IX
ENSIMMÄINEN HÄMMENNYS
Kamariherra Karl Gustaf Lejonborg kuului hyvin vanhaan aatelissukuun. Hänen esi-isänsä tiedettiin pakanuuden ajoilta saakka, ja Valhallan jumalat tietänevät, eiköhän suvun kantaisä saanut kiittää olemassaolostaan jotakuta monista käynneistä, joilla Loke kunnioitti Skandinaavian niemimaata. Mikään muukaan jumalallinen olento ei se voinut olla, sillä, kuten tiedetään, olivat pohjoismaisen taruston Odin ja hänen toverinsa liian jäykkiä Olympon jumalain tavoin antautumaan mihinkään maalliseen lemmenkuherteluun. Loke oli luultavasti ainoa, jonka huomiota kiinnittivät esi-isäimme tyttäret, heidän kuljeskellessaan tuntureilla vaatimattomina ja yksinkertaisina paimentamassa karjalaumojaan.
Loke tosin oli pahan periaate; mutta mitä merkitsee, onko periaate paha vai hyvä, kunhan se vain on hyvin vanha! —
Kreivi Lejonborg palveli kamariherrana Kaarle XIII:n hovissa. Kustaa IV Aadolfin aikana hän oli palvellut kamarijunkkarina. Kahden kuninkaan selän takana hän oli uskollisesti seisonut paistitarjotinta pidellen. Mikä ihana, kadehdittava etusija muihin kuolevaisiin nähden onkaan sillä, joka saa tuntea fasaanin tuoksun, ennenkuin se siirretään hänen majesteettinsa nenän alle! Mikä onnellisuuden huippu onkaan saada vetää vastahakoinen korkki pois pullon suusta, ennenkuin se vuodattaa verensä kuninkaan huulille. Kreivi Lejonborgilla oli se onni ollut ja oli vieläkin.
Kuningas Kustaa IV Adolf ei pitänyt kunnioitetusta sedästään, herttua Kaarlesta. Lejonborg oli niin täydellisesti samaa mieltä kuninkaansa kanssa, ettei hän koskaan käyttänyt ensimmäistä ristimänimeään Karlia, eikä koskaan viettänyt sitä nimipäivää.
Kuningas Kaarle XIII ei pitänyt arvoisasta veljenpojastaan, entisestä kuninkaasta. Lejonborg oli samaa mieltä kuninkaan kanssa. Hän pyyhki almanakastaan pois Gustafin ja nimi Karl esiintyi taas uudessa loistossa.
Kreivi Lejonborg oli suvun päämies, hänellä oli ritarihuoneessa istuinpaikka ja äänioikeus. Jälkimäistä hän käytti vähemmän kuin edellistä. Ken on päättänyt olla huutamatta liikaa, hän tulee lopulta liian suuressa määrin vaienneeksi. Kreivi vaikeni kuin muuri, mutta tunsi sisimmässään, että hän oli yhtä luja ja varma kuin sekin. Hovimiehen kutsumuksen vertauskuvana on kultainen avain hänen selässään, ja sen vaalilause on: ole vaitelias ja palvelevainen niinkuin se.
Kreivi Lejonborgilta ei suinkaan puuttunut hyvää päätä. Miehellä, jonka täytyy koko elämänsä ajan ajaa selin kuninkaallisissa vaunuissa, ei saa olla huono pää.
Kreivi oli viettänyt kolmattakymmenettäviidettä syntymäpäiväänsä. Samana päivänä oli mahtava ajatus välähnyt hänen aivoissaan, ja hän huusi korkealla äänellä seuraavat sanat:
— Kreivi Karl Gustaf Lejonborg, kamariherra ja Bastholman sukukartanon omistaja, tähän saakka sinä olet palvellut kuningasta ja maata hovissa, mutta sinulla ei vielä ole töyhtöjä kolmikulmahatussasi… Helposti sinä voitat itsellesi töyhdöt, sillä sinun ei tarvitse muuta kuin lausua sana, ja sinä olet hovimarsalkka… Mutta sinusta ei pidä tulla hovimarsalkkaa… Sinun suuri sukutilasi Skoonessa tarvitsee armollisen herransa läsnäoloa, ja Malmöhusin lääni, missä tila on, tarvitsee puolestaan maaherraa, jossa yhtyvät syntyperä ja kelvokkuus… Miksi et hanki itsellesi tuota lääniä?… Etkö voi palvella kuningasta ja maata yhtä hyvin Skoonessa kuin Tukholmassa?… Lääni on kaunis, virkapuku ei ole ruma, töyhdöt kuuluvat hattuun, tuloja ei saata halveksia, komentajan rintatähti seuraa kaupanpäälliseksi, yksinkertainen pohjantähti ei enää riitä peittämään sinun laajentunutta rintaasi… Lejonborg! Lejonborg! Uhraa persoonallinen rauhasi ja rupea maakunnan isännäksi!
