VRAKÖ

Nuo neljä ylioppilasta olivat nyt jättäneet Gullkronan selän taaksensa utuisensiniseen kaukaisuuteen. Ulkosaaristo alkoi matalien, autioiden kaiskujen, kuperien luotojen, somersärkkien ja vaahdon seppelöimien riuttojen läpipääsemättöminä ryhminä. Siellä täällä kohotti pihlaja tai räkämänty myrskyn tuivertaman, laakean latvansa näiden ankarien aavojen yläpuolelle. Muuten oli kaikki karua ja äärettömän autiota.

Pykälä tunsi ulkosaariston vanhastaan. Mutta Kolumbus, Kevätesikko ja Klopstock kokivat löytäjän hurmiota nähdessään nämä karut maisemat. Kaikki oli ihmeellistä ja lumoavaa: suolankylläinen ilma, läpikuultava vesi, hylkeiden mustat päät, keinunta tyrskyissä, ja lintuelämä — rauhallisesti uivat haahkanpoikueet, kiislojen ja koskeloiden liudat, jotka lehahtivat lentoon, hupaiset ruokit, jotka uteliaina tulivat houkuttelevan lähelle purtta, punakoipiset rantaharakat ja uljaat lokit, jotka laajoin kaarroksin liitelivät korkealla luotojen yläpuolella.

Kolumbus sulki silmänsä ja kuunteli. Hän kuuli kolmenlaista kohinaa. Epäsäännöllistä, kun laineet pieksivät keulaa, rytmikästä, kiihdyttävää murtavilta kareilta ja tasaista, järeää, tummaa kohinaa, joka tulee meren ääriltä, joka on saaristolaiselämän perussävelenä, joka yltyy pauhuksi syyspuoleen ja joka ei koskaan täysin vaimene.

Pykälä seisoi etukannella kiikari kädessään. Väylä oli yhä työläämmin löydettävissä. Valkoinen pursi liukui ahtaille vesille ja työntyi vaivalloisesti eteenpäin kapeista aukoista.

— Me purjehdimme onnen kaupalla, totesi Kevätesikko, joka piti perää.

Nyt ei näkynyt enää mitään kulkureittiä. Viistopurjeen puomi osoitti matalien pikkukarien, kallionnyppylöiden ja riuttojen rykelmää, joka sulautui yhdeksi ainoaksi autioksi kalliomaisemaksi.

Pykälä oli suunnannut kiikarinsa tuulenpuolella olevaa linnunkuvattajain kojua kohden.

— Katsokaa ampumakoloa! — Näettekö mitään? — Emme. — Kiviseinän yläpuolella välkkyy kiväärinpiippu ja pyssymies tähtää meitä.

— Käännymmekö?

— Siitä ei ole apua. Tuolla näen aukon. Alemmaksi! Aivan niin.

Kevätesikko käänsi isonpurjeen toisaanne. Nyt saattoivat kaikki erottaa ampumakolon matalalta, pieneltä saarelta. Mutta mitään epäilyttävää ei ollut havaittavissa.

— Olet nähnyt näkyjä. Pykälä!

— En. Pidä jumala mielessäsi, Kolumbus! Nämä ovat Vrakön vesiä, ja sinä olet merirosvon pyssynkantamissa.

Pursi liukui uhkaavan saaren ohi.

Samassa pamahti laukaus. Merilokki putosi siipiään räpyttäen ja mäiskähti veteen juuri keulan edessä. Pykälä nosti kuolleen linnun purteen. Kevätesikko käänsi tuuleen. — Tulkaa tänne! huusi Pykälä. Tulkaa tänne hakemaan saalistanne!

— Hieno laukaus, kautta kunniani! Kolumbus huudahti.

— Mestarilaukaus, mutta missä on ampuja?

— Ampuja, hoi! huusivat ylioppilaat kuorossa. Hoi, mestariampuja, hoi!

Saarella ei näkynyt ketään ihmistä.

— Hän on kojussa.

— Hänellä ei ehkä ole venettä.

— Tietenkin on hänellä vene. Tuolla te näettekin sen.

Pykälä osoitti vedenrajassa olevaa mahtavaa siirtolohkaretta. Sen varjossa oli pieni ruuhi, harmaa kuin luoto.

Alus sai entisen suuntansa.

Kuollut lokki heitettiin mereen, ja se jäi uiskentelemaan vanavesijuovaan siivet levällään ja vereytynyt, valkoinen kupu kelluen aalloilla kuin pivollinen vaahtoa.

Laukaus oli säikyttänyt kaikki lähitienoon linnut siivilleen. Ylioppilaiden huudot lisäsivät rauhattomuutta, ja ilma oli täynnä kimeitä ääniä. Kirkuvan lokkiparven saattelemana solui pursi kapeaan väylään, joka vähitellen avartui valkamaulapaksi ja lopulta johti kahden koukertelevan salmen kautta avomerelle.

Näillä vesillä melu yltyi monin verroin. Pienen, harmaansinisen valkaman yläpuolella vilisi tolkuttomasti kaikensukuisia valkeita lintuja, erilaisia lokkeja, tiiroja, kirkuen, rääkyen ja huutaen kaikissa sävellajeissa. Mutta tämän valkoisen pilven alta aukeni ranta ja koko saari ahdistavan karun näköisenä. Harmaita veneitä, harmaita laitureita, harmaita verkkotelineitä, harmaita ranta-aittoja laakeilia, harmailla paasilla ja rykelmä harmaita rakennuksia alastoman vuoren juurella, jonka huipulla upeili kiviröykkiö!

Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus, ja ainoastaan asuinrakennuksen savupiipusta kohoava ohut sauhu kieli ihmisten läsnäolosta.

Kolumbus jäi purteen, kun toverit lähtivät löytöretkelle. Hän katseli ympärillään olevia valkaman nähtävyyksiä. Siinä oli venetalaita, ranta-aittoja, luhteja, joiden tarkoitusta hän ei voinut käsittää, ja uskomattomat määrät eripaksuisia puita järeistä hirsistä ohuihin rimoihin saakka, kaikki neliskulmaisiin riittoihin pinottuina: kokonainen pieni kaupunki, kun katseli satamakuvaa mereltä käsin. Aluksia oli maissa, ja kaikenlaisia aluksia oli venetalaissa ja laiturien vieressä, Kolumbuksen mielestä riittävästi kokonaisen kylän tarpeiksi. Hän kurkisti muutamaan ranta-aittaan, luuli sitä käytettävän nuottain ja kalastustarpeiden säilytyspaikkana, mutta tapasikin kummakseen vain tyhjiä, pieniä laatikoita, arvatenkin rusinalaatikoita, jotka täyttivät aitan permannosta kattoon saakka. Ovelle oli naulattu jonkun haaksirikkoutuneen laivan nimilauta. Se oli joskus ollut siniseksi maalattu, mutta ei nyt erottunut paljonkaan harmaasta hirsiseinästä. Sirosti leikattujen kirjainten väristä ei ollut hituistakaan jäljellä.

