RENATA
Isäntä palasi onnistuneelta kaappausmatkaltaan paria tuntia myöhemmin. Mutta hän ei viipynyt kauan satamassa. Meren tyrskyjen keskellä oleva komea hylky ei suonut hänelle hetkenkään rauhaa.
Vanhus ja Jan pantiin purkamaan suolalastia. Itse hän sijoitti kallisarvoisen saaliin ranta-aittoihin eikä malttanut kertaakaan käydä talossa asti. Ja niin pian kuin isovene oli tyhjennetty, purjehti hän takaisin laivahylylle vanhus kumppaninaan.
Jan jäi kotiin, nyrpeänä ja jurona.
Henrika lähti askareilleen.
Niin kului päivä. Seuraavana aamuna Kristoffer souti yksinään tuohon vihreään saareen. Hän aikoi kaataa kuivia runkoja, sanoi hän lähtiessään, ja sahata ne ja kuljettaa puita kotiin. Hän veti siis ruuhensa maihin pähkinälahden pohjukkaan, ahersi metsässä pari tuntia, rakensi rannalle pinon, lastasi aluksen, kunnes keveistä, kuivista puista kohosi ruuhen perään ikäänkuin pieni torni.
Mutta kun työ oli suoritettu, piilotti hän kirveen ja sahan etutuhdon alle ja kulki pyssy olalla kukkuloiden yli ja tuon latvotun koivikon halki etelään, Renatan lahteen.
Myrsky oli poiminut orjanruusut. Niiden terälehdet peittivät maata kuin kalpeanpunainen matto. Rannan keltaiset alvet ja punaiset laukat olivat kukkimaisillaan loppuun, mutta meriasteri reunusti sen sijaan tummanruskeaa leväkerrosta siroilla, punasinervillä vasuillaan.
Kristoffer huomasi ruohikolla tuon pienen, kirkkaan kangaspalasen. Hän ei koskenut siihen.
Hän heittäytyi maahan ruusupensaan kupeelle ja otti taskustaan pienen vihkosen, jossa oli sinisenvihreät pahvikannet.
Se oli Renatan päiväkirja.
— Henrika sanoo, että Renata oli hänen kasvinsisarensa ja että hän hukuttautui, mietti Kristoffer pitäen kirjaa kädessään avaamattomana. Miten ihmiset ovatkaan julmia, kun he rankaisevat ja häpäisevät itsemurhaajaa, sen sijaan että lieventäisivät kohtalon kovuutta ja tekisivät tuon poloisen hautauksen kauniiksi! Miten sydämettömästi he ovatkaan menetelleet Renataa kohtaan!
Isäntä pakottaa tuon häijyn, juopporatin miehen kuljettamaan hänen kuollutta kasvattitytärtään kirkkorantaan! Renata tekee viimeisen matkansa noiden ihanien selkien yli talon huonoimmassa veneessä, homeisen purjeen kuljettamana! Joku outo laskee ainoan seppelen hänen halvalle, rumalle arkulleen! Hänen täytyy maatua vihkimättömässä maassa! Hänen hautakumpunsa on kertyvä kivistä, joita ihmiset heittävät itsemurhaajaa kohden kiiruhtaessaan ohi hänen hautapaikkansa, joka on kalmiston harmaan muurin pohjoispuolella!
Näitä synkkiä asioita miettien Kristoffer istui orjantappurapensaan luona poukaman rannalla, jota hän nimitti Renatan lahdeksi. Meri oli hänen edessään aurinkoisena ja kimmeltävänä, kohisten niemenkärjissä pitkin, tasaisin tahdein.
Lopulta hän avasi ensimmäisen sivun ja alkoi lukea.
Minä olen Renata ja kirjoitan nimeni Renata Paulintytär, mutta talollinen Paul Vraköstä ei ole minun isäni. Hän löysi minut hylätystä laivasta, kun minä olin pieni lapsi. Pappi kirjoitti minut kirkonkirjaan tämän hylyn nimellä.
Isäntä otti myös talteen nimilaudan, ja kaljuunakuvan hän varppasi
maihin ja asetti sen majakaksi muutamalle luodolle. Se esittää yhtä
pyhää naista. Kansa kutsuu häntä Pyhimykseksi. Minä olen uhrannut
hänelle rovon, vaikka ei kukaan tiedä siitä.
