui Hannes,—voiko olla sellainen kananpää!

—Niin, niin, noin se on minuakin koko ajan torunut, lohdutteli Kustaava
Kerttua, joka painoi päätänsä yhä alemmas.

Hannes vaan käveli kiivaasti toruen:

—Ja jos Kerttu olisi saanut palveluspaikan esimerkiksi jossain Porvoossa tai Loviisassa, en minä puhuisi mitään, mutta nyt on hän juuri siellä, missä hän vähin saisi olla. Ei hän ikinä pääse piian nimestä. Ajatelkaamme, että minusta tulisi kerran—hän aikoi ensin sanoa sotaväenpäällikkö, mutta sanoi sentään:—vaikkapa kapteeni. Eikö Kerttu siis ymmärrä, että kun me menemme naimisiin, ei Kerttu saa olla piika?

Nämä sanat kuultuansa Kerttu juoksi Kustaavan luo ja langeten hänen eteensä nyyhkyttäen kätki päänsä hänen syliinsä. Mutta tämä oli sitä Kertun onnen ja ilon itkua, sillä hän oli kuullut Hanneksen sanat: »kun me menemme naimisiin», ja siis aikoi Hannes mennä hänen kanssaan naimisiin ja mistään muusta ei Kerttu välittänyt, sen rinnalla oli kysymys siitä miten hän peseytyy vapaaksi piiannimen häpeästä aivan vähäpätöinen ja helppo asia.

Mutta Hannes luuli Kertun itkevän hänen kovuuttansa.

—No, no, Kerttu, älä huoli itkeä, kyllä me tästä selvitään. Näistä sanoista Kerttu sai vielä enemmän varmuutta siihen, että Hannes aikoo ottaa hänet, ja kun Kustaava vielä silitteli hänen päätänsä, kasvoi hänen onnensa niin suureksi, että hän itki ihan valtoinansa.

Sellaista surua ei Hannes enää voinut kestää, vaan meni ja otti Kerttua kädestä.

—So, so, so, tyttö, saako noin itkeä! puhui hän lievästi toruvalla äänellä ja veti Kertun polvellensa istumaan sekä rupesi puhumaan toisista asioista, että Kerttu unohtaisi surunsa.

—Mikäs se Kertun oikea nimi taas onkaan, eihän Kertun nimi oikeastaan ole Fagerlund.

Vaikka Kerttu jo oli herennyt itkemästä, hytkytti häntä vielä niin että hän sai vaivoin äännetyksi:

—Tyr———

—Tyr—kuinka se olikaan, sanoi Hannes.

—Tyr—vän——

—Niin oikein Tyrväntäinen on Kertun oikea nimi. Mutta Fagerlund on sentään toistaiseksi parempi. Neiti Fagerlund.

Nyt rupesi Kerttua yhtä paljon naurattamaan kuin häntä oli itkettänyt. Ja he nauroivat kaikki kolme. Aina kun he taas katsahtivat toisiinsa, täytyi heidän purskahtaa uuteen nauruun, niin että lopulta Hanneskin pyyhki naurun tähden kyyneleitä silmistään ja hieroi niskaansa.

Kunnes Kerttu äkkiä hyppäsi ylös hänen polveltaan, katsoi säikähtäneenä kelloon ja ehtimättä edes hyvästellä juoksi liinaa päähänsä sitoen ulos.

Hänen mentyänsä Hannes tuli jälleen totiseksi, nousi kävelemään, pyyhki otsaansa ikäänkuin tuskitellen, sitten pysähtyi Kustaavan eteen ja sanoi nöyrän hiljaisella äänellä:

—Kenen on tämä talo?

Kustaava vähän säpsähti Hanneksen hiljaista ääntä.

—Puolet on eno Franssin, mutta puolet hän sanoo lankeavan minulle perintönä vaarin jälkeen.

—Rahalla on aina joku pimeä alkuperä, sanoi Hannes raskaasti huokaisten.—Entä viinikauppa?

—Se on nyt minun.

Hannes tuli vielä lähemmäksi äitiä ja osottaen sormella ylöspäin kysyi melkein kuiskaten:

Ja kuka asuu tuolla?

—Ei vielä ketään asu.

—Miksi se siis on rakennettu?

—Mitä me ymmärsimme! Luulimme sinun ottavan Kertun kohta.

Hanneksen vierähti suuri paino sydämmeltä ja koko maailma valkeni. Siis ainoastaan viini-, portteri- ja tupakkikaupalla!

—Ei-ei-ei, sanoi hän ankarasti, kuten aina kun oli hyvillään—siitä naimisesta ei voi tulla mitään. Minä matkustan pois hyvin kauaksi aikaa ja Kerttu muuttakoon heti siitä paikasta. Heti, sanon minä! Ruvetkoon aluksi vaikka ompelijaksi tänne teidän luoksenne.

Sitten hän taas tuli hiljaiseksi ja sanoi:

—He eivät ottaneet minua kaartiin. He sanoivat: kaartiin pääsee vaan kadettikoulusta. Mutta kadettikouluun he eivät päästä muita kuin parempisäätyisiä. Se olkoon heidän asiansa. Minä tahdon nyt siis mennä Pietarin sota-akatemiaan.

—Mikä se on?

—Se on valtakunnan korkein sotaopisto, joka avaa tien kaikkiin kaarteihin. Mutta minä tarvitsisin paljon, paljon rahaa.

Ylpeänä kohotti Kustaava päätänsä.

—Luuletteko että voisin saada eno Franssilta lainaa?

Kustaava sanoi: Kyllä hän lainaa, mutta jospa hän rupeaa sitten tähän isännäksi ja vuokraa yläkerran kenelle tahtoo?

Hannes oli kahden vaiheella sanoako: vuokratkoon, sillä ilman rahoja ei hän koskaan voi valtaan päästä, mutta ilman valtaa ei hän koskaan voi porttoloita hävittää. Silloin Kustaava näki hänen ajatuksensa ja pelasti hänet sitä sanaa sanomasta:

—Lähde, Hannes, sinä saat rahaa minun kädestäni.

Ja Hannes tyytyi olemaan kysymättä mistä äiti ottaa rahat.

Hän rupesi taas nopeasti kävelemään edestakasin Kustaavan huoneessa, vaipuen niin syviin mietteihin ettei lainkaan muistanut huonetta missä oli eikä äitiä, joka hiljaa hänen ympärillänsä häärien laitteli hänelle vuodetta.

Ymmärränhän minä, että ajatus Suomen sotaväen päällikkyydestä on mielettömyyttä. Tietysti! Tietysti ymmärrän! Mutta se on kuitenkin mielettömyyttä ainoastaan nyt. Jos sitävastoin nuo suurmiehet kerran todellakin saavuttavat sen vallan, johon pyrkivät, niin tulee kysymys myös sotaväenpäällikkyydestä. Silloin pitää olla mies käsillä. Ja silloin se ei ole enää mielettömyyttä!

Valmistua! Valmistua!

Ja hänen mieleensä ehdottomasti muistuivat Hinkin sanat: »Ei sivelistit mitään merkitse,—sellaiset lasisilmäherrat! Maskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.»

Siinä oli Hinkki peräti oikeassa. Ehdottakoonpa joku »sivelisti», vaikkapa kuinkakin oppinut, että porttolat olisivat kiellettävät, kohta asetetaan komiteoja, jotka esittävät asian kaikki puolet, historialliset kehitykset, tuhannet seikat ja asianhaarat, ja loppusumma on se, että porttoloita ei voida kieltää. Mutta sanokoonpa se, jolla on valta kääntää tykin suu kaupunkia kohden, vaikka vaan kuiskatkoonkin: korjatkaapa porttolanne. Heti ovat porttolat jäljettömiin kadonneet.

Äiti kävi hiljaa häntä hihaan osottaen että vuode oli valmis.

Ja hän muisti taas missä oli. Muisti äidin lupauksen hankkia rahat ja oman päätöksensä olla kysymättä mistä äiti ne rahat ottaa.

Tuli niin kova halu pian, pian toteuttaa tulevaisuus ja siten päästä lyömään pirstaleiksi myös nämä nykyisyyden mitättömät, ilkeästi kalvavat ristiriidat. Pois täältä! Pois suuriin voiman ja tarmon ponnistuksiin!

8.

Vasta monta vuotta palveltuansa upseerina Suomen sotaväessä, milloin reservijoukkojen milloin vakinaisen väen opettajana, sai Hannes voitetuksi ne suuret vaikeudet, jotka olivat sota-akatemiaan pääsemisen tiellä, ja siirryttyään Pietariin täydellä tarmolla antautui sotatieteisiin.

Mutta hänen loistavasti jo suoritettuansa muutamia tutkintoja, tapahtui uusi suuri selkkaus hänen elämässään.

Luonto, joka jokaisena keväänä määräaikaan sulattaa hanget, määräaikaan kasvattaa uutta mäihää mäntyjen runkoihin, määräaikaan puhkaisee koivut lehteen, määräaikaan lennättää leppäin siitepölyn, määräaikaan yhdistää kukkain heteet paisuneihin emiin ja määräaikaan siemenet kaikille tuulensuunnille hajottaa, ei voi ihmiseenkään nähden lykätä kevättänsä tuonnemmaksi, jättää häntä vaikutustaan vaille ja kevätkuohuista häntä vapauttaa. Ihmisellä olkoon esteitä, joiden vuoksi hän katsoisi tarpeelliseksi jopa välttämättömäksikin lykätä kevään tulon tuonnemmaksi, se tulee määräaikanansa. Ihminen ajattelee: vasta kahden—kolmen vuoden perästä; sitten tulkoon minun kevääni, sillä jos se nyt tulisi jäisi minun työni vaille tuloksia, ja tulevaisuuden suunnitelmani menisivät mullin mallin. Mutta kevät lähestyy kysymättä hänen lupiansa. Vielä vähän aikaa ja sota-esikuntain portit olisivat hänelle jo selko selällänsä auki, mutta kevät on jo tullut. Jäät jo irtautuvat rannoista, mahlaja nousee koivuihin, urvut puhkeaa, ja Hannes kirjottaa Kertulle monen talven perästä:

»En tiedä mikä minuun on tullut, mutta minun täytyy nähdä sinua. Jospa hetkenkin saisin nähdä sinun kasvosi! Kerttu, minä tulen.»

