Toinen Kirja.
Beresov'assa 29 p. syysk. 1858.
Pari päivää takaperin tänne tultuani saan matkastani nyt antaa lyhykäisen kertomuksen, niin kauan kuin sen muistot vielä ovat mielessäni nuoret ja verekset.
Pelym'in kirkko seisoo niemellä kahden joen, nim. lännestä tulevan Tavdan ja pohjasta juoksevan Pelym'in, yhtymisessä, jotenka paikalla on sangen kaunis sia. Kylää itseä on noin 15 eli 20 talon-rähjää, joiden kierot seinät ja paperilla paikatut ikkunat todistavat asujanten köyhyyttä ja myös — laiskuutta. Vaikka siis tätä nykyä huonoimpia kirkon-kyliä on Pelym ennen aikanansa ollut mainiompi paikka, ja jokainen Venäjän historiaa lukenut tuntee sen surkean merkillisyyden. Pelym'issa oli nim. ennen aikaan puinen linnoitus muutamilla tykkilöillä, jossa seisoi joku satanen sota-väkeä ynnä vojevod'in kanssa ja josta käsin jäykkää vasta-rintaa tekevät Voguulit vähitellen taivutettiin kuuliaisuuteen. Heidän ristittyänsä, joka tapahtui menneen vuosi-sadan alku-puolella, jäi linna rappiolle ja nyt ei siitä enää ole muita jäännöksiä jälellä kuin linnueen jälkeisiä pieni kylänen Kasakkia vähän matkaa kirkolta. Mutta pää-asiallisesti on Pelym niin tullut kuuluisaksi, että sitä Beresov'an rinnalla on pidettynä kovinna lähetys-paikkana valtakunnallisille pahan-tekijöille, herrat Biron ja Münnich saivat täällä, pitkät vuosikymmeniset viettäen Pelym'in suruisilla rannoilla, mietiskellä maallisen korkeuden turhuutta ja vaarallisuutta. Monta muuta vähempi-kuuluista miestä on pidetty Pelym'issa, ja varmaan on useampi heistä sen yksinäisyydessä havainnut, ehkä kyllä myöhään, että yksityisen ihmisen ei ole luvallinen tarttua historian rattaasen sitä muka omia mietteitänsä myöten vääntääksensä. Tätä nykyä löytyi paikalla vaan yksi tämmöisistä syistä lähetetty, entinen kasanilainen aatelis-mies, jonka kova-korvaisuus oli tehnyt ei ainoastaan sen, että hän etelä-Siperiasta ja kaupungista muutettiin tänne Voguulien korpeen, vaan myöskin sen, että se nykyisen keisarin armo-julistus, jolla kaikki tämmöiset pahan-tekijät paluutettiin Siperiasta, ei kohdannutkaan häntä. Aikaansa vietti tämä herras-mies milloin ryyppimällä milloin lukemalla mitä käsiinsä sai. Ett'ei hän ollut sivistyksettä näkyi siitäkin, että joka vuosi lähetyttää itsellensä kirjat: Almanach de Gotha ja Annuaire des deux Mondes. Hän toivoi kuitenkin kohtakin pääsevänsä sekä Pelym'ista että Siperiastakin, sillä v. 1862 vietettävän tuhat-vuotisen muisto-juhlan kaunistamiseksi oli hänellä tekeillä summattoman suuri runo-laitos viidessä kymmenessä laulussa, joka olisi sisältävä koko Venäjän historian ja tekevä 10 osaa, viis laulua kussakin osassa. Kaksi eli kolme osaa oli hän jo lähettänyt Pietariin, ja valmisteli nyt taas uutta osaa sinne suoritettavaksi, eikä sanonut runo-tekonsa jäävän vaikutuksetta hänelle armoa pyydettäessä.
Hänen ja paikkakunnan sasedatel'in kanssa voi täällä jonkun sanan vaihtaa. Pappi sitä vastaan oli pelkkä talon-poika, joka itse kynti, niitti, kalasteli, piti kauppaa, ei köyhyydestä niinkuin se tapahtuu monessa muussa paikassa, vaan ahnaudesta. Sen ohessa oli hän niin laiska virkaansa toimittamaan että koko minun olin-ajallani ei pidetty yhtään kertaa täyttä jumalan-palvelua, vaikka sillä ajalla sattui kaksi suurta juhlaakin (Pietarin ja Iljan päivät). Paljon sivistyneemmät pappia olivat tänne asettunut porvari Turinsk'ista ja viina-herra, joka oli kaikkein kapakkojen päällikkö tässä tienoossa. Paitse näitä ovat Pelym'in herras-säädystä vielä muistettavat piisar, rokko-herra ja seppä. Piisar oli yhtä sokuri-suinen kuin koko hänen sukunsa ja myös yhtä suuri — kelmi. Rokko-herra tuli minulle merkilliseksi sen kautta että hän useasti häiritsi yön-leponi viinassa vaimoansa pieksämällä, josta huuto ja telmäminen herätti kaikki naapurit. Seppää muistelen tässä hänen ankaran-sakean partansa vuoksi, joka aina, kuin hänen näin, muistutti minulle mieleen kuningas Yrjö Toisen ohillista, josta paroni Mynkhausi kertoo, että Englannin vaakuna oli leikattu hänen partaansa. Muutenkin, ei ainoastaan partansa vuoksi, oli tämä Pultavan läänistä herraltansa Siperiaan lähetetty seppä Pelymiläisillä suuressa kunniassa ja huolessa, sillä häntä ennen ei ollut taitavaa seppää löytynyt lähempänä kuin Turinsk'issa s.o. kolmen sadan virstan päässä.
Pelym'in merkillisyyksistä lienee vielä muistettava korttieri-taloni vanha emäntä, jolle kaikki, mutta olletikin nainut rahvas, osoittivat suurta kunniaa, sillä hän oli koko kylän babuschka (tämä sana merkitsee sekä mummoa että kätilöintä). Tässä omaisuudessaan maisteli hän, useasti vieraina käyden, kyläläistensä vaimojen viina-varoja, ja silloin tällöin pistihen hän minunkin tyköni pyytämään juoma-rahaa milloin kortteliksi milloin puoleksi. Ehkä häntä näin joka haaralta koettiin pitää viinan hengessä, ei hän kuitenkaan nyky-aikaa rakastanut: rahvas oli muka nyt entistä vastaan köyhää, pellot eivät kasvaneet eivätkä lehmät lypsäneet niinkuin ennen; yksin päiväkin oli hänen mielestään lyhennyt, sillä ennen kerkesi muka kesäisessä päivässä paljon työtä tehdä, "vaan nyt tuskin laskeut", sanoi hän, "puoli-päiväisen päälle vähän lepäämään, kuin jo ilta on käsissä".
Silmiänsä ristien jätti tämä eukko minut hyvästi, kuin 19 päivänä elok. läksin Pelym'ista matkalle Pelym-jokea myöten pohjaan päin. Hän tiesi minulla olevan edessä semmoisen matkan, jossa suuret korvet ja vetelät suot olivat jalan kulettavat, sanoi vilustuvani ja menettäväni terveyteni, niinkuin muka viina-herra oli ei kauan takaperin kalastus-matkalla vilustunut ja nyt makasi vuoteella. Kuitenkin nähdessään ett'ei voinut päätöstäni muuttaa, antoi hän minulle siunauksensa ja evään vatsalleni (edellisen ilman ja jälkimäisen arvattavasti maksua vastaan), ja lupasi pitää kuppa-sarvensa valmisna, jos muka takaisin täytyisi palatani ja terveyteni vaatisi hänen lääkärillistä hoitoansa. Samaa takaisin-tuloni virttä lauloi sasedatelikin, joka laiturilla jää-hyväisiä häneltä ottaessani hymyillen toivoi meidän parin kolmen viikon perästä taas näkevän toinen toisemme, "minun muka kylliksi ilmailtuani Voguulien maassa". Minä kiitin häntä hyvä-tahtoisuudestansa, mutta itsekseni ajattelin: odottakaa vaan minun takaisin-tuloani; "akka tieltä kesken kääntyy, ei mies pahainenkaan".
