Neljäs Kirja.
Pietarissa tammi-kuussa 1859.
Viimeinen jakso matkaani, Obdorsk'ista Pietariin, enemmän kuin puolen-viidettä-tuhannen virstan pituinen, on itselleni merkillinen sen vuoksi, että se käsittää monessa katsannossa kokonansa vasta-kälkkäisiä asioita. Tämän matkan yhdessä päässä ovat Obdorsk ja Beresov, toisessa Moskova ja Pietari; yhdessä istuu Ostjakkilainen ruhtinas, peuran-nahka-teltassansa halliten vähä-lukuisia köyhiä kansalaisiansa, toisessa käypi koko suuren Venäjän-valtakunnan hallitus-kone lukemattomilla rattailla; yhdessä riemuitsee Ostjakki muutamien haukien saaliille, toisessa pyytävät rahan ja kaupan ruhtinat voittoa sata-tuhansittain; yhdessä on viina-ryyppy jäätyneen kalan kanssa kyllä ilahuttamaan ihmisen sydäntä, toisessa eivät maa-ilman hienoimmatkaan nautinnot voi elähyttää hekkumallisten kylläistä mieltä; yhdessä ajetaan peuroilla, toisessa lennetään rauta-teillä. Tämmöisiä vasta-kälkkäisyyksiä voisi tältä matkalta luetella enemmänkin, ja helppo olisi niistä kirjoittaa vaikka kokonainen kirja; vaan kuin minulla ei aika eikä halu anna sitä tehdä, niin olkoon lukija hyvä ja tyytyköön niihin muutamiin muistelmiin, joilla tässä nyt hänestä niinkuin matkastanikin eroan.
Beresov'an kaupunki oli se paikka, johon tämän-edellisessä kirjassani matka-kertomukseni lanka loppui. Tämä kaupunki on tullut kuuluisaksi siten että mainio Menschikov, Pietari ensimäisen ystävä, vallasta langettuansa lähetettiin tänne maa-pakolaisuuteen. Tämä merkillinen mies, leipurin-oppi-pojasta noussut Venäjän vallan ensimäiseksi ylimykseksi ja hoitajaksi nuorelle keisarille Pietari toiselle, jolle hän myös tahtoi antaa tyttärensä puolisoksi, kuoli samoin kuin tämä keisarinnaksi aivottu tyttärensäkin Beresov'aan, ja halpainen puu-risti merkitsee sen kohdan Beresov'an hautaus-maalla, jossa tämän isän-maallensa suuria palveluksia tehneen miehen tomu lepää. Menschikov'an vihollista Dolgorukyn voimallista sukua kohtasi vaan muutamia vuosia häntä jälkeen sama onnettomuus, johon he olivat hänen tuominneet: he lähetettiin tähän samaan Beresov'aan ja vaino heitä kohtaan oli vielä kovempi kuin Menschikov'aa kohtaan. Ensimäisen Pietarin miehistä oli vielä Ostermann'ikin niitä, joiden palveluksen ja vaivat sen-aikuinen Venäjä palkitsi Siperialla; hänkin lähetettiin ja kuoli Beresov'aan, ja yhden-lainen risti kuin edellä-mainittu Menschikov'an haudalla oleva seisoo hänenkin lepo-kammionsa päällä ja herättää kävelijän mielessä surullisia mieli-johteita.
Näiden muistettavien miesten onnettomuus ja sen kanssa yhdessä tapahtuneet kumoukset Venäjän hallituksessa ovat antaneet Beresov'an kaupungille erinomaisen kuuluisuuden, jota se muuten ei suinkaan ole ansainnut. Se on tätä nykyä Tobolsk'in läänin pohjaisimman piirikunnan pää-kaupunki, niin-muodoin tavallisten piirikunnan-virka-miesten istuin. Muita asujia on siinä kolme eli neljä kauppa-miestä, puoli sataa kasakkia ja noin puolitoista tuhatta köyhää porvaria, jotka elävät osittain kalan-pyydöllä osittain myös kalan- ja metsän-nahkojen-ostosta Voguuleilta, Ostjakeilta ja Samojeedilta, kuin myös heille myömisestä heidän tarpeitansa: jauhoja, suolaa, kirveitä, tupakkaa ja rihkama-tavaraa. Nämä asujat elävät yleiseen köyhästi, jos asunnoitten ulko-näöstä voi varallisuudelle ottaa määrän, sillä ne ovat Venäjän kaupunginkin rakennuksiksi kovin huonot ja surkeat. Tähän köyhyyteen luulen suurimmiksi syiksi laiskuutta ja juoppoutta, jotka Venäjän kansan peri-synnit täällä saavat hyöstyä sitä paremmin kuin ei ole minkään-laista kanssa-käymistä eli yhteyttä ulko-maalaisten, eikä paljon ulko-kaupunkilaistenkaan kanssa, joiden esi-merkki ja siveämpi elämä voisi kehoittaa luopumaan isiltä perityistä pahennuksista. Sen lisäksi on luonnonkin raakuus niin ankara, ett'ei minkään-lainen vilja ota kasvaaksensa, vaikka paikka ei ole pohjempana meidän Kajaania. Kaikki ruoka-neuvo on siis tuotava tuhannen virstan päästä Tobolsk'ista, s.o. ei ainoastaan jauho ja suurimat ovat ostettavat, vaan myös ne Venäläisten elämän-laadussa niin välttämättömät aineetkin: kaali, kurkut, lyökki ja potaatit. Arvattava on ett'eivät varat kaikilla asujilla riitä kaikkia näitä aineita ostamaan täysin tarpein, ja tämmöisestä puutteesta syntyy heissä useasti hävittäviä tautia, joista se hirmuinen keri-pukki sanotaan pelättävimmäksi. Heinän-saalis joki-rannoilla on tavallisina vuosina sangen runsas, jonka-tähden näillä seuduin karjaa ja hevosia voidaan pitää ja pidetäänkin jotensakin paljon. Vaan aika välistä, niinkuin nyt kolme vuotta takaperin, nousee vesi Ob'issa niin korkealle että heinän tekeminen on mahdotoin, ja tällöin täytyy asujien hävittää hevoset ja karja, vahinko, jota parantamaan monellakaan ei voimat riitä ja jonka jälkiä varakkaammatkin eivät voi ennenkuin useampien vuosien kuluttua saada tuntumattomiksi. Tavallisen sarvi-karjan siassa pitävät Beresov'an asujat tämän maan omituista karjaa peuroja, joita muutamilla on sata-lukujakin. Kesäksi ajetaan peura-karjat kauas Uraalin kylelle, jossa palkatut Ostjakkilais-paimenet kulettavat niitä yhdeltä laitumella toiselle. Vaan jokien jäädyttyä tuodaan ne isännän saapuville ja pidetään sitten koko talvi noin parin kolmen kymmenen virstan päässä kaupungista, joista heitä on helppo saada tarvittaessa ajoihin eli teurastettaa. Huiskavatkin Beresov'an kaduilla talviseen aikaan peura-troikat, joilla kaunottaretkin tässä kylässä rakastavat ajella ilmailemassansa. Köyhemmät asujat käyttävät puun ja veden vetoon koiriakin, joita kaksi on kyllä vetämään tavallisen korvon vettä eli kohtuullisen kelkan puita, ja joiden elatus ei maksa juuri mitään, kuin he ovat totutetut elämään kalalla ja kalan totkuillakin.
Beresov'asta pohjaan eli Obdorsk'iin päin on peura tavallinen ja ainoa ajo-eläin, ja matkustavia virka-miehiä vasten löytyy näiden kahden paikan välillä kruunun vuokraamia peuroja, jotka koko talven seisovat määrä-paikoissa, tavallisesti joen varrella löytyvien Ostjakkilais-jurttien seuduissa, noin neljän, kuuden ja kahdeksankin kymmenen virstan päässä toinen toisestansa. Ostjakilla ei ole peuralla ajaessansa pulkkaa eikä ahkiota, vaan kelkan tavoin tehty kevyt liiste-reki noin kyynärän korkuisilla kaplailla, jälkimäiset näin korkeat lumen tähden, joka muuten estäisi reen juoksun. Rikkaammilla matkalaisilla, niinkuin virka- ja kauppa-miehillä, on tämmöinen ajo-neuvo pitempi, katettu päältä piikolla ja sisästä vuoritettu veralla, niin että matka-mies pantuansa pitkälleen tähän rekeen ja oven sulettuansa sangen hyvin säilyy siinä tämän maan kovalta pakkaselta ja vihavilta tuulilta. Reen eteen valjastetaan tavallisesti neljä peuraa, joita Ostjakki pukilta ajaa, vasemman-puolimaista ohjaksella halliten ja toista hänen mukaansa ohjaten pitkällä seipäällä, jonka latva-puolella hän myös työkkii juhtiansa, kuin tahtoo kiiruhtaa heitä juoksuun. Kiiruhtaminen ei kuitenkaan ole hyvä peuralla ajettaessa, sillä kiiruhtaen väsyy tämä eläin pian ja väsyttyänsä ei hän ota askeltakaan, vaan heitäksen pitkälleen. Vaan jos hän saa juosta tavallista hölkkä-juoksuansa (noin 8, korkeimmakseen 10 virstaa tunnissa), kulkee hän vaivatta yhteen menoon 80 ja 100:kin virstaa, aika välistä vaan hetkiseksi seisahtuen henkeä vetämään ja silloin tällöin juoksussansa lunta haukaten. Turhaa olisi minun tässä ruveta kiittelemään tämän eläimen hyödyllisyyttä, koska sen on jo niin usea matkalainen ennen minua tehnyt ja se monelle lukijoistani kokemuksestakin on hyvästi tietty. Sen vaan sanon, ett'ei ainoakaan eläin maan päällä näytä olevan niin sen maan-seudun mukainen jossa hän elää kuin peura, ja kamelikin, jonka kanssa peura muuten useasti verrataan, mahtanee tässä katsannossa jäädä hänestä jälelle. Peura vetää, ruokkii ja verhoitsee isäntänsä; mutta sen ohessa hän vielä kasvattaa ja opettaakin häntä tyynellä, kärsiväisellä ja vähä-tarpeisella sävyllänsä, enkä luule mitään liikanaista olevan siinä jos sanon, että nämä peuran omaisuudet nähtävästi kuvastuvat Ostjakin, Samojeedin ja Lappalaisen luonteessa, samoin kuin hevosen raju ja urhea luonto tuntuvasti näytäksen muinaisten Mongolien ja Hunnien ja ehkä nykyisten Tatarienkin ja Baschkirein mielen-laadussa.