Ja jos ne kevään kohtaamat eivät olisi olleet Hannes ja Kerttu, vaan olisivat olleet vanhan sivistyksen hienostuneita lapsia, niin he olisivat tienneet kuinka ihmisjärki voi sentään keväänkin voiman pettää ja sen häiritsevät tarkotukset rikki lyödä. Mutta sellaiset ihmiset, jotka sivistyksessänsä olivat vasta ensi polvea toinen Veneh'ojasta toinen Tyrvännästä, jossa sukukunnan luja lisääntyminen luetaan miesten iloksi ja hedelmällisyys naisten ylpeydeksi, sellaiset ihmiset eivät voi sota-akatemiankaan tähden kevään tarkotuksia harhaan johtaa.

Ja hän tuli. Ja kohta kun he näkivät toisensa, jo kymmenen askeleen päästä, he avasivat sylinsä ja juoksivat toisiansa vastaan.

Tämän vastustamattoman luonnonvoiman vuoksi Kerttu sitten kirjotti
Hannekselle Pietariin olevansa mahdollisesti tulemassa äidiksi.

Niinkuin muinaisina vuosina uutta kyläänsä rakentava Veneh'ojan Heikki, koska hänen tyttönsä häntä salvoksille lähestyi ja kävi hihaan ja kuiskaten sanoi: minä olen sinusta äidiksi tulemassa, riemastui että hänen valittunsa oli itsensä hedelmälliseksi osottanut ja hän nyt sai sen vaimoksensa, niin tunsi tätä vanhaa Veneh'ojan sukuriemua ensi kuulemalta myöskin Hannes. Mutta kun hän ehti ympärilleen katsahtaa eikä mitään kylän salvoksia eikä uutispeltoa hänen ympärillään ollut, ja kun hän muisti sota-akatemian, joka hänet esikunta-upseeriksi oli tekevä, ymmärsi hän ettei suurempaa häiriötä hänen suunnitelmiinsa mikään muu asia maailmassa olisi voinut aikaansaada kuin tämä riemua herättänyt toivo lapsen syntymisestä.

Jonka vuoksi hän heti kirjotti Kustaavalle ja Kertulle:

»Toivon viimeiseen asti että Kerttu on erehtynyt. Koettakaa salata sitä asiaa niin tyystin kuin voitte. Kerttu matkustakoon siksi aikaa johonkin toiseen kaupunkiin, jossa häntä ei tunneta. Se ei saa tapahtua nyt. Ellei mitään muita syitä olisikaan niin ymmärrättehän että minun upseerina on yleisen tavan mukaan kysyminen päällystöltä lupaa avioliittoon. Kuinka voin sitä tehdä jos minulla jo on perillinen!!! Sentähden salatkaa herran nimessä tätä asiaa.»

Kun tämän perästä ei moneen kuukauteen ruvennut mitään kuulumaan, alkoi Hannes toivoa Kertun otaksumisen olleen erehdystä. Jo meni puoli vuottakin, eikä vaan sanaakaan tullut tietoa siitä asiasta. Kertulta tuli tosin kirje, mutta siinä ei Hannes ensi katsaukselta huomannut mitään ihmeellistä. Hän oli silloin niin kiireessä työssä tutkintojensa kanssa, ettei ehtinyt tarkkaan lukeakaan. Mutta illalla kun hän, pietarilaisen kivimuurin neljännessä kerroksessa olevan huoneensa oli yöksi lukinnut, riisuutunut ja poltettuaan yhden noita pitkän pitkiä mielipaperossiansa sammuttanut kynttilän, muisti hän Kertun kirjeen ja että siinä oli jäänyt hänelle jotain epäselväksi. Hän sytytti uudestaan kynttilän, tavotti takkinsa taskusta kirjeen ja luki sen toistamiseen. Epäselvä kohta oli näin kuuluva:

»Sinun äitisi on kovasti vanhentunut tänä viimeisenä vuotena. Hänen tukkansakin on aivan harmaaksi käynyt ja niska köyristynyt. Hän ikävöitsee sinua, sillä varmaan hän kovasti rakastaa sinua. Mutta miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa.»

Mitä merkitsee tämä: miksi eivät muut äidit saa rakastaa lapsiansa?

Onko Kertulla lapsi?

Mutta jos on, niin miksi ei hän saa sitä rakastaa? Miksi samassa yhteydessä sanotaan, että äiti on vanhentunut ja harmaantunut?

Ja niinkuin salama yhdessä silmänräpäyksessä lyö puuhun ikuisen jäljen, löi Hannekseen ajatus: he ovat erottaneet lapsen Kertulta!

Ja niinkuin salaman lyötyä ikihonkaan, lehtipuut, jotka vieressä kasvavat, eivät aluksi huomaa mitä ympärillä on muuttunut, vaan auringon pilkistäessä esille jatkavat kasvamistaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut ja vasta ajan mentyä alkavat tuntea autioitumista ympärillään, niin Hanneskin ensin, vaikka tuo ajatus oli häneen lyönyt, ajatteli samalla:

Huomenna on tutkinto taktiikassa ja tutkijana on se pelätty hampaaton harvaparta kenraali. Toisin sanoen: minun täytyy nyt nukkua, sillä siksihän olen niin varhain maatakin pannut, että huomenna olisin voimissani.

Ja sammuttamatta kynttilää asettui selälleen, kädet taivutettuna ristiin päänsä alle, ummisti silmänsä ja oli nukkuvinaan.

Pöydällä seisoi vartioimassa Boguslawskin »Taktiikan kehityksen historia» neljässä paksussa nidoksessa, vaatien sekin nukkumista.

Mutta kynttilä paloi ja viattomasti liekkiänsä kallistellen ehdotteli: kynä on pöydällä ja postipaperia on pöydällä, kirjota, vie yöjunan postiin, tule takasin, sammuta minut ja nuku.

Sen todella teen kaikki tyyni puolessa tunnissa enkä tarvitse häiriytyä huomisesta tutkinnosta.

Hän pukeutui nopeasti, nosti Boguslawskin vasemmalle puolelle pöytää, Jominen kaksi nidoksisen »Précis de l'art de guerre» oikealle puolelle ja työnsi taaemmaksi lempikirjansa, Welitshkon teokset linnoitussodasta, joita hän ei milloinkaan voinut olla selailematta eikä edes nytkään voinut olla katsahtamatta muutamaan siinä olevaan piirrokseen Strassburgin piirityksestä. (Sillä linnoitustiede oli hänen erikoisalansa).

Saatuaan kirjojen tähden ahtaalla pöydällänsä tilaa hän otti esille paperin ja kynän aikoen parilla sanalla kysyä Kertulta miten asianlaita oikeastaan oli.

»Rakas Kerttu» oli kyllä helppo kirjottaa, mutta itse kysymykseen hän ei voinut löytää mitään sopivia sanoja. Vaan kun piti käyttää tuota sanaa lapsi, tuli koko hänen suhteensa Kerttuun niin moninaisena elämän äärettömyytenä hänen eteensä, ettei miljoonat sanat olisi riittäneet tämän tärkeän asian puheeksi ottamiseen. Hän veti jälleen Kertun kirjeen povestansa ja koetti lukea sitä niin ettei siitä tuo ajatus esiintyisi, mutta se esiintyi päinvastoin vaan entistä varmempana.

Mitä olen minä tehnyt Kertulle? Minä olen antanut hänen—

Mielenjohde oli niin kauhea, ettei hän voinut sitä selviin sanoihin puettuna eteensä ajatella. Koetti nousemalla seisaalleen ja tarttumalla Boguslawskiin sekä avaamalla auki sen vaikeimmat sivut ja niitä lukemalla karkottaa sitä mielenjohdetta ajatuksistaan. Mutta kirjan rivien välistä nousi tukahutettu ajatus selvin sanoin:

Minä olen antanut hänen kärsiä häpeää aviottoman lapsen synnyttämisestä!

Hannes paiskasi kirjan voimakkaasti pöytään.

Miksi tahdoinkaan porttoloita hävittää? Nehän ovat juuri minun kaltaisiani varten olemassa! Minun olisi pitänyt mennä porttolaan silloin keväällä. Niin tekevät kaikki, joiden täytyy asioiden vuoksi lykätä naiminen tuonnemmaksi. Mutta minä menin Kertun luo ja olen nyt tehnyt hänelle sen minkä joku joskus teki minun äidilleni. He sanovat sen olleen jonkun kapteenin. Miksi ei se kapteeni ottanut lapsen äitiä vaimokseen? Vai pyrkikö hänkin sota-akatemiaan!

Tämä kamala vertaus tuotti Hannekselle suurta kipua ja hänen ruumiinsa tunsi milloin kuumaa tuskaa, milloin värisi vilusta.

Vähän ajan perästä hän alkoi nopeasti koota jotain tavaroita.

Näyttää siltä kuin aikoisin minä matkustaa, ajatteli hän huomatessaan tahtomattaan ottaneensa esille matkalaukun. Se ei voi kuitenkaan tulla kysymykseen, sillä minulla on huomenna tutkinto taktiikassa.

Ja siitä huolimatta hän rupesi järjestämään kampoja, saippuoita ja partaveitsiä laukkuunsa, panipa sinne jo tavallisen hajuvesipullonsakin.

Jos minä nyt lähden, voi tutkintotilaisuus tarjoutua vasta vuoden perästä. Seis, mies!

Ja siitä huolimatta hän vähän ajan perästä astui jo ulos kadulle, huusi ajurin ja ajoi rautatieasemalle.

Ehti viimeiseen yöjunaan kun tämä oli jo liikkeellä.

Helsinkiin tultuansa aamulla hän ajoi kohta asemalta suoraan kotiin muistellen matkalla jonkun vanhan filosoofin lausuneen: Jos menet velvollisuutesi ohitse sen tullessa vastaasi pukkina, kohtaa se sinua ensi kerralla varmasti härkänä. Tätä hän ajatteli koska muisti kerran odottaneensa illan hämärää ennenkuin meni kotiinsa, ja nyt hän kuitenkin ajoi niille samoille kaduille kirkkaan aamun valossa, jolloin siellä tavallisesti hoiperteli viimeisiä myöhästyneitä yökävijöitä, ja aika siis oli kaikkein sopimattomin vastaisen esikuntaupseerin siellä liikkua.