Ihmiset puhuvat, että Paul Vraköstä on houkutellut priki Renatan
turmioon harhavalkealla ja noituudella. Minä kysyin muutamana päivänä
meidän Papiltamme, tokko tämä voi olla mahdollista. Hän vastasi, ettei
kukaan Kristitty mies tee sellaista tihutyötä.
Minä olen käynyt lukemassa tämän saman Kirkkoherran edessä Nauvossa.
Minä olen asunut Pappilassa ja saanut oppia kirjoittamaan hänen
tyttärensä edessä, joka on vuosikumppani minun kanssani. Hänen nimensä
on Maria. Hän on yhtä pitkä kuin minä ja hänellä on yhtä musta tukka.
Maria on minun paras ystäväni Henrikan jälkeen, joka on minun kasvinsisareni. Hän lahjoitti minulle tämän kirjan ja Pappi antoi minulle Pyhän Kirjan rippilahjaksi. Se on niin kaunis Raamattu. Mustalla kannella on kultaristi ja joka lehdessä on kullattu reuna.
Minä olen elänyt onnellisen aikani Nauvon Pappilassa.
Maria pitää päiväkirjaa. Mutta minä en voi pitää päiväkirjaa oikealla tavalla, sillä minä uskallan niin harvoin kirjoittaa. Minä pidän mustepulloa ja sulkakynää piilopaikassa, jonka vain Henrika tietää. Ja jonkun harvan kerran, kun kukaan ei sitä näe, kirjoitan minä tähän kirjaan.
Vuonna 1824. Uudenvuoden-Päivänä.
Meidän talossa pidetään pyhää.
Viikkoa ennen Joulua opetin minä Henrikaa paistamaan leipää uunissa.
Me leivoimme yhdessä joululeivät. Sitten me teimme kovin sievän
olkihimmelin, jonka ripustimme kattoon Jouluaattona.
Kello viisi meni isäntä ulos mäelle suuri hyljepyssy mukanaan ja
ampui laukauksen. Sen perästä me istuimme pöytään ja söimme tuoretta,
keitettyä haukea sekä ohraryynivelliä.
Atrian jälkeen viritimme Henrika ja minä jouluvirren. Isäntä veisasi mukana. Häijy, kuuro vanhus makasi juopuneena oljilla kuorsaten eikä tiennyt enää mitään Joulusta.
Minä luin ääneen Raamatustani. Ennen makuulle menoamme rukoili Henrika iltarukouksen.
Tänään on niin kylmä, että naksahtelee nurkissa.
Kolmantena Sunnuntaina Paastosta.
Kaikki selät ovat paksussa jäässä Uudestavuodesta lähtien. Täällä on käynyt kaksi isäntää Vänöstä. Ne tulivat hevosella ajaen ja olivat yötä. Mennä vuonna ei Vrakössä käynyt yhtään vierasta koko talvena.
Pitkänä-Perjantaina.
Eilen sain ryijyn valmiiksi, jonka aloitin Pyhäinmiesten päivänä. Siinä on vihreä pohja ja malli on enimmästä päästä pihlajanmarjanpunainen. Minä en ikinä uskonut, että minä osaisin kutoa ryijyä, niin vähän minä olen saanut oppia, mutta se meni hyvin ja minä sain isännältä suuret kiitokset. Nyt en saa enää kutoa kangasta talvella, vaan ainoastaan verkkoa.
Vuonna 1825. Uudenvuoden-Päivänä.
Rakas kirja! Minä kirjoitan sinuun siksi, että on Uusivuosi taas. Mutta minun mieleni on niin surullinen. Täällä on niin vaikea elää yksinäisyydessä. Kuinka käy keväällä, kun Henrika muuttaa Kirkonmäelle käydäkseen Rippikoulua?
päivänä Kesä-Kuuta.
Minä olen saanut purjehtia isännän kanssa Kirkkoon. Me olimme sisällä
Pappilassa ja meitä kahviteltiin. Maria oli kovin hyvä minulle.
Henrika pääsi ripille Juhannuspäivänä. Kirkko oli koristettu
koivunlehvillä, ihan niin kuin silloinkin, kun minä pääsin edes.