Edellä-mainitun-kaltaisella ajo-neuvolla tapahtui minunkin kulkuni, kuin 31 p. lokak. (uutta lukua) läksin Beresov'asta matkalle Obdorsk'iin päin. Ilmoista sitä ennen on minulla seuraavat seikat muistissa: 13 päivänä lokak. (1:nä vanh. l.), joka on suuri juhla Venäjän kirkossa, oli niin kaunis ilma että Beresov'an kaunottaret kävelivät kaduilla hienoissa pyhä-hameissansa ilman päällys-vaatteitta ja varjostimen kanssa; 17:nä ja 18:nä päiv. oli kuitenkin jo pakkaista 13 pykälää Reaumur'in lämpö-mittaria myöten; yöllä viimeksi mainittua päivää vasten jäätyi Sosva, vaan tuuli repi sen päivällä taas auki; seuraavana yönä, 15 pykälän pakkaisessa jäätyi se uudelleen eikä auennut sitten enää; 19:nä ja 20:nä 15 pykälän pakkainen; 26:na 18 pykälän pakkainen. Sen jälkeen oli sitten leutoja ilmoja lumi-sateen kanssa, jonka-lainen ilma oli minunkin matkaan lähtiessäni. Illan päälle kiihtyi tuisku hirmuiseksi ryöpyksi, joka vaikeutti matkan-teon niin, että ensimäiseen peuran-muutto-paikkaan, johon Beresov'asta luetaan 60 virstaa ja johon olin laskenut tulevani k:lo 9 illalla, pääsin vasta k:lo 2 yöllä. Seuraavana päivänä tulin Mushin kirkolle, jossa on pieni kolmi-taloinen Venäläinen kylä, ja jossa nyt pidettiin markkinoita. Arkangelin läänin Syrjänit nim., joiden väki-vallalla anastamisesta peuran-laitumia Samojeedeilta Castrén, Schrenck ja muut matkaajat valittavat, ovat täälläkin vallanneet oikealla ja väärällä Ostjakkein laitumet, niin että kumpikin puoli Uraalia on heidän vallassansa ja heillä on sangen suuret peura-karjat. Näiden karjojensa tuottamia (lihaa ja taljoja) kaupalle laskekset he Uraalilta pari kertaa vuodessa Siperian puolelle, jolloin myös samalla tuovat sonkaa, rauta-kaluja, kynttilöitä j.m., ja tältä puolen ostavat leipä-neuvoa ja Ob-joen kaloja: sampea, muksunaa ja muita kalliimpia laatuja. Näitä Uraalin paimenia ja eräitä venäläisiä kauppiaita kuin myös muutamia kymmeniä Ostjakkeja oli nyt paikalle keräytynyt, jälkimäisten seassa eräs ruhtinaskin Synje-joelta. Tämä oli niin hyvä ja heti tultuani tuli minua tervehtimään ja täkäläistä tapaa myöten oli minun velvollisuuteni viinalla kostita hänen ruhtinallisuuttansa. Viinan ryypättyänsä alkoivat ruhtinas ja hänen seuralaisensa syödä jäätynyttä kalaa raaltansa, ja kuin jo kauan olin kuullut kiitettävän tätä ruokaa hyväksi, päätin minäkin nyt maistaa sitä. Näin syötävän kalan pitää olla vereksen, vaan hyvästi jäätyneen; se nyletään, evät leikellään pois, ja ruoka, leikattu hienoin suikaleihin, on valmis syödä suolan ja leivän kanssa. Ja minun täytyy tunnustaa että se jo ensi kerralla maistui minusta sangen hyvältä, ja aikaa myöten totuin siihen niin, ett'en muuta ruokaa koko matkalla kaivannut, kuin vaan oli jäätynyttä kalaa, jolle tottuneen ei tarvitsekaan matkalla pitää kanssansa muuta evästä kuin leipää ja suolaa, sillä kalaa löytyy joka jurtassa. Venäläinen ottaa kernaasti omiksensa sen maan tavat, jossa hän elää, ja niin on käynyt tämänkin nautinnon kanssa kuin myös raan peuran-lihan syömisen kanssa, jossa Venäläiset vetävät vertoja Samojeedeille. Jäätyneellä kalalla sanotaan paitse hyvää makuansa olevan vielä se etu, että se varjelee keri-pukista, lieneekö sitten tässä lauseessa perää tahi ei.
Obdorsk'iin, johon luetaan Beresov'asta noin 450 virstaa, tulin matkalla yleensä oltuani kolme vuoro-kautta. Mushin ja Obdorsk'in välillä on havu-puiden pohjaisin raja; Obdorsk'in seuduilla ei enää kasva muu kuin nälkä-koivu ja pajukko, vaan poltto-puu ja hirret lautataan sinne ylempää Mushin ja Beresov'an väliltä. Kuitenkin on Obdorsk, ehkä ei kaupunki, jona sitä silloin tällöin nähdään mainittavan, sangen sievä kylä noin 50 talolla ja 400 eli 500 asujalla. Se on sivistyksen viimeinen askel Pohjolam-Pimentolan synkeihin maihin, sillä Ob'in lahteen ei siitä tule enempää kuin puoli-toista sataa virstaa, ja noin 50 virstan päässä alkaa jo Samojeedein valta. Siperian Venäläinen on yleisesti paljoa siistimpi, varakkaampi ja vieras-varaisempi kuin hänen veljensä n.k. Europan Venäjässä; kahta mieluisammin tulee siis matkalainen "näillä raukoilla rajoilla," ryvettyänsä Ostjakkein eli Samojeedein likaisissa, pimeissä ja savuisissa jurtissa, venäläiseen kylään, jossa hän aina tietää löytävänsä puhtaan ja lämpimän kamarin, maittavan ruoan ja ystävällisen kohtelun. Tämmöisillä tunteilla tulin Obdorsk'iin, saman-laisilla nautitsin sitten jälkeenkin päin pitkin Ob-ja Irtysch-jokia palatessani niiden maiden venäläisten asujien vieras-varaisuutta, ja oikeus vaatii tässä tunnustamaani, että Siperialaisen yksin-kertainen ja rehellinen käytös on minua paljon sovittanut Venäläisen luonnon kanssa, joka kukaties itsessä Venäjässäkään ei olisi tätä pahempi, jos sitä pitkällinen ja raskas orjuus ei olisi niin turmellut.
Obdorsk'in suurin milt'ei ainoa merkillisyys on sen seudussa elävä Ostjakkilainen ruhtinas Taischin. Edellisestä on lukija nähnyt minun jo ennenkin tavanneeni sekä Voguuleja että Ostjakkeja, jotka kutsuttavat itsensä ruhtinoiksi ja mahtavat ollakin näitä kansoja entisinä aikoina hallinneitten päällikköjen jälkeisiä. Mutta näiden ruhtinuutta haittaa kaksi sangen painavaa vikaa, jotka täällä niinkuin muuallakin maa-ilmassa saattavat semmoisen arvo-nimen epäilyksen alaiseksi, nim. he ovat köyhät ja heidän ruhtina-arvoansa ei Venäjän hallitus ole koskaan siksi tunnustanut. Sitä vastaan on Obdorsk'in ruhtinas sekä rikas että ruhtinaksi kirjallisesti säädetty ja vahvistettu kahdelta Venäjän hallitsijalta, nim. keisarinna Katarina Toiselta ja keisari Nikolailta. Nämä kaksi seikkaa ovat tehneet, että Taischin on aina ollut erinomaisessa arvossa kansalaistensa kesken, vaikka hänellä heidän ylitsensä ei ole juuri mitään laillista valtaa senkun vaan auttaa kruunun virka-miehiä jasakan laskussa ja kannossa. Vaan paljoa suuremmaksi nousi sekä hänen kansalaistensa että Venäläistenkin kunnioitus häntä kohtaan kuin Taischin eräsnä talvi-yönä v. 1854 varkain läksi Beresov'asta suurella peura-parvella ja venäläisen tulkin kanssa ajaa hujeltamaan länttä kohti ja tuli Pietariin. Niissä peuran-nahka-vaatteissaan, joissa hän tänne matkusti, otti hänen keisari Nikolai-vainaja hyvästi vastaan, "piti hänen kylläisenä," niinkuin T. sanoo, "sekä syömän että juoman puolesta ja majoitti hänen omaan jurttaansa," kuin myös täytti hänen anomuksensa, jotka olivat ne, että Obdorsk'ista luovutettaisiin viralta kansan-rääkkääjä sasedatel ja että tähän kylään ei vasta enää lähetettäisi pahan-tekijöitä, jotka useasti olivat tehneet Ostjakeille pettuutta ja väki-valtaakin. Vahvistettuna ruhtinuuteensa sekä lahjoitettuna omituisella arvo-puvulla, kaula-nahalla ja muilla lahjuksilla palasi Obdorsk'in ruhtinas "khanin kaupungista" koti-tundrillensa, ja siitä ajasta saakka ovat hänen arvonsa ja arvoisuutensa tämän maan kaikkein asujien ja virka-miestenkin seassa olleet epäilemättömät. Tätä kunnioitusta yllä-pitää arvattavasti hänen suuri rikkautensakin, oleva peura-karjoissa, joita eläimiä hänellä luullaan olevan kymmenen tuhannen paljous, joka rahaksi luettuna tekee maan hinnan jälkeen noin 40 tuhatta hopea-ruplaa. Esi-merkiksi tälle Taischin'in rikkaudelle mainitaan sen monesti tapahtuvan hänen paimenillensa, että kuin tuiskuisena yönä karjaan yhtyy susi, jolla on tapana pää-laumasta leikata ja erillensä ajaa pienempi joukko, jonka hän tappaa kaikki tundralle, paimenet karjan paljouden tähden eivät havaitse jonkun sadan peuran katoa ennenkuin aletaan kaivata vissiä merkki-peuroja, jotka tämmöisessä tilassa myös ovat kadonneet ja joita etsittäessä sitten tundralta vähitellen löydetään suden tappamat eläimet ja näin vahingon jälille päästään. — Taischin on näköjänsä tanakka-ruumiinen, keski-läntä ukko noin 60 vuoden iässä, pyöreä-muotoinen ja kasvot vähän ulos-seisovat niinkuin Ostjakeilla yleisesti. Vaatteuksessansa ei hän eriä kansalaisistansa muussa kuin että hänen pukimensa arvattavasti Ostjakin-muotia myöten ovat mitä parainta olla voi, eikä myös elämän-laadussansakaan muuten kuin siten, että hän ympäri vuoden syö rukiista leipää, pitää samovaran vieraita vasten ja useammin ryyppää viinaa kuin muut Ostjakit. Hänen asuntonsa on kesän talven jurtta, talvella peuran-nahkainen, kesällä tuohinen. Uppi-niskaisuudeksi lukevat täkäläiset virka-miehet sitä Taischin'ille, että hän heidän kehoituksiansa myöten ei ole rakennuttanut itsellensä Obdorsk'iin kartanoa ja ruvennut siinä vakaista elämää pitämään, kuin myös senkin, että hän ummikko-Venäläisten kanssa aina puhuu tulkin kautta, vaikka hänen luullaan hyvinkin ymmärtävän Venäjän kielen, ja varsinkin sen, että hän, ehkä usein siihen kehoitettu, ei ole antanut yhtään monista pojistansa eli pojan-pojistansa opetettavaksi joko kadetti-kouluihin eli muihin oppi-laitoksiin, joissa ruhtinallinen arvo olisi ollut heillä hyvänä etuna. Vähällä ajattelemisella voidaan kuitenkin havaita, että tämmöinen ukon käytös ei ole uppi-niskaisuus, vaan varova ymmärtäväisyys, sillä hänkin lienee havainnut että Venäläisen ja Venäläisyyden kanssa pyytää tämmöisissä tapauksissa olla samoin kuin eräästä muusta olennosta sanotaan: että jos sille annat sormen, niin se ottaa koko käden.