Kun hän astui sisälle, oli Kerttu yksin ompelukoneen ääressä. Kertun kalpeista kasvoista ja siitä, että hän, Hanneksen nähtyään, hämmästyksestä huudahtaen juoksi häntä vastaan, mutta ei ollenkaan hymyillyt, vaan painoi heti päänsä hänen rintaansa vasten, hän päätti kohta, että asianlaita oli niinkuin hän oli otaksunut. Kaikkein pahinta aavistaen hän sanoi niin hellästi kuin vaan taisi:

—Missä on meidän lapsemme, Kerttu? Ja samalla silitti Kertun päätä.

Kertun suupielet vähän värähtivät ja pitäen päätänsä yhä niin lähellä, ettei Hannes voinut nähdä häntä silmiin, sanoi:

—Kaikki on salattu niin, ettei kukaan aavista mitään, Hannes.

Jos Hannes olisi nyt langennut polvilleen Kertun eteen ja sanonut: minä
kadun tekoani, ja jos lapsen olisi jo ehtinyt käydä huonosti, olisi
Kerttu syyttänyt itseänsä eikä olisi eläessään saanut rauhaa. Sentähden
Hannes sanoi vaan:

—Se on hyvä. Ja oli ennen valmis kärsimään senkin, että Kerttu noiden sanojen johdosta näytti ilmeisesti kylmentyvän häntä kohtaan.

—Se on hyvä, toisti hän vielä melkein tahallisen koleasti. Mutta itse oli raueta suruun ja sanoi Kertulle:

—Minä näen, Kerttu, että sinä olet rakastanut minua enemmän kuin olen ansainnutkaan.

Mutta Kerttu ei ymmärtänyt näiden sanojen tulleen Hanneksen itkevästä sydämmestä, vaan meni vähän kauemmas hänestä sekä pyysi istumaan.

Kustaavalle, joka todella oli kovasti vanhentunut, ei Hannes myöskään sanonut muuta kuin: Se on hyvä.

Äidiltä hän sai kuulla että he olivat Kertun omalla suostumuksella ottaneet lapsen häneltä heti sen synnyttyä, niin ettei Kerttu ollut ollenkaan lastansa nähnyt.

—Miksi te niin teitte? kysyi Hannes.

Äiti sanoi: Voihan Hannes ymmärtää että jos Kerttu olisi saanut lastansa imettää ei hän enää olisi jaksanut erota.

Nämä sanat tahtoivat repiä Hanneksen kahtia, mutta hän sanoi vaan taas jäykästi: Se on hyvä.

Ja »se on hyvä» sanoi hän myöskin silloin kuin hän kuultuaan ylhäältä pianon rämpytystä kysyi mitä soittoa se on? ja Kustaava siihen vastasi: Frans on nyt täällä isäntänä. Sillä Hannes ajatteli: he voivat olla suruun pakahtumatta ainoastaan niin kauan kuin luulevat minun tätä kaikkea vaativan. Ja sanoi äidillensä niinkuin ohimennen: Mihin te olette lapsen vieneet? Mutta äiti sanoi: Se on parempi ettemme sitä kukaan tiedä.

Mutta Hannes ei jättänyt asiaa tähän. Saatuaan tietää kätilöimen nimen Hannes jätti Kertun ja äidin hyvästi ja matkusti junalla takasin, pysähtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kätilöin ilmaisi hänelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti hylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kätilöimelle rahaa kieltäen ikipäivinä ilmottamasta hänen käyneen lasta kysymässä.

Nyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillä hän ajatteli:

Minä tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellä Jumalan kirkasta päivää minä sen heille tuon!

Mutta kun hän löysi sen naisihmisen ei sillä ollutkaan enää lastenhoitolaa siinä kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset nyt vievänsä Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja vannotti olla ikinä kertomatta hänen käyneen lasta kysymässä.

Minä en lakkaa hakemasta ennenkuin löydän. Minä tuon sen heille sittenkin! Tuon, tuon, tuon!

Pietariin palattuaan hän ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestäkseen itsensä, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetä, jonka jälkeen aikoi heti mennä neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun lapsesta. Mutta juuri kun hän oli itsensä täyteen pietarilaiseen kuntoon saanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli hän rappusissa kolmen venäläisen upseeritoverinsa iloiset äänet. He tulivat meluten sisälle ja rupesivat kysymään mikä Hannesta vaivasi, kun ei ollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitä. Mutta he ihmettelivät mitä salaisuuksia ihmisellä voi olla, joita ei tovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: hänellä on joku rakkausjuttu.

Yhdellä heistä oli hyvin vähän menestystä sota-akatemiassa, koska ei voinut oppia kieliä. Mutta myöskin nyt taktiikan tutkinnossa hän oli tullut hylätyksi. Hän aikoi senvuoksi antautua jälleen santarmilaitoksen palvelukseen osaksi siitä syystä, että tämä laitos oli nyt terroristien viimeisten tekojen jälkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myös kannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myös puhtaasti aatteellisista syistä.

Tämän toverin kanssa oli Hannes mitä parhaimmissa ystävyyden suhteissa senvuoksi, että he kerran yleisessä keskustelussa olivat huomanneet olevansa täsmälleen samaa mieltä ja juuri siinä asiassa, mikä näytti Hanneksesta kaikkein tärkeimmältä. Asia koski porttoloita ja kapakoita. Toveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen täytyy paisua niin mahtavaksi voimaksi, sen täytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen, että se kerran voi pelkällä mahtisanalla yksinkertaisesti kieltää sekä viinan että siveettömyyden.

Näiden sanojen jälkeen oli Hannes puristanut toverin kättä niin lujasti että tämä vastedes aina otti nimettömästä sormestaan kihlasormuksensa pois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin.

Toisella tovereista, Gregor Gregorovitshillä, vaikka hän oli ruhtinaallista sukua, oli myöskin sangen vähän toiveita suoriutua koskaan sota-akatemiasta—ja monesta syystä, mutta ei vähin siitä, että hänellä oli suuri taipumus juopumukseen. Hänen olemassaolonsa riippui kokonaan suosituksista.

Heti sisälle tultuaan ja huomattuaan että Hanneksella oli jotain sydämmellä Gregor Gregorovitsh, luvaten silmänräpäyksen kuluttua palata, pujahti takaisin ulos.

Hänen kanssaan oli Hannes ystävyyden suhteissa senvuoksi vaan, että häntä miellytti Gregorin rajaton avomielisyys kaikkein arimmistakin sukupuoli-asioista keskusteltaessa.

Kolmannella toverilla Aleksei Dmitrievitshilla sitä vastoin oli aivan varmat toiveet päästä sota-akatemiasta ja hänestä oli ilman vähintäkään epäilystä kerran tuleva mitä loistavin sotapäällikkö, jos vaan joku sota onnistui hänen aikanaan syttymään. Hanneksen suuri ystävyys tämän toverin kanssa perustui siihen, että heillä oli sama lempi-ala sotatieteissä, nimittäin linnoitus- ja aseoppi. Ollen aivan vastakkaisia mielipiteiltään ja elämäntavoiltakin he saattoivat, päästyään mieliaineeseensa, tuntikausia istua päät yhdessä tutkimassa piirustuksia linnoitusjärjestelmistä. Oli silloin muilla mitä hauskaa hyvänsä, kyllä heillä kahdella hauskempaa oli. Tavallisesti rupesi kuitenkin muita kohta alussa nukuttamaan, kun he pääsivät siihen lempiaineeseensa käsiksi. Toinen puolusti niinsanottua linnoitustieteen »uutta koulua», mutta Hannes oli Velitshkon miehiä. Näitä asioita koskeva väittely ei kuitenkaan ollut vielä mitään erinomaista ja nukkujat saivat makeasti kuorsata sohvannurkissa. Mutta annas kun puhe siirtyi shrapnelleihin! —Trah! huutaa Hannes silmät säkenöivinä. Trah! vastaa toinen. Se merkitsi heillä shrapnellien sattumista maaliin. Mutta joka huudolla pompahtelevat nukkuneet säikähtyneinä sohvannurkista. Toivottomina he lähtevät vihdoin pois. Mutta Hannes ja Aleksei Dmitrievitsh jatkavat puoliyöhön, milloin kumartuneina piirrosten yli, milloin kiihkeinä ja innostuneina kävellen vastakkain pitkin huonetta hirmuaseiden tuhoavaa vaikutusta eri ääntein ja liikkein kuvaten.

Gregor Gregorovitsh ilmestyi ulkoa juuri oikeaan aikaan, sillä vastoin tavallisuutta alkoi puhe toveruksilta kokonaan loppua Hanneksen merkillisen hajamielisyyden takia.

—Oletteko hänelle jo sanoneet? kysyi ruhtinas tullen neliskulmaiseksi laaditun kannoksensa kanssa, jossa kuitenkin oli pelkkiä viinipulloja.

—Emme ole hänelle mitään vielä sanoneet, mutta anna tänne pullot, niin ehkä tässä kielen kanta heltii.

—Kyllä se vaan on päivänselvää, että tässä pelaa joku nainen ensi viulua,—arveli Gregor Gregorovitsh asetellessaan kauniita pullojaan pöydälle.

Aleksein avattua korkit—sillä hänellä oli aina se merkillinen korkkiruuvilaitoksensa taskussa—ja Boris Mihailovitshin haettua lasit Hanneksen kaapista sekä Gregorin ne täytettyä ja käskettyä juomaan, joivat kaikki, mutta Hannes esteli.

—No sanoinhan minä, että tässä on ollut nainen mukana, äh! sanoi Gregor sylkäisten.

Ja toisetkin nyt uskoivat sairauden olevan syynä Hanneksen alakuloisuuteen.

