KRISTOFFER JA HENRIKA

Miten se oli tapahtunut, sitä ei Kristoffer käsittänyt, mutta almanakan todistus oli epäämätön. Hän oli ollut Vrakössä kolme viikkoa, vaikka ne tuntuivatkin hänestä vain muutamilta päiviltä.

Hän oli liikuskellut Janin kanssa ruuhella luotojen lomissa pyydystäen haahkoja ja pilkkasiipiä ruoaksi, ja lokkeja hän oli ampunut lennosta. Ja vihdoin hän oli pudottanut merikotkan kaukana autiolla vierinkiviluodolla. Mutta siitä urotyöstä ei koitunut lainkaan iloa. Kristoffer ei olisi milloinkaan ampunut tätä hienoa laukausta, jos hän olisi tietänyt, että Jan oli koko kesän palavasti himoinnut samaa kotkaa, jonka pesän hän oli löytänyt pesintäaikaan. Siitä päivästä saakka, jolloin Kristoffer souti kotiin kuninkaallinen saalis keulassa, oli heidän kahdenkeskinen yhdessäolonsa ollut lopussa. Viha säkenöi Janin katseessa. Se vältteli kohtaamasta Kristofferin katsetta, ja kun se joskus suuntautui ylioppilaaseen, se kävi häijyksi ja pistäväksi.

Henrika oli sen huomannut, vaikka pitikin sen omina tietoinaan. Myöskin talollinen pani merkille, että hänen renkinsä joutui tavantakaa rajun ja kiukkuisen luonteensa valtoihin. Muuten ei hän siitä välittänyt, mutta hän pelkäsi Janin silmiä.

— Ole tirkistelemättä hyljepyssyä! hän tuhahti kerran ruoka-aikaan.

— Mitäpä vahinkoa voisi olla siitä, että vähän katsoo jotakin, ihmetteli Jan sävyisästi.

— Paha silmä vaikuttaa sen, että alkaa tulla vahingonlaukauksia, tahdoitpa aiheuttaa vahinkoa tahi olit tahtomatta.

Kristoffer oli maannut talollisen kanssa kaukana Itämerellä, uloimmaisilla kareilla, hylkeitä huutelemassa. He olivat kahteen mieheen raahanneet kotiin tarvepuita etäisiltä hietasärkiltä. Ja vraköläinen oli näillä pitkillä retkillä kertonut haaksirikkotarinoita, jotka olivat myrskystä ja pimeydestä ja hirveistä seikkailuista kudottuja, ja hylkeenpyyntijuttuja ihmeellisiltä keväisiltä ajojääviikoilta, jolloin saaristolainen kokee pyydystyksen korkeimman jännityksen. Kristofferin mieleen johtuivat usein Pykälän viittaukset väestön täällä meren äärillä harjoittamasta merirosvouksesta. Mutta utelipa hän seuralaiseltaan miten ovelasti tahansa, ei hän huomannut tämän kuvauksissa mitään epäilyttävää.

Olipa Kristoffer vielä oppinut hiomaan viikatettakin ja niittämään, ja Henrikan kanssa hän oli kantanut kotiin useampia heinätaakkoja kuin vraköläiset milloinkaan olivat korjanneet yhtenä kesänä. Saarella oli tiukkaa rehuista: kaikista aitauksista yhteensä saatu sato riitti töin tuskin talon ainoalle lehmälle.

Kristoffer eli nykyhetkessä. Entisestä elämästä oli hänen tajunnassaan ainoastaan kalpeita muistoja jäljellä.

Etäällä, utuisessa kaukaisuudessa, jossakin laiturissa oli tuo valkoinen pursi. Pykälä kartoitti saaria, Kevätesikko kuivasi kasveja, Klopstock syventyi Schellingin panteistiseen maailmankatsomukseen niinkuin hento, pieni varjo-olento hapuilee sinisessä pimeydessä.

Mutta vieläkin kaukaisemmilta tuntuivat palanut Turku ja hänen omaisensa: isä ja äiti ja sisarukset, ahtautuneina kesäksi johonkin talonpoikaistaloon maaseudulle.

Ja elämän lakkaamattoman kiertokulun ulkopuolella eli hänen entisen rakkautensa muisto köyhää varjoelämäänsä. Tämä suuri tunne, jonka pysyväisyyteen hän oli kerran luottanut kuin itseensä elämään, oli tullut tyhjäksi; hän ei tietänyt, miksi ja miten. Hänen aistiensa oli yhtä mahdotonta omistaa tuo nainen kuin käden tarttua punaiseen aamu-usvaan. Hän oli väistynyt Kristofferin luota, paennut ikuisesti ajan ja paikan taakse — se oli yhtä varmaa kuin sekin, ettei sormus, jonka Kristoffer pudotti mereen, enää milloinkaan kimaltelisi hänen sormessaan.

Huonoksi teoksi oli Pykälä sanonut tätä julmaa uhritoimitusta. Kristoffer käsitti ystävänsä ajatuksenjuoksun. Omaa itseään hän ei ymmärtänyt.

Hän ei voinut tuntea lainkaan katumusta.

Menneisyys oli kuolleita maita. Hän oli jättänyt ne taaksensa. Nykyhetki oli aaltoilua ja raikkautta, myrskyä ja taistelua, rajatonta kaipausta, siteetöntä vapautta. Nykyhetki oli säihkyvä kuin tähtitaivas ja liekehtivä kuin auringonnousu.

Nyt tunsi Kristoffer rakkauden. Hän rakasti Henrikaa.

Meri kohoeli kuvastinkirkkaana heinäkuisen aamupäivän väkevässä auringonvalossa. Joku maininki imeytyi huomaamatta kallionkoloihin ja peräytyi porehtien ja hiljaa kohisten. Ja sitten vallitsi taas valoisa, juhlallinen sydänkesän hiljaisuus.

Kristoffer ei ollut koskaan ennen nähnyt merta tämän hartaan hiljaisuuden vallassa, jota ei mikään soraääni häirinnyt: niin käsittämättömän suurena, niin epätodellisen valoisana! Se toi hänelle jollakin tavoin mieleen jouluyön taivaan majesteetillisine linnunratoineen.

Hän oli uinut ja käynyt alastomana pitkäkseen auringonpaisteeseen lämpöiselle, punaisenruskealle paadelle. Hän oli noussut ensi kerran maihin täällä. Paikka oli kaukana, Vraköstä länteen, yksinäisillä saaristovesillä, joilla arkioloissa harvoin liikuttiin. Kristoffer ei tietänyt edes saaren nimeä.