Obdorsk'issa puhuu useampi venäläisistä asujista sekä Ostjakin että Samojeedin kieltä, jonka tähden minun oli helppo löytää soveljas kielen-kääntäjä edellistä kieltä tutkiessani. Vaan kuin sen havaitsin olevan aivan yhden-laisen Beresov'assa käytettävän murteen kanssa, oli minun huokea neljässä vuoro-kaudessa koota vahveksia tälle havannolle, jonka ajan kuluttua läksin takaisin Beresov'aan, jonne tulin 12 p. marras-kuuta. Edellä puhuessani tästä kaupungista unohdin mainita, että siinä tapasin erään Siperiaan lähetetyn Suomalaisen nimeltä Juhana L—m ja kotoisin Savon pitäjästä Turun lääniä. Beresov'aan ei nyt enää lähetetä Siperiaan tuomituita pahan-tekijöitä muuten kuin siinä tapauksessa että ovat Siperiassa jonkin suuremman rikoksen tehneet. Niin oli L—mikin Siperiaan tultuansa joutunut uudis-talolaiseksi Omsk'in seudussa olevaan Suomalaiseen kylään Ryschkova. Tämä on suuri kylä useammalla sadalla talolla, joka perustui tämän vuosi-sadan alussa siten että keisari Paul'in hallitessa Narvan seudusta tänne lähetettiin kokonainen kyläkunta Suomalaisia, jotka olivat tehneet kapinan herraansa vastaan. Sittemmin on kylän väki-luku yksitellen tulleista Suomalaisista ja Virolaisista karttunut niin, että sillä on oma luteerilainen kirkkonsa ja oli kerran jo oma suomalainen kirkko-herransakin (herra Pietari Pundani, joka nyt on Saksan kirkko-herrana Kasan'issa). L—m sanoi siellä naineensa suomalaisen vaimon ja oli jo asunnonkin hankkinut itsellensä ynnä hevoset ja lehmät, kuin paha henki hänen kerran riivasi toisen kylän markkinoilla, joille oli mennyt vaimoneen, juomaan itsensä humalaan. Seuraus oli ollut tästä se että hän, joka itse silloin ei ollut jaksanut eli ei raatsinut vielä lähteä kotiin, oli lähettänyt vaimonsa yksinään takaisin, vaan tämä oli öisellä ja tuiskussa eksynyt metsään ja sinne kuollut. L—m oli joutunut luulon alaiseksi murhanneen vaimonsa, vaan päätti olevansa viaton ja sanoi että hän asiaa tutkittaessa olisi siitä voinut helposti selvittäytä, jos olisi tehnyt niinkuin häntä oli neuvottu: myönyt omaisuutensa ja antanut rahan tuomarille. Tämän "tuhmuutensa" tähden joutui hän tänne Beresov'aan parannuksen ja poliissin katsannon alle ja menetti kumminkin kaiken omaisuutensakin, jonka "herrat" olivat korjanneet taskuunsa. Hän eli nyt renkinä eräällä virka-miehellä, ja gorodnitschij kiitteli häntä hiljaiseksi mieheksi, vaan sanoi viinaan meneväksi.
Seurallinen elämä Beresov'assa oli parempi kuin voi toivoakaan näin pienessä kaupungissa ja tämmöisessä erakkuudessa kaikesta sivistyksestä ja kaikesta luonnon ihanuudesta, joka ihmisten yksinäisyys kuitenkin lienee ollut syy siihen, että he rehellisemmin ja hitaammin turvautuivat toinen toiseensa. Seuran etevimmät jäsenet olivat arvattavasti virka-miehet perheinensä, joista muutamat, kotoisin kaukaa Puolan hedelmällisiltä lakeilta eli Itä-meren aallokkailta rannoilta, ystävällisellä kohtelullansa osoittivat ei unohtaneensa sen tunteita, joka
"— kaukana pois koto-maalta ja tuttujen luota"
oli joutunut Sosvan surkeille rannoille, jonka-lainen kohtalo monestakin näytti niin somalle että useampi kuin yksi kysyi minultakin ihan itseltäni, kuinka kauaksi ja mistä syystä olin lähetetty rangaistaa Beresov'aan. Beresov'alaisilla on vanha tapa saattaa sitä onnellista, joka pääsee heidän kylästänsä lähtemään pois muuanne ihmisten ilmoihin, eräälle niemelle asti, joka tästä on saanut nimenkin, joka suomalaisessa käännöksessä kuuluisi "saatto-niemi". Tätä tapaa ei laimin-lyöty minunkaan lähtiessäni, toisena päivänä tuloni jälkeen, ja kaupungin protojerej, joka iloisten vekkulien joukossa unohutti pappis-arvonsa ulkonaisen jurouden, muisti siinä tilassa tätä arvoansa vaan sen verran että rekeen istuttuani antoi minulle isällisen siunauksensa. Ja näin olin nyt taas Ostjakkein matkassa, mutta aivan toisilla ehdoilla kuin ennen. Ensinkin tapahtui tultuni nyt tilavassa reessä hevosilla, vempeleessä tavallinen venäläinen kello, jonka ääntä en puoleen vuoteen ollut kuullut; toisekseen tiesin tämän puolen Ostjakkein elävän paremmin kuin niiden, joita tähän asti olin nähnyt, tiesin myös matkani menevän enimmiten venäläisten kylien kautta; ja kolmanneksi vei joka askel, jonka nyt otin eteenpäin, lähemmäksi kultaista kotoa, jonka ajatuksen armauden jokainen tuntee, joka muistelee että minä nyt olin kuin se, joka kolme vuotta oli pyrkinyt vasta-mäkeä, viimeinkin päässyt harjalle ja nyt huoletta ja kevyellä mielellä alkaa laskea toiselle puolelle vuorta.
Niin lentämällä kuin toivo minua kiidätti eteenpäin ei matkan-teko kuitenkaan itsessä asiassa käynyt. Ob-joki jäätyi tänä vuonna tavattoman myöhään ja heikolla jäällä; vaan muutenkin on se tavallista täällä, että syksyllä ei lähde kukaan, vaikka hänellä olisi kuinka kiire, liikkeelle etelään päin, ennenkuin kerran saadaan Tobolsk'ista posti, jonka tulo on varmin ilmoitus jään olevan niin lujan, että sitä voi vaaratta kulkea. Nyt oli odotettu postia jo kuusi viikkoa turhaan; vaan kuin Beresov'an posti-mestari jo viikko-kautta ennen minun lähtöäni oli suorittanut postin samaa tietää, jota minun oli matkattava, näytti se minusta turhalta varovaisuudelta, ruveta odottamaan eteläistä postia. Vaan kyydin-pitäjillä Ostjakeilla oli asiasta toinen ajatus; joka posti-paikassa nuhtelivat he minua siitä että olin lähtenyt niin aikaiseen liikkeelle ja että rekeni oli niin tavattoman raskas syksy-kulkuun, joka kyllä olikin tosi, vaan jota asiaa minä en voinut millään tavalla parantaa. Suurella hevois-voimalla ja varustettuina kirveillä, tuurilla ja nuorilla saattoivat he minua kumminkin vähitellen eteenpäin, kunne eräässä kohden, ei suurella Ob'illa, vaan muutamalla niistä monista pienemmistä haaroista, joissa tämä joki juoksee loppu-juoksuansa ja joita pidettiin vaarattomampina sentähden että olivat aikaisemmin jäätyneet, hevoset ja reki yht-äkkiä hurahtivat veteen ja minä luulin hukkumisen hädän olevan käsissä. Niin ei kuitenkaan ollut, vaan oli paksu lumi peittänyt uhku-veden, jota oli niin korkealta että se alkoi nousta rekeen, ja josta sitten olimme työllä saada rekeä irti, varsinkin kuin paksu hyyhmä raskaasti takalti reen liikettä. Maa-rantaan päästyä käskin minä ajaa suurelle Ob'ille, jossa ei sanottu olevan uhku-vettä ja jonne pääsimmekin muitta vastuksitta kuin että piti pari virstaa kulkeamme metsän läpi ja monin paikoin hakkaamallakin tehdä tie reelle. Tämmöisiä seikkoja tapahtui minulle sitten vielä kaksi, kerran yöllä, jolloin reki niin juuttui hyyhmään ett'ei neljä hevoista voinut hievahuttaa sitä ja että se piti kangeilla jäätyvästä hyyhmästä irtauttaa, ja toisen kerran siten, että se kaatui railoon, johon minä kuomun sisässä vähällä olin tukehtua. Tämmöiset seikat ovat muuallakin Venäjällä matkatessa sangen tavalliset ja niistä ei siellä pidetä mitään lukua, kuin vaan matkaaja ei niissä satu henkeänsä menettämään, enkä minäkään niitä kerro tässä juuri muun tähden kuin viittaillakseni lukijalle tätäkin matkan-teon-laatua itäisillä naapurillamme.