RENA, tavasi Kolumbus. Mutta sammalen syömää puuta tarkoin tutkittuaan hän keksi vielä joitakin T:n ja A:n merkkejä. RENATA oli ollut sen laivan nimi, jonka Itämeri oli näillä äärillään murskannut jonakin syysyönä kauan, kauan aikaa sitten.

Tämä kummallinen ovenkoriste ei ollut ainoa lajiaan. Kaikissa aitoissa oli nimilautoja, rantaan ajautuneita tai irrotettuja hylyistä, jotka olivat ajautuneet avomerta vasten oleville luodoille. Haaksirikon ikivanha murhenäytelmä kuvastui Kolumbuksen mieleen, kun hän kulki siinä ovelta ovelle katsellen näitä muistoja menneiltä ajoilta ja kaukaisista maista.

Vaalenneilla olkikatoilla oli raskaita kiviä. Kolumbus huomasi, että myöskin vuoren juurella sijaitseva asuinrakennus oli samalla tavoin suojattu myrskyltä. Ja hän alkoi aavistaa, miten valtavia olivat rajuilmat ja miten katkeraa oli elämä täällä samaisen meren partaalla, jota hän niin kiihkeästi rakasti ja niin vähän tunsi.

Pykälä, Kevätesikko ja Klopstock kävivät katsomassa vuoren huipulla olevaa kiviröykkiötä: pakanuuden aikaista hautakumpua, kuten saaristontuntija olisi vakuuttanut. Sinne vievällä tiellä oli muutakin merkillistä nähtävää: kivipeltoja ja jatulintarhoja ja notkelmassa kummun juurella nuotion jätteitä. Pieni ei ollut tainnut ollakaan se roihu, joka oli tältä paikalta kerran luonut punaista hohdettaan karien täyttämän meren yli. Laajan ympyrän alalta oli kaikki kasvullisuus palanut ja paljastuneen kallioperustan uurteissa näkyi hiilenjätteitä. Klopstock löysi rotkon, jonka alinomaiseen pimentoon ihmiskädet olivat syytäneet suuria määriä nokista rojua. Hän kiskoi esiin kärventyneitä ajopuunkappaleita: luunkovia järkäleitä, joihin kirves ei pystynyt ja joita tuli ei kyennyt kuluttamaan.

— Miten muhkeita juhannuskokkoja täällä onkaan mahtanut palaa!

— Niiden kokkojen luonteen voimme päätellä ottamalla kaikki merkit huomioon, lausui Pykälä. Kansansuussa on säilynyt muisto jostakin, jota nimitetään harhavalkeaksi.

No niin, kuvitelkaahan sellainen nuotio roihuamassa täällä. Ei ollut todellakaan ihme, jos merenkulkijat entisaikaan myrskyssä ja pimeässä pitivät sitä Utön majakkavalona.

— Sinä uskottelet joutavia.

Pykälä ei vastannut. Hän tarkasteli kiikarilla näköalaa yli meren ja saariston, joka idän puolella sulautui kivierämaiksi, joiden lomiin vesijuovat kietoivat kapeita, sinisiä nauhoja. Kiikarin lasille ilmestyi pieni saari siirtolohkareineen ja ampumakoloineen.

— Ruuhi on poissa.

— Onko se mitenkään merkillistä?

— Ei. Mutta minkätähden alkuasukas ei souda kotiin, kun hän kerran saa isoisia vieraita? Ja minkätähden ei yksikään ihminen mene rantaan katsomaan Kolumbusta, joka istuu ypöyksin kivilaiturilla syömässä voileipää?

He juoksivat alas vuorelta ja menivät pihamaalle, jota suojasi matala kivimuuri. Vanha, kukkiva pihlaja veräjän pielessä ja mustaseljapensas eteisportaitten kupeella koristivat pihaa. Pykälä vetäisi ovea. Se oli salvassa sisäpuolelta.

— Tämä on hävytöntä, Klopstock huudahti.

— Concilium abeundi, Pykälä totesi.

Kevätesikko katsoi sisään pirtin ainoan ikkunan himmeiden, pienten ruutujen läpi. Pykälä kolkutti samaan aikaan ovea.

— Jätä tuo! tiuskasi Kevätesikko ryhtyen laulamaan kauniilla tenorillaan:

Oi, Amaryllis! Herää jo, pieno! Ilma on vieno, vilpoinen. Taivaalla häilyy kaari, se päilyy, metsissä säilyy hohde sen.

— Oletko keksinyt jonkun tyttölapsen sieltä sisältä? kysyi Pykälä myhäillen. Mutta Kevätesikko ei vastannut. Hän lauloi edelleen:

Amaryllis, siihen voit sä luottaa:
Neptunus sua sylin viivain vuottaa!
Morfeuksen unijuomin juottaa
silmiäs, huulias salli mä en.

Ylimmäinen ovenpuolisko raottui äkkiä. Nuoret naiskasvot olivat näkyvissä juuri niin kauan, että kaikki kolme ylioppilasta ennättivät huomata niiden tavattoman kauneuden. Seuraavassa tuokiossa ne olivat poissa. Kaikki oli ollut kuin noituutta; ei kukaan ollut huomannut, että oven yläosa voitiin avata työntöluukun tavoin, vaikka sisäänkäytävä yhtäkaikki jäi suljetuksi.

— Avaa koko ovi, tyttölapsi! huusi Pykälä, mutta ihastunut Klopstock katkaisi seljanoksan ja heitti nuo kermankeltaiset kukat eteiseen kunnianosoituksena naiselle ja kauneudelle. — Minä nimitän hänet Amaryllikseksi, hän sanoi, hän ansaitsee tuon kaikkien nimien nimen.

— Ei, Kevätesikko puuttui puheeseen, Amaryllis kimmeltää vaaleana kuin juhannus, mutta hän on tumma kuin elokuun yö.

