XIII
OMENA
Ensimmäisessä huonekerrassa pihan puolella pienehkössä talossa Isonkadun varrella Ladugårdslandissa asui kivalteri Kron perheineen, joka ei ollut suuri. Siihen kuului vain mies, vaimo, yksi ainoa lapsi ja palvelijatar, mutta pidettiin sitäkin lukumäärää kivalterin perheeksi Tukholmassa kyllin suurena siihen aikaan, jolloin poliisipalvelijan palkat olivat paljon huonommat kuin nykyisin.
Lähinnä Titziä, joka oli kerrassaan voittamaton vainukoira poliisien joukossa, oli Kron etevin.
Hänessä yhdistyivät karhun voima, ketun viekkaus ja koiran vainu. Hän oli kaikkien niiden kauhu, jotka joutuivat tekemisiin poliisin kanssa. He saivat häneltä etukäteen kymmenkertaisesti sen rangaistuksen, johon laki tuli heidät tuomitsemaan siinä tapauksessa, että heidät havaittiin syyllisiksi; jos heidät taas vapautettiin, joko syyttöminä tai todistusten puutteessa, olivat he kuitenkin saaneet sellaisen esimaun oikeuden kovuudesta, että se jätti heihin unohtumattoman vaikutuksen koko loppuiäkseen. Sanalla sanoen oli kivalteri Kron sellainen mörkö, jonka kaltaisia ei ole monta pohjolassa.
Tämä mörkö, niin peljätty kuin hän olikin virastossaan, oli kuitenkin kotonaan lauhkea kuin lammas, mikä seikka yleensä ei ole harvinaista ankariin herroihin nähden. Rouva Kron, kivalterin Nemesis, oli ennen kuin meni naimisiin Kronin kanssa ollut leski ja vaatekojun omistaja. Molemmat olivat, kumpainenkin tahollaan, kovaluontoisia, ja ihmisten oli vaikea tulla toimeen heidän kanssaan; mutta keskenään elivät he sovussa, ja jos heidät olisi nähty hetkinä, jolloin he hyväilivät poikaansa, olisi niistä jäänyt mieleen monta unohtumatonta kohtausta autuaallisesta perhe-elämästä.
Kivalteri teki tosin paljon työtä heidän yhteisen kotinsa menestymiseksi, mutta toimeton ei suinkaan ollut hänen vaimonsakaan. Hänellä oli kaupungissa vaatekauppa, jolla hän ansaitsi kelpo lailla; mutta vielä enemmän voitti hän pitämällä panttilainakonttoria sen talon alikerrassa, jossa he asuivat. Armottomammin ei saattanut mies raastuvassa kohdella rikoksentekijä-raukkoja, kuin hänen vaimonsa kiristi niitä onnettomia tarvitsevia, jotka turvautuivat hänen yksityiseen lainakonttoriinsa. Oli siis itsestään selvää, että Kronien pesässä vallitsi täydellinen hyvinvointi, ja kerrottiinpa, että pariskunnalla oli sievoinen pääoma säästössä poikaansa varten, vaikkakin he maailman silmissä koettivat esiintyä niin köyhinä kuin mahdollista.
Perheen neljäs jäsen oli palvelijatar Katarina Link. Kauniiseen vanhaan tapaan pitää palvelijaa perheeseen kuuluvana sovellutti rouva Kron kuitenkin niin ankaran kotikurin, ettei hänen perheeseensä tahtonut kukaan palvelija kuulua kauemmin kuin puolen vuotta.
Katarina Link oli noin kahdenkymmenen vanha, vantterakasvuinen tyttö, jolla oli sangen kauniit kasvot, ainakin silloin, kun ne saivat olla rauhassa ankaran emännän käsiltä, mikä kuitenkin oli harvinaista. Palvelijattaret, jotka tulivat palvelukseen huhtikuun 24 päivänä, odottivat hartaasti lokakuun 24 päivää. Katarina Link odotti sitä kuumeisemmin kuin kukaan muu ennen häntä.
Syyskuun päivä alkoi hämärtää. Katarina seisoi keittiössä hellan ääressä pidellen tulella pientä pannua.
Siinä seisoessaan hän loi aran silmäyksen ensin eteisen oveen, sitten oveen, joka johti viereiseen huoneeseen, jonka jälkeen hän otti povestaan pikkusormen suuruisen pullon, ja irroitettuaan sen suulta varovaisesti lasitulpan, kaatoi hän pannuun muutamia pisaroita mustaa nestettä. Samalla hehkuivat hänen silmänsä kostonhimoisina, niinkuin pannun alla palavat pienet tuliliekit.
Kiireesti hän asetti lasitulpan jälleen paikalleen, piiloitti pullon poveensa ja nosti kannen pannun päälle. Sen jälkeen nojautui hän hellan rautasyrjää vasten, painaen päänsä käsien varaan, ja kasvojen värähtelystä päättäen hän oli vaipunut kamaliin mietiskelyihin.
Keittiön ovi avautui, ja kivalterin poika, Albert, kiiruhti sisään äänekkäästi ilakoiden, kantaen koulukirjojaan kainalossaan, niinkuin koulupojilla on tapana.
— Kas, johan Albert on palannut koulusta, — huudahti palvelijatar ja nousi.
