X
TOINEN HÄMMENNYS
Huoneen ovi avautui ja Lejonborgin silmät, joissa vaihtuivat mielikuvituksen kaikki sateenkaari-värit, kääntyivät ovea kohti, nähtävästi odottaen tulijan tuovan mukanaan sen kullalla kirjaillun samettialusen, jonka päällä kaikki nuo maailman uneksitut ihanuudet olivat. Mutta voi kauhistus! Loisteen sijasta näkivät Lejonborgin silmät uuden paperin, joka oli samoin kuin äskeinenkin kirjeen muotoon taitettu. Sen lisäksi esiintyi kreivi V. nyt jälleen katse yhtä synkkänä ja otsa rypyssä kuin äsken Lejonborgin saapuessa hänen luokseen.
— Toinen hämmennys on ensimmäistä pahempi, — mutisi kreivi V., — hullutus käy hurjaksi… En totisesti tiedä, kumpi tällä hetkellä on suurempi, suuttumukseniko vai hämmästykseni.
— Mitä sanot? Mitä taivaan nimessä taas on tekeillä! — huusi Lejonborg, hypähtäen seisomaan, kuoleman kalpeus äsken vielä niin värikkäillä poskillaan.
— Vyyhti sotkeutuu sotkeutumistaan, — jatkoi V. — muodostaen jo oikein gordialaisen solmun… Varo itseäsi Lejonborg!… Kaarle Juhanan säilä on yhtä terävä kuin Aleksanterinkin.
Näiden sanojen murtamana vaipui Lejonborg tuolille istumaan melkein tajuttomana.
— Ei mitään naisten tapoja, kreivi! — huudahti V. Teroita nyt silmäsi ja korvasi, ellet halua joutua iäksi mykäksi ja kuuroksi!
Lejonborg heräsi ankaran äänen vaikutuksesta ja näki Kreivi V:n kädessä uuden kirjeen, joka oli kirjoitettu samalla käsialalla kuin edellinenkin.
Kreivi V. istahti aivan lähelle onnetonta vierastaan, aukaisi kirjeen ja luki ääneensä seuraavaa:
»Kreivi Karl Gustaf!
Huhu tulevasta nimityksestäsi maaherraksi Malmöhusin lääniin on herättänyt suurta ihastusta minussa ja kaikissa meikäläisissä. Jos tämä huhu osoittautuu todeksi, olemme astuneet jättiläisaskeleen eteenpäin kauniilla, joskin vaarallisella tiellämme. Sinä saavutat korkean riippumattoman aseman yhteiskunnassa ja pääset eroon hovista, joka vilisee täynnään onnenonkijoita ja urkkijoita; vaikkakaan he eivät voi päästä perille sinun nerokkaista aivoituksistasi, he voivat kuitenkin olla meille esteenä sinun toiminnallesi ja meidän yhteisen asiamme menestykselle. Ihailen älyäsi sen johdosta, että valitsit lääniksesi Skoonen, jossa asuu maan rikkain ja vaikutusvaltaisin aateli. Tämän aatelin useammat jäsenet eivät koskaan ole ilolla ja myötämielisyydellä katselleet kustaviaanisen kruunun joutumista miehelle, joka on saanut asemansa ja oikeutensa yksinomaan miekalta ja sotamiesjoukolta. Pienimmästäkin viittauksesta ovat nuo aateliset meidän puolellamme valmiina tekemään liiton… Mutta vaiti! Minusta tuntuu kuin sinä parhaillaan toruisit minua ajattelemattoman kirjoittelemiseni vuoksi. Mutta ei vaaraa, ystäväni! Tämän kirjeen tuoja on varma kuin vuori. Mutta palatakseni asiaan, on minun mielestäni sekin seikka hyödyllinen, että läänisi on Tanskan lähettyvillä. Tanska, joka vielä vuodattaa verta Norjan kadottamisen vuoksi, ei suinkaan olisi välinpitämätön Skoonen ja kahden muun maakunnan suhteen. Mikä suloinen liitto se olisikaan, ja miten hyvää voidetta syvään haavaan! Tai mitä mieltä olet sinä ystäväni?
P., joka eilen matkusti Saksaan tapaamaan erästä tiettyä henkilöä, tervehtii sinua ja kiittää hänelle lähettämistäsi rahoista. Hän sai minulta hiukan lisää, vaikkakaan minulla yleensä ei ole paljoa antaa. Mutta kunhan päivä alkaa hieman sarastaa, pääsee kultaa satamaan meille niinkuin mannaa Israelin lapsille.