Se matka, jolle näin läksin, ei kartalta katsoen näyttänyt niin vaikealta eikä sitten itse asiassakaan ollut niin vaikea, kuin sitä joka haaralta laulettiin. Lyhykäisesti sanoen olin päättänyt päästä Beresov'aan suorinta tietä Pelym'ista. Tämä suorin tie vei ensin Pelym-jokea myöten siihen asti kuin tämän joen latva kääntyy länteen ja etelään päin. Tässä kohdassa ottaa Pelym pienen syrjä-joen idästä, jonka latva taas on niin lähellä pohjaiseen Sosvaan lankeavan Tapsje-joen latvaa, että väli-taival ei näyttänyt olevan kuin 30 eli 40 virstan levyinen, ja niin lyhyen taipalen, ajattelin minä, pääsen itse yli, vaikka hän olkoon jos minkä-lainen. Suurin huoli oli minulla kapineistani, joita pitkällisellä, kesän-talven tehtävällä matkalla täytyy pitää enemmän kuin halu olisikaan, ja näin kolkoissa maissa vielä lisätä yksin keitto-astioillakin, eväällä ja muulla semmoisella rojakalla. Kalujani kantamaan yli mainitun taipalen päätin ylä-Pelym'in Voguuli-kylistä ottaa jonkun kymmenkunnan miestä; koko matkaksi Pelym-jokea myöten hyyräsin Pelym'issa venheen, joka Voguulia myöten oli lähetettävä takaisin, ja näin toivoin kaikki vaikeudet vähitellen voitettavan. Edut asialleni olivat tästä matkasta silmin-nähtävät, sillä näin matkaten tulisin kulkemaan aivan halki koko Voguulin-maan ja siten hyvästi tuntemaan tämän kansan sekä tavat että kielen, jota vastaan jos posti-tietä Turinsk'in ja Tobolsk'in kautta Pelym'ista olisin lähtenyt Beresov'aan, olisin tullut tekemään mahdottoman polven, menettänyt matkalla paljon rahaa ja aikaa enkä olisi nähnyt Voguulia taas ennenkuin Beresov'assa, sillä Ob-joen molemmat rannat ovat asutut Ostjakeilta.
Venhe oli pieni kolmi-laita, neljän hengen soudettava, ja sen keskus tuohella katettu, niin että katoksen alla kaluni säilyivät sateelta ja siinä itsenikin oli hyvä pitkälläni olla. Olikin alusta matkaa tämä katos sangen tarpeellinen, sillä kolme ensimäistä päivää eli ylä-Pelym'in kirkolle asti valoi sade loppumatta. Sittenkin oli vielä viikko-kauden aika eli viimeiseen Voguuli-kylään asti Pelym-joen varrella epä-tasaista ilmaa, niin että kuikan useasti kuultiin huutavan: totta saa, totta saa (sada), joilla sanoilla Savossa selitetään tämän linnun omituista, muka sadetta ennustavaa huutoa. Vaan sen jälkeen syntyi yhdeksi viikoksi kaunis pouta, joka kesti minun matkaani edellä-mainittuun maa-kannakseen asti.
Ylä-Pelym'in kirkko on varsin alkaen rakettu Pelym-joella asuvia Voguulia varten, ja paikka on viimeinen, jossa Venäläisiä tavataan, ei enää muita Venäläisiä kuin pappi ja kirkon-palvelijat. Nämä ovatkin kirkon-kylän ainoat asujat, sillä ensimäinen Voguuli-kylä, pari virstaa kirkolta, on vähän ylempänä joen-varrella. Surkeampaa sivistyneitten ihmisten asunto-paikkaa lienee harvassa kuin tämä kirkon-kylä on; ne kaksi asuttua taloa, jotka siinä löytyvät, ja niiden kaksi asumatointa toveria lasittomine ikkuna-reikinensä seisoivat siinä keskellä suurta puutointa lakeutta autioina, alastomina, suojattomina. Turhaan etsi silmä jota-kuta pellon-tilkkua, jota-kuta kukka- eli edes kaali-penkkiä; huoneiden ympärillä ei ollut yksin aitaustakaan. Ja sen ohessa osottivat talojen hajalliset katot ja lahonneet portaat asujanten huolimattomuutta; se suuri lakeus, jolla kylä seisoo, on luonnollinen niitty ja kasvoi pitkää heinää, mutta viikatteen jälkiä ei näkynyt, ei lehmän kelloja kuulunut missään.
Päästyäni katon alle diatschok'in tykönä (papin sanottiin sairastavan eikä voivan vastaan-ottaa) tuli volostin Voguulilainen golova minua tervehtimään; hänen kanssansa seurasi puoli-kymmentä muita Voguulia. He olivat jo edeltä-päin kuulleet että heidän seutuihinsa oli tulemassa tschinovnikka Pietarista, ja alkoivat nyt kantaa minulle kaiken-laisia valituksia, joista kolme oli painavinta. Ensimäinen oli se, että ruudissa, jota heille annetaan kruunun puolesta, on viimeisinä vuosina ruvennut olemaan haulia, tänä vuonna niin paljon, että ne hyvin tekivät kolmannen osan painoa. Tämän seikan selittämiseksi on sanottava, että Siperian kaikki pohjaiset kansat maksavat veronsa metsän-nahkoissa (enimmiten revoissa ja sopulissa, paikoin myös oravissa ja kärpissä), jota veroa kutsutaan jasakaksi, ja kruunu, jolla ruudin-teko ja myöminen on yksin-oikeutena, myöpi teko-hinnasta näille kansoille ruutia niin paljon kuin he tarvitsevat. Tämä on suuri etu heille, sillä ruuti-naula Venäjällä tavallisesti maksaa noin ruplan hop., mutta Siperialaisille ei se nouse enempään kuin noin 40 kopeikkaan samaa rahaa. Vaan haulit ovat arvattavasti paljoa huokeammat sitäkin, ja jos joku kelmi sekoittaa esim. 30 puutaan ruutia (se määrä, joka Pelym'in piirikunnassa vuosittain jaetaan kansalle) kolmanneksi osaksi haulia, niin saapi hän tällä varkaudella (haulien hinnan pois-luettua) puhdasta voittoa noin 7 puutaa ruutia s.o. Venäjällä tavallisen hinnan jälkeen noin 280 hopea-ruplaa. Mutta Voguulit arvattavasti valittivat tästä itsellensä tulevan suuren vahingon sekä rahassa että vaivassa ruudin seulomisen ja puhdistamisen kanssa kuin myös sitenkin että varomattomasti tämmöisellä ruudilla ladattu pyssy ei laukea, jos haulin-rae on sattunut menemään tuli-reikään, josta taas metsä-mies voipi kadottaa monen kauniin otuksen, vieläpä joutua päänkin vaaraan, jos karhu sattuu tulemaan vastaan, niinkuin täällä usein tapahtuu.
Toinen heidän valituksensa oli se, että pappi rasittaa heitä liian kovilla maksoilla toimituksistansa ja omalla kädellänsä kurittaa eli muuten tylysti kohtelee sitä, joka ei täytä hänen vaatimuksiansa. Niin oli golovan, keväällä kuolleen, isän hauta kauan ollut lukematta siitä syystä, että poika ei ollut sen siunaamisesta jaksanut maksaa papille enemmän kuin kolme hopea-ruplaa, ja sielun-paimen oli suostunut haudan-lukemiseen vasta annettua hänelle panttiin kaksi turkkia, jotka olivat lunastettavat seitsemällä hopea-ruplalla. Samassa määrässä sanoivat hänen ottavan vihkiäistäkin viisin kuusin ja kymmeninkin hopea-ruplin, jonka lisäksi nuoren parikunnan vielä sitten kesällä pitää hänelle tehdä sata rukoa heiniä. Vihkiäisen kallius, lisäsivät valittajat viekkaasti, estää nuoren kansan menemästä naimiseen, joten rahvas vähenee ja tsaarille juokseva jasakka aikaa myöten kukaties jääpi maksamatta. Paitse tätä oli mainittu pappi ratkennut niin juomaan, että sitten pääsiäisen ei ollut kertaakaan pitänyt jumalan-palvelua, ja että toisella kirkon-palvelijalla se onkin työnä, papille viinan hakeminen Pelym'ista (150 virstaa), johon seurakuntalaisten täytyy antaa hevoset eli soutajat.
Kolmas valitus oli se, että Pelym'in kylän Venäläiset asujat juuri joen-suussa salpaavat koko joen tokeilla (tämän laitoksen näin omin silmini Pelym'issa), estäen näin kalan nousemasta ylemmäksi, josta Voguulien seuduissa oli suuri kalattomuus.