—Varovasti, varovasti veljeni, murahti Aleksei, ei nyt ole ajat sellaiset, että sopii vapaasti tyttöjen kanssa elellä. Tuonaan raportteerasi urkkija, että Didrichs oli nähty Shtsherbagofskin kadulla ja se mies älköön enää avatko akatemian portteja.

Hannes tuli uteliaaksi ja kyseli häneltä tarkkaan tuota tapausta, mikä vielä enemmän vahvisti toverien epäluuloa.

—Ai, ai, puheli ruhtinas, katsotaanpa mitä Epikteetillä on tähän sanomista!—

Näin sanoen hän rupesi tarkastelemaan kirjoja kaapin hyllyltä, sillä Hannes oli heidän keskuudessaan tunnettu hartaana moraalifilosofian tutkijana.

—Entä Bacon, luki Gregor kirjahyllyltä.—Ja mistä hitosta se on ne kaikki kaivellutkin, puhui Gregor syleskellen.

Lopuksi he ilmaisivat Hannekselle sen ilosanoman, jonka vuoksi olivat tulleet, nimittäin että Hannekselle oli osotettu erityinen armo ja myönnetty oikeus suorittaa taktiikan tutkinto ylihuomenna.

Äkkiä kohdanneen ilonpuuskauksen johdosta Hannes löi Gregoria olalle semmoisella voimalla, että tämä lyyhistyi veteläksi mytyksi sohvalle.

—Nyt veljet minun täytyy lähteä tärkeälle asialle, mutta jos hyvin käy, niin vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä—rautaisella kädellä—!

Näin sanoen Hannes silmät säkenöivinä leijonan voimalla pudisti vahvaa nyrkkiään ilmassa. Se merkitsi, että vielä me sinun kanssasi, Boris, rautaisella kädellä hävitämme pahuuden maailmasta!

Juotuaan toveriensa mieliksi muutamia laseja viiniä ja erottuaan heistä hän läksi ajamaan asiallensa.

Kaikki oli äkkiä taas valjennut hänelle. Toverien toivehikkaat, elvyttävät puheet ja huudahdukset, aamupäivä-auringon häikäisevä loisto kirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen suihkulähteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden keskellä yksityisen personalliset ristiriidat väkisin häipyivät tietoisuudesta, äsken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyöräin puisella katusillalla äänettömästi lentävä hurina, se kaikki taas nostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen hänen upseeriammattiinsa ja erittäin hänen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja aseoppiin. Pää, joka tuota yhä laajenevaa tieteellistä ainehistoa sisälsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhä tärkeämmäksi esineeksi.

Nyt kun vaan saisi selvän siitä Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun ajuri käänsi pimeämmille syrjäkaduille.

Mutta mitä kauemmin he ajoivat, sitä ihmeellisempiin kaupungin lokeroihin ajuri häntä vei ja sitä tukalammalta alkoi olo tuntua. Hän etsi turhaan jotain tähän tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta olisi saanut tarpeeksi selkärankaa halveksiakseen sellaisten sotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet. Lopulta oli kaupunginosa jo sitä laatua, ettei ainoatakaan säätyhenkilöä siinä enää liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvää upseeri-ilmiötä kääntyivät sentähden kulkijat ihmeeksensä katsomaan.

Itse kasvatuslaitos oli tässä ympäristössä kuin mikä palatsi, mutta ovesta tuli ja meni pelkkiä epäilyttävän näköisiä henkilöitä.

Kulmakarvat koholla, silmäluomet räpyttelevinä, mutta katse ja käytös vihaista ankaruutta teeskentelevänä Hannes astui sisälle. Hän olisi tuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa suoraan ryöminyt ladatun kanuunan kitaan.

Käynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä konttorissa sanottiin, että lasta oli mahdoton löytää, ellei ulkonäköä tuntenut tai ainakin numeroa tiennyt.

Hannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimäisellä yöjunalla matkusti uudestaan kätilöintä ja sitä naishenkilöä tapaamaan.

Pietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa pöydällä avonaisen kirjeen, jossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana päivänä kello 5. Mutta kello oli jo 10 iltaa.

Hannes räpytteli vähän aikaa silmiänsä, pyyhki otsansa hienosta hiestä, joka oli siihen kirjettä katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti viisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja löysi kuin löysikin siitä paikan, jota haki. Siinä seisoi: »Elä anna tapausten syödä sinun sydäntäsi,—elä itke menneisyyttä, joka on jo haudattu, vaan tee sinä mitä pitää tehdä, ole voimakas, miehekäs, ja niinkuin tähti, joka ei lepää eikä kiirehdi.»

Tämän luettuaan hän pani maata, sammutti kynttilän ja nukkui sikeästi aamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen.

Mutta täällä tehtiin asiaan uusia vaikeuksia. Milloin sellaista numeroa ei sanottu lainkaan olevan, milloin sanottiin sen numeroisen lapsen jo kuolleen, milloin taas arveltiin numeron mahdollisesti vaihtuneen. Muuta ei ollut Hanneksella neuvona kuin pyytää saada tarkastaa kaikki lapset siltä varalta, että jollakin näistä sattuisi olemaan Kertun ulkomuoto, josta sen voisi tuntea omakseen.

Hannes johdettiin pitkään käytävään, jossa oli ovia kummallekin puolelle, ja hän joutui näin yleisen huomion esineeksi. Joka paikasta tunki esille uteliaita päitä katsomaan kummaa ilmiötä: komeata, korskeata upseeria kätilöinten, lastenhoitajain, kaikellaisten epäilyttävien asialla kävijäin joukossa, hakemassa salattua lasta.

Hänelle avattiin ovi oven perästä. Jokaisessa huoneessa oli kymmenkunta lasta, mutta näistä oli hänen tarkastaminen ainoastaan ne, jotka olivat olleet laitoksessa kahta kuukautta vähemmän aikaa. Ensimäisiä lapsia katsellessaan hän oli vielä niin hämillään häntä seuraavien hoitajattarien läsnäolosta ja kaikesta siitä huomiosta, minkä oli vetänyt puoleensa, ettei hän nähnyt mitään eteensä. Joitakin pieniä olentoja tuotiin hänen nähtäväkseen ja taas vietiin nopeasti pois, kun ei hän sanonut mitään. Kun yhdestä huoneesta olivat kaikki lapset näytetty, mentiin toiseen huoneeseen, sitten kolmanteen ja niin hän vähitellen alkoi todella katsella noita rimpuilevia pikku olentoja. Ne olivat ensin hänen mielestään samannäköisiä kaikki ja jotenkin vähän puoleensavetäviä. Hän alkoi pysäyttää kaikki ruskeasilmäiset, kyseli niiden ikää, tuojan nimeä, ja päästi pois vasta kun oli saanut täyden varmuuden ettei lapsi ollut Kertun.

Tähän päivään asti hän oli puuhannut lapsen hakemisessa yksinomaan siinä tarkotuksessa ja mielessä että olisi saanut sitten viedä sen Kertulle, jotta Kerttu olisi nähtyänsä hänen katumuksensa jälleen lämminnyt hänelle. Sillä niin äärettömäksi kuin Kertun rakkaus häntä kohtaan olikin osottautunut, kun Kerttu oli hänen tähtensä omasta lapsestaankin luopunut, niin oli Hannes kuitenkin varma siitä, että Kerttu oli hänen kylmän »se on hyvä» sanansa vuoksi kokonaan lakannut häntä rakastamasta. Senvuoksi Hanneksen palavalla innolla löytää lapsi ei ollut mitään rajoja.

Mutta nyt omin silmin saadessaan nähdä noita lukemattomia hylätyitä olentoja ja totuttuaan niihin niin, että alkoi erottaa toisistaan kunkin heidän pienen yksilöisyytensä, oli hänen sydämmensä kuin revennyt ja hän haki yhtä suurella innolla lasta jo sen lapsen itsensä vuoksi. Kertun maidotta jäänyt Kertun lapsi! Jossain tässä aivan lähellä Hannesta ja kuitenkin hukkumaisillaan vieraan kaupungin pohjattomiin syvyyksiin!

Yhä kasvavaa sydämmen ahdistusta tuntien hän kirjotteli listaan ne lapset, joista sitten vielä aikoi merkitä erikseen mahdollisimmat ja lopulta näiden joukosta sen oikean löytää. Mutta kun sen päivän vastaanotto-aika päättyi, ei hän ollut vielä ehtinyt tarkastaa kuin osan kasvatuslaitoksen kaikista kahden kuukauden ikäisistä lapsista. Täytyi jättää seuraavaan päivään.

Kun hän tuli kortteeriinsa, oli pöydällä kirje tovereilta, jossa seisoi vaan nämä sanat:

»Mitä tämä on? Ilmesty huomenna kello 11 Hänen Ylhäisyytensä luo ja ehkä saat vieläkin armon!»

Hannes ei tämän johdosta mennyt edes viisauden kirjaa selailemaan, vaan työnsi toverien kirjeen syrjään ja painoi päänsä käsien varaan miettiäkseen asemansa selväksi.

Paitsi Kertun hyvittämistä, paitsi lapsen itsensä pelastamista oli vielä kolmas seikka, joka tuli kaiken lisäksi ja joka teki aivan välttämättömäksi löytää lapsi. Se oli koko tämän asian painava rikoksellisuus ja se oli hänelle vasta nyt koko musertavalla voimallaan ruvennut tuntumaan.

Ei hän kuitenkaan voinut mitenkään myöntää tehneensä rikosta siinä, että silloin keväällä oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se oli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidän silloinen kohtauksensa oli vieläkin hänellä mielessään elämänsä suurimpana onnena, jota muistellessa yhä samat onnen aallot alkoivat läiskyä. Mutta ei hän myöskään paraalla tahdollansakaan ymmärtänyt, kuinka hän olisi voinut, pyrkiessään kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttää itseänsä Kertun kanssa ennenkuin tämä oli saatu pois piian kirjoista. Rikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinä, että hän ollenkaan pyrki kenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen välttämättömäksi. Tähän asti oli kaikki selvää ja jollei mitään muuta olisi ollut, niin helppo olisi hänen ollut heittää kaikki sellaiset pyrkimiset hiiteen. Mutta juuri tässä kohtasi häntä uusi epäselvyys: hän pyrki esikuntaan hävittääkseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka pakottavat ihmisiä tulevaisuutensa nimessä välttämään avioliittoa ja turvaamaan porttoloihin. Hän pyrki esikuntaan siksi, että oli rintaansa kirjottanut: porttoloiden hävittäjä, muista! Oliko se pyrkiminen sittenkin rikoksellista?