Niin hän huusi, eikä se jäänytkään ääneksi erämaassa. Kreivi alkoi liikkua. Musta hevosvaljakko pursui hopeanvalkoista vaahtoa, paraativaunujen pyöränraudat sinkosivat kipinöitä katukiviä vasten. Kreivin kasvot muuttuivat kirkkaammiksi ja kirkkaammiksi, hänen vartalonsa ojentui entistä suoremmaksi. Hänen ystävänsä onnittelivat häntä, ja sanomalehdet mainitsivat jo hänen tulevasta nimityksestään ilman mitään näykkivää lisäystä, sillä vielä uskoi suurin osa väestöstä, että samoin kuin maat kuuluvat yksinomaan kuninkaille, niin myös ovat läänit ainoastaan maaherroja varten. Vasta viime vuosikymmenien innoittavat harhaopit ovat pyhyyttä loukkaavilla suvillaan tukahuttaneet ja sammuttaneet viattoman uskon vuosisataisen soihdun.
Muutamana päivänä sai kreivi Lejonborg kutsun eräältä vaikutusvaltaiselta ystävältään ja korkealta suojelijaltaan kreivi V:ltä saapua keskustelemaan hänen kanssaan.
Kreivi Lejonborg heittäytyi vaunuihin, jotka pysähtyivät kreivi V:n portille, ja pian hän oli kahdenkesken ystävänsä ja korkean suojelijansa kanssa.
Kreivi V. ei kuitenkaan näyttänyt panevan huomiota kreivillisen ystävänsä tulvehtivaan kaunopuheisuuteen, vaan sormeili kädessään jotain kirjeen tapaista.
— Minulla siis lienee toivoa, jalo ystäväni? — jatkoi Lejonborg.
— En kiellä, — vastasi kreivi V., että minulla on jotain tavallaan diplomaattista hommaa siinä … mutta se ei kuulu miellyttävien asioiden joukkoon… Mielelläni olisin tästä asiasta kokonaan irrallani.
— Sinä kyllä aukaiset solmut, — ehätti Lejonborg, olkootpa ne vaikka Atlantin valtameren pohjalla… Lyönpä veikkaa tuhat tukaattia, että tuo asiakirja, jota pitelet kädessäsi, koskee juuri minun halpa-arvoista persoonaani, sinun nöyrintä palvelijaasi.
— Se on totta, se koskee todellakin sinua, — vastasi kreivi V.
— Lyönpä edelleen veikkaa, parahin kreivi, — jatkoi Lejonborg, — että tuo paperi sisältää määräyksen valtakirjan laatimiseen minulle maaherran virkaan, siinä tapauksessa ettei se ole itse valtakirja.
— Tunnetko tämän päällekirjoituksen, parahin kreivi? — kysyi V., pitäen paperia kreivi Lejonborgin edessä.
Lejonborg näytti hämmentyneeltä, mikä johtui luultavasti siitä kylmyydestä ja epäystävällisyydestä, jota nyt ilmeni hänen jalon ystävänsä sanoissa ja käytöksessä.
— Tunnenko tätä päällekirjoitusta, — toisti hän, levottomuutensa kasvaessa; — jalosukuiselle herra kreiville … sehän on osoitettu minulle … niin, minulle.
— Tiedän sen, — virkkoi kreivi V., tarkastaen terävästi ystäväänsä; — mutta minä en tunne käsialaa, ja sitä juuri aion nyt kysyä sinulta.
— Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? — huudahti Lejonborg, joka tuli äkkiä hyvin tuskalliseksi, tietämättä edes syytä siihen.