Nämä valitukset, jotka yleistä mainetta myöten olivat toden-peräiset, pyysivät he minun vastaan-ottamaan ja sanoivat ne diatschokalla kirjallisesti ylös-panettavansa. Minä ilmoitin heille minullani ei olevan mitään valtaa oiasta heille tehtyä vääryyttä, ja kehoitin heidän valittamaan papista rovastille (blahotschinnij), joka joka vuosi käy tutkimassa kirkon tilaa, ja ruudin jutusta sekä joen salpaamisesta paikkakunnan maallisille pää-miehille. Tämän sanoivat he jo tehneensä, vaan siitä apua ei mitään lähteneen, ja heidän uudestaan pyydettyänsä lupasin minä ottaa heidän valitus-kirjansa kanssani ja saattaa ne, Tobolsk'iin jouduttuani, kuvernöörille ja piispalle. He olivat sangen hyvillänsä tästä, vaan lähtiessäni seuraavana päivänä paikalta ei heillä ollutkaan valitus-kirjaa minulle antaa, sillä diatschok, ehkä ennen luvannut sen heille kirjoittaa, oli nyt epäytynyt tästä vaarallisesta työstä, ja näin jäi Voguuli-parkain asia sillensä; sillä suullisesti, ilman mittäkään todistuksitta, on syrjäisen vaikea ruveta kantamaan tämmöisiä valituksia, vaikka kyllä olkoon vakuutettu niiden toden-peräisyydestä.
Niinkuin edellä sanottiin erosin tässä viimeisistä Venäläisistä, joita taas en uudelleen nähnyt ennenkuin neljän viikon perästä Sortingjen kirkolla lähellä Beresov'aa. Golova oli lähettänyt sanan seuraavaan paul'iin,[23] pitää soutajia valmisna, ja istui nyt matkaan lähettäessä itse perää pitämään ensimäisen kylän-välin. Tätä ei ollut kuin 20 virstaa ja golovan hilpeät soutajat saattoivat minun pian pienen paulin näkyviin, jossa oli kolme jurttaa. Nähtyänsä venheen alkoivat sen asujat ampua paukkaa, ja maalle noustua oli vastaan-otto mitä nöyrin ja mieluisin. Pian havaittiin kuitenkin, että paulin väki, niin miehet kuin naisetkin, olivat alkaneet pidot ennen vierasten tuloa ja nyt olivat, niinkuin Savossa sanotaan, aika vahvassa pajussa. Alussa ei tästä minulle ja kumppanilleni ollut muuta haittaa kuin liika suuri nöyryys ja imartelu, niinkuin halaaminen, polvien likistely j.n.e. Vaan jurttaan tultuamme muuttui asia toiseksi. Lavalla makaava talon-emäntä heräsi ja tuskin oli hän nähnyt golovan, kuin hirmuisesti sättien ja sadatellen lensi hänen sakeaan mustaan tukkaansa. Golovan seuralaiset soutu-miehet tulivat hänelle avuksi, paulin väki taas emännälle, "siitäpä kapina kauhea karttui": muutamissa silmän-räpäyksissä oli semmoinen tappelu irti, että minä töin tuskin pääsin ulos ja pakenin venheesen. Jonkun ajan jurtassa nuhjettuansa kiidättivät he, kumpiko puolue, sitä en voi sanoa, kahakan alkajan sen humalaisen vaimon ovesta pihalle, ja tulivat yksi toisensa perästä ulos, päästänsä nykkien telmeessä irtautuneita tukka-suortuvia, eivätkä näyttäneet olevan asiasta millänsäkään. Isäntä salpasi vielä yhä sättivän vaimonsa saunaan, toi viinaa golovalle ja hänen miehillensä, ja kohta syntyi heidän välillänsä sydämellinen rauha ja rakkaus. Nyt tulin minäkin venheestä maalle, ja talon-väki kiiruhti minulle tuomaan puolukoita, tuomen-marjoja ja ketrin-pähkinöitä kostitsemiseksi. Syyn talon-emännän vimmaan golovata kohti selitti minulle eräs soutu-miehistä olevan sen, että golova pari viikkoa takaperin viran-asioilla käydessänsä tässä paulissa josta-kusta vähästä syystä oli loukkaavilla sanoilla kohdellut emäntää, joka oli ne painanut sydämeensä ja nyt viinan rohkeudessa tahtoi ne golovalle kostaa.
Muutamien tuntien perästä sain hiljankin soutu-miehet eroamaan tästä kostitsevasta paikasta ja läksin päivän lasketessa matkaan. Lukija ehkä odottanee ja tässä, hiljalleen vasta-virtaan eteenpäin soutaessamme, kyllä olisi tilaisuus antaa kertomuksen Voguulien elannosta, tavoista, asunnoista j.n.e. Vaan semmoisen kertomuksen olen seuraavassa kirjassa antava, jonka-tähden se tässä olisi liikanaista. Tiestä taas, elikkä Pelym-joesta, ei ole paljon muuta sanomista, kuin että se Europassa ollen olisi luettava varsinkin keski-isojen jokien joukkoon, sillä se on varmaan viittä sataa virstaa pitkä ja olisi tyynen tasaisen juoksunsa kuin myös kohtalaisen syvyytensä vuoksi sangen soveljas höyry-laiva-kululle. Mutta täällä Siperiassa, suurten jokien maassa, on Pelym niin vähäinen, että se Ob-jättiläiselle on vaan syrjä-joki, ja senkin ei suoraan, mutta vasta kolmannessa polvessa, sillä Ob'in kanssa yhtyvä Irtysch ottaa syrjä-joen Tobol'in, Tobol Tavdan ja tämä meidän Pelym'in. Ja sillä olevan liikunnon vuoksi ei Pelym ole mistään arvosta, sillä sen vesillä ei liiku muut kuin Voguulit pienissä yhdestä puusta tehdyissä ruuhissansa. Tämän vuoksi ovatkin sen rannat yksi ainoa loppumatoin korpi, kasvava enimmiten kuusta ja lehti-kuusta, harvemmassa koivua ja petäjää. Tämä korpi on niin ihmiseltä liikuttamatoin kuin hän lienee lähtenyt Luojan kädestä, ja vaikka minä en ole puun-kauppias enkä laivan-rakentaja, on minun useasti ollut vaikea luoda silmäni pois niiltä kauniilta taivaan-korkuisilta, suorista ja sileöistä lehti-kuusista, jotka näissä korvissa kasvavat eli korkeimmakseen tekevät sen hyödyn, että metsästelevä Voguuli tekee tulen ja viettää yön heidän juurellansa. Tämä luonnon alku-peräinen raakuus ja kauneus onkin ainoa matkaajan huvitus näissä kolkoissa maissa, vaan kuin se aina ja aina vaan on yhden-muotoinen, väsyttää sen katsominen pian niin, että innokkaimmatkin luonnon-ihailijan luulisin täällä-matkatessansa toivovan taipalen kohta loppuvan ja pääsevänsä edes niinkin vähäiseen ihmisen asuin-paikkaan kuin Voguulien paulit ovat.
Minun tielläni oli näitä hyvin harvassa: neljän päivän matkalla, edellä-mainitun ylä-Pelym'in kirkolta lukien, sivuutettiin kaksi paulia, joissa kummassakin oli kaksi jurttaa. Sitten tultiin viis-jurttaiseen pauliin, jonka nimikin, Massau, saakoon tässä siansa sentähden, että siinä elää maan-viljelijä Voguuli, jolla on sangen hyvät pellot, viis hevoista, kolme lehmää, Venäjän tavoin tehty tupa, samovara, tee-kuppia ja muita semmoisia kaluja, joita Voguuleilla ei muualla ole ja jotka todistavat hänen ahkeruudella ja ymmärryksellä hankittua varallisuuttansa.