Mitä enemmän hän näitä asioita mietti—ja hän mietti niitä koko yön—sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi, ettei hän pysty tätä ristiriitaa ratkaisemaan.

Valvomisesta ja ajattelemisesta näännyksiin asti väsyneenä, mieleltään masentuneena hän seuraavana aamuna kello 11 meni Hänen Ylhäisyytensä luo.

—Mikä on teidän laiminlyöntiinne syynä? kysyi tämä.

—Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, että syyni ovat lailliset.

Ja luutnantin rehellisesti räpyttelevät silmät miellyttivät Hänen Ylhäisyyttänsä niin, että ukko heti armahti häntä. Matkien Hanneksen karkeata ääntä ja leikillä nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali lyhyesti:

—Huomenna kello 5, teidän jalosukuisuutenne!

Eikä sen enempää mitään syistä kysellyt.

Jospa hänen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtä hyvin!

Mutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtä hyvin.

Sitten kun hän oli puoli päivää taas lapsia tarkastellut ja hetken aikaa lepäsi, tuli hänen luoksensa hyvin lyhytkasvuinen, pitkäkätinen, kyttyräselkäinen hoitajatar, jolla oli lyhyeksi leikattu, suora ja kiilloton pikimusta tukka ja ruskeat, vilkuilevat silmät, kuten positiivi-apinoilla.

—Te näytätte kovin väsyneeltä, herra luutnantti, sanoi tämä apina sujuvalla ranskankielellä.

Hermostuneesti ja jyrkästi vastasi Hannes hänelle:

—Minun kieltäni ette osaa, puhukaa siis venättä, jos teillä on jotain asiaa.

Loukkaantumatta ja yhtä sävyisästi sanoi nyt hoitajatar venäjäksi:

—Minulle on kerrottu teidän asianne ja, minun täytyy se sanoa, te teette turhaa työtä, herra luutnantti, tämähän on pelkkää komediaa.

—Minulle se on luvallanne tragediaa, jota tuskin mitkään sivuhenkilöt voivat millään komismilla lievittää.

—Vakuutan teille, herra luutnantti, että olisin valmis antamaan teille kaiken apuni lapsen hakemisessa, ellen tietäisi sitä turhaksi.—Ja muuttaen taas puheensa ranskaksi hoitajatar sanoi:—Mahdotonta on ettei numeroa tiedettäisi, mutta jos lapsi on tänne tuotu vastasyntyneenä, on se, kuten tavallisesti, kuollut ja he ovat ainoastaan laitoksen maineen vuoksi hakevinaan.

Hannes sanoi masentuneena:

—Te tahdotte riistää minulta viimeisen toivon, mutta teette sen jotenkin löyhillä perustuksilla.

—Herra luutnantti, kaksi vuotta olen palvellut tässä pesässä ja se riittää nähdäkseni mikä laitos tämä on.

—Ihmeellistä, että saatatte murhalaitoksessa palvella, arveli Hannes ivallisesti.

—Minä opiskelen, sanoi hoitajatar vähän kohauttaen olkapäitänsä,—mutta se ei nyt kuulu tähän, pääasia on, että olen sanonut teille mitä ajattelen ja sen olen tehnyt yksistään teidän itsenne tähden, sillä minun on teitä hyvin, hyvin sääli.

Tämä odottamaton toivon menettäminen masensi Hannesta niin, ettei häntä haluttanut enää väsymystänsä vastustaa, vaan hän herpautui voimattomana käytävän päässä olevalle halkolaatikolle istumaan ja otti molemmin käsin ohimoistansa.

Apina lähestyi häntä uudelleen.

—Herra luutnantti, ihminen on erehtyväinen, enhän minä—puhui hän koettaen lieventää sanojensa vaikutusta.—Minä teen kaiken voitavani hankkiakseni teille varmuutta tähän asiaan. Ja jos lapsi vaan on elossa, niin kyllä se silloin myös löytyy. Jättäkää vaan kaikki minun huostaani.

Nyt huomasi Hannes uskaltaneensa olla tyly tälle hyvälle naiselle ainoastaan sillä perustuksella, että se oli apinan näköinen ja sen huomattuaan hän suuresti häpesi hengessä Epikteetin edessä. Rohkaistuna neidin uutta toivoa antavista sanoista hän nousi reippaasti ja sanoi mitä kohteliaimmin kumartaen:

—Suokaa minulle anteeksi. Teidän jalomielinen avuntarjouksenne on minulle suunnattoman arvokas enkä voi teitä kyllin kiittää.

—No, mitään muuta en tahdokaan, sanoi apina ilostuen ja istui nyt vuorostaan halkolaatikolle.—Menkää te vaan kaikessa rauhassa kotiinne. Epäilemättä tämä paikka ei ole nuorille upseereille sovelias. Mutta minä teidän puolestanne saatan tutkimukset loppuun ja annan teille tiedon tuloksista.—Ehkä vielä tänä iltana.

Liikutettuna Hannes ojensi apinalle käyntikorttinsa ja he esittelivät itsensä toisilleen sekä kirjottivat muistiin toistensa osotteet. Mutta omaa osotettaan ilmaistessaan apina kielsi kiven kovaan tulemasta luoksensa ja sanoi kyllä itse käyvänsä Hanneksen luona, kun asia selviää. Tämän jälkeen sanoi Hannes apinaa Natalja Feodorovnaksi ja apina sanoi häntä Ivan Ivanovitshiksi.

Lähtiessään ei Hannes kuitenkaan malttanut olla vielä kerran kysymättä:

—Luuletteko olevan jotain toivoa?

Natalja Feodorovna katsahti hänen silmiinsä, mutta ei raatsinutkaan sanoa niinkuin ensin aikoi, vaan sanoi:

—Te kysytte siis mitä minä luulen?

—Niin, sanoi Hannes, jännittyneenä odottaen hänen vastaustaan.

Natalja Feodorovna pudisti hiljaa päätänsä, ja jäi sitten surullisena katsomaan kuinka suurikokoinen mies, voimatta liikutukselta saada suustansa hyvästiä, läksi menemään.

9.

Kaksi kertaa elämässään kohtasi Hannes vielä Natalja Feodorovnan.

Ensimäisen kerran jo saman päivän iltana.

Kello seitsemän aikaan Natalja Feodorovna koputti hänen huoneensa ovelle.

—Niinkuin minä sanoin teille, Ivan Ivanovitsh, niin onkin. Minun on onnistunut saada täysi selvä, kuten tästä todistuksesta nyt itse näette, sanoi Natalja Feodorovna antaen Hannekselle paperin.

Täysin valmistuneena tällaiseen tietoon ja surtuaan suruansa itsekseen Hannes nyt osasi jo jotenkin sujuvasti harjottaa isännän kohteliaisuutta, siten paraansa mukaan sovittaakseen ensi tylyyttänsä Natalja Feodorovnaa kohtaan. Hän tarjosi vieraallensa teetä ja koetti puhua muusta, jopa laskea leikkiäkin.

—Muuan seikka, sanoi hän, herätti minussa aamupäivällä suurenlaista uteliaisuutta. Te sanoitte »opiskelevanne» tuossa laitoksessa? Kuinka se on selitettävä?

—No niin, opiskelen, tutkin elämää, vastasi Natalja Feodorovna.

—Mutta, luvallanne sanoen, tuota filosofiaa seuraten minä voisin antautua vaikkapa rosvoksi ryövärijoukkoon, ryöstellä ja sanella: minä opiskelen, tutkin elämää.

—Te sitä vastoin, sanoi Natalja Feodorovna, sulkisitte heti koko laitoksen?

—Hävittäisin heti paikalla.

—Ehkä se kävisi päinsä pelkällä mahtikäskyllä, sanoi Natalja Feodorovna,—mutta tämä laitos on kuitenkin aivan välttämätön niin kauan kuin prostitutsioni kukoistaa, ja prostitutsionia emme voi mahtikäskyllä hävittää.

Hannes nousi kuohahtaen seisaallensa.

—Miksi emme voi prostitutsionia hävittää? Se on hävitettävä ja sen voi hävittää! En ainakaan minä tiedä mitä varten eläisin, ellen sitä hävittääkseni.

Natalja Feodorovna katsahti häneen iloisesti hämmästyneenä, mutta sanoi vitkaan:

—Minusta näyttää että täytyy olla upseeri käsittääkseen yhteiskunnallisia asioita noin lapsellisesti.

—Ja minun täytyy sanoa, että ellette katso prostitutsionilaitoksen olevan heti perustuksia myöten hävitettävän, niin minä mieluummin olen kanssanne keskustelematta yhteiskunnallisista asioista.

Natalja Feodorovna näytti yhä enemmän hämmästyvän.

—Niin juuri, jatkoi Hannes; tämä kysymys on minulle kaiken muun alfa ja omega. Ja juuri tällä hetkellä, kun olen lapseni kadottanut, enkä ainoastaan lasta, vaan—minun täytyy sanoa se teille—olen ikuisiksi kadottanut sen naisen kunnioituksen, jota paitsi——

Hanneksen rinta kuorsahti näitä sanoja sanoessa vastoin hänen tahtoansa ja koko hänen ruumiinsa hytkähti niin ettei hän voinut lopettaa lausettaan.

Mutta huomattuaan että Natalja Feodorovna vedet silmissä kokoo nopeasti muruja pöydältä hakien sanoja lohduttaakseen häntä, kokosi Hannes miehekkyytensä kaikki voimat ja tavattoman kovalla ja karkealla äänellä rykien kurkkuansa selväksi huusi, ettei Natalja Feodorovnalla ollut teetä lasissa ja rupesi suurella puuhalla uutta teetä hänelle valmistamaan.

—Sanalla sanoen,—huusi hän yhä samalla äänellä,—tarkotan sanoa, että tämän tapauksen perästä minä olen lujemmin kuin koskaan ennen päättänyt, että prostitutsiooni on hävitettävä—maan tasalle—kuulkaahan: maan tasalle!