— Sinä tunnet käsialan, kreivi Lejonborg! — lausui kreivi V.
— En, kautta kunniani, — vakuutti Lejonborg, huolellisesti tarkastettuaan jokaista kirjainta; — kaiken pyhän nimessä, mikä on tämä kirje?
Hän kohotti kätensä tarttuakseen kirjeeseen; mutta ennen kuin hän ehti edes koskettaa sitä sormellaan, siirsi V. kättään.
— Ei niin kiireesti, parahin kreivini! — esteli V; — minun täytyy ensin lukea sinulle ne kauniit lauselmat, jotka tämä paperi sisältää… Kirje on, kuten huomaat, osoitettu sinulle, ja se oli avattu ennenkuin se joutui minun käsiini… Kunhan kuulet sen sisällön, tajuat pian, miksi ei sitä heti voida jättää sinulle… Kärsivällisyyttä siis ja kuuntele tarkkaan.
Kreivi V. luki kirjeen ääneensä; mutta hän seurasi rivejä vain toisella silmällään; toinen näytti salaa vakoilevan kreivi Lejonborgin kasvonilmeitä.
»Kreivi Karl Gustaf!
Kävin luonasi tänään aamupäivällä. Et ollut kotona. Koska minun täytyy päivällisen aikaan matkustaa maalle, mistä palaan vasta kahdeksan päivän kuluttua, ilmoitan sinulle tämän kautta käynnistäni. Oli ikävää, etten tavannut sinua; siten jäi sinulta kuulematta paljon mieltäkiinnittäviä uutisia. Kirjeesi, jonka kuukausi sitten lähetit on saapunut onnellisesti perille korkealle omistajalleen. Se on vaikuttanut hänen onnettomaan sieluunsa kuin toukokuunsade maahan. Omasta kohdastaan hänellä ei enää ole minkäänlaisia toiveita. Hän luopuu kaikesta poikansa hyväksi, ja hän sanoo sulkevansa rauhallisesti silmänsä sillä hetkellä, jolloin hän näkisi jalon kansan hyvittävän entisen vääryyden. Paitsi sitä tukea, jota hän syystä uskoo saavansa sen kansan puolelta, jonka kunniakkaaseen sukupuuhun hän ei tahtoisi kiinnitettävän ulkomaalaista kruunua, toivoo hän voimakasta suojaa idästä, missä laillinen perimys vielä…
Kreivi V. keskeytti lukemisen.
— Ehkä muistat ulkoa jälelläolevan, — virkkoi hän, — sillä se on reväisty pois kirjeestä!… Mutta miten on laitasi, parahin kreivi!… Pahantekijä, jota viedään kuolemaan, ei voi näyttää surkeammalta kuin sinä nyt.
Niin olikin laita. Suuret hikikarpalot helmeilivät kreivi Lejonborgin otsalla, ja hän värisi kuin vilutautinen.
— Söitkö eilen päivällistä Aatelisseuran huoneustossa? kysyi kreivi V.
— Söin, — vastasi Lejonborg melkein tainnuksissa; — aivan niin, minä söin päivällistä Aatelisseuran huoneustossa.
— Ja lähdit sieltä noin kello viiden aikaan? Eikö niin? — jatkoi kreivi V.
— Aivan niin. Aivan niin… Kello oli viisi, kun lähdin sieltä… Mutta minä en ymmärrä…
— Heti lähdettyäsi löydettiin lattialta tämä kirjeen katkelma.
Kreivi Lejonborgin ohuitten huulien välistä kuului ölisevä äännähdys.
— Kuka piru on kirjoittanut moisia hulluuksia? huusi tutkija.
— Minä … en tiedä, — sammalsi tutkinnonalainen tuijottaen eteensä kuin mielipuoli.
— Ja miten h…ssä sinä olet voinut takertua kiinni mokomaan?… Oletko kokonaan kadottanut järkesi, kun suotta panet vaaranalaiseksi elämäsi ja kunniasi!
Nyt nousi kreivi Lejonborg seisomaan.
— Inhoittavaa! Alhaista! Kauheata! — huudahti hän lyöden nyrkillään otsaansa.
— Se toimekas henkilö, joka tämän kirjeen löysi, — sanoi kreivi V., — jätti sen eilen illalla tärkeänä aarteena hänen kuninkaallisen majesteettinsa käsiin.