— Tuhkanvärinen, oikaisi Pykälä, ja naamalta ruskea kuin mustalaisnainen.

— Minä voisin rakastaa häntä, tunnusti pikku Klopstock. Mutta tämän liikuttavan tunnustuksen hämmensi Kevätesikon raikuva ylistys:

Maan aarteet jospa joku mulle tois, Selinda, ah, sa saisit kaiken multa! Mull’ aukoa jos vöitäs lupa ois, sun ruumiis kietois monen käädyn kulta. Niin, keisari jos öisin, syleilys jok’ainoon palkkio ois läänitys, jos vyössäni ois tähdet taivahalta, niin tähden saisit joka suudelmalta.

Sillä aikaa kuin Kevätesikko vuodatti laulajasydäntään säveliin, pisti yritteliäs Pykälä päänsä aukosta ja huomasi, että tyttö oli työntänyt oven raskaan salvan syrjään. Tie oli vapaa. Pykälä tunkeutui rohkeasti eteenpäin pikku Klopstock aivan kintereillään; Kevätesikko tuli jäljessä viimeisenä miehenä.

Tunkeilijat hämmästyivät vraköläisen talonpoikaistuvan tilavuutta ja yksinkertaista upeutta. Avoin, valkoiseksi kalkittu takka; leveät, seinään kiinnitetyt penkit; ikivanha taalalaiskello; kaksikerroksiset seinäsängyt, joiden osittain syrjäänvedettyjen uudinten lomasta patjavuoteet hohtivat houkuttelevan valkoisina. Peräseinän korkea astiakaappi oli täynnä tinalautasia ja -vateja. Hämärästä kattoparrujen alta häämöittivät pitkät reikäleipärivit, ja puhtaaksi pesty lattia oli koristettu tuoreilla kuusenhavuilla.

Pykälä pani heti merkille lukuisat pyssyt, joita riippui seinillä siellä täällä: haulipyssyjä, luodikkoja, vanhoja musketteja, jotka toivat mieleen kuvitelmia kolmikymmenvuotisesta sodasta. Mutta pieniruutuinen ikkuna veti väkisinkin puoleensa Klopstockin katseen. Siellä upeili hilpeästi hohtavan eteläauringon valossa komea rivi huolellisesti hoidettuja verenpisaroita täynnä sinertävänpunaisia kukkia.

Amaryllis-Selinda oli verkkoa paikkaamassa eikä näyttänyt piittaavan muusta kuin kävystä ja langasta ja ratkenneista silmukoista. Ylioppilaat koettivat hieroa tuttavuutta. He kyselivät minkä mitäkin, mutta saivat ainoastaan tyhjänpäiväisiä ja vältteleviä vastauksia. Lopulta puhelias Kevätesikkokin luopui yrityksestä, ja nuo kolme vierasta istuivat tuppisuina rivissä penkillä.

— Soisinpa olevani taiteilija, ajatteli Kevätesikko. Silloin maalaisin hänet tuolla kuningattaren-tuolillaan istuvana, käpy kapeassa kädessään.

— Katsohan, hän sanoi Klopstockille puoliääneen, oletko ennen nähnyt tuollaista tuolia. Katsoppas selkämystän koruleikkauksia!

— Sydämiä, huomasi Klopstock.

— Ja neliapilaita.

Kolumbus astui huoneeseen. Nyökkäsi tovereille ja meni tytön luokse.

— Hyvää päivää, sanoi hän ottaen tyttöä kädestä. Minun nimeni on
Kristoffer. Mikä on sinun nimesi?

— Henrika.

— Tahtoisitko opettaa tuota minullekin, Henrika?

— Verkon paikkaamistako?

— Niin.

— Ei sinulle ole mitään hyötyä siitä opista.

— Onhan toki! Sekä hyötyä että hupia.

— Se on vaikeaa eikä ensinkään hauskaa.

— Kaikki vaikea on hauskaa.

Kolumbus kävi polvilleen permannolle ja tarkasteli verkkoa. Tunnusteli kiveksiä.

— Eikö verkossa ole mitään muita painoja kuin nämä?

Tyttö purskahti nauruun.

— Sinä olet hupsu. Etkö ole koskaan kalastanut verkolla?

Kevätesikko tuli heidän luokseen.

— Sanohan minulle, Henrika, miksi sinä oikeastaan pelkäsit meitä?

Tyttö katseli häntä. Se oli ihmeellinen katse — arka ja kuuma.

Kevätesikko hymyili rakastettavasta

— Mitä väkeä sinä luulit meidän olevan?

— Etkö pidä siitä, että saat vieraita? kysyi Kolumbus.

— En minä osaa pitää sellaisesta, mitä en ole ennen ensinkään kokenut.

— Eikö täällä milloinkaan käy vieraisilla keitään ystäviä muilta saarilta?

— Ei.

— Mutta totta kai aina joku poikkeaa kuitenkin tänne katsomaan?

— Kyllä. Ihmiset, jotka myyvät meille tai ostavat meiltä.

— No, eikö tunnu hyvältä tässä yksinäisyydessä, jos joku tulee maihin teidän luoksenne?

— Siitä on enemmän pahaa kuin hyvää, koska ne enimmäkseen ovat vihamielistä väkeä kaikki tyynni.

Klopstock kuunteli tätä keskustelua hämmästyneenä. Hän muisti heidän äskeisen hilpeän tulonsa, aivankuin muistetaan tahdittomuus, johon joudutaan syypääksi jollakin tärkeällä hetkellä ja jota ei voida myöhemmin ottaa puheeksi.

Pykälä istui ääneti ja mietteissään.

— Kaikki on täällä suurenmoista, hän ajatteli. Mutta hirvittävän karua!
Ihmiset ovat jollakin tavoin lähellä petoja. Jokainen ahdistaa muita.
Yksityiset perheet ovat toistensa vihollisia, ne tuntevat olevansa eri
verta. Ja kuitenkin ne ovat toisistaan riippuvaisia hädän tullen.

— No, miksi tällaisia painoja nimitetään kalastajakielellä? kysyi
Kolumbus.

— Ne ovat kiveksiä, mutta hailiverkoissa niitä sanotaan partsoiksi.

— Entä nämä karkeat langat?

— Ainoja.

— Ja tuohikohot?

— Ne ovat kohoja, tietääkseni.