Anna minulle tieto virkaylennyksestäsi. Se on omiaan virkistämään muutamia epäileviä meikäläisiä, mikä epäilys johtunee siitä, että suunnitelmamme toteutuminen vie vielä aikaa. Onpa joukossa sellaisiakin, jotka arvelevat uuden virkasi tulevan estämään sinua työskentelemästä hyvän asiamme puolesta, mutta olen tarmokkaasti pitänyt sinun puoltasi ja antanut heille aika nuuskaa sen johdosta, että ovat rohjenneet epäillä sinun vilpittömyyttäsi. Häntä, jolla on avoinna ulkoasiain ministerin paikka, häntä ei sokaise vähäpätöinen maaherran salkku. Enkö ole oikeassa? — Jumala olkoon kanssasi, äläkä unohda mitä pikimmiten antaa monille ystävillesi tällä seudulla tietoja itsestäsi.
Uskollinen ystäväsi ja liittotoverisi
v. D.»
Kreivi V. oli lopettanut kirjeen lukemisen, mutta alotti sen jälleen uudestaan, tällä kertaa hiljaa ja vain silmäillen.
— Helvetillistä! Helvetillistä! — puhisi onneton kreivi Lejonborg.
Kreivi V. ei näyttänyt antavan hänelle mitään huomiota, vaan jatkoi kirjeen tutkimista.
— Ja mistä … mistä … mistä tuo kirje on löydetty? — kysyi
Lejonborg sammalten.
— Sitä ei ole löydetty, vaan se on otettu, — vastasi kreivi, silmät yhä luotuina kirjeeseen ja huulet vienossa hymyssä.
— Mistä?… Mistä?… Keneltä?… Keneltä?
— Sillä aikaa kun sinä olet ollut täällä minulle seurana, on poliisimestari käynyt kotonasi.
— Poliisimestari käynyt kotonani minun luonani! — huusi Lejonborg äärimmäisen epätoivoisena.
— Ja avannut sinun pöytälaatikkosi, — lisäsi V., — sekä tarkastanut paperisi ja löytänyt tämän kirjeen… Luonnollisesti se sinua kummastuttaa, ystävä-parkani!
— Tuo kirje löydetty minun pöytälaatikostani! — huudahti Lejonborg. — Mahdotonta!… Se on huutava valhe!… Näenkö minä unta vai olenko hullu?… Kuka on ryhtynyt tuolla tavoin leikittelemään minun kanssani?
Kreivi V., luettuaan kirjeen toiseen kertaan, käänsi nyt kasvonsa
Lejonborgiin päin, joka puolestaan katsoi häneen surkean rukoilevasti.
— Kuta huolellisemmin minä tätä kirjettä tarkastan, sitä enemmän tulen vakuutetuksi ensimmäisestä arvelustani, — lausui V., otsa jälleen sileänä.
Kreivi Lejonborgista tuntui kuin olisi vuori vierretty pois hänen rintansa päältä, ja hän veti muutamia terveellisiä henkäyksiä, mutta hän ei uskaltanut vilaistakaan sivulleen, sillä hänestä tuntui kuin hänen hiuksensa olisivat harmaantuneet näiden kauheiden minuuttien aikana. Tällaisesta tapauksesta hän ei olisi voinut uneksiakaan.
— Kirjeen kirjoittajan täytyy olla tyhmä mielikuvitusten orja, sillä mahdotontahan on, että vähänkään ihmisellisellä järjellä varustettu olento voisi väittää sinulla olevan mitään omintakeisia aivoituksia.
— Ei, ei … sehän on mahdotonta, — myönsi Lejonborg heti.
Tällä tärkeällä hetkellä hän oli astunut kukonaskeleen totuutta kohti.
— Tai hän on joku koiranleuka, joka tahtoo ilvehtiä kanssasi, — jatkoi kreivi V. — luulisinpä pikemmin niin… Mutta tällainen leikki on karkeata, liian karkeata!
— Liian karkeata! — toisti Lejonborg.
— Voitko mahdollisesti muistaa, ketkä etupäässä käyttävät sinua ivanuoliensa ampumatauluna?
— Ketkäkö?… Kuinka voisin heidät muistaa?… Heitä on monta … kaikki tekevät niin… Minä epäilen melkein koko maailmaa … niin, minä epäilen jokikistä.
Jälleen kukonaskel. Kreivi Lejonborg oli kerrassaan itse totuus ja yksinkertaisuus.
— Omasta puolestani, — virkkoi kreivi V., — luulen sinua valtiopetturiksi yhtä vähän kuin sitä tuolia, jolla istut… Vakuutan sen pyhästi.
— Oi, siitä olinkin varma, — riemuitsi Lejonborg; — sinähän tunnet minut, jalo ystäväni, ja tiedät, miten mahdotonta on, että minä voisin olla syyllinen moiseen rikokseen… Minua kauhistaa jo sellaisen ajatuskin.
— Mutta, — jatkoi V., — on monia, hyvin monia, jotka näiden kirjelmien nojalla voivat mullistaa maat ja taivaat.
— Hyvä Jumala! Sinä peloitat minua uudelleen! — huusi Lejonborg.
— Näinä aikoina voitaisiin nostaa rikosjuttuja vaikkapa pelkkää ilmaa vastaan, jos siinä havaittaisiin pieninkin vallankumouksellinen tuulenhenki, — huomautti kreivi V., samalla vilkaisten arasti ympärilleen.