Vaikka Ostjakit saattajani pelkäsivät jään heikkoutta Ob'illa, oli siellä kuitenkin parempi kulkea kuin edellä-mainituilla haara-joilla ja lahdelmilla, kuin pois-luetaan ne kerrat, milloin joen poikki piti mennä (joka tapahtui sangen usein), sillä niissä kohdin tärähytteli tien epä-tasaisuus sisälmyksiäni ja rekeäni niin, että mokomassa muokassa en ollut koskaan ennen ollut. Ob'in niinkuin kaikkien muidenkin isompain jokien jäätyessä taistelee kylmän kanssa kaksi muuta voimaa nim. tuuli ja virta, useastikin ei yhdestä puolin, vaan hekin vielä keskenänsä riidellen, niin että tuuli on vastoin virtaa. Tällöin tapahtuu, että joessa juoksevat jää-lohkareet nousevat pystyyn ja jäätyvät pystyyn, josta näin jäätyneen joen pinta tulee näköjänsä suuren hautaus-maan kaltaiseksi, jolla tuhannen-tuhannet moni-tahkoiset kuuleat marmori-kivet, pystyssä, kallellaan ja muissa tiloissa heijastavat auringon säteitä, vaan joka kaunis näkö ei suinkaan estä tien tämmöisissä paikoissa olemasta mitä ilkeimmän. Ob-joki juoksee sillä alalla, jonka minä sitä olen nähnyt (Obdorsk'in ja Samarov'an välin, jota on noin 1000 virstaa) useammissa haaroissa olletikin ala-juoksussansa, jotka milloin yhdistäiset pää-jokeen milloin taas eroavat siitä. Tie niin kesällä kuin talvellakin kulkee tätä jälkimäistä myöten. Se on hidas-juoksuinen, vaan vedekäs ja syvä joki, arviolta noin virstan ja paikoin enemmänkin levyinen; rannoista on oikea korkea, mäkinen, kasvava enimmiten havu-puita, vasen matala ja soinen, kasvava pajua ja muita lehti-puita.
Ob'in ja Irtysch'in rantojen alku-peräiset asujat ovat Ostjakit aina noin 200 virstaa lähelle Tobolsk'in kaupunkia, josta eteenpäin rahvas on pelkkää venäläistä ja muutamin paikoin tatarilaistakin. Venäläisiä löytyy kuitenkin ylempänäkin pohjan puolella pitkin näitä jokia aina Beresov'aan asti ja vielä pohjempanakin niinkuin edellä olemme nähneet. Maan-viljelys loppuu kokonansa noin kolme sataa virstaa pohjempana Tobolsk'ista, jonka-tähden Obilaisten ja pohjaisten Irtyschiläistenkin koko oleminen on niissä kahdessa: metsässä ja joessa. Metsästäminen ja pyydettävät otukset ovat täällä yhden-laiset kuin Voguuleilla, joiden metsästämisestä olen edellisessä kirjassani kertonut. Luotettavampi ja rikkaampi kuin metsän anto on saalis joesta. Ob on varmaan kala-rikkaimmia jokia maa-ilmassa. Jäiden lähdettyä nousee siihen Jää-merestä lukematoin paljous kaiken-laista kallista kalaa, niinkuin: sampi, sterletti, muksuni, nielina j.n.e. Syyksi tähän Ob'in suureen kala-rikkauteen sanoo luonnon-tutkija Pallas sen pehmeätä ja mutaista pohjaa kuin myös hiljaista juoksua, jotka seikat toiselta puolen taas vaikuttavat sen että Ob'issa ei löydy lohta ja sonkaa, jotka kalat tiettävästi löytyvät Jää-meressä ja siitä nousevat Venäjän muihin jokihin niinkuin Petschoraan, Viena-jokeen j.n.e., vaan jotka rakastavat kivikkoa pohjaa ja virtaista veden juoksua. Kalaa pyydetään kaiken-laisilla pyydyksillä pienimmästä merrasta alkaen aina mahdottoman suuriin nuottiin asti, mutta kalastus ei tulva-veden aikana tapahdu itsessä suuressa Ob'issa, vaan syrjä-joissa, joen lahdelmissa ja muissa matalammissa paikoissa, joihin kala ajaksen kutemaan. Kala-veden ainoat isännät ovat Ostjakit, siksi tunnustetut lailtakin, vaan köyhyys on estänyt heidät hankkimasta kunnollisia pyydyksiä, jonka-tähden se jo vanhastaan on ollut tapana, että he enimmäksi osaksi ovat antaneet kalastus-paikkansa vuokraan Venäläisille. Vaan kuin vuokraajat tavallisesti kiehtovat nämä kauppa-veljensä loppumattomiin velkoihin ja kovin polkemalla suorittavat heille vuokran, niin on hallitus ottanut Ostjakkein kala-veden vuokralle antamisen huoleksensa, siten että kalastus-oikeus myödään huuto-kaupalla enimmän tarjoavalle, jonka tulee arenti-rahaa maksaa piirikunnan rahastoon, kusta Ostjakit sen sitten itsellensä perivät. Vaikka näissä huuto-kaupoissa virka-miehet eivät laimin-lyö omaakaan etuansa, on tästä asian menetyksestä kumminkin ollut suuri etu Ostjakeille. Vuokrat ovat viime vuosina nousseet monin kerroin entiseen nähden ja moni köyhtynyt Ostjakkilais-kylä on näin päässyt taas vaurastumaan. Mainitut vuokraajat ovat enimmin kauppa-miehiä Tobolsk'issa. Jokien auettua keväällä lähtevät he liikkeelle suurilla aluksilla, joissa on laivuetta noin 50 ja 100:kin miestä ja jotka ovat lastatut koko kesän tarpeilla ja ilman sittä vielä jauholla, suolalla ja muulla tavaralla Ostjakeille myödä. Tämmöisiä aluksia tulee ala-Ob'ille ja Ob'in lahden rannoille joka vuosi useampia kymmeniä, ja kuin ne ovat raketut vaan yhdeksi matkaksi, samoin kuin Volgalla elo-parkat, niin jäävät ne niinkuin nämäkin siihen paikkaan, jossa matka päättyy ja käytetään siellä rakennus-tarpeihin eli poltto-puuksi. Kukin kalastaa tietyllä paikallansa koko kesän, kuivaa, savustaa eli suolaa kalan paikalla, ja syys-kuussa palaavat kalastajat pienemmillä aluksilla taas koto-paikkoihinsa. Mennä vuonna syntyi, kalastamista varten Irtysch'illa, Ob'illa ja Ob'in lahdella, Tobolsk'issa yhdyskunta, jonka pää-summa on pari miljonaa hopea-ruplaa, ja joka, liikkuen omilla höyry-laivoillansa ja pitäen tavara-paikkoja useammassa kohden näillä vesillä, tulisi täällä valtaamaan sekä kalastuksen ja kalan oston että metsän-nahkojenkin kaupan ja hävittämään kaiken yksinäisen liikunnon näillä tavaroilla. Asian-tuntijat epäilevät tämmöisen yhdyskunnan onnistumista, vaan varma on, että se tulee saattamaan paljon rahaa, liikettä ja herätystä näissä köyhissä ja pimeissä tienoissa. Höyry-alusten kulku-keino ei kuitenkaan ole enää näilläkään vesillä tuntematoin, sillä Tjumen'in kaupungissa Tura-joen varrella löytyy yhdyskunta, jolla kaksi höyry-laivaa joka kesä tekee matkoja mainitusta kaupungista Tomsk'iin Turaa, Tobol'ia, Irtysch'ia ja Ob-jokea myöten, ja joka kuuluu tavaran kulettamisesta näiden paikkojen välillä saavan sangen hyvän hyödyn.
Kaksi sataa viis-kymmentä virstaa vaikeasti matkattuani tulin kolmantena päivänä Kondinsk'in monasteriin. Se seisoo korkealla mäen törmällä Ob'in oikealla puolella; se on perustettu kuudennentoista vuosi-sadan loppupuolella ja nyt viimeksi uudesta rakettu nykyisen arhimandrit'in isä Arsenijn huolen-pidosta. Tarkoitus tällä monasterilla on ollut Ostjakkein ja Samojeedein kääntäminen kristin uskoon, jota tarkoitustaan sen asujat ovat myös voimiansa myöten täyttäneet saarnaamalla, kastamalla ja opettamalla. Monasterilla on tulonsa hyvästä kalastus-paikasta, joka sille jo perustettaessa annettiin, ja joku vähä myös uskovaisten hurskaista lahjoista. Sen nykyiset asujat, mainittu arhimandrit ja kaksi pappis-munkkia kutsutaan lähetys-saarnaajiksi, vaan tämän velvollisuutensa täyttävät he nyt enimmiten vaan siten, että monasterissa koulitsevat joukon Ostjakilais- ja Samojeediläisiä lapsia. Huvittava on katsoa, kuinka nämä soisen ja raan Pohjolan lapset istuvat luokissa, oppivat kirjoittamaan ja lukemaan ja totutetaan sivistyneen elämän tavoille. Kiitetäänkin heitä niin käytöksensä kuin oppinsakin puolesta sangen ilahuttaviksi oppilaisiksi, ja olletikin kuuluvat Samojeedit olevan hyvä-oppisia, niinkuin he ulko-puoleltakin ovat vilkkaamman ja pulskemman näköisiä kuin Ostjakit. Ollessani tässä monasterissa vuoro-kauden sain sen isännältä lahjoituksen, jonka pidän suuremmassa arvossa kuin matkalleni antamansa siunauksen, nim. venäläis-ostjakilaisen sana-kirjan (käsi-kirjoituksessa), joka kuitenkin minulle maksoi yhden-laisen lunastuksen kuin Muinais-tutkijalle W. Scott'in saman-nimisessä romaanissa eräs harvinainen ja kallis-arvoinen kirja, jonka hän voi omistajalta saada ainoastaan sillä ehdolla, että tyhjensi tämän kanssa kolme-kymmentä putellia olutta.