Kevätesikko rakensi penkille tornin sinisistä lippalakeista ja lauleskeli omia aikojaan: Tuuli kiitää yli maan — käki kukkuu lehdossaan.

Henrikan katse siirtyi Kristofferista Kevätesikkoon ja taas
Kristofferiin takaisin.

— Tiedätkö, minä olen kuullut käen kukkuvan.

Pieni hymy kulki läpi ylioppilaiden rivin. Mutta Kristoffer nauroi kohti kurkkuaan.

— Miksi sinä naurat?

— Koska sinä puhut hulluja.

— Se on totta, Kristoffer. Se on heittiö, tuo lintu, koska se munii toisten pesään. Mutta minä kuuntelin mielelläni sen kukuntaa metsässä sinä kesänä, jolloin minä asuin Isossa-Nauvossa ja kävin rippikoulua. Käki osaa ennustaa, sanotaan. Se on toivottu lintu keväällä, mutta syksyllä siitä tulee haukka.

— Ettekö te täällä koskaan kuule käkeä?

— Mitä tyhmyyksiä sinä kyselet? Täällähän on paljasta kalliota, ja käki on metsälintu.

Kolumbus nousi. Erästä alasänkyä kaihtavat uutimet siirtyivät äänettömästi syrjään, ja valtava mieshahmo tuli näkyviin. Tuossa tuokiossa mies seisoi lattialla ojentuen täyteen mittaansa, mikä sai uljaan Kolumbuksenkin näyttämään varsin pieneltä.

Henrika katsahti ylös verkostaan.

— Oletteko nyt nukkunut tarpeeksi, isä? hän kysyi välinpitämättömällä äänellä.

Mies astui horjuen keinuvien siltapalkkien yli ja vaipui istumaan kunniapaikalle pitkän pöydän ääreen. Nyt voivat ylioppilaat katsella Vrakön isäntää. Hänen karkeat, punakarvaiset kouransa olivat vakaina tammisella pöydänkannella, hänen leveä selkänsä nojasi hirsiseinään, hänen punapartaiset kasvonsa olivat kääntyneet vieraisiin päin. Katse — luja ja välkkyvä kuin Henrikan — siirtyi tutkivana toisesta toiseen.

— Hyvää päivää, isäntä, sanoi Pykälä.

— Hyvää päivää, toistivat toverit.

— Jumalan rauha, vastasi isäntä.

Pykälä meni hänen luokseen. Toiset istuutuivat penkille.

Pykälä avasi kultaisen nuuskarasiansa, tarjosi ja otti itsekin hyppysellisen, istuutuen sitten jättiläismäisen isännän viereen.

— Kuka on näyttänyt sinulle tien tänne?

— Ei kukaan. Minulla on merikortti.

— En minä osaa lukea sinun korttiasi, mutta sen minä tiedän, ettei minun vesilläni ole ikinä kuikkelehtinut mitään merenmittaaja-herroja.

— Sen kyllä uskon. Täällä on vaikea liikkua. Kortti pitää huonosti paikkansa eikä tiedä veden syvyydestä kerrassaan mitään.

— Kuka on siis luotsannut sinua?

— Ei kukaan. Olen purjehtinut onnen kaupalla.

— Silloin sinulla on tärkeä asia.

— Ei minulla ole mitään erityisen tärkeää asiaa sinulle, Vrakön mies. Minä tulen vain tervehtimään kolmen toverini kanssa, jotka kaikki ovat ylioppilaita Turusta niinkuin minä itsekin ja kaikki halukkaita näkemään, miten uloimmassa saaristossa kalastetaan ja elellään.

Talollinen pani kädet ristiin vatsalleen ja taivutti päätänsä eteenpäin. Kasvot olivat ilmeettömät, mutta sieraimet liikahtelivat, ikäänkuin hän olisi koettanut vainuta vieraiden aikomuksia. Hän kysyi syrjään katsoen:

— Mitä väkeä te sitten olette?

— Ylioppilaita.

— Mitä sanot?

— Olemme ylioppilaita. Opiskelemme Turun akatemiassa, korkeakoulussa, jossa luetaan papiksi.

— No, teidän koulutalonne on palanut poroksi muun kaupungin mukana.

— Olette oikeassa. Meidän kotimme ovat myöskin palaneet. Kestää kauan, ennenkuin taas saamme oman katon päämme päälle. Tänä kesänä on pursi kotinamme.

— Onko teillä rahaa, jotta voitte ostaa ruokaa?

— Kyllä meillä on.

— Minne aiotte sitten täältä purjehtia?

— Länteen Jurmoa ja Kökaria kohden, jos tahdotte tehdä minulle selkoa reitistä ja sää on suotuisa. Ja sitten aiomme käydä Föglössä. Tuo tuossa, jonka nimi on Nils Patrik, on sukua pappilaan.

Ukon katse tutki nopeasti Kevätesikkoa ja siirtyi Kolumbukseen.

— Ja hän tahtoo oppia verkkoa paikkaamaan.

Kolumbus siirtyi pöydän ääreen talollisen toiselle kupeelle.

— Niin, sitä todellakin haluan. Kutomaan verkkoja ja laskemaan niitä, käsittelemään pyssyjä ja metsästämään, rakentamaan veneitä ja purjehtimaan — se olisi minun mieleni mukaista elämää.

— Etkö sinä luekaan papiksi?

— Nyt olen saanut tarpeekseni lukemisesta. Haluan kerrankin elää saaristolaisen elämää. Teistä se varmaan tuntuu uskomattomalta, mutta ajatelkaahan omia nuoruusvuosianne, niin ymmärrätte minun haluni saaristoon ja merelle. Eikö teille itsellenne tullut joskus halu kokea toisenlaista elämää kuin se, missä olitte kasvanut — tuollaista hiukaisevaa kaipausta, joka kirvelee rintaa.

Henrika ei enää käytellyt käpyä. Hän kuunteli.

Hänen kasvojensa yli hivui pilven tavoin tumma punastus.

— Purjehtikaa te, pojat, Föglöhön ja tulkaa takaisin syyspuoleen! jatkoi Kolumbus. Minua ei lainkaan haluta vierailla pappiloissa. Minä jään tänne.

Hän pani pöydälle talollisen eteen kiiltävän kultatukaatin.

Pykälä vihastui.

— Et sinä saa tuolla tavoin tuhlata rahojasi! Se on kernaasti suotu hänelle, isännällemme, mutta sinulla ei ole varaa siihen! Muistappas, että syksyyn on pitkä aika ja että sinä et saa kukkaroosi äyriäkään, ennenkuin taas tapaat arvoisan isäsi.

