JÄÄHYVÄISET
Kristoffer oli lukenut päiväkirjan tulisella kiireellä. Hänen silmänsä loistivat kuumeensuurina. Hän värisi istuessaan rantanurmikolla myöhäiskesän auringonpaisteessa.
Pelottava ympäristö, jossa hän oleskeli, vaarat, jotka vaanivat häntä, kaikki, mikä kuului nykyhetkeen, häipyi hänen tajunnastaan, ja kuohuksiin joutuneen sydämensä rajattomalla osanotolla seurasi hän Renataa askel askelelta hänen uljaalla vaelluksellaan kuolemaa kohden. Luettuaan tämän tekstin — minkä sulkakynä oli kirjoittanut lapsellisella käsialalla — viimeisetkin rivit, oli hän niin toivottoman surkealla mielellä kuin olisi hän itse astunut yli elämän rajan ja tullut tämän poloisen rauhattoman varjon seuralaiseksi.
Mutta samalla kuin Kristoffer oli syvän säälin vallassa, tapahtui salaperäinen mullistus hänen omassa elämässään.
Hän muisti äkkiä Henrikan. Mutta hän ei voinut palauttaa mieleensä tämän kasvonpiirteitä. Henrika oli liian kaukana poissa ja Renata — liian lähellä! Hänen kaipuunsa Henrikään oli kuollut.
Hänen mielikuvituksensa oli taaskin ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. Hänen intohimonsa oli johtanut hänet harhaan. Rakkaus Henrikään, mikä yksin oli lujaa, oikeaa ja totta sydämen elämässä, oli pettänyt hänet.
Ja kuitenkin oli Henrika viaton Renatan kohtaloon. Eikä hän ollut pettänyt Kristofferiakaan. Mutta koko se uusi luomakunta, jossa Henrikan hahmo vilahteli joka polulla ja kuvasteli lumoavaa kauneuttaan jokaista sinistä kaukonäkyä vasten, muuttui yhtäkkiä kylmäksi ja tyhjäksi. Henrika oli aalto ja tuuli, vaahtoisten rantojen tuoksu ja lainehtivien aavojen suola. Hänen olemuksensa oli mereen sidottu ja erottamattomissa saaristosta, jonka salaperäinen tenho oli kerran vallannut Kristofferin ilmestyksen voimalla ja nyt äkkiä menetti valtansa.
Kristoffer ei vielä ajatellut näitä ajatuksia loppuun saakka. Mutta ne itivät salassa kuin siemenet.
Nyt hän huomasi vain sen, että hohde saariston yltä oli poissa, että meren kohina rantamilla kuului arkiselta ja että hänellä oli edessään raskas soutumatka kotiin.
Hänen täytyi kiiruhtaa. Ryhtyipä hän mihin tahansa, niin ensin oli hänen palattava Vraköhön.
Hän lähti liikkeelle. Vihannalla saarella oli aivan hiljaista. Tuuli ei jaksanut kiivetä yli rantakallioiden, aurinko paahtoi kuumasti, ei yksikään lintu visertänyt eivätkä edes heinäsirkat antaneet elonmerkkiä itsestään.
Kristoffer tuli muutamaan risteykseen ja pysähtyi. Silloin hän kuuli etäisen naksahduksen jostakin maan puolelta. Hän heittäytyi maahan. Hänen ylitseen viuhahti haulikuuro ja kaikuva laukaus pamahti.
Hän alkoi juosta, saavutti jonkun kivenjärkäleen, kyyristyi sen taakse ja latasi pyssynsä.
Metsässä oli taas hiiskahtamattoman hiljaista. Kristoffer pysytteli hiljaa ja tähysteli. Neljännestunti kului äänettömässä odotuksessa.
— Hän ei voi liikkua tännepäin risuisella maalla niin, ettei joku oksa taittuisi ja minä kuulisi sitä, ajatteli Kristoffer. Mutta kenties hän hiipii tiehensä noiden hiidenpöytien turvin.
Kului taaskin suunnilleen neljännes. Vihdoinkin Kristoffer erotti jonkun matelevan olennon, paljasjalkaisen ja paljaspäisen, joka pyrki pohjoisen puolella näköalaa rajoittavalle mäennyppylälle. Se oli Jan.
— Laukaisenkohan nyt? mietti Kristoffer mielessään. Välimatka on pitkä ja minun tulee joka tapauksessa varoa surmaamasta häntä, mutta pari haulia hänen nahkaansa ei ehkä olisi hullummaksi!