Kondinsk'ista lähdettyäni sujui matkan-teko helpommasti kuin siihen asti, johon suurin syy oli se, että täällä venäläisiä kyliä on tiheämmässä, liike teillä siis oli suurempi ja yö-siatkin paremmat kuin ennen. Puoli-kolmatta sataa virstaa kulettuani tulin Samarov'an kylään, joka seisoo Ob'in ja Irtysch'in yhdistyksessä ja on hyvin rakettu ja kaunis kylä noin parilla sadalla talolla. Tässä yhtyi minun matkustukseni Castrén'in tutkinto-matkan kanssa, joka laski etelästä päin Irtysch'ia myöten tähän asti ja tästä sitten kääntyi Ob'ille vasta-virtaan nousemaan Gurgut'iin ja etemmäksi. Samarov'asta luetaan Tobolsk'iin 560 virstaa, joka matka on kaikki Irtysch'ia myöten; talvella mahtaa virsta-määrä olla vähän vähempi, sillä Irtysch on hyvin polvekas joki, jonka-tähden talvi-tie useasti kulkeekin oikasemaila maisin. Täällä oli minulla tilaisuus eräässä posti-paikassa nähdä Ostjakkein tanssia ja kuulla heidän soittoansa ja lauluansa. Tuvan seinällä posti-talossa riippui nim. soitto-kalu, josta olin kuullut puhuttavan, vaan jota tätä ennen en ollut sattunut näkemään. Se on tehty paksusta ja väärästä lepän juuresta ja muotoansa kuin vedessä istuva hanhi, joksi sitä Venäläiset tämän tähden kutsuvatkin. Tämän hanhen kupu, vastaava meidän kanteleen koppaa, on onsi niinkuin sekin, mutta kielet ovat asetetut juoksemaan hanhen niskalta ja kaulalta purstoon ja taka-selälle, joten koko kalu arvattavasti on pienen harpun näköinen. Kielet ovat vaski-langasta ja määrältänsä on heitä muistaakseni yhdeksän. Kysyttyäni eikö joukossa olisi ketä, joka voisi soittaa minun kuullakseni tätä soitto-kalua, löydettiin pian eräs nuori mies, joka epäili ensin hyvän aikaa ja vasta rommi-ryypyn saatuansa taipui viereeni istumaan ja soittamaan. Soiton ääni oli ihmeellisesti yhden-lainen kanteleen äänen kanssa, niinkuin niissä ostjakkilaisissa soitannoissakin, jotka tässä tulivat ilmi, oli epäilemätöin heimolaisuus monen suomalaisen laulannon kanssa. Laulannoista olivat muutamat tanssiakin, ja kuultuansa niiden äänen, eivät nuoret Ostjakit malttaneet olla näyttämättä hyppy-taitoansa. Kaksi heistä puki itsensä salaa toisessa huoneessa vaimon-vaatteihin ja olivat tois-puoleisen asemesta tanssivilla nuorukaisilla, enkä minä arvannut heitä miehiksi (sillä kasvot olivat peitetyt, niinkuin Ostjakittarilla on tapana), ennenkuin näin millä halulla ja taidolla he ryyppäsivät kupin toisensa perään tarjoamaani nestettä. Tanssi oli sangen somaa kievahdellen jumputtamista, vaan kuin minulla ei ole taitoa selittää tämmöisiä asioita, täytyy minun tässä olla sitä lähemmin kirjoittamatta, pikemmin olisin suonut olevani kuvaaja, jona olisin siinä saanut kauniin ja omituisen kuvan Ostjakkein elämästä, ja laulannon-taitaja, jona olisin voinut ihmetyttää Europan laulu-niekkoja peri-ostjakkilaisilla laulannoilla; vaan molemmat nämä taidot olivat minulta oppimattomat ja näin jäivät Ostjakkeini tanssit ja laulannot muiden onnellisempien matkaajien ylös-panna.
Kuta lähemmäksi Tobolsk'ia tulin, sitä enemmän virkoni liike tiellä. Se oli Ob'in ja Irtysch'in kala, joka matkaan-saattoi tämän liikkeen, ja jota kauppa-miehet nyt ehättivät joulu-paaston alkuun saada etelä-Siperiaan ja Uraalin vuori-tehtaihin, joissa tienoissa kalaa pyydetään vähän eli ei ollenkaan. Tobolsk'in kaupunki, josta puoli vuotta takaperin olin antanut niin vähän kiittelevän ehkä toden-mukaisen kirjoituksen, tuntui minusta tällä kertaa pää-kaupungilta, ja ihastuksella loin nyt kaupungin katuja myöten kävellessäni silmäni milloin puotien hehkuille, milloin rakennusten somuudelle, milloin taas ajelevien rouvien koreudelle ja ylpeille hevosille. Kaupungilla liikkuvan väen paljous tuntui minusta niin suurelta, että arvelematta kysyin eräältä ohitseni menevältä, mikä praasnikka silloin oli, kuin niin paljon rahvasta oli liikkeellä, johon hän vastasi nyt ei mitään praasnikkaa olevan eikä myös rahvaankaan olevan tavallista suuremman, ja vähän häpeissäni havaitsin Voguulien ja Ostjakkein parissa tulleeni sydän-maalaiseksi.
Tobolsk'ista voimme nyt, yli-hyppäämällä ne yhdeksän sataa virstaa, jotka minä polvitellen kulin, muuttaa suoraan Verhoturjen kaupunkiin Perm'in lääniä. Tällä matkalla olemme kyllä nähneet ja kuulleet kaiken-laista. Niin esim. tapahtui, että kuin eräsnä iltana tulin Tjumen'in kaupunkiin ja ajoin majataloon, jossa jo ennen olin kahdesti pitänyt majaa, sen vanha halli-parta kartanon-vartija, kysyttyäni: oliko heillä huonetta antaa minulle? vastasi kysymykseeni toisella kysymyksellä: kauppa-mieskö minä olin vai virka-mies? Minä vastasin: virka-mies, "No kuin virka-mies lienette, niin meillä on matkustavia kaikki huoneet täynnä." Tullessani olin jo talon harvassa loistavista tulista arvannut, että huoneita mahtoi olla useampiakin kuin mitä minä tarvitsin joutilaita, ja ukon ihmeellinen vastuu kummastutti minua myös. Siis nousin reestä ylös, annoin ukon lyhdillänsä katsoa silmiini ja sanoin: kuinka teillä ei ole huoneita? etkö sinä enää tunne vanhoja tuttavia? —"Ahaa, tekö se olette, joka keväällä majasitte meillä; antakaa anteeksi ett'en teitä heti tuntenut; kyllä minä teidän juoma-rahanne olen aina muistanut, Jumalapa teitä siunatkoon; teille on isännällä huoneita, kuin paljon tahdotte." Saattaessansa minua ylä-kertaan, jossa enin osa vieras-huoneita oli, ja siellä riisuessansa turkkia päältäni kertoi hän, että muuan kenraali oli sen-edellisellä viikolla asunut heillä useampia päiviä moni-lukuisen seuransa kanssa, vaan lähtiessään ei maksanut poluschkaakaan isännälle, josta tämä oli tehnyt päätöksen, eteenpäin ei laskeaksensa luokseen korttieriin ketään, joka vaan kruunulta palkan nautitsi! Tämän kertomuksen toden-peräisyyden todisti tällä aikaa sisään tullut isäntä itsekin, lisäämällä tämän ei olleen ensimäisen kerran, jolloin hänen maja-talossansa asuneet virka-miehet olivat lähteneet pois maksamatta ruuasta ja huoneesta mitään, vaan vahvisti kuitenkin samalla myös sen poikkeuksen hänen päätöksestään, jonka dvornikka jo omin päinsä oli päättänyt tehdä minua kohtaan. —Etempänä, eräässä hevosen-muutto-paikassa saman Tjumen'in piirikunnassa oudoksuin emännälle sitä suurta siivottomuutta ja epäjärjestystä, joka vieras-huoneessa oli ja kysyin sen syytä, kuin hyvin tiesin, että talon-poika tässä osassa Siperiaa pitää huoneensa siistimpänä kuin herrat monessa paikassa muuta Venäjää. Emäntä selitti heillä pidetyn neljä päivää hengellistä oikeutta, joka oli istunut juuri heidän kamarissansa ja vasta samana päivänä loppunut. Sen hengellisen tutkinnon syy oli ollut se, että seurakunnan diakon eli papin-apulainen, joka pari vuotta takaperin oli jäänyt vaimostansa leskeksi eikä virkansa sääntöjä myöten saanut toista kertaa naida, ei ollut jaksanut hillitä vielä nuoren lihansa himoja, vaan ottanut erään tytön kylästä luoksensa ja sen kanssa elänyt kuin avio-vaimon kanssa. Muutamat talon-poika-ryökäleet, joilla oli ollut vihaa diakonalle, olivat kantaneet asian piispalle, ja tämän kanteen seuraus oli se nyt pidetty tutkinto ollut. Kysyttyäni mihin päätökseen tutkijakunta oli joutunut, selitti eukko, että kyläläisten oli tullut sääli hyvää miestä, jos hän nyt niin vähästä syystä