Päivän levättyäni Massaussa läksin taas matkaan ja tulin kahden päivän perästä viimeiseen pauliin, jonka nimi on Atimje-paul, vaan jota kirjoissa mainitaan Verschinskij paul (latva-paul), ehkä se, niinkuin tämä osottaisi, ei suinkaan ole Pelym'in latvalla, vaan Voguulien kesken luetaan puoli-väliksi joen latvan ja suun välillä, joka kartalta katsoenkin näyttää oikealta. Tähän asti oli minulla edessä olevata maa-taivasta vasten viis saatto-miestä koossa; mutta kuin niistä en vielä luullut olevan kyllä kantamaan sekä minun kapineitani että omaa evästänsä, pyssyjä, kirveitä, kattiloita ja muita välttämättömiä kaluja, niin toivoin uupuvat eli noin neljä tahi viis miestä saavani tässä paulissa. Mutta siinä toivossa petyin: paikalla ei löytynyt muuta kuin naisia ja yksi ainoa matkaan kykenevä mies. Muut miehet olivat jo kaikki metsässä hirven pyynnössä, niistä kuitenkin kylän kaksi parainta miestä ylempänä Pelym-joella kesä-jurtissa ja niin muodoin matkalla tavattavat. Näiden molempien taloista suostui heidän tyttärensä, yksi kummastakin, lähtemään soutamaan isiensä jurtille asti, jossa nämä kävisivät heidän siaansa. Näin oli minulla seuraavana päivänä taas liikkeelle lähtiessäni saattajina: kolme vahvaa nuorta miestä, kolme ukkoa, joista kaksi ei kyennyt paljon mihinkään, ja kaksi nuorta riipeätä neitoista. Mutta tien-tuntijaa ei ollut yhtään; kaikki tiesivät he sen, että eräällä pienellä Pelym'in syrjä-joella nimeltä Posserje, noin yhdeksän päivän matkan päässä, eli Beresov'an piirikuntaan kuuluva Voguuli, jonka muutamat myös tunsivat, sillä hän kuului käyvän täällä aina silloin tällöin jauhoa ja muita tarpeita ostamassa. Vaan Posserje-jokea ei tiennyt kukaan, ja tämä seikka oli hyvinkin arveluttava, sillä Pelym'illa on paljon syrjä-jokia kummallakin puolellansa, joista oikeata arvata ei ollut helppo asia. Ainoa toivo oli niissä kahdessa ylempänä olevassa Atimje-miehessä, jotka olivat käyneet Posserje-joella ja jotka toivoin saada kanssamme.
Näin varustettuna ja lisättyäni soutu-miesten evääsen kolme puutaa leipää, jotka erittäin ja ikäskuin itseäni vasten olin leivottanut (sillä Voguulit tiesin vahvoiksi syömäriksi), läksin matkaan ja tulin seuraavana päivänä ensimäisen Atimjeläisen metsä-jurtalle. Se oli rakettu hirsistä niinkuin talvi-jurtatkin, ja ne kolme aittaa, jotka seisoivat jurtan vierellä, osoittivat että paikan isäntä sai metsästä mitä tallelle panna; sitä samaa todisti myös vasta nyletty kuivamassa riippuva hirven talja. Mutta häntä itseänsä ei ollut paikalla. Hänen meidän kanssa oleva tytär otti yhdestä aitasta, joka oli lukotta niinkuin täällä yleisesti kaikki huoneet ovat, hyvät kyörät verestä hirven-lihaa meidän keittää. Mehevän hirvi-rokan kiehuessa rannalla tuli kotiin kaksi paikan asukasta: sen haltijan toinen tytär ja veljen-poika, jotka olivat liki-seudussa käyneet teiri-loukkuja katsomassa. He sanoivat isänsä olleen metsässä jo neljä päivää eikä olevan tietoa, koska hän tulisi jurtalle. Hänen kanssa-saamisen toivo kävi siis tyhjäksi, ja syötyä läksimme edelleen entisellä väellä. Kaksi päivää kulettua tulimme toisen Atimjeläisen metsä-jurtalle; tässä tapahtui sama seikka: ei häntä eikä ketään muitakaan ollut jurtalla, ja meidän täytyi siis tien-tuntijatta lähteä Posserjeta etsimään. Eräs ukoista sanoi kirjoittavansa puuhun paikan isännälle että me olimme siinä käyneet. Minä luulin Voguuleilla olevan niinkuin Samojeedeillä on jonkun, josko vaillinaisenkin, kirjailu-taidon, jolla he voisivat tehdä joita-kuita ilmoituksia kaukaa toinen toisillensa, ja katsoin sentähden uteliaisuudella ukon työtä. Vaan hänen kirjoituksensa ei ollut muuta kuin että hän vissiin järestykseen hakkasi petäjän kylkeen yhdeksän pykälää, sen määrän, joka meitä oli henkiä. Minä käskin hänen myös kirjoittamaan Gregorille (se oli jurtan-miehen nimi), että paikalla oli käynyt virka-mies ja Gregorin tytärkin. Mutta sitä ei hän enää voinutkaan toimittaa kirjoituksellansa ja se merkittiin siten, että jurttaan jätettiin paperilappu ja tytön huivi.
Neljäntenä päivänä tästä eteenpäin eli seitsemäntenä Atimje-paulilta lähdettyä kohdattiin suu idästä tulevan joen, joka minusta näytti Posserje-joelta, sillä Regulyn tarkalla kartalla ei tässä seuduin löydy muita jokia kuin se. Minä seisahduin joen-suuhun ja lähetin kaksi miestä pienellä venheellä ylemmäksi syrjä-joelle katsomaan, miltä se näytti ja eivätkö siellä voisi löytää mitä merkkiä ihmisten asumisesta sen varrella. Parin tunnin perästä tulivat he takaisin ja ilmoittivat, että joki noin kolmen virstan päässä kapenee niin että pienelläkin venheellä on mahdotoin sitä ylöspäin kulkea, ja yhteisessä neuvossa päätettiin että se ei vielä ollut Posserje. Tämä päätös olikin oikea, sillä vielä joita-kuita tuntia soudettua tuli vastaamme toinen paljoa suuremman joen suu ja epäilemättä laskimme venheet siihen. Vähän matkaa soudettua alkoi rannoilla näkyä kaiken-laista merkkiä ihmisten olosta ei kaukana: veistettyjä puun-kylkiä, kantoja, tulen-sioja, verkon-kuivaus-laitoksia j.n.e. Mieluisasti sousivat Voguulit eteenpäin, sillä heillä alkoi jo olla särpimen puutos, kuin koko matkan olivat liian herkullisesti eläneet (esim. kolme kertaa päivässä keittäneet) ja ampua ei oltu matkalla saatu muuta kuin muutamia vesi-lintuja ja pari teiriä. Mutta täällä tuli se vastus eteen että joessa usein tavattiin suuria läjiä hakoja, joita luulen muutamin paikoin Suomessa kutsuttavan ryteiköiksi, ja niiden hakkaamisessa ja venheelle tien aukasemisessa meni semmoinen aika että noin kymmenen virstan matkalla viivyimme kokonaisen vuoro-kauden ja vasta toisena päivänä tulimme edellä-mainitun Beresov'an Sosvalaisen Voguulin mökille.
Iloni tästä tapauksesta ei kuitenkaan ollut vähempi, varsinkin kuin tämä Voguuli ikään oli tullut metsästä kotiin ja minulla hänessä siis oli varma tien-johtaja. Ja onni teki minulle vielä sen hyvän että samana päivänä saattoi mökille tämän miehen veljen poikinensa, jotka elivät Sosvaan menevän Tapsjen varrella ja nyt olivat jo toista viikkoa olleet metsällä hirven ajossa. Tämä ukko antoi minulle seuraan poikansa, josta siis oli seudun-tuntija toveri lietsarille. Tosin ei heistä kumpikaan ollut käynyt siinä paulissa Tapsje-joen varrella, johon nyt tahtoivat saattaa minun, vaan heidän alinomaiset vaelluksensa metsässä tekivät luultavaksi että he eivät eksyisi, ja minä luotin heihin vähimmättäkään epäilemisettä.
Seuraavana aamuna oli ilma vielä kirkas, vaan päivän päälle vetihen taivaalle se hieno kelve, joka on pettämätöin sateen ennustaja. Vaan kuin ei kukaan pitänyt tästä lukua, niin lähettiin aamuisen syötyä korpea myöten maa-taivalta katkasemaan. Vaikka tien-johtajat olivat minulle vakuuttaneet tien eli matkattavan korven olevan kuivan, olivat minulla lakkarissani kuivat sukat varalla, muuttaa ne jalkaani niin pian kuin jalat alkoivat märiltä tuntua ja, niinkuin ajattelin, suon poikki oli päästy. Suota ei tarvittukaan kauan odottaa, ja pian purskui vesi saappaissani. Levätessä muutin sukat: Voguulit nauroivat ja sanoivat sen olevan tyhjän vaivan, sillä koko matka olisi oleva semmoista sammal-suota kuin tähänkin asti oli ollut. Kuivalla tiellä olivat saattajat ymmärtäneet sen, että ei tarvinnut kahlata vedessä vyötäistä myöten, niinkuin se näissä korvissa useasti tapahtuu, ja tapahtui meillenkin. Enkä sen kovemmin sitte enää ruvennutkaan jalkineita muuttamaan tällä matkalla, sillä se vaiva oli tosin turha. Alussa matkaa tapahtui minulle useampia pieniä vastuksia. Yön olin jurtalla levännyt nuotiolla; varmaan oli tässä nokea eli mitä muuta joutunut toiseen silmääni, niin että sitä ilta-puolella päivää rupesi ankarasti hakkaamaan. Tämän kautta puoli-sokeana eteenpäin astuessani loukkasin polveni kuivaa puun-oksaa vasten, ja nyt täytyi meidän seisahtua, johon liittoon jo iltakin kohta alkoi pimetä. Huuhdottuani kylmällä vedellä niin silmäni kuin polvenikin, jossa toinen myötä-seuraavista Voguulittarista oli Herthanani, panin teetä juotuani kuusen juureen maata.