Kristoffer laukaisi ja syöksähti metsikköön. Hän ryntäsi umpimähkään samalle taholle, mistä oli tullutkin. Kun hänen ja Janin välille oli jäähyt kappale metsämaata, kääntyi hän jyrkästi itäänpäin, tunkeutui läpi metsikköjen ja vesakkojen, rämpi rahkasoita, tupertui juurilonkeroihin, päätyi vihdoin alavalle rannalle ja jatkoi kahta nopeammin matkaa yli mätäspintaisten ketojen.
Ruuhi oli paikoillaan lahdessa. Kristoffer työnsi sen vesille ja asettui etuteljolle soutamaan. Samassa kuului oksien rasahdus pähkinämetsästä, mutta ennenkuin laukaus kajahti, sai Kristoffer ruuhensa käännetyksi, niin että perässä oleva halkopino suojeli häntä viuhuvilta hauleilta.
Jan töhnäsi alas rantaan. Hän pysähtyi, latasi kolmannen kerran ja koetti tähdätä saalistaan. Mutta suojeleva lasti oli alati ampumalinjalla.
Jan juoksi edestakaisin lyhyellä rantakaistaleella. Kerran toisensa perästä hän kohotti pyssyn olkapäälleen ja antoi sen taas vaipua alas, sillä aikaa kuin Kristoffer koukerteli pois lahdelta kääntäen ruuhen perän halkotorneineen suojakseen jokaista uutta ampumalinjaa kohden. Jan mutkitteli ja koetti konstejaan, mutta Kristoffer oli varuillaan ja nopea käännähdyksiltään. Välimatka piteni joka aironvedolla.
Lopulta Jan laukaisi. Pari haulia iskeytyi halkoihin, muut veteen.
Nyt souti Kristoffer poispäin, niin että aironlavat notkuivat ja kokassa kohisi. Mutta Jan paiskasi pyssyn tantereeseen. Hänen leukansa tärisi, hänen käsivartensa vavahtelivat, koko jäntevä ruumis tutisi, ja yhtäkkiä hän päästi vihan ja tuskan ulvahduksen, joka kantautui kauas yli vesien, niin että rantojen pääskyset ja kurmitsat lähtivät lentoon ja luotojen lokit kohosivat siivilleen. Hän kylpi hiessä, Jan. Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystyset vaalenivat. Suupielistä valui vaahtoa, keuhkot ponnistelivat palkeiden lailla ja mustasukkaisuuden, kostonhimon ja voimattomuuden raivo purkautui hänen kurkustaan pitkänä, valittavana pedonmylvintänä. Äkkiä hän vaikeni. Väsymys laskeutui hänen silmilleen kuin musta side, ja hän suistui maahan jääden makaamaan hiekalle kuin riepu.
Mutta Kristoffer oli lakannut soutamasta. Hän istui teljolla
kyyrysissään, kasvot käsiin vajonneina. Tuuli puhalsi maalta käsin.
Aallot vierivät etelää kohden, keinutellen ruuhen merelle, ja
Kristoffer antoi sen ajelehtia omin valtoinensa.
* * * * *
Samassa pohjatuulessa luovi valkoinen pursi Jurmon saariston autioilla vesillä.
Pykälä oli tyytyväinen kesätöihinsä. Hän oli kierrellyt Kihdin ympäristössä talonpoikien veneissä, kirjoittanut kuvauksia kirkoista, kylistä, taloista, kalastuspaikoista ja oikaissut koko joukon karttojen ja merikorttien virheitä. Hän oli vetänyt nuottaa Sottungassa ja onkinut turskaa Kökarissa, katsellut Hamnön luostarinmuureja ja Kälskärin kannua. Ja lopulta hän oli asettunut asumaan Utöhön, josta Kevätesikko ja Klopstock olivat hänet tavanneet.
Nämä kaksi ystävystä saivat pitää hallussaan veneen. He vierailivat
Föglön pappilassa ja purjehtivat pappilan ylioppilaiden kanssa aina
Kastelholmaan saakka.
Klopstock oli kasvanut, väitti Pykälä. Miehevältä hän näyttikin, päivettynytkin oli. Hän muistutti espanjalaista merimiestä eikä ollut enää lainkaan Werther, arveli Kevätesikko, joka oli täyttänyt kuivauspaperinsa Ahvenanmaan harvinaisilla kasveilla ja sydämensä kaikilla kauniilla tytönkasvoilla, jotka vain olivat olleet tavattavissa Gullkronan ja Lumparnin välillä.