Siellä seisoi kolmekymmentä rippilasta yhdellä kertaa ja kaunein
kaikista valkopukuisista tytöistä oli Henrika.
Sitten kävimme myöskin isäntä ja minä ehtoollisella. Se oli
juhlallista ja minä itkin, mutta minä luulen, että kyyneleet
pusertuivat esiin sen vuoksi, että minä ajattelin ensimmäistä
ripilläkäyntiäni.
Nyt me olemme kotona. Henrika laulaa lauluja, jotka hän on oppinut
Kirkonkylässä.
Tuomio-Sunnuntaina.
Nyt vallitsee taas pimeä syksy ja talvi on kovasti lähellä. Meillä on renki talossa. Minä en laske mukaan vanhaa ilkiötä. Mutta Pyhäinmiesten päivästä lähtien on meillä mies, jonka nimi on Jan, ja tämä on nuori ja rohkea, vaikka minä en voi pitää hänestä hänen ilkeiden silmiensä ja pahan kielensä takia.
Tuuli kovasti koko tämän Marraskuun ja viime viikolla kävi ankara myrsky saaren yli. Minä rukoilin Jumalaa merimiesten puolesta, mutta hän ei kuullutkaan minun rukoustani, vaan salli yhden laivan tuhoutua saaristossa.
Ne kurjat, onnettomat raukat, jotka olivat laivassa, paiskautuivat osalta mereen, mutta osalta ne paleltuivat kuoliaiksi laivahylyssä. Vänön vuorelta kuuluu joku erottaneen öisin heidän soihtunsa. Mutta viimeisenä myrsky-yönä ei väylällä loistanut enää mitään tulia.
Jumala olkoon sieluille armollinen!
Minä kirjoitan, mitä isäntä kertoi Henrikalle ja minulle tullessaan kotia ensi matkaltaan hylyn tykö. Nyt hän on taas ulkona molemmat miehet mukanaan kahdella veneellä korjaamassa saalista kilpaa Vänön ja Jurmon miesten kanssa.
Ensimmäisenä Sunnuntaina Adventista.
Minä kirjoitin viikko takaperin ja nyt minä tahdon taas paljastaa
sydämeni sinulle, rakas kirja.
Kun meidän miehet viimeisen kerran palasivat hylyltä, olivat he kaikki
juopuneita.
Isäntä tuli ylös rannasta muiden edellä. Hän hoiperteli tupaan. Minä istuin siellä yksinäni neulomassa uutta sinistä täkkiä itäisen kamarin vierassänkyyn.
»Renata neuloo morsiustäkkiä», sanoi hän ja istui penkille minun viereeni.
»Morsiustäkin pitää olla punainen», sanoin minä.
»Miksikäs niin?» kysyi isäntä.
»Että morsian tulisi onnelliseksi.»
»Ohoo! Ohoo! Jos vain sitä tarvitaan, niin lupaan minä ostaa Renatalle punaisinta silkkiä, mitä Turussa on.»
»En minä ajattele kuuliaisia ja vielä vähemmän häitä.»
»Pian tulee se aika», sanoi hän ja samassa hän otti minua
vyötäryksestä.
Minä pääsin pakoon ja tuvasta ulos. Minä menin saunaan piiloon. Minä
en rohjennut mennä takaisin sisään, ennen kuin tuli pimeä.
Silloin nukkuivat kaikki.
Seuraavana aamuna sanoin minä isännälle:
»Te olette ollut minulle Isän sijassa tähän asti, ja jos Te ette enää tahdo jatkaa, niin saatte Te päästää minut muuttamaan pois täältä.»
»Mihinkä sitten?» kysyi hän ja katseli muualle.
»Palvelukseen», sanoin minä.
»Kenelle sitten?» kysyi hän.
»En minä tiedä niin tarkkaan», tuumin minä, »mutta Papilta saan
varmasti neuvoa ja apua.»
Enempää ei puhuttu meidän kesken. Minä voin nähdä, että hän tuli
synkäksi mieleltään, kun minä mainitsin Papin.
Se sinun tulee tietää, kirjani, että nyt on Renata onneton.
Vuonna 1826. Uudenvuoden-Päivänä.
Uudenvuoden uusikuu, sano, kelle paidan neulon, leivät leivon, jauhot seulon, kelle tyttö kihlautuu?