Talollinen tarkasteli tukaattia, punnitsi sitä kädellään, hieroi sitä peukalolla ja etusormella ja pudotti sen vihdoin pöydälle. Tuvassa helähti.

— Mikä on sinun nimesi.

— Kristoffer.

— Sinulla on kuninkaan nimi.

— Meidän armollinen kuninkaamme ei ole aivan eilispäivänä ollut sen niminen, Kevätesikko sutkautti.

— Toverien kesken minua sanotaan Kolumbukseksi, suuren kaimani
Kristoffer Kolumbuksen mukaan.

— Asuuko hän Turussa?

Kolumbus, ylioppilas, katsoi ihmeissään jättiläiskokoista Vrakön valtiasta. Kevätesikko hymyili ja pikku Klopstock tokaisi jotain Amerikan löydöstä. Mutta ukko ei enää kuunnellut. Hän pyyhkäisi rahan pöydältä vasempaan käteensä. Sitten hän istui pitkän ajan ääneti kyynärpäät tammisella pöydänkannella ja korvallistansa valtavaan nyrkkiin varaten. Punapartaisten kasvojen ilme oli jännittynyt ja kuunteleva, ikäänkuin tukaatilla olisi ollut ääni millä puhua. Ja todellakin sillä oli ääni; ukko neuvotteli sen kanssa, vaikkakaan kukaan läsnäolevista ei sitä oikein käsittänyt. Muutamassa lyhyessä minuutissa oli harkittava ja aprikoitava kaikenlaista.

Pykälä oli siirtynyt Kolumbuksen viereen. He puhelivat hiljaa.
Talollinen tarkkasi heitä.

— Sinä, sarvisilmäinen, hän ajatteli, sinä näytät olevan heidän johtajansa etkä sinä mielelläsi jättäisi yhtä miestä Vraköhön. Kunpa tietäisin, mikä minulle on parasta.

Seuraavassa tuokiossa tapahtui jotain. Kolumbus pani kätensä talollisen olalle. Sellaista ei kukaan ihminen ollut koskaan keksinyt tehdä. Tuon karkean miehen tajuntaan ei mahtunut, että voitiin esiintyä sillä tavalla, ja hän oli niin hämillään, kuin jos pappi olisi ottanut häntä kädestä. Hän oli häpeissään, lannistettu, kykenemätön harkitsemaan, mitä hänen etunsa vaati.

— Toverit aikovat nyt purjehtia ja ajattelevat tulla jonkun kuukauden kuluttua tänne takaisin minua noutamaan. Saanko asua teidän luonanne siihen saakka?

Kolumbus nousi. Talollinen vitkasteli. Tuo omituinen häpeän ja riippuvaisuuden tunne katosi Kolumbuksen puristaessa hänen kättään, mutta kultaraha oli jäljellä kourassa lämpöisenä ja raskaana.

— Henrika, käski hän yrmeästi, avaa kamarin ovi!

Lintupilvi hälveni vähitellen sinenharmaan valkaman päältä. Niin kauan kuin Kolumbus viipyi ranta-aittojen luona, kierteli vielä muutamia suuria selkälokkeja tunkeilijan ympärillä nenäkkäinä ja äkäisesti kirkuen, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet huutaa: mene matkoihisi! mene matkoihisi! Mutta kun tuo tuntematon eläin vihdoinkin oli häädetty pois, tuli suuri rauha myrskyn jälkeen. Pitkään riviin rantakallioille, ranta-aittojen katoille ja kivilaitureille kiivenneinä nuo valkoiset parvet torkkuivat päivänpaisteessa.

Tunnit valuivat tiehensä kirkkaan sydänkesän päivän tyvenessä. Pari tiiraa pyydysti salakkaa matalikolta, missä meriruoho kasvoi karien uurteista vihreänsinisinä juomuina. Ne pulahtivat veteen kuin putoavat kivet, eivät onnistuneet, kimposivat takaisin ilmaan, pulahtivat ja epäonnistuivat uudestaan, lukemattomia kertoja.

Valkaman suulta kuului airojen loisketta. Joku valpas, vanha lokki lensi sinne ja kierteli pienin, tuttavallisin huudahduksin harmaan ruuhen yläpuolella, joka lähestyi nopeasti satamaa.

Soutaja astui maihin, lennätti ammutun lokin rantakalliolle, tähysteli joka taholle ja tallusti pehmein avojalka-askelin laiturille, johon pursi oli kiinnitetty. Tänne hän jäi hievahtamatta seisomaan. Ei milloinkaan, ennen tätä päivää hän ollut nähnyt valkoista venettä!

Hän oli nuori, voimakas mies, tämä lokinampuja. Mutta hänen olennossaan oli jotain levotonta. Miehustan ja hyvinmuodostuneen yläruumiin pituuteen verraten näyttivät sääret luonnottoman lyhyiltä, melkeinpä kitukasvuisilta. Suuret soutajankädet eivät sopineet yhteen liian pienen jalkaparin kanssa. Miehessä oli kahdenlaista ainesta, verta kahdesta hyvin etäisestä lähteestä. Hän polveutui vankoin juurin jostakin muusta rodusta kuin ruotsalaisen saariston.

Mies tarkasteli vierasta purtta vedenrajasta mastonhuippuun saakka. Äkkiä hän pujahti alas sillanarkulle. Hämärässä laiturin alla sai hän häiritsemättä sivellä sormillaan kyljen valkoista ja parraslautojen sinistä maalausta. Hän otti veitsensä ja leikkasi irti valkoisen sirun, niin että punaisenruskea pohjaväri tuli näkyviin. Sitten hän istui hiljaa ja kuunteli. Kaikkialla oli aivan hiljaista; ainoastaan tiirat rääkyivät matalikon ympärillä.

Hän'kapusi alukseen. Purressa oli paljon katseltavaa: niin monta komeaa ja ihmeellistä esinettä, että hän olisi voinut viipyä koko päivän saamatta sittenkään kyllin katselluksi. Miten hyvältä kajuutassa tuoksuikaan: öljyltä, mausteilta, siirapilta! Hän löysi pussillisen nekkuja; pisti yhden suuhunsa. Muuta hän ei uskaltanut ottaa mukaan. Eipä silti, että mikään yllätys olisi suoranaisesti ollut uhkana! Ranta-aitat olivat suojana laiturin ja talon välillä, ja jos joku tulisi, niin lokit kyllä ilmoittaisivat siitä. Mutta yhtäkaikki oli arveluttava asia koskea toisen omaisuuteen, kun omistaja oli lähistöllä! Mitähän herroja ne nyt sitten olivat, nuo purjehtijat, jotka kuljeksivat saaristossa rehentelemässä.