Natalja Feodorovna koetti nyt tämän kovan äänen viereen tulla mahdollisimman sävyisällä ja varovaisella nuotilla:

—Ivan Ivanovitsh, te suuresti erehdytte, jos luulette, etten minä ole prostitutsionilaitoksen vihollinen. Sellainen otaksuminen tuntuu minusta päinvastoin melkein personalliselta loukkaukselta. Tietäkää siis, että minä pidän prostitutsionia pahimpana yhteiskunnallisena mätähaavana.—Tietysti, Ivan Ivanovitsh! Tietysti!.

—No?! No!? innostui Hannes ja oli lyödä Natalja Feodorovnaa olalle suuren ystävyydentunteen merkiksi, niinkuin oli lyyhistänyt Gregorin.

—Mutta—sanoi Natalja Feodorovna.

—Älkää herran nimessä sanoko enää mutta!

—Mutta—naurahti Natalja Feodorovna ja lisäsi niin vienosti kuin taisi: prostitutsioni on sittenkin välttämätön seuraus vääristä yhteiskunnallisista oloista, jotka siis ensin ovat hävitettävät.

—Mitä tarkotatte? Onko mitään suurempaa vääryyttä kuin prostitutsioni?!

—Ivan Ivanovitsh, onko mitään pahempaa tautia kuin isorokko, mutta eihän sitä paranneta repimällä pois rupia. Taudin syy on löydettävä. Prostitutsioni on kaupungin tuottama tauti. Eikö se ole äärimmäinen seuraus köyhien pakosta jättää maansa ja muuttaa kaupunkiin rahanpalvelukseen?

Sanoessaan sanat »köyhien pakosta» Natalja Feodorovna ei voinutkaan säilyttää sitä vienon nöyrää äänilajia, jolla nähtävästi oli aikonut loppuun asti keskustella. Ääni värähti mielenkuohusta ja silmät ihmeellisesti terottuivat.

—Suokaa anteeksi, sanoi Hannes, mutta minä olen sangen tyhmä näissä asioissa, enkä voi ymmärtää——te puhutte pakosta, mutta mikä voisi pakottaa ihmisiä vastoin heidän tahtoansa muuttamaan kaupunkeihin?

Natalja Feodorovnan suupielissä värähti nolo hymähdys ja hän katseli hyvän aikaa Hannekseen ennenkuin rupesi jatkamaan, ilmeisesti mielessään harkiten oliko Hanneksen kysymys todella tietämättömyyttä vai ehkä viekkautta. Yhä pitäen Hannesta silmällä hän sanoi hitaasti:

—Eiköhän talonpoikia pakota kaupunkeihin maan puute?

Mutta Hannes rupesi tätä asiaa niin rehellisen syvällisesti miettimään, että Natalja Feodorovnalta katosivat kaikki epäilykset ja hän sanoi hilpeästi:

—Niin, niin, Ivan Ivanovitsh, te katsotte minuun suu auki uskomatta suuressa Venäjässä voivan olla maan puutetta, mutta kyllä meillä on asianlaita sama kuin muuallakin maailmassa: maa on viekkaudella ja väkivallalla riistetty työväen käsistä, joka senvuoksi laumoittain siirtyy rahan palvelukseen. Eikö teidänkin maassanne ole niin?

Hannes joutui pulaan. Hän ei todellakaan tiennyt maalaisista asioista mitään muuta kuin minkä oli kuullut joskus vaarin jankuttavan joistakin Veneh'ojan metsäjaoista, joilla toiset olivat tehneet toiset torppareikseen.

—No niin, sanoi Natalja Feodorovna, puhukaamme siis vaan Venäjän oloista, joita ainakin minä tunnen.—En tahtoisi kuitenkaan myöntää, että yksistään meidän työväessämme olisi vapauden ja ihmisarvon tunto sammunut, vaan minä olen paljon matkustellut ja kaikkialla näen samaa: työväki ei enää tunne mitään häpeää siitä, että se rahan edestä palvelee meitä, kumartelee meitä, kiillottelee meidän kenkiämme, juoksee meidän asioillamme. Se myy itsensä mihin tahansa; se tekee kaikkea tuota nöyryyttävää, minkä vuoksi me sitä juuri halveksimme, jopa pidämme alempirotuisina olentoina. Se myy itsensä kuskiksi, lakeijaksi, piiaksi,—yhdentekevää!—polisiksi, urkkijaksi…

Näitä sanoessa Natalja Feodorovnan hengitys kävi äkkiä epätasaiseksi, joten hänen täytyi hetkeksi pysähtyä. Vasta kun hengitys oli jälleen tasottunut koetti hän alkaa taas nöyrällä sävyllä, mutta ei onnistunut pitemmälle kuin ensimäiseen lauseesen.

—Ivan Ivanovitsh, te sanotte: prostitutsioni on hävitettävä, mutta en minä tiedä mikä ero tässä oikeastaan on. Jos ihminen kerran on oppinut myymään ruumiinvoimansa enintarjoovalle kysymättä mihin niitä käytetään,—miksi sitten pidettäisiin erikoisempana häpeänä itse ruumiinkaan myymistä?

Nyt ei Natalja Feodorovna enää voinut hillitä itseänsä, vaan hengitti taas tiheään ja hänen kasvojensa lihakset nytkähtelivät hullunkurisesti ja ääni vavahteli mielenkuohusta:

—Myydä rahasta ruumiin voimat sille, joka niillä tekee mitä ikinä haluaa, ja myydä rahasta ruumis sille, joka tekee sillä mitä haluaa,—mikä ero siinä on? Edellistä harjottavat etupäässä miehet, jälkimäistä etupäässä naiset. Eikö se ole vaan luonnollinen jatko ja huippu asiain kehityksessä? Onko urkkija parempi kuin prostituerattu— sanokaa te—minä—en todellakaan tiedä——

Hengen ahdistus ei antanut Natalja Feodorovnan sanoa pitemmälle.
Väliajan täyttääksensä Hannes sanoi:

—Olette siis sitä mieltä, että täytyy ennen kaikkea antaa talonpojille riittävästi maa-alaa?

Natalja Feodorovna voitti äkkiä mielenkuohunsa ja sanoi kylmän tyyneesti:

—Olen mieluummin sitä mieltä, että talonpojan täytyy ennen kaikkea ottaa itsellensä riittävästi maata.

Ymmärtämättä mitään eroa tässä Hannes tokasi iloisesti:

—No, jos niin, niin mitäpäs muuta kuin annetaan hänelle kylläksi maata.

Natalja Feodorovna kohottautui vähän tuolillansa, katsahti väsyneesti
Hannekseen ja sanoi vieläkin tyynemmin:

—Maata ei voi antaa, ellei sitä joltakin oteta.

—Siis otettakoon! huusi Hannes, innostuneena saavutettuun yksimielisyyteen heidän välillänsä.

Natalja Feodorovna piirteli sormellaan kirjainta leipämurujen joukkoon.

—Aivan oikein, Ivan Ivanovitsh, mutta siinä tapauksessa kehottaisin teitä puhumaan ainoastaan kuiskaamalla, sillä seinätkin sellaisiin ehdotuksiin höristävät korviansa.

Natalja Feodorovnan kasvot olivat muuttuneet ankariksi ja jokin voimakas ylpeyden ilme alkoi tehdä ne yhä vieraammiksi ja pelottavammiksi Hannekselle:

—Mutta te varmaankaan ette tiedä mitä sanotte, jatkoi Natalja Feodorovna.—Keltä maa olisi otettava? Eikö juuri niiltä, joita te, herra luutnantti, palvelette kantaessanne tuota upseeripukua? Vai ettekö luule isäntänne pyytävän teidän palvelustanne juuri maan riistämiseen talonpojilta? Olettehan valalla vannonut tottelevanne häntä. Älkää siis puhuko minulle aikeestanne hävittää prostitutsionia. Sillä juuri te itse, suojellessanne väkivallalla maan anastusta ja pakottaessanne kansaa rahan palvelukseen, olette kaiken ihmis-alennuksen, sen alhaisen orjamielen ja sen porttolain oikea synnyttäjä!

Nyt näytti Natalja Feodorovnan kasvot muuttuvan jälleen lempeämmiksi. Mutta jokin ylimyksellinen, itsetietoinen ylemmyyden ilme oli yhä vallalla. Hannes tunsi yhä enemmän pienenevänsä hänen edessään. Natalja Feodorovna kasvamistaan kasvoi. Tuijottaen hänen kasvoihinsa Hannes hämmästyen tarkkasi niiden piirteitä. Mistä olikaan Natalja Feodorovnalle ilmestynyt tuo hieno ja kuitenkin niin korskea ilme nenän ja silmäkulmien yhtymäkohtaan? Miksi ei Hannes ennen ollut huomannut hänen ylpeästi kaareutuvaa aatelisnenäänsä? Kuinka oli käynyt, että se sama pieni, apinamainen ihminen, jota Hannes oli vielä äskettäin uskaltanut hermostuneesti kohdella, nyt oli kasvanut jättiläiseksi hänen eteensä ja kohta kokonaan hallitsi häntä?

—Ainoastaan teidän hirmuinen tietämättömyytenne, herra luutnantti, voi suoda teille jotain puolustusta. Minä näen, että tekin olette nousukas, niinkuin enimmät teidän kaltaisenne. Te olette vapautensa jo unohtaneen ja orjiksi kasvaneen työväen lapsia, siksi itsekin olette voinut rahapalkasta myydä omantuntonne ja toimintavapautenne.

Lempeys taas katosi Natalja Feodorovnan kasvoista. Silmät alkoivat säkenöidä, sanat hehkuivat kuin maanalaisen pätsin purkausta.

Hannes kalpenemistaan kalpeni.