Mutta Utöstä nämä kolme toverusta kiiruhtivat heti eteenpäin, noutamaan Kolumbusta. Pykälä keskeytti vanhan majakan monivaiheista historiaa koskevat tutkimuksensa. Hänen korviinsa oli tullut joitakin huhuja Vrakön tilallisesta. Paljon eivät Utön kalastajat vieraalle ilmaisseet. Mutta lausutut niukat ja poikkipäiset sanat olivat pahaa puhetta, eikä Pykälä saanut lainkaan rauhaa, ennenkuin Kolumbus olisi terveenä heidän parissaan purressa.
Lyhyt elokuun päivä kallistui auringonlaskua kohden ja purren valkoiset siivet liitivät hiljaa halki suuren autiuden, kun Pykälä erotti yksinäisen ruuhensoutajan, joka liikkui hitaasti Jurmon suuntaan. — Luulenpa näkeväni oireita Kolumbuksesta! huusi Pykälä.
Siitäkös riemu ratkesi. Mies nousi ruuhessaan, tähyili, alkoi huiskuttaa lakkiaan. Pykälä oli nähnyt oikein. Mutta riemu asettui, kun Kolumbus astui purteen.
— Mitä sinulle on tapahtunut? kyselivät ystävät.
Kolumbus ei ollut laisinkaan puhelias.
— Minun täytyy tehdä loppuselvitys Vrakön isännän kanssa, hän vain sanoi.
Klopstock pinosi pöytään herkkuja: föglöläistä ruisleipää, kökarilaista kutunjuustoa ja vastakirnuttua voita, utöläistä hiililläpaistettua tuoretta hailia. Kevätesikko täytti pikarit Föglön rovastin kuminaviinalla ja lauloi uusinta lauluaan.
— Huomenna saamme kuulla runojasi, Kolumbus!
Kolumbus tyhjensi pikarinsa.
— En ole tehnyt ainoatakaan runoa.
— Sinä olet tietenkin metsästänyt koko ajan ja kalastanut ja elänyt runoja, niinkuin maisteri Runeberg, kun hän onkii ahvenia Saarijärvellä.
Kolumbus hymyili.
— Minä olen suistunut kuiluun runon ja elämän välimailla.
— Puheenparsi, murisi Pykälä. Juhlallinen puheenparsi! Mutta kaikella on aikansa. Runous vaatii määrättyä etäisyyttä kauniista tai rakkaista seikoista, sen ymmärrän, niin proosallinen kuin olenkin. Talvella, kun istut kamarissasi Helsingissä tai missä sitten istunetkin, niin teet sinäkin värssyjä auringolle.
— Henrikalle, oikaisi Kevätesikko.
Seuraavana aamuna laski pursi Vrakön satamaan hinaten ruuhta perässään.
Henrika tuli juosten alas rantaan. Kristoffer kiiruhti häntä vastaan.
— Mitä sinulle on tapahtunut, Kristoffer?
— Oh, ei mitään mainittavaa! — Onko isäsi kotona?
— On.
— Missä vanhus on?
— Merellä turskaa pyytämässä, luulen minä. Janin kanssa.
Kristoffer ei kysellyt enempää. Hän kulki ääneti Henrikan rinnalla polkua noudatellen, aittojen lomitse ja edelleen merenrantaa pitkin. He pysähtyivät muutaman korkean siirtolohkareen varjoon. Kukaan ei voinut enää nähdä heitä satamasta eikä talosta käsin.
Henrika tarttui Kristofferin käteen.
— Mitä Jan on tehnyt sinulle.
Hän ei saanut mitään vastausta.
He istuutuivat paadelle. Minuutit, jotka kuluivat, tuntuivat Kristofferista pitkiltä kuin ikuisuudet. Vihdoin hän lopetti äänettömyyden. Hän koetti näyttää tyyneltä, mutta hänen äänensä värisi.
— Olen lukenut Renatan päiväkirjan.
Henrika kohotti katseensa. Siinä ei ollut lainkaan pelkoa, ainoastaan hiljaista ihmettelyä.
— Olen saanut varmuuden Renatan kuoleman syystä. Hän ei ole itse päättänyt päiviään. Vanhus on hukuttanut hänet.
Henrika nousi.
— Olen vakuutettu siitä, että se tapahtui sinun isäsi tieten ja tahtoen. He ovat murhanneet ennenkin, nuo kaksi. Jonkun haaksirikkoisen. Renata tiesi sen ja he pelkäsivät tekonsa tulevan ilmi. Sen tähden he ottivat hänet hengiltä.