Hän katseli kirkkaaseen veteen. Ruskolevä hohteli kaikissa mahdollisissa vihreän ja ruskean vivahduksissa. Koreat levät kurottuivat syvälle, syvälle alas merenpohjan tummiin seutuihin, keinuen virtapaikoissa niinkuin latvat tammimetsässä, kun aurinko kultaa niitä ja tuuli kulkee lehvien läpi.

Vedenrajassa, liki hänen jalkojaan parveili pikkukaloja. Jokainen tuumanmittainen sintti heijastui kahta vertaa pidempänä laajalle, hiljaiselle vedenalaiselle paadelle: sen pinnassa kävi kiitävien, pienten varjojen kummallinen vilinä, herkeämätön ja sekava leikki. Ja kun Kristoffer katsoi tarkemmin, oli koko paasi varjoleikkeineen verkkaisessa ja pehmeässä keinunnassa.

— Se johtuu valon taittumisesta ja rantaveden lakkaamattomasta liikkeestä, hän ajatteli. Mutta ihmeelliseltä se näyttää, tuo valon ja pimeyden, todellisuuden ja harhanäyn sekoitus!

Ilmassa hänen päänsä päällä havisi. Yksinäinen kuikka pyrki pohjoista kohden pitkin, valittavin äännähdyksin.

— Sinä lienet turmiolintu, sinä, ja sitäpaitsi myrskyn enne, kun sinä lennät maata kohti!

Hän nousi seisomaan ja seurasi katseellaan kuikan lentoa rannan yli. Silloin hän huomasi harvinaisen pienen merenlahden kahden kallionkärjen lomassa, joiden äkkijyrkät rannat maininki oli koristanut vaahtopäärmeellä. Aivan tämän jylhän lahdelman pohjukassa oli rantaäyräs alava, ja kuivuneitten levien muodostaman ruskean juovan takana kimalteli auringon hehkussa kukkivien alpien läikkä. Tuonnempana, ylempänä saarella kasvoi kiiltoleppiä tuuheina metsikköinä.

Mutta Kristoffer ei ensi hetkenä huomannutkaan alpia eikä kiiltäviä leppiä. Hän seisoi auringonpaisteessa lumottuna katsellen poukaman kauneinta koristusta: runsaskukkaista orjantappurapensasta, elämän lempeää tunnusmerkkiä tässä kuolleiden kallioiden ja aution meren maailmassa.

Nyt olivat aavat suven-tyyninä, ikäänkuin säihkyvänä, sinisenä kehyksenä tuolle ihanalle kuvalle. Mutta Kristoffer ajatteli myrskyä, joka pian tuhoaisi ruusut. Ja hän muisti saariston autiuden, jossa ainoastaan vaivaismännyt ja katajat kestivät kaiken muun vihreän elämän tukahtuessa.

Hän pukeutui ja meni tuohon kauniiseen lahteen.

— Te ette saa kukkia kauan, poloiset, puheli Kristoffer ruusuille. Pian tulee myrsky ottamaan teitä.

— Tehköön niin, Kristoffer kuvitteli orjantappuran vastaavan. Mutta minä kukin uudestaan ja elän jatkuvasti, niinkuin näet.

— Sinun aikasi on lyhyt ja myrsky on ikuinen.

— Mikä on lyhytaikaista ja mikä on ikuista? Kukkiminen on yhtä ikuista kuin myrsky.

Tuulenviri oli herännyt päivänkilon kujassa, haravoi lahtea ja kiiti humisten rannan yrttien ja pensaiden yli. Nyt Kristoffer huomasi kapean, harsonhienon silkkikaistaleen, joka riippui orjantappurapensaasta ja liehui tuulessa kuin veripunainen viiri. Hän sormeili tuota merkillistä pientä kangassuikaletta.

— Se on ilmeisesti revennyt silkkihunnusta, hän päätteli. Mutta mistä se oli lähtöisin? Oliko myrsky kiidättänyt sen tänne vai lintu kantanut nokassaan? Ei, Kristofferin täytyi hymyillä haaveellisille ajatuksilleen, kun hän lopulta keksi yksinkertaisen selityksen: Henrika!

Lepikon läpi kulki polku. Kristoffer noudatti sitä, ja pian tuli vastaan aukeama, jossa kasvoi mehevää ruohoa ja sinisiä ja keltaisia kukkia. Polku kiemurteli eteenpäin, vuorenrinteitä ylös ja halki kivikoiden ja jälleen alas pientä metsikköä kohden, missä kasvoi tuuheita, kyhmyisiä koivuja. Täällä polku haarautui.

— Ihmeellisiä puita, mietti Kristoffer, ne kasvavat leveyttä ja näyttävät pikkuvanhoilta, onkohan ihmiskäsi joskus mahtanut katkaista kaikkien niiden latvat.

Hän kulki eteenpäin kepein askelin. Kaukaa lehdesniityltä, vaaleiden koivunrunkojen takaa pilkoitti sammaltunut ladonseinä. Kristoffer pysähtyi kuuntelemaan. Metsän syvässä hiljaisuudessa raikui karkea hoilotus. Ääni oli Janin:

Pala, paloi Turkukin suoloin, rasvoin räiskyvin. Silmä se itkee ja nauraa suu, surut korpehen karkoittuu. Ukko kun kuolla kupsahtaa, saamme me rauhassa suurustaa ja nukkua puoleenpäivään.

Kristoffer hiipi varovasti lähemmäksi. Nyt hän huomasi Janin, joka puolittain lojui valtavalla lehtikerppokasalla. Vähän kauempana seisoi Henrika kassara kädessään.

Jan alkoi uudelleen mölytä:

Käki se kukkuu koivussa ja sillä on kumma pilli. Jos et tule leikkiin, vuota siis, käy pian kämmenet haiveniis, ja pyristelet maassa kuin silli.

Tuo räyhäävä ääni ärsytti Kristofferia.

— Oletpa aika vintiö, hän ajatteli, ja turhaan sinä koetat saada
Henrikaa pauloihisi.

Ja hän lauloi, niin että metsä raikui, ensimmäisen leikkilaulun, mikä sattui tulemaan hänen kielelleen:

Virka vain, niin saat sa mun, kun saat mun, niin kelpaa sun, ja ellen liene mielees sun, niin anna olla mun, jos niin on tahtos sun, niin katso ohi mun.