— Mitä Karin nyt keittää? — kysyi poika, silmäten pannua.
— Lientä, jota rouva juo kipeän rintansa parannukseksi, — vastasi
Katarina, kääntämättä kasvojaan kysyjään.
— Voiko Karin arvata, mitä minulla on täällä? — kysyi Albert, käsi nutun taskussa.
— Jotain hyvää, kaiketi, — vastasi tyttö, katsahtaen lempeästi poikaan.
— Hyvää, niin … mutta mitä hyvää… Eikö Karin osaa arvata?
— Varmaankin pähkinöitä, sillä niitähän Albert nakertelee kovin mielellään.
— Parempaa!
— No sitten on Albertilla varmaankin omena … eikö olekin?
— Niin on, — vastasi Albert, näyttäen tytölle samassa suuren, harvinaisen kauniin omenan.
— Siunatkoon, miten se onkin kaunis! — huudahti palvelustyttö; —
Albert aikoo varmaankin antaa sen äidilleen, vai isällekö se on aiottu?
— Ei minä aion antaa sen Karinille … en kenellekään muille kuin
Karinille.
— Minulleko?… Miksikä minulle?… Alberthan antoi minulle eilenkin omenan … tämä on jo liikaa, rakas poikaseni… Albert on kovin kiltti.
— Karin on aina minulle niin hyvä, ja siksi minä…
— Albert syö vain itse omenansa, — keskeytti hänet tyttö; — jos rouva saa tietää, että Albert käyttää taskurahansa omenien ostoon minulle, niin hän suuttuu. Silloin hän rankaisee minua, ja Albertkin saa nuhteita.
— Minäpä en olekaan ostanut tätä omenaa … minä olen sen saanut.
— Keneltä?
— Eräältä isolta ja hyvin hienolta herralta, joka seisoi porttimme ulkopuolella… Hänellä oli käyrä nenä … ja niin leveät hartiat … hän mahtaa olla kovin vahva ja voimakas.
— Kukahan herra se oli?
— En tiedä.
— Albert ei siis tuntenut häntä?
— En.
— Hän sanoi minulle näin: Mikä on nimesi, poikaseni? Albert Kron, vastasin minä. Tuletko sinä koulusta? kysyi hän sitten, ja oletko ollut ahkera ja saanut kiitoksia, koska olet noin iloinen? Minä näytin hänelle arvostelukirjani, sillä katsohan, Karin, tänään olen saanut kiittävän sekä ahkeruudessa että käytöksessä. No, koska sinä olet tänään ollut kiltti, saat sinä minulta tämän omenan… Ja hän antoi omenan minulle… Niin että ota sinä nyt vaan tämä … minä en kerro siitä äidille, sen lupaan, Karin!
— Ei, ei, pidä se itse, rakas pojuseni, — sanoi Karin, työntäen luotaan tarjotun lahjan; — pidä se itse!
Samassa kuului ulkoa kolme läpitunkevaa vihellystä. Katarina hätkähti ja kiiruhti akkunan luo. Albert pyysi edelleen, että hän ottaisi omenan, mutta tyttö kehoitti häntä pitämään sen itse.
Katarina raoitti akkunaa ja silmäsi ulos. Niin sumuista kuin olikin, hän saattoi kuitenkin eroittaa pitkän, miehekkään olennon, joka seisoi alhaalla, katse kiinnitettynä keittiön akkunaan, ja olento nyökkäsi Katarinalle.
— Se on hän, se on hän! — huudahti Albert, nykäisten palvelijatarta hameesta, — se on sama herra, jolla on käyrä nenä.
— Mitä Albert tarkoittaa? — kysyi tyttö kuiskaten ja hyvin levottomana.
— Hän se antoi minulle omenan.
— Hänkö sen antoi? — virkkoi palvelustyttö pelästyneenä, jonka jälkeen hän sulki akkunansa vetäytyi pojan kanssa pois sen luota.
— Niin, se oli sama kiltti herra… Menenkö häntä vielä kiittämään?
— Saanko minä sen omenan? — pyysi Katarina merkillisen kiihtyneesti.
— Tietysti Karin sen saa, — sanoi Albert, ojentaen hänelle hedelmän.
— Kiitos, kiitos, kiltti Albert! — huudahti Katarina, kätkien omenan esiliinansa taskuun; — mutta Albert ei nyt enää mene ulos, vaan äidin luo, joka varmaan ihmettelee, kun ei Albertia jo kuulu koulusta.
Poikanen avasikin sisään johtavan oven ja katosi sinne.
Palvelijatar veti nyt kiivaasti esiin omenan ja tutki sitä kaikilta puolin. Hän huomasi kuoressa pienen läven, joka ei ollut suurempi kuin nuppineulalla pistetty. Läpi oli kostea jostain mustasta nesteestä.
Katarina kiiruhti hellan luo ja heitti omenan tuleen, missä se pian hiiltyi tuhaksi.
— Poika raukka! — virkkoi hän hiljaa; — miten lähellä olikaan, että hän … voi hyvä Jumala, miten kauheata se olisi ollut!… Ei, ei, se ei saa tapahtua!… Ei hän, ei hän!… Kaikkea muuta, mutta ei häntä … tuota kaunista, kilttiä lasta!