Kristuksen Taivaaseenastumis-Päivänä.
Allit laulavat selällä. Ilma on lämmin ja ruoho viheriöitsee pihamaallamme. Kallionkolot loistavat sinisinä ja kirjavina kukista, joita Maria nimittää orvokeiksi.
Me olimme ulkona soutelemassa, Henrika ja minä, ja minä nousin Lehtisaaressa maihin siinä merenlahdessa, jossa on se suuri orjantappurapensas. Se lahti on minusta hyvin kaunis ja minä aion viedä Marian sinne, kun hän tulee Vraköhön.
Nyt oli lunta jäljellä leppäin alla ja Henrika pusersi pallon ja hieroi kasvojaan. Sanovat, että se, joka pesee itsensä toukokuisella lumella, tulee valkoiseksi. Min’en usko sitä. Henrika ei tule koskaan valkoiseksi eikä Renata koskaan ruskeaksi.
Toisena Helluntai-Päivänä.
Eilen, Helluntaipäivänä, purjehdimme me, Henrika ja minä ja Jan,
Jumalanpalvelukseen Jurmoon.
Jurmo on kummallinen saari. Se näyttää rumalta julmien
vierinkiviriuttojensa takia, jotka ulottuvat monta virstaa kauas
avomerelle. Se on matala ja autio eikä sillä ole minkäänlaista satamaa.
Jurmossa on oikea kirkko, vaikka se kyllä on vähäpätöisen näköinen,
niin, aivan erityisen pieneltä se näyttää suuren meren rinnalla.
Ikkunat on pantu lyijykehyksiin ja suojattu rautakaltereilla. Sisällä
vallitsee kylmyys ja hämärä, mutta kuitenkin tuntuu niin hyvältä olla.
Yhdellä pitkisseinällä riippuu kaljuunakuva, esittäen Jumalan Äitiä
Jeesuslapsi käsivarrellaan. Saarnastuoli on koristettu apostoleiden
Markuksen ja Johanneksen, Evankeliumien kirjoittajain, kuvilla. Liki
Saarnaajaa seisoo tiimalasi, sisällänsä valuvaa hiekkaa.
Sotalaivaa katossa täytyy minun myös kuvata. Se oli koreaksi maalattu moninaisilla väreillä ja jaettu kahteen kanuunariviin ja vaatetettu täyteen purjekoreuteensa. Sen mahtavaa ahteripeiliä kaunisti punainen ja vihreä pinnasommitelma ja keulavantaassa prameili hirviön näköinen aarnikotka ojennellen veripunaista kieltään.
Väkeä oli kertynyt monista saarista. Jumalanpalveluksen perästä haudattiin kuoliaiksi paleltuneet merimiehet siitä laivasta, joka tuhoutui tässä talvella.
Henrikalla on sukulaisia Jurmossa. Me olimme heidän luonaan vieraina
koko aamupäivän. Iltapäivällä kokoontui nuoriso keinun luo nummelle.
Me leikimme piiri leikkejä ja peuhasimme ja pidimme hauskaa, kunnes
Jan pakotti meidät sanomaan hyvästi.
Me tulimme kotia hämärissä hyvässä tuulessa.
Jurmossa huhuillaan haaksirikosta jos jotakin. Utön majakkatuli lienee sammunut monta kertaa tuon hirmuisen myrskyn aikana. Puhutaan myöskin niin kauheita, että yhdestä kajuutan kojusta olisi valunut verta. Onko se totta vai eikö, ei tule milloinkaan ilmi, koska hylky on uponnut.
Henrika ei tiedä tästä mitään.
Viimeisenä Sunnuntaina Kesä-Kuussa.
Minä en ole koskaan ennen saanut retkeillä ympäriinsä niin paljon kuin tänä kesänä.
Eilen, Johannes Kastajan Päivänä, olimme me taas yhdessä Nauvon kirkossa. Kirkkoherra saarnasi. Hän on vanha ja pieni ja valkohapsinen mies, ja hänellä on heikko ääni, mutta hän puhui niin sydämeenkäyvästi rippilapsille, että kaikki kansa itki.