Yöllä olin unissani uivanani kylmässä vedessä jäiden seassa, ja herättyäni havaitsin että villa-peitteen ja sarka-nutun alla olin kastunut märäksi ja että rankka sade valoi ehtimiseen taivaasta. Tuli oli sammunut, jonka-tähden herätin seuralaisiani sitä korjaamaan. He eivät näyttäneet olevan sateesta millänsäkään, makasivat vaan niin lähellä tulta kuin mahdollinen oli, aika ajalta kääntäen milloin kylen milloin toisen sadetta vasten. Päivän valettua läksimme matkaan, vaikka lietsari ei sanonut oikein tietävänsä miten nyt kulkea, kuin päivästä ei voinut suuntaa katsoa (kova onni oli minulta edes-menneenä vuonna hävittänyt pitkä-silmän, jossa oli kompassi). Satamasta ei herennyt silmän-räpäykseksikään, ja noin kaksi eli kolme tuntia vaellettua eteenpäin sanoi lietsari matkan suunnan kokonaan kadottaneensa, pyysi minun taukoamaan ja pyssynsä sekä koiransa jättäen meidän tykö lähti hän veljensä pojan kanssa eteenpäin maata katselemaan.
Tulen tehtyä rakensivat seuralaiseni kaksi majaa, joista oli joku, jos ei täysikään, suoja sadetta vasten. Keitettyä, kuivailtuamme, lepäiltyä alkoi jo tulla ikävä lietsaria, mutta heitä ei kuulunut. Näin kului koko päivä sateen pidossa ja turhassa odotuksessa. Viimein aloin pelätä että lietsarit olivat karanneet, varsinkin kuin nyt sain tietää, että eräs Pelymilaisista toveristani oli eileisnä iltana peloitellut Posserjelaista ja sanonut minun lyöttäväni häntä, jos ei tänä päivänä saattaisi seuraa korven yli. Ajatellessani tätä seikkaa alkoi tilani olla jotenkin ikävä. Ilman lietsaritta ollen oli yksi kahdesta tehtävä: joko omin käsin koetella pyrkiä Tapsjen rannalle, joka näinkin oli mahdollinen löytää, sillä se juoksi poikki meidän matkan-suuntamme, — ja sitten jokirantaa myöten etsiä paul; eli palata takaisin Posserjelle ja siellä odottaa parempaa aikaa ja matka-onnea. Minä huusin edellistä, mutta saattajani tahtoivat kääntyä takaisin, ja olikin heillä syytä tähän vaatimukseen: heidän eväänsä oli lopussa. Viimeisen leipänsä olivat he syöneet tänä aamuna ja nyt ei heillä enää ollut muuta jälellä kuin suolaa, vähän ohran-suurimoita ja hirven-rasvaa; tosin ei Posserjellakaan löytynyt ei leipää eikä suurimoita, vaan teiriä oli siellä kyllä, ja teirin-lihalla elää Voguuli ikänsä, ilman leivättä ja muitta herkuitta. Mutta takaisin-matkaaminen ei olisi ollut helppo; seuralaisilleni oli tienot outo, ja jälkemme voimme vaan suossa nähdä, vaan kuivilla kannaksilla voisimme haipua oikealta suunnalta, painua korpeen etemmäksi ja nääntyä tietymättömiin. Näissä ei kovin havaittavissa ajatuksissa vietin ilta-puolen päivää, kuin lietsarit viimeinkin väsyksissä tulivat takaisin. Heidän vaelluksensa pää-tarkoitus oli ollut löytää erää puro, jonka tiesivät tässä korvessa olevan, ja sen juoksusta päättää matkan suuntaa. Kauan etsittyänsä olivat sen viimein löytäneetkin, ja sanoivat siltä ei tulevan kovin pitkän matkan paikkaan, jossa Tapsjeläiset syksyllä pitävät peurojansa ja josta tie oli pauliin.
He olivat palatessansa lyöksennelleet merkkejä puihin, joita myöten meidän seuraavana päivänä oli helppo tulla mainitulle purolle. Sade oli nyt myös herennyt ja päivä oli vaan puolipilvinen, niin että auringosta nyt oli hyvä johto. Niin löysimmekin viimein ilta-päivällä tien-suun, josta tapauksesta en minä ollut iloisempi kuin Voguulitkaan. He keittivät tässä viimeisen kerran, nyt ilman suurimoittakin s.o. vettä suolan ja rasvan kanssa. Minä jaoin heille vehnä-leipää, sen vähän mikä itsellänikin oli, ja voin myös heidän kattilaansa laskea pari kourallista riisi-suurimoita ja palasen puljon'ia. Virkistettyinä enemmän toivolta kohta pääsevämme korvesta kuin vähiltä ja kehnoilta ruoka-ravinnoilta läksimme syötyä taas tallustamaan, ja myöhä-illalla olimme viimeinkin niin onnelliset, että kuulimme koiran haukkumisen ja kohta sen jälkeen tulimme joen rantaan, jonka toisella puolen olevasta paulista nousi ystävällinen savu ilmalle. Pyssyn ampuma ilmoitti sen asujille tulomme, he toivat kohta venheen vastaan ja pian olimme sangen siistissä, ihanalle paikalle raketussa paulissa, jonka nimi oli Schohteltit.
Se oli 7:s päivä syys-kuuta. Seuraavana päivänä erosin Pelymilaisista seuralaisistani, jotka palasivat tien-osoittajien kanssa samaa tietä takaisin. Ainoastaan yhden puoli-sokean ukon palkkasin Sortingjen kirkolle asti tulkikseni, sillä käytännöllinen taitoni Voguulin kielessä oli vielä niin heikko, ett'en pitempiä lauseita voinut en puljua enkä ymmärtää, ja nämä Sosvan Voguulit eivät ymmärrä Venäjän kieltä enemmän kuin muutamia kirouksia, jota heidän muka "tietämättömyyttänsä" eräs Pelymilaisista kyllä moitti, sanoen Sosvalaisen ihmisten parissa istuvan äänettä kuin teirin. Tämän ukon ja kahden soutajan kanssa läksin päivän levättyäni Tapsje-jokea alaspäin laskemaan. Se ei tosin ole kovin virtainen, vaan kuitenkin "maksoi mäki velkansa", niinkuin meillä sanotaan. Kumminkin oli tämä alku-matka Sosvan-vesillä minulle sangen tukala: venhe oli niin kapea ja pieni, että siinä piti istua venhe-pohjassa, ja vähäisinkin liika liikahdus voi sen kaataa. Toisekseen oli se katteetoin, ja ilma oli jo niin kylmä että pari kertaa luntakin satoi, jonka ohessa minua horkan tavoin vilusti, seuraus jalka-matkastani. Pahin seikka oli kuitenkin se, että eväässä puutuimme kahta painavata tarvetta: leipää ja suolaa. Teiriä, kuivaa peuran-lihaa ja rasvaa oli kyllä. Ukko tulkkini alkoi tästä napista, sanoen tottuneensa edes suolalle, josko leivättäkin voisi elää, ja tämä hänen napisemisensa ei vähennyt, kuin unhotti tupakka-kukkaronsa erääsen yö-paikkaan ja tätä vahinkoa ei havaittu ennenkuin pitkän matkan päässä paikalta. Minä autoin häntä tupakalla vähistä varoistani ja lohdutin toivolla kohta päästävän parempihin paikkoin.