— Mutta mitä minun tulee tehdä? Neuvo minua, neuvo minua, taivaan nimessä!
— Olen varma siitä, ettet sinä koskaan ole vastaanottanut näitä kirottuja kirjeitä, mutta miten on toinen joutunut Aatelisseuran eteisen lattialle ja toinen sinun pöytälaatikkoosi?
— Se on käsittämätöntä.
— Onko sinulla syytä epäillä ketään palvelijoistasi
— Ei, palvelijat kunnioittavat minua kuin Jumalaa.
— Kukaan ei ole niin vallankumouksellisten ja pettäjäin ympäröimänä kuin juuri Jumala… Se vastaus ei kelpaa, parahin Lejonborg.
— Minä vastaan väestäni, — selitti viimemainittu ylpeällä katsella; — ennemmin ryhtyvät sammakot taisteluun aurinkoa vastaan kuin minun palvelijani olisivat minulle tottelemattomat… Sitä he eivät koskaan uskaltaisi.
— Etkö voisi mainita ketään, jolla mahdollisesti olisi hyötyä saada sinut epäilyttävään valoon hallitsijan silmissä?… Tosin on näissä asiakirjoissa paljon leikillistä, mutta tähän leikkiin sisältyy sentään runsaasti häijyyttä ja vihamielisyyttä… Sinulla on varmaan joku vihamies.
— Niin, niin, sitä minä aavistin heti… Sanoinhan oitis, että tämä on jonkun vihamiehen työtä.
— No, mitä siis arvelet itse?
— Minä arvelen, että joku, joka kadehtii minun hovissa nauttimaani suosiota ja sinun minua kohtaan osoittamaasi ystävyyttä, punoo salahankkeita minua vastaan, siitä olen aivan varma… Lupaus läänistä on ollut suolaa moneen happamaan silmään… Tiedänhän minä sen!
— Voitko varmuudella mainita jonkun sellaisen henkilön nimen, jonka jälkiä maksaisi vaivaa seurata?… Olkoonpa, että näiden kirjeiden tarkoituksena olisi vahingoittaa ainoastaan sinua, on niissä kuitenkin niin paljon rikollista, että minä todellakin surkuttelen niiden kirjoittajaa… Kahdella seikalla ei koskaan ole leikiteltävä: kruunulla ja mestauskirveellä.
— Kruunulla ja mestauskirveellä! toisti Lejonborg, koko ruumiissaan vavisten.
— Etkö, Lejonborg-raukka, voi mainita mitään nimeä?
— Voin, voin … en, en!… Voin!… odota … nyt minä tiedän.
Kreivi Lejonborg luetteli joukon nimiä, kaikki hänen seurapiiriinsä kuuluvia ja hovin suojatteja. Eipä olisi Lejonborg säästänyt isäänsä, äitiään eikä sisaruksiaan, jos nämä vielä olisivat olleet elossa.
Tämä suoraa päätä luettu nimilista ei kuitenkaan näyttänyt tyydyttävän kreivi V:tä.
— Minun täytyy nyt lähteä linnaan, — keskeytti kreivi V. hänet, — ja sinä, parahin kreivini, palaat nyt kotiisi… Voit olla huoletta, sillä asia on minun käsissäni… Minun kyllä onnistuu, olkoon syytös kuinka musta tahansa, todistaa sinut viattomaksi, luota siihen… Kuitenkin täytyy sinun suoda anteeksi, että muodon vuoksi istuu kotimatkalla ajajasi vieressä muuan poliisipalvelija, joka sitten jää eteiseesi siksi, kunnes määrätään toisin… Pysy kauniisti kotona tämän päivää ja luota hyvään ystävääsi… Au revoir, parahin kreivi!
Kohteliaasti, ystävällisesti ja osaaottaen seurasi kreivi V. peräti alakuloista, hyvää ystäväänsä ovelle, ja tämän lähdettyä ilmestyi hänen suupieliinsä hymy, ja hän virkkoi itsekseen:
— Hänkö salaliittolainen, hänkö?… Ennemmin alkavat lampaatkin vehkeillä sutta vastaan… Hyvä kuitenkin niinkuin on… Lääni joutuu toiselle, hyvän ystäväni pitämättä minua kuitenkaan sanani rikkojana… Hän saa kiittää Jumalaa, jos hän pääsee tästä jutusta ehjin nahoin, ja minä taas saan kiittää sattumaa, että puolestani pääsen irti tuosta kärkkyvästä narrista… Suokoon Jumala, että saisin yhtä helposti eron kaikista näistä muistakin!… Se ilvehtijä, joka tämän sopan on keittänyt, on kieltämättä tehnyt minulle suuren palveluksen… Mutta piru hänet kuitenkin perii, jos minä kerran saan kiinni hänen takinliepeestään.