Hän lähti taloon.

Mutta kun hän nousi portaita ylös, aavisti hän pahaa. Kuistin penkillä oli vieras pyssy ja toisella matka-arkku ja mytty vaatteita — tai mitä lienee ollut — kiedottuina samanlaiseen öljytakkiin, jollaisia hän oli kajuutassakin nähnyt.

Miksikähän nuo kuljeksijat kantoivat omaisuuttaan maihin täällä
Vrakössä?

Hän hiipi ikkunan luokse ja tirkisteli tupaan.

Henrika pani itäistä kamaria kuntoon Kristofferia varten. Se oli miellyttävä kesäasunto. Leveät, hohtavanvalkoiset permantopalkit oli hiljattain pesty ja niille oli siroiteltu katajanoksia. Vuoteen taivaansininen peite antoi pikku huoneelle lämpimän sävyn.

Henrika otti muhkeasta tammiarkusta pari reikäompelein koristettua pellavaraitia. Kristoffer kävi vuoteelle pitkäkseen ja upposi kuin suureen, pehmeään maininkiin.

— Mitä sinulla on patjantäytteenä? hän kysyi.

— Tietenkin haahkan untuvia.

Henrika nauroi:

— Minä olen ne nyppinyt ja kyninyt ja keittänyt ja kuivannut ja sitten olen täyttänyt koko patjan, jos sinua huvittaa se tietää.

Siniseksi maalattu ovi vei läntiseen kamariin. Se oli lukossa. Kristoffer yritti katsoa avaimenreiästä. Siellä sisällä näytti olevan hämärää. Hän ei voinut erottaa lainkaan eri esineitä.

— Mitä sinä tirkistelet? kysyi Henrika töykeästi.

— Kuka siellä asuu?

— Ei kukaan.

— Mihin huonetta sitten käytetään?

Henrika ei vastannut. Hän kohenteli vuodetta seisoen selin
Kristofferiin.

— Sinun mielestäsi minä varmaankin kyselen liian paljon!

— Ei, mutta ei voi vastata kaikkeen.

Kristoffer pani merkille, että Henrikan ääni oli muuttunut. Siihen oli tullut kova soinnahdus. Hänestä tuntui kummalliselta, että tyttö pahastui näin viattoman kysymyksen vuoksi.

Hän katsahti ikkunaan. Silloin hän näki oudot kasvot painuneina ruutua vasten. Ilkeät, kiukkuiset kasvot, kaksi pistävää, likaisenkeltaista silmää, jotka katselivat häntä.

— Henrika!

Hän hypähti ikkunan ääreen. Mutta ulkona ei näkynyt enää mitään.
Pihamaa oli tyhjä.

Henrika pudotti patjan käsistään. Hänen kasvonsa ilmaisivat pidätettyä pelkoa, mutta Kristoffer ei sitä huomannut.

— Minä näin jonkun kasvot ruudun takaa.

— Kenen kasvot?

Henrikan ääni värisi.

— Ilkeät miehenkasvot.

— Voi, miten sinä säikytit minua! Se oli Jan, ymmärtääkseni.

— Kuka on Jan?

— Renki.

— Miksi hän maleksii nurkkien takana?

— Sitä en tiedä.

— Ja miksi hän oli näöltään kuin itse paholainen? Hän katsoo vieraita karsaalla silmällä, siltä tuntui, jumala nähköön.

Yhtäkkiä pisti Kristofferin silmiin, että Henrikan suloisten tytönkasvojen ilme oli muuttunut samaten kuin hänen äänensäkin. Se tuntui hänestä kovalta ja vanhalta.

Kulkiko renki tyttöä vakoilemassa? Oliko tämä ehkä hänen mielitiettynsä?

— Pidätkö sinä paljon Janista? hän tokaisi.

— On pitäminen toinen toisestaan.

Enempää he eivät puhelleet keskenään tänä ensimmäisenä päivänä, minkä
Kristoffer vietti Vrakössä.

Kristoffer uneksi.

Hän näki taivaan, helakansinisen, ja sen laella purjehtivan pilvenhattaren, valkoisen kuin vastasatanut lumi. Samassa oli pilvenhattaroita lukemattomia, kaikki yhtä lumivalkoisia ja ihmeellisen kauniita katsoa kiitäessään siinä huimaavan nopeasti pakoon lähestyvän myrskyn tieltä, josta Kristoffer itse ei tuntenut pienintäkään tuulahdusta.

Yhtäkkiä olivat taivas ja pilvet kadonneet. Hän lepäsi ruohikolla, rajattomalla vihreällä kedolla, jolla ei ollut alkua eikä loppua, ja hänen lähellään käyskeli valkoinen lammas laitumella. Samassa lampaita olikin monta tuhatta, ne liikkuivat nopeasti eteenpäin kohti taivaanrantaa, jota ei ollut, ne lähtivät laukkaamaan jonkin äänettömän rajuilman ahdistamina. Kristoffer ymmärsi, että hänen täytyi hakea suojaa. Mutta hän ei kyennyt nousemaan. Sydän takoi kuin pajamoukari, rinta jännittyi palkeitten tavoin, jäsenet olivat lyijynraskaat. Hän ei päässyt paikaltaan.

Mutta hän ei maannut enää ruohikolla, vaan jollakin kallioisella rannalla. Verkkovene, tuo kehno kuvatus ruumisarkkuineen, oli kiinnitetty ruostuneeseen rautarenkaaseen johonkin lähelle. Vene tahtoi paeta, perävannas osoitti rannatonta merta kohden, kokkanuora oli kiristynyt kuin soittimen kieli, katkeamaisilleen, tuntui uneksijasta. Mutta se ei mennyt poikki, se oli ikuisesti kiinnitetty tuohon kalliossa olevaan valtavaan renkaaseen.

Kristoffer tahtoi kiiruhtaa avuksi ja katkaista köyden veitsellään.
Mutta hän ei kyennyt liikuttamaan sormeaankaan. Hän värisi tuskasta.
Hän tiesi, että vanhus saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä, ja silloin
oli kaikki hukassa.