Jumalanpalveluksen perästä seisoimme me, isäntä ja Henrika ja minä, Kirkonmäellä. Kirkkoherra kulki ohitse. Kun hän näki meidät, jätti hän seuransa ja tuli ja kätteli meitä kaikkia kolmea. Ja sitten hän pyysi isä Paulia sallimaan minun oleskella Marian tykönä muutamia päiviä tuonnempana kesällä. Minä tulin niin iloiseksi että olin vähällä itkeä.
Nauvon Pappilassa toisena Sunnuntaina Heinä-Kuussa.
Olen ollut täällä viikon.
Maria ei ole koskaan ollut niin kaunis kuin tänä kesänä. Hän käy valkoisessa tyllileningissä ja hänellä on sievä valkoinen olkihattu, jota sanotaan lierihatuksi. Siinä on sininen silkkinauha. Minä olen saanut Marialta punaisen silkkihunnun. Hänellä on itsellään samanlainen, joka on keltainen kuin aurinko.
Vanhus toi minut tänne purjeveneellä. Nyt on hän taas täällä
noutamassa minua.
Minä olin heinäniityllä Marian kanssa ja me erotimme yhtä aikaa hänen
veneensä lahdelta. Huomenna anivarhain täytyy minun lähteä.
Kun me menimme kotiin niityltä, kysyin minä, eikö Kirkkoherra tänä kesänä vihdoinkin tulisi Vraköhön turskaa pyytämään, niinkuin hän on monena vuonna aikonut. Silloin voisi Maria seurata mukana ja olla kerrankin minun luonani.
»En luule sen käyvän päinsä», vastasi Maria.
»Silloin minun pitää odottaa ensi kesään», arvelin minä.
Marialle tulivat vedet silmiin.
»Ensi kesänä en minä ole enää Nauvossa», sanoi hän ja tarttui käteeni. »Isä on saanut Papinpaikan mannermaalta ja me kai joudumme muuttamaan ennen Pyhäinmiesten päivää.»
Se uutinen koski minuun niin kovasti, että rintaan teki kipeää. Täälläolosta ei ole minulle enää mitään iloa, sillä minä ajattelen koko ajan vain sitä, että minun täytyy erota Mariasta ainiaaksi. Hän sanoo, että me vielä tapaamme joskus elämässä, mutta minä tiedän, ettei sitä tapahdu.
Vuonna 1827. Uudenvuoden-Päivänä.
On kulunut puoli vuotta siitä, kun viimeksi kirjoitin Kirjaani.
Kun minä kesällä tulin takaisin Pappilasta, käski isäntä minun käydä
katsomassa läntistä kamaria.
Minä tein niin. Ja minä hämmästyin, sillä tämä pieni huone oli ihan
muuttunut.
Isäntä oli pannut siniset tapetit seinille. Hän oli antanut Henrikan ripustaa ikkunoihin valkoiset uutimet. Ne somat, valkoiset tuolit, jotka ennen olivat itäisessä kamarissa, olivat nyt muutetut tänne.
Minä menin niin hämilleni, etten saanut sanaa suustani.
»Pidätkö kamarista?» kysyi isäntä.
»Kyllä se on soma», täytyi minun vastata.
Silloin sanoi isäntä: »Sinä saat asua siinä talvisin.»
Minä vastasin: »Miksi minulla pitäisi olla niin hienoa? Henrika voi asua siinä.»
»Henrika on nuorempi», selitti hän.
»Hän on Teidän oma lapsenne», arvelin minä.
»Onpa niinkin», sanoi isäntä, »mutta minä pidän sinua yhtä hyvänä, vaikka oletkin löytölapsi.»
Minä en tohtinut olla oikein iloinen hienosta takahuoneestani, koska minä heti huomasin, että isännällä oli kaiken tämän takana jokin sivuajatus.
»Kyllä kai se tulee selville, mitä hän tarkoittaa», mietin minä
itsekseni. »Täytyy odottaa, niin nähdään.»
Kesä ja syksy ovat kuluneet sen perästä ja Uusivuosi on ovella. Vielä
ei ole mitään tapahtunut minulle..
Mutta Jan on alkanut virittää paulojaan Henrikalle. Saa nähdä, tokko
isäntä sitä suvaitsee. Henrika itse ei siedä häntä.
Loppiaisena.