olisi joutunut viralta ja päälle päätteeksi vielä monasteriin; sentähden olivat he kätkeneet sen, joka oli pahan syy, tytön nim. lapsinensa erään talon saunaan, ja sen ohessa valallansa vahvistaneet kanteen olevan aivan perättömän ja kantajien ansaitsevan rangaistusta valheesta ja oikeuden turhasta vaivaamisesta. Tämän todistuksen vaikutusta oli diakon itsekin auttanut siten, että oli lahjoittanut tutkija-herroille kaksi-kymmentä kolikkoa, jonka lisäksi hän oli ostanut heille ämpärin viinaa ja kyläläisille kaksi (Venäjän ämpäri, vedro, on noin 4 Suomen kannua). Tutkinto oli päättynyt tutkijain, tutkittavan ja kyläkunnan mieliin, vaan kantajien sekä selän että kukkaron luuli emäntä tulevan tuntemaan, mitä se on että ruveta nostamaan "juoruja ja levottomuutta" seurakunnassa. — Perm'in lääniin tultuani olivat kylien kehnot ja pienet rakennukset minusta kummaa, kuin metsää näkyi joka paikassa olevan niin paljon, että asujat olisivat työllä estäessään honkia kaatumasta heidän pienille pelloillensa ja särkemästä heidän tupiansa. Tästä annettiin se selitys, että "kyllähän sitä muka täälläkin rakennettaisiin semmoisiakin komeita kartanoita kuin siellä Siperiassa on; vaan täällä meidän läänissä on joka piirikunnassa, mitä Siperiassa ei ole, metsä-herra, jonka tulee katsoa ett'ei metsää haaskata turhaan, ja jolta talon-poikien pitää lunastaa piljetti eli lupa-kirja metsän-hakkaamiseen; ja sepä se lupa-kirja juuri estääkin talon-pojan rakentamasta, sillä paitse kruunulle siitä menevää lunastusta, jota yksinänsä suinkaan ei olisi vaikea suorittaa, pitää lupa-kirjan antamisesta metsä-herralle itsellensäkin olla hyvän-tekiäisiä: poltto-puu-piljetistä 2, luvasta saada ottaa hirsiä yhden talon korjaamiseksi 10 ja luvasta hakata uuden talon rakennukset metsästä 25 kolikkaa, ja niitä kuin on monenkin työläs suorittaa, niin ollaan vähemmällä rakentamisella ja eletään ahtaammassa." Näitä ja tämmöisiä kertomuksia kuulin matkallani, vaan niiden enempi kertaaminen tässä estäisi minun puhumasta mitään muista yhdyttämistäni esineistä, ja sen ohessa olemmekin jo tulleet Verhoturjeen, niinkuin taannoin sanoin, ja se on myös tämmöinen muutamalla sanalla muistettava paikka. Ei itsensä vuoksi, sillä kaupunki on surkea harakan-pesä eli ryhmä harakan-pesiä, joissa elää pari tuhatta köyhää ja laiskaa ja huoletointa ihmistä; eikä myös vanhan ja rikkaan luostarinsa tähden, joka on perustettu erään ennen vanhaan hurskaasti eläneen ja autuaasti kuolleen räätälin ihmeitä tekeville luille, ja johon monta tuhatta jumalista sielua nyt vuosittain vaeltaa näiden luiden kautta rukoilemassa ruumiillensa parannusta eli uskollensa hartautta. Vaan Verhoturje on minun silmistäni merkillisin sen kautta että se on pohjainen keskus Uraalin kuuluisille vuoren-kaivannoille ja tehtaille, joiden kaikkein ylimäinen hallitus on, niinkuin sen ennen olen sanonut, Jekaterinenburg'issa.
Uraali jakautuu ja jaetaan luonnollisesti kolmeen osaan: 1) eteläinen eli vilja-Uraali, 50:nnestä leveys-pykälästä 55:een asti; 2) keskimäinen eli malmi-Uraali 55:nnestä 61:een pykälään asti, ja 3) pohjainen eli nahka-Uraali, 61:stä 69:een pykälään eli Jää-mereen asti. Niinkuin nimikin ilmoittaa on keskimäinen Uraali se, joka tämän vuoren on metalli-rikkautensa vuoksi tehnyt kuuluisaksi. Paitsi muutamia lajia kalliita ja useampia lajia tarvis-kiviä saadaan Uraalin vuori-kaivannoista enimmiten rautaa, vaskea ja kultaa; v. 1857 saatiin kruunun ja yksinäisten tehtaissa yleensä: 24 miljonaa puutaa rautaa, 340 tuhatta puutaa vaskea ja 130 puutaa kultaa. Näistä numeroista arvaa lukija, kuinka painava ja kallis-arvoinen tämä osa Uraalia on Venäjän-maalle, ja mikä sivistynyt ja sivistäväinen vireys ja liike on tarpeellinen tätä metallin paljoutta valmistaessa ja niitä ihmisiä elättäessä, jotka tämän valmistuksen kanssa ovat toimessa. Vaan Uraalin vuoren-kaivaminen ei ole nytkään vielä muuta kuin alulla, vaikka se alettiin jo ennen Pietarin aikoja ja hänen hallitessansa sitten sai jonkun vauhdin eteenpäin; sillä malmi-rikkaus on loppumatoin ja sen saaminen hyvin huokea, vaan teko-paikan kaukaisuus myömä-paikoista ja tavaran hitainen kuletus niihin ovat esteet, jotka tähän asti ovat vaijistaneet tätä hyödyllistä työtä. Kuletus tapahtuu nyt Uraalin-takaisista tehtaista ensin maisin muutamia kymmeniä virstoja jolle-kulle niistä monista syrjä-joista, jotka sen länsi-vietteeltä juoksevat Kamaan, sitten venehin näitä jokia, Kamaa ja Volgaa myöten Nischnj-Novgorod'in markkinoille, josta tämä tavara, niinkuin kaikki muukin sitten leveää ympäri Venäjätä. Vaan kuin hallitus kerran päätäksen jatkamaan rauta-teitänsä, joista itäisin haara, Moskovasta mainittuun markkina-paikkaan, nyt on tekeillä, —joka jatkaminen siitä Kasan'iin ja tästä Perm'iin eli Jekaterinenburg'iin on näiden maakuntien kaiken-laisen rikkauden suhteen niin tarpellinen, että se muutamien vuosien sisällä on tapahtuva, — niin kohoaa Uraalin vuoren-kaivanto arvaamattomiin määriin, ja tuntijat sanovat, että tämä vuori yksinänsä voipi täyttää koko Europan tarpeen esim. raudasta. Enin osa tätä Uraalin rikkautta on yksinäisten vallassa, joista taas Demidov'ien lempeä ja sivistynyt heimo on rikkain ja kuuluisin; sen alusta on Uraalin itäisellä puolella, kaupunkien Jekaterinenburg'in ja Verhoturjen välillä, ja pää-paikka tätä valtaa on Nishnij-Tagil'in ruukki, jossa on yli 40 tuhannen asujan ja joka useamman virstan laveudelta on rakettu kuin paras kaupunki.
Keskimäisen Uraalin yli kulkee kaksi tietä, toinen eteläinen Perm'istä Kungur'in kautta Jekaterinenburg'iin, ja toinen pohjainen Solikamsk'ista Verhoturjeen. Näistä teistä on vaan edellinen posti-tie, se suuri valta-suoni, jonka kautta Europa näillä paikoin yhdistäksen Aasian kanssa; sitä tietä menin minäkin itään päin ja siitä kuin myös Uraalista sen kohdalla olen paikallansa ennen kertonut. Jälkimäinen tie, jota nyt Verhoturjesta matkasin takaisin Solikamsk'iin oli ennen ainoa Venäjältä Siperiaan, ja tulli-rahan suorittamisen tähden, joka näiden maiden välillä kulkevista tavaroista kannettiin Verhoturjessa, oli matkustavien kuoleman-rangaistuksen uhalla kielletty kulkemasta muita teitä kuin tätä yhtä. Yleinen tarvis nyrytti tämän niinkuin monta muuta saman-laista lakia mitättömäksi, ja kuin viisaampien neuvojen keksittyä väli-tulli Verhoturjessa kumottiin, tuli eteläisempi ja suurempi tie, joka paitse sitä kulki mäki-rikkaamman ja viljamamman maan kautta, aina enemmän käytökseen, ja entinen tie jäi hylylle ja metsittymään. Kuitenkin on hallituksen aikomus ja käsky nykyisempinä aikoina ollut avata tähän taas kelvollinen tie, vaan kuin täällä tarkempi perään-katsomus on kaukana, on tämä tien-teko kulkenut hitaasti eteenpäin. Hyvä tie olisi tässä kohden kumminkin sangen tarpeellinen ja liike silläkin tien-tapaisella, joka siinä nyt löytyy, on talvella sangen suuri. Idästä kulkee sitä myöten leipä-neuvo ja kala Perm'in ja Vologdan läänien pohjaisiin osiin; lännestä suola, ylellisyys- ja koreustavara itään päin, ja varsinkin Irbit'in kuuluisan markkinan aikana (talvella helmi-kuussa) oikasee tämä tie puoli tuhatta virstaa kolmen läänin kauppa-miehille ja tavaroille.