Nyt hän oli siinä! Kristoffer kuuli hylkeennahkaisten tallukoiden pehmeät askelet kallioilta. Nyt hän yllätti heidät! He tahtoivat paeta yhdessä, Kristoffer ja vene, mutta ei kukaan auttanut heitä. He olivat molemmat voimattomia.

Henrika seisoi autiolla luodolla odottaen häntä. Se oli pitkulainen ja pieni niinkuin sekin harmaa luoto, jolla sijaitsevaan linnunkuvattajan suojukseen lokinampuja oli kätkeytynyt, mutta se ei kuitenkaan ollut sama, koska se oli toisen reitin varrella. Kristofferista tuntui, että hän oli kulkenut joskus sitä pitkin. Se oli hänestä kuin lähinnä valkamaa oleva väylä, mutta kuitenkin erilainen, koska täällä avautui merta kohden sininen aukeama toisensa jälkeen. Ja muutamalla luodolla, aivan tuollaisen aukeaman edessä, seisoi nyt Henrika, ja Kristoffer meloi ruuhtaan sitä kohden, meloi voimiensa takaa päästäkseen pelastamaan tyttöä. Mutta miten ponnistelikin, ei hän päässyt lähemmäksi, ja Henrika jäi seisomaan paikalleen, luodon korkeimmalle kohdalle, vaikka hänen olisi pitänyt rientää rantaan. Hän oli liikkumaton: kankea kuin patsas. Hän tiesi, että tämä naiskuva oli Henrika, mutta sen kasvoja hän ei saattanut erottaa.

Nyt hän näki ne. Ne olivat aivan lähellä, ne painautuivat Kristofferin ikkunaa vasten ja katselivat häntä suurin, surullisin silmin. Mutta ne eivät olleetkaan enää Henrikan kasvot, ne olivat pienemmät ja piirteiltään hennommat ja kuolonkalpeat.

Kristoffer heräsi. Aurinko paistoi ikkunasta täyttäen kamarin kultaisella valollaan.

Kristoffer makasi ajatellen unta: tuttujen ja tuntemattomien seikkojen vilinää. Hän ajatteli luotoa, jolla Henrika oli seisonut odottamassa. Nuo pienet merelle päin olevat aukeamat! — kuinka saattoi kaikki tuntua hänestä niin tutulta, vaikkei hän koskaan ollut ruumiillisin silmin nähnyt tuota paikkaa? Entä kalpeat naiskasvot? Kristoffer haki muististaan. Ei, ne eivät muistuttaneet ketään hänen tuntemaansa henkilöä. Ei ketään! Ei Henrikaa ja vielä vähemmän sitä naista, jonka sormusta hän oli pitänyt.

Kuka hän oli?

Kristofferille tuli ikäänkuin selittämätön, mutta yhtäkaikki järkkymätön varmuus siitä, että tuo nainen oli joskus tulevaisuudessa osuva hänen tielleen. Tuo surullinen katse oli sanonut sen hänelle, se oli pyytänyt häneltä jotakin. Ja vielä myöhemminkin, kun hän muisteli unta, valui siitä hänen sydämeensä hiljaisen surumielisyyden virta.

Pukeutuessaan hän muisti ystävänsä Klopstockin ja hänen uusimman romaanisankarinsa, Heinrich von Ofterdingenin. Erakko, romaanin salaperäinen vanhus, antaa Heinrichille harvinaisen provencelaisen kirjan, joka on peräisin ammoisilta ajoilta. Tietämättä edes, millä kielellä teos on kirjoitettu, Heinrich silmäilee sitä umpimähkään. Ihmeekseen hän kohtaa kirjan kuvien joukosta tutut kasvot, jotka kuuluvat muutamalle hänen seuralaiselleen. Hän selailee edelleen, löytää taaskin kasvot, jotka hän tuntee, kolmannet, neljännet ja lopulta — oman kuvansa. Tuonnempana ovat kaikki kuvatut ihmiset hänelle tuntemattomia, mutta eivät vieraita, sille he kaikki tulevat vaikuttamaan Heinrichin elämään. Hän on tutustuva siihen jaloon runoilijaan, josta tulee hänen isällinen ystävänsä, ja siihen nuoreen, suloiseen naiseen, josta tulee hänen puolisonsa.

— Erakon kirja oli unielämän vertauskuva, ajatteli Kristoffer. Unemme eivät ole ainoastaan katsahduksia menneisyyteen, vaan myöskin tulevaisuuden enteitä. Uni on muisto, mutta myöskin ilmestys. Ja mitä minä uneksin ensimmäisenä yönä jossakin vieraassa talossa, käy aina jollakin tavoin toteen.

Kristoffer oli valmis. Hän avasi tupaan vievän oven. Tupa oli tyhjä. Pihamaalta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki oli hiljaisuutta ja rauhaa.

Hän lähti ulos partioretkelle. Ei ainuttakaan kulkijaa saattanut havaita laajassa näköpiirissä, ei ainuttakaan purjehtijaa, ainuttakaan soutajaa. Hän palasi taloon. Kun se nyt oli siinä hänen edessään harmaan yksinäisenä, turvekaton ja raskaiden kivien painamana, tuntui se taaskin yhtä salaperäiseltä kuin eilen, heidän saapuessaan.

— Jos olisit minun, Kristoffer ajatteli, niin sivelisin sinut punamullalla, naulaisin valkoiset laudat nurkkiin ja ikkunoiden ympärille ja istuttaisin ruusupensaita seinäviereen. Villiruusu, orjantappura, saariston suloinen tunnus, tahtoisin nähdä sinun kukkivan Henrikan kodin ympärillä!

Vasemmanpuoleisessa pitkisseinässä oli yksi ainoa räppänänkaltainen ikkuna. Se kuului tuohon suljettuun kamariin; Kristoffer ei ollut huomannut sitä ennen.

— Se on varmaankin romuloukko, koska kukaan ei asu siinä, hän ajatteli ja koetti katsoa sisään raosta, joka jäi ikkunankehyksen ja uutimen virkaa toimittavan valkoisen rievun väliin. Mutta hän ei voinut erottaa huoneesta muita esineitä kuin nurin käännetyn matalaselkäisen tuolin.

— Täytyy kai minun tarkastella lähintä ympäristöäni, ajatteli Kolumbus edelleen, meni huoneeseensa, otti avaimen tupaan vievästä ovesta ja koetti avata sinisen oven lukkoa.