Neljä päivää näin kärsittyämme tulimmekin Tapsjen suulle eli sen yhtymiseen lännestä juoksevan pää-joen Sosvan kanssa. Tässä oli kokonainen tuohi-kaupunki noin 30 kesä-jurttaa, joissa eli ympäristön Voguuleja koko kesän paikalla kalastaen. Myös löytyi siinä jauho-venhe, erään Sosvalla asuvan Syrjänin tavara, jota myömään hän oli tänne palvelijansa lähettänyt. Jauhot maksoivat täällä 11 oravaa puuta (s.o. 63 kop. hop.; Tobolsk'issa maksoivat ne mennä syksynä 30 kop., ja etelämpänä Tobolsk'in läänissä 15 kop. samaa rahaa); mutta kauppias sanoi tavaransa hitaasti menevän, sillä oravia ei oltu vielä ennätetty pyytää, vaikka vuosi oli hyvän-lainen orava-vuosi. Hän oli syntyjänsä Samojedi, mutta oli jo lapsena vanhempiensa kanssa joutunut isäntänsä Syrjänin palvelukseen (s.o. orjuuteen), ja oli hän oikea polyglotti, sillä paitse omaa kieltänsä puhui hän Syrjänin, Voguulin ja Ostjakin kieliä ja sangen selvästi Venäjätäkin.
Nyt loppuivat ukon ja minun puutteet; ostimme kohtuullisen määrän jauhoa, josta rieskottain tehtiin leipää, pieniä kakkaroita, jotka paistettiin tuli-sian tuhkassa. Tämä on Voguulien tavallinen leivän-teon-laatu, sillä uunia ei löydy heidän talvi-jurtissansakaan, ja sillä tavoin tehty leipä on sangen hyvää, varsinkin siitä, joka jonkun ajan on ollut kokonansa leivättä. Myös annettiin minulle tässä Sortingjen kirkolle asti suurempi ja varavampi venhe, joka katettiin tuohella niin että lopun matkaa, vielä kuusi päivää, teimme verrallisesti paremmassa tilassa kuin matkan Tapsjella. Pohjainen Sosva on suuri joki, leveydeltänsä Volgan kokoinen Kasan'in kohdassa, ja sen virta on sangen väkevä, joka jälkimäinen omaisuus meille kyytiä lisäsi.
Sortingjen kirkko on ensimäinen ja ainoa paikka Sosvalla, jossa Venäläisiä tavataan. Paitse pappia ja kirkon-palvelijoita elää siinä kauppaa pitävä porvari ja muutamia muita asujia, yleensä kuusi eli seitsemän taloa, joiden rinnalla ja lisänä seisoo kymmenkunta Voguulien jurttia. Paikka on surkeimpia ihmisen olo-paikkoja, vaan minulle oli se arvattavasti hyvän-toivon niemi, pitikin papin hyvämtahtoinen emäntä minua siinä ollessani niin hyvänä ja evästi vielä matkalle Beresov'aan niin hyvästi, että hän on paraimpia muistojani Siperiasta. Olostani Sortingjella ja matkastani Beresov'aan, joka ei kestänyt täyttä kahta vuoro-kautta, ei ole juuri mitään virkkamista, jonka tähden tämän pitkän epistolan jo voinkin tähän lopettaa.
Kolmas Kirja.[24]
Beresov'assa 1 p. lokak. 1858.
Sitten viimeisen eli neljännen matka-kertomukseni lähetettyä läksin Kasan'ista loppupuolella mennyttä touko-kuuta matkalle Siperiaan ja tulin kesä-kuun loppu-puolella Tobolsk'in ja Turinsk'in kaupunkien kautta, Pelym'in kirkolle, viimeksi mainitun kaupungin piirikuntaa, Tavda- ja Pelym-jokien yhdyntä-paikassa vähäistä etelämpänä 60:ttä pohjaista leveys-pykälää. Matka-kaavastani tietää ylistettävä konsistorio, että minulla tämän-vuotisen tutkinnon tarkoituksena oli Voguulien kieli ja kansa. Pelym'issa vietenkin lähes kaksi kuu-kautta mainitun kielen tutkimisessa, jolla ajalla sain selitetyksi kaksi toinen toisestansa ei suuresti eroavata murretta, joista yhtä voipi kutsua Pelym'in ja toista Kondan murteeksi. Näin jo johon-kuhun määrään tultuani tuntemaan kielen läksin Pelym'ista elo-kuuu 19:nä päivänä matkalle itseä Voguulin kansaakin oppimaan. Matkani kulki pohjasta tulevaa Pelym-jokea myöten lähes 62:ta pykälää; tässä erosin tämän joen nyt länteen ja etelään kääntyvästä latvasta, kulin jalan noin 50 eli 60 virstaisen taipalen, jonka toisella puolella tapasin Tapsje-joen, joka etelästä pohjaa kohden juoksee pohjaiseen Sosva-jokeen. Näitä molempia jokia myöten juoksi nyt matkani Sortingjen kirkolle, Sosva-joen rannalla, 63 1/2 leveys- ja 81 pituus-pykälän alla. Tämä kirkon-kylä, johon tulin 16 p, syysk., on ensimäinen ja ainoa Venäläisten asuma paikka Beresov'asta itään päin. Siinä vietin viikko-kauden päivät tutkien kolmatta eli Sosvan murretta Voguulin kielessä, joka myöskään sanojen taivutuksessa ei merkittävästi eroa etelämmässä olevista sisaristansa. Sortingjen kirkolta viimeksi tulin menneellä viikolla tähän kaupunkiin ja aion täällä viettää keli-rikon ajan. Talvi-kelin tultua, jonka täällä luullaan joutuvan noin parin eli kolmen viikon perästä, aion lähteä Obdorsk'iin, saamaan selkoa Obdorsk'in eli pohjaisten Ostjakkein kielestä. Tämän tutkinto ei tosin kuulu matka-kaavaani, vaan sen läheinen heimolaisuus Voguulin kielen kanssa vaatii semmoisen tutkinnon, varsinkin koska sen luullaan isosti poikkeavan Castrén'in tutkimasta Irtysch'in ja keskimäisen Ob'in ostjakkilaisesta kielestä. Mainitun matkan tehtyäni toivon, noin parin kuu-kauden perästä, Jumalan avulla voivani jättää jää-hyväiset Siperialle ja palata Perm'in lääniin siellä olevien Permiläisten kieltä lähemmin tunnustelemaan.
Sen verta matkani juoksusta. Kieli-opillisista ja sana-kirjallisista saaliistani en nyt aio puhua; sitä vastaan suotakoon minun tähän liittää joita-kuita lauseita Voguulin kansasta.
Itä-puolella Uraalin keskimäistä osaa, 59:nnen ja 64:nnen leveys-pykälien välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme eli neljä alhaista ja kapeata maan-selännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden, paikkakunnan Venäjän kielessä Uvall'iksi kutsuttujen harjanneitten välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka kaikki joko välittömästi eli toisten jokien kautta lankeavat Irtysch-Ob'in jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) Tura, juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) Tavda, joka syntyy kahdesta itä-etelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta: eteläinen Sosva ja Losva; Tavda vastaan-ottaa pohjasta juoksevan Pelym-joen ja lankee samoin Tobol'iin; 3) Konda, joka suuri joki hevosenkengän muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjä-jokia juoksuunsa ja lankee Irtysdch'iin; 4) pohjainen Sosva,[25] syntyvä useamman pienemmän joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjä-joki lännestä on Sigva eli Ljapina (Voguuliksi: Sakuje), ja etelästä jo ennen mainittu Tapsje)[26].
Paitse Turan ja eteläisen Sosvan seutuja, joissa maan-viljelys vielä menestyy hyvästi, on näiden jokien läpi-juoksema maa viljelemätöintä korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä mahda koskaan yrittää, vallitsemaan yli-voimaista luontoa. Yleisimmät puun-laadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, petäjä, hopea-kuusi (ven. nиxтa, pinus picea), ketri-puu (ven. кедрь, pinus cembra), saksan- eli lehti-kuusi (ven. лиственица, pinus larix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin rikkaus on niissä olevat elävät niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt enää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali (ruots. fjällracka, ven. neсeц), elävä pohjempana; sopuli (ruots. sobel, ven. сoбoль), jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava. Paitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä metsän-eläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsä-linnut (pyy, teiri ja metso), joita asujat pyytävät ruoaksensa. Joet, etenkin pohjainen Sosva ja Ob, ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että niiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei kauemman aikaa ole elänyt paikalla.