Tien pituus Verhoturjesta Solikamsk'iin on 270 virstaa, ja Uraaliksi voipi tästä matkasta lukea noin 100 virstaa, jota myöten se tässä kohden on leveämpi kuin suuren tien kohdassa, josta ennen olen puhunut. Vaan vaikka rahvas Uraalia jo näillä seuduin ei muuten nimitäkään kuin nimellä kamen' (kivi, kallio), niin ei se tätä nimeä ansaitse siten, että olisi louhikko, sillä kiveä ei täällä näe alunkaan, eikä sitenkään, että sen korkeus olisi kovin suuri, sillä se ei ole tässäkään korkeampi meidän Maan-selän selänneitä ja olletikin idästä päin tuleva matkustaja ei arvaisikaan olevansa niin merkillisellä paikalla kuin Uraalin harjalla, jos ei kyyditsijä sanoisi nousemisen kalliolle nyt loppuneen. Mutta jylhä on ja synkeä se metsä, joka alkuperäisessä voimassansa painaa Uraalin hartioita, ja joka monin paikoin ahdistaa tienkin niin supeaksi, että matka-miehen täytyy puita maahan hakkaamalla raivata tietä rekensä siiville, ja kuitenkin useasti taitteleekin näitä siipiä, sillä alinomaa lyöpi reki kolin-kolia yhdestä puusta toiseen. Ja raaka ja kylmä on ilman laatu näillä tienoin, niin raaka, että vaikka Solikamsk seisoo melkein rinnakkain s.o. yhden pykälän alla Helsingin kanssa ja Verhoturje kokonaista pykälää etelämpänä, Uraalin seuduissa näiden paikkojen välillä ei kylvetä paljon muuta kuin naurista, sillä kovat hallat ja useasti lumi-sadekin Pietarin päivän aikaan tekevät mitättömiksi maa-miehen koetteet. Matkatessani (joulukuussa) ihmettelin lumen paljoutta, jota jo silloin oli parin kyynärän paksuudelta, ja josta vastatusten tullen tiellä syntyi sille, jonka piti tie-puoleen lähteä, useamman tunnin työ ja hilaus, jos hänellä oli kuorma. Vaan sikäläiset asujat sanoivat tämän ei vielä olevan mitään; vasta keväällä maalis- ja huhtikuissa, kuin lunta on neljän ja viiden kyynärän korkeudelta, kuin tie on yhdelle harjalle tallautunut, silloin vasta työllä kuuluttiin olevan päästessä toinen toisistansa, kuin vastaksutta satutaan tulemaan, ja heikomman täytyy täälläkin hyvällä eli pahalla loikota vahvemman tieltä. Minun tässä kulkiessani oli myös hirmuinen pakkanen, niin että Pavdan kruunun-valtaan kuuluvassa kaivannossa, jossa ystävällisen ja sivistyneen työn-käyttäjän luona olin yötä, tämä valitti elo-hopeiset lämpö-mittarinsa jäätyneen ja Solikamsk'issa sitten sanottiin väki-viinalämpö-mittarien silloin osoittaneen 38 pykälän pakkaista. Tämmöisen luonnon kovuuden vuoksi ovatkin asujat (kaikki Venäläisiä) niissä pienissä ja harvoissa kylissä, joita tässä seudussa löytyy, köyhiä ja elättelekset enemmän metsän-pyynnöllä, rahdin-vedolla ja muilla syrjä-töillä kuin maan-viljelyllä ja karjan-hoidolla, jotka muuten ovat venäläisen talon-pojan paras ja rakkahin toimi. He niinkuin melkein kaikki maalla asuva rahvas Perm'iin asti ovat orjia heimoille Stroganov, Galitzin, Lazarev ja Buterov. Puhellessani heidän kanssansa kohta saatavasta vapaudesta, jota monin paikoin muualla Venäjässä olin rahvaan kuullut toivovan kuin maallista autuutta, havaitsin täkäläisen kansan pikemmin epäilyksellä ja pelollakin kuin toivolla odottavan uuden vapauden lahjoja, joka on varmin merkki siitä, että isännät suojelevat alamaisiansa virka-miesten polusta eivätkä rääkkää heitä liian suurella verolla, sillä sitä enempää huolen-pitoa venäläinen orjais-talon-poika ei vaadi isännältänsä tyytyväisenä elääksensä. Etempänä, Solikamsk'in seudussa ja edellensä Perm'iin päin, kohtaa matkalainen sitten, näiden samojen herrojen alustoissa, milloin minkin, suuria kyliä, vahvoja rauta-ruukkia ja väki-rikkaita suolan-keittoja; pellot, asunnot, huone-kalut, kaikki todistaa rahvaan elävän hyvässä kunnossa, eikä yhdessäkään paikassa kuulunut ääntä, joka olisi toivonut pois herran-vallasta.
Mainitsin ikään suolan-keittoja. Tämä on Solikamsk'in kaupungin seudulle kokonansa omituinen ansio-lähde, lähde tämän sanan ensimäisessä merkityksessä, sillä suolainen vesi, josta suola keittämällä kiteytetään, juoksee lähteistä, jotka kumminkin enimmiten ovat syvennetyt kaivoiksi. Yleensä tekee Kama-joen seuduissa voitetun suolan määrä vuosittain noin 10 miljonaa puutaa, jonka valmistamisesta, kuletuksesta ja myömisestä hyvin sadalla tuhannella ihmisellä on runsas leipänsä; niin elää Solikamsk, jota seudun suola-rikkaudesta on nimensäkin saanut, suureksi osaksi tästä luonnon-tuotteesta; niin on, vähän päälle 20 virstan päässä tästä kaupungista, Kama-joen varrella rikas ja pulska kauppala Usolje, jossa on kolme kirkkoa, 10 kauppa-puotia ja kymmenkunta kaksin-kertaista kivi-kartanoita, ja jonka asujat kokonansa elävät vaan paikalla löytyvistä suola-tehtaista; monta muuta paikkakuntaa mainitsematta, joilla samoin on ainoa tulonsa suolan valmistuksesta.
Solikamsk'in ja pohjaisempana olevan Tscherdyn'in piirikunnissa löytyvät niin-kutsutut Permiläiset, joita paikalla ei kukaan tunne muulla nimellä kuin Syrjänein ja jotka kielen ja kaiken muun asunsa vuoksi ovatkin tätä kansaa. Vanhat Bjarmilaiset, joiden kaupalla voitettu rikkaus oli niin viehättävä Skandinavian meri-sankareille, eivät olleet muita kuin Vienan Karjalaisia ja Syrjänejä, ja Bjarmin-maa ulottui oikeassa laveudessansa Uraalin juureen eli vähintäsäkin Kama-joelle. Syrjänit ovat vielä tänäkin päivänä yli koko pohjais-Venäjän tunnetut uutteroiksi ja älykkäiksi kauppiaiksi, vaikka heitä ynnä tämän kiitoksen kanssa myös laitetaan viekkaan ja itse-pintaisen luonteensa tähden. Kahdeksannesta vuosi-sadasta 12:een asti olletikin mahtoi Syrjänein maa kukoistaa, josta kukoistuksesta vielä nytkin tavataan pitkin Kaman rantoja merkillisiä kaupunkien ja linnoitusten jäännöksiä, kuin myös näissä seuduin on paljon löydetty ja löydetään vieläkin ei ainoastaan arapialaisia, kreikkalaisia ja ruomalaisia rahoja, vaan myös muinais-kreikkalaisten kulta- ja hopea-astioita ja sen ohessa kallis-arvoisia renkaita, sormuksia, aseita j.n.e. Tämä kukoistus ja rikkaus virtasi Permialle kahdesta painavasta kaupan-lähteestä. Yksi oli se osa Itä-maan kauppaa Europan kanssa, joka Kaspian merestä kulki Volgaa myöten Bolgar'in rikkaasen ja mahtavaan kaupunkiin tämän joen varrella (noin 100 virstaa etelämpänä nykyistä Kasan'ia). Bolgarilaisilta ottivat Syrjänit eli Permiläiset tavaran vastaan ja saattoivat sen Kamaa ja sen syrjä-jokia myöten pohjaan päin ja edellensä, pienten maa-kannasten poikki-kulettua, joko Petschoraa eli Vytschegdaa ja Viena-jokea myöten Jää-meren rantaan, josta se sitten levisi muualle Europaan. Toinen yhtä painava haara Syrjänein liikkeessä oli heidän kauppansa Uraalin-takaisissa maissa, joissa he Voguuleilta ja Ostjakeilta ostivat näiden kalliita metsän-nahkoja ja tutustivat nämä kansat sivistyksen ensimäisten alkeiden kanssa. Tästä Syrjänein sivistyttävästä vaikutuksesta näissä Ugrin kansoissa löytyy heidän kielessänsäkin jälkiä; sanalla Saran (Syrjäni) on esim. Ostjakin kielessä aivan yhden-lainen merkitys kuin Suomen kielessä sanalla Saksa; venhettä kutsutaan mainitussa kielessä syrjäniläiseksi ruuheksi, tervaa syrjänin-pihkaksi j.n.e. Vaan tämä Syrjänein ja Permian kukoistus ei kestänyt kauan; Mongolilaiset valloittivat Bolgar'in, joka sen kovemmin ei enää vironnut entiseen voimaansa, ja Novgorod'in rahan- ja vallan-ahnaat tasa-valtalaiset juurtihet Klynov'in kaupungin (nykyisen Vjatkan) perustamalla Kama-maihin, joiden kansoilta he alkoivat ottaa veroa ja vaatia osaa heidän voitollisessa kaupassansa. Näin alkoi entinen rikas Permia vähitellen köyhtyä ja vaipui siihen Pohjolan pimeyteen takaisin, josta onnellinen kaupan-juoksu oli sen vähäksi aikaa kohottanut ja josta asujien heikko ja hiljainen luonto ei voinut sitä pysyväiseen sivistykseen ja itsenäisyyteen ylentää.