Se onnistuikin. Kristoffer astui sievään kamariin, joka oli ahdas kuin kajuutta, mutta hauska ja houkutteleva kuin pappilanmamsselin siisti neitsytkammio.

— Täällä tuoksuu kuusenhavuilta, oli hänen ensimmäinen aistimuksensa. Mutta sen täytyi johtua hänen hajuaistinsa hairahduksesta, sillä vastapestylle permannolle oli siroiteltu katajanvarpuja.

Seinillä oli siniset tapetit, ylellisyys, mitä ei ollut suotu Kristofferin kamarille. Muutamassa nurkassa oli kauniilla kupariheloilla somistettu arkku, jonka kaarevaan kanteen oli maalattu sinisiä ruusuja. Pitkisseinän viereen oli pantu riviin kolme matalaselustaista tuolia, kaikki nurin käännettyinä. Ja Kristoffer huomasi kukkivan myrtin, joka oli pienellä sinisellä pöydällä ikkunan ääressä.

— Tämän täytyy olla Henrikan talvihuone, hän ajatteli, ja noiden Henrikan arkku ja Henrikan myrtti. Jokaisella nuorella tytöllä on sellainen, tämä on Henrikan, mutta miksi hän on kätkenyt onnenkukkansa puolipimeään huoneeseen? Tahtoiko hän sen kuolevan? Oliko hänellä salainen suru? Oliko isä luvannut hänet jollekulle, josta hän ei voinut pitää?

Vaikutelmat hyökkäsivät Kristofferin kimppuun.

— Ei kukaan tyttö tapa vapaaehtoisesti myrttiään, jota hän on hoitanut hääpäiväänsä varten. Sellainen olisi synti, joka kostaa itsensä — kuolemansynti. Nuoren naisen morsiusmyrtti on kasvanut kiinni hänen elämäänsä yhtä varmasti kuin köynnös, josta saamme pyhän ehtoollisviinin, on salaperäisesti yhdistynyt Vapahtajamme vereen.

Kristoffer tunnusteli ruukussa olevaa multaa. Se oli kuivaa. Hän tarttui käsin otsaansa. — Ei, tässä talossa eivät asiat ole oikein! Henrika ei tahdo näyttää minulle huonettaan. Hän pelkää, että minä saan vihiä hänen synkistä salaisuuksistaan.

— Täällä on tukahduttavaa, tuumi Kristoffer edelleen, eikä se todellakaan ole ihme. Mutta minkätähden minua vaivaa kuusenhavujen tuoksu, vaikka lattialla on katajanvarpuja?

Kristofferin tajuntaan nousivat kaikki mahdolliset synkät muistot: maahanpaniaiset, joissa hän oli ollut läsnä, kuusenhavuilla peitetty arkku verkkoveneessä ja vastenmielinen vanhus, joka oli kadonnut hänen näkyvistään Gullkronan selälle. Hän muisteli yön unennäkyjä: valtavaa rautarengasta kalliossa ja verkkovenettä, joka jännitti kokkanuoraansa päästäkseen irti. Tuo kaikki muistutti jollakin tavoin piilokuvaa, josta näkee tilanteen tai maiseman mahdollisimman selvästi, kykenemättä huomaamaan pääasiaa. On arvattava, missä laiva keinuu aalloilla, missä matkamies on tiellä, missä kohdassa jylhien kallioiden keskellä rosvo piileskelee!

— Missä se kuuro vanhus oli minun unessani? ihmetteli Kristoffer. Missään ei häntä näkynyt, mutta kaikkialla hän oli läsnä. Hänestä lähti se kauhu, mikä esti minut katkaisemasta verkkoveneen kokkanuoraa. Hän aiheutti sen salaperäisen vastustuksen, mikä kahlehti ruuheni veteen, kun tahdoin meloa Henrikan luokse luodolle. Hän oli se näkymätön rajuilma, joka hätyytti lammaslaumoja, se äänetön myrsky, joka ajoi valkoisia pilviä edellään. Ja hänellä oli myöskin jokin mystillinen yhteys noiden kalpeiden, surullisten naiskasvojen kanssa.

— Ei, Kristoffer ajatteli, minun aivoni keksivät mielettömyyksiä! Kun kaikki käy ympäri, niin kummallista on ainoastaan Henrikan suhde tähän poloiseen, kuolemaantuomittuun myrttiin; ja se on todella selittämätön. Mutta uneni oli arvattavastikin vain sarja ilvekuvia ja vanhus pelkkä veijari ja juoppolalli, Vänöstä kotoisin, kuten hän itse ilmoitti.

Kristoffer lähti sinisestä kamarista. Taivaanlaella säteili aurinko, ja merituuli puhalsi saariston yli voimakkaana ja vapauttavana. Lokit ja tiirat melusivat etelän puolella, vihreän-läikkyvällä lahdella, joka työntyi kallioiden väliin. Kristoffer kulki sitä kohden päätyen tuokion kuluttua suojaisaan lahden poukamaan. Täällä hän sai nähdä uuden sataman ja huomasi talonväen olevan kivilaitureiden luona valmistautumassa nuotanvetoon.

— Hyvää huomenta, huusi Kristoffer.

— Sinä näytätkin olevan aamunvirkku, vaikka olet herrasmies, sanoi Henrika, kun Kristoffer tuli hänen luokseen. Minä aioin juuri juosta sinua herättämään, sillä sinun täytyy olla mukana tässä työssä.

Henrika puhui taas tuolla pehmeällä, laulavalla äänellä, josta Kristoffer piti. Tyttö seisoi avojaloin kivilaiturilla pitäen naaraa kädessään, kookkaana ja notkeana, tuulenviiman puhaltaessa hänen ruskeisiin tytönkasvoihinsa, jotka säteilivät raikkautta ja elämänhalua.

— Henrika menee Janin veneeseen, ja sinä seuraat minua, määräsi talollinen.

— Mutta minä en ole koskaan ennen vetänyt nuottaa!

— Saat heti ryhtyä opettelemaan. Siinä on monta mutkaa matkassa, tiedä se, mutta sitä tietä sinä voit tulla kuninkaaksi niinkuin kaimasikin.

Kristoffer hymyili. Hän ei käsittänyt tuon taivaallista.

— Nuottakuninkaaksi, ymmärräthän, nauroi Henrika nousten Janin veneeseen.