Kristoffer näki Janin ryntäävän pystyyn ja Henrikan juoksevan hänen luokseen. Syntyi sanakiista. Kristoffer ei voinut kuulla, mitä sanottiin, mutta päätös oli kyllin selvä: Jan heitti tuohikontin olalleen, otti kassaransa ja katosi ladonnurkan taakse.

Henrikan kasvot eivät ilmaisseet, oliko hän suuttunut vaiko hyvillään
Janin poistumisesta.

— Minun täytyy ottaa sinut apumieheksi Janin tilalla, sanoi hän töykeästi Kristofferille.

— Sitä juuri halusinkin.

Hän otti kasasta ladon oven luota kerpon aikoen heittää sen latoon.

— Ei! Anna olla!

Henrika tarttui hänen käsivarteensa temmaten kerpon häneltä. Mutta hän pudotti sen heti maahan. Kristoffer oli ottanut hänet syliinsä.

— Ei, Kristoffer!

— Henrika! Minä rakastan sinua!

Henrika seisoi nyppien lehtiä koivunvarvusta. Kristoffer puhui.
Henrika ei kuullut sanoja, mutta sävel soi hänen korvissaan laululta.
Kristoffer peitti hänen kasvonsa suudelmin. Tyttö salli sen tapahtua.

Äkkiä hän työnsi nuorukaisen luotaan, nosti kerpon maasta ja heitti sen latoon.

— Sinä varmaankin ajattelit, että minä tahdoin riippua kiinni sinussa, kun otin sinua äsken käsivarresta.

— En ajatellut mitään, Henrika!

— Minun täytyi estää sinut heittämästä kerppoa latoon.

— Mitä sinä hulluttelet!

Henrika nauroi.

— Se oli, näetkös, ensimmäinen tänä vuonna, ja naisen täytyy heittää se latoon, sillä jos sen tekee mies, niin uuhet kantavat talvella vain pässejä. Nyt minä menen latoon kerppoja latomaan ja sinä saat antaa niin monta kerppoa kuin vain jaksat.

— Annan kaikki.

— Se ottaa koville, saatpa nähdä.

* * * * *

Kristoffer souti Henrikan ruuhellaan kotiin. Se oli hänen partioretkensä ajan ollut vedettynä pieneen, pähkinäpuiden reunustamaan piilopoukamaan saaren itärannalle. Kun tuo pähkinäpuiden lämpöiseltä hohtava vehreys nyt peittyi niemien taakse, katosi Kristofferin näköpiiristä viimeinenkin pilkahdus kesän kauneutta. Alkoi hämärtää ja saaristo oli taas alastoman, harmaan autiona hänen silmiensä edessä. Hänestä tuntui yhtäkkiä niin pelottavan kummalliselta, kuin olisivat pahat voimat elämöineet tummien, jyrkkien luotojen ja synkkien, pitkulaisten vedenpäällisten särkkien vaiheilla.

Olikohan hänen soudussaan jotain vikaa, koska ruuhi ei liikkunut eteenpäin?

Henrika hymyili.

— Annahan toinen airo minulle!

Hän souti kaikin voimin ylähangan airolla, ja Henrika meloi perässä toisella.

— Mitä noituutta tämä on?

³ — Ei ensinkään noituutta — vain vastavirtaa ja nousuvettä samalla kertaa.

He olivat tovin ääneti. Hämärän huntu tiheni luotojen yllä.

— Tuuli kääntyy vastapäivään. Tulee paha ilma.

Kristoffer ei virkkanut mitään.

— Sinä, Kristoffer, et ehkä laisinkaan usko noituuteen!

Kristoffer ei vastannut. Hän souti nyt kuin henkensä edestä luoden silloin tällöin aran katseen etelää kohden. Siellä olivat nyt ne kauniit merenaukeamat, jotka hän oli nähnyt unessa ensimmäisenä Vrakössä viettämänään yönä, ja niiden keskellä oli tuo pieni luoto ja sen laelta hän erotti unen liikkumattoman naishahmon — Henrikan!

— Mikä sinun on, Kristoffer? Etkö ole ennen nähnyt Vrakön pyhimystä?
Pelkäätkö häntä?

— Kuka hän on?

— Kuka — sitä minä en tiedä, koska hän on vain kaljuunakuva.

— Minä en käsitä — —

— Kaljuunakuva laivasta, joka on joskus haaksirikkoutunut täällä.

— Mikä on kaljuunakuva?

— Puinen keulakoriste tietääkseni. Tämä on hieno, usko pois. Ei kukaan meidän saaristossamme osaisi veistää sellaista kuvaa. Me nimitämme sitä pyhimykseksi, koska sillä on niin kauniit kasvot ja sädekehä otsalla niinkuin kirkkopyhimyksellä.

— Miksi te olette panneet sen autiolle luodolle?

— Siitä on hyötyä meriviittana.

Kristoffer souti ääneti. Vastavirta lakkasi, ruuhi kulki hyvää vauhtia.

— Mistä laivasta pyhimyksenne on peräisin? tiedusteli hän lopulta.

— Sitä olen monta kertaa tuuminut.

— Mistä maasta?

— Sitä on vielä vaikeampi saada selville.

— Niin, mutta voihan aina otaksua.

Henrika antoi kysymyksen raueta. Mutta Kristoffer oli itsepintainen.

— Kauanko tuo pyhimys on ollut paikoillaan.

— Sitä en tiedä.

— Isäsi on vanha ja muistaa pitkälti. Sanohan minulle, mitä olet kuullut kerrottavan.

— Puhutaan, Henrika vastasi hiljaisella äänellä, ikäänkuin olisi uskonut Kristofferille salaisuuden, — saaristossa puhutaan, että se irtautui muutamana yönä syysmyöhällä prikistä, jonka nimi oli Renata.

— Eivätköhän ihmiskädet mahtaneet olla siinä avullisina.

— Ei kai ole luvatonta ottaa keulakoristetta jostakin laivahylystä.

— Ei, mutta jos kuva on pelastettua tavaraa, niin tietää joku sittenkin jotain sen alkuperästä.

— Minä uskon, että isä tietää enemmän kuin puhuu, sanoi Henrika arasti.
Mutta hän ei pidä siitä, että häneltä kysellään.

Heinäkuisen uudenkuun kaunis kaira riippui verenkarvaisena hämärän pihamaan yllä. Kesäiset tähdet tuikkivat siellä täällä taivaanlaella udunvalkoisina ja vailla valovoimaa. Kaakosta puhalsi yltyvä tuuli yli saaren, vihaisena, epätasaisena, tuimin puuskin.