Tässä maassa elää iki-vanhoista ajoista Voguulin kansa, joka läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina kaukaisillenkin kansoille tunnettu Jugrin eli Ugrin nimellä, vaan itse nimitäksen Manjsi, josta niinkuin Voguulinkin nimestä tehtyjä monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisämään uudella semmoisella. Nimestä Vogul sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä, sillä Pelmys'in tienoossa kutsuvat Venäläiset Voguulia ainoastaan инородцы (vieras-peräiset, ei-Venäläiset) eli ясачные (jasakan-maksavat, ei-talon-pojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti Остяки. Herra Regulyn päätteelle (Baer u. Helmersen, Beiträge zur Kenntniss Russlands, B. IX.) että Voguulit eivät olisi maan alku-peräiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä kusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat jokien, järvien ja vuorien nimet ei ainoastaan Voguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljon etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Voguulit ovat ensimäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne nimittäneet. Voguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan omituisille luonnon-aineille ja sattumille on myös todistuksena tämän kansan siinä kauan asuneen.
Voguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Losva ja Tavda, jonka jälkimäisen joen varrelta kuitenkaan ei Voguulia tavata enää muualla kuin Koschutsk'in volostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät Voguulit nouse ylemmäksi Sosva-joen pohjasta tulevia syrjä-jokia, ja idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa. Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim. Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Verchoturien piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in läänissä löytyy Voguulia noin 900 veron-maksavaa miehen-puolta, jota myöten, jos jokaista veron-alaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä, joka lienee kohtuullinen, Voguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä tekisi noin 5,400 henkeä; Perm'in läänissä taas ei heitä ole yhteensä enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Voguulin kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän vähään väen paljouteen ovat: ilman kovuus ja elämän-laadun vaivaloisuus, metsän-otuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös venäläisten pappien ahnaus, jotka Voguuleilta vaativat niin suuren vihkiäis-rahan että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Voguulia haittaa kalym'ikin (naima-raha morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi väen-vähyyden syiksi voipi vielä lukea kulku-tauditkin, joista rokko ja venerin-tauti ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Venäläisiä lähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Voguuli annaksen työ-miehiksi Venäläisille, ja vierastuen omista elatus-keinoistansa perehtyy täällä näiden elämän-laatuun sekä palo-viinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virka-miehet niin Voguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen matkaan.
Elämän laatunsa puolesta voipi Voguuleja kutsua asettuneeksi metsästäjä-kansaksi. Syrjä-elatus-keinoja on etelässä, Losva- ja Pelym-jokien varsilla, joku vähäinen maan-viljelyä ja karjan-hoitoa, ja pohjassa Sosva-joella kalan-pyyntö. Vaan metsän-käynti on ainakin Voguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan eli parin päässä olevista, majoista. Se alkaa syys-kesällä elo- ja syys-kuussa hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee kernaasti kuivilla suo saarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Voguuli useasti sen-kaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsä-valkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Voguuli pian hirven jälet ja koirinensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti kestää neljä viis päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa niin lähelle että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun eli korkeiden pylvästen päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoin suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta raatelijoilta. Mainittuin hirven asuma-paikkoihin viritetään myös suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Venäjän kielessä tästä kutsutaan itse-ampujiksi (сaмострелец, сaмострела). Myöhemmin syksyllä, kuin nahka-otus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten jäädyttyä metsän-käynti on helppo ja kuin ensimäinen lumi hyvästi näyttää eläinten jälet, tällöin alkaa oikea metsän-pyyntö, joka paraasta päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla koko talvi aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen maksaakin Voguulien kesken kaksin kolmin-kymmenin hopea-ruplin, eikä niitä pieniä helma-rakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Voguuli pitää koiraansa, joka taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jälellensä mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten eri-lainen: neljästä aina kymmeneen hopea-ruplaan, ja jasakkaa maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona. Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa Voguulille, on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran huviksensa kuin oikeaksi työksi. Voguuli ei nim. koskaan liikahda jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee koira pitkin joen-rantaa hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa ampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä puun-kolkuttamista niin kauan kunne orava enää ei hyppääkään puusta puuhun, vaan istuu uppimiskaisesti paikallansa. Tällöin sahataan puu poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran hampaisiin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä hop. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, ja arvaten vielä harvemmin karhua. Metsä-lintuja pyydetään loukuilla (ven. слопец), jotka asetetaan ei kovin kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljon vesi-lintuja, joita pyydetään merroilla eli ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.
Kalastaminen, joka Tavdalla ja sen syrjä-jokiloilla ei ole kovin antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella siten että joki soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suletaan ja suluissa oleviin porttiin asetetaan suuria, päre-puikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu koto-kansa. Vaan pohjaisen Sosvan Voguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulva-veden laskeutua keräytyvät he suurissa parvissa joen-suu-paikkoihin joko Sosvalla eli Ob-joella, ja elävät niissä kalastaen koko kesän syys-kuuhun asti, niin että hirven pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisesti pyydys on nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalan-pyytäjä-kylää Sosvan eli Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan-paljoutta, joka täällä vuosittain tapetaan. Voguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkun-valmistuksena ja että hänellä ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö — ja se ei ole vähä — kuivataan ilmassa eli savustetaan tuli-sian ympärille asetetuilla vartailla talven varaksi.
Se, joka on matkustanut Venäjällä, on kyliä pian tullut havaitsemaan, että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden sen-kaltaisten herkkujen seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskioita pavun-kokoisia jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhla-päivinä, syödä raksuttelee ja joista Venäjällä kauppa-miesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämä jyvät ovat ketri-puun kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän maan köyhillä Voguuleilla ja Venäläisilläkin sen pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatus-keino. Naula näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 eli 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 eli 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinä-vuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät rahat.
Niinkuin edellä sanottiin alkavat Losva- ja Pelym-joella elävät Voguulit vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito luonnollisesti yhdistäksen. Venäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on se yleinen valitus, että maan-viljely ei näissä tienoin tahdo enää menestyä. Mutta kokonaista leveys-pykälää pohjempana Pelym'ia eli vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Voguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöskin isot määrät eloa. Tämä todistaisi, että maan-viljely täällä ahkeralla raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen, jossa maan-viljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva Atimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän. Jälkimäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia tavataan.
Hevosen kanssa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Voguulit peuroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja eräs parin sadan peuran isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhans-määrin, kävisi köyhäksi raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla Voguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Voguulien että Venäläisten taas on täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.
Maa eli oikeammiten metsä on Voguuleilla yhteinen, jossa jokaisella, joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi. Pelym-joella, jonne alempana asuvat Venäläiset talven ajaksi tulevat metsää pyytämään, eivät Voguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Venäläinen ja Voguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Voguuli Venäläisen kanssa jakaa metsästys-oikeutensa ja tämä taas pitää hänen leivässä, mutta kaikki saalis pannaan kahtia. Kala-vesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin että kullakin joen-suulla eli muulla kalastus-paikalla ovat tietyt isäntänsä, joilta Venäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada käyttääksensä.
Harvat ihmisten asunto-siat lienevät niin surkeat ulko-muodoltansa kuin Voguulien kylät eli paulit ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki yhtyy suurempaan, sillä joen-suissa on kalan-pyyntö parempi kuin muualla ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja kalan-pyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi eli kolme jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä matkallani olen tavannut, on edellä-mainittu Atimje-paul Pelym-joella, jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahden-laiset: talvi- ja kesä-jurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa eli suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Oven vierus-nurkassa on pieni, aivan englannilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta kyhätty tuli-sia, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian huonoista aineista tehty, ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurttaan pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös kalan-nahkasta eli paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella eli kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia peuran-nahkoja. Oudon ei ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sialle, sillä tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan kuuluu yksi eli pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua Voguuli niin rakastaa. Kesä-jurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvi-jurttien paikalle kesäksi, ovat tuohesta ja Sosva-joella kukkuran-muotoiset. Niissä on tuli-sia keskellä jurttaa ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne ovat katteattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuin talvi-jurtat.
Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Voguulien asunnot. Eteläiset Voguulit eli Pelym'in ja Sosvan varsilla asuvaiset pitävät harvoin kesä-jurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa asunnoissa. Ne eivät eroa Sosvalaisten jurtista muussa kuin siinä että edellä-kirjoitetun tuli-sian viereen on muurattu ison-lainen pata, jossa ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan tuli-siaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Voguulien nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan jurtan perään ja ovat kamarin eli vieras-huoneen asemesta.
Huone-kalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla monen-laiset. Paitse koiraa on Voguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on hänellä: keihäs karhua vasten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa eli pataa ovat kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohi-kalut tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteen päin melomalla. Sosvalla ja Obilla ovat Voguulienkin venheet suuremmat ja masto-niekat, ja kuin koko perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan tuohella.