—Voi teitä raukkoja, jotka porttoloita muka hävitätte ja huomenna juoksette komennosta ihmisiä tappamaan! Voi teitä viheliäisiä, jotka viekkaudella ja väkivallalla olette kansan opettaneet rahasta myymään pyhät työvoimansa ja pyhät ruumiinsa teidän oikkujenne palvelemiseen! Voi teitä elämän sammuttajia, voi teitä laulun ja runouden tukahuttajia, voi teitä vapaan ihmisyhteyden hajottajia! Voi teitä kuolleiden kylien ja mätien kaupunkien rakentajia, joissa te rahasta tanssitatte, rahasta laulatatte, rahasta soitatatte! Voi teitä vapauden hävittäjiä! Voi teitä mässääjiä kuolleen elämän haudalla! Voi teitä…

Natalja Feodorovna olisi sanonut vieläkin enemmän, mutta nyt kuului koputus, ja Gregor Gregorovitsh, ollen jotenkin päissään, avasi oven lupaa odottamatta. Hänen jälessään tulivat sisälle myös Boris Mihailovitsh ja Aleksei Dmitrievitsh.

—Uuu! pani Gregor Gregorovitsh, nostaen silmäkulmansa hullunkurisen korkealle, ollen hämmästyvinään niinkuin muka tahtomatta häiritessä kahta rakastunutta.

Natalja Feodorovna katsahti Boris Mihailovitshiin, nousi ja nolosti hymähtäen, odottamatta esittelyä poistui.

Kun Hannes, saatettuaan Natalja Feodorovnan, tuli eteisestä takasin, sanoi Gregor Gregorovitsh:

—Nä, nä, nä, veliseni,—kyllähän me arvasimme, että tässä on nainen pelissä, mutta että se olisi ollut niin loistava kaunotar, sitä emme toki osanneet aavistaa!—Sanalla sanoen: me olemme tulleet tänne vahtimaan sinua, ettet enää jäisi tutkinnosta. Pullot taskuissa tietysti! Usko minulle kaunottaresi nimi! Nä?

Aleksei Dmitrievitshillä oli pinkka linnoituspiirroksia ja hän odotteli nähtävästi kärsimättömänä milloin tervehdyksistä ja muista syrjäseikoista päästään.

Mutta Boris Mihailovitsh, santarmiupseeri, seisoi kalpeana kuin lakana oven luona.

—Boris, mikä sinun on? sanoi Aleksei ihmeissään.

Boris Mihailovitsh sammalteli vähän puheessaan ainakin, mutta nyt ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.

Kaikki kääntyivät ihmetellen häneen päin.

—Tä-tässä ei ole a-ainoastaan ra-rakkausjuttu. Ivan, voitko sanoa minulle missä olet tuohon naiseen tutustunut?

Hannes rypisti silmänsä eikä vastannut mitään.

—Tahtoisitko sanoa minulle hänen osotteensa?

Hannes otti esille Natalja Feodorovnan käyntikortin, johon tämä oli kirjottanut osotteensa, ja vasta annettuaan sen Boris Mihailovitshille muisti Natalja Feodorovnan nimenomaan kieltäneen ilmaisemasta tätä osotetta.

Boris Mihailovitsh pisti käyntikortin taskuunsa.

—Sinä, Ivan, olet joutunut vallankumouksellisten pauloihin!

—Mitää? huusi juopunut ruhtinas pitkään.

—Mitä joutavia, sanoi Aleksei.

Boris Mihailovitsh teki nyt itsensä yhä tärkeämmän näköiseksi ja sanoi sormea heristäen:

—Varo, varo! Tuo nainen on vaarallisimpia vallankumouksellisia, hallitukselle miltei tärkein tällä hetkellä, sillä hän johtaa propagandaa sotaväen keskuudessa.

Aleksei Dmitrievitsh, joka jo oli istunut, nousi levottomana ja tyytymättömänä, ja rupesi kädet housujen taskuissa liikkumaan edestakasin pienessä huoneessa. Hän sanoi kävellessään:

—Voithan selittää mitä tekemistä sinulla on tuon naisen kanssa.

—Sitä en voi, sanoi Hannes.

Kavahtaen katsahtivat kaikki kolme äkkiä häneen, ja tuskallinen äänettömyys seurasi.

—Kehenkä se kuuluu, sanoi ruhtinas.—Ja antakaa te kaikkien olla rauhassa, hallituksen hallituksena ja vallankumouskel-uksellisten vallankumouskil—Hän ei nyt osannut toistaa tätä monimutkaisuutta, ja sanoi sentähden: piru vieköön kaikki!

Hannes sanoi:

—Sen sanon ainakin sinulle, Boris, että Natalja Feodorovna vihaa porttoloita yhtä paljon kuin me ja tahtoo niiden hävittämistä juurinensa.

—Ivan, he tahtovat ennen kaikkea hallituksen hävittämistä juurinensa. Mutta me sinun kanssasi tahdomme hallituksen vahvistamista absolutiseksi voimaksi. Vai emmekö?

Hannes ei vastannut mitään.

Aleksei, estääkseen tuskallisen äänettömyyden uudestaan syntymästä, kysyi Boris Mihailovitshiltä oliko Natalja Feodorovna ollut sekaantuneena viimeisiin skandaaleihin.

Boris Mihailovitsh vastasi:

—Istunut tutkintovankilassa keisarimurhasta asti. Päästettynä vapaalle jalalle joutunut uudelleen epäluulonalaiseksi. Piileskellyt menestyksellä Pietarin lokeroissa. Syntyjään ruhtinatar—(hän nimitti Venäjän vanhimman ruhtinassuvun nimen).

—Ahaa! Malttakaa, huusi Gregor Gregorovitsh,—Natalja Feodorovna—. Se kyttyräselkä. Tunnen. Hänen äitinsä, Vera Vannovskaja, synnytti hänet siirtovankilassa mitä kamalimmissa oloissa. Todellakin, Boris, sinä pääset everstiksi, jos hänet nappaat.

Hanneksen kasvoihin nousi hehkuva puna.

—Senkö vuoksi sinä hänen osotettaan pyysit? kysyi hän Boris Mihailovitshiltä.—Minä vakuutan sinulle: Natalja Feodorovna on mitä jalomielisin nainen, ja hän on tehnyt minulle palveluksia, joita en tule koskaan unohtamaan. Enkä ole koskaan ketään ihmistä kohtaan tuntenut sellaista ystävyyttä.

Boris Mihailovitsh sanoi:

—Se on ikävä,—se on todellakin valitettava asia, mutta ymmärräthän itse, että asemani santarmiupseerina——

—No niin, sanoinhan minä sen, huusi ruhtinas väliin:—hän aikoo tulla everstiksi!

Aleksei Dmitrievitsh rupesi lähtemään pois, sanoen, ettei häntä haluta tulla todistajaksi mahdollisiin ikävyyksiin.

Mutta ruhtinas, nähtyään Hanneksen kiivaasta hengityksestä värähtelevät kalvenneet sieramet ja hampaitten lujasta yhteenkiristämisestä korvain luona liikahtelevat mukulat, älysi että tästä alkaa tulla täysi tosi ja selvisi kohta humalastaan. Nousten sohvalta hän tuli Boris Mihailovitshin luo ja sanoi hiljaa:

—Olisi sentään suoraan konnamaista tässä tapauksessa käyttää hyväksensä—oman ystävänsä luona.—Boris, jätä!

—Konnamaista taikka ei, se riippuu miltä kannalta katsoo. Armeijaupseerilla on yksi näkökanta, keisarillisella santarmistolla voi olla toinen. Siinähän meillä on vanha ero.

—Voit toisin sanoen vaikka oman veljesi antaa ilmi?!

—Silmää räpäyttämättä. Pyhin kaikesta on keisari ja isänmaa, eli hallituksen absolutinen voima, jos Ivan sen paremmin ymmärtää. Ystävä, veli,—se tulee toisessa sijassa.

Nyt huomasi ruhtinas, että Ivan Ivanovitshistä oli kadonnut kaikki, mikä hänessä oli hienostunutta upseeria ja jokin seurauksia laskematon luonnonvoima huohotti hänen auenneista sieramistaan ja silmistään. Ruhtinas ymmärsi silloin, että jotain täytyy heti tehdä hirmuisen katastrofin välttämiseksi. Ja siinä tarkotuksessa hän veti miekan huotrastansa. Hän tahtoi alkamalla tappelun estää Hanneksen alkamasta.

—Ja minä sanon sinulle, huusi hän muka äärimmäisessä vimmassa Boris Mihailovitshille,—että ellet heti vanno luopuvasi siitä aikeesta, sivallan minä sinut päättömäksi tuohon paikkaan!

—Unohdatte, että minullakin on miekka kupeellani, huusi Boris
Mihailovitsh käyden miekkansa kahvaan.

—Me taistelemme sääntöjen mukaan. Valitkaa aseet! sanoi Gregor
Gregorovitsh.

Kun Hannes heräsi jälleen tuntoihinsa olivat molemmat lähteneet.

Hän vaipui ymmärtämättä mitään sohvalle, ja kauan hieroi päätänsä, sekottaen kaiken tukkansa.

* * * * *

Kolmannen ja viimeisen kerran tapasi Hannes Natalja Feodorovnan tämän asunnossa.

Täynnä kysymyksiä ja kiihkeätä vastausten janoa, täynnä valtoinansa lainehtivaa mielenkuohua Hannes meni pari tuntia ennen viimeistä tutkintoa Natalja Feodorovnan luo, joka asui annetun osotteen mukaan aivan lähellä kasvatuslaitosta.

Pimeät ja kapeat porraskäytävät noustuansa Hannes pysähtyi oven eteen, jonka takaa kuului miesten iloista lauluääntä ja naisten naurua.

Hän koputti varovasti.

Silloin kaikki hiljeni ja vasta pitkän ajan kuluttua ääni kysyi juuri oven takaa: kuka siellä?

Hannes nimitti nimensä, mutta ovea ei avattu ennenkuin kiihkeiden kuiskausten ja juoksujen jälkeen, jotka selvään kuuluivat ulos.

Hän päästettiin nyt suureen, pimeään eteiseen, josta useita ovia oli auki valoisampiin huoneihin. Näistä kurkisteli uteliaasti nuorta väkeä, isotukkaisia miesylioppilaita ja säikähtäneitä kurssilaisnaisia. Siis niitä tavallisia ylioppilas-korttereja, joissa mies- ja naisylioppilaat elävät keskinäistä siviliavioliittoa, siten tarvitsematta porttoloita.