Isäntä istui kuistin penkillä vedellen iltahaikujaan. Jan loikoi selällään asuinrakennuksen seinustalla imeskellen tupakkamällistä viimeisenkin mehun samalla kuin hänen kätensä tekivät tuhojaan kukkivassa taskuheinässä, nykivät varsia poikki ja kiskoivat maasta juuria.

Henrika tuli rannasta Kristoffer seurassaan. Ripustaessaan kassaraansa puukoukkuun hirsiseinälle hän huomasi Janin puuhan.

— Mitä tuo hyödyttää? Sinähän turmelet pihan.

Jan vastasi raastamalla irti keisarinkruunun, ainoan, joka kukki siinä pitkässä rivissä, minkä Henrika oli syksyllä istuttanut.

— Oletko sinä vimmattu? kirkui Henrika.

— Varo itseäsi! ärjyi isäntä.

Kristoffer hyökkäsi Janin kimppuun -tarttuen hänen käsivarsiinsa. Jan ähkyi Kristofferin käsissä, tempoili, kieriskeli, kiemurteli, mutta Kristoffer ei hellittänyt kelpo otettaan. — Keisarinkruunu oli runneltuna ruohikolla.

— Päästä irti minut, Jan mylvi. Mitä pahaa olen sinulle tehnyt?

— Pieksä häntä! huusi isäntä.

—- Pahalle pahan palkka, arveli Henrika.

— Minä päästän sinut, kunhan vain lupaat olla vastedes kiukuttelematta.

Jan pääsi vapaaksi. Hän seisoi hievahtamatta samalla paikalla kyräillen Kristofferia kulmainsa alta, pienet silmät hehkuivat kuin keltaiset kypenet ja leuka vapisi.

— Miksi herran nimessä sinä raastit maasta Henrikan keisarinkruunun? Jos olet ilkeällä tuulella, niin ei sinun silti tarvitse runnella maan kukkia!

— Kuulkaas pappia!

— Sinä olet heittiö.

— Minkä Henrika on istuttanut, sen täytyy saada kasvaa, lisäsi isäntä.

— Sinä vahingoitat minua kaikin mahdollisin tavoin, puuskahti Henrika.

— Jokaisella on pirunsa ja muutamilla on kaksi.

Veri syöksähti Kristofferin päähän.

— Sinä olet heittiö! hän huusi.

— Älä levittele leukojasi noin kovin, vaikka voltitkin, kun satuin olemaan maassa pitkänäni!

— Va-i niin?

— Luulet olevasi Goljat, mutta Vrakön Jan heittää sinut tantereeseen, jos vain viitsii.

Kristoffer ja renki painiskelivat kartanolla. Jan oli väkevämpi,
Kristoffer suurempi ja notkeampi. Kamppailu kävi rajuksi.

— Pidä puoliasi, Kristoffer! huusi Henrika.

Samassa sai Kristoffer syliotteen ja paiskasi Janin selälleen ruohikkoon. Hän jäi siihen makaamaan, kasvot kuolonkalpeina, silmät ummessa.

Kristoffer kumartui hänen puoleensa.

— Oletko satuttanut itsesi? hän huolestuneena kysyi. Älä ole vihainen.
Tämän kerran voitin minä ja ensi kerralla voitat sinä.

Jan ei hievahtanutkaan.

• — Anna hänen olla rauhassa! sanoi isäntä, joka istui vielä kuistissa imien piipustaan viimeisiä sauhuja.

Kristoffer kääntyi. Silloin säntäsi Jan pystyyn. Puukko välähti hänen kädessään, hän tavoitteli iskeäkseen ylioppilasta selkään. Mutta Henrika kirkaisi, Kristoffer hypähti syrjään ja veitsenkärki viilsi ainoastaan naarmun hänen takinhihaansa.

Isäntä tölmäsi pihamaalle. Hän kähisi kiukkua. Häntä halutti pieksää renkiä, rutistaa häntä, niin että kylkiluut rusahtelisivat. Mutta viisaus hillitsi vihan. Hän puristi valtavan kouransa nyrkiksi ja heristi sitä Janin kalpeiden kasvojen edessä, niin että rystyset viistivät suuta.

— Sinä valmistat helvetin minulle.

— Kiukusta helvetti tulee!

— Ole vaiti ja häpeä! Sinä saatat itsesi onnettomuuteen; kiivailet, kunnes istut Turun linnassa kruunun raudoissa. Olkoon se sinun oma asiasi. Mutta ole puukottamatta ihmisiä minun pihamaallani!

Kristofferilla oli vyöllään puukko, terävämpi ase kuin Janin! Hän piti kättään sen kahvalla.

— Toinenkaan ei ole sen parempi, mutisi Jan.

— Ei, sanoi Kristoffer singoten puukon ilmaan.

Se lensi kauniissa kaaressa yli pihamaan ja jäi seisomaan kärki maahan uponneena.

— Minäkin osaan käyttää puukkoa, niinkuin näet, mutta minä en paljasta sitä koskaan lähimmäistäni vastaan. Se ei sovi ylioppilaalle.

Ensimmäisen myrskypäivän ilta-aurinko laski viljavan verivirran kaltaisena mailleen, läntisen taivaan pilvimaiseman taakse. Siellä syntyi lakkaamatta uusia myrskypilviä: laajoja kuin manteret; kukkulaisia kuin vuorijonot; kapeita, rikinkeltaisia kaistaleita ja repaleisia, mustia tukkoja, jotka levisivät pitkin taivaanlakea yhtä huimasti kuin vihurit yli meren.

Kristoffer istui keinutuolissa ikkunapöydän ääressä lukien Ovidiusta, Muodonvaihdosten runoilijaa. Pihamaalla hänen ikkunansa edessä huojui korkea honkariuku niinkuin varpa myrskyssä. IImansuuntanuoli sen huipussa värisi lakkaamatta ja kuparinen tuuliviiri heittelehti kirahdellen sinne tänne.

Tämä ikivanha viiri oli komea taideteos. Se esitti jotakin tarunomaista merihirviötä, jonka kypärään selkään tekijä oli kuvannut nuoren, torvea toitottavan naisen notkean hahmon. Tämän hulmuava hame ja hirviön kohotettu käärmeenpyrstö loihtivat Kristofferin mieleen saman myrskyn ja sadun tunnelman, minkä suuri Ossian oli hänessä herättänyt. Mutta vertauskuvallisen perusajatuksen perille hän ei päässyt. Viirin kuparityttö oli hänen haaveissaan kuva Henrikasta sellaisena kuin hän kuvitteli tämän jonakin myrskyisenä vapunpäivän aamuna seisovan navetan katolla toitottamassa kesää tervetulleeksi.