Henrika seisoi yhä siirtolohkareen kupeella, korkeana ja jäykkänä kuin keulakoriste matalalla luoelollaan reitin varrella. Hän ei vastannut Kristofferin puhutteluun, ei katsonut häntä silmiin, ei edes ilmaissut, kuuliko hän hänen kehoituksensa paeta yhdessä hänen kanssaan.
— Minä menen nyt taloon, sanoi Kristoffer lopulta. Odota minua täällä.
Tulen pian takaisin.
Isäntä istui kunniapaikalla pitkän pöydän ääressä nojaten selkäänsä peräseinän järeisiin hirsiin ja lepuuttaen käsiään tammipöydällä. Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock olivat asettuneet penkille pitkisseinämälle. Näky oli tupaan tulevalle Kristofferille tuttu. Juuri tuossa asennossa oli Vrakön jättiläinen ollut ylioppilaiden ensi käynnilläkin. Ja yhtä selittämättömänä kuin nyt oli hänen harmaansininen katseensa silläkin kertaa hivunut vieraasta toiseen.
Lopulta se kiintyi Kristofferin kasvoihin, tummeni ja alkoi palaa.
— Sinä taidat olla matkavalmis, niin olen kuullut. Mutta sinä lähdet liian myöhään, tai sanoisinko liian aikaisin.
— Tiedän, mitä tarkoitat. Vanhus lienee kuiskannut jonkun sanan korvaasi.
— Onpa kyllä.
— Mutta minä olin ajatellut itse puhua sinulle niinkuin rehellinen mies ainakin toiselle — —
Isännän kasvoilla häivähti pahanilkinen hymy.
— Hymyile tai vetistele; minä en ole aikonut paeta talostasi niinkuin kurja naisvaras. Mutta sen jälkeen kuin sinut viimeksi näin, on tapahtunut suurempia asioita kuin tämä.
— Mitä merkillistä täällä olisi tapahtunut?
— Renata on puhunut.
Ukon kädet hapuilivat ilmaa, selkä ja takaraivo puristuivat hirsiseinää vasten, punapartaiset kasvot tuijottivat tupaan niinkuin onttosilmäinen vahakuva.
— Renata on ilmaissut kaiken. Hän on rukoillut Jumalalta vanhurskautta ja Jumala on kuullut häntä.
Isäntä muutti asentoa. Hän taivutti yläruumiinsa eteenpäin ja kurotti pitkää kaulaansa.
— Et ole pappi, sinä, hän sähähti.
— En, huusi Kristoffer jyrisevällä äänellä, pappi en ole, mutta minä olen Renatan kostaja ja minä olen miekka Herran rankaisevassa kädessä.
Hän meni isännän luokse. Hän istuutui aivan hänen viereensä peräpenkille ja puhui:
— Sinä pistit kuoliaaksi erään haaksirikkoisen. Vanhus piti kiinni ja sinä pistit. Sitten sinä otit Renatan hengiltä. Vanhus hukutti hänet, mutta sinä kehoitit. Vanhus toimitti, että hänet kuopattiin vihkimättömään maahan itsemurhaajana, mutta sinä olit hankkeen alkuunpanija.
Sinä suljit häneltä taivaanvaltakunnan portit ja sentähden hän seuraa sinua, niinkuin varjosi saattelee ruumistasi. Hän harhailee sinun jäljissäsi vuorella, hän on sinun veneessäsi myrskyssä, hän seisoo pimeässä vuoteesi vieressä. Sinä et häntä näe, koska sielusi on perkeleen vallassa. Mutta minä olen nähnyt hänet.
Kolme muuta ylioppilasta seisoi ryhmässä keskellä lattiaa. Tuvassa oli kuolemanhiljaista.
Kristoffer nousi.
— Lähde vapaaehtoisesti papin ja nimismiehen luokse! Mutta jos niskoittelet, niin voit olla varma siitä, että minä täytän velvollisuuteni loppuun asti ja pidän huolta siitä, että kruununmiehet käyvät piakkoin luonasi. Lain käsivarret ovat pitkät; ne ulottuvat Turusta Vraköhön.
Ja tiedä vihdoin, että jos pakenet oikeutta ja hylkäät armon, niin on sinun aikasi lopussa. Silloin olet kuoleva ja perivä iankaikkisen vaivan helvetissä, niin totta kuin Jumala on kuullut Renatan rukoilevan häneltä vanhurskautta.