— Hänen kuninkaallisen majesteettinsa…! vaikeroi Lejonborg.
— Niin … kaikkein korkeimpiin käsiin… Sinähän tiedät, ettei sellaisissa asioissa ole hänen kanssaan leikkimistä.
— Ja hänen kuninkaallinen korkeutensa…?
— Määräsi minut siinä silmänräpäyksessä passittamaan sinut kaupunginvankilaan.
— Voi Jumalani!… Ja sinä?… Sinä?
— Ehdotin sen sijaan Danvikeniä[1]… Mutta vakavasti puhuen, rakas Lejonborg, mitä tiedät enemmän tästä asiasta?… Ainoastaan suora vilpittömyys voi sinut pelastaa, sillä minä olen täysin vakuutettu siitä, että jos sinä olet leikkinyt tulen kanssa, olet tehnyt sen pelkästä tyhmyydestä… Tämä ei tosin ole kohteliaasi sanottu, mutta olkoon se kuitenkin sinulle lohdutukseksi, Lejonborg-parka!
[1] Mielisairaala.
Kreivi-raukka oli nyt vähitellen tullut siksi paljon tajuihinsa, että hän saattoi ajatella jonkun verran selkeästi ja myös puhua sen mukaan.
— Alhaista juonittelua minun persoonani häväisemiseksi! — lausui hän; — kurja salaliitto minun kunniani tahraamiseksi… Salainen vihollinen, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota, ja tekee kaikkensa ryöstääkseen sen minulta… Ehkä se on joku hävytön kilpailija siihen virkaan, joka minulle on luvattu.
— Se ei tunnu uskomattomalta, — virkkoi kreivi V.; — minä tunnen kyllä sellaisetkin vehkeilyt, ja tiedän hyvin itse, miltä ne maistuvat… Enkä myöskään voi kieltää, että jotain sellaista tulin minäkin ajatelleeksi.
— Minullako … minullako olisi salaisia hankkeita hovia vastaan, — puhui Lejonborg; — minulla, joka olen parhaat vuoteni uhrannut sen palveluksessa?… Minäkö kohottaisin käteni vanhaa rakastettua kuningasta vastaan, joka jo on haudan partaalla?… Minäkö vehkeilisin sellaista ruhtinasta vastaan, joka on sankari, maansa pelastaja ja kansansa epäjumala?… Voiko kukaan edes ajatella sellaista mahdollisuutta, että minä häväisisin jalointa nimeä, mikä koskaan on jäänyt perinnöksi jälkeläisille?… Ei, ei, se on mahdotonta!… Kukaan ymmärtäväinen ihminen ei usko sellaista!
Kreivi Lejonborg näytti puhuessaan miltei ylevältä. Kreivi V. vastasi:
— Minä myönnän, että se tuntuu uskomattomalta… Mutta sukkelat kielet ehtivät silti huomauttaa vanhasta ystävällisestä suhteestasi entiseen kuninkaalliseen perheeseen… Kuiskaajista ei ole koskaan puute, kun on kyseessä tyhjänpäiväinen loruilu.
— Tullessani entisen kuninkaan hoviin olin aivan nuori, melkein lapsi… Mutta kukaan ei tiedä paremmin kuin sinä, joka aina olet kunnioittanut minua ystävyydelläsi, miten kovasti minä olen tuominnut sitä sekasikiötä, joka johdatti rakkaan isänmaamme tuhon partaalle, josta sen kuitenkin pelasti nykyisen armollisen hallitsijamme voimakas käsi… Jumala häntä varjelkoon ja pitentäköön hänen elämänsä kalliit päivät!
Kreivi Lejonborgin lauselmaa seurasi syvä kumarrus, joka todellakin näkyi aiheutuneen sisäisestä tunteesta. Myöskin kreivi V. kumarsi, mutta hänen huulillaan leikki hieno, kaksimielinen hymy.
— Sinä siis et ole saanut tätä kirjettä? — kysyi jälleen kreivi V. — etkä myöskään tiedä sen kirjoittajaa… Malta mielesi, ystäväni!… Et siis tunne häntä?