Tuli yö. Tumma kohina kulki yli saariston. Seuraavana päivänä kohu yltyi pauhinaksi. Mutta kun Kristoffer heräsi kolmannen myrskypäivän sarastaessa, oli pauhina muuttunut ukkosenkaltaiseksi jylinäksi.

Hän lähti kukkulalle. Ponnistellen polkua pitkin, myrskyn vinkuva laulu korvissaan, pääsi hän lopulta kukkulan laelle.

Aurinko pilkisti pilvien lomasta. Kristoffer katseli kuohuvalle merelle, jossa vaahtoavat aallonharjat hohtelivat kuin lukemattomat valkoiset kyyhkyset heleänvihreällä lakeudella. Mutta etelän puolella, kukkulan juurella, syöksyivät jättiläisaallot kauas maalle. Rajuilman vastustamattoman painon puristamana hukutti meri helmoihinsa koko tuon matalan rannikon kauliten mielettömine tyrskyineen sen laakeita paasia, jymiseviä kivijoukkioita ja kyyhöttäviä siirtolohkareita.

Ei missään hohtanut valkolinnun siipeä aamun pilvistä taivasta vasten. Ei kuulunut ainuttakaan ihmisen tai eläimen ääntä. Kaikki elollinen lymysi myrskyn tieltä, kyyristyi, niinkuin rinteen katajat ja männyt olivat kyyristelleet tuhansia vuosia ryömiessään nöyrästi kivien lomassa aina siitä päivin kuin tämä saari syntyi ja vihreä elämä työnsi juurensa sen köyhiin koloihin.

Kristoffer istuutui tuulensuojaan kiviröykkiön juurelle. Hän ihmetteli, mistä johtui, ettei hän voinut täysin nauttia vyöryvien aaltojen värileikistä ja kuohuvien tyrskyjen upeudesta. Hän aavisteli hämärästi, että tässä näköpiirissä tapahtui jotain, jota silmä ei erottanut eikä korva kuullut pauhulta ja jylinältä.

Missä oli Henrika? Hän keitti tuvassa ruokaa. — Jan? Hän paikkasi verkkoa. — Isäntä? Kristoffer ei ollut nähnyt häntä tänä aamuna. Eikä eilenkään, jolloin myrsky yltyi hirmumyrskyksi ja erään ranta-aitan katto lensi mereen ja rojut oli korjattava maihin.

Kristofferille tuli se lievästi vastenmielinen tunne, joka valtaa meidät aavistaessamme, että joku katselee meitä takaapäin. Hän kääntyi. Nyt hän huomasi suuren, pyöreän lasisilmän mulkoilevan kivien lomasta röykkiön huipulta, aukosta, joka oli koverrettu kummun keskelle, niin että se muistutti pientä tulivuorenaukkoa. Vraköläisisäntä lojui siellä tähystelemässä. Itse hän oli suojattuna niinkuin sotilas juoksuhaudassa, mutta kaukoputkellaan hän havaitsi kaiken, mitä monipeninkulmaisessa näköpiirissä tapahtui.

Kristoffer katsoi kiikariin.

— Mitä näet?

— Hyökyjä, torninkorkuisia.

— Mitä muuta näet?

— Meren ja taivaan.

— Mitä muuta näet?

Kristoffer värisi. Etäältä hän oli erottanut mustan esineen, joka vaappui aalloilla. Hän loi kysyvän katseen isäntään.

Tuon jättiläismäisen miehen vakavat kasvot hymyilivät.

— Onko se laivahylky? kysyi Kristoffer kiihtyneenä.

Punapartainen pää myhäili ja nyökkäsi.

— Onko laivassa ihmisiä?

— Ei, he ovat menneet veneisiin.

— Onko heillä mahdollisuuksia pelastua?

— Ei, veneet ovat kadonneet miehineen päivineen.

— Näitkö heidän hukkuvan?

— Näinpä näin.

— Kuinka sinä saatat hymyillä sellaiselle? Sinun pitäisi itkeä!

— Ei kukaan ihminen iloinne toisten onnettomuudesta. Mutta tuntuu mieluisalta, kun Jumala siunaa rantoja.

Kristoffer ei voinut virkkaa sanaakaan vastaukseksi. Mutta ukko kävi puheliaaksi.

— Siellä kulkee paljon rahaa vesilastissa. Komeampaa laivahylkyä en ole nähnyt moneen pikku vuoteen.

— Mitä on raha ihmishenkiin verrattuna?

— Ihminen kuolee, kun on kuollakseen. Se on alusta säädetty. Voit kyllä luottaa siihen, että nuo poloiset ovat lukeneet monta isämeitää — tietenkin omalla kielellään — ja luvanneet kirkkoihin sekä kynttiläkruunuja että ehtoollismaljoja lunnaiksi pelastuksestaan. Merihädässä kukin muistaa Jumalansa.

Kristoffer ei virkkanut sanaakaan. Hän kulki surullisena kukkulaa alas ja riensi omaan huoneeseensa puhuttelematta Henrikaa.

Hän istui Ovidiuksensa ääressä ja hänen ajatuksensa kiitivät runon mukana maailmasta toiseen. Myrsky vihellytti savupeltiä. Viiri heittelehti sinne tänne, mutta aamun kuluessa se kääntyi vähitellen myötäpäivään. Tyttö torvineen käänsi selkänsä kamarin ikkunan ääressä istuvalle ylioppilaalle ja toitotteli merta kohden.

Kristoffer ei sitä tarkannut. Hän ei huomannut, että ilma kävi kauniimmaksi, ennenkuin tuulen tohina äkkiä vaimeni rakennuksen ympäriltä ja outo hiljaisuus havahdutti hänet syvistä ajatuksista.

Hän katsoi tupaan. Se oli tyhjä. Mutta kun hän astui kuistiin, näki hän isännän ja Janin lähtevän satamasta suurella, jahdiksi köysitetyllä aluksella.

Merellä kävi vielä myrsky. Pursi kulki purjeet reivattuina. Ja sillä aikaa kuin Kristoffer kiipesi kukkulalle, tuli hirmumyrskyn kaltainen vihuri kiidättäen mukanaan kohisevaa rankkasadetta. Mutta pian tulvi taas auringonpaistetta seestyvältä taivaalta, meri kävi siniseksi, ja Kristoffer huomasi nyt, ettei tuo autio ulappa ollut yhtä eloton kuin tavallisesti. Lounaisessa saaristossa hohti silloin tällöin valkoinen purje aallonharjalla, hiukan etelämpänä toinen, idässä kolmas, kaakossa neljäs, ja tuolla mustien vihureiden keskellä, lähellä rantaa, purjehtivat Vrakön jättiläinen ja hänen miehensä merta kohden.