Hanneksen kysymykseen Natalja Feodorovnasta vastattiin hänelle yhtaikaa kahdella tavalla. Toisaalta sanottiin: täällä ei asu mitään sellaista; toisaalta kuului: ei ole kotona! Ilmeisesti eivät olleet ehtineet sopia yhteisestä valheesta, jonka vuoksi Hannes sanoi: minä odotan.

—Täällä ei ole teitä varten mitään sopivaa odotuspaikkaa, rohkeni kaunis pieni nainen huomauttaa.

Mutta ennenkuin tuli ratkaistuksi Hannesko suostuu tottelemaan ulos-käskyä tai toiset tulevat pakotetuiksi tarjoomaan hänelle tuolia, ilmestyi Natalja Feodorovna esille.

Sekä iloisesti että nuhtelevasti hän sanoi kohta:

—Ivan Ivanovitsh, enkö kieltänyt teitä?!

Muut asukkaat vetäytyivät nyt huoneihinsa niinkuin simpukat kuoriinsa.

Natalja Feodorovna vei Hanneksen pimeästä eteisestä pieneen kyökkiin, joka samalla oli hänen oma olinpaikkansa.

Täällä he, istuen toinen pienen kirstun päällä ja toinen selättömällä tuolilla keskustelivat ensin kauan aikaa ylioppilaiden ja kurssilaisnaisten elämästä. Sillä niin paljon kuin Hannes aikoikin vielä kysellä niitä samoja asioita, joista Natalja Feodorovna oli hänen luonaan puhunut, oli tieto ylioppilaiden ja heidän hilpeäin säestäjäinsä elämästä ja suhteesta porttoloihin hänelle melkein yhtä tärkeä.

—Hyvä. Jos sellainen miekkoinen saapi tulevaisuudessa sen viran, jota varten hän nyt lukee, ottaa hän tytön kyllä vaimoksensa ja omistaa lapset. Mutta jollei luvut onnistu?

—Heillä tavallisesti ei ole lapsia, sanoi Natalja Feodorovna.

—Kuinka se on mahdollista? sanoi Hannes ihmetyksestä kohottautuen ja rehellisesti räpyttäen silmiänsä.

—Se on kyllä mahdollista, vaikka tosin hirmuista, sanoi Natalja Feodorovna alakuloisesti. Ja ikäänkuin puolustaakseen niitä raukkoja, joita hän täällä nähtävästi äidillisesti hoiti, kyökistänsä ruokkien, koetti hän ihmettelevälle Ivan Ivanovitshille selittää:

—Teidän täytyy ymmärtää, etteivät he ajattele tulevaisuuttansa minkään viransaannin muodossa, vaan he elävät kaikki pikaisen ja täydellisen olojen mullistuksen toivossa.

—Mutta miksi he sitten lukevat? Mullistaisivat!

Natalja Feodorovna huokasi raskaasti:

—Täytyyhän kahleissakin ollen jotain tehdä. Ei, Ivan Ivanovitsh, jättäkäämme tämä asia. Siihen minun sydämmeni vielä kerran pakahtuu. En kestä.

Nyt rupesi Hannes kyselemään vallankumouksellisista ja samassa muisti, ettei hän ollut vielä kertonut siitä, mitä Natalja Feodorovnan käynnin jälkeen oli hänen kotonansa tapahtunut.

Natalja Feodorovna näytti kovin säikähtävän, mutta ei lainkaan omasta puolestansa, vaan ainoastaan Hanneksen, johon hän, oli ruvennut yhä enenevällä lämmöllä katsomaan.

—Ja senjälkeen olette te uskaltanut tulla tänne! Rakas Ivan Ivanovitsh, poistukaa niin nopeasti ja niin salaa kuin mahdollista!

Hannes tahtoi kuitenkin vielä vastauksia muutamiin tärkeihin kysymyksiin.

—Ei-ei-ei-ei—lähtekää heti, heti,—ei saa suotta panna itseään vaaran alaiseksi—no-no-no, ei mitään puheita, lähtekää nyt vaan.

Hän melkein väkivallalla lykki Hannesta ovelle.

Mutta kun Hannes oli saanut päällystakin ylleen, ja seisoi jo ovessa, sanoi Natalja Feodorovna vedet silmissä:

—Me emme näe enää toisiamme koskaan.

—Miksi? kysyi Hannes ja ensi kertaa tunsi kuinka lujilla siteillä hän oli Natalja Feodorovnaan kiintynyt.

Natalja Feodorovna ei vastannut, vaan sanoi:

—Minä neuvon teidät toisen ystävän luo, joka teille kaikki selittää, mutta me emme näe enää toisiamme.

Nimitti kadun ja numeron.

—Sanokaa häntä aina vaan Vasiliksi, älkää koskaan kysykö muuta nimeä, sinutelkaa ja sallikaa hänen sinutella teitä, hän selittää teille kaikki ja paljon paremmin kuin minä. Vähän voin ilmaista: hän on kuuluisan vallankumousperheen jäsen, toiset ovat kaikki mikä kotivankiloissa, mikä Siperiassa. Ja jos joku pääseekin vapaaksi, joutuu kohta jälleen. Isä, kenraali, suuri, joka suunnalle jäykkänä törröttävä tukka, silmät huhkaimen, itse ajaa lapsiansa kokouksiin: mikä mies sinä olet, sanoo, kun tämmöisenä aikana et mene kokoukseen! Ja kun saa tiedon lapsiensa vangitsemisesta, murahtaa: Aina ovat sanoneet kelpo pojaksi, nyt itse näin.—Mutta Vasili asuu erillään, paremman toimintamahdollisuuden vuoksi. Jos he ottavat teidät perheeseen, onnittelen minä teitä. Pääsette kaikki tietämään. Tulette maailmalle tarpeelliseksi ihmiseksi—! Hyvästi ainiaaksi, Ivan Ivanovitsh!

Kun Hannes tuli kadulle, löivät tapulin kellot jossain kuutta. Hän oli tunnin verran myöhästynyt tutkinnosta.

—Se on hyvä, sanoi hän itsekseen, räpytteli vähän aikaa silmiään ja sitten, päättäväisyyden ilme katseessa suuntasi askeleensa Natalja Feodorovnan antaman osotteen mukaan.

Natalja Feodorovna oli oikeassa: he olivat nähneet toisensa viimeisen kerran, sillä kolmen päivän kuluttua antoi Boris Mihailovitsh hänet ilmi ja hän hävisi ainiaaksi vankiloihin.

10.

Kahden vuoden kuluttua näiden tapausten jälkeen levisi Venäjän vallankumouksellisten keskuudessa huhu jostakin merkillisestä suunnitelmasta, joka oli jätetty heidän Genevessä sijaitsevaan pääkortteeriinsa. Huhu suunnitelmasta saattoi levitä ainoastaan sen vuoksi, että ehdotus sen toteuttamisesta tuli pääkortteerissa hylätyksi.

Mutta hylätyksi ei se suunnitelma tullut senvuoksi, että olisi ollut vaillinaisesti kokoonpantu tai että sen toteuttaminen olisi ollut missään suhteessa mahdoton, vaan ainoastaan häikäilemättömän, hämmästyttävän, sydäntä kouristavan julmuutensa vuoksi. Vallankumous oli siinä suunniteltu alotettavaksi yhtaikaa Moskovasta ja Pietarista. Mutta Moskovaa koskeva osa suunnitelmasta oli jätetty muodostelematta ja riippuvaksi edellisen eli Pietaria koskevan osan hyväksymisestä. Suunnitelman nerokkaasti mietitty pääjuoni tarkotti Pietarin kaupungin hukuttamista veden alle avaamalla Laatokan puolelta pitkin Nevan virtaa tulevien vesien sulut.

Kun asia oli lopullisen ratkaisun alaisena vallankumouksellisten pääkortteerissa, jakautuivat johtomiehet kahteen kiivaasti keskenään taistelevaan joukkoon, joista vähemmistö kannatti suunnitelman omaksumista. Voimakkaassa puheessa koetti jyrkemmän puolueen edustaja tuoda esiin suunnitelman hämmästyttävää nerokkuutta ja sen yhtä ihmeteltävää viimeistelyä, jossa kaikki sotatieteen vaatimukset olivat mitä huolellisimmin noudatetut ja punnitut. Todistetuksi tuli myöskin, että vallankumouksellisten asejoukkojen taidokkaasti suunnitellun asetuksen avulla ympäri hukkuvaa kaupunkia voisi suurin osa vallankumouksellisiksi itsensä tunnustavista kaupungin asukkaista tulla pelastetuksi. Mutta äänestyksessä saavutti sittenkin voiton hylkäävä lausunto, joka perustui yksistään suunnitelman julmuuteen.

Ne samat miehet, jotka olivat tikari- ja pommimurhiin valmiina,—jotka sellaisiin olivat tovereitansa äänestäneet ja arvoilla määränneet, perääntyivät sentään, kun tuli kysymys kokonaisen kaupungin upottamisesta.

Mikä mies se oli heidän joukossansa, joka oli tuon suunnitelman tehnyt? Kuka oli se jättiläinen, josta uhkasi niin peloton ja häikäilemätön leijonamieli? Kuka oli pitänyt ikäänkuin koko maapalloa kädessään, katsonut Venäjän paikkaa ja sormellansan osottaen sanonut: tuo kohta upotettakoon veden alle ja tuosta kohdasta nostakoon vallankumous verisen päänsä?

Kun suunnitelma oli tullut hylätyksi, ilmaisi Vasili, joka oli sen Schveitsiin tuonut, johtomiehille sen tekijän. Se oli entinen sota-akatemian upseeri, Ivan Ivanovitsh, jolla nimellä häntä sitten vallankumouksellisten kesken sanottiin.

Ja pääkortteerissa oltiin yhtä mieltä siitä, että sellaisen miehen liittyminen vallankumouksellisiin oli katsottava suureksi voitoksi, ja että hänen ilmeistä kykyänsä oli nyt välttämättä käytettävä erääseen toiseen tekeillä olevaan yhtä laajaan, mutta vähemmän julmaan suunnitelmaan.