Isäntä istui etukumarassa, ryntäillään pöytää vasten ja kasvot käsiin vaipuneina.
— Mitä vahinkoa minä olen sinulle tehnyt? hän vaikersi.
— Minulle?
— Mitä hyötyä sinulle on minun onnettomuudestani?
Kristoffer ei lainkaan käsittänyt.
— Tavoitteletko ilmiantajan palkkaa?
Kristoffer ei saanut vastatuksi. Hän seisoi hämmästyksen lamaamana. Mutta samalla hän aavisti hämärästi, minkälaatuinen täytyi olla sen elämänkatsomuksen, josta tuollainen kysymys lähti. Hän oli puhunut kuin kuumeessa, omantuntonsa pakottamana. Oikeudenmukaisesti hän oli toiminut, mutta samalla sokeasti. Nyt putosivat suomukset hänen silmiltään. Hän katsoi toiseen maailmaan, maahansidottujen maailmaan, kylmään, järkevään todellisuusmaailmaan, josta ihmisten enemmistö ei koskaan vapaudu. Ja hän kuuli Renatan murhaajan kysyvän, mitä hyötyä syyttäjälle oli siitä, että hän esiintyi niinkuin oli esiintynyt.
Kristoffer katseli oikeutetun menettelynsä uhria: kokoon lysähtänyttä, murtunutta saaristolaisjättiläistä.
— En ole koskaan aikonut hyötyä sinun onnettomuudestasi, hän lausui painokkaalla äänellä. Minä sanon sinulle hyvästi.
Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock nostivat purjeet ja odottelivat pyssyt valmiina kärsimättömästi Kristofferia, joka oli äkkiä kadonnut heidän näkyvistään ranta-aittojen lomitse kulkevalle polulle.
Pykälä seisoi laiturilla tähystellen taloa kohden.
— Kolumbuksella on povessaan rohkeutta kymmenenkin miehen osalta, selitti hän ihaillen, mutta haaveilija hän on ja haaveilijana hän pysyy elämänsä loppuun saakka.
Kristoffer oli ehtinyt perille etelärannan valtavan siirtolohkareen luokse. Paikka, johon hän oli jättänyt Henrikan, oli autio.
Hän kiiruhti eteenpäin. Lännempänä oli loppumattomia jonoja laakeita, harmaita kallioita ja niiden lomassa siellä täällä aaltomaisia vierinkivitöyräitä ja yksinäisiä hiidenpöytiä. Kaukaa tästä autiosta maisemasta erotti hän vihdoinkin Henrikan. Kristoffer alkoi juosta ja äänen kuuluviin päästyään hän pysähtyi huutaen tytön nimeä.
Hän näki Henrikan kääntyvän. He katsoivat toistensa silmiin yli kivisen lakeuden. Mutta kun Kristoffer lähestyi, alkoi Henrika väistyä.
Hän huusi viimeisen kerran: Henrika!
Tyttö ei vastannut. Hän kiiruhti eteenpäin. Yhä kauemmaksi ja kauemmaksi rantalakeudella loittoni tuo notkea hahmo ja lopulta se katosi etäisten vierinkiviahteiden harmaiden aaltojen taakse.
Henrika piti sanansa, jonka hän kerran oli antanut Kristofferille.
Kun Vrakön saaristo liukui pois jääden pohjoista kohden kiitävän purren taakse, näkyi vielä kauan kumpumainen vartiovuori kohoten uhmaavan korkeana yli selkien ja saarien kuin jokin sadunomainen alkuaikaishirviö. Kummunkin saattoi nähdä, ja Kristoffer huomasi sen juurella ihmisolennon. Hän tiesi, että se oli Henrika ja että tämän katse seuraisi purren korkeata, valkoista purjetta niin kauan kuin sen saattoi erottaa aalloilta.
Hän ei puhellut kenellekään. Vihurit alkoivat vinkua, kokkavesi sähisi, aallot voimistuivat. Mutta rajuilman merkit merellä ja pilvissä olivat hänelle yhdentekeviä. Kirvelevin silmin hän katseli vuorta, joka vaipui saarien taakse, ja kumpua ja Henrikaa. Ja hänen sydämensä yksinäisyys painoi häntä kuin määrätön taakka.
Lopulta tuli se hetki, jolloin hän ei voinut enää erottaa Henrikaa. Hän ei tietänyt, ahmaisiko tämän etäisyys vaiko niiden mahtavien pilvien siroittama hämäryys, jotka kasautuivat taivaanlaelle synkkinä ja sateesta paisuvina.