»Toinen purjehtii pakosta», sanoi vanhus Gullkronan selällä! Mikähän pakko nyt oli? Mikä mahti saattoi äkkiä kaikki nämä purret meren tuimaa tuulta uhmaamaan?

— Mahtavatkohan ne mennä hylyn luokse? ajatteli Kristoffer. Siellä on kelpo lailla saalista niille kaikille: puuaineita, köysiä, purjeita, rautapultteja, kuparinauloja ja lopuksi tietenkin lasti. Mutta eiväthän ne ennätä kulkea sinne ja takaisin ennen pimeän tuloa! Ja kaikkien väylän särkkien ja riuttojen yli vyöryvät meren tuimat aallot. Eikä missään ole satamapaikkaa. Onpahan yksi! Nyt muisti Kristoffer kuulleensa puhuttavan Vrakbådanista, pelätyn Vrakön etuvartijasta, näiden merenäärten perimmäisestä satamapaikasta ja maatuesta, missä oli vanha metsästysmaja, notkossa kukkuloiden keskellä.

Kristoffer arvioi tilanteen aivan oikein. Hän ymmärsi yhtä ja toista, niin vieras kuin olikin. Mutta tapahtumain tausta ja niiden kiertokulun sisäinen yhteys jäi kuitenkin tunkeilijalle käsittämättömäksi, Hän ei tietänyt, että tuon vieraan laivan kamppailua ja tuhoa oli katseltu monilla kiikareilla monilta kummuilta kautta koko saariston, että myrskypäivät olivat jännittävän odotuksen päiviä, että isot veneet, joita muuten käytettiin vasta syyskalastukseen, varustettiin nyt nopeasti köysityksellä, että kiväärit taiottiin, valtaushaat teroitettiin ja ruokalippaat odottivat valmiiksi täytettyinä otollista hetkeä. Eikä hän liioin ymmärtänyt, että noiden viiden veneen merimatka oli kilpapurjehdusta, että ensimmäinen, joka valtasi hylyn, oli saava parhaimman osan ja tarpeen tullen puolustava oikeuttaan pyssyllä ja puukolla. Ja vihdoin oli hän täysin tietämätön siitä, että näytelmä, mikä tapahtui hänen silmiensä edessä, oli vain pieni rengas tapahtumien loppumattomassa ketjussa, vähäpätöinen kahakka tuhatvuotisessa sodassa, jota kauppias ja ryöstäjä kävivät, edellinen taistellen valtion ja kirkon turvissa, jälkimmäinen myrskyn, hyökyjen, pimeyden, harhavalkean, noituuden ja loitsujen liittolaisena. Kristofferilla ei ollut aavistustakaan vanhojen saaristolaissukujen salaisesta yksituumaisuudesta meren ja liitosta paholaisen kanssa. Jos hän olisi pitänyt silmällä vraköläisisännän puuhia illalla, sen jälkeen kuin hän oli paininut Janin kanssa, niin olisi hän nähnyt hänen raaputtavan veitsenkärjellä venetalaan seinää mumisten samalla pitkiä liutoja käsittämättömiä sanoja. Hän auttoi myrskyä ja rukoili paholaiselta hyvää merensaalista mainitsematta hänen pelättyä nimeään. Mutta kun rukous oli kuultu ja laiva tuhoutui ja kansilastia alkoi ajelehtia aalloilla, sanoi vraköläisisäntä ja koko saaristolaisväestö, että Jumala siunasi rantoja.

Hänen hyvä saalistusonnensa oli hänelle taaskin uskollinen. Hän valtasi oman onnensa nojaan jätetyn hylyn ensimmäisenä, täytti isonveneensä ruhvin jäljellejääneillä arvoesineillä, vaatteilla, ruokatavaroilla, viinipulloilla, ja lastasi peräruumaan hienointa espanjalaista suolaa. Ja ensimmäisenä laski hän Vrakbådanin satamaan. Kun myöhemmin tulleet saaristolaistalonpojat astuivat tuohon rappeutuneeseen metsästysmajaan, olivat vraköläinen ja hänen miehensä jo ottaneet makuulavat haltuunsa.

Mutta kotona Vrakössä kahlasivat Kristoffer ja Henrika aallokossa keräillen lankkuja, jotka olivat kuuluneet johonkin mereen huuhtoutuneeseen kansilastiin. Illan hämärtyessä oli rannalla valmiina komea pinkka.

He menivät taloon. He söivät iltaista — ensi kertaa yhdessä. Ja kun iltatähdet puhkesivat himmeänsiniselle taivaanlaelle niinkuin kalpeankeltaiset ruusut ja kiiltomadot hohtivat ruohikolla, Kristoffer seurasi Henrikaa hänen luhtiinsa. Meren juhlallinen kohina soi saaren ympärillä syvänä ja tummana kuin urkujen sävelmä, mutta sirkat sirittivät luhdin hämärässä ja katon koivunlehvät tuoksuivat kesältä, ja Kristofferin tietoisuudesta haihtuivat kaikki myrskypäivien vaikutelmat.

Kuun paiste siivilöity! luhtiin ikkunan läpi: kalpea, lumottu, päihdyttävä utu. Henrika avasi pitkät palmikkonsa. Hän seisoi keskellä valkoista juovaa ja pehmeät hiukset valuivat hentojen olkapäiden yli kuin aaltoilevat, tummat virrat.

Yön tunnit kulkivat sarastusta kohden. Henrikan luhdissa tikitti kaksi kelloa: Kristofferin kultakello ja kuolemankello seinähirressä. Ne ahersivat turhaan. Aika oli pysähtynyt kulustaan näille kahdelle, joiden olisi pitänyt kuunnella kellojen ilmoitusta.

Aamuaurinko kohosi saaren ylle. Se kääri ensin kylmän valonsa kukkulan kiviröykkiön ylle, sitten asuinrakennuksen ja sen kuistin, viimeiseksi luhdin ja luhdinsolan ylle. Se kohosi kohoamistaan ja paistoi luhtiin pienestä, avoimesta ikkunasta.

Kristoffer heräsi ja pukeutui.

Hän katseli Henrikaa. Tämä nukkui. Hänen kasvonsa olivat nuoret ja onnelliset.