Eilen minä karttasin villoja tuvassa. Isäntä istahti alituiseen minun viereeni penkille puhelemaan minkä mitäkin.
Minä en voi koskaan katsoa häntä kasvoihin. Hänen silmänsä polttavat.
Henrika on sanonut, että hän menee mieluummin järveen kuin Janille. Minä luulen, että hän pääsee siitä murheesta, koska Jan on vain renki ja alhaista sukua, niin että isäntä tuskin mahtaa haluta sellaista avioliittoa.
Kolmantena Sunnuntaina Helmi-Kuussa.
Nyt se on tapahtunut, mitä olen pelännyt. Hän on sanonut, että hän aikoo naida minut.
Mutta minä sanon sinulle, rakas Kirjani, ettei sitä tapahdu tässä eikä tulevaisessakaan elämässä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta minä otan mieluummin itseni hengiltä kuin joudun sellaiseen onnettomuuteen.
Pitkänä-Perjantaina.
Minulla on kokonainen vuosi aikaa elää.
Hän kysyi minulta tänään: »Mitä sinä vastaat, Renata?»
»Se ei tapahdu koskaan», vastasin minä ja katsoin suoraan hänen punaisiin kasvoihinsa.
Hän oli vaiti.
»Te olette minun kasvatusisäni», lisäsin minä.
Hän puhui:
»Meidän välillämme ei ole mitään verisidettä. Tämä on ensimmäinen pykälä. Parempaa aviota ei sinulle koskaan tarjota. Tämä on toinen pykälä. Minä en luovu sinusta, vaikka sitten henki menisi. Tämä on kolmas ja viimeinen pykälä.»
»Silloin Te otatte minun henkeni tunnollenne, sen saatte nähdä»,
vastasin minä.
»Minä toivon sinun onneasi enkä suinkaan sinun kuolemaasi», vastasi
hän.
»Saattepa nähdä!» uhkasin minä.
Hän vastasi: »Saan nähdä vuoden kuluttua. Minulla on aikaa odottaa.»
Koskaan hän ei olisi uskaltanut tätä, jos Maria ja hänen Isänsä olisivat vielä olleet Nauvossa.
Pyhäin Miesten Päivänä.
Me olemme kalastaneet koko syksyn jataverkoilla ja kahdessa venekunnassa. Jan ja Henrika. Kuuro vanhus ja minä.
Vuonna 1828. Uudenvuoden-Päivänä.
Hän lahjoitti minulle suuret raskaat kultaketjut Jouluaamuna. Minä
tiedän, mitä se merkitsee.
Uudenvuodenyönä minä uneksin Pyhimyksestä. Mitä sellainen uni
ennustaa, senkin minä tiedän.
Huomenna on Henrikan syntymäpäivä. Minä aion leipoa hänelle safranileivän. Minusta tuntuu toisinaan, että minä olen hänelle äidin sijassa, vaikka minä itse olen niin nuori.
Minä en ole koskaan nähnyt Äitiäni enkä Isääni. Minulla ei ole mitään syntymäpäivää.
Puolipaasto-Sunnuntaina Maalis-Kuussa.
Meidän miesväki on jäällä hylkeitä pyytämässä.
Ilmassa on kevättä. Minä tahtoisin niin mielelläni elää ja saada jonkun rakastaakseni.
Marian Ilmestys-Päivänä.
Perjantaina tuli myrsky. Henrika oli levoton hylkeenampujain vuoksi ja sanoi sen minulle. Minä olin vaiti. Minun olisi pitänyt toivoa heidän onnettomuuttansa, mutta minä en kyennyt siihen.
Sunnuntaina tulivat he kotiin, kaikki vahingoittumattomina.
Rakennuksen seinät ovat naulatut täyteen harmaanhylkeen nahkoja. Me
olemme keittäneet rasvaa ja olleet työssä aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Isäntä kulkee ääneti ja sävyisänä, eikä puhu mitään minulle. Soisin
voivani muuttaa mielenlaatua ja ottaa hänet.
Pitkän-Perjantain iltana.
Tämäpä on päivä. Siitä tuli vieläkin pahempi kuin minä olin odottanut. Tämä on totisesti se raskas päivä, jona meidän Vapahtajaamme piinattiin ristillä.
Minä uskon sinulle kaiken, rakas Kirja.