— En en, tuhat kertaa en … sen vannon sieluni autuuden kautta… Sen vannon kunnioitettujen esi-isieni varjojen nimessä!… Mutta — jatkoi hän palavan innokkaasti — kuka on ilmiantaja?… Kuka on löytänyt ja tuonut tämän kirotun paperin?… Vaikka hänellä olisi tuhat mustaa sydäntä alhaisessa rinnassaan, löytäisi minun miekkani tien niihin kaikkiin!
Kreivi V. hymyili. Mahdollisesti hän oli vakuutettu Lejonborgin syyttömyydestä; mutta Lejonborgin rohkeuden tunsi hän vieläkin paremmin.
Näiden kahden kreivin keskustelun keskeytti naputus ovelta, joka korkean isännän lausuttua sanan avautui.
Kreivi V:n livreijaan puettu palvelija näyttäytyi ja kumarsi syvään.
— Saapunutko? — kysyi kreivi.
— Niin, armollinen kreivi! — vastasi palvelija.
— Hyvä!… Johda hänet pieneen kabinettiin ja pyydä häntä odottamaan siellä… Jos joku muu kysyy minua, niin sano, etten ota vastaan tänään.
Palvelija kumarsi jälleen ja poistui melkein varpaillaan.
— Suo anteeksi, Lejonborg! — sanoi kreivi V. — minun täytyy jättää sinut yksinäsi muutamiksi minuuteiksi… Ole kuitenkin rauhallinen… Tämä vyyhti, olkoon se kuinka sotkuinen tahansa, selviää kyllä meidän molempien tyytyväisyydeksi… Ellei ole sen vaarallisempia valtiopettureita kuin sinä, kunnon veli, niin kyllä kuninkaat ja ministerit voivat nukkua yhtä rauhassa kehdoissaan kuin lapset.
Nämä lohduttavat sanat lausuttuaan lähti kreivi V. huoneesta.
Kreivi Lejonborg oli yksin.
Mitä hetkiä hän olikaan elänyt! — Häntä epäiltiin, syytettiin valtiopetoksesta, häntä, joka tähän saakka ei ollut tiennyt mitään korkeampaa tehtävää kuin madella siinä tomussa, jota ruhtinaalliset kantapäät olivat jättäneet jälkeensä, kiinnittämättä vähääkään huomiota siihen, olivatko ne tiet, joita korkeat jalat olivat kulkeneet, hyviä tai huonoja! Pelkkä ajatuskin siitä olisi täyttänyt kauhulla hänen sydämensä. Mutta jota enemmän hän ajatteli, sitä selvemmäksi kävi hänen katseensa, sitä rauhallisemmaksi hänen sydämensä. Hän päätti syvän huokauksen ja hengitti sitten kevyemmin.
Tämä hirvittävä syytös, tuumi hän, tuottaa minulle, sitten kun se on heitetty takaisin syyttäjän kasvoille — ja hän piti sitä sangen helppona tehtävänä — mitä parhaimpia etuja. Silloin ei ole mikään palkinto liian suuri korvaamaan sitä vääryyttä, jota minua kohtaan on tehty… Sitäpaitsi on minusta tullut valtiollinen merkkihenkilö … ja minua pelätään. Parempi on olla pelätty kuin rakastettu, kunhan pelko ei vaan tuo mukanaan mitään vahingollisia seurauksia. Minulle myönnetään kaikki, mitä tahdon — ja vielä enemmänkin.
Malmöhusin lääni kalpeni ja painui kokonaan näkyvistä esiinsukeltavan valtioneuvoksen tuolin tieltä, joka viimemainittu loisti mitä ihanimmassa loisteessa. Hän näki sillä hetkellä odotussalinsa vilisevän täynnä kävijöitä, jotka vapisevin polvin odottivat päästäkseen hänen ylhäisyytensä puheille. Hän näki rintaansa peittämässä kaikenmaailman kunniamerkit, tähdet ja nauhat, joskin hänen oli mahdoton kantaa niitä kaikkia kerrallaan. Hän taisteli jo sydämessään jaloa taistelua siitä, mille kuninkaallisen armon osoituksille hän antaisi etusijan.
Onnellinen on ihmisolento! Missä olisivat niin pienet aivot, ettei sinne mahtuisi suunnaton joukko itseluuloisuuden ja turhamaisuuden epäjumalankuvia!