EPILOGI
Harvoin liikkuu nykyisin aluksia tuolla karien täyttämällä reitillä Henrikan ja Kristofferin saaren ohi. Sen valkama on tyhjä. Sen entinen nimi on unohtunut.
Asuinrakennuksesta ja luhdista, ranta-aitoista ja laitureista ei ole jälkeäkään. Kauan, kauan sitten on ympäristön väestö anastanut puutavaran anteliaan kohtalon lahjana. Harmaat vraköläishirret ovat saaneet paikkansa monilla pirtinsalvoksilla vastaveistettyjen valkeiden hirsikertojen välissä. Ennen muinoin huhuttiin, että onnettomuus ja äkillinen kuolema oli liittynyt näihin puihin. Mutta ken saattoi näyttää toteen sellaisen puheen? Vanhan hirren kuolemankello nakutti samaan tahtiin kuin nuoremmankin, ja mitä tapahtuu, sen on tapahtuminen.
Ei ole havaittavissa mitään merkkejä noiden kuolleiden ihmisten muinaisista askelista: ei väritöntä uurretta mätäsmaassa, ei vaaleahkoa juovaa harmaassa kallioperustassa. Ruoho ja sammal, jäkälä ja länkäkatajat ovat vallanneet jokaisen tuumanalan tuota kehnoa maata. Mutta mustaselja on jäljellä entisellä pihamaalla ja kukkii sydänkesällä kilvan naapurinsa, iäkkään pihlajan kanssa. Ja taskuheiniin peittyneenä odottaa kuparinen tuuliviiri jotakin onnellista löytäjää, joka ottaisi sen käteensä ja selittäisi sen arvoituksen.
Keulakoriste on lahonnut matalalla luodollaan, suistunut kivijalustaltaan ja muuttunut mullaksi katajanoksien vihreän paarivaatteen alla. Pyhimys ei kyennyt suojelemaan omiaan harhavalkeilta ja tyrskyiltä. Se näki Renatan kuolevan. Niinkuin syyttäjätär seisoi se vielä monta vuosikymmentä tuon yksinäisen reitin varrella, jonne konna oli sen asettanut. Niinkuin yksinäinen eloonjäänyt katseli se merta, tuota mittaamatonta, hirviömäistä, salaperäistä, jonka taikavoimaa se ei koskaan kyennyt sitomaan ja jonka ulvoviin myrskyihin se oli tuomittu sortumaan.
Mutta sen yksinäisen lahden pohjukassa, jota Kristoffer nimitti Renatan lahdeksi, painiskelevat aallot vesiajolla olevien levien kanssa, heittäen korkinpalasia, tuohikohoja, tikkuja, ruo’onkorsia ja kaikenlaista rantarojua ylt'ympärillä maleksivan ruskolevän pitkien ja limaisten kuitujen joukkoon. Ne rakentavat lakkaamatta raakkuhiekan ruskeita kerroksia: muovailevat niitä uudestaan, huuhtelevat ne pois, valmistavat toisia tilalle, uupumatta luoden ja uupumatta hävittäen omaa työtään. Niin kerää ankara, suuri meri alituisesti uutta ravintoa kauniiden astereiden juurille ja kokoaa hauraita rakennusaineita rantakirvisten pesiä varten. Tuo pieni Renatan huivin kaistale on jo aikoja sitten haurastunut ja huvennut. Mutta muinaisina kesinä loisti linnunpesissä jokunen punainen silkkirihma ahkerien nokkien aistikkaasti punomana muiden rannan lahjoittamien rakennusaineiden joukkoon.
Orjanruusu kukkii vielä saaren sinisinä sydänkesänviikkoina.
Vanha pensas on asettunut myrskyn tielle. Sen elämä on kovaa aherrusta, sen kukkiminen lyhyttä juhlaa sen aikaa kuin myrsky on hengähtämättä. Mutta se ei antaudu. Se pysyy hengissä jatkuvasti ja sen runsaasti kukkivat jälkeläiset ovat valtaamaisillaan koko rantakaistaleen kallioniemekkeiden väliltä. Meren kasvojen edessä koristaa tutkimaton elämä Renatan autiota lahtea ruususeppelellä.