Talvi esti minun mainituita raunioita ja jäännöksiä katselemasta, joskopa siitä olisikaan ollut mitään hyvää, kuin ne niin usein ennen jo ovat olleet tutkinnon alla ja kuvatutkin osiksi miehiltä, joilla tässä asiassa on ollut suurempi taito kuin minulla. Syrjänin kielen tutkinto taas, joksi Permiläisten murre heti havaitaan, ei olisi tuottanut paljon hyötyä niin tarkkojen tutkintojen perästä kuin Castrén, Wiedemann ja Savaitov ovat tästä kielestä julaisseet. Perm'in, Kasan'in ja N. Novgorod'in kautta, joista kaupunkiloista jo ennen olemme puhuneet, saamme siis 1,600 virstaa muuttautua suoraan Moskovaan. Mennessä voimme vähän tutustua Venäjän posti-laitoksen kanssa siltä osalta, joka liikuttaa matkustavaista. Holli- eli, niinkuin niitä täällä kutsutaan, posti-hevosien pito tapahtuu kruunulta posti-viran kautta, joka määrää kuinka paljon hevosia kussakin paikassa on pidettävä ja kolmeksi vuodeksi kerrallaan huuto-kaupalla antaa niiden pidon vähimmän vaativalle, kuin myös joka puolen vuoden perästä tapahtuvien katselmusten kautta vakuuttaa itsensä siitä, että hevoset, ajo-kalut ja kaikki muu on laillisessa järestyksessä. Tätä vasten löytyy myös suuremmilla teillä joka posti-paikassa ja pienemmillä aina muutamien posti-välien takana postiljuonista virka-mieheksi korotettu kaitsija, joka myös matkustavilta kantaa kyyti-rahan ja kirjoittaa heidän tie-kirjansa kirjaan; tämä sama virka-mies määrää myös hevoisten ulos-annon ja on velvollinen pitämään huolen niin matkustavaisista kuin hevosen-pitäjistäkin ja heidän holli-miehistänsä. Vielä suuremmaksi varmuudeksi matkustajille löytyy joka posti-paikassa sinetillä ja langalla pöytään kiinitetty valitus-kirja, johon matkustavainen voipi tehdä muistutuksia epä-järestyksestä; tämä kirja, jota jokainen kaitsija kokee pitää puhtaana, on niin vaikuttava, että jos hänen ja matkustavaisen välillä jolloin kulloin syntyy eri-mielisyyttä, tämä jälkimäinen ei tarvitse muuta kuin valmistauta kirjoittamaan valitus-kirjaan, niin kaitsija pian antaa perään ja täyttää matkustajan vaatimuksen, jos se muuten ei ole kohtuutoin. Vaikka tiet Venäjällä ovat tasaiset (s.o. mäettömät), ei yhdellä hevosella kuleteta ketään; pari on vähin hevois-luku, jolla postilla kulkija voi matkustaa. Kyyti-rahaa maksetaan parista, jonka siaan hevosen-pitäjä kuitenkin melkein joka paikassa antaa kolme hevoista eli niin-kutsutun troikan, useammin paikoin 3 kop. hop. virstalta, vaan Siperian tiellä Kasan'ista Tobolsk'in läänin rajaan asti (ummellensa 1,100 virstaa) maksetaan 6 kop. hop. parilta virstan päälle. Tämä maksu korkonee vielä yhdellä kopeikalla virstalta siitä niin-kutsutusta podoroshnasta eli tie-kirjasta, joka lunastetaan kruunun rahastoista ja on tarpeellinen kaikille omilla asioillansa (ei kruunun palveluksessa) matkustaville ja jonka lunastus menee teiden ja siltojen voimassa pitämiseen. Vaan näinkin ei kyyti-raha, 4 kop. hop. kolmesta hevosesta virstalta, ole kovin kallis, varsinkin kuin matkustaja vastuksitta ja kiireesti joutuu matkansa päähän. Laillinen kulku on talvella hyvän kelin aikana 12, kesällä 10 virstaa tunnissa; vaan kyyti-miehen toivo suurempaa juoma-rahaa kuin mitä hänelle laillisesti tulee (6 kop. hop.) tekee, että hän aina ajaa kiireemmin, 14 ja 16 virstaa tunnissa, yleisesti itä-Venäjässä ja Siperiassa paremmin kuin lännen puolella. Ja tämä ajo ei kuitenkaan tarvitse sitä ruoskalla hakkaamista ja turvasta repimistä, joka sivistyneessä Suomessa on niin yleinen ja joka Venäjältä tulevaa matkustajaa inhoittaa; venäläisellä kyyditsijällä on vaan pienoinen ruoska, jonka nuora-siiman hän toisinaan, senkin hyvin harvoin, ikäskuin laskee hevosen lautasille muistuttaakseen hitaampaa pysymään toisten rinnalla; hän hallitsee ja kiirehtii heitä enemmän äänellä ja viheltämällä, kutsuu heitä heimolaisiksensa ja kyyhkyläisiksensä, lohduttelee heitä kohta päästävän perille, sanalla sanoen käytäksen kuin ihminen ja kristitty, ja vaikka kulku on joutuisa niinkuin edellä sanoin, ovat hevoset 20 ja 30 virstaa juostuansa perille päästäessä harvoin hiessäkään, ei koskaan niin umpi-märät ja vaahdessa kuin kyyti-hevoset Suomessa niin useasti nähdään olevan. — Mitä siis itseen kulkuun tulee on matkustaminen Venäjällä sangen hyvä; sitä hönkymistä, räiskettä ja riitelemistä, jota lännempänä monesti kuullaan kesti-kievariloissa, tapahtuu siellä hyvin harvoin. Vaan toiselta puolen on sielläkin hankaluuksia matkustajalla; posti-paikoissa ehkä niissä saapi olla yötä ja asua kaksi vuoro-kautta ilman maksutta, ei matkalainen saa muuta kuin suojan ja lämpimän. Jos hän pyytää vettä juodaksensa eli tahtoo pestä silmänsä, on vedestä suoritettava juoma-raha sen tuojalle, muuten haukahtaa tämä tyhjästä vaivastansa; makuu-tilaa ei posti-paikoissa tunnetakaan ja matkustajista saapi se, joka ennättää, ottaa allensa sen sohvan, joka niissä tavallisesti löytyy, vaan tämäkään onni ei ole kovin kadehdittava, sillä sohva pyytää olla täynnä lutikoita niinkuin sen Puschkin myös sanoo eräässä Venäjällä sangen tutussa värsyssä, joka sanasta sanaan kuuluu Suomeksi:
"Meidän tiet ovat kehnot,
Sillat märkänevät unhotettuina,
Posti-paikoissa on luteita ja kirppuja,
Eivät silmän-räpäystä anna nukahtaa."
Sikäläiset asujat pitävät aina palvelijan matkoilla muassansa, ja useamman kuin kerran sain minä kärsiä ylen-katsetta juuri sen vuoksi että minulla ei ollut tämmöistä avittajata. Vaan tilan pitää vähä-varaisempikin kanssansa; mutta sen siistiydestä pidetään niin vähän lukua, että minun-arvoiseni miehet Venäjällä harvoin makaavat esim. lakanalla ja vielä harvempi kahden lakanan kanssa, jolle omasta kokemuksestani voin kertoa esi-merkiksi, että Pietarista Tallqvist'in rouvan kortteista lähdettyäni en nähnyt kahta lakanaa tilalla ennenkuin taas samassa maja-talossa, kolmen vuoden perästä takaisin tultuani. Ruoka-neuvon puolesta ovat Venäjän posti-paikat vielä kehnommat kuin kaiken muun, sillä niissä ei saa mitään, ja jos matka-miehellä ei ole evästä, täytyy hänen toisinaan matkata viisin sadoin virstoin ennenkuin tapaa paikan, jossa voipi saada maljallisen kaalia eli muuta lämmintä ruokaa. Tee-vesi on tämmöisissä tiloissa ainoa ehkä kyllä vähän elättävä sia-aine muulle syömälle, ja myös palo-viina sille, joka sitä voipi enemmältä nauttia.
Moskova, johon nyt voimme päättää päässeemme, on väki-rikas (asujia noin 400,000) ja laaja, vaan epä-tasaisesti ja epä-sääntöisesti rakettu; kirkoista lienee se rikkahin kaupunki koko maa-ilmassa, ehkä niiden määrä kuitenkaan ei mahtane olla niin suuri kuin joksi sen rahvas arvaa sanan-parressa: Moskovassa on neljä-kymmentä neljää-kymmentä kirkkoa (sorok sorokof tserkvej). Tämän Venäläiselle rakkaan kirkkojen paljouden ja sitä seuraavan kirkollisen elämän kanssa yhdistää Moskovan nimi kaikki Venäjän kansan muistot niin ahdistuksen ja häväistyksen ajoista kuin voitonkin ja kunnian. Moskovaa ovat Venäjän viholliset Tatarit, Puolalaiset, Ruotsalaiset, Ranskalaiset kukin ajallansa ryöstäneet ja hävittäneet; vaan Moskovassa vietettiin myös voitto-juhlat Kasan'in ja Astrahan'in valloitettua, Moskovasta käsin voitettiin Siperia, Moskovasta käsin ruvettiin Puolalta valtaamaan maita ja Ruotsilta kiskomaan sen Itä-meren-takaisia aluskuntia, ja Moskovasta alkoi Venäjän vaarallisin vihollinen nyky-aikoina Napoleon sen palauksensa, joka ei loppunut ennenkuin Helenan saarella, ja joka Venäjän vallalle antoi vaan uutta voimaa, kunniaa ja painoa. Sen ohessa tuli Moskova jo aikaiseen, edellä mainitun permiläisen eli bjarmalaisen kauppa-tien tukkeuduttua, pää-paikaksi itäisten maiden kaupalle lännen kanssa ja sen kanssa keskukseksi Venäjän sisälliselle kaupalle. Kaupan myötä kulkeva sivistys löysi myös ensimäisen kehtonsa Venäjältä Moskovassa; ensimäiset tässä maassa tehdyt kirjat painettiin Moskovassa (vanhimmat kirjat Venäjän kielellä ovat kuitenkin painetut muualla: Veneziassa, Krakovassa j.m.), ensimäinen peri-Venäjän yli-opisto perustettiin tähän kaupunkiin. Näillä muistoilla on nykyinenkin Moskova, ehkä ei hallituksen istuin niinkuin muinainen, koko valtakunnan painavin tehdas-paikka ja Pietarin rinnalla sen vahvin kauppa-kaupunki, joissa omaisuuksissa siitä joka haaralle tehtävät rauta-tiet pian tulevat sitä vielä enemmän kohottamaan; samalla on se myös talvi-istuin rikkaammalle ja sivistyneemmälle aatelille, eli oikeammin sille osalle aatelia, joka ei rakasta hovin hehkua ja Pietarin kaupungin ulko-maalaista koreutta, ja sen opisto, sen isän-maatansa rakastavat kirjan-kustantajat, sen Maecenatit vetävät maan paraimman kirjallisen tiedon ja taidon sinne. Kaikki nämä seikat yhteen luettuna tekevät, että Venäläinen joka haaralta laajaa valtakuntaansa hartaalla kunnioituksella luopi ajatuksensa Moskovaan ja sen Kreml'iin päin, toivoo sieltä kansallensa sivistystä ja kielellensä ruokkoa, ja keskustelemuksissa valtakunnan painavista asioista odottaa ensimäistä ääntä Moskovasta.