— Hän on tuleva minun vaimokseni, ajatteli Kristoffer. Minua tullaan pitämään hulluna. Isä joutuu vihan vimmoihin ja äiti itkee silmänsä punaisiksi. Edessäni on pitkä ja vaikea tie, mutta minä aion kulkea sen loppuun saakka. Henrika on tuleva vaimokseni.

Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän huomasi jotain hyvin kummallista. Aurinko pisti hänen kasvojaan — ensin hän luuli näkevänsä väärin — mutta kun hän varjosti kädellä silmiään, huomasi hän, että pöydällä oleva suuri ruukkukasvi oli todellakin rehevä, kukkiva myrtti. Henrikan, tietystikin! Mutta kenen oli siinä tapauksessa tuo toinen myrtti, jonka Henrika jostakin käsittämättömästä syystä oli jättänyt suljettuun kamariin kuihtumaan hoidon puutteessa?

Nurkassa oli arkku. Se muistutti erehdyttävästi sitä kaunista arkkua, minkä Kristoffer oli nähnyt salakäynnillään tuossa merkillisessä, lukitussa huoneessa. Mutta sen kanteen maalatut ruusut olivat sinisiä, ja nämä olivat punaisia. Siniruusuin koristettu arkku, jota Kristoffer oli ihaillut, ei ehkä ollutkaan Henrikan? Tuo sininen kamari ei kenties ollut Henrikan talvihuone?

Kristoffer ei voinut pidättää näitä hapuilevia ajatuksiaan, vaikka terve järki sanoikin hänelle, ettei kukaan muu kuin Henrika saattanut omistaa toista enempää kuin toistakaan. Hänhän oli ainoa nainen talossa, Vrakön emäntä siitä saakka kuin hän tuli täysikasvuiseksi. Äiti oli kuollut hänen lapsena ollessaan.

Henrika avasi silmänsä.

Kristoffer suuteli häntä:

— Henrika, sinullahan on kaksi myrttiä ja kaksi morsiusarkkua.

— Myrttiä? Tuossa on minun myrttini!

— Sinulla on sitäpaitsi toinenkin. Läntisessä kamarissa.

Henrika katseli häntä tutkivasti. Hänen kasvonsa muuttuivat. Ne kävivät vanhemmiksi, kovemmiksi, rumemmiksi.

— Minä kävin siellä varhain ensimmäisenä päivänä. Minun avaimeni sopi lukkoon. Olin utelias, ymmärräthän.

— Silloinpa sinä petyit, Kristoffer! Eihän siellä ole mitään erikoista nähtävää.

— Vain myrtti.

— Entä sitten?

— Komea ruukkukasvi, jonka hoidon olet unohtanut.

— Se ei ole minun.

— Kenen se sitten on?

— Erään toisen, tietääkseni.

— Miksi annat jonkun toisen omistaman myrtin kuolla?

— Koska minun täytyy. Sinä et saa kysyä enempää.

— Kuka on se toinen?

Henrika purskahti itkuun.

— Vastaahan toki!

— Kasvinsisareni, Henrika kuiskasi nyyhkytysten lomassa.

— Mikä hänen nimensä on?

— Renata.

— Missä hän on?

— Hän on kuollut.

Henrika istui vuoteellaan kasvot käsiin kätkettyinä. Hänen paljaat olkapäänsä vavahtelivat.

Kristofferin tajuntaan nousi synkkä aavistus.

— Onko hän saanut väkivaltaisen lopun?

Heidän katseensa yhtyivät. Henrikan kasvot ilmaisivat pidätettyä tuskaa.

— Kukaan ei ole milloinkaan virkkanut sanaakaan Renatasta, lisäsi
Kristoffer. Mutta minä aavistan pahaa. Olen nähnyt hänet unessa.

— Hän kummittelee, poloinen.

— Sano minulle, kuinka hän kuoli!

— Hän hukuttautui.

— Miten se tapahtui?

— En tiedä, Kristoffer!

— Tietääkö isäsi jotakin, luuletko?

— Ei.

— Jan?

— Ei.

— Sinä kai aavistat syyn siihen, että hän pakeni elämästä?

Henrika oli vaiti.

— Miksi käännät kasvosi pois?

— Minä en pidä sinun kysymyksistäsi.

Miten kummallista! Kristofferista tuntui, että joku katseli häntä. Etäällä, etäällä ajan ja paikan takana olivat kalpeat kasvot, ja ne olivat unen naiskasvot surullisine silmineen — se oli Renata. Ja hänen katseensa kerjäsi jotakin Kristofferilta, vaikkei hän koskaan ollut tuntenut tätä elämässä.

Kristoffer oli vain säälinyt hänen myrtti rukkaansa. Nähnyt hänen tyhjän huoneensa ja ihmetellen kosketellut punaista silkkiä, mitä hän oli kerran käyttänyt. Se nuoren naisen hunnusta revennyt pieni kaistale, jonka Kristoffer löysi eräänä aamuna harhaillessaan tuolla vihannalla saarella, ei ollutkaan Henrikan. Se oli muisto Renatasta — siitä ei Kristoffer voinut erehtyä!

Hän nimitti ajatuksissaan tuon yksinäisen lahden Renatan lahdeksi ja orjanruusun kukat rannalla Renatan ruusuiksi. Hän liitti tämän paikan, jonka kauneutta hän ei koskaan unohtaisi, Renatan salaperäiseen kohtaloon.

— Mitä tahdot, Renata? kysyi Kristofferin harhaileva ajatus.

— Rauhaa, vastasivat kasvot.

— Mitä vaaditaan sinun rauhaasi varten?

— Vanhurskautta.

Henrika oli lakannut itkemästä. Hän istui Kristofferia katsellen.

— Hän ei ota minua koskaan avioksi, hän ajatteli. Renata olisi sopinut hänelle paremmin kuin minä.

Kristofferin silmät täyttyivät kyynelillä.

— Onko joku tuottanut Renatalle niin raskaan surun, että hänen täytyi etsiä kuolemaa?

— Niin on hyvinkin saattanut tapahtua.

— Etkö sinä voinut auttaa häntä?

Henrikan kasvot punehtuivat.

— Minä en koskaan tehnyt Renatalle mitään pahaa, hän vastasi kovalla äänellä.

— Mutta annoit pahan tapahtua.

Henrikan katseessa leimahti.

— Sinä kyselet ja tutkit, ikäänkuin et välittäisi mistään muusta kuin
Renataa koskevien tietojen saannista.

— Henrika?

— Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut!