Kuule nyt:
Vänöläisisännät olivat eilen täällä, ne kaksi, jotka joskus käyvät meillä vieraina. Se vanha, viekas kettu, joka on ollut meidän isännän yhtiömies monissa yrityksissä, ja se nuori, kopea, jota pidetään suur’ampujana.
Hurjasteltiin koko päivä ja juotiin. Illalla meni Jan saunaan makaamaan. Suur'ampuja oli täydessä humalassa ja peuhasi Henrikan kanssa, kunnes tämä pakeni kesteistä ja asettui minun kanssani nukkumaan.
Minä heräsin yöllä siihen, että kuuro vanhus piti meteliä. Menin ovelle ja kuuntelin. Vain hän ja isäntä olivat enää tuvassa. Vänön miehet olivat menneet matkoihinsa.
Vanhus huusi: Minä pidin häntä kiinni, mutta sinä pistit häntä.
Isäntä huusi: Ole vaiti, tytöt voivat kuulla!
Vanhus huusi: Kuulkoot, Vänön isännät kuulkoot, Jumala taivaassa kuulkoon!
Isäntä huusi: Se tehtiin yksissä tuumin.
Vanhus huusi: Kyllä kai sinun hyvin kelpaa, kun vain toinen pitää kiinni.
Minä kuulin, että ulko-ovi jysähti auki. Sitten oli kaikki hiljaista.
Aamulla menin anivarhain tupaan. Isäntä nukkui sängyssään. Vanhus makasi pihamaalla nietoksessa ja kuorsasi.
»Etköhän nyt sairastu ja kuole», ajattelin minä ja annoin hänen maata.
Isäntä ei ole puhunut minulle koko päivänä. Minä luulen, että hänen
omatuntonsa on herännyt ja että hän pelkää minua.
Ehkä hän pelkää, että minä kuulin jotakin yöllä». Ehkä hän on vikapää
muihinkin veritöihin kuin tähän viimeiseen.
Hän löysi minut priki Renatasta, kun minä olin avuton lapsi. Kenties
matkustivat minun Isäni ja Äitini samalla laivalla.
Kenties on minun kasvatusisäni minun vanhempieni surmaaja.
Helluntai-Päivänä.
Tänään hän jälleen kysyi, tahdonko minä ottaa hänet avioksi. Minä
vastasin samoin kuin edelliselläkin kerralla.
»Meidän välillämme ei ole mitään verisidettä», vastasi hän taaskin.
»Ei», sanoin minä, »mutta kenties verivelka.»
Hänen poskensa muuttuivat valkoisiksi.
»Mitä sinä tarkoitat mokomalla puheella?» kysyi hän lopulta.
»Te olette murhamies», sanoin minä, »enkä minä ota Teitä koskaan avioksi.»
»Te olette myöskin minun kasvatusisäni», lisäsin minä, »ja mitä rikoksia lienettekin tehnyt, niin jätän minä tuomion Jumalalle. Mutta minä pyydän Jeesuksen nimessä, että Te annatte minun lähteä täältä.»
Hän meni ääneti pois tyköäni.
Pyhän Kolminaisuuden Sunnuntaina.
Hailinpyynti on alkanut. Me laskemme verkkoja ja kalastamme taaskin kahdessa venekunnassa. Jan ja Henrika. Vanhus ja minä.
Vanhalla on aina paloviinaa veneessä ja kieli hänellä käy kuin ämmällä… Hän puhelee niin mairean ystävällisesti minulle tänä kevännä. Mutta isäntä ei katso minuun yhtään kertaa, vielä vähemmän hän puhuu minulle.
Toisena Sunnuntaina Kesä-Kuussa.
Eilen täytyi minun taas lähteä merelle vanhuksen kanssa. Hän oli valmiiksi humalassa, kun soudimme satamasta.
Kun minun piti nousta veneeseen rantakalliolta, tapahtui, että minä luiskahdin ja putosin mereen. Minä pelastuin hädin tuskin. Vesi oli niin syvää, että se ylettyi minua kaulaan.
Se oli vanhuksen syy, koska hän työnsi airolla veneen liikkeelle juuri silloin, kun minun piti astua veneeseen. Minä luulen, että hän koetti hukuttaa minut.
Minun elämäni on Jumalan kädessä.