Vaatteus on eteläisillä Voguuleilla yhden-lainen kuin sen seudun Venäläisillä, se vaan eroitusta että heidän pukimensa ovat huonommat ja repaleisemmat kuin näiden. Sosvan Voguulien vaatteus on se hyvin tunnettu malitsa, joka kesällä on Venäjän sarasta, talvella peuran-nahkainen ja kaksin-kertainen, niin että päällimäisen malitsan karva-puoli on ulos-päin, alimaisen sisään. Lakista eivät Sosvalaiset tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla kukkarolla myös peuran-nahkasta. Jalkineet ovat kesän talven peuran-nahkaiset pitkä-vartiset pieksut, tunnetut nimellä pimy, ollen kesä-pimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan talvi-pieksut ovat karvan kanssa ja kaksin-kertaiset. Alus-vaatteet (paita ja housut) ovat muutamilla Venäjän piikosta, useammilla nekin peuran-nahkasta. Vaimojen puku on myös peuran-nahkainen, leikattu melkein samoin kuin Tatarittarien päällys-vaate; päässä on heillä suuri huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä. Sormet ovat täynnä vaski-sormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Voguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut iho-piirroksilla, jotka ovat monen-muotoisia, aika sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat ruudilla hieromalla.
Ruoassansa ei Voguuli ole ylen herkullinen eli hyleksivä. Hänen ainoa elatuksensa kesän talven on metsä-linnut ja kala, sillä eroituksella että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään. Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin varakkaampien. Eteläisille Voguuleille on suolan ja leivän nautinto jo tullut tarpeeksi, mutta Sosvan asujat pitävät näitä aineita vielä herkkuina vaan, joita isä kirkolla eli kaupungissa käydessään tuo jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talon-poika meillä sokuria ja vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkutteleminen ja niin yleinen, että Pelym'in Voguulissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat tupakkaa ja jälkimäisilläkin on oma piippunsa; Sosvalaiset sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keri-pukkia vastaan. Yleisesti voipi voguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle metsästys-matkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä ja viikko-kaudenkin elää raalla kalalla eli teirin-lihalla, joita hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruoan ääreen päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan, ja se ei ole mikään kumma että Voguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi tetriä, päälle vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.
Ruumiin-rakennukselta ovat Voguulit keskin-kertaista kokoa. Lyhyt-kasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsä-mies konsanansakin on Voguuli kevyt jalalta, vaan hartea-voimassa ei hänen sanota vetävän vertoja Venäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvot vähän ulos-seisovat niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä mutta ei litteä, hiusten yleisin karva on mustan-ruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Voguuleissa, en minä heissä ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä että eteläisissä Voguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat hyvin ulkona, hiukset ovat piki-mustat, ihon karva tumman-kalvea ja parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Voguulit siten vielä vähentävät, että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansan-aineilla kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulko-näössä enemmän lähenevät muita Suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä toden-mukaisempi kuin heidän maansa muusta Voguulien alasta on lähinnä ja avoinna etelästä ja idästä tulleille vieraille kansoille.
Sävyltänsä on Voguuli huoletoin ja tyyni luonnon-lapsi. Keskenänsä rupattavat he ja nauravat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu erinomainen hyvän-tahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa ja lempeätä mielen-laatua. Tämä koskee olletikin Sosvan Voguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Venäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat nämä paremmat puolet enemmän eli vähemmän hävinneet. Vaikka ei koston-himoinen suuttuu Voguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin vallatoin ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran eli kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Voguulilla kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin metsän-käyntiin, jonka tähden Voguulilainen työ-mieskin Venäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin Venäläinen. Käsi-töissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsillensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko peuran suonia eli viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa Venäläisillä sepillä. Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämä muka olisivat hyviä huoneen-salvajia, on ilmasta temmattu ja sille nauraa jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää että täällä pohjan perillä rakettaessa työ-miehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Voguuleja ja Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.
Voguulin uskonnollinen tunto on se iki-vanha lumous-usko (schamanism), joka useammilla muillakin pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu liki-seuduille, joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran eli kahdesti vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa tuohuksen jonkun pyhän-kuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsän-pyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Voguulien kristin uskoon kääntäminen alettiin menneen vuosi-sadan alku-puolella, ja oli enemmän väkivaltaista epä-jumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet nimi-kristityitä, mutta vaikka epäjumalien kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Voguuleilla vielä olevan vissit uhri-paikat metsissä, joissa uhrataan peuroja, metsän-nahkoja ja hopea-rahojakin metsästys-onnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhraus-paikkoja pidetään salassa virka-miehiltä ja yleisesti Venäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Venäläisetkin ottavat osan uhrissa, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Voguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta s.o. he leikkaavat veitsellä eli purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka tapahtumisesta niin Voguulit kuin Venäläisetkin ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään lopen sammunut, löytyy Voguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan mesi-kämmenen nimityksellä eli millä muulla imarrus-sanalla, niin välttävät Voguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti vanhukseksi (andschuech), jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin talutetaan hän Voguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuolonsa sitten vietetään pidoilla ja juomingilla.
Jugrin maan kauppa metsän-nahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa. Ennen Venäläisten maahan juurtumista oli se Syrjänein vallassa, joiden tosin nyky-aikoina on täytynyt jakaa sen voitot Venäläisten kauppiasten kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupan-liikunnossa suuri osa. Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjänit ovat ne, jotka tätä kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee Beresov'asta Sosvaa ja sen syrjä-jokea Sigvaa myöten ja sitten Uraalin poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista Beresov'an puolella, Sigvan latvoilta, voipi hyvän kelin aikana peuroilla joutua vuoro-kaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt yli-päästä, että tätä tietä myöten vuosittain kuletetaan Petschoralle useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista Sob- eli Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihto-kauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana ur merkitsee sekä oravaa että kopeikkaa, samoin Voguulienkin murteissa sana līn (lēn), niin että esim. riuna on Voguuliksi lou līn (10 oravaa), rupla schēt līn eli sāt lēn (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Voguulit rahaa mainiessaan, eroitukseksi oikeista oravista, tatarin kielestä otetun sanan oksa (raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: lou schēt līn oksa (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan lou schēt līn yksinänsä olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10 ruplaa. Syrjänein ja Venäläisten kaupassa täkäläisten kansojen kanssa on juurtunut velka-kauppa, joka näille jälkimäisille ei voi olla muuta kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle velaksi tulevan metsän-saaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla eli nahkoilla ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velka-miehensä tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös vahinkojen tähden kuoleman eli petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksin-kertainen hinta. Seuraus tästä velka-kaupasta on monellenkin Voguulille ja Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähä-onninen oltuansa metsän-pyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä eli poikansa lähettää velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elin-aikaiseksi orjuudeksi ja jossa hän eli poika kokonansa hukkuu heimostaan ja kansastansa.
Voguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian kansa, vaan ovat jaetut Venäläisten tavalla volostihin, joissa heillä on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta oma-valtaisesta hallituksestaan ei ole muuta muistoa jälellä, kuin että Sosva-joella pari heimokuntaa vaativat knjäs'in (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani kaksi tämmöistä ruhtina-sukuista Voguulia en löytänyt heidän muussa eroavan toisista kansalasistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat heillä aivan yhden-laiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Voguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virka-miehiltä Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alamaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka sorni khan (kultainen khan s.o, keisari) voipi, minkä-lainen hänen asuntonsa on, jos hän pukeupi niihin nahkoihin, joilla he jasakan maksavat, jos hänkin syöpi teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen kruutia. Suuria rasituksia virka-miesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin kaukana virka-miehistä että nämä eivät näe heitä kuin kerran vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virka-miehet varovammiksi.
Tämmöinen on Voguulin nykyinen elämä. Meille näyttää se olevan täynnä puutetta ja kurjuutta, vaan voguulilaisesta katsannosta on asian laita toisin. Hän ei ole kenenkään herra eikä kenenkään orja, tekee työtä milloin ja missä voipi ja tahtoo, syöpi mitä Jumala antaa eikä jasakan suoritettuansa pelkää ketään. Todella, verraten hänen elämätänsä keski-Venäjän orjan oloon, joka elää kaikilla lahjoilla siunatussa maassa, joka päivä kyntäen peltoja, joiden yli silmä ei kanna, vaan jonka pahna ei ole parempi kuin Voguulin, joka talvi-kauden kituu nälässä ja puutteessa ja jota päällisiksi vielä alinomaa rääkätään ja häiritään, — kuka ei sanoisi Voguulia onnellisemmaksi tämmöistä kurjaa raukkaa?