— Henrika, et tiedä, niitä puhut!

— Minä en ole lainkaan syyllinen siihen. Ei kukaan muu kuin itse Renata voi sanoa sinulle, miksi hän meni järveen. Mutta jos tahdot kuulla hänen kertovan, niin saattanen auttaa sinua silloin.

— Mitä tarkoitat?

— Saat nähdä. Nyt sinun pitää mennä tiehesi, Kristoffer!

Henrika hervahti itkien vuoteelleen.

— Henrika, olenko tehnyt sinulle pahaa?

Henrika kätki kasvot käsiinsä.

— Olet minulle rakas, Henrika!

— Anna minun olla rauhassa!

Kristoffer yritti tarttua hänen käsiinsä. Hän veti ne irti.

— Itketkö sinä Renatan tähden?

— Siksi että kaikki on niin raskasta! Minä olen ottanut talteen Renatan päiväkirjan. Mutta en saa siitä selvää. Minä olen oppimaton raukka ja voin tuskin lukea kirjoitusta.

— Luota minuun, Henrika!

Tyttö ei vastannut. Hänen hiljainen itkunsa muuttui äänekkäiksi valittaviksi nyyhkytyksiksi.

— Minä pidän sinusta sellaisena kuin olet ja minä tahdon mennä kanssasi naimisiin.

— Sitä et saa tehdä.

— Minä tahdon niin.

— Ei, ei.

— Henrika!

— Minä olen vain oppimaton maalaistyttö, Kristoffer. Sinun pitää jättää minut rauhaan ja sinun pitää lähteä täältä!

Kristoffer sulki oven jälkeensä astuessaan ulos luhdinsolaan. Tuuli puhalsi mereltä aamunraikkaana ja lokit parveilivat kirkuen sataman yllä. Suuren laiturin vieressä oli hiljan saapunut verkkovene. Kristofferin katse hipaisi sekunnin ajan mastoa, mutta hän oli niin kiihottunut, että kaikki vaikutelmat myllersivät hänen aivoissaan sekavana vilinänä. Henrikan itku viilsi hänen sydäntään. Kun hän laskeutui alas luhdin jyrkkiä portaita, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi suistunut kadotetusta taivaasta kurjaan maahan.

Mutta yhtäkkiä hän huomasi kyttyräselkäisen olennon, joka oli aivan Henrikan luhdin edustalla kavunnut aidan jalkaportaalle kuin jokin variksenpelätin. Kristoffer peräytyi, aivankuin olisi nähnyt näkyjä: siinä oli vanhus Gullkronan selältä!

Henrika tuli Kristofferin luokse hänen kamariinsa.

— Oletko nähnyt hänet? hän kysyi.

— Olen. Katsoin häntä ja hän minua, kun laskeuduin luhdinportaita alas.

— Hän saattaa meidät onnettomuuteen. Hän sanoo kaiken isälle ja Janille.

— Puhun itse isällesi eikä meillä ole mitään tekemistä Janin kanssa.

— Jan on julmuri ja hän on ollut hulluna mustasukkaisuudesta koko kesän.

— Hänellä ei ole mitään oikeutta sinuun.

— Hän ei tiedä, mitä oikeus on — —

Henrika puhui nopeasti ja kiihdyksissään. Kristoffer keskeytti.

— Missä vanhus on?

— Hän nukkuu.

— Mikä on hänen nimensä?

— Hänellä on monta nimeä, äijä raadolla. Me nimitämme häntä vanhukseksi niinkuin sinäkin.

- Mistä hän on kotoisin?

— Täältä, tietääkseni. Hän on meidän miehemme.

Kristoffer säpsähti.

— Omituista, ettet ole koskaan maininnut, että talossa on sellainen palkollinen!

— Olenko puhunut sinulle siitäkään, että meillä on metsäkissa, joka kuljeksii yltympäri ja syö linnunpoikasia, mutta jota isä ei raski ampua. Vanhus taas maleksii pitkin saaristoa, mutta Vraköstä hän on ollut kotoisin pienestä pitäen.

— Sinä puhut totta, mutta et sano koko totuutta.

— Mitä sillä tarkoitat?

— Isäsi on pyytänyt sinua olemaan puhumatta minun kanssani siitä miehestä!

Henrika nyökkäsi.

— Mielipaha kuvastuu kauniilla kasvoillasi! ajatteli Kristoffer. Sinä elät pahojen ihmisten parissa. Miten säälinkään sinua ja miten pidän sinusta!

Henrika syleili häntä.

— Nyt täytyy sinun paeta, Kristoffer! Saat ottaa vanhuksen veneen, joka on purjehduskunnossa.

— Mahdotonta, Henrika!

— Kokoa tavarasi! Kiiruhda! Minä olen ollut kukkulalla tähystelemässä. Isä ja Jan ovat kotimatkalla. Ja minä olen ollut aitassa ja täyttänyt sinulle eväslippaan.

Kristoffer purskahti itkuun.

Henrika ei ollut koskaan nähnyt miehen vuodattavan kyyneliä. Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan kokevansa sellaista hetkeä.

— Totta on, että hän pitää minusta, hänen sydämensä riemuitsi.

Mutta samalla hän kuuli omantuntonsa äänen yhtä selvästi kuin puhutut sanat:

Sinun, Henrika, sinun täytyy pelastaa hänet! Sinun täytyy saada hänet pois, ennenkuin isä ja Jan tulevat kotiin. Ja sinun täytyy luopua hänestä ainaiseksi. Se asia on ennakolta määrätty eikä sitä voida muuttaa.

— Mitä teet sinä, kun minä lähden pois?

— Menen kukkulalle ja katselen purjettasi, kunnes se häipyy.

— Ja kun se häipyy?

— Niin muistan sinua, Kristoffer, viime hetkeeni saakka.

— Mutta minunko, tuskaili Kristoffer, minunko pitäisi paeta Jania!

— Ei, mutta sinun täytyy paeta isää.

— Hänhän pitää minusta.

— Voi, et tunne häntä!

Henrika veti hänet kädestä ulos kuistiin. Verkkovene homeenharmaine purjeineen oli vielä laiturin vieressä. Mutta vanhus oli herännyt ja mennyt veneeseen ryhtyen purkamaan köysitystä.

Kristofferin täytyi hymyillä. Henrikan pelko oli tarttunut häneenkin, mutta nyt hän oli taas oma itsensä.

— Näetkö, Henrika, kohtalo pitää minun puoltani! Minun ei ole enää mitenkään mahdollistakaan noudattaa